Suomen itsenäisyyden (ei, ei Talvisodan päättymisen, vaikka juhlan tuoksinnassa siltä välillä vaikutti) 100-vuotista taipaletta muisteltiin monin tavoin viime vuonna. Siihen syssyyn menee myös Jörn Donnerin paskilli, epäreilu essee ja perverssin itsekeskeinen* kirja SuomiFinland©, jonka Förlaget ja Otava julkaisi (tilasi?) juhlavuoden kunniaksi. (*määrittelyt kirjailijan itsensä)
Kirja alkaa hyvin. Paitsi että Donner vetää kriitikoilta sanat suusta jo heti alkuunsa, hän myös tiivistää kirjansa sanoman toisessa kappaleessa:
[Suomi] ei ole maailman keskipiste. Oman elämäni ydin on täällä, siksi että elän ja pysyn tällä läntillä.
Kihertelin jo, ja odotin lisää. Sillä vaikka olen monesta asiasta (Nato, Ruotsin paremmuus yhteiskuntana) eri mieltä Donnerin kanssa, terve yhteiskunta tarvitsee hänen kaltaisiaan piikkejä lihassa, sivistyneitä ihmisiä, joilla on kompetenssia nauraa räkättää typerille poliitikoille ja näyttää, että keisareina itseään pitävillä yhteiskunnan päättäjillä (tai yhteiskunnan jäsenillä itsellään) ei ole vaatteita. Ja Donnerhan tosiaan on ainoita järkäleitä, joka yhä puhuu sivistyksen ja lukemisen puolesta, hatunnosto hänelle siitä.
Kirjassa on monia hyviä huomioita, monia mainioita piikkejä ja monia epäkohtia, jotka hän tuo esiin. Mutta satavuotiskaari, jonka se yrittää piirtää, on kovin kumpurainen. Se alkaa vuoden 1917 tapahtumista ja hyppelehtii vuoteen 2017, aloittaa siitä ja sivuaa tätä, enimmäkseen Donnerin omaa elämää, jota on tullut elettyä jo 84 vuoden edestä. Vanhetessaan ihminen alkaa katsella taaksepäin, peilata mennyttä nykyiseen, puhua sairauksistaan ja tulevasta kuolemastaan, ja siihen tämäkin kirja kipakasta alustaan huolimatta kallistuu. Itse asiassa jäin miettimään, että Donnerin omaelämäkerta olisikin mielenkiintoista luettavaa, niin paljon hän on nähnyt ja kokenut tässä maassa ja muutenkin elämänsä aikana. Tai se isän ja pojan keskustelukirja, jota on lupailtu.
Donner ei säästele sanojaan parjatessaan nykyistä hallitusta, erityisesti Timo Soinia (ja sivallukset saa myös triathlonisti, sataprosenttinen narsisti Alexander Stubb). Yhtä innokkaasti hän puhuu Naton puolesta, vaikka nuorena olikin aseistakieltäytyjä naiivina (mutta ah, lopulta niin oikeassa olevana) ajatellessaan että sodan loppuisivat kun kaikki, aivan kaikki kieltäytyisivät kantamasta aseita. Mistä tämä Nato-into ja Venäjä-viha sitten kumpuaa? Siihen taitaa tulla vastaus lapsuudesta: Donner oli 6-vuotias kokiessaan sodan. Hänet oli lähetetty perheen kesäpaikkaan Hyvinkäälle, mutta hän muistaa venäläisten pommitukset hyvin.
Ja vaikka Donner vihaakin Venäjää ja ihailee Yhdysvaltoja, hän ei epäröi myöntää niiden yhtäläisyyksiä:
[…] olen valmis myöntämään, että on aivan yhtä turhauttavaa [kuin kököttää autojonossa itärajalla Vaalimaan raja-asemalla] jonottaa tuntikausia amerikkalaisten passintarkastuksissa Kennedyn lentokentällä.
Niinpä niin, suurvallat ovat suurvaltoja, ja itse asiassa huomattavasti käytökseltään toistensa kaltaisia kuin tällä hetkellä halutaan myöntää… Tämä on siis oma mielipiteeni, en tiedä yhtyisikö Donner siihen vai ei.
Mutta niistä sivalluksista, ne Donner taitaa! Tässä muutama:
Pääomasta:
Lähes kaikki on kaupan.
Miksei kukaan halua ostaa johtavia poliitikkojamme? Luultavasti siksi että useimmat myyvät itsensä ilman korvausta. (s. 67)
Kansan tyhmistymisestä:
Asia on sitäkin hankalampi.
Kun istuu bussissa, junassa tai kahvilassa, voi nähdä kuinka suuri enemmistö selailee älypuhelinta tai tablettia. Vain harva lukee lehteä tai kirjaa. Nämä ihmiset ovat osa kansaa, joka viihdyttää itseään uudella teknologialla. Minä sanon heidän puuhiaan ajankuluksi. On siis täysin mahdollista muuttaa lyhyessä ajassa melkoinen osa kansasta huumatuiksi tyhmyyden kuluttajiksi. (s. 74)
Kansasta poliitikkoja tärkeämpänä voimavarana:
Kuulostaa lattealta sanoa, mutta kaikkein eniten tätä maata on muuttanut muutamien miljoonien ihmisten työ. Ahkeruus ja yritteliäisyys. Kuulostaa tylsältä mutta pitää paikkansa. […] Me olemme, kuten minulla on tapana sanoa, häntä joka yrittää heiluttaa koiraa. (s. 84)
Terveydenhoitouudistuksesta ja isoveljestä:
Tähän niin sanottuun kilpailuttamiseen liittyy myös halu dokumentoida ”kaikki kaikille”. […]
Mitä tarkoitusta varten? Jotta yhteiskunta tietäisi keitä me olemme, mitä me olemme, muuta kuin vettä ja luita. Jotta isoveli joka puolella maata tietäisi kuka minä olen, kun diagnooseja levitetään kuin lantaa pelloille. Tätä typeryyttä sanotaan terveydenhoitouudistukseksi. (s. 43…45)
Eikä Jörn Donner Suomea vihaa. Hän rakastaa tätä pikku plänttiä maailman takareunalla, ja siksi sitä kritisoi. Hänen juurensa ovat täällä, hän on nähnyt tämän nuoren valtion kasvukivut melkein alusta alkaen, hän on kolunnut tätä maata enemmän kuin suurin osa meistä, hänellä on perspektiiviä sanoa mitä hän sanoo. Diktoniuksen tapaan Donneria vaivaa tämän maan ”pitkäpiimäiset kieliriidat, sen rohkean mahtipontinen ’suurvaltapolitiikka’, sen pyrkyrikulttuuri ja luuloteltu sivilisaatio, sen urheilusaavutukset ja henkinen köyhyys, sen aloitekyvyttömyys, epäluuloisuus ja pikkusieluisuus”. Ja siitä huolimatta, kuten Donner toteaa: ”Miten voisin kieltää sinut, miten olla rakastamatta sinua kaikesta huolimatta?”
Vielä pieni huomio kirjan taitosta. Minusta tämä oli todella miellyttävä kirja lukea siis ihan visuaalisestikin. Kirja on jaettu numeroituihin lukuihin, minkä lisäksi teemat jakautuvat kappaleen alussa olevin, kursiivilla kirjoitetuin aihesanoin, kuten Miltä maa näyttää, Sivistys, Kieroutumat, Suomalaisuus, Tabu, Pääoma, Suurmiehet, Markkinat, Hyvinkää, Kustavi, Pori.
Entä sitten ne hänen sairastamansa syövät? Donner epäilee saaneensa oman annoksensa radioaktiivista säteilyä työskennellessään Porin sairaalassa ja kertoo joutuneensa allekirjoittamaan asiakirjan, jossa hän vapautti sairaalan kaikesta vastuusta. ”Ylilääkäri oli hysteerinen.” Kirjan lopussa Donner osoittaa kiitoksensa liudalle kirurgeja ja erikoislääkäreitä, jotka ovat häntä hoitaneet.
Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä pieni kirja, kaiken kaikkiaan.
Jörn Donner: SuomiFinland©
käsikirjoituksesta suomentanut Kari Koski
Otava, 2017
111 sivua
kirjastosta
Aukeamia 