Aihearkisto: tietokirjat

Toiviainen & Salmi: 12 tarinaa kirjoittamisesta

Selailin tässä eräänä iltana kirjaston vapaana olevia e-kirjoja ja törmäsin Mikko Toiviaisen ja Ronja Salmen toimittamaan teokseen 12 tarinaa kirjoittamisesta. Mikäs siinä. Kirjoittajien pohdiskelut omasta kirjoittamisestaan ovat aina mielenkiintoista luettavaa.

Tähän kirjaan on valikoitunut kirjoittajia laidasta laitaan. Niin laidasta laitaan, että vähän ihmettelin onko tässä lähdetty henkilö edellä kirjoittamisen sijaan… Mukana on yksi kirjailija, muttei yhtään runoilijaa tai novellistia, sen sijaan ääneen pääsee maahanmuuttajapoliitikko, mainosnainen, teatteriohjaaja, lauluntekijä, räppääjärunoilija (okei, oli siellä sitten runoilijakin, tosin kävi ilmi että räppäristä runoilijan kouli kustantaja – onko sillä lopputuloksen suhteen merkitystä, en tiedä, hämmästyinpä vain että näinkö se nykyään menee), stand up -koomikko, tubettajakolmikko, toimittaja, bloggaaja ja pari elokuvantekijää.

Ja jos on haastateltujen joukko kirjava, niin sitä on myös teoksen tyyli, joka vaihtelee Salmen puhekielisestä hypetyksestä Toiviaisen hyvinkin sujuvaan kirjoitustyyliin, jossa henkilön pohdinnat kirjoittamisesta nousevat tärkeämmäksi kuin henkilö henkilönä. Jälkimmäisistä osuuksista pidin kovasti, nämä tekstit olivat kiinnostavia ja innostavia.

Aivan kaikkia tekstejä en jaksanut lukea loppuun asti tekstin tyylin tai haastatellun itsensä vuoksi. Mutta sitten oli toisaalta ne, joita luki todella kiinnostuneena. Kuten Emmi Itäranta, jonka työskentelymetodit ovat juuri niin pedantteja ja määrätietoisia kuin voi kuvitella, ja jonka ajatusmaailma lupaa paljon:

Olen kiinnostunut vallankäytöstä ja valtarakenteista yhteiskunnassa . […] jos informaation ja tiedon saatavuus otetaan ihmisiltä pois, heitä on helpompi hallita

Näinhän se on. Aion varmasti palata Itärantaan vastakin.

Miltei päinvastainen henkilönä ja kirjoittajana metodiensa puolesta tuntuu olevan laulunkirjoittaja Samuli Putro, jonka tuotantoa tunnen huonosti, mutta josta nyt kiinnostuin hyvinkin paljon. Hän pohdiskelee mm. näin:

”Jossakin kohtaa teosten sisällöllisyys ja elämä menevät samaksi mytyksi ja vasta aikojen päästä voi tutkia, mikä se elämän ja yksilöllisyyden viesti on.

[…] ammattinahan laulunkirjoittaja on huono, mutta intohimona hyvä.”

Bloggaaja-toimittaja Eeva Kolun tekstin kohdalla löysin yllättäen paljonkin saman suuntaista ajattelua kirjoittamisesta, siitäkin huolimatta, etten varsinaisesti kuulu hänen lukijakuntaansa. Mutta esimerkiksi tämä oli minusta mainio toteamus:

”Pidän paljon välimerkkien käytöstä: pisteistä, ajatusviivoista ja sulkumerkeistä. Näen ne ikään kuin eri ilmeinä.”

Näin se on! Vaikka kirjoittamisoppaat ja ties mitkä editorit miten sanoisivat, että kolmea pistettä ei saa käyttää ja huutomerkkiä ehkä kerran elämässä. Höpsis pöpsis, sellaista sääntöä ei ole, kuten ei sellaistakaan, että tärkein välimerkki on piste. Ei, välimerkit ovat kirjoituksen suola, liika pisteiden käyttö tekee teksistä tökkivän.

Kiinnostavia oli myös (krhm, tähti)toimittaja Reetta Rädyn pohdinnat kirjoittamisesta toimittajan näkökulmasta, vaikken jaakaan hänen innostustaan amerikkalaisen journalismin suhteen. Onneksi Räty on huomannut että muutakin näkökulmaa voi hankkia ja on ryhtynyt mm. opiskelemaan arabiaa. Tätä toivoisi näkevänsä suomalaisessa journalismissa enemmänkin, ettei kaikki olisi aina sitä angloamerikkalaista kopioimista. Maailma on niin laaja, ja niin ovat tulkinnatkin siitä.

Yksi asia nousi useamman kirjoittajan kohdalla esiin: joutilaisuus luovuuden lähteenä. Kirjoittaminen vaatii aikaa, tyhjiä hetkiä, oivalluksia, ja myös aikaa kirjoittamisen ja editoinnin välillä, unohdusta, joka näyttää tekstin uudesta näkökulmasta. Totta. Kaikella ei ole, ei voi olla, kiire.

Mikko Toiviainen & Ronja Salmi: 12 tarinaa kirjoittamisesta
WSOY, 2017
221 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo on yksi niistä suomalaisista kirjailijoista, joiden tuotantoon olen halunnut tutustua. Hänessä – hänen julkisuuskuvassaan – on jotakin, mikä kiehtoo minua: hänen etäinen ja utuinen katseensa, haalean vaaleansiniset silmänsä,  tyylikäs harmaa tukkansa, ikuinen monalisamainen hymy… Mutta mihin kirjaan tarttua? En tiennyt.

Viihdepuolen jätän suosiolla väliin, samoin masennuskirjat (kiitos, sitä puolta olen nähnyt  tarpeeksi elävässä elämässä). Kun sitten huomasin, että häneltä on tänä vuonna ilmestynyt pohdintakirja, jonka teemana on nelikymppisyys ja sen tuoma toinen elämä, ajattelin että tämä voisi olla kiinnostava. Olenhan samaa ikäpolveakin hänen kanssaan. Kirja on kaiken lisäksi taitettu kevyesti ja koostuu lyhyistä tekstinpätkistä, mikä tuntui houkuttelevalta.

Mutta kymmenen sivun jälkeen olin jo luovuttaa. Huomasin joutuneeni väärään seuraan. Tämä olikin minuudessavellomiskirjallisuutta, ja mitä pitemmälle luin, sitä selvemmäksi vellominen kävi. Kuka olen? Olenko sitä mitä haluan? Mitä minun pitäisi olla? Olenko tylsä, onko minun keskiluokkainen elämäni miehen, lasten, koiran, auton ja taloprojektin kanssa mielenkiinnotonta?  (Ei, ei se ole, ihmisen elämä on kaikkein mielenkiintoisinta, arjessakin, kun sitä vain katsoo niin) Ovatko muut, eronneet, deittailevat, matkustelevat someihmiset kiinnostavampia ja parempia kuin minä? Teinkö oikeat ratkaisut? Oliko elämä tässä, päättyykö se neljäänkymmeneen ikävuoteen? (Eh, ei.) Ja niin edelleen.

Omien pohdintojensa tueksi Vanhatalo ottaa angloamerikkalaisia (98% + muutama muu) minuudessavellojakirjailijanaisia (+ 1 mies), mutta nämä pätkät ohitin suosiolla. Tai ohitin kyllä, mutta mielenkiinnosta googletin jokaisen esiin nostetun nimen ja arvuuttelin etukäteen onko kyseessä jenkki vai britti. Hämmentävää. Näinkö valtavan angloamerikkalaistunutta suomalaisuudesta on tullut? Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kiinnitän asiaan huomiota…

Lopulta Vanhatalo ei löydä vastausta kysymyksiinsä, ne eivät johda oikeastaan mihinkään. Tai ehkä hän toteaa, että ei siinä hänen elämässään mitään vikaa olekaan. Taloprojekti valmistuu, puolisot löytävät toisensa uudelleen ja lapset kulkevat mukana.

Harmittelin tätä sisäänpäin kääntynyttä näkökulmaa, sillä Vanhatalo kuitenkin kirjoittaa taitavasti, ja mielenkiintoisimmillaan hänen pohdintonsa ovat silloin, kun hän peilaa itseään omiin vanhempiinsa ja isovanhempiinsa. Ei, ei siinä mitään angloamerikkalaisia kirjailijattaria tarvita, se pohja löytyy paljon lähempää. Ja se on paljon, paljon kiinnostavampi, paljon, paljon läheisempi.

Pieni huomio vielä kirjan kannesta, se kuvaa minusta osuvasti kirjan tunnelmaa. Selvästikin kirja on myös jatkoa edelliseen, masennusaiheiseen kirjaan, paitsi teemaltaan myös kannen tyyliltä.

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä
S&S, 2018
206 sivua
lainattu e-kirjana kirjastosta

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous

Maanantaiaamu klo 7.23. Kirjani ovat minun osani ihmisten välisestä vuoropuhelusta.

Loppuvuoden lukusuunnitelmistani kirjoittaessani olin kokonaan unohtanut varanneeni kirjastosta Eeva Kilven Kuolinsiivouksen. Kun se hiukan yllättäen saapui, tartuin siihen heti, enkä meinnannut millään malttaa lopettaa. Kolmessa illassa olin kirjan lukenut.

Toisin sanoen, pidin lukemastani. En tiennyt varsinaisesti mitä odottaa, nimi Kuolinsiivous viittasi, no, kuolinsiivoukseen. Siitä ei kuitenkaan ollut kyse, vaan päiväkirjamerkinnöistä ja vanhuuden pohtimisesta. Ajatusten siivoamisesta? Ehkä, jos sillä tarkoitetaan sitä, että Kilpi palaa muutamaan otteeseen kommentoimaan vuosien takaisia pohdintojaan tyyliin ”mitä minä oikein olen ajatellut”.

Kirja ja sen merkinnät on jaettu kuukausien ja päivämäärien mukaan, vain vuodet vaihtuvat. Ensin vuosilukujen painottaminen tuntui minusta turhalta, mutta vähitellen aloin ymmärtää niiden tarkoituksen. Jäinpä lopulta jopa laskemaan, minkä ikäinen Eeva Kilpi on milloinkin ja minkäkin ajatuksen, tunnelman aikoihin ollut, ja peilaamaan hänen ajatuksiaan ja tuntojaan omiin vanhempiini sekä isoäitiini, joka oli vain muutamia vuosia Kilpeä vanhempi ja jakoi saman kaipuun kotiin takaisin Karjalaan. Niin, Eeva Kilvestä etsin aina isoäitiäni, yritän löytää hänen tarinansa, tuntonsa ja kohtalonsa ikätoverin kirjoituksista. Äänensäkin, joka siellä täällä tulee esiin. Karjalaiset rakastivat sanontoja, niitä tulee esiin runsaasti Kilven tekstissä  ja muistuttaa isoäitini lisäksi isoisotädistäni. Se kieli, ne lorut ja runot, viisaudet ja sananparret!

Päiväkirjamerkintöjen lisäksi kirjaa rytmittävät runot. Jokainen kuukausi alkaa runolla, mutta runoja on myös merkintöjen sisällä. Samoin ytimekkäitä mietelmiä. Kirjoitin joitakin ylös, lopulta luin vain. Tämä on kirja, jonka mielelläni ottaisin omakseni, sujauttaisin kirjahyllyyni ja tutkailisin silloin tällöin, miettiessäni vanhuutta ja omia, jo katkeilevia juuriani. Karjala menetettiin, juu, ja sitä kaipaavat ne, jotka sinne syntyivät, mutta me, jotka olemme karjalaisia vain sielultamme, olemmeko me sittenkin vapaampia, kuin taivaan linnut, jotka tulevat ja menevät, tekevät pesänsä minne hyväksi katsovat, ja jatkavat taas matkaansa? Me emme kaipaa kuten isovanhempamme, vaan säilytämme sitä kaikkea sydämissämme.

Tässä muutama sitaatti. Huomaan, etten ole sittenkään kirjoittanut ylös päivämäärää, vain vuoden. Sääkirjaukset jostain syystä viehättävät minua kovasti, samoin erilaiset pohdinnat. Maailmanpolitiikka on sittenkin kaukana tavallisesta ihmisestä, ja Eeva Kilven kohdalla jäin miettimään hänen (meidän kaikkien) suhdettaan etenkin äitiin, joka nousee esiin usein, useammin kuin hänen oma äitiytensä, joka vaikuttaa olleen hankalampi. Tai ainakin toisenlainen. (Kilpi ei ole itsekään tainnut olla maailman helpoin läheinen, varsin voimakas ja epäsovinnainen persoona näistä muistiinmerkinnöistäkin nousee esiin.) Mieleeni jäi myös hänen mainintansa entisestä puolisostaan ja se, miten hän hiukan katuu eroaan. Ja sitten, jälkiviisaana, toteaa: turha toivo.

[…] Johtuukohan se siitä, että me karjalaiset ja sodan kokeneet ihmiset, evakot ja veteraanit, entiset sotalapset ja tavalla tai toisella invalidisoituneet  alamme nyt poistua tästä maailmasta? Jäljelle jäävät kaikentietävät rikkiviisaat selittelijät, historian uudelleenkirjoittajat, näköalattomat teoretisoijat ja maailma heidän käsiinsä. (2005)

Helmikuussa, minun syntymäni aikaan alkavat illat vaaleta ja päivä on äkkiä pitempi kuin aikoihin talvella. Länsitaivas punertaa ja puut näkyvät sen sijaan että olisi säkkipimeää niin kuin äskettäin tähän aikaan. Juuri tähän aikaan sen huomaa. (1984)

Perjantai klo 22. Suomalainen miesproosa on suoraan sanottuna tylsää. Eivät ole  päässeet vieläkään irti sodanjälkeisen modernismin puujaloista, mieskirjailijaparat. (2003)

Muisti on sekä ihmiskunnan että yksilön kulttuurin ydin. (2002)

Jos oli ahdistavaa tuo äärivasemmiston, taistolaisuuden vaihe, stalinismi, niin kyllä on kalseaa tämä markkinatalouden valtakausikin, rahan valta, ihmisten eriarvoistuminen, äärimmäinen köyhyys ja rikkauden kasautuminen rikkaille, häikäilemättömyys. (2002)

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous
WSOY, 2012 (e-kirja 2017)
117 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous

Monet kuolevat, aivan yhtäkkiä. He kuolivat kävellessään: kulki ja kaatui, nukahti eikä herännyt. Vei sairaanhoitajalle kukkia ja sydän pysähtyi. Seisoi bussipysäkillä… He kuolevat, mutta kukaan ei ole kunnolla kysellyt heiltä siitä kaikesta. (s. 37)

Luin Svetlana Aleksijevitšin teoksen Tšernobylistä nousee rukous jo kesällä, mutten ehtinyt siitä heti kirjoittaa. Sitten kynnys nousi ja nousi, ja aiheeseen on miltei vaikea palata. Miksikö? Siksi, että Aleksijevitšin Tšernobyl-kirja on rankka. Se on lukukokemuksena rankka, mutta vielä rankemmaksi siitä tekee tietoisuus siitä, että ihminen ei vaan opi. Ei, vaikka olisi ollut Hiroshimat ja Nagasakit, Harrisburgit, Tšernobyl ja nyt Fukushima. Aina on niitä, jotka tulevat sanomaan, että ei meillä mitään tapahdu, ydinvoima on turvallista, ydinvoima on halpaa (mikä uskomaton vitsi), ydinvoima on… Niin, rikos se on. Siinä kaikki.

Aleksijevitšin työlle ei voi kuin nostaa hattua. Hän on haastatellut teostansa varten noin viittäsataa ihmistä, kuunnellut heidän kertomuksiaan. Kirja alkaa ja loppuu raivaajien eli räjähtänyttä ydinvoimalaa ensimmäisinä sammuttamaan tulleiden miesten vaimojen kertomuksilla heidän rakkaittensa viimeisistä päivistä. Miten he kuolivat vähitellen, miten heidän kehonsa tuhoutui heidän vaimojensa silmien edessä:

Ne viimeiset päivät sairaalassa… Kun kohotin hänen käsivarttaan, luut heiluivat, kudokset olivat irronneet niistä… Keuhkon- ja maksanpalasia tuli ulos suusta… Hän oli tukehtua omiiin sisälmyksiinsä… Kiersin sideharsoa käteni ympärille, työnsin käden suuhun ja vedin niitä kurkusta ulos… Ei sitä voi kertoa! Sitä ei voi kirjoittaa! Ei edes kokea… Kaikki oli ollut niin rakasta… Niin rakasta… Mitkään kengät eivät sopineet hänelle… Hänet haudattiin paljain jaloin… (s. 30)

Näiden pahimpien kuvausten väliin mahtuu nelisensataa sivua eri ihmisten kuvauksia siitä, miten Tšernobylin ydinonnettomuus vaikutti heidän elämäänsä. Sairauksina, kuolemina, lapsettomuutena, elämäntyön katoamisena, kodeista häätämisinä, salailun todistamisena. Ja lopulta yhden aikakauden loppumisena ja alkulaukauksena koko Neuvostoliiton ja kommunismin romahtamiseen. Samalla kirja piirtää kuvan venäläisestä sielusta, mikä hiukan lohduttaa kaikista näistä rankista kuvauksista lukemisen keskellä. Se kertoo ystävällisyydestä. Vieraanvaraisuudesta. Tunteellisuudesta. Jonkinlaisesta fatalismistakin.

On vaikea kuvitella, että tätä kirjaa voisi lukea tyynesti ja objektiivisesti. Minä en ainakaan voinut. Välillä kyyneleet valuivat poskiani pitkin, välillä koin epätoivoa ja raivoa, välillä oli siirrettävä kirja syrjään ja luettava muuta. Ja silti se kutsui takaisin, lukemaan enemmän. Sillä tärkeintä on tietää. Jonakin päivänä me luultavasti luemme samanlaista tarinaa Fukushimasta, sen suhteen on vielä salailun ja teeskentelyn aika… (Keväällä luin Pirkko Lindbergin kirjan Fukushima ikuisesti, joka jo osaltaan valottaa tuota aihetta, ja ansiokkaasti sen tekeekin.)

Tšernobylistä nousee rukous on myös todistusaineistona arvokas. Se kuvaa sairaudet, sikiöiden vioittumiset ja kuolemat kohtuun, miehuuden katoamisen, eläinten lahtaamiset, säteilevän ruoan ja rakennusmateriaalin viemisen muualle Venäjälle. Ja kun usein sanotaan, että säteily ei näy eikä haise, tämän kirjan haastatellut todistavat muuta. Kuten seuraavassa:

Me ajoimme eteenpäin… Ja tietättekö mitä näin autosta? Kummallakin puolella tietä. Auringonvalossa… Hyvin hienoa hohdetta… Jotakin kristallinkirkasta.. Pienen pieniä hiukkasia… Olimme matkallla Mozyrin kautta Kalinkovitšiin. Jokin sädehti… Me pohdimme sitä keskenämme, ihmettelimme. Niissä kylissä, joissa olimme töissä, huomasimme heti puitten, varsinkin kirsikkapuitten lehdissä pienen pieniä paloreikiä. Ja kun poimimme kurkkuja ja tomaatteja, niidenkin lehdissä oli pieniä mustia reikiä… (s. 111)

Haluaisin lähettää tämän kirjan kaikille poliitikoille, kunnanpäättäjille, lobbaajille, bisnesmiehille, rakennuttajille ja sijoittajille. Enkä vain lähettää, vaan tenttiä heitä sen jälkeen, kun he olisivat lukemisensa lukeneet.

Tässä vielä muutama ote:

[…] me olimme oman aikamme lapsia, uskoimme kuten oli opetettu, että Neuvostoliiton ydinvoimalat ovat maailman luotettavimpia, sellaisen voi rakentaa vaikka Punaiselle torille. Sotilaallinen atomi merkitsi Hiroshimaa ja Nagasakia, rauhanomainen atomi joka kodissa palavaa sähkölamppua. Kukaan ei osannut arvata, että sotilaallinen ja rauhanomainen atomi ovat kaksoset. Rikoskumppaneita. (s. 42)

Aloimme ajatella asioita… Yhdistää niitä… Kai siinä kolmen neljän vuoden kuluttua… Kun ensin yksi sairastui, sitten toinen… Kun joku kuoli… Tuli hulluksi… Päätti itse päivänsä… Vasta silloin aloimme pohtia asioita… Luulen, että menee pari-kolmekymmentä vuotta ennen kuin ymmärrämme jotakin. Elämäni vaikuttavimmat kokemukset ovat olleet Afganistan (siellä olin kaksi vuotta) ja Tšernobyl (siellä olin kolme kuukautta)…

Tämä ei ollut tavallinen syöpä, […] vaan tšernobylilainen, vielä kauheampi. Lääkärit selittivät minulle, että jos etäpesäkkeet olisivat levinneet sisällä ruumiissa, hän olisi kuollut nopeasti, mutta ne etenivät pinnalla… Vartaloa pitkin… Kasvoja pitkin… Ihoon kasvoi jotakin tummaa. Leuka hävisi pois, kaula katosi, kieli roikkui suusta. Verisuonet katkeilivat, hän valui verta. […] Kaulasta, poskista, korvista. Joka puolelta vuoti verta.

Minä uskon historiaan… Historian tuomioon. Tšernobyl ei ole päättynyt vielä, se on vasta alkanut…. (Vasili Borisivitš, Valko-Venäjän tiedeakatemian ydinenergiainstituutin entinen johtaja)

Svetlana Aleksijetš: Tšernobylista nousee rukous – Tulevaisuuden kronikka
venäjänkielinen alkuteos Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego, 1997
suomentanut Marja-Leena Jaakkola
Tammi, 2015
391 sivua
ostin omaksi

Lyhykäisiä: Ostereita ja ruisleipää, Mon Amour & Kesyt kaipaavat, villit lentävät

Ajattelin kokeilla yhdistelmämuistiinmerkintöjen tekemistä – arvioiksi saati kritiikeiksi en näitä kirjoitelmiani kutsu, sillä nämä ovat vain omia, joskin julkisia lukumuistiinpanojani.

Ensimmäisen kirjoista luin jo keväällä, toisen kesällä ja kolmannen lopettelin eilen. Yhteistä niille ovat suomalaisen ja ulkomaisen yhtäläisyydet ja erot. Muuten ne ovatkin teemoiltaan aika erilaisia. Ruokaa, rakkautta ja matkoja.

Eija Limnell ja Jean-Pierre Frigo: Ostereita ja ruisleipää – Tarinoita suomalaisen ja ranskalaisen ruokakulttuurin kohtaamisesta.

Olin tutkiskellut tätä kirjaa netissä jo kauan, ja päästyäni kotikirjastoon  tilasin sen heti luettavakseni. Odotin komeaa kirjaa täynnä kuvia, karttoja ja tekstiä, ja yllätykseni oli suuri, kun minua oli odottamassa pieni, miltei kämmenen kokoinen, mustavalkoinen kirjanen, joka muistutti kopiokoneella tehtyä kerhojulkaisua. Se on sääli, sillä sisällöllisesti kirja on todella mielenkiintoinen ja materiaalia olisi ollut hienoksi kirjaksi – toinen tekijöistä on kaiken lisäksi tunnettu journalisti, olen nautinnolla lukenut Jean-Pierre Frigon Ranska-aiheisia artikkeleita suomalaisista sanomalehdistä. Mitä voidaan siis päätellä? Että kustantajalla on mennyt pupu pöksyyn, eikä ole uskaltanut tehdä kunnollista kirjaa – kun eihän se myy? En tiedä, mutta tämä minulle tuli mieleen. (Hyvät arviot se aikoinaan kyllä sai, joten kiinnostusta olisi varmasti ollut…)

No, unohdetaan ulkoasu ja keskitytään aiheeseen. Luin kirjan eräänä migreenipäivänä, aloitin, enkä malttanut laskea ollenkaan käsistä. Se kertoo siis ranskalaisen ja suomalaisen ruokakulttuurin yhtäläisyyksistä ja eroista. Jean-Pierre Frigo on ranskalainen, tarkemmin ottaen pariisilainen, jonka juuret ovat Burgundian lihapatojen ja italialaisen keittiön suunnalla. Eija Limnell puolestaan on suomalainen, ja hän tuo mukanaan karjalaisen keittiön omat lihapadat ja piirakat. Ranskalainen keittiö on kuuluisa, ja pariskunta vie lukijan eri puolille maata (mm. Bretagneen, mistä nuo osterit) ja pohtii samalla ruoan ja ruokailun vivahteita ja tärkeyttä elämässä. Suomalainen ruoka jää väistämättä statistin osaan, mutta kyllä meiltäkin kaikkea mielenkiintoista löytyy. Niin, ja tiesitkö että saa sitä ruisleipää Ranskastakin? Sitä tarjotaan perinteisesti ostereiden kanssa!

Tämä on kirjoja, jotka haluaisin omaan kirjahyllyyni, todella mainio pikku teos, jonka lukuisia reseptejä tekisi mieli kokeilla. Divarista metsästämään, siis.

Eija Limnell ja Jean-Pierre Frigo: Ostereita ja ruisleipää – Tarinoita suomalaisen ja ranskalaisen ruokakulttuurin kohtaamisesta
Nemo, 2007
131 sivua
kirjastosta

Helena Liikanen-Renger: Mon Amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä

Helena Liikanen-Renger on tuttu paitsi toimittajana, myös suositun Chez Héléna -blogin kirjoittajana. Koska periaatteessa kaikki ranskalainen kiinnostaa, höristelin korviani kun kuulin, että hän on kirjoittanut ensin suomalaisäitinä olemisesta Ranskassa ja sitten ranskalais(-suomalais)esta parisuhteesta. Mamma-asioista en ole kovin kiinnostunut, joten tartuin toiseen.

Liikanen-Renger tuntee hyvin nykyjournalismin trendit, ja sitä mallia noudattaa tämäkin kirja. Toimittaja-kirjailija panee itsensä (ja perheensä) likoon ja etäännyttää sitten aihettaan yleisemmäksi haastattelemalla muita ja läjäyttämällä sekaan reippaasti tutkimustietoa ja tilastoja. Hmm. Täytyy myöntää, etten ole oikein tällaisen tyylin ystävä.  Oli kuin olisin lukenut yli kaksisataasivuiseksi venytettyä naistenlehtiartikkelia. Eikä toisaalta mikään tapa lukukokemusta paremmin kuin tilastot… Koska Liikanen-Rengerillä oli kuitenkin mielenkiintoista sanottavaa, loikin epäkiinnostavan yli ja pysähdyin niihin kohtiin, jotka minua oikeasti kiinnostivat.

Mikä se sitten oli? Avioliitto ja miten se toimii. Suomessa erotaan helposti, ja Ranskassakin helpommin kuin aiemmin. Rivien välistä olin lukevinani, että L-R todella haluaa pitää tämän toisen liittonsa – perheensä – kasassa ja välttää ne sudenkuopat, joihin moni on pudonnut. Hän on sanoissaan hyvin varovainen, ja jättää siis omat mielipiteensä taustalle, mutta pohtii niitä kuitenkin muiden näkökulmien kautta. Esiin nousee asioita, kuten itsestään huolehtiminen, toisen huomioiminen, armollisuus itseään kohtaan ja muuta sellaista. Hyviä pointteja. Itse asiassa paljon hyviä pointteja, joita olisi kotimaassakin ihan hyvä pohtia. Tein muistiinpanoja, mutta sen mieleenpainuvin jäi kirjaamatta. Se, missä ranskalainen nainen näpäyttää pohjoismaisia naisia heidän ylimielisestä suhtautumisestaan, mitä tulee parisuhteen ”oikeaoppisuuteen”, ikään kuin vain skandinaavinen käsitys ”tasa-arvoisesta” parisuhteesta olisi ainoa oikea. Touché.

Helena Liikanen-Renger: Mon Amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä
Atena, 2018
240 sivua
luettu e-kirjastolainana

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta

Terhi Rannelan matkanpäiväkirjamerkintöihin perustuvan kirjan lopettelin myöhään eilen illalla, eli yhtä yötä pidempään en ole sitä ehtinyt sulatella. Idea on minusta mainio: Rannela kokoaa yksien kansien väliin monia erilaisia matkoja, kirjoittaa niistä lyhyehköjä, kolumnimaisia tekstejä. Osa niistä onkin julkaistu alunperin lehtijuttuina, osa on enemmän tai vähemmän suoraan matkapäiväkirjan sivuilta.

Jostain syystä lukukokemus jäi kuitenkin kohdallani vaisuksi. Ehkä kyse oli matkakohteista, ehkä (hyvin) erilaisista kiinnostuksenkohteista, ehkä matkustamisen tavasta, ehkä yksinkertaisesti kirjoitustyylistä, mutta yhtä kaikki, en kokenut pääseväni matkaan mukaan. En lentänyt, vaikka mieleni näihin eri maihin ja maisemiin kirjoittajan mukana kulkikin.

Mielenkiintoisimmaksi anniksi jäivätkin kirjailijan pohdinnat omasta kirjoittamisestaan ja miten se seuraa myös matkoille, joko kirjoina, kesken olevana tekstinä tai ideoina ja inspiraationa, joita kirjoittaja tai kirjailija automaattisesti poimii mukaansa. Olen aiemmin lukenut Rannelan työpäiväkirjaa liittyen hänen romaaniinsa Frau, ja tällaisen päiväkirjan kirjoittaminen oli minusta mainio idea, lainasin sitä omaan työhönikin. Kenties siksi odotin tältä matkapäiväkirjalta enemmän. Ehkä se olisi juurikin se asiaproosa, josta Rannela itsekin mainitsi hiukan innostuneensa haastatellessaan Haapsalun ruotsalaisrouvia? Jään siis kuulostelemaan.

Sananen vielä kirjan ulkoasusta. Luin kirjan e-kirjana, joten fyysisestä kirjasta en tiedä. Kansi on kaunis, siinä on selvästi haettu muistikirjan oloa ja lainattu ne harvinaiset mustat joutsenetkin (minun on pakko kertoa, että on niitä mustia joutsenia Euroopassakin, yhtä musta-valkoista pariskuntaa seurasin pari talvea Etelä-Ranskassa), mutta tähän kirjaan olisin kyllä kaivannut jotakin vähän nykyaikaisempaa ilmettä. Jopa valokuvaa. Vinjetit kunkin luvun alussa olivat kiva idea, mutta miksi teekannusta kurkistaa teepussin naru? Se on vähän sama, kuin jos viiniä tarjoaisi muovimukista tai sacherkakkua paperilautaselta…

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta
sivua
Karisto, 2018
luettu e-kirjastolainana

Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja

”Minä olin töissä toisella paikkakunnalla, ja illalla siinä asunnolla kuulin, kun joku sanoi, että nouse ylös ja lähde kotia. Se tuntui niin kummalliselta, että lähdin. Kotona isä oli sairastunut juuri vakavasti.”

Nappasin keväällä erään pikkumyymälän kirjatelineestä luettavakseni Eero Ojasen Suuren suomalaisen kummituskirjan. Ajatus oli kiehtova: paitsi kummitustarinoita, on Ojanen kerännyt yksiin kansiin erilaisia suomalaisten kokemuksia näkymättömästä maailmasta. Niitä, joista ei enää kauheasti haluta puhua, mutta jotka ovat aika monen elämässä ihan normaalisti läsnä etiäisinä, unina ja joskus ihan selkeinä näkyinäkin.

Ojanen on taustaltaan filosofi ja tietokirjailija, mikä näkyy selkeänä ja asiallisena tyylinä. Pidin siitä kovasti. Ei mässäilyä, ei kauhistelua eikä myöskään lyttäämistä, vaan kertomusten taltiointia sellaisina kuin ne on nähty ja koettu. Toisinaan hän mainitsee asioita, jotka ovat saattaneet olla kuultujen äänien taustalla tai mielikuvituksesta, joka saattaa joskus lähteä laukkaamaan. Mutta ei hän näitä ilmiöitä kiellä, päinvastoin.

Varsinaisten kummitusjuttujen sijaan minua kiinnostivat erilaiset etiäiset, joita ihmiset ovat kokeneet. Niitä on paljon. Mielenkiintoista oli myös huomata, että näitä varoituksia tai kuolemiin liittyvää tietoisuutta on ollut etenkin sotien aikaan – ehkä silloin ihmiset olivat herkempiä, kun kuolema oli koko ajan läsnä. Kaatunut läheinen saattoi tulla kertomaan kuolemastaan ilmestyen ovelle tai uneen, saattoipa joku nähdä valkoisen hahmon lasketuvan haavoittuneen ylle juuri ennen tämän kuolemaa. Mutta oli myös pelastavia varoituksia, kuten seuraavassa:

Eräs mies sai ääneltä käskyn perääntyä tulituksen alta. Hän otti varoituksen vakavasti ja ajatteli kertoa siitä muille, mutta kehotus perääntymiseen olisi ollut kapinaa. Hän päätti lopulta vain lähteä ja hänen pelkkä esimerkkinsä sai muut sillä kertaa mukaan. Hetken päästä paikkaan tuli osuma, joka olisi surmannut heidät kaikki.

Kummitustarinoita löytyy niin kartanoista, teattereista kuin tavallisista kodeistakin. Sen sijaan hautausmaihin liittyvät kummitustarinat ovat kirjan mukaan nykyään vähentyneet. Autiotalot ja -tuvat ovat edelleen kuumottavia paikkoja, joissa kirveet lentelevät ja aaveet kolistelevat mennessään.

Taiteilijoiden sanotaan olevan usein erityisen herkkiä ihmisiä, ja se tuli kyllä mieleen kirjaa lukiessa. Esimerkiksi Lars von Trierin elokuva Breaking the Waves päättyy kohtaukseen, jossa taivaalliset kellot soivat päähenkilö Bessin taivaaseen astumisen hetkellä. Ojasen kirjassa kerrotaan puolestaan seuraava tarina:

[…] koko perhe heräsi kirkonkellojen soittoon kotona, kun perheen isä kuoli matkalla. Tarkistettiin, ettei kirkonkelloja varmasti soitettu silloin.

On myös tarina, jossa kirkonkellojen on jonkin dramaattisen tapahtuman hetkellä kuultu soivan paikassa, johon ne eivät edes voi kuulua.

Haruki Murakamin romaanissa 1Q84 kaksi kuuta symboloivat laajempaa tietoisuutta, kun taas tässä kirjassa ne ovat ennustaneet kuolemaa:

[…] kertoja näki unessaan puolitutun henkilön, joka ei ollut erityisen läheinen, eikä häneen liittynyt kertojan kannalta mitään erityistä. Unessa he kaksi katselivat taivaalle, jossa oli kaksi kuuta ja aurinko. Sitten tuttu sanoi, että se tietää kuolemaa, ja alkoi häipyä pois. Myöhemmin kertoja kuuli, että kyseinen tuttu oli kuollut tapaturmaisesti tuona samana yönä.

Murakamilta löytyy vastaavia juttuja enemmänkin. Esimerkiksi dokumenttikirjassaan Underground Murakami haastattelee Tokion sariini-iskun uhreja, ja mieleen on jäänyt, miten moni uhreista oli jostain syystä juuri tuona aamuna muuttanut tavallisia rutiinejaan ja siksi joutuneet osallisiksi tapahtumiin. Vastaavia, tosin yleensä päinvastaisia eli pelastumisia, on puolestaan näissä suomalaisissa kertomuksissa lukuisia.

Se, mikä meitä ohjailee tai miten se ilmenee, on valtavan mielenkiintoista.

Entäs minä itse sitten? Tunnistan minäkin ilmiön. Kuolemia on lähipiirissäni ollut toistaiseksi vähän, joten oikeastaan setääni lukuunottamatta en ole saanut kuolemaan liittyviä etiäisiä tai kokemuksia. Sen sijaan olen saanut merkkejä suurista muutoksista elämässäni, jotka olen ymmärtänyt etiäisiksi vasta sitten, kun ne todella tapahtuvat. Ja kerran olen saanut öisellä tiellä varoituksen, minkä ansiosta kuski hiljensi juuri ennen kuin hirvi rymisti metsästä tielle.

Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja
Minerva, 2017
240 sivua
oma ostos

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta

Kulttuurissamme arvostetaan menestymistä sekä halutaan uskoa siihen, että ihminen on oman onnensa seppä ja onnellisuusoppaiden avulla selviää kaikista ongelmista. Tuntuu, että yhteiskunnan maallistuessa lähimmäisenrakkauden ihanteet on haudattu, vaikka välittämistä onneksi vielä on.

Vielä on muutama keväällä lukemani kirja, joista en ole postannut. Yksi niistä on Laura Honkasalon esseemäinen Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta.

Honkasalo on jäänyt mieleeni naistenlehtien jutuista ja siitä, miten hän on avoimesti kertonut kokemuksistaan avioerolapsena sekä siitä, miten hän ei olisi koskaan toivonut omien lastensa kokevan samaa. Ja kuitenkin hänen pahin pelkonsa kävi toteen ja hänen oma liittonsa kariutui. Minusta Honkasalon tuoma näkökulma on ollut tervetullut siihen hymistelevään kaanoniin, jonka mukaan avioerot ovat joskus paras vaihtoehto koko perheelle ja uusperheet voivat olla onnellisia. Juu, varmasti näin. Mutta pääpaino pitäisi kuitenkin olla sanoilla joskus ja voivat olla.

Joten kun Honkasalo tarttui aiheeseen nimeltä yksinäisyys, päätin lukea mitä hän siitä sanoo.

Lukukokemukseni oli ristiriitainen. Toisaalta Honkasalo kirjoittaa todella kiinnostavasti ja kauniistikin. Hän toteaa yksinäisyyden lisääntyneen tässä individualismia ihannoivassa ajassa, ja hänen omia ajatuksiaan yksinäisyydestä ja siihen kasvamisesta lukee mielenkiinnolla. Syntyy kuva tytöstä ja naisesta, joka on romanttinen, itsekseen viihtyvä ja syrjäänvetäytyvä, mutta joka samalla ihailee ja suorastaan pää punaisena kadehtii kauniita ja sanavalmiita skumppalasien ja vaihtuvien poikaystävien täyttämää ”makeeta elämää” eläviä nuoria naisia, joita Facebook ja muut juorulähteet tuovat iholle asti. Teki mieli ravistella kirjailijaa että huhuu, ei tuo ole kadehtimisen arvoista, mutta onneksi hän kirjan loppua kohden hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja tajuaa, ettei ole mitään vikaa siinä, ettei ole bilehilu. Kuten ei olekaan.

Rehellisesti hän kirjoittaa myös avioeron ja (taas kerran) yksin jäämisen musertavasta painosta, ja toisaalta hyvin kauniisti esimerkiksi lapsuudenmuistoistaan isovanhempiensa huomassa. Uusperheelle hän sanoo ei kiitos, hän on nähnyt mitä se on.

Mutta sitten tulevat miinukset. Jostain syystä Honkasalo ei luota oman kokemuksensa merkittävyyteen, vaan lainaa nettikeskusteluja (vauva.fi ei välttämättä ole luotettavin tai kiinnostavin lähde…) ja nimettömien ihmisten omia kokemuksia. Kun niiden tueksi otetaan vielä kaiken maailman amerikkalaisia (ja siis vain amerikkalaisia) pseudotieteellisiä mutututkimuksia ja ihmissuhdehömppää, mieleni teki kirkua: suomi ei ole yhdysvallat, suomalaiset eivät ole yhdysvaltalaisia, suomen ja yhdysvaltojen välillä on 7844 kilometriä ja mentaalinen etäisyys on tuhat kertaa enemmän! Oli kuin olisi lukenut ylipitkäksi venähtänyttä Hesarin tai naistenlehtien artikkelia (miten ne nykyään muistuttavatkin niin kovasti toisiaan?).

No, en kuitenkaan kirkunut, vaan hillitsin itseni ja hyppäsin noiden kohtien yli ja etsin Honkasalon omaa ääntä. Onneksi niin, sillä sitä lukikin mielellään, se riitti kertomaan sen, mitä hän halusi sanoa.

Vielä pieni huomio kirjan kannesta: minusta se oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kaunis ja eleetön, ja kertoi yhdellä vilkauksella, mistä kirjassa on kyse. Plussaa myös siitä, että kirjan nimi on isommalla kuin kirjailijan.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta
Kirjapaja, 2016
168 sivua
kirjastosta