Katson suhteellisen vähän suomalaisia elokuvia, mutta tietyt nimet noteraan kyllä. Klaus Härö ja Markku Pölönen kuuluvat niihin: olen utelias vähintäänkin kuulemaan mitä he ovat tehneet.
Kummankaan tuotantoa en kuitenkaan voi väittää tuntevani hyvin. Härön teemat kiinnostavat minua, mutta yksikään elokuvista ei ole tehnyt vaikutusta. Elokuva elokuvalta itse asiassa päinvastoin. Pölöseltä olen tainnut nähdä vain Kivenpyörittäjän kylän joskus kauan sitten, ja muistan pitäneeni siitä, mutta olen silti mieltänyt hänet jonkinlaiseksi romanttisen suomalaisuuden kuvaajaksi, mikä sinänsä on minulle hiukan vierasta.
No. Näistä lähtökohdista katsoin siis molemmilta elokuvan tänä keväänä. Häröltä hänen viimeimpänsä, Tuntemattoman mestarin, ja Pölöseltä hänen ensimmäisensä, Onnen maan. 
Siinä, missä Tuntematon mestari oli kenties Miekkailijaakin pahempi pettymys (pökkelöistä näyttelemistä, epäuskottavia hahmoja, romantisoitua Helsinki-kuvastoa, alleviivaavat hyvis-pahis-asettelut kuin pahimmassa Hollywood-lössähdyksessä, yleisön kosiskelu
ja yleinen ennalta arvattavuus), osoittautui Onnen maa (Ylen Areenassa katsottavana) liki avantgardiseksi leffaksi, josta sekä minä että seuralaiseni pidimme kovasti! Kerrassaan mahtava Suomi-kuvaus, hyvä ja paha tässäkin, mutta huumorilla, eikä mitään nykyteeskentelyä, vaan rehellistä kuvausta! Ja siinä, missä Onnen maan vanhaisäntä tekee aivan mahtavan roolisuorituksen, on Tuntemattoman mestarin vanha taidekauppias (Heikki Nousiainen) niin kovin teatterimainen… Ei sillä tavalla kukaan puhu, paitsi näyttämöllä… (sama pätee kahteen muuhun päänäyttelijään)
On ehkä epäreilua vertailla kahta aivan eri vuosikymmenelläkin valmistunutta elokuvaa (Tuntematon mestari ilmestyi tänä vuonna, Onnen maa 1993), mutta minkäs teet, katsojan näkökulmasta ne molemmat olivat minulle uusia nyt. Onnen maassa on tiettyä esikoiselokuvan intoa ja teknistä rosoisuutta, kun taas Tuntematon mestari on teknisesti viimeistelty ja tylsä. Kliseinenkin, kuten se viimeisimpiin kuulunut kohtaus, missä tytär kantaa taulua ja tuuli kohottaa kangasta juuri sen verran että näkee mikä taulu on kyseessä. Köh köh…
En tiedä. Edelleen kuvittelen, että Häröltä voisi jotakin odottaa, mutta ehkä hänen elämäänsä täytyisi tulla jokin särö, jokin pysäyttävä tekijä, joka toisi hänen elokuviinsa syvyyttä. Nyt sitä ei ole. Pölönen taas, ehkä pitäisi katsoa joku uudempi elokuva häneltä. Hänen uusimpansahan on muuten melkein saman niminen kuin esikoinen, Oma maa, mutta traileri vaikuttaa niin suomalaisromanttiselta sodan jälkeiseltä jälleenrakennustarinalta, että tuntuu että nehän on jo nähty. Vaan eipä sanota ennen kuin on nähty. Joten sitä odotellessa…
Onko teistä joku nähnyt jomman kumman näistä elokuvista (tai tuon Oman maan)? Millaisia ajatuksia ne teissä on herättänyt?
Aukeamia 