Aihearkisto: tietokirjat

Kyllikki Villa: Pakomatkalla

[…] en ole koskaan nähnyt tätä väliä päivällä. Nostalgiaa. Miksi yhä vaellan? Koen kyllä haltioituneita hetkiä. Mutta en tiedä vieläkään (68-vuotiaana) mitä elämältäni tahdon.

Siitä on jo vuosia, kun luin Kyllikki Villan matkakertomuksen Vanhan rouvan lokikirja. Ihastuin tuolloin hänen tapaansa kirjoittaa ja nähdä maailma. Villasta tuli kuin salaa yksi ihailemistani naisista, jopa esikuvista. Joten nyt, kun selailin taas kirjaston suhteellisen suppeaa e-kirjojen valikoimaa ja törmäsin hänen toiseen lokikirjaansa Pakomatkalla, en epäröinyt kauaa siihen tarttua.

Tällä kertaa (ja ennen tuota kuuluisaa Chilen merimatkaa) hän on lähdössä Afrikkaan, katsomaan isänsä ja tätinsä synnyinpaikkoja. Matkansa päämäärästä hän ei tosin kerro kellekään, tytärtään lukuunottamatta. Ajatus on hänestä itsestäänkin niin hurja ja kenties käytännössä mahdoton (miten mennä Afrikkaan laivalla), mutta hänellä on takanaan suuria suruja ja luopumista, joihin hän haluaa samalla ottaa etäisyyttä. Hän haluaa ottaa koko kotimaahan etäisyyttä.

Joten hän lähtee. Ensin Lissaboniin, sieltä Britanniaan, edelleen Saint Helenan saarelle ja vihdoin, sittenkin, Namibiaan. Kaikkiaan hän on matkassa viisi kuukautta. Hän pysähtyy kuhunkin maahan pitemmäksi aikaa, sillä ei hän vain matkusta, hän tekee samalla töitä, käännöstöitä, vaikka julkaisusta ei ole edes päätetty.  Villa on jo tuolloin pitkälti samassa tilanteessa kuin moni tämän päivän freelancer: julkaisupäätöksiä roikotetaan, lehdet eivät sitoudu ottamaan juttuja ja apurahahakemuksia rustaillaan viimeisenä oljenkortena. Lopuksi vain lähdetään ajatuksella, että kyllä ne asiat jotenkin järjestyvät. Niin, ilman tällaista heittäytymiskykyä ja luottamista johonkin tämä elämäntapa olisikin mahdoton. Ja hyvin Kyllikillekin lopulta käy, hänen käännöstyönsä julkaistaan sittenkin, matkoista syntyy muutama lehti- ja radiojuttu, ja vaikka apurahaa ei heru, myöhemmin syntyy tämä kirja.

Kirja koostuu päiväkirjamerkinnöistä, joita Villa paikoin myöhemmin kommentoi ja korjailee, tai pikemminkin lisäilee poisjäänyttä. Henkilökohtaisuudet hän jättää kokonaan pois, lukuunottamatta omia tuntemuksiaan ja huomioitaan. Minua tämä tyyli viehättää hyvin paljon, osin myös siksi, että Villa on merkinnöissään hyvin rehellinen. Hän ei esitä reipasta eikä teeskentele, hän itkeä vollottaa menetetyn rakkauden – kumppanuuden – perään, hän kompuroi ja menee eteenpäin. Tämä on se asia, mihin ihastuin jo ensimmäisessä lokikirjassa. Villan rehellisyys. Tuolloin hän hermoili yhteiseen ruokapöytään menemisestä, joka ikinen ilta, ja silti kaikki meni aina ihan hyvin. Halusin halata häntä! Tiedän tuon tunteen niin hyvin!

Ja tämä sama tunteiden, ajatusten ja huomioiden rehellisyys jatkuu siis näissä merkinnöissä. Lissabonin aika on raskasta, täynnä muistoja, hyviä ja huonoja, hän kävelee ja kävelee, juo viiniä ja napsii unilääkkeitä, vettä sataa, kuin pyyhkiäkseen hänen pahan mielensä pois. Sitten tulee uusi vaihe: Saint Helena. Sinne hän jää pariksi kuukaudeksi, tuosta noin vaan. Hän uudistuu. Hän tekee töitä, ui, lukee, kävelee, kompuroi, hermoilee, antaa itseään autettavan. Ja sitten tulee Afrikan ja Namibian vuoro. Matkan täyttymys. Hänen kirjoitustyyliinsäkin laskeutuu rauha, hänen sydämeensä tuntuu laskeutuneen rauha, minkä jälkeen hän on valmis myös palaamaan takaisin kotiin.

Tein valtavasti muistiinmerkintöjä, toisin sanoen kirjoitin ylös lauseita. Ellibsillä kun copy+paste ei toimi, joten on kirjoitettava käsin. Toisaalta, jäävätpä sikälikin paremmin mieleen. Muuten luin jälleen nopeasti, mutta en siksi, että olisin halunnut kirjan pian päättyvän vaan koska en malttanut lopettaa. Jos vielä vähän lukisin? Vielä pari merkintää? Näin se meni, ja hyvä etten silmät kyynelissä viimeisiä rivejä lukenut… Elämä on ihmeellistä.

[…] ainakin tämä työ pitelee minua jotenkin kiinni  tässä epätodellisessa ja turhassa elämässäni.

Illalla. Kääntänyt yhteensä 21 liuskaa, mutta kun pari liuskaa on kääntänyt, muistaa etteihän tätä kukaan ole pyytänyt.

Tuntuu koko ajan että olen ryhtymässä johonkin liian isoon. Tavallaanhan niin pitääkin.

Taistelin asiasta rauhallisesti. Pahinta on, etten tiedä milloin tulen takaisin ja miten. Kyllä meitä säännellään eikä kevytmielisyyttä ja vapautta sallita. Mutta on hyödyllistä olla vanha nainen.

Eilen näimme sen lyhyen vihreän välähdyksen joka kuulemma näkyy kirkaalla ilmalla juuri kun aurinko katoaa horisonttiin. Hyvän onnen enne.

Maanantai. Heräsin kello kolme uneen, jossa joku ilmoitti puhelimessa lyhyeen ja asiallisesti: ”On perustettu uusi yhtiö Enckellin kirjan julkaisemiseksi. Käännättekö sen? Mikä on palkkio?” Entinen oli 1300 painoarkilta, vastasin.

Vahinko, ettei mikään lehti Suomessa halunnut matkajuttua.

Jotain juttuahan tästä on johonkin lehteen saatava.  Suhteeni lehtiin ovat yhtä kurjat kuin kustantajiin.

Olen luvannut tehdä Hanskulle jonkinlaisen nauhan radioon kuunvaihteessa, lähtemään niihin aikoihin kun itse lähden. Impressioista kai enemmän kuin faktoista. Mutta kun ensivaikutelmissa on paljon kriittistäkin, täytyisi vähän asiatietojen avulla ymmärtää.

Monikohan tuntemistani osaisi olla näin jouten, yksin? Ikävähän minullakin on, jotenkin, mutta se ikäänkuin sisältyy ohjelmaan.

Loion, voimistelutan jalkoja, yritän lukea, mutta en pysty keskittymään. On niin käsittämätöntä että olen täällä.

Woolf sai minut kaipaamaan kirjoittamista, saaressa olisi ollut hyvä kirjoittaa. Mutta olen lehtien ja kustantajien nujertama.

[…] ja kaikesta olen selviytynyt. Oman pärjäämisen tunne ja tieto ihmisten avuliaisuudesta ovat melkein tasapainossa; ehkä avuliaisuutta on ollut enemmän ja niissä tilanteissa olen saanut olla avuton.

(J.K. Huomaan nostaneeni ylös etenkin Villan työhön ja sen epävarmuuteen liittyviä merkintöjä. Sitä kai kuvittelisi, että näinkin tunnetulla kääntäjällä ja kirjailijalla olisi mutkaton ja jotenkin helppo suhde työnantajiin, mutta ei se nähtävästi niin mene. Epävarmuus raastaa, vaikka Villa selvästi rakastaa työtään, hänhän jatkaa sen parissa, vaikka on jo eläkkeellä!)

Kyllikki Villa: Pakomatkalla: toinen lokikirja
2007, Like
192 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin

”Minähän en ole pelkästään ranskatar, olen pariisitar, ja se on vielä pahempaa!” – Catherine Millet

Luin, tai oikeastaan pikaluin, lukaisin, eilen Annastiina Heikkilän teoksen Bibistä burkiniin – Totuuksia ranskatar-myytin takaa. En ole oikein varma, miksi luin kirjan loppuun, sillä lupaavasta alusta (japanilaisten naisten Pariisi-syndrooma) huolimatta en kokenut saavani siitä oikeastaan mitään uutta tai kiinnostavaa irti. Tai no, nämä postaukseen lainaamani Catherine Millet’n lausahdukset, ne olivat todella herkullisia.

Mikä sitten tökki? Ehkä lopulta se, että tässä ei haeta ranskalaista naista vaan oikeastaan pariisitarta, sitä median ja mainostoimistojen luomaa ja kaikkien muiden naisten tavoittelemaa hahmoa, mutta ei sitten kuitenkaan lähdetä juuri Champs-Élysées’tä kauemmas. Siis sitä kalliiden muotiputiikkien katua, joka kaupunkia halkoo. Omalla tavallaan kirja jopa pönkittää sitä jo langetettua mielikuvaa ylimielisestä ranskalaisesta (pariisilaisesta), turhamaisesta, röyhkeästä, valkoisesta ja yläluokkaisesta. Toivoin kai salaa jotakin muuta. Että Heikkilä lähtisi todella tutustumaan ranskalaisiin naisiin. Lähtisi Pariisista, kiertelisi pitkin maata, kävisi kalatorilla, tehtaissa, maataloissa, artesaanien ja pienyrittäjien luona, ja toki myös filosofien ja bisnesnaisten, pariisilaisten kuppiloiden emäntien, muotisuunnittelijoiden, jne. Piirtäisi siis laajemman kuvan ranskalaisista naisista. Nyt hän keskittyy Pariisiin ja mediakuplaan, puhuu burkineista ja huiveista (terroristeista!) sekä Brigitte Macronista eli Bibistäkin juuri sen verran kuin Yleisradion kirjeenvaihtajalle sopii, eli raapumattamatta yhtään tämän ah, niin romanttisen presidenttiparin kuvaa. Sori, minä en siihen usko. Mutta Annastiina, miten esimerkiksi marseillelaisnaiset? Heidän juurensa ovat hyvin usein Afrikassa, Maghrebissa eli Pohjois-Afrikassa, Espanjassa, Italiassa ja Portugalissa. Miten he kokevat ranskalaisuutensa? Tai sitten Bretagne ja Normandia. Ei ole hentoja mallinaisia, vaan pragmaattisesti sään mukaan pukeutuvia, saappaat jalassa kulkevia. Ystävällisiä ja mukavia, itsetietoisiakin toki, mutta huumorintajuisia.

Mutta ei Heikkilä oikeastaan ranskalaista naista etsikään, vaan kertoo Ranskasta #metoo-liikkeen hengessä ja feministisistä lähtökohdista. Kirjaa vaivaa lievä tosikkomaisuus ja huumorintajuttomuus, laajempi näkökulma. Tämä tyyli ei vetoa minuun. En pidä siitä, että naisten pitäisi jonkin ”sisarellisen solidaarisuuden” hengessä ajatella asioista samalla tavalla. Ehkä siksi minua kiehtoivatkin eniten boheemikirjailija Catherine Millet’n ajatukset, siitäkin huolimatta että hänen elämäntapansa (naidaan kaikkia missä ja milloin vain) ei minua kiinnosta. Mutta se on hänen elämänsä, se ei minulle kuulu.

”Mielestäni intellektuellin velvollisuus on tuoda keskusteluun uusia näkökulmia, myös häiritseviä ajatuksia. Eihän lähikauppani kassa pysty sellaisia tekemään, vaikka hänellä olisi kuinka briljantteja tai provokatiivisia ajatuksia. – C.M.

Moraali on hyvä asia. Ongelmallista on, kun sen nimissä rajoitetaan muiden ilmaisunvapautta. -C.M.

Se, mistä Heikkilä kirjoitti myös paljon, on rasismi. Se on iso ongelma Ranskassa, se on ihan selvää. Jopa tällaiselle sivustaseuraajalle kuin minä. Tiedän hyvin, että pohjoisafrikkalaisilla ja afrikkalaisilla on vaikeuksia integroitua tähän perinteisesti suhteellisen valkoiseen yhteiskuntaan, eikä asiaa ole Ranskassa kovin hyvin hoidettu. Missäpä olisi. Toisaalta, kun katsoo monien rakastettujen näyttelijöiden, laulajien, muusikoiden, kirjailijoiden, taiteilijoiden, kokkien, jne. sukupuuta, on aika hauska huomata, että suuri jollei jopa suurin osa on alunperin kotoisin muualta kuin Ranskan rajojen sisäpuolelta.

Joten sikälikään en ymmärrä, mitä joku uudissana ”rodullistettu” tässä kohtaa auttaa, minun korvaani se kalskahtaa itse asiassa aika rasistisena ja vastenmielisenä ilmaisuna. (Vähän samaan tapaan kuin feministien lanseeraama uudissana ”naisoletettu”. Lupaan lyödä kasvoille, ainakin kuvaannollisesti, sitä joka minua tuolla sanalla kutsuu.)

Mihin päädyin? En kai mihinkään. Luin kirjan nopeasti, ja silti se herätti paljon ajatuksia. Olen Annastiinan tavoin ollut pienestä pitäen Ranska-fani, mutta nähtävästi eri lähtökohdista, muoti ja se Champs-Élysées-maailma ovat minulle jokseenkin yhdentekeviä. Joten ehkä siksikin koin olevani ihan väärässä seurassa tämän kirjan kanssa. Jossain vaiheessa aloin itse asiassa lukea sitä suomalaisen, pitkälti angloamerikkalaistuneen kolmikymppisen somenaisen heijastumana: siis sen proteiinirahkajuomia juovan fitness-naisen, joka tasa-arvoisena kaiken sukupuolittavana feministinä hoitaa lapsiaan kiintymysvanhemmuuden oppien mukaan. Mielenkiintoista sinänsä, oikeastaan.

Lopuksi kuitenkin jotain, mihin voin täysin rinnoin yhtyä. Ruoka ja miten siihen suhtaudutaan, kas näin:

Ranskassa ei juurikaan puhuta ruoan terveellisyydestä, ravitsevuudesta tai täyttävyydestä, vaan mietiskellään sen makuja tai raaka-aineiden alkuperää. Viljattomia tai maidottomia  ruokavalioita kokeillaan toki Ranskassakin, mutta kyse on marginaalivillityksistä.

Tämän ajattelutavan soisin rantautuvan Suomeenkin!

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin Totuuksia ranskatar-myytin takaa
Kustantamo S&S, 2018
250 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Toiviainen & Salmi: 12 tarinaa kirjoittamisesta

Selailin tässä eräänä iltana kirjaston vapaana olevia e-kirjoja ja törmäsin Mikko Toiviaisen ja Ronja Salmen toimittamaan teokseen 12 tarinaa kirjoittamisesta. Mikäs siinä. Kirjoittajien pohdiskelut omasta kirjoittamisestaan ovat aina mielenkiintoista luettavaa.

Tähän kirjaan on valikoitunut kirjoittajia laidasta laitaan. Niin laidasta laitaan, että vähän ihmettelin onko tässä lähdetty henkilö edellä kirjoittamisen sijaan… Mukana on yksi kirjailija, muttei yhtään runoilijaa tai novellistia, sen sijaan ääneen pääsee maahanmuuttajapoliitikko, mainosnainen, teatteriohjaaja, lauluntekijä, räppääjärunoilija (okei, oli siellä sitten runoilijakin, tosin kävi ilmi että räppäristä runoilijan kouli kustantaja – onko sillä lopputuloksen suhteen merkitystä, en tiedä, hämmästyinpä vain että näinkö se nykyään menee), stand up -koomikko, tubettajakolmikko, toimittaja, bloggaaja ja pari elokuvantekijää.

Ja jos on haastateltujen joukko kirjava, niin sitä on myös teoksen tyyli, joka vaihtelee Salmen puhekielisestä hypetyksestä Toiviaisen hyvinkin sujuvaan kirjoitustyyliin, jossa henkilön pohdinnat kirjoittamisesta nousevat tärkeämmäksi kuin henkilö henkilönä. Jälkimmäisistä osuuksista pidin kovasti, nämä tekstit olivat kiinnostavia ja innostavia.

Aivan kaikkia tekstejä en jaksanut lukea loppuun asti tekstin tyylin tai haastatellun itsensä vuoksi. Mutta sitten oli toisaalta ne, joita luki todella kiinnostuneena. Kuten Emmi Itäranta, jonka työskentelymetodit ovat juuri niin pedantteja ja määrätietoisia kuin voi kuvitella, ja jonka ajatusmaailma lupaa paljon:

Olen kiinnostunut vallankäytöstä ja valtarakenteista yhteiskunnassa . […] jos informaation ja tiedon saatavuus otetaan ihmisiltä pois, heitä on helpompi hallita

Näinhän se on. Aion varmasti palata Itärantaan vastakin.

Miltei päinvastainen henkilönä ja kirjoittajana metodiensa puolesta tuntuu olevan laulunkirjoittaja Samuli Putro, jonka tuotantoa tunnen huonosti, mutta josta nyt kiinnostuin hyvinkin paljon. Hän pohdiskelee mm. näin:

”Jossakin kohtaa teosten sisällöllisyys ja elämä menevät samaksi mytyksi ja vasta aikojen päästä voi tutkia, mikä se elämän ja yksilöllisyyden viesti on.

[…] ammattinahan laulunkirjoittaja on huono, mutta intohimona hyvä.”

Bloggaaja-toimittaja Eeva Kolun tekstin kohdalla löysin yllättäen paljonkin saman suuntaista ajattelua kirjoittamisesta, siitäkin huolimatta, etten varsinaisesti kuulu hänen lukijakuntaansa. Mutta esimerkiksi tämä oli minusta mainio toteamus:

”Pidän paljon välimerkkien käytöstä: pisteistä, ajatusviivoista ja sulkumerkeistä. Näen ne ikään kuin eri ilmeinä.”

Näin se on! Vaikka kirjoittamisoppaat ja ties mitkä editorit miten sanoisivat, että kolmea pistettä ei saa käyttää ja huutomerkkiä ehkä kerran elämässä. Höpsis pöpsis, sellaista sääntöä ei ole, kuten ei sellaistakaan, että tärkein välimerkki on piste. Ei, välimerkit ovat kirjoituksen suola, liika pisteiden käyttö tekee teksistä tökkivän.

Kiinnostavia oli myös (krhm, tähti)toimittaja Reetta Rädyn pohdinnat kirjoittamisesta toimittajan näkökulmasta, vaikken jaakaan hänen innostustaan amerikkalaisen journalismin suhteen. Onneksi Räty on huomannut että muutakin näkökulmaa voi hankkia ja on ryhtynyt mm. opiskelemaan arabiaa. Tätä toivoisi näkevänsä suomalaisessa journalismissa enemmänkin, ettei kaikki olisi aina sitä angloamerikkalaista kopioimista. Maailma on niin laaja, ja niin ovat tulkinnatkin siitä.

Yksi asia nousi useamman kirjoittajan kohdalla esiin: joutilaisuus luovuuden lähteenä. Kirjoittaminen vaatii aikaa, tyhjiä hetkiä, oivalluksia, ja myös aikaa kirjoittamisen ja editoinnin välillä, unohdusta, joka näyttää tekstin uudesta näkökulmasta. Totta. Kaikella ei ole, ei voi olla, kiire.

Mikko Toiviainen & Ronja Salmi: 12 tarinaa kirjoittamisesta
WSOY, 2017
221 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo on yksi niistä suomalaisista kirjailijoista, joiden tuotantoon olen halunnut tutustua. Hänessä – hänen julkisuuskuvassaan – on jotakin, mikä kiehtoo minua: hänen etäinen ja utuinen katseensa, haalean vaaleansiniset silmänsä,  tyylikäs harmaa tukkansa, ikuinen monalisamainen hymy… Mutta mihin kirjaan tarttua? En tiennyt.

Viihdepuolen jätän suosiolla väliin, samoin masennuskirjat (kiitos, sitä puolta olen nähnyt  tarpeeksi elävässä elämässä). Kun sitten huomasin, että häneltä on tänä vuonna ilmestynyt pohdintakirja, jonka teemana on nelikymppisyys ja sen tuoma toinen elämä, ajattelin että tämä voisi olla kiinnostava. Olenhan samaa ikäpolveakin hänen kanssaan. Kirja on kaiken lisäksi taitettu kevyesti ja koostuu lyhyistä tekstinpätkistä, mikä tuntui houkuttelevalta.

Mutta kymmenen sivun jälkeen olin jo luovuttaa. Huomasin joutuneeni väärään seuraan. Tämä olikin minuudessavellomiskirjallisuutta, ja mitä pitemmälle luin, sitä selvemmäksi vellominen kävi. Kuka olen? Olenko sitä mitä haluan? Mitä minun pitäisi olla? Olenko tylsä, onko minun keskiluokkainen elämäni miehen, lasten, koiran, auton ja taloprojektin kanssa mielenkiinnotonta?  (Ei, ei se ole, ihmisen elämä on kaikkein mielenkiintoisinta, arjessakin, kun sitä vain katsoo niin) Ovatko muut, eronneet, deittailevat, matkustelevat someihmiset kiinnostavampia ja parempia kuin minä? Teinkö oikeat ratkaisut? Oliko elämä tässä, päättyykö se neljäänkymmeneen ikävuoteen? (Eh, ei.) Ja niin edelleen.

Omien pohdintojensa tueksi Vanhatalo ottaa angloamerikkalaisia (98% + muutama muu) minuudessavellojakirjailijanaisia (+ 1 mies), mutta nämä pätkät ohitin suosiolla. Tai ohitin kyllä, mutta mielenkiinnosta googletin jokaisen esiin nostetun nimen ja arvuuttelin etukäteen onko kyseessä jenkki vai britti. Hämmentävää. Näinkö valtavan angloamerikkalaistunutta suomalaisuudesta on tullut? Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kiinnitän asiaan huomiota…

Lopulta Vanhatalo ei löydä vastausta kysymyksiinsä, ne eivät johda oikeastaan mihinkään. Tai ehkä hän toteaa, että ei siinä hänen elämässään mitään vikaa olekaan. Taloprojekti valmistuu, puolisot löytävät toisensa uudelleen ja lapset kulkevat mukana.

Harmittelin tätä sisäänpäin kääntynyttä näkökulmaa, sillä Vanhatalo kuitenkin kirjoittaa taitavasti, ja mielenkiintoisimmillaan hänen pohdintonsa ovat silloin, kun hän peilaa itseään omiin vanhempiinsa ja isovanhempiinsa. Ei, ei siinä mitään angloamerikkalaisia kirjailijattaria tarvita, se pohja löytyy paljon lähempää. Ja se on paljon, paljon kiinnostavampi, paljon, paljon läheisempi.

Pieni huomio vielä kirjan kannesta, se kuvaa minusta osuvasti kirjan tunnelmaa. Selvästikin kirja on myös jatkoa edelliseen, masennusaiheiseen kirjaan, paitsi teemaltaan myös kannen tyyliltä.

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä
S&S, 2018
206 sivua
lainattu e-kirjana kirjastosta

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous

Maanantaiaamu klo 7.23. Kirjani ovat minun osani ihmisten välisestä vuoropuhelusta.

Loppuvuoden lukusuunnitelmistani kirjoittaessani olin kokonaan unohtanut varanneeni kirjastosta Eeva Kilven Kuolinsiivouksen. Kun se hiukan yllättäen saapui, tartuin siihen heti, enkä meinnannut millään malttaa lopettaa. Kolmessa illassa olin kirjan lukenut.

Toisin sanoen, pidin lukemastani. En tiennyt varsinaisesti mitä odottaa, nimi Kuolinsiivous viittasi, no, kuolinsiivoukseen. Siitä ei kuitenkaan ollut kyse, vaan päiväkirjamerkinnöistä ja vanhuuden pohtimisesta. Ajatusten siivoamisesta? Ehkä, jos sillä tarkoitetaan sitä, että Kilpi palaa muutamaan otteeseen kommentoimaan vuosien takaisia pohdintojaan tyyliin ”mitä minä oikein olen ajatellut”.

Kirja ja sen merkinnät on jaettu kuukausien ja päivämäärien mukaan, vain vuodet vaihtuvat. Ensin vuosilukujen painottaminen tuntui minusta turhalta, mutta vähitellen aloin ymmärtää niiden tarkoituksen. Jäinpä lopulta jopa laskemaan, minkä ikäinen Eeva Kilpi on milloinkin ja minkäkin ajatuksen, tunnelman aikoihin ollut, ja peilaamaan hänen ajatuksiaan ja tuntojaan omiin vanhempiini sekä isoäitiini, joka oli vain muutamia vuosia Kilpeä vanhempi ja jakoi saman kaipuun kotiin takaisin Karjalaan. Niin, Eeva Kilvestä etsin aina isoäitiäni, yritän löytää hänen tarinansa, tuntonsa ja kohtalonsa ikätoverin kirjoituksista. Äänensäkin, joka siellä täällä tulee esiin. Karjalaiset rakastivat sanontoja, niitä tulee esiin runsaasti Kilven tekstissä  ja muistuttaa isoäitini lisäksi isoisotädistäni. Se kieli, ne lorut ja runot, viisaudet ja sananparret!

Päiväkirjamerkintöjen lisäksi kirjaa rytmittävät runot. Jokainen kuukausi alkaa runolla, mutta runoja on myös merkintöjen sisällä. Samoin ytimekkäitä mietelmiä. Kirjoitin joitakin ylös, lopulta luin vain. Tämä on kirja, jonka mielelläni ottaisin omakseni, sujauttaisin kirjahyllyyni ja tutkailisin silloin tällöin, miettiessäni vanhuutta ja omia, jo katkeilevia juuriani. Karjala menetettiin, juu, ja sitä kaipaavat ne, jotka sinne syntyivät, mutta me, jotka olemme karjalaisia vain sielultamme, olemmeko me sittenkin vapaampia, kuin taivaan linnut, jotka tulevat ja menevät, tekevät pesänsä minne hyväksi katsovat, ja jatkavat taas matkaansa? Me emme kaipaa kuten isovanhempamme, vaan säilytämme sitä kaikkea sydämissämme.

Tässä muutama sitaatti. Huomaan, etten ole sittenkään kirjoittanut ylös päivämäärää, vain vuoden. Sääkirjaukset jostain syystä viehättävät minua kovasti, samoin erilaiset pohdinnat. Maailmanpolitiikka on sittenkin kaukana tavallisesta ihmisestä, ja Eeva Kilven kohdalla jäin miettimään hänen (meidän kaikkien) suhdettaan etenkin äitiin, joka nousee esiin usein, useammin kuin hänen oma äitiytensä, joka vaikuttaa olleen hankalampi. Tai ainakin toisenlainen. (Kilpi ei ole itsekään tainnut olla maailman helpoin läheinen, varsin voimakas ja epäsovinnainen persoona näistä muistiinmerkinnöistäkin nousee esiin.) Mieleeni jäi myös hänen mainintansa entisestä puolisostaan ja se, miten hän hiukan katuu eroaan. Ja sitten, jälkiviisaana, toteaa: turha toivo.

[…] Johtuukohan se siitä, että me karjalaiset ja sodan kokeneet ihmiset, evakot ja veteraanit, entiset sotalapset ja tavalla tai toisella invalidisoituneet  alamme nyt poistua tästä maailmasta? Jäljelle jäävät kaikentietävät rikkiviisaat selittelijät, historian uudelleenkirjoittajat, näköalattomat teoretisoijat ja maailma heidän käsiinsä. (2005)

Helmikuussa, minun syntymäni aikaan alkavat illat vaaleta ja päivä on äkkiä pitempi kuin aikoihin talvella. Länsitaivas punertaa ja puut näkyvät sen sijaan että olisi säkkipimeää niin kuin äskettäin tähän aikaan. Juuri tähän aikaan sen huomaa. (1984)

Perjantai klo 22. Suomalainen miesproosa on suoraan sanottuna tylsää. Eivät ole  päässeet vieläkään irti sodanjälkeisen modernismin puujaloista, mieskirjailijaparat. (2003)

Muisti on sekä ihmiskunnan että yksilön kulttuurin ydin. (2002)

Jos oli ahdistavaa tuo äärivasemmiston, taistolaisuuden vaihe, stalinismi, niin kyllä on kalseaa tämä markkinatalouden valtakausikin, rahan valta, ihmisten eriarvoistuminen, äärimmäinen köyhyys ja rikkauden kasautuminen rikkaille, häikäilemättömyys. (2002)

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous
WSOY, 2012 (e-kirja 2017)
117 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous

Monet kuolevat, aivan yhtäkkiä. He kuolivat kävellessään: kulki ja kaatui, nukahti eikä herännyt. Vei sairaanhoitajalle kukkia ja sydän pysähtyi. Seisoi bussipysäkillä… He kuolevat, mutta kukaan ei ole kunnolla kysellyt heiltä siitä kaikesta. (s. 37)

Luin Svetlana Aleksijevitšin teoksen Tšernobylistä nousee rukous jo kesällä, mutten ehtinyt siitä heti kirjoittaa. Sitten kynnys nousi ja nousi, ja aiheeseen on miltei vaikea palata. Miksikö? Siksi, että Aleksijevitšin Tšernobyl-kirja on rankka. Se on lukukokemuksena rankka, mutta vielä rankemmaksi siitä tekee tietoisuus siitä, että ihminen ei vaan opi. Ei, vaikka olisi ollut Hiroshimat ja Nagasakit, Harrisburgit, Tšernobyl ja nyt Fukushima. Aina on niitä, jotka tulevat sanomaan, että ei meillä mitään tapahdu, ydinvoima on turvallista, ydinvoima on halpaa (mikä uskomaton vitsi), ydinvoima on… Niin, rikos se on. Siinä kaikki.

Aleksijevitšin työlle ei voi kuin nostaa hattua. Hän on haastatellut teostansa varten noin viittäsataa ihmistä, kuunnellut heidän kertomuksiaan. Kirja alkaa ja loppuu raivaajien eli räjähtänyttä ydinvoimalaa ensimmäisinä sammuttamaan tulleiden miesten vaimojen kertomuksilla heidän rakkaittensa viimeisistä päivistä. Miten he kuolivat vähitellen, miten heidän kehonsa tuhoutui heidän vaimojensa silmien edessä:

Ne viimeiset päivät sairaalassa… Kun kohotin hänen käsivarttaan, luut heiluivat, kudokset olivat irronneet niistä… Keuhkon- ja maksanpalasia tuli ulos suusta… Hän oli tukehtua omiiin sisälmyksiinsä… Kiersin sideharsoa käteni ympärille, työnsin käden suuhun ja vedin niitä kurkusta ulos… Ei sitä voi kertoa! Sitä ei voi kirjoittaa! Ei edes kokea… Kaikki oli ollut niin rakasta… Niin rakasta… Mitkään kengät eivät sopineet hänelle… Hänet haudattiin paljain jaloin… (s. 30)

Näiden pahimpien kuvausten väliin mahtuu nelisensataa sivua eri ihmisten kuvauksia siitä, miten Tšernobylin ydinonnettomuus vaikutti heidän elämäänsä. Sairauksina, kuolemina, lapsettomuutena, elämäntyön katoamisena, kodeista häätämisinä, salailun todistamisena. Ja lopulta yhden aikakauden loppumisena ja alkulaukauksena koko Neuvostoliiton ja kommunismin romahtamiseen. Samalla kirja piirtää kuvan venäläisestä sielusta, mikä hiukan lohduttaa kaikista näistä rankista kuvauksista lukemisen keskellä. Se kertoo ystävällisyydestä. Vieraanvaraisuudesta. Tunteellisuudesta. Jonkinlaisesta fatalismistakin.

On vaikea kuvitella, että tätä kirjaa voisi lukea tyynesti ja objektiivisesti. Minä en ainakaan voinut. Välillä kyyneleet valuivat poskiani pitkin, välillä koin epätoivoa ja raivoa, välillä oli siirrettävä kirja syrjään ja luettava muuta. Ja silti se kutsui takaisin, lukemaan enemmän. Sillä tärkeintä on tietää. Jonakin päivänä me luultavasti luemme samanlaista tarinaa Fukushimasta, sen suhteen on vielä salailun ja teeskentelyn aika… (Keväällä luin Pirkko Lindbergin kirjan Fukushima ikuisesti, joka jo osaltaan valottaa tuota aihetta, ja ansiokkaasti sen tekeekin.)

Tšernobylistä nousee rukous on myös todistusaineistona arvokas. Se kuvaa sairaudet, sikiöiden vioittumiset ja kuolemat kohtuun, miehuuden katoamisen, eläinten lahtaamiset, säteilevän ruoan ja rakennusmateriaalin viemisen muualle Venäjälle. Ja kun usein sanotaan, että säteily ei näy eikä haise, tämän kirjan haastatellut todistavat muuta. Kuten seuraavassa:

Me ajoimme eteenpäin… Ja tietättekö mitä näin autosta? Kummallakin puolella tietä. Auringonvalossa… Hyvin hienoa hohdetta… Jotakin kristallinkirkasta.. Pienen pieniä hiukkasia… Olimme matkallla Mozyrin kautta Kalinkovitšiin. Jokin sädehti… Me pohdimme sitä keskenämme, ihmettelimme. Niissä kylissä, joissa olimme töissä, huomasimme heti puitten, varsinkin kirsikkapuitten lehdissä pienen pieniä paloreikiä. Ja kun poimimme kurkkuja ja tomaatteja, niidenkin lehdissä oli pieniä mustia reikiä… (s. 111)

Haluaisin lähettää tämän kirjan kaikille poliitikoille, kunnanpäättäjille, lobbaajille, bisnesmiehille, rakennuttajille ja sijoittajille. Enkä vain lähettää, vaan tenttiä heitä sen jälkeen, kun he olisivat lukemisensa lukeneet.

Tässä vielä muutama ote:

[…] me olimme oman aikamme lapsia, uskoimme kuten oli opetettu, että Neuvostoliiton ydinvoimalat ovat maailman luotettavimpia, sellaisen voi rakentaa vaikka Punaiselle torille. Sotilaallinen atomi merkitsi Hiroshimaa ja Nagasakia, rauhanomainen atomi joka kodissa palavaa sähkölamppua. Kukaan ei osannut arvata, että sotilaallinen ja rauhanomainen atomi ovat kaksoset. Rikoskumppaneita. (s. 42)

Aloimme ajatella asioita… Yhdistää niitä… Kai siinä kolmen neljän vuoden kuluttua… Kun ensin yksi sairastui, sitten toinen… Kun joku kuoli… Tuli hulluksi… Päätti itse päivänsä… Vasta silloin aloimme pohtia asioita… Luulen, että menee pari-kolmekymmentä vuotta ennen kuin ymmärrämme jotakin. Elämäni vaikuttavimmat kokemukset ovat olleet Afganistan (siellä olin kaksi vuotta) ja Tšernobyl (siellä olin kolme kuukautta)…

Tämä ei ollut tavallinen syöpä, […] vaan tšernobylilainen, vielä kauheampi. Lääkärit selittivät minulle, että jos etäpesäkkeet olisivat levinneet sisällä ruumiissa, hän olisi kuollut nopeasti, mutta ne etenivät pinnalla… Vartaloa pitkin… Kasvoja pitkin… Ihoon kasvoi jotakin tummaa. Leuka hävisi pois, kaula katosi, kieli roikkui suusta. Verisuonet katkeilivat, hän valui verta. […] Kaulasta, poskista, korvista. Joka puolelta vuoti verta.

Minä uskon historiaan… Historian tuomioon. Tšernobyl ei ole päättynyt vielä, se on vasta alkanut…. (Vasili Borisivitš, Valko-Venäjän tiedeakatemian ydinenergiainstituutin entinen johtaja)

Svetlana Aleksijetš: Tšernobylista nousee rukous – Tulevaisuuden kronikka
venäjänkielinen alkuteos Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego, 1997
suomentanut Marja-Leena Jaakkola
Tammi, 2015
391 sivua
ostin omaksi

Lyhykäisiä: Ostereita ja ruisleipää, Mon Amour & Kesyt kaipaavat, villit lentävät

Ajattelin kokeilla yhdistelmämuistiinmerkintöjen tekemistä – arvioiksi saati kritiikeiksi en näitä kirjoitelmiani kutsu, sillä nämä ovat vain omia, joskin julkisia lukumuistiinpanojani.

Ensimmäisen kirjoista luin jo keväällä, toisen kesällä ja kolmannen lopettelin eilen. Yhteistä niille ovat suomalaisen ja ulkomaisen yhtäläisyydet ja erot. Muuten ne ovatkin teemoiltaan aika erilaisia. Ruokaa, rakkautta ja matkoja.

Eija Limnell ja Jean-Pierre Frigo: Ostereita ja ruisleipää – Tarinoita suomalaisen ja ranskalaisen ruokakulttuurin kohtaamisesta.

Olin tutkiskellut tätä kirjaa netissä jo kauan, ja päästyäni kotikirjastoon  tilasin sen heti luettavakseni. Odotin komeaa kirjaa täynnä kuvia, karttoja ja tekstiä, ja yllätykseni oli suuri, kun minua oli odottamassa pieni, miltei kämmenen kokoinen, mustavalkoinen kirjanen, joka muistutti kopiokoneella tehtyä kerhojulkaisua. Se on sääli, sillä sisällöllisesti kirja on todella mielenkiintoinen ja materiaalia olisi ollut hienoksi kirjaksi – toinen tekijöistä on kaiken lisäksi tunnettu journalisti, olen nautinnolla lukenut Jean-Pierre Frigon Ranska-aiheisia artikkeleita suomalaisista sanomalehdistä. Mitä voidaan siis päätellä? Että kustantajalla on mennyt pupu pöksyyn, eikä ole uskaltanut tehdä kunnollista kirjaa – kun eihän se myy? En tiedä, mutta tämä minulle tuli mieleen. (Hyvät arviot se aikoinaan kyllä sai, joten kiinnostusta olisi varmasti ollut…)

No, unohdetaan ulkoasu ja keskitytään aiheeseen. Luin kirjan eräänä migreenipäivänä, aloitin, enkä malttanut laskea ollenkaan käsistä. Se kertoo siis ranskalaisen ja suomalaisen ruokakulttuurin yhtäläisyyksistä ja eroista. Jean-Pierre Frigo on ranskalainen, tarkemmin ottaen pariisilainen, jonka juuret ovat Burgundian lihapatojen ja italialaisen keittiön suunnalla. Eija Limnell puolestaan on suomalainen, ja hän tuo mukanaan karjalaisen keittiön omat lihapadat ja piirakat. Ranskalainen keittiö on kuuluisa, ja pariskunta vie lukijan eri puolille maata (mm. Bretagneen, mistä nuo osterit) ja pohtii samalla ruoan ja ruokailun vivahteita ja tärkeyttä elämässä. Suomalainen ruoka jää väistämättä statistin osaan, mutta kyllä meiltäkin kaikkea mielenkiintoista löytyy. Niin, ja tiesitkö että saa sitä ruisleipää Ranskastakin? Sitä tarjotaan perinteisesti ostereiden kanssa!

Tämä on kirjoja, jotka haluaisin omaan kirjahyllyyni, todella mainio pikku teos, jonka lukuisia reseptejä tekisi mieli kokeilla. Divarista metsästämään, siis.

Eija Limnell ja Jean-Pierre Frigo: Ostereita ja ruisleipää – Tarinoita suomalaisen ja ranskalaisen ruokakulttuurin kohtaamisesta
Nemo, 2007
131 sivua
kirjastosta

Helena Liikanen-Renger: Mon Amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä

Helena Liikanen-Renger on tuttu paitsi toimittajana, myös suositun Chez Héléna -blogin kirjoittajana. Koska periaatteessa kaikki ranskalainen kiinnostaa, höristelin korviani kun kuulin, että hän on kirjoittanut ensin suomalaisäitinä olemisesta Ranskassa ja sitten ranskalais(-suomalais)esta parisuhteesta. Mamma-asioista en ole kovin kiinnostunut, joten tartuin toiseen.

Liikanen-Renger tuntee hyvin nykyjournalismin trendit, ja sitä mallia noudattaa tämäkin kirja. Toimittaja-kirjailija panee itsensä (ja perheensä) likoon ja etäännyttää sitten aihettaan yleisemmäksi haastattelemalla muita ja läjäyttämällä sekaan reippaasti tutkimustietoa ja tilastoja. Hmm. Täytyy myöntää, etten ole oikein tällaisen tyylin ystävä.  Oli kuin olisin lukenut yli kaksisataasivuiseksi venytettyä naistenlehtiartikkelia. Eikä toisaalta mikään tapa lukukokemusta paremmin kuin tilastot… Koska Liikanen-Rengerillä oli kuitenkin mielenkiintoista sanottavaa, loikin epäkiinnostavan yli ja pysähdyin niihin kohtiin, jotka minua oikeasti kiinnostivat.

Mikä se sitten oli? Avioliitto ja miten se toimii. Suomessa erotaan helposti, ja Ranskassakin helpommin kuin aiemmin. Rivien välistä olin lukevinani, että L-R todella haluaa pitää tämän toisen liittonsa – perheensä – kasassa ja välttää ne sudenkuopat, joihin moni on pudonnut. Hän on sanoissaan hyvin varovainen, ja jättää siis omat mielipiteensä taustalle, mutta pohtii niitä kuitenkin muiden näkökulmien kautta. Esiin nousee asioita, kuten itsestään huolehtiminen, toisen huomioiminen, armollisuus itseään kohtaan ja muuta sellaista. Hyviä pointteja. Itse asiassa paljon hyviä pointteja, joita olisi kotimaassakin ihan hyvä pohtia. Tein muistiinpanoja, mutta sen mieleenpainuvin jäi kirjaamatta. Se, missä ranskalainen nainen näpäyttää pohjoismaisia naisia heidän ylimielisestä suhtautumisestaan, mitä tulee parisuhteen ”oikeaoppisuuteen”, ikään kuin vain skandinaavinen käsitys ”tasa-arvoisesta” parisuhteesta olisi ainoa oikea. Touché.

Helena Liikanen-Renger: Mon Amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä
Atena, 2018
240 sivua
luettu e-kirjastolainana

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta

Terhi Rannelan matkanpäiväkirjamerkintöihin perustuvan kirjan lopettelin myöhään eilen illalla, eli yhtä yötä pidempään en ole sitä ehtinyt sulatella. Idea on minusta mainio: Rannela kokoaa yksien kansien väliin monia erilaisia matkoja, kirjoittaa niistä lyhyehköjä, kolumnimaisia tekstejä. Osa niistä onkin julkaistu alunperin lehtijuttuina, osa on enemmän tai vähemmän suoraan matkapäiväkirjan sivuilta.

Jostain syystä lukukokemus jäi kuitenkin kohdallani vaisuksi. Ehkä kyse oli matkakohteista, ehkä (hyvin) erilaisista kiinnostuksenkohteista, ehkä matkustamisen tavasta, ehkä yksinkertaisesti kirjoitustyylistä, mutta yhtä kaikki, en kokenut pääseväni matkaan mukaan. En lentänyt, vaikka mieleni näihin eri maihin ja maisemiin kirjoittajan mukana kulkikin.

Mielenkiintoisimmaksi anniksi jäivätkin kirjailijan pohdinnat omasta kirjoittamisestaan ja miten se seuraa myös matkoille, joko kirjoina, kesken olevana tekstinä tai ideoina ja inspiraationa, joita kirjoittaja tai kirjailija automaattisesti poimii mukaansa. Olen aiemmin lukenut Rannelan työpäiväkirjaa liittyen hänen romaaniinsa Frau, ja tällaisen päiväkirjan kirjoittaminen oli minusta mainio idea, lainasin sitä omaan työhönikin. Kenties siksi odotin tältä matkapäiväkirjalta enemmän. Ehkä se olisi juurikin se asiaproosa, josta Rannela itsekin mainitsi hiukan innostuneensa haastatellessaan Haapsalun ruotsalaisrouvia? Jään siis kuulostelemaan.

Sananen vielä kirjan ulkoasusta. Luin kirjan e-kirjana, joten fyysisestä kirjasta en tiedä. Kansi on kaunis, siinä on selvästi haettu muistikirjan oloa ja lainattu ne harvinaiset mustat joutsenetkin (minun on pakko kertoa, että on niitä mustia joutsenia Euroopassakin, yhtä musta-valkoista pariskuntaa seurasin pari talvea Etelä-Ranskassa), mutta tähän kirjaan olisin kyllä kaivannut jotakin vähän nykyaikaisempaa ilmettä. Jopa valokuvaa. Vinjetit kunkin luvun alussa olivat kiva idea, mutta miksi teekannusta kurkistaa teepussin naru? Se on vähän sama, kuin jos viiniä tarjoaisi muovimukista tai sacherkakkua paperilautaselta…

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta
sivua
Karisto, 2018
luettu e-kirjastolainana