Avainsana-arkisto: Tammi

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä

Minua ajaa takaa uusi tunne, katkera ja suloinen, ja vain epäröiden annan sille kauniin, vakavan nimen ikävä. (s. 1)

Asturiasin Herra presidentti oli sen verran järisyttävä lukukokemus, että sen jälkeen oli vaikea tarttua mihinkään. Kaipasin jotakin kevyttä ja lyhyttä välipalaa. Kävin läpi hyllyni kirjat ja tartuin Françoise Saganin kulttikirjaan Tervetuloa, ikävä. Se sopi tähän kohtaan täydellisesti. Edellisestä lukukerrastakin oli kulunut useampi vuosi.

Sagan kirjoitti esikoisteoksensa 18-vuotiaana, ja se aiheuttikin 1950-luvun maailmassa melkoisen skandaalin. Tarina kertoo rikkaasta porvarisperheestä, joka vuokraa  linnan Ranskan Rivieralla pariksi kuukaudeksi kesällä. Ei siinä vielä mitään, mutta perhe koostuu nelikymppisestä leski-isästä Raymondista ja tämän lolitamaisesta tyttärestä Cecilestä, jotka viettävät varsin vapaata elämää, jossa ajatteleminen ei ole tärkeimmällä sijalla, vaan rannalla loikominen ja juhliminen. Isän naiset vaihtuvat tiuhaan ja tytärkin saa tahollaan maistaa esiaviollista seksiä. Mutta sitten tulee kohtalokas Anne kuvioihin. Hän haluaa napata miehen ja ryhtyä tyttärelle tiukaksi äitipuoleksi ja tuoda porvarillista järjestystä perheeseen. Cecile näkee vaaran ja ryhtyy toimiin Annen eliminoimiseksi. Hän onnistuu aikeissaan paremmin kuin uskaltaa arvatakaan.

Saganin teksti ja tarinan kuljettaminen toimii todella hyvin. Jos jää ajattelemaan hänen ikäänsä, tuntuu hän likipitäen pikkuvanhalta – joskaan ei perinteisessä merkityksessä. Jälkikäteen voi sanoa, että tarinasta löytyy hän itse: alkoholi, vaihtuvat partnerit, nopeat autot, kuoleman uhkaaminen, ylellinen jetset-elämä.

Ja sitten on se toinen puoli, minkä Sagan taitaa hämmästyttävän hyvin ikäisekseen: ihmis- ja erityisesti ihmissuhteiden miltei kylmän tarkka ja kaunistelemattomaton kuvaus. Hän kuvaa myös erinomaisesti uusperheen roolien ongelmallisuutta: isä ja tytär ovat yhtä, he ovat samanlaisia, he ajattelevat ja elävät samalla tavalla. Anne, isän rakastajatar ja äitipuolikokelas, on erilainen, hän on tunkeutuja, hän yrittää muuttaa isän ja tyttären ja tunkea heidän väliinsä, mikä saa Cecilen vaihtamaan mielipidettään: ensin hän on ihaillut Annea, sitten hän näkee tämän uhkana.

Mielenkiintoista. Saisiko nykyään kirjoittaa näin? Olisiko se tämän päivän skandaali, kuten esiaviollinen seksi ja epämääräiset suhteet olivat 1950-luvulla?

Sagan ohittaa myös Annen kuoleman kevyesti. Juuri niin kevyesti kuin kevytmieliset ihmiset saattaisivat tehdä. Se mikä oli, oli, nyt on nyt. Elämästä on nautittava nyt.

En ole Saganin muita kirjoja lukenut, pitäisi varmastikin. Onko niissä tätä samaa ihmiskuvausta? Pari näytelmää odottaa hyllyssä lukemista, ehkä niistä voisi aloittaa.

Skandaaleista vielä. Kirja julkaistiin Ranskassa vuonna 1954 ja koska kohu kävi niin kuumana, piti suomennos saada mahdollisimman pian – ja saatiinkin, heti seuraavana vuonna. Se on meillä melkoisen harvinaista. Ranskan taitoisia kääntäjiä ei kuitenkaan ollut saatavilla (!!), joten puikkoihin astui legendaarinen Lea Karvonen. Hän on siis salanimi, jonka varjossa kääntäjinä toimi useita uransa alussa olevia naiskirjailijoita, jotka eivät syystä tai toisesta halunneet nimeään mainittavan. Tervetuloa ikävän käänsi Eeva Joenpelto, mutta koska hän ei osannut ranskaa, hän käänsi kirjan ruotsinnoksesta. Tämä oli 1950-luvulla noloa. Olisipa se nykyäänkin, sillä kyllähän kirjat mieluiten alkuperäiskielestä kääntää pitäisi…

Entä miksi kirjan nimi on Tervetuloa ikävä eikä esimerkiksi suorempi käännös Päivää, ikävä tai Terve, ikävä? En tiedä. Ruotsinnos oli vielä kaukaa haetumpi. Ehkä se suomennos kuulosti vain runollisemmalta?

 

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä
ranskankielinen alkuteos Bonjour Tristesse, 1954
suomentanut Lea Karvonen
Tammi, 2001, 6. painos (ensimmäinen suomennettu painos ilmestyi 1955)
131 sivua
omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan kansi on mielestäsi kaunis, kirjan nimessä on tunne ja kirja on inspiroinut muuta taidetta.

Timur Vermes: Täällä taas

– HITLER TÄÄLLÄ! minä huusin, – TÄÄLLÄ FÜHRERIN PÄÄMAJA! Minusta tuntui kuin olisin palannut länsirintamalle ja vuoteen 1915.
– Painakaa sitä vihreää näppäintä, kioskinpitäjä huusi äänessään kärsivä sävy. – Inhoan Wagneria.

Luin Timur Vermesin Hitler-parodian Täällä taas jo vuoden alussa, mutta en ole ehtinyt siitä bloggaamaan. Korjataanpa siis sekin puute.

Tartuin kirjaan suurella kiinnostuksella, poliittista satiiria tarvitaan tässä maailmassa ja paljon. Saksassa se osuu luonnollisesti Hitleriin – sitten toisen maailmansodan ja sen, miten sota päättyi, ei maata ole voinut ilman Hitleriä käsitellä. Ja saksalaiset ovat käsitelleet. Miten, miksi, milloin, mitä hä. Kuinka se oli mahdollista? Sitä saisi tänä päivänä kysellä enemmänkin, eikä vain Hitlerin kohdalla, eivätkä pelkästään saksalaiset, vaan katsoa tarkkaan, mitä tapahtuu juuri nyt. Euroopassa, Yhdysvalloissa, Suomessa, jne.

Unkarilaistaustainen (olenko ainoa, joka vierastaa loppupäätettä -taustainen? Ei kai ole rikos omata vierasmaalaisia sukujuuria?) Timur Vermes tarttuu kiehtovaan aiheeseen ja tipauttaa Hitlerin nykymaailmaan, tarkemmin ottaen vuoteen 2011. Sellaisenaan, muuttumatta: Hitler on vain ollut poissa ja on yhtäkkiä täällä taas. Nyky-Saksa ottaa hänet vastaan vitsinä, jonka paikka on mediamaailmassa eli telkkarin stand-up-show’ssa ja YouTubessa. Adolf Hitlerin vaatetus, puheenparsi, käsimerkit, ideologia – eihän kukaan voi olla sellaisen kanssa tosissaan. Ja kuitenkin oli, ja on yhä. Sitä Vermes vihjaa rivien välissä: se on täällä taas, ja se pitää kuoliaaksi nauraa. Ennen kuin on liian myöhäistä.

Ja kyllähän se naurattaakin, varsinkin alussa. Hitlerin pedantti, ylimielinen ja räjähdysherkkä hahmo on kuvattu kutkuttavasti, samoin se, miltä nykymaailma 1930-luvun ihmisen silmissä näyttää. Oma saksan kielen taitoni on pahasti ruosteessa, mutta pienikin tietämys kielestä ja Saksan kulttuurista auttaa ymmärtämään vitsejä. Pärskähtelin useammin kuin kerran nauramaan ääneen, kuten seuraavan lainauksen kohdalla. Hitler on siis vasta palannut kuolleista (onko hän kuollut siten kuten on kerrottu? ruumista ei ole koskaan löydetty) ja turkkilainen lehtikioskin pitäjä on ottanut hänet hoteisiinsa:

Seurasin katseellani hänen sormeaan. Peilissä oli oranssit kehykset, varmuuden vuoksi mies oli kirjoittanut siihen ”Der Spiegel”, peili, niin kuin sitä ei muuten olisi tiennyt. (s. 20–21)

Ainoa huoleni kirjaa lukiessani oli, miten Vermes pystyy pitämään mielenkiinnon yllä ja miten hän lopettaa tarinansa. Ja se olikin vähän ongelmallisempi juttu. Loppua kohden tarina nimittäin väistämättä väljähtyy, sillä aihe on edelleen vaarallinen. Heittääkö bensaa tuleen vai yrittääkö tappaa liekit tukahduttamalla? Siinäpä hyvä kysymys.

Voi olla, että kirja vaatisi ainakin toisen lukukerran, voi olla että siitä saisi silloin enemmän irti. Timur Vermes on toiminut ennen kirjailijan uraansa (tämä on hänen esikoisteoksensa, ja ainakin yksi romaani on jo tullut lisää) haamukirjoittajana. Siinä hommassa hän on mitä todennäköisimmin oppinut kaikenlaista. Muistiinmerkintöjä tuli joka tapauksessa tälläkin kertaa tehtyä. Tässä niistä muutama:

Työttömien armeija oli miljoonapäinen ja väestön keskuudessa kyti mykkä viha, sellainen tyytymättömyys olosuhteita kohtaan, että se muistutti minua vuodesta 1930 […]
Toisin ilmaistuna: kaiken kaikkiaan tilanne oli minun kannaltani erinomainen. (s. 145)

Minua todella ihmetyttää, etteivät miljoonat ihmiset ole jo aikaa sitten marssineet soihtuineen ja heinähankoineen noiden parlamentaaristen juttutupien edustalle suussaan huuto: ”Mitä te teette meidän rahoillamme???” (s. 245)

Ja lopulta (ja ihan alussa): Hitler tutustuu kännykkään, jonka soittoäänen valinta oli lopulta aika helppo:

Niinpä hän siis oli säätänyt puhelimeni soittamaan Valkyyrioiden ratsastusta.
– Hieno homma, eikö totta? kysyin kioskinpitäjältä ja nostin laitteen suvereenisti korvalleni. – Hitlereillä!

 

Ja vielä: Jos on kirjan kansi onnistunut, niin on myös taitto. Saksalaista kirjasintyyppiä on käytetty hienosti tehokeinona. Tässä pari esimerkkiä:

Timur Vermes
Täällä taas
saksankielinen alkuteos Er ist wieder da, 2012
suomentanut Tähti Schmidt
Tammi, 2016
392 sivua
saatu lahjana.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, politiikasta tai poliitikosta kertova kirja ja esikoisteos.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Hän poimi tassut kämmenelleen.
Ne olivat pienet ja kevyet, mitättömät. Hän tuijotti niitä. Näilläkö ne pystyivät ohjaamaan elävää kuvaa ja luonnollista ääntä suoraan oikeisiin hermoverkkoihin? […]
Tuntuisiko se todella oikealta, kokonaan ilman ruutua ja kuulokkeita?

valtonen_he_eivat_tieda

Aivan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että Jussi Valtosen kirjan He eivät tiedä mitä tekevät kansi on hieno. Se sai minut heti kiinnostumaan. Luonnehdinnat kirjasta älykkäänä sekä neurotieteitä ja nyky-yhteiskunnan ongelmia yhdistävänä lisäsivät kiinnostustani. Sen sijaan eläinaktivismin mukanaolo sai minut epäröimään. Mahtaako se sittenkään olla minua varten…

Ostin kirjan kuitenkin omakseni, kun siitä oli (erittäin) hyvä tarjous. Muuten olen pyrkinyt olemaan lukematta aiheesta oikeastaan mitään. Toki tiesin kirjan voittaneen Finlandia-palkinnon, mutta juonesta en tiennyt, enkä siitä mitä muut ovat kirjasta sanoneet. Kaikkeen siihen paneudun vasta, kun olen saanut nämä muistiinmerkinnät näpyteltyä.

Saatuani kirjan nyt luettua on oloni hämmentynyt. Totta puhuen, olin jättää koko homman kesken sadan sivun jälkeen, ja jälleen luettuani parisataa sivua lisää. Pinnistelin kuitenkin loppuun (välillä tosin reippaasti harppoen), mikä oli ihan hyvä. Valtonen kuroo tarinaansa yhteen loppua kohden. Viimeiset sata sivua, lopetusta lukuun ottamatta, olivat oikeasti kiinnostavia.

Ja silti, vaikka miten yritin, en päässyt tarinaan mukaan. Tuntui, että Valtonen oli tunkenut tarinaan kaiken, mikä häntä kiinnosti tai mistä hän halusi jotakin sanoa (tai mistä pitäisi jotakin sanoa). Monikulttuuristen avioliittojen ongelmat, suomalaisen yliopiston ja samalla yhteiskunnan sisäänpäinkääntyvyys verrattuna amerikkalaiseen dynaamisuuteen ja menestyksen tavoitteluun, eläinkokeet, ekoterrorismi, somemaailma ja blogihuoraaminen, mielialalääkkeet, tulevaisuuden teknologia, nuorten naisten syömähäiriöt, amerikkalaisten asehulluus, uusperhekuviot… Sekaan vielä pakolliset seksikuvaukset ja ympäristön ja sään maalailu. Huoh.

Mietin moneen kertaan, että aiheista olisi riittänyt useampaan eri tarinaan, jolloin niihin olisi voinut hiukan syventyäkin. Tai että olisin ehkä sittenkin lukenut mieluummin Valtosen ajatuksia esseen muodossa. Sillä olihan hänellä toki sanottavaa, paljon mielenkiintoistakin. Parhaimmillaan hän on mielestäni ollessaan lähellä omaa aihealuettaan, neurotieteitä, ja isän ja pojan kohtaaminen (vaikka molemmat kuvailtiin lopussa aivan erilaisiksi kuin olin heidät kuvitellut) oli sekin kiinnostava. Mutta muuten tarinassa on liikaa kaikkea ja paljon jaarittelua.

Tämä on ensimmäinen Valtoselta lukemani kirja, joten en tiedä onko tämä hänen yleinen tyylinsä. En kuitenkaan oikein löytänyt kirjailijan omaa ääntä. Enkä ymmärtänyt, mitä Joen amerikanjuutalaisuus toi tarinaan lisää, paitsi satunnaista jiddishiä. Tai miksi lukujen välillä olevat jaotukset oli merkitty X:llä. Jossain vaiheessa ihmettelin, että taasko on kymmenes luku… Englannin kielen sekoittaminen tekstiin meni välillä itsetarkoitukselliseksi ja toisaalta, ei aivan kaikkea tarvitse kääntää kielestä toiseen. (”What are you doing? Mitä sä oikein teet?” s. 33)

Toisaalta kuvaukset iAm-laitteesta, yritysmaailman väestä jotka lipovat nuoret puoli-ilmaisiksi mainosalustoiksi sekä varoitukset kaiken digitaalisen hakkeroimismahdollisuuksista olivat aiheita, joihin olisin toivonut kirjailijan paneutuvan täysillä.

Mutta mikä häkellytti ehkä kaikkein eniten, olivat kirjan lopussa olevat kiitokset. Kokonaisen aukeaman verran. Romaanissa? Ymmärrän kyllä, että taustatyötä on täytynyt tehdä ja että kirjaa on luetettu (todella) monelle, mutta jäin miettimään, että onko kirjaa muokattu liikaakin palautteen mukaan. Ja toisaalta: eikö kukaan sanonut, että tiivistä, hyvä mies, tiivistä! Kill your fucking darlings!

Vielä yksi huomio: kovakantisena kirjana tämä oli todella kömpelö ja kookas. Kuljetan kirjaa mielelläni kassissa, ja se tuntui vievän kaiken tilan ja pistävän terävillä reunoillaan.

Jussi Valtonen
He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi, 2014
557 sivua
Ostettu nettikirjakaupasta.

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirja kirjailijalta jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin, maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja, kirjassa on yli 500 sivua ja 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja.

Niko Kazantzakis: Kerro minulle Zorbas

– Sillä tavalla vapauduin, hän sanoi.
– Vapauduit isänmaasta?
– Niin, isänmaasta, hän vastasi lujasti ja tyynesti.
Hetken kuluttua hän jatkoi:
– Vapauduin isänmaasta, vapauduin papeista, vapauduin rahasta. Olen kulkenut kuin seulan lävitse, ajan mittaan minua seulotaan yhä enemmän ja enemmän. Heitän pois turhaa painolastia. Kuinka selittäisin sinulle? Vapaudun, minusta tulee ihminen. (s. 225)

zorbas

Nappasin äitini kirjahyllystä matkalukemiseksi Niko Kazantzakisin romaanin Kerro minulle Zorbas. Teos oli tuttu kyllä nimenä, mutten ollut koskaan tullut ajatelleeksi etsiä sitä käsiini. Ja siinä se nyt oli, kuin odottamassa noutamistaan. Luin kirjan jo jokin aikaa sitten, joten kirjoitan siitä tässä vain muutamia muistiinpanoja ylöskirjattujen lainausten lisäksi.

Kerro minulle Zorbas on tarina ystävyydestä, rakkaudesta, filosofiasta, elämästä. Kuolemastakin, sen verran moni ehtii tässä tarinassa kuolla. Kieli on virkistävää kaikessa epäsovinnaisuudessaan; Zorbas manaa, kiroaa, haukkuu ja sepittää, ja toisaalta hän elää ja rakastaa, juurevasti ja häpeämättä. Hihittelin ajatellessani millaisen skandaalin kirja aiheuttaisi jos se julkaistaisiin nyt, tällä itselleen nauramattomuuden aikakaudella. Feministit ja muut mielensäpahoittajat  olisivat taatusti sen kimpussa.

– Mitä sinä oikein tarkoitat, Zorbas? vastasin, luuletko vakavissasi, ettei kukaan nainen ajattele mitään muuta asiaa kuin tuota yhtä asiaa?
– Ei, eivät he ajattele mitään muuta kuin sitä, isäntä. Kuulehan, kun sanon sinulle, minä, joka olen nähnyt ja kokenut yhtä ja toista tässä maailmassa. Naisella ei ole mitään muuta ajatuksissaan, hän on, sanon sinulle, jotenkin sairas, ruikuttavainen. Jos et sano hänelle, että rakastat häntä ja haluat häntä, hän alkaa itkeä. Ehkä hän ei halua sinua ensinkään, ehkä hän inhoaa sinua, ehkä hän sanoo sinulle ei. Se on kokonaan toinen juttu. Mutta kaikkien, jotka hänet näkevät, täytyy himoita häntä. Sitä hän haluaa, raukka, voithan siis olla hänelle mieliksi! (s. 49)

Hah! Kuka väittää, ettei asia olisi juurikin noin, me hienohelmaiset narsistiset ihanat naiset! Joiden pikkurillin ympärille mies on niin helppo kietaista…

Nautin tavattomasti Zorbasin puheenparresta, jossa hän ylistää ja alistaa naista vuoronperään. Ei pahalla, ei hän sitä pahalla tee, sillä Zorbas rakastaa naisia, kaikkia naisia, ikään katsomatta.

– Älä hätäile, pikku Bombolinani; vanha lahonnut ja kolhiutunut proomuni! Älä hätäile, en minä jätä sinua lohtua vaille, en! Neljä suurvaltaa on hylännyt sinut, nuoruus on hylännyt sinut, Jumala on hylännyt sinut, minä, Zorbas, en sinua hylkää! (s. 219)

Ja sitten se asia, joka osuu erityisesti meidän aikakauteemme, jossa aivoista ja kylmästä ajattelemisesta, analysoinnista ja tieteestä, on tehty uusi jumala. Jos Zorbasia on uskominen, juuri siinä mennään vikaan. Minua tämä ajatus kiehtoo kovasti.

[…] Sanonpa sinulle mitä tahansa, se menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, suo anteeksi, isäntä.
– Kuinka niin? vastustin minä. Ymmärränhän minä asioita, Zorbas!
– Ymmärrät kyllä aivoillasi. Sanot: tämä on oikein, tämä ei ole oikein, tämä on näin, tämä ei ole näin, sinä olet oikeassa, sinä olet väärässä. Mutta sillä tavoin et pääse puusta pitkään. Kun puhut, niin minä tarkkailen käsivarsiasi, rintaasi. Ne ovat mykkiä, ne eivät sano mitään. Aivan kuin niissä ei olisi pisaraakaan verta. Miten voit siis ymmärtää asioita? Päälläsi? Huh! (s. 223)

Kirja on suomennettu ranskan kielestä ja olisi vaatinut hyvän oikolukijan. Siellä täällä on hassuja virheitä, vanhahtavia ilmauksia ja liian suoria lainauksia, ja väkisinkin jää miettimään, miten erilainen olisi suoraan kreikasta tehty käännös. Jos näiden seikkojen ei anna häiritä, vie tarina kuitenkin mennessään.

Niko Kazantzakis
Kerro minulle Zorbas (Vios ke politía tu Aléksi Zorbá, 1946)
Suomentanut ranskan kielestä Vappu Roos
Tammi, 1994, 11. painos. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1954.
308 sivua.
Lainattu perheenjäsenen kirjahyllystä.

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirja kirjailijalta jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin, kirjassa juhlitaan, kirjassa lähetetään kirjeitä ja kirjassa joku kuolee.zorbas_sivu

Haruki Murakami: 1Q84 (ja mitä siitä ajattelin)

“Miten tiedät onnettomuudesta,  vaikket kuuntele liikennetiedotuksia? Aomame kysyi.
“Ei niihin voi luottaa”, kuljettaja sanoi hieman ontosti. “Puolet niistä on valetta. Tielaitos julkaisee vain omiin tarkoituksiinsa sopivia tiedotteita. Jos haluaa tietää mitä todella tapahtui, kannattaa katsoa omin silmin ja arvioida se.” (s. 14)

“Vielä yksi asia”, kuljettaja sanoi. “Muista, että kaikki ei ole siltä miltä näyttää.” (s.17)

1Q84

Sain jokin aika sitten luettua Haruki Murakamin yli tuhatsivuisen teoksen 1Q84 loppuun. Sen jälkeen onkin täytynyt miettiä. Kirja herätti ja herättää edelleen paljon ajatuksia, minkä vuoksi en meinaa saada tätä postausta ikinä julkaistua… No, tässä niistä muutama.

Kuten kirjan nimi jo vihjaa, 1Q84 on Murakamin vastine George Orwellin teokselle Vuonna 1984. Se on sanaleikki: japaniksi q-kirjain ja numero 9 luetaan samalla tavalla, kyū. Toisaalta nimi viittaa IQ’hun, eli ÄO’hon. Älykkyysosamäärä 84 ei ole kovin suuri, mutta ainakin sen verran meillä kaikilla pitäisi olla. Nimi kiteyttää myös kirjan teeman:

Q niin kuin question mark. Maailma, johon sisältyy epäilys. (s. 154)

Murakamin maalaamassa fantasiamaisessa maailmassa on kaksi tasoa: suurin osa ihmisistä elää vuodessa 1984 (siis sinä vuonna, johon Orwell sijoitti tarinansa) mutta ne, jotka näkevät taivaalla kaksi kuuta (ts. tietävät jotakin mitä muut ihmiset eivät tiedä) ovat siirtyneet vuoteen 1Q84. Se on Aomamen keksimä nimi, yhtä hyvin se voisi olla kissojen kaupunki, jonne Tengo eksyy. Tai jokin muu. Koodi on joka tapauksessa kaksi kuuta. Ja kun siihen todellisuuteen on kerran joutunut, ei paluuta ole. Ainakaan kokonaan.

Kirjan punaisena lankana toimii Aomamen ja Tengon likipitäen naiivi, mutta sellaisena jopa rohkea rakkaustarina. Tyttö ja poika ovat kohdanneet luokkahuoneessa, pitäneet toisiaan kädestä, koskettaneet toinen toisensa sydäntä. Vaikka elämä on vienyt heidät erilleen, he eivät ole unohtaneet toisiaan. Sattuma, johdatus tai tahto tuo heidät uudestaan yhteen. Toisaalta Murakami kirjoittaa hyvinkin paljon seksistä ja kuvaa hahmojaan piinallisen tarkkaan päästä varpaisiin ja muistaen mainita kunkin vaatekappaleen merkin. Alkuun se puuduttaa, sitten sitä alkaa lukea kritiikkinä meidän ajallemme, jossa ulkonäkö ja seksi on ylikorostunut. 1980-luku puolestaan tarkoitti Japanissa ennennäkemätöntä kuplataloutta, jolloin rahalle ja ulkoisille seikoille annettiin hyvinkin paljon painoarvoa.

Mutta se, mistä 1Q84 varsinaisesti kertoo, on pikkuväki. Se on George Orwellin Isoveljen vastine. Isoveli olisi vuonna 1984 liian selvä nähtäväksi, siksi on syntynyt pikkuväki, joka punoo ilmasta ja kuolleiden hiuksista ilmakoteloita, nostattaa myrskyjä ja aiheuttaa ihmisten katoamisia.

Professori tuijotti käsiään hetken, nosti sitten katseensa ja sanoi: “George Orwell esitteli diktaattori Isoveljen romaanissaan Vuonna 1984, niin kuin varmasti tiedät. Tarina oli tietysti allegoria stalinismista. Sen jälkeen Isoveljestä on tullut yhteiskunnallinen symboli. Se oli Orwellilta suuri oivallus. Mutta nyt kun on oikeasti vuosi 1984, Isoveli on liian tunnettu ja liian ilmeinen. Jos Isoveli ilmestyisi eteemme nyt, häntä voisi osoittaa sormella ja sanoa: ‘Varokaa! Tuo on Isoveli!’ Tässä todellisessa maailmassa Isoveli on käynyt tarpeettomaksi. Sen sijaan kuvaan on astunut tämä niin sanottu pikkuväki. Kiinnostava kielellinen vastakohta, eikö?”
Professori katsoi Tengoa suoraan silmiin hymyn häivä kasvoillaan.
‘Pikkuväkiset ovat näkymättömiä olentoja. Emme pysty sanomaan, ovatko he hyviä vai pahoja tai ovatko he edes lihaa ja verta. Mutta vaikuttaa siltä, että he kaivavat päättäväisesti maata jalkojemme alta.” (s. 320)

Jos Isoveli oli allegoria stalinismista, minkä allegoria pikkuväki on? Siihen Murakami ei anna suoraa vastausta. Se on lukijan itsensä löydettävä.

Toinen tärkeäksi nouseva teema on uskonto ja uskonnolliset kultit. Murakami ei moralisoi eikä tuomitse, mutta pohtii kyllä erityisesti kulttien valtaa ja valtarakenteita. 1Q84:ssa kuvattu Sakigake on selvästi saanut vaikutteita Aum Shinrikyo- eli Korkein Totuus -lahkolta, jota Murakami on tutkinut aikaisemmassa tuotannossaan. Tokion metron sariinihyökkäyksen uhreista ja tekijöistä kertova haastattelukirja Underground on mielenkiintoista luettavaa, suosittelen. Sakigaken sokeutuva, alamaisiltaan piilossa pysyttelevä mutta omaa haaremiaan pitävä kookasrakenteinen johtaja saa kasvot, jotka muistuttavat hyvin paljon Aum Shinrikyon johtajan Shōkō Asaharan kasvoja. Sattumaa tai ei, Asahara perusti Aum Shinrikyota edeltäneen ryhmittymän juurikin vuonna 1984. Kuten Sakigake, myös oikea Aum Shinrikyo veti puoleensa älykkäitä, korkeakoulutettuja ihmisiä, jotka halusivat pois vastenmielisenä kokemastaan nykymaailmasta ja sen sijaan elää yksinkertaisesti ja uskonnolleen omistautuneina. Valitettavasti sekä todellisuudessa että kirjassa lahko lähtee väärään suuntaan. Siitä tulee eristäytynyt, väkivaltainen ja vaarallinen.

1Q84 leikittelee myös metafiktiolla. Se kertoo Ilmakotelo-kirjan kirjoittamisesta, mutta oikeastaan 1Q84 on Ilmakotelo. Kirjassa suurin osa ihmisistä lukee bestselleriksi noussutta Ilmakoteloa nuoren tytön fantasiakertomuksena ja samoin suurin osa lukee bestseller 1Q84:ää fantasiakirjana. Eriskummallisia tapahtumia Murakami toki tuokin lukijan eteen, kuten sukupuoliyhteyden kautta tapahtuvia käytäviä, ajatusten lukemista, dōtan ja mazan, koomassa makaava isän joka käy koputtelemassa ovia NHK:n virkamiespuku päällään ja lopulta neitsytsikiämisen. Ilmakotelon kirjoittanut Fuka-Eri vakuutti kirjan olevan totta, ei fantasiaa. Entä, jos 1Q84:ää lukisikin eräänlaisena tositarinana? Ei tietenkään sellaisenaan, vaan rivien välistä, symbolien ja allegorioiden kautta? On lauseiden mukainen tarina ja sitten on varsinainen kertomus sen takana. Ehkäpä Murakami jopa kehottaa siihen, omalla epäsuoralla tavallaan:

Fuka-Erin maailmassa ei sanottu mitään suoraan. Asiat piti yhdistää vihjeiden ja arvoitusten, aukkojen ja muunnelmien perusteella, niin kuin merirosvokartassa joka näyttää tien aarrekätkölle.

Tai ehkä olen täysin väärässä. Kuten Tengon kuolemaisillaan oleva isä, joka haluaa viedä salaisuutensa (tai oman kokemuksensa, kuinka vaan) mukanaan hautaan, toteaa:

Jos et ymmärrä ilman selitystä, et ymmärrä myöskään selityksen kanssa. (s. 549)

Lopuksi musiikkia. Leoš Janáčekin Sinfonietta toistuu kirjan sivuilla niin usein, että lopulta se on etsittävä netin uumenista ja kuunneltava. Mikä merkitys Sinfonietalla sitten on? En tiedä, mutta väkisinkin tulevat mieleen fasismin ja nationalismin teemat. Samat asiat nostavat päätään niin lännessä kuin Japanissakin tällä hetkellä. Tosin Japanissa fasismista syytetään nimenomaan hallitusta… Meidän oma Sibeliuksemmekin saa näkyvyyttä, kun vastenmielinen etsivä Ushikawa kuuntelee viulukonserttoa kylpyammeessa lilluessaan ja miettiessään asioita.

Fasismiin saattaa viitata myös Tengon tästä maailmasta hiljalleen poistuvalle isälleen ääneen lukema novelli kissakaupungista, joka on kirjoitettu 1930-luvun Saksassa. Asiaa ei sen kummemmin selitetä, mutta kuten isä toteaa omasta elämästään:

“Kun syntyy tyhjiö, se pitää aina täyttää jollakin. Niin kaikki tekevät.” (s. 549)

 

Haruki Murakami
1Q84 (osat 1–3)
Japaninkielinen alkuteos 1Q84 ilmestyi kolmena osana vuosina 2009 ja 2010
Suomentanut englannin kielestä Aleksi Milonoff
Tammi 2013, 1224 s.
Ostettu nettikirjakaupan tarjouksesta

Helmetin 2016 lukuhaasteessa 1Q84:lla voisi piirtää rastin seuraaviin kohtiin: kirjassa rakastutaan, aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, kirjassa on yli 500 sivua, kirjassa on myrsky, kirjassa joku kuolee.