Avainsana-arkisto: S&S

Märta Tikkanen: Pakko yrittää kir-

Åsa rakas, olipa hyvä että kirjoitit. Olin vähällä nääntyä hengenravinnon puutteeseen (sinä puutuit), ja ihmettelin, mikä viimeisimmässä kirjeessäni oli saanut sinut pitämään mykkäkoulua, mietin olitko sairastunut, matkustanut etelään tai vaipunut kesämasennukseen – vaihtoehtoja oli lukemattomasti ja ne olivat kaikki yhtä vastenmielisiä.

Luin eilen loppuun Märta Tikkasen kirjeet Åsa Mobergille ja Birgitta Stenbergille. Minulle oli jo muodostunut pieni pakkomielle kirjeiden suhteen, en olisi millään malttanut lopettaa, vaikka oli muutakin tekemistä: yksi kirje vielä, vielä tämä, ja ehtiihän vielä tuonkin… Sillä minä todella pidin Märtan tavasta kirjoittaa Ruotsissa asuville kirjailijaystävilleen, jotka toimivat hänen varaventtiileinään ja joille hän saattoi purkaa sydäntään, oli kyse sitten perheestä, kirjoittamisesta, kritiikeistä tai ankkalammen pienistä kulttuuripiireistä, joissa jokainen tuntee jokaisen ja palkinnot ja professuurit jaetaan tuttujen kesken.

Märtan ystävyys näihin kahteen ruotsalaisnaiseen alkaa 1970-luvulla, jolloin Märta on nelikymppinen työssä käyvä ja uransa alussa oleva kirjailija, neljän lapsen äiti ja hurmaavan mutta itsekeskeisen ja alkoholisoituneen taiteilija-kirjailijan vaimo. Näistä lähtökohdista ponnistaa myös hänen feminisminsä, jolle 70-luvun kangistuneet kuviot antavat vain lisäpotkua. Minua henkilökohtaisesti ei tämä feminismi niin kauheasti kiinnostanut, mutta ajankuvana se toki on mielenkiintoista. Samoin kuin tekniikan muuttuminen kirjeiden kirjoitusalustana: ensin aloitetaan kirjoituskoneilla kirjoitetuilla paperikirjeillä, siirrytään faksiin, sitten sähköpostiin, minkä lisäksi postikortitkin kulkevat maasta toiseen tai pikemminkin maista toisiin, sillä kaikki kolme kiertävät maailmalla erilaisissa kirjallisuustapahtumissa ja viestittelevät myös matkan päältä.

B! Olen hankkinut faksin! Saa nähdä saanko tämän onnistumaan!

Kirja on saanut alaotsikokseen Elämä kirjeissä, ja näin todellakin tapahtuu. Ystävyys kolmen naisen kesken ei katkea, vaan kirjeet muodostavat hienon kaaren neljänkymmenen vuoden ajalta. Alkuun minua hiukan häiritsi, että kyseessä ei itse asiassa ole kirjeenvaihto, mukaan on otettu vain Märtan kirjeet, mutta mitä pidemmälle luin, sitä loogisemmalta valinta tuntui – onhan kirjalla pituutta muhkeat 443 sivua, millainen nivaska siitä olisi tullut kahden muun naisen kirjeiden kanssa! Ja ovathan Å ja B ovat kuitenkin meille suomalaislukijoille tuntemattomia, vaikka Märtan kirjeiden myötä myös heidän elämänvaiheensa ja ajatuksensa tulevat jokseenkin tutuiksi. Sitä elää myös heidän myötään, vaikka heidän kuvansa hämäräksi jääkin.

Kirjeet myötäilevät tietenkin Märtan omaa elämää, ensin Henrikin ja hänen alkoholisminsa rinnalla, sitten perheen tukirankana, kun samaa vaivaa löytyy toisesta pojasta, eikä muillakaan mene aina kuin Strömsössä. Onneksi Märta voi kuitenkin purkaa mieltään kirjoittamalla: hänellä on huumorinsa, älynsä ja terävä kielensä, sekä läheiset Suomessa ja rauhoittumispaikka Barösundissa. Kirjeistä piirtyy myös kuva rakastavasta ja paikoin hiukan ylihuolehtivasta äidistä ja mummista, sekä puolisosta; sillä vaikka hän miestään monissa kohdin parjaakin, myös puolustaa tätä vääriltä syytöksiltä. Vanhoilla päivillään hän kirjoittaa kuuluisasta miehestään itse asiassa hyvin kauniisti, katsellessaan elettyä elämää taaksepäin: ”[…] muistan liiankin hyvin, miten Henrik tuli luokseni ja me vain seisoimme kynnysmatolla ties kuinka pitkään. Pystyn melkein haistamaan hänen ihonsa ja hänen nahkatakkinsa tuoksun. Pakahduttava tunne. Kaikkeen sitä ryhtyykin.

Joo’o. Oli hieno matka. Ja kyllä näihin kirjeisiin jatkossakin mielellään palaisi, mutta sitä ennen on ryhdyttävä lukemaan niitä kirjoja, jotka Märta ja Henrik ovat molemmat kirjoittaneet. Vuosisadan rakkaustarinan kuuntelin viime vuonna Märtan itsensä lukemana, Miestä ei voi raiskata on listalla seuraavaksi, ja Punahilkkaan haluan myös tarttua, siitä kirjassa puhutaan paljon. Täytyy sanoa vielä, että vaikka Märta henkilönä minua onkin kiehtonut, hänen kirjoihinsa en ole aiemmin tarttunut. Miksikö? Ehkä siksi, että niiden nimet eivät ole kovin houkuttelevia. Näillä seikoilla on yllättävän paljon merkitystä.

Märta Tikkanen: Pakko yrittää kirj- Elämä kirjeissä.
alkuperäinen ruotsinkielinen teos Måste försöka skri-
suomentanut Outi Menna
S&S, 2019
443 s.
luettu kirjaston e-kirjana

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo on yksi niistä suomalaisista kirjailijoista, joiden tuotantoon olen halunnut tutustua. Hänessä – hänen julkisuuskuvassaan – on jotakin, mikä kiehtoo minua: hänen etäinen ja utuinen katseensa, haalean vaaleansiniset silmänsä,  tyylikäs harmaa tukkansa, ikuinen monalisamainen hymy… Mutta mihin kirjaan tarttua? En tiennyt.

Viihdepuolen jätän suosiolla väliin, samoin masennuskirjat (kiitos, sitä puolta olen nähnyt  tarpeeksi elävässä elämässä). Kun sitten huomasin, että häneltä on tänä vuonna ilmestynyt pohdintakirja, jonka teemana on nelikymppisyys ja sen tuoma toinen elämä, ajattelin että tämä voisi olla kiinnostava. Olenhan samaa ikäpolveakin hänen kanssaan. Kirja on kaiken lisäksi taitettu kevyesti ja koostuu lyhyistä tekstinpätkistä, mikä tuntui houkuttelevalta.

Mutta kymmenen sivun jälkeen olin jo luovuttaa. Huomasin joutuneeni väärään seuraan. Tämä olikin minuudessavellomiskirjallisuutta, ja mitä pitemmälle luin, sitä selvemmäksi vellominen kävi. Kuka olen? Olenko sitä mitä haluan? Mitä minun pitäisi olla? Olenko tylsä, onko minun keskiluokkainen elämäni miehen, lasten, koiran, auton ja taloprojektin kanssa mielenkiinnotonta?  (Ei, ei se ole, ihmisen elämä on kaikkein mielenkiintoisinta, arjessakin, kun sitä vain katsoo niin) Ovatko muut, eronneet, deittailevat, matkustelevat someihmiset kiinnostavampia ja parempia kuin minä? Teinkö oikeat ratkaisut? Oliko elämä tässä, päättyykö se neljäänkymmeneen ikävuoteen? (Eh, ei.) Ja niin edelleen.

Omien pohdintojensa tueksi Vanhatalo ottaa angloamerikkalaisia (98% + muutama muu) minuudessavellojakirjailijanaisia (+ 1 mies), mutta nämä pätkät ohitin suosiolla. Tai ohitin kyllä, mutta mielenkiinnosta googletin jokaisen esiin nostetun nimen ja arvuuttelin etukäteen onko kyseessä jenkki vai britti. Hämmentävää. Näinkö valtavan angloamerikkalaistunutta suomalaisuudesta on tullut? Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kiinnitän asiaan huomiota…

Lopulta Vanhatalo ei löydä vastausta kysymyksiinsä, ne eivät johda oikeastaan mihinkään. Tai ehkä hän toteaa, että ei siinä hänen elämässään mitään vikaa olekaan. Taloprojekti valmistuu, puolisot löytävät toisensa uudelleen ja lapset kulkevat mukana.

Harmittelin tätä sisäänpäin kääntynyttä näkökulmaa, sillä Vanhatalo kuitenkin kirjoittaa taitavasti, ja mielenkiintoisimmillaan hänen pohdintonsa ovat silloin, kun hän peilaa itseään omiin vanhempiinsa ja isovanhempiinsa. Ei, ei siinä mitään angloamerikkalaisia kirjailijattaria tarvita, se pohja löytyy paljon lähempää. Ja se on paljon, paljon kiinnostavampi, paljon, paljon läheisempi.

Pieni huomio vielä kirjan kannesta, se kuvaa minusta osuvasti kirjan tunnelmaa. Selvästikin kirja on myös jatkoa edelliseen, masennusaiheiseen kirjaan, paitsi teemaltaan myös kannen tyyliltä.

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä
S&S, 2018
206 sivua
lainattu e-kirjana kirjastosta