Avainsana-arkisto: S&S

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo on yksi niistä suomalaisista kirjailijoista, joiden tuotantoon olen halunnut tutustua. Hänessä – hänen julkisuuskuvassaan – on jotakin, mikä kiehtoo minua: hänen etäinen ja utuinen katseensa, haalean vaaleansiniset silmänsä,  tyylikäs harmaa tukkansa, ikuinen monalisamainen hymy… Mutta mihin kirjaan tarttua? En tiennyt.

Viihdepuolen jätän suosiolla väliin, samoin masennuskirjat (kiitos, sitä puolta olen nähnyt  tarpeeksi elävässä elämässä). Kun sitten huomasin, että häneltä on tänä vuonna ilmestynyt pohdintakirja, jonka teemana on nelikymppisyys ja sen tuoma toinen elämä, ajattelin että tämä voisi olla kiinnostava. Olenhan samaa ikäpolveakin hänen kanssaan. Kirja on kaiken lisäksi taitettu kevyesti ja koostuu lyhyistä tekstinpätkistä, mikä tuntui houkuttelevalta.

Mutta kymmenen sivun jälkeen olin jo luovuttaa. Huomasin joutuneeni väärään seuraan. Tämä olikin minuudessavellomiskirjallisuutta, ja mitä pitemmälle luin, sitä selvemmäksi vellominen kävi. Kuka olen? Olenko sitä mitä haluan? Mitä minun pitäisi olla? Olenko tylsä, onko minun keskiluokkainen elämäni miehen, lasten, koiran, auton ja taloprojektin kanssa mielenkiinnotonta?  (Ei, ei se ole, ihmisen elämä on kaikkein mielenkiintoisinta, arjessakin, kun sitä vain katsoo niin) Ovatko muut, eronneet, deittailevat, matkustelevat someihmiset kiinnostavampia ja parempia kuin minä? Teinkö oikeat ratkaisut? Oliko elämä tässä, päättyykö se neljäänkymmeneen ikävuoteen? (Eh, ei.) Ja niin edelleen.

Omien pohdintojensa tueksi Vanhatalo ottaa angloamerikkalaisia (98% + muutama muu) minuudessavellojakirjailijanaisia (+ 1 mies), mutta nämä pätkät ohitin suosiolla. Tai ohitin kyllä, mutta mielenkiinnosta googletin jokaisen esiin nostetun nimen ja arvuuttelin etukäteen onko kyseessä jenkki vai britti. Hämmentävää. Näinkö valtavan angloamerikkalaistunutta suomalaisuudesta on tullut? Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kiinnitän asiaan huomiota…

Lopulta Vanhatalo ei löydä vastausta kysymyksiinsä, ne eivät johda oikeastaan mihinkään. Tai ehkä hän toteaa, että ei siinä hänen elämässään mitään vikaa olekaan. Taloprojekti valmistuu, puolisot löytävät toisensa uudelleen ja lapset kulkevat mukana.

Harmittelin tätä sisäänpäin kääntynyttä näkökulmaa, sillä Vanhatalo kuitenkin kirjoittaa taitavasti, ja mielenkiintoisimmillaan hänen pohdintonsa ovat silloin, kun hän peilaa itseään omiin vanhempiinsa ja isovanhempiinsa. Ei, ei siinä mitään angloamerikkalaisia kirjailijattaria tarvita, se pohja löytyy paljon lähempää. Ja se on paljon, paljon kiinnostavampi, paljon, paljon läheisempi.

Pieni huomio vielä kirjan kannesta, se kuvaa minusta osuvasti kirjan tunnelmaa. Selvästikin kirja on myös jatkoa edelliseen, masennusaiheiseen kirjaan, paitsi teemaltaan myös kannen tyyliltä.

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä
S&S, 2018
206 sivua
lainattu e-kirjana kirjastosta