Avainsana-arkisto: Tammi

Kesken jäi Sivuhenkilökin

Siinä vaiheessa, kun huokaa ääneen aaa’a ja pyörittelee silmiään, esittää ääneen kysymyksiä tyyliin: minkä ikäinen sinä oikein olet? ja puuskahtaa perään: hanki elämä! ja tietää puhuvansa kuuntelemansa kirjan kirjoittajalle, on lukijan myönnettävä että kirja ei ole häntä varten ja että se on siirrettävä suosiolla syrjään.

Kuuntelin yli puolivälin. Odotin jonkinlaista kirjallisuuskritiikin kritiikkiä, sillä kirjasta kerrotaan että kirjailija on tarttunut kynään sen jälkeen, kun hän on järkyttynyt saatuaan maan suurimmassa sanomalehdessä huonon arvion esikoisteoksestaan. Että se samperin setämies ei hyväksynyt hänen — niin mitä? vikinäänsä? navankaivelua? en tiedä, sillä en ole lukenut esikoisteosta, mutta jos tästä kakkosesta on mitään pääteltävissä, niin jotain sellaista. Kuulemma kyseessä oli kasvutarina, ja sen toteamisesta esikoiskirjailija oli kerrassaan pahoittanut mielensä, sillä kysehän oli häpeästä, eikä kasvutarinasta. No häpeää hän käsittelee tässä kakkosessakin oikein reippaasti, on niin hävettävää olla lapseton ja miehetön nuori nainen, maalta kotoisin ja kaupungissa, ja asua isin ostamassa asunnossa, ja sitten saa vielä pakastemarjoja isiltä ja äidiltä vaikkei syö edes puuroa, vaan smoothieita, mutta ne ei onnistu, koska nuori taiteilijan alku ei osaa laittaa ruokaa. Ja hitto vie, kun maailma on vielä niin patriarkaalinenkin, pimppi ja pippeli, ja taidekoulut on käyty, ja silti istutaan pissaisella patjalla ja rikkaat ja köyhät, kun siis on Ullanlinna ja siskonmiehellä bemari.

Harmittelen lukijana tai tällä kertaa pikemminkin kuuntelijana sitä, että se kirjallisuuskritiikin kritiikki jää tämän nuoren naisen ongelmissa rypemisen alle oikeastaan ihan kokonaan. Se kritiikki olisi kuitenkin ollut tervetullutta. On täysin järjetöntä, miten suuri valta on maan suurimman sanomalehden kritiikeillä, siitä huolimatta että niitä on nykyään hyvin vähän ja että ne ovat yleensä surkeita: yksi kriitikoista tykkää esiintyä Hyvänä Perheenisänä ja Moraalin Vartijana tahi vähintäänkin Paimenena, toinen lukee kaiken feminismilasien läpi kuvitteellinen nuttura tutisten, ja elokuvan puolella mieskriitikon mielestä tärkeintä elokuvakritiikissä on keskittyä näyttelijöiden henkiseen hyvinvointiin ja ilmastonmuutoksen torjuntaan [sic!] kun taas naiskriitikoiden mukaan elokuvat jakautuvat pahojen ja iljettävien miesohjaajien ja hyvien ja puhtaiden naisohjaajien, joita on edelleen liian vähän eikä heitä palkita koska patriarkaalisuus, mukaan. Kyllä tätä saisi ihan kernaasti kritisoida kirjailijoidenkin, samoin sitä, että maakuntalehdet myötäilevät näitä housuttomia ja hameettomia keisareita ja keisarinnoja.

Mutta Sivuhenkilössä se kritiikki jäi itkunpunaisiin silmiin ja kiroiluun että miksi miksi miksi se setämies ei tykänny mun kirjasta. Ei, ei se riitä.

2 tuntia 58 minuuttia jäljellä. Ehkä se kirjan idea ja se kritiikin kritiikki tulee näiden viimeisten liki kolmen tunnin aikana, mutta sori, en jaksa odottaa. Ja kuitenkin: kirja alkoi hyvin. Se alkoi kolmikymppisen maalta kaupunkiin muuttaneen nuoren tytön epäröinneillä ja havainnoilla ympäristöstään, mutta sitten se eksyi niihin taidepiireihin, mukasarkastiseen kommentointiin, vinkumiseen ja yritykseen olla jotain muuta kuin mitä on. Olin ajatellut lukea/kuunnella sen palkitun esikoisenkin, mutta tämän perusteella jätän väliin.

Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa

– Minä puhuttelen teitä, paladiini, mitä! – tiukkasi Kaarle Suuri. – Miten te uskallatte olla näyttämättä kasvojanne kuninkaallenne?
Ääni kuului selvänä poskisuojusten takaa. – Koska minä en ole olemassa, sire.

Siitä on jo jokunen vuosi, kun luin Italo Calvinon pienoisromaanin Ritari joka ei ollut olemassa, ja nyt oli uudelleen lukemisen aika. Omasta kirjahyllystä löytyy.

Kirjan nimi kertoo oivallisesti mistä tarinassa on kyse. Calvino johdattaa lukijansa nimittäin Kaarle Suuren ja ritaritarinoiden aikaan, joskin riisuu ne kaikesta ylevyydestä. Sota on järjetöntä touhua ja ritarit rellestäjiä, paitsi se ideaali ritari, joka ei ole olemassa. On vain täydellisen valkoinen haarniska, joka kumisee tyhjyyttä mutta toimii tahdonvoiman ja jalon aatteen voimalla. Ärsyttävä tämä ritari Agilulf on kuin mikä, sillä hän on täydellinen, ei nuku eikä syö, mutta on pilkun tarkka siitä, miten asiat hoidetaan ja totuudenmukaisesti kerrotaan. Aseenkantajaksi ritarille joka ei ole olemassa sopii mies joka on, mutta ei tiedä olevansa, Gurdulu tai miksi häntä missäkin sanotaan. Ja mukaan sitten muita henkilöitä niin, että luulisi hetken lukevansa pitempääkin tarinaa. Mutta ei, juuri tämän pituisena, 127-sivuisena, tarina pysyy kasassa, yhtään pitempään tätä kieputusta ei itse asiassa jaksaisikaan.

Niin, lyhyydestään huolimatta tarina on niin monipolvinen ja satiiria ja parodiaa lentää niin moniin suuntiin (oman osansa saavat myös itsensä muiden yläpuolelle nostaneet hengenmiehet ja heidän seurueensa, jotka hihhuloivat Graalin maljoja metsissä etsimässä ja ryöstävät ja rellestävät lähikylissä, jos veroja ei makseta ajallaan, mistä päästään ideaaliin yhteiskuntajärjestelmään jossa kukaan ei ole toisensa yläpuolella – Calvinohan oli ainakin jonkin aikaa kommunisti – mikä tarinassa kuulostaa loogiselta tulemalta, harmi vain ettei se todellisuudessa toimi, ihminen kun on ihminen, ahne ja saita ja laiska ja kierokin lisäksi), etten loppujen lopuksi lähde sitä sen enempää analysoimaan.

Kirjan on kääntänyt Pentti Saarikoski, joten kielellisestikin se on todella mainio.

Agilulf raahasi ruumista ja ajatteli: ”Kuollut, sinulla on mitä minulla ei koskaan ole ollut eikä tule olemaan: tämä ruumis. Tai oikeastaan: sinulla ei ole tätä ruumista, sinä olet tämä ruumis, tämä mitä minä joskus, synkkinä hetkinäni, kadehdin ihmisiltä jotka ovat olemassa. Kaunis aarre!  Minä voisin hyvin pitää itseäni etuoikeutettuna, kun minä voin tulla toimeen ilman sitä ja silti tehdä mitä vain. Niin, tietenkin, kaiken sen mikä minusta tuntuu tekemisen arvoiselta; ja monta kertaa minä pystyn tekemään sen paremmin kuin ne jotka ovat olemassa, ilman heidän tavanmukaista kömpelyyttään, epätäsmällisyyttään, hajamielisyyttään, hajuaan. Totta on, että olemassa oleva ihminen lisää aina jotakin siihen mitä tekee, jonkin juuri hänelle ominaisen piirteen, ja siihen minä en kykene. Mutta jos salaisuus on tässä, tässä sisälmyssäkissä – ei kiitos, minä en kaipaa.

Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa
italiankielinen alkuteos Il cavaliere inesistente, 1959
suomeksi kääntänyt Pentti Saarikoski
Tammi, 1959 (tämä toinen painos 2004)
127 sivua
omasta kirjahyllystä

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus

Jos jokin asia pitää nyt minua hengissä, niin se, että hän tuntuu haluavan minulta lisää uusia tekstejä. Minulla on siis ainakin yksi lukija, yksi ihminen. Ja enempää ei kirjailija kai tarvitse.

Jostain syystä Hannu Mäkelä on yhtäkkiä alkanut kiinnostaa minua kirjailijana. Ei, en ollut lukenut häneltä muuta kuin lapsena Herra Huun (josta en pitänyt), vaikka kirjoja tältä Otavan entiseltä kustannustoimittajalta on ilmestynyt vino pino. Mielikuvani Mäkelästä oli vain jotenkin niin yrmy, vaikka hän naistenlehtien palstoilla tykkäsikin (?) esiintyä ainakin kolmannen vaimonsa kanssa. Heidän yhdessä kirjoittamansa taidekirja on jäänyt mieleeni, vaikka sitäkään en ole lukenut.

Jossain vaiheessa löysin kuitenkin Mäkelän Mutinaa-blogiin, jota yllätyksekseni luin mielelläni. Kun tajusin hänen käyneen Bretagnessa, Carnacin kiviriveillä Mika Waltarin innoittamana kiinnostukseni nosti jälleen päätään, ja luettuani tuon kohtauksen googlebooksista, ajattelin että no luetaan koko kirja sitten samantien. Sehän tosiaan on muistelusarjan viimeinen osa, mutta voi kai muistelmia toiseenkin suuntaan lukea, lopusta alkuun, ajattelin, ja ryhdyin tuumasta toimeen.

Kirja on pitkä. Siis mitä, eikö kustannustoimittaja osaa lyhentää, onko hän näin sokea omalle tekstilleen, ärtyilin alkuun. Kirjoitin muistiinpanoihini epäimartelevasti seuraavaa: ”paljon jaarittelua, sentimentaalista suomalaismachoilua, omahyväinen.” Luin tuossa vaiheessa nopeasti, liian nopeasti huomaan nyt, ja kun ärsytyskynnykseni oli noussut tarpeeksi korkealle, siirsin kirjan syrjään. Päätettyäni hidastaa omaa lukutapaani mieleni rauhottui ja kiinnostus Mäkelää kohtaan kurkisteli taas. Jatkoin. Nyt kirjoitin ylös seuraavaa: ”kun hän lakkaa ärisemästä, häntä lukee mielellään. Kuten Venetsia-kuvauksia sen jälkeen, kun hän kaupungista Casanovan myötä kiinnostuu.

Muistan – Vapaus alkaa tilanteesta, jossa nelikymppinen Mäkelä jättää kustannustoimittajan työnsä ja heittäytyy vapaaksi kirjailijaksi. Vapaus tuottaa iloa ja ahdistusta, jälkimmäiseen auttaa työnteko, eikä suinkaan alkoholi, jonka Mäkeläkin huomaa. Se menee hänellä nimittäin örveltämiseksi, Venäjällä huorien kanssa makaamiseksi (mutta: Mäkelä ei koskaan käytä termiä ”harrastaa seksiä” vaan ”rakastaa”, minkä laitan ilolla merkille; seksin harrastaminen ilmestyi suomen kieleen median kautta 90-luvulla ja on minusta aina ollut epäonnistunut termi. Mitä harrastat? Neulomista. Lukemista. Tanssia. Seksiä.) ja jälkikäteen morkkikseksi.

Alkoholin hän kuitenkin lopulta jättää, mistä kiittävät kaikki. Niin kirjailija itse, kuin luultavasti hänen läheisensäkin sekä lukija. Alkoholin huuruisia juttuja ei kukaan jaksa kuunnella eikä myöskään lukea.

Se, mikä osoittautuukin kiehtovaksi, on Mäkelän sammumaton kiinnostus asioista ja innostus. Muuntautumiskyky. Hän jättää alkoholin, opettelee pelaamaan tennistä (80-luvun muoti-ilmiö), ajaa ajokortin, löytää mikrohistorian merkityksen (mitä tämäkin kirja pitkälle on), innostuu historiallisista henkilöistä kuten Eino Leinosta, L. Onervasta ja Casanovasta ja löytää heidän kauttaan uuden tavan kirjoittaa, ja alkaapa hän opetella italiaakin. Kaikki tämä siis yli neli-, viisi- ja kuusikymppisenä! Innostavaa, minusta ainakin. Onhan minullakin italian oppikirja tuossa vieressä.

Ja hän matkustaa. Eri puolilla Eurooppaa ennen kaikkea (ei koskaan Amerikkaan), ja jälleen tajuan kulkeneeni aivan samoissa maisemissa: Liguriassa, Ravennassa, Venetsiassa, Ranskassa tietenkin, Saksassa. Hän mainitsee Theresienstadtin ja kuinka kaupungin yllä yhä tuntuu pahuuden leijuvan ja minä tiedän tuon tunteen, olen siellä sattumalta pysähtynyt ja tuntenut tuon painostavan tunnelman, kuin mustan pilven kaupungin yllä, joka sai minut jatkamaan samantien matkaa ja vasta jälkikäteen tajuamaan sen olleen yksi keskitysleiripaikoista.

Niin, kuten huomaan, mitä pitemmälle luin, sitä enemmän innostuin. Mäkelällä on sana hallussaan ja sanottavaa, hän on elänyt hyvin mielenkiintoisen ja monipuolisen elämän, josta juttua toki riittää. Mielenkiintoisia tuttavuuksia, kustannus- ja kirja-alan väkeä ja anekdootteja, hullujakin juttuja. Vähän name droppailun makua välillä, mutta ehkä se kuuluu asiaan, ja Mäkelän sukupolvi on kai tottunut puhumaan ihmisistä koko nimellä, etenkin jos nämä ovat julkisuudessa tunnettuja henkilöitä. Mene ja tiedä.

Se, minkä kuitenkin koin erikoisena, on hänen tapansa puhua entisistä puolisoista. Pitkäaikainen elämänkumppani  esiintyy pääosin nimettömänä, kun taas kahta seuraavaa vaimoa hän kutsuu etunimi-sukunimi-muodossa. En tiedä mitä se on, etäisyyden ottoa, heidän työminänsä kunnioittamista vai piilotettua erovihaa. Ensimmäinen (tai siis toinen, oikeastaan kolmas) ero näyttää tapahtuneen vähittäisenä erilleen liukenemisena, kun taas toinen (tai siis kolmas, tai oikeastaan neljäs) on jättänyt selvästi jotakin hampaankoloon. Kirjoituksen hetkellä Mäkelä on löytänyt onnen, ja tämä nainen esiintyy etunimellään, jopa lempinimellään. Toki Mäkelä tätä teemaa pohtii, nimenomaan siitä näkökulmasta, minkä verran hänellä on oikeus muista ihmisistä kirjoittaa. Niinpä. Mihin vetää raja, se on se vaikein kysymys. Sille pitkäaikaiselle elämänkumppanille Mäkelä tuntuu kirjan lopussa kumartavan ja pyytävän samalla kaikkea anteeksi julkaisemalla hänestä iloisen ja hymyilevän kuvan ystäviensä keskellä. Hieno ele, minusta. Ja ehkä tämä kumppani on toivonutkin jäävänsä nimettömäksi. En ihmettelisi.

Kaiken kaikkiaan kirja oli todella kiehtova kuvaus omasta ajastaan, Suomesta 80-luvulta 2000-luvulle sellaisena kuin sotien jälkeen syntynyt sukupolvi sen näki ja koki, kustannus- ja kirjamaailmasta ja lopulta yhden ihmisen elämästä. Meinasin ensin jatkaa heti sarjaa taaksepäin, mutta meninkin eteenpäin ja aloin lukea surukirjaa, jonka Mäkelä on kirjoittanut vaimonsa kuoleman jälkeen. Tyyli, kirjoituksen sävy, on siinä hyvin toisenlainen.

Tässä vielä muutama sitaatti, jonka kirjasin ylös.

Vapaa kirjailijuus on alkuun uutta ja outoa:

Vapaa kirjailija. Vapaa tekemään töitä eli ei mitään.

Mutta kun kerään yhteen tosiasiat, käsitän, että olen toiminut oikein.

Yritän silti. Yritän ja yritän jos se oma ääni kuitenkin aukeaisi.

Ilman virkani antamaa asemaa olen suojaton ja saan iloisia iskuja, joiden laatu ja suuruus hämmästyttävät. Lohdutan itseäni sanomalla, että se kuuluu vain asiaan.

15-vuotisen apurahan saatuaan ja rahasta muutenkin:

Ikään kuin kuukausipalkka, jonka lisäksi saan tehdä vielä töitäkin niin paljon kuin sielu sietää ja kädet käyvät.

”Tästä alkaa todellinen kirjailijaelämä.” Ah, mikä lapsi olen. Alkaahan se, vaikka tapoja on kaikenlaisia.

Vapaus näköjään tarvitsee myös turvallisuutta eli rahaa tuekseen.

Vain raha takaa riippumattomuuden tässä yhteiskunnassa.

Ja kirjallisuudesta vielä (epäjärjestyksessä, kirjoittelin näitä ylös sinne tänne)

Jos kirjailijalla on minkäänlaista eettistä tehtävää, niin ehkä kuitenkin sentään tämä: hän on kansan, ei koskaan hallitsevan eliitin puolella.

Mikrohistoria on ihmisen historiaa, arjen historiaa. Tavallisten tallaajien huomiot kuvaavat joskus aikakautta paremmin kuin virallinen historiankirjoitus, joka edelleen usein katsoo asioita ylhäältäpäin, jopa arrogantisti von oben.

Outoa on se, miten joku pieni runo, jonka vain muutama ihminen tuntee ja lukee, elää kauemmin kuin moni hehkutettu ja kunnian kukkuloille juuri sinä vuonna nostettu eepos.

Uskon edelleen kirjallisuuteen, vaikka tätä uskoa koetellaan liki päivittäin, kun katsoo lehtien kulttuuriosastojen ja varsinkin television vastaavaa antia. Mutta sekin on osa samaa kuplaa, jota perustellaan sillä, että ihmisille annetaan, mitä he haluavat. Itse asiassa lukijoille ja katsojille annetaan sitä, mitä toimittaja haluaa. Hän taas pääsee arvioinnin vaivasta, kun ei enää näe sen suuremmin vaivaa.

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus
Tammi, 2016
n. 477 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous

Monet kuolevat, aivan yhtäkkiä. He kuolivat kävellessään: kulki ja kaatui, nukahti eikä herännyt. Vei sairaanhoitajalle kukkia ja sydän pysähtyi. Seisoi bussipysäkillä… He kuolevat, mutta kukaan ei ole kunnolla kysellyt heiltä siitä kaikesta. (s. 37)

Luin Svetlana Aleksijevitšin teoksen Tšernobylistä nousee rukous jo kesällä, mutten ehtinyt siitä heti kirjoittaa. Sitten kynnys nousi ja nousi, ja aiheeseen on miltei vaikea palata. Miksikö? Siksi, että Aleksijevitšin Tšernobyl-kirja on rankka. Se on lukukokemuksena rankka, mutta vielä rankemmaksi siitä tekee tietoisuus siitä, että ihminen ei vaan opi. Ei, vaikka olisi ollut Hiroshimat ja Nagasakit, Harrisburgit, Tšernobyl ja nyt Fukushima. Aina on niitä, jotka tulevat sanomaan, että ei meillä mitään tapahdu, ydinvoima on turvallista, ydinvoima on halpaa (mikä uskomaton vitsi), ydinvoima on… Niin, rikos se on. Siinä kaikki.

Aleksijevitšin työlle ei voi kuin nostaa hattua. Hän on haastatellut teostansa varten noin viittäsataa ihmistä, kuunnellut heidän kertomuksiaan. Kirja alkaa ja loppuu raivaajien eli räjähtänyttä ydinvoimalaa ensimmäisinä sammuttamaan tulleiden miesten vaimojen kertomuksilla heidän rakkaittensa viimeisistä päivistä. Miten he kuolivat vähitellen, miten heidän kehonsa tuhoutui heidän vaimojensa silmien edessä:

Ne viimeiset päivät sairaalassa… Kun kohotin hänen käsivarttaan, luut heiluivat, kudokset olivat irronneet niistä… Keuhkon- ja maksanpalasia tuli ulos suusta… Hän oli tukehtua omiiin sisälmyksiinsä… Kiersin sideharsoa käteni ympärille, työnsin käden suuhun ja vedin niitä kurkusta ulos… Ei sitä voi kertoa! Sitä ei voi kirjoittaa! Ei edes kokea… Kaikki oli ollut niin rakasta… Niin rakasta… Mitkään kengät eivät sopineet hänelle… Hänet haudattiin paljain jaloin… (s. 30)

Näiden pahimpien kuvausten väliin mahtuu nelisensataa sivua eri ihmisten kuvauksia siitä, miten Tšernobylin ydinonnettomuus vaikutti heidän elämäänsä. Sairauksina, kuolemina, lapsettomuutena, elämäntyön katoamisena, kodeista häätämisinä, salailun todistamisena. Ja lopulta yhden aikakauden loppumisena ja alkulaukauksena koko Neuvostoliiton ja kommunismin romahtamiseen. Samalla kirja piirtää kuvan venäläisestä sielusta, mikä hiukan lohduttaa kaikista näistä rankista kuvauksista lukemisen keskellä. Se kertoo ystävällisyydestä. Vieraanvaraisuudesta. Tunteellisuudesta. Jonkinlaisesta fatalismistakin.

On vaikea kuvitella, että tätä kirjaa voisi lukea tyynesti ja objektiivisesti. Minä en ainakaan voinut. Välillä kyyneleet valuivat poskiani pitkin, välillä koin epätoivoa ja raivoa, välillä oli siirrettävä kirja syrjään ja luettava muuta. Ja silti se kutsui takaisin, lukemaan enemmän. Sillä tärkeintä on tietää. Jonakin päivänä me luultavasti luemme samanlaista tarinaa Fukushimasta, sen suhteen on vielä salailun ja teeskentelyn aika… (Keväällä luin Pirkko Lindbergin kirjan Fukushima ikuisesti, joka jo osaltaan valottaa tuota aihetta, ja ansiokkaasti sen tekeekin.)

Tšernobylistä nousee rukous on myös todistusaineistona arvokas. Se kuvaa sairaudet, sikiöiden vioittumiset ja kuolemat kohtuun, miehuuden katoamisen, eläinten lahtaamiset, säteilevän ruoan ja rakennusmateriaalin viemisen muualle Venäjälle. Ja kun usein sanotaan, että säteily ei näy eikä haise, tämän kirjan haastatellut todistavat muuta. Kuten seuraavassa:

Me ajoimme eteenpäin… Ja tietättekö mitä näin autosta? Kummallakin puolella tietä. Auringonvalossa… Hyvin hienoa hohdetta… Jotakin kristallinkirkasta.. Pienen pieniä hiukkasia… Olimme matkallla Mozyrin kautta Kalinkovitšiin. Jokin sädehti… Me pohdimme sitä keskenämme, ihmettelimme. Niissä kylissä, joissa olimme töissä, huomasimme heti puitten, varsinkin kirsikkapuitten lehdissä pienen pieniä paloreikiä. Ja kun poimimme kurkkuja ja tomaatteja, niidenkin lehdissä oli pieniä mustia reikiä… (s. 111)

Haluaisin lähettää tämän kirjan kaikille poliitikoille, kunnanpäättäjille, lobbaajille, bisnesmiehille, rakennuttajille ja sijoittajille. Enkä vain lähettää, vaan tenttiä heitä sen jälkeen, kun he olisivat lukemisensa lukeneet.

Tässä vielä muutama ote:

[…] me olimme oman aikamme lapsia, uskoimme kuten oli opetettu, että Neuvostoliiton ydinvoimalat ovat maailman luotettavimpia, sellaisen voi rakentaa vaikka Punaiselle torille. Sotilaallinen atomi merkitsi Hiroshimaa ja Nagasakia, rauhanomainen atomi joka kodissa palavaa sähkölamppua. Kukaan ei osannut arvata, että sotilaallinen ja rauhanomainen atomi ovat kaksoset. Rikoskumppaneita. (s. 42)

Aloimme ajatella asioita… Yhdistää niitä… Kai siinä kolmen neljän vuoden kuluttua… Kun ensin yksi sairastui, sitten toinen… Kun joku kuoli… Tuli hulluksi… Päätti itse päivänsä… Vasta silloin aloimme pohtia asioita… Luulen, että menee pari-kolmekymmentä vuotta ennen kuin ymmärrämme jotakin. Elämäni vaikuttavimmat kokemukset ovat olleet Afganistan (siellä olin kaksi vuotta) ja Tšernobyl (siellä olin kolme kuukautta)…

Tämä ei ollut tavallinen syöpä, […] vaan tšernobylilainen, vielä kauheampi. Lääkärit selittivät minulle, että jos etäpesäkkeet olisivat levinneet sisällä ruumiissa, hän olisi kuollut nopeasti, mutta ne etenivät pinnalla… Vartaloa pitkin… Kasvoja pitkin… Ihoon kasvoi jotakin tummaa. Leuka hävisi pois, kaula katosi, kieli roikkui suusta. Verisuonet katkeilivat, hän valui verta. […] Kaulasta, poskista, korvista. Joka puolelta vuoti verta.

Minä uskon historiaan… Historian tuomioon. Tšernobyl ei ole päättynyt vielä, se on vasta alkanut…. (Vasili Borisivitš, Valko-Venäjän tiedeakatemian ydinenergiainstituutin entinen johtaja)

Svetlana Aleksijetš: Tšernobylista nousee rukous – Tulevaisuuden kronikka
venäjänkielinen alkuteos Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego, 1997
suomentanut Marja-Leena Jaakkola
Tammi, 2015
391 sivua
ostin omaksi

Nazim Hikmet: Puut kasvavat vielä

Olen viime aikoina janonnut runoutta, mutten ole oikein tiennyt mistä aloittaa. Niinpä olen lainannut kirjastosta kaikenlaista: tuttuja nimiä ja tyystin tuntemattomia. Kuukauden kieli -haasteen innoittamana, vaikkakin hiukan etuajassa, lähdin nyt etsimään turkkilaista runoutta ja törmäsin nimeen Nâzim Hikmet. Se ei sanonut minulle mitään, mutta teosten nimet olivat kauniita, kuvittelin niiden olevan luontorunoutta. Mitäpä muuta voisikaan, kun teoksen nimi on esimerkiksi Puut kasvavat vielä?

Mutta Turkki on Turkki ja siellä on aina kuohunut. Siellä on ihmisiä viety yhtäkkiä vankeuteen milloin minkäkin asian vuoksi, kuten väärien mielipiteiden. Joten ei siltä kaikelta Nâzim Hikmet runoineenkaan säästy – ja juuri siksi (siksi?) tunsin tulleeni kotiin.

Nämä runot puhuivat minulle. Ne olivat yksinkertaisia ja kauniita, ne puhuivat rankoista aiheista mutta hienostuneesti, ne veivät minut kauas Turkkiin, joka on vieras ja silti sama, sillä ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia, he rakastavat, surevat, pelkäävät, ihastuvat, ihailevat, muistelevat, suutelevat, riitelevät, kaipaavat – ja kirjoittavat runoja.

Käsissäni oleva Puut kasvavat vielä on vanha ja repaleinen kirja, sitä on siis luettu. Se on kiertänyt kirjastosta toiseen, kädestä käteen, sen kanssa on tunnettu, eletty, ja ehkä se taas korjataan, jotta se jatkaisi matkaansa, eteenpäin, yhä uusille lukijoille. Sillä nämä runot pitää lukea.

Runot on suomentanut Brita Polttila, runoilija itsekin (ja juu, Eva Polttilan äiti), ja kauniisti hän Hikmetin säkeet onkin suomentanut.

Niin kauan kuin yksikin maa/
yksikin ihminen maan päällä/
elää orjuudessa/
niin kauan kuin taivaalle nousee/
yksikin sienen muotoinen pilvi/
on runojemme annettava kaikkensa/
ajatuksensa sielunsa sydämensä/
vapauden puolesta.
(ote runosta Aasian ja Afrikan kirjailijoille)

Nazim Hikmet: Puut kasvavat vielä
valikoinut ja suomentanut Brita Polttila
Tammi, 1981
69 sivua

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä

Minua ajaa takaa uusi tunne, katkera ja suloinen, ja vain epäröiden annan sille kauniin, vakavan nimen ikävä. (s. 1)

Asturiasin Herra presidentti oli sen verran järisyttävä lukukokemus, että sen jälkeen oli vaikea tarttua mihinkään. Kaipasin jotakin kevyttä ja lyhyttä välipalaa. Kävin läpi hyllyni kirjat ja tartuin Françoise Saganin kulttikirjaan Tervetuloa, ikävä. Se sopi tähän kohtaan täydellisesti. Edellisestä lukukerrastakin oli kulunut useampi vuosi.

Sagan kirjoitti esikoisteoksensa 18-vuotiaana, ja se aiheuttikin 1950-luvun maailmassa melkoisen skandaalin. Tarina kertoo rikkaasta porvarisperheestä, joka vuokraa  linnan Ranskan Rivieralla pariksi kuukaudeksi kesällä. Ei siinä vielä mitään, mutta perhe koostuu nelikymppisestä leski-isästä Raymondista ja tämän lolitamaisesta tyttärestä Cecilestä, jotka viettävät varsin vapaata elämää, jossa ajatteleminen ei ole tärkeimmällä sijalla, vaan rannalla loikominen ja juhliminen. Isän naiset vaihtuvat tiuhaan ja tytärkin saa tahollaan maistaa esiaviollista seksiä. Mutta sitten tulee kohtalokas Anne kuvioihin. Hän haluaa napata miehen ja ryhtyä tyttärelle tiukaksi äitipuoleksi ja tuoda porvarillista järjestystä perheeseen. Cecile näkee vaaran ja ryhtyy toimiin Annen eliminoimiseksi. Hän onnistuu aikeissaan paremmin kuin uskaltaa arvatakaan.

Saganin teksti ja tarinan kuljettaminen toimii todella hyvin. Jos jää ajattelemaan hänen ikäänsä, tuntuu hän likipitäen pikkuvanhalta – joskaan ei perinteisessä merkityksessä. Jälkikäteen voi sanoa, että tarinasta löytyy hän itse: alkoholi, vaihtuvat partnerit, nopeat autot, kuoleman uhkaaminen, ylellinen jetset-elämä.

Ja sitten on se toinen puoli, minkä Sagan taitaa hämmästyttävän hyvin ikäisekseen: ihmis- ja erityisesti ihmissuhteiden miltei kylmän tarkka ja kaunistelemattomaton kuvaus. Hän kuvaa myös erinomaisesti uusperheen roolien ongelmallisuutta: isä ja tytär ovat yhtä, he ovat samanlaisia, he ajattelevat ja elävät samalla tavalla. Anne, isän rakastajatar ja äitipuolikokelas, on erilainen, hän on tunkeutuja, hän yrittää muuttaa isän ja tyttären ja tunkea heidän väliinsä, mikä saa Cecilen vaihtamaan mielipidettään: ensin hän on ihaillut Annea, sitten hän näkee tämän uhkana.

Mielenkiintoista. Saisiko nykyään kirjoittaa näin? Olisiko se tämän päivän skandaali, kuten esiaviollinen seksi ja epämääräiset suhteet olivat 1950-luvulla?

Sagan ohittaa myös Annen kuoleman kevyesti. Juuri niin kevyesti kuin kevytmieliset ihmiset saattaisivat tehdä. Se mikä oli, oli, nyt on nyt. Elämästä on nautittava nyt.

En ole Saganin muita kirjoja lukenut, pitäisi varmastikin. Onko niissä tätä samaa ihmiskuvausta? Pari näytelmää odottaa hyllyssä lukemista, ehkä niistä voisi aloittaa.

Skandaaleista vielä. Kirja julkaistiin Ranskassa vuonna 1954 ja koska kohu kävi niin kuumana, piti suomennos saada mahdollisimman pian – ja saatiinkin, heti seuraavana vuonna. Se on meillä melkoisen harvinaista. Ranskan taitoisia kääntäjiä ei kuitenkaan ollut saatavilla (!!), joten puikkoihin astui legendaarinen Lea Karvonen. Hän on siis salanimi, jonka varjossa kääntäjinä toimi useita uransa alussa olevia naiskirjailijoita, jotka eivät syystä tai toisesta halunneet nimeään mainittavan. Tervetuloa ikävän käänsi Eeva Joenpelto, mutta koska hän ei osannut ranskaa, hän käänsi kirjan ruotsinnoksesta. Tämä oli 1950-luvulla noloa. Olisipa se nykyäänkin, sillä kyllähän kirjat mieluiten alkuperäiskielestä kääntää pitäisi…

Entä miksi kirjan nimi on Tervetuloa ikävä eikä esimerkiksi suorempi käännös Päivää, ikävä tai Terve, ikävä? En tiedä. Ruotsinnos oli vielä kaukaa haetumpi. Ehkä se suomennos kuulosti vain runollisemmalta?

 

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä
ranskankielinen alkuteos Bonjour Tristesse, 1954
suomentanut Lea Karvonen
Tammi, 2001, 6. painos (ensimmäinen suomennettu painos ilmestyi 1955)
131 sivua
omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan kansi on mielestäsi kaunis, kirjan nimessä on tunne ja kirja on inspiroinut muuta taidetta.

Timur Vermes: Täällä taas

– HITLER TÄÄLLÄ! minä huusin, – TÄÄLLÄ FÜHRERIN PÄÄMAJA! Minusta tuntui kuin olisin palannut länsirintamalle ja vuoteen 1915.
– Painakaa sitä vihreää näppäintä, kioskinpitäjä huusi äänessään kärsivä sävy. – Inhoan Wagneria.

Luin Timur Vermesin Hitler-parodian Täällä taas jo vuoden alussa, mutta en ole ehtinyt siitä bloggaamaan. Korjataanpa siis sekin puute.

Tartuin kirjaan suurella kiinnostuksella, poliittista satiiria tarvitaan tässä maailmassa ja paljon. Saksassa se osuu luonnollisesti Hitleriin – sitten toisen maailmansodan ja sen, miten sota päättyi, ei maata ole voinut ilman Hitleriä käsitellä. Ja saksalaiset ovat käsitelleet. Miten, miksi, milloin, mitä hä. Kuinka se oli mahdollista? Sitä saisi tänä päivänä kysellä enemmänkin, eikä vain Hitlerin kohdalla, eivätkä pelkästään saksalaiset, vaan katsoa tarkkaan, mitä tapahtuu juuri nyt. Euroopassa, Yhdysvalloissa, Suomessa, jne.

Unkarilaistaustainen (olenko ainoa, joka vierastaa loppupäätettä -taustainen? Ei kai ole rikos omata vierasmaalaisia sukujuuria?) Timur Vermes tarttuu kiehtovaan aiheeseen ja tipauttaa Hitlerin nykymaailmaan, tarkemmin ottaen vuoteen 2011. Sellaisenaan, muuttumatta: Hitler on vain ollut poissa ja on yhtäkkiä täällä taas. Nyky-Saksa ottaa hänet vastaan vitsinä, jonka paikka on mediamaailmassa eli telkkarin stand-up-show’ssa ja YouTubessa. Adolf Hitlerin vaatetus, puheenparsi, käsimerkit, ideologia – eihän kukaan voi olla sellaisen kanssa tosissaan. Ja kuitenkin oli, ja on yhä. Sitä Vermes vihjaa rivien välissä: se on täällä taas, ja se pitää kuoliaaksi nauraa. Ennen kuin on liian myöhäistä.

Ja kyllähän se naurattaakin, varsinkin alussa. Hitlerin pedantti, ylimielinen ja räjähdysherkkä hahmo on kuvattu kutkuttavasti, samoin se, miltä nykymaailma 1930-luvun ihmisen silmissä näyttää. Oma saksan kielen taitoni on pahasti ruosteessa, mutta pienikin tietämys kielestä ja Saksan kulttuurista auttaa ymmärtämään vitsejä. Pärskähtelin useammin kuin kerran nauramaan ääneen, kuten seuraavan lainauksen kohdalla. Hitler on siis vasta palannut kuolleista (onko hän kuollut siten kuten on kerrottu? ruumista ei ole koskaan löydetty) ja turkkilainen lehtikioskin pitäjä on ottanut hänet hoteisiinsa:

Seurasin katseellani hänen sormeaan. Peilissä oli oranssit kehykset, varmuuden vuoksi mies oli kirjoittanut siihen ”Der Spiegel”, peili, niin kuin sitä ei muuten olisi tiennyt. (s. 20–21)

Ainoa huoleni kirjaa lukiessani oli, miten Vermes pystyy pitämään mielenkiinnon yllä ja miten hän lopettaa tarinansa. Ja se olikin vähän ongelmallisempi juttu. Loppua kohden tarina nimittäin väistämättä väljähtyy, sillä aihe on edelleen vaarallinen. Heittääkö bensaa tuleen vai yrittääkö tappaa liekit tukahduttamalla? Siinäpä hyvä kysymys.

Voi olla, että kirja vaatisi ainakin toisen lukukerran, voi olla että siitä saisi silloin enemmän irti. Timur Vermes on toiminut ennen kirjailijan uraansa (tämä on hänen esikoisteoksensa, ja ainakin yksi romaani on jo tullut lisää) haamukirjoittajana. Siinä hommassa hän on mitä todennäköisimmin oppinut kaikenlaista. Muistiinmerkintöjä tuli joka tapauksessa tälläkin kertaa tehtyä. Tässä niistä muutama:

Työttömien armeija oli miljoonapäinen ja väestön keskuudessa kyti mykkä viha, sellainen tyytymättömyys olosuhteita kohtaan, että se muistutti minua vuodesta 1930 […]
Toisin ilmaistuna: kaiken kaikkiaan tilanne oli minun kannaltani erinomainen. (s. 145)

Minua todella ihmetyttää, etteivät miljoonat ihmiset ole jo aikaa sitten marssineet soihtuineen ja heinähankoineen noiden parlamentaaristen juttutupien edustalle suussaan huuto: ”Mitä te teette meidän rahoillamme???” (s. 245)

Ja lopulta (ja ihan alussa): Hitler tutustuu kännykkään, jonka soittoäänen valinta oli lopulta aika helppo:

Niinpä hän siis oli säätänyt puhelimeni soittamaan Valkyyrioiden ratsastusta.
– Hieno homma, eikö totta? kysyin kioskinpitäjältä ja nostin laitteen suvereenisti korvalleni. – Hitlereillä!

 

Ja vielä: Jos on kirjan kansi onnistunut, niin on myös taitto. Saksalaista kirjasintyyppiä on käytetty hienosti tehokeinona. Tässä pari esimerkkiä:

Timur Vermes
Täällä taas
saksankielinen alkuteos Er ist wieder da, 2012
suomentanut Tähti Schmidt
Tammi, 2016
392 sivua
saatu lahjana.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, politiikasta tai poliitikosta kertova kirja ja esikoisteos.