Ei ihan tavallinen junamatka eli ranskalaisdokkari Suomesta

Samaan aikaan kun kotimaassa seurattiin silmä tarkkana Putinin Suomen vierailua ja penättiin että sanoiko se meille onneksi olkoon vai ei ja mitä se sanoi amerikkalaisista EU:sta ja mitä meistä noin muuten (ei muuten tainnut sanoa mitään Suomessa olevista amerikkalaissotilaista, tai jos sanoi, suomalaismedia itsesensuroi), seurattiin sen sijaan ranskalaisilla kotisohvilla herra Philippe Gouglerin junamatkaa talvisessa Suomenmaassa. Sama kai se, kuka siellä Pohjolassa käy!

Tai no, tällä kertaa ranskalaisdokkari vei voiton. Un train pas comme les autres eli ei mikään ihan tavallinen juna on tv-ohjelma, joka vie eri puolille maailmaa junamatkojen kautta. Ei ehkä maailman uniikein idea, mutta aina yhtä kiehtova. Eilen oli siis Suomen vuoro. Ranskalaisille Suomi on eksoottinen, luminen satumaa poroineen ja jäätyvine merineen. Ja tämä oli toki teemana tälläkin kertaa.

Mutta mitä muita huomioita ranskalaiset Suomesta tekivät?

Koitan tiivistää. Helsinki on kaunis ja hiljainen kaupunki, jonka arkkitehtuurissa näkee Venäjän läheisyyden ja yhteisen historian (fakta ja kohteliaisuus, ranskalaiset arvostavat venäläistä kulttuuria korkeammalle kuin me) – ja itäisen maantieteellisen sijainnin huomaa myös rautatieasemalla, jossa suomalaisten paikannimien joukosta pomppaa esiin Saint Petersburg, jonne on tosiaa parin tunnin junamatka. Eksoottista sekin.

Suomen kieli ihastuttaa suuresti, se on niin erilainen kuin mikään muu kieli. Se eristää ja samalla se tekee Suomesta erityisen. Suomalaiset ovat hyvin ylpeitä kielestään, toteaa Philippe Gougler, ja minun tekee mieleni sanoa että Philippe kiltti, kerro nämä huomiosi Finnairille!! Ja Fazerille!! ja Nokialle!! ja mainosmiehille!!!!! Ja suomalaisille poliitikoille!!! Pian, pian, ennen kuin on liian myöhäistä!!! Ei englanti ole meidän kielemme, ei edes se meidän skandinaavienglantimme, kuten nytkin huomasi. Se on vain kommunikointiväline, ei sillä meidän ajatuksiamme, arvomaailmojamme tai tunteitamme ilmaista (eihän siinä ole edes meidän sanojamme).

Hauska oli myös huomata, että ranskalaisille tietyt ”vaikeat” äänteet ovat helppoja, heiltä kun löytyy samat. Hei, ei, kyllä, aucun problème !

Mutta nyt suuntana on pohjoinen ja Lappi, La Laponie, ranskalaisten unelma. Ja siltä se tosiaan näyttää. Aavalta, satumaiselta. On kuin olisi joulupukin maassa, mutta tämä on totta. Porot juoksevat perässä melkein kesyinä, tietäessään saavansa pian särvintä. Mutta paijata ne eivät anna. Poromies on kuin ranskalainen puhuessaan intohimosta ammattiinsa joka on paitsi elinkeino, myös elämäntapa, ja tämän pieni, suloinen kuusivuotias tyttärenpoika heittää lassoa ja kertoo silmät loistaen, miten hänestä tulee vielä isoisän veroinen poronhoitaja.

Matka jatkuu Rovaniemeltä Kemiin, missä käydään katsomassa lumenluojia (junaradan siis) ja jäänmurtajia ja vedessä kelluvia taiwanilaisia, ja sitten palataankin takaisin Helsinkiin. Lopuksi mennään katsomaan metallimessua Töölönaukion kirkkoon, mikä oli vähän ikävä lopetus muuten mielenkiintoiselle retkelle. Moshaaminen kirkossa? Ah… suomalaista? No, ehkä, mutta… oi, säästäkää minut siltä.

Mutta miten ulkosuomalainen sitten kotimaataan katseli? Näin kun se esitetään… kun ihmiset ovat hymyileviä, nauravia, juttelevaisia… Niin, hiukan haikeanahan sitä katsoo. Helsingin kadut, iki-ihana rautatieasema, lumi, kylmät Helsingin iltaiset tyhjät pimeät kellertävävaloiset kadut, kylmyys, joka hohkaa kaduista ja kivitalojen seinistä ja saa kävelijät vaappumaan tönkköinä tai kipittämään pikavauhtia… Ja se kieli, se kaunis, hassu, vivahteikas, rikas, suloinen suomen kieli. Minun kotimaani. Suomen kieli.

Ja seuraavaksi juna veikin sitten jonnekin ihan muualle, Indonesiaan tai Chileen, en enää seurannut minne.

P.S. Huvituin suuresti lukiessani Ilta-Sanomista, kuinka ”koko maailma” seuraa Putinin Suomen vierailua, ja todisteena väitteelle oli lainauksia amerikkalaisesta, britannialaisesta ja ruotsalaisesta lehdestä. Täällä Ranskassa seurattiin ehkä Putinin sanomisia amerikkalaispakotteiden vuoksi, löysin etsimisen jälkeen yhden lauseen jossa mainittiin Suomi: Vladimir Poutine a fini par commenter le vote de la Chambre des représentants américaine à l’occasion d’une visite en Finlande. (RFI) No, hyvä on, mainittiin jutun lopussa vielä Savonlinna, Niinistö ja Suomen 100-vuotisjuhla, ei niitä unohdettu. Tämä on joka tapauksessa oiva esimerkki siitä, miten vääristynyt on Sanomien käsitys ”koko maailmasta”. Ei, toimittajat hyvät, maailma ei ole UK-USA, maailmaan mahtuu paljon muitakin näkemyksiä ja arvoja kuin angloamerikkalainen.

Laura Poitras: Citizenfour

I’m not afraid, I don’t think other people should either” (Edward Snowden)
[…]
This is our country, we all have a stake in this. The bounce of power between the citizenry and the government is becoming that of the ruling and the ruled as opposed to actually the elected and the electors. (E.S.)

Katsoin vaatteita silittäessäni Laura Poitrasin ohjaaman, Edward Snowdenista kertovan dokumenttielokuvan Citizenfour (Yhdysvallat, 2014; koko leffa löytyy YouTubesta täältä).

Tarinahan on meille jo tuttu: peitenimi Citizenfour ottaa yhteyttä kahteen journalistiin, Poitrasiin ja The Guardianin Glenn Greenwaldiin, ja kolmikko tapaa hotellihuoneessa Honkongissa. Mies on Edward Snowden, 29-vuotias NSA:n työntekijä, joka tulee kertomaan maailmanlaajuisesta vakoilujärjestelmästä, jossa jokainen ihminen on kuuntelulistalla. Snowden vuotaa yli miljoona salaista dokumenttia ja Yhdysvaltain poliittinen ja sotilaallinen johto ryhtyy veri suunpielestä roikkuen jahtaamaan vuotajaa saadakseen hänet takaisin kotimaahan. Mediakaan ei oikein tiedä miten päin olla: ollako journalisteja ja vallan vahtikoiria, raportoidako Snowdenin paljastuksista ja miten – vai ollako vallan sylikoiria ja tuomita Snowden maanpetturiksi. Tai ollako ihan vaan hiljaa. Vähitellen vaihtoehdoista viimeinen alkaa ottaa voiton, kuten viime vuosina on voinut havaita.

Poitrasin dokkari käy toki nämä kaikki läpi, mutta varsinaisen tiedon jakaa lehdistö ja ennen kaikkea Glenn Greenwald, dokkari tulee jo hitautensa vuoksi perässä. Mutta on silläkin ehdottomasti paikkansa. Poitrasin näkökulma on tietovuotajassa, tietovuodon julkaisemisessa ja millaisia reaktioita se nostaa. Ja siinä se onkin mielenkiintoinen.

Mieleen jää Snowdenin päättäväisyys, hänen suuri vastenmielisyytensä NSA:n toimia kohtaan. Että siellä he toimistossa voivat seurata livenä dronien välittämää kuvaa, että ne voivat odottaa vaikka tuntikausia jonkun talon yläpuolella. Ja se, että ketä tahansa voidaan todellakin vakoilla, kuunnella ja tarkkailla, kenenkään siitä tietämättä. Teknologia, jolla me olemme itsemme ympäröineet, antaa siihen mahdollisuuden.

All those programs that Edward Snowden has exposed fundamentally are ways acquiring information. Every dictatorship down through history has always done that. (William Binney, NSA, tietovuotaja)

Snowden on myös täysin tietoinen siitä, että hänen elämänsä voi päättyä millä hetkellä hyvänsä. Ei hän sitä tietenkään toivo, mutta hän hyväksyy sen. Hiljaa ei voi kuitenkaan olla.

Snowdenin matka jatkuu Honkongista Moskovaan, mistä hän saa ensin vuodeksi ja sitten pitemmäksi aikaa poliittisen turvapaikan. Amerikkalaiset ovat raivoissaan, siis amerikkalainen poliittinen ja sotilaallinen johto. Ja tietenkin heidän rauhanpalkittu presidenttinsä, jota länsimedia ei koskaan ryhdy kritisoimaan, ei vaikka hän tekisi mitä. Uskomatonta.

First of all, Americans justification for everything since the September 11 attack is terrorism. Everything is in the name of national security, to protect our population. In reality, it’s the opposite. A lot of documents have nothing to do with terrorism or national security, but with competition between countries, and with companies industrial, financial, or economic issues”. (Glenn Greenwald, amerikkalainen journalisti)

Dokkaria katsoessani jäin miettimään, miten rohkeita Snowden, Poitras ja Greenwald ovatkaan. Ja kuinka nerokkaasti Snowden on suunnitellut kaiken. Ei voi muuta kuin nostaa hattua. Oikeastaan dokkari valaa toivoa: vaikka hallitukset ovat kääntyneet kansalaisia vastaan, on aina ihmisiä, jotka nousevat valtaapitäviä vastaan, henkensäkin uhalla. Ja on aina ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan näitä ihmisiä. Yleisesti tunnettuja, kuten tässä Wikileaksin Assange, joka on amerikkalaisten ja brittien vankina Lontoossa Equadorin suurlähetystössä, ja täysin tuntemattomia, joiden avusta tietävät lopulta vain asianosaiset.

Se, jos mikä, luo toivoa.

Ja olen sitä mieltä, että tämä elokuva pitäisi näyttää kaikille ysiluokkalaisille. Jätetään se feminismi ja sukupuoliin tarkertuminen välillä sivuun ja keskitytään siihen, mikä koskee meitä kaikkia ja ennen kaikkea nuoria itseään.

Mistä muuten Snowdenin käyttämä nimimerkki citizenfour sitten tulee? Olettaisin, että sanajärjestystä vaihtamalla ja numeroita käyttämällä löytyy vastaus: 4citizen.

Vielä yksi huomio: kuten esiin nostamistani sitaateista voi lukea, he kaikki varoittavat Yhdysvaltojen olevan matkalla diktatuuriksi, tällä kertaa vain maailmanlaajuiseksi sellaiseksi.