Sōseki Natsume: Botchan

But never would I be beaten however hard pressed I might be. It is all the fault of my being honest. Yet if honesty could not be the final victor, what else could, I wonder?

Joitakin kirjoja lukee pitkään ja hartaudella. Syy voi olla kirjan pituudessa, pitkäveteisyydessä, kielessä tai siinä, ettei halua tarinan päättyvän.

Sōseki Natsumen* Botchan kuuluu tähän kategoriaan. Kirjalla ei sinänsä ole hirveästi pituutta, se on alle 200-sivuinen, mutta luin sitä yli kuukauden. Miksi? Koska sen englanninkielinen käännös vuodelta 1922 on niin vanhahtava ja koukeroinen, että ilo lukea kääntyi melkein pakkopullaksi. Ehkä siinä paistaa läpi se, että kääntäjä ei käännä omaan äidinkieleensä vaan omasta äidinkielestään. Kieli on varmasti pilkulleen oikeaoppista, mutta sujuvaa se ei valitettavasti ole.

Harmi sinänsä, sillä kyseessä on klassikko, joka kuuluu kaikkien japanilaislasten koululukemistoon. Vähän samaan tapaan kuin meillä luetaan Seitsemää veljestä, Japanissa luetaan Botchania. Tämä olikin se suurin syy, miksi kirjaan tartuin.

Botchan kertoo varakkaasta tokiolaisperheestä lähtöisin olevasta nuorestaherrasta (botchan, englanniksi ”young master”), joka on vanhempiensa hyljeksimä mutta iäkkään lastenhoitajansa Kiyon suuresti rakastama. Luonteeltaan tämä botchan on oikeamielinen ja rehellinen mutta samalla naiivi, kiivas ja hiukan yksinkertainen. Mutta ei niin yksinkertainen, etteikö hän lähtisi vanhempiena kuoleman jälkeen opiskelemaan matematiikkaa ja algebraa, minkä myötä hän päätyy opettajaksi kaukaiselle Shikokun saarelle poikakouluun. Ajankohta on viime vuosisadan vaihde tai varhainen 1900-luku.

Ajankuvana Botchan onkin kiehtovaa. Poikakoulussa botchan joutuu paitsi koulupoikien kiusanteon kohteeksi, myös todistamaan koulun opettajien välisiä hierarkia- ja valtataisteluita. Sōseki kuvaa ihmisluonteen piirteitä, niin hyviä kuin huonojakin, suorasukaisen tyylikkäästi ja huumorin värittämänä. Mielenkiintoista on sekin, että koulun opettajat ovat pikkuisen päälle parikymppisiä, vain vähän vanhempia kuin oppilaansa.

Botchan on  Sōseki Natsumen varhaisempaa tuotantoa, myöhemmässä on aika erilainen kaiku. Olen aiemmin yrittänyt lukea hänen merkkiteostaan I am a cat (Wagahai wa neko de aru), mutta en pääse siinä eteenpäin, kun taas myöhempää tuotantoa oleva And Then (Sorekara) teki suuren vaikutuksen. Palannen siis Sōsekiin vastakin, vaikka tämä Botchan ei lemppareihini noussutkaan. Suomeksi häneltä on ilmestynyt vain yksi teos, Kokoro, joka on minulla vielä lukematta.

Huomasin nyt, että Botchanin tarinasta on innoitusta saanut myös mangaka Jirô Taniguchi, jonka teos Botchan no jidai eli Botchanin aikaan on ilmestynyt ranskaksi. Siihen minä mieluusti tutustuisinkin.

* tai japanilaisittain Natsume Sōsekin, kumpiakin käytetään, sukunimi on siis Natsume; jostain syystä, en tiedä miksi, Natsumesta usein puhutaan myös pelkästään Sōsekina. **Jäin tätä tutkimaan kommenttikeskustelun jälkeen ja niin se taitaa olla, että Sōseki-nimeä käytetään sellaisenaan koska se on hänen taiteilijanimensä, Kinnosukena kun hän syntynyt on ja Sōsekina kirjansa kirjoittanut. *** No minäpä lopulta kysyin asiaa japanilaiselta henkilöltä, ja hän vahvisti että (pelkän) Natsumen sijaan käytetään nimeä Sōseki, koska se on niin epätavallinen, ei sekoitu kehenkään muuhun. Korjasin nyt nuo muodot oikein tekstiinikin… Kiitos Iida huomautuksesta, joka tähän selvittelyyn johti!

Sōseki Natsume: Botchan
japaninkielinen alkuteos Botchan, 1906
kääntänyt englanniksi Umeji Sasaki
Tuttle Publishing, 1968 (tämä painos 2013)
192 sivua
ostettu kirjakaupasta ulkomailta

Helmet-haasteeseen tästä tulee merkintä kohtaan 29. Kirjassa nähdään unia.

Shusaku Endo: The Sea and Poison

”Doctors aren’t saints. They want to be successful. They want to become full professors. And when they want to try out new techniques, they don’t limit their experiments to monkeys and dogs. Suguro, this is the world, and you ought to take a closer look at it.” (s. 50)

Shūsaku Endōn tositapahtumiin perustuva romaani The Sea and Poison (Umi to dokuyaku, 1957) kertoo toisen maailmansodan aikana japanilaisessa yliopistossa amerikkalaiselle sotavangille tehdystä vivisektiosta sekä leikkaukseen osallistuneista lääkäreistä, harjoittelijoista ja sairaanhoitajista. Osalliset tuomittiin myöhemmin sotarikoksesta ja johtava kirurgi teki itsemurhan.

Rankasta aiheestaan huolimatta kirja on todella hieno ja on suuri harmi, ettei sitä ole suomennettu. Roomalaiskatolisena Endō tuo mukaan kysymykset moraalista ja omatunnosta, mutta japanilaiseen tapaan hän ei paasaa eikä mässäile, vaan pikemminkin tutkii hahmojaan ja kysyy, mikä saa ihmisen osallistumaan tällaiseen epäinhimilliseen rikokseen. Onko ihminen sisäsyntyisesti paha? Miten jokin tapahtuma, trauma hänen omassa elämässään vaikuttaa hänen tuleviin valintoihinsa? Sillä valinnoistahan kaikessa on kyse, myös osallistumisessa sotarikokseen.

Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Fukuokan kaupunkiin Kyushun saarelle. Amerikkalaiset ovat pommittaneet kaupunkia jo niin pitkään, että asukkaat ovat turtuneet kauheuksiin ja on jokseenkin yhdentekevää, kuoleeko joku vai ei. Sama välinpitämättömyys on levinnyt sairaalaan, jonka ikkunoista seurataan kaupungin tuhoa ja jossa samalla yritetään hoitaa sairaita ja haavoittuneita. Yhtä kuollutta on turha surra, kuten kyynisesti asioihin suhtautuva lääkäriharjoittelija toteaa toiselle, aavistuksen herkemmälle:

”The poor bastard who doesn’t die in the hospital gets his chance every night to die in an air raid. What’s the point, then, of pitying one old lady. You’d be doing better to think of a new way of curing TB.” (s. 33)

Johtavan lääkärin kuolema ja uuden valinta on käynnistänyt valtataistelun. Jokainen parantelee omia asemiaan, sekä kokeneemmat että nuoremmat. Kun helppo leikkaus epäonnistuu ja oma asema vaaraantuu, näyttää uraauurtava vaikkakin alhainen ihmiskoe tuovan uuden mahdollisuuden.

Tarina kerrotaan pääosin kahden lääkäriharjoittelijan, Suguron ja Todan, sekä sairaanhoitaja Uedan näkökulmien kautta.

Itse leikkaus suoritetaan kuin mikä tahansa leikkaus: vanki nukutetaan ja häntä hoidetaan tuberkuloosipotilaana. Tässä tapauksessa leikkauspöydällä ei kuitenkaan ole sairas potilas, eikä häntä ole tarkoitus pelastaa vaan kokeilla, mihin asti voidaan mennä ennen kuin potilas kuolee. Lääkärit oikeuttavat teon itselleen toteamalla, että kuolemaantuomittu vankihan kuolisi joka tapauksessa, mutta nyt hän auttaa lääketiedettä ja pelastaa siten useita ihmisiä.

Vaikka kirjan pääteema on epäinhimillinen ihmiskoe, on pääpaino loppujen lopuksi leikkaukseen osallistuneiden selonteoissa. Sota, pettymykset, suru, hemmottelu, yksipuolinen rakkaus, kateus. Ihminen voi kovettua monesta syystä. Loppujen lopuksi mieleeni jää voimakkaimpana kohtaus, jossa lapsensa kuolleena synnyttänyt, miehestään eronnut ja yhteiskunnan ulkopuolelle jäänyt sairaanhoitaja palaa tyhjään kotiinsa vivisektion jälkeen, ottaa kaapista lapselleen kutomansa vaatteet, levittää ne polvilleen ja tuijottaa tyhjyyteen.

Mikä on ihmisen moraalinen vastuu? Entä kuinka paljon vallitsevat olosuhteet vaikuttavat meidän valintoihimme? Nämä ovat kiinnostavia kysymyksiä, jotka Endō asettaa taidokkaasti lukijan eteen. Kuten yksi syyllisistä, vaikkakin lopulta leikkaukseen osallistumatta jättäneistä lääkäreistä vuosia myöhemmin itsekseen toteaa:

”…Because nothing could be done. At the same time nothing could be done. From now on, I’m not sure at all. If I were caught in the same way, I might, I might just do the same thing again. The same thing again…” (s. 30)

Shusaku Endo
The Sea and Poison
Japaninkielinen alkuteos Umi to dokuyaku, 1958
Kääntänyt japanista englantiin Peter Owen
Tuttle Publishing 1972, 167 s.
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta.

Helmet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin sinulle vieraalla kielellä kirjoitettu kirja, aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, keskustelua herättänyt kirja ja kirjassa joku kuolee.

Fukuokan sairaalassa on nykyään museo, joka kertoo toisen maailmansodan aikaisesta rikoksesta. Kirjasta on tehty myös elokuva, jonka voi katsoa kokonaan YouTubessa.