Aihearkisto: tietokirjat

David Porter: Äiti Teresa – Varhaiset vuodet

”Syvältä sisimmästäsi pulppuava ilo on kuin kompassi, jota seuraten tiedät, mihin suuntaan sinun tulee elämässäsi kulkea. Niin on siinäkin tapauksessa, että tie, jota sinun on kuljettava, on vaikea.” (Äiti Teresan eli Gonxha Agnes Bojaxhiun rippi-isä nuorelle Agnesille, joka pohti oliko Jumalan kutsu eli nunnaksi ryhtymispäätös todellinen)

Yllä oleva lainaus on se asia, mikä jäi erityisesti mieleen tai teki vaikutuksen David Porterin kirjoittamassa kirjassa Äiti Teresa – Varhaiset vuodet. Se, miten kukin tietää sisimmässään, mihin suuntaan on lähdettävä, mikä on oman elämän suunta ja kenties tarkoitus.

Äiti Teresan (1910–1977) elämän alkuvaiheista kertovaan kirjaan tartuin siis mökkikirjastoni kirjoista ensimmäiseksi. Aihehan on väistämättä kiinnostava, harvaa ihmistä, naista, kunnioitetaan niin paljon rajoista, elämänkatsomuksista ja poliittisista suuntauksista välittämättä. Toki Äiti Teresaa yritettiin myös käyttää hyväksi omia tarkoitusperiä ja oman kilven kiillottamista varten, mutta hyvin hän ne yritykset ohitti. Hänen halunsa oli auttaa köyhistä köyhimpiä, ja ainakin tämän kirjan mukaan hän niin myös teki.

Porterin lyhyehkö kirja pohjaa haastatteluihin, kirjeisiin ja muuhun tiedonhakuun; Äiti Teresa itse ei kirjan tekoon osallistunut, mutta hänen kirjoittamiaan kirjeitä siinä on käytetty. Teoksesta välittyy se vahva usko, jota nuori Gonxha Agnes Bojaxhiu seuraa, mutta samoin se voimakas ja tyyni luonne, joka sen mahdollistaa. Perheen esimerkki ja myöhemmin tuki on tietenkin ollut tärkeää. Agnes varttui keskiluokkaisessa makedonianalbanialaisessa (tuolloin jugoslavialaisessa) kodissa, jossa pidettiin itsestäänselvyytenä auttaa köyhiä ja puutteessa olevia. Ehkä juuri tästä, ja oman äidin esimerkistä, hän päätti omistaa elämänsä köyhille, vaikka itse asiassa hän haaveili ensin opettajan työstä. Opettaakin hän tosin sai, ensin nunnia ja sitten lapsia.

Kirja ei ole nyt tässä vierelläni, joten en pääse sitä sen kummemmin selailemaan ja asioita tarkastelemaan. Mutta sen verran ajatuksia kirja herätti, että luen sen varmasti myöhemmin uudestaan. Politiikkakin ja maailman myllerrykset limittäytyvät nuoren Agnesin ja myöhemmin Äiti Teresan elämänvaiheisiin – ensin hiukan ihmettelin miten vähän niistä puhutaan, vaikuttivathan tuolloin sodat ja kommunismit ja kaikki väistämättä yksilönkin elämään, mutta kirjan loppupuolella ne tulevat selkeämmin esiin. On jotenkin niin traagista, että ihminen, joka teki kaikkensa auttaakseen yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä, jätettiin kylmästi poliittisten syiden vuoksi oman maansa rajojen ulkopuolelle, eikä hän päässyt tapaamaan äitiään neljäänkymmeneen vuoteen, ei edes tämän tehdessä kuolemaa. Ei auttanut vaikutusvaltaisten henkilöiden vetoomukset ja väliintulot, ei mikään. Poliitikot osaavat olla todella kylmiä ihmisiä.

Kirjoista jää usein mieleen erikoisiakin anekdootteja. Tästä kirjasta jäi mieleeni kohtaus, jossa Äiti Teresa, tuolloin vielä hiukan yli-innokkkaana, oli päättänyt sisarkuntansa syövän vain riisiä ja suolaa, siis huonompaa ruokaa kuin köyhät. Abbedissa pisti tälle hölmöilylle stopin toteamalla tyyliin että mitä hyötyä köyhille on kuolleista sisarista. Toisin sanoen, on pidettävä huolta itsestään voidakseen pitää huolta toisista.

Se taas muistuttaa mieleeni Äiti Teresan oman viisauden, jonka olen jostain muualta lukenut. Kun naiset, olivatko he sitten kalkuttalaisia vai muita, en muista, kysyivät mitä he voisivat tehdä Äiti Teresan työn auttamiseksi, hän totesi että pitäkää huolta omasta perheestänne, omista läheisistänne, niin minulla on vähemmän töitä. Tämä toteamus teki minuun aikoinaan valtavan vaikutuksen, ja näyttää tekevän edelleen. Miksi Äiti Teresa sitten itse valitsi Intian ja Kalkuttan, eikä oman maansa köyhiä? Sitä jäin pohtimaan. Toki mukana lienee ollut halu käännyttää, vaikka kirjan mukaan siitä ei ollut kyse, eikä uskontoa tuputettu kenellekään, vaan heidän omaa uskontoaan kunnioitettiin. Lähetyskäsky on kuitenkin selvästi ollut yhtenä innoittajana Intiaan lähtöön.

Jos tätä kirjaa voi jostain hiukan kritisoida, on se ajoittainen hiukan hengellistyylinen kirjoitustapa. Toisaalta, Äiti Teresahan oli nimenomaan hengellinen ja uskonnollinen ihminen, joten se lienee luonnollista. Jos tahto on Jumalan tahto, niin se sitä varmasti hänelle juuri siinä muodossa oli. (Eikä missään tapauksessa jumalan pienellä j:llä.) Samoin sävy on pikemminkin ihannoiva kuin neutraali. Äiti Teresa jäi joka tapauksessa henkilönä kiinnostamaan. Sotilasuraa tehnyt veli vertasi sisartaan kenraaliin, olihan tällä aikamoiset armeijat johdettavanaan ja organisoitavanaan. Mielenkiintoinen, osin ehkä ristiriitainenkin juttu.

David Porter:
Äiti Teresa – Varhaiset vuodet
englanninkielinen alkuteos Mother Teresa: The Early Years
suomentanut Heli Karjalainen
WSOY, 1990
143 sivua
1/38 mökkikirjaston hyllystä

Satu Rommi: Teetä ja temppeleitä – Matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta

Luin heti Loskalaulujen perään Satu Rommilta toisenkin teoksen. Minua olisi kiinnostanut (jo ihan nimensä vuoksi) Aina matkalla, mutta kun sitä ei ollut saatavilla, tartuin kirjaan nimeltä Teetä ja temppeleitä – Matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta.

Täytyy sanoa, että Rommin kirjojen kannet ovat mahdollisimman harhaanjohtavia lapsellisine fontteineen ja idän eksotiikkaa pursuavine kuvineen. Itse sisältö on pikemminkin toimittajamaista kuin varsinaista matkakuvausta tai -kirjallisuutta. En pidä sitä ollenkaan huonona, vaikka odotin jotain muuta. Rommi kulkee siis Thaimaassa, Burmassa ja Kambodžassa ja käy samalla läpi näiden maiden historiaa, poliittisia mullistuksia ja yhteiskunnallisia epäkohtia, samoin matkustamisen ja turismin vaikutuksia näihin maihin. Aika paljon tilaa saa myös prostituutio ja ihmiskauppa ja toisaalta Aung San Suu Kyui sekä radikalisoituneet buddhistimunkit ja muslimivähemmistöjen vainot. Toki mukana on lisäksi Rommin omia huomioita kustakin maasta, joita olisin odottanut (ja toivonut) olevan enemmänkin.

Paljon mielenkiintoista, mutta siellä täällä minua hiukan häiritsi se näkökulman selvä anglosaksisuus. Tämä lienee perua Rommin Lontoon vuosilta, hän sanoo (missä, en nyt muista, näissä jommassakummassa kirjassako vai jossain haastattelussa) kokevansa olevansa lontoolainen, niin pitkään hän on siellä elämästään viettänyt. Mutta se, että ohitetaan lähes kokonaan brittien siirtomaavallan aiheuttamat ongelmat ja amerikkalaisten kylvämien pommien määrä ja sodan tuhot, on minusta aika erikoista. Oli ihan pakko vilkaista, että ovatko ne Kambodžan miinat tosiaan vain vietnamilaisten asettamia, että olinko aina käsittänyt väärin, että amerikkalaisillakin olisi jotain tekemistä asian kanssa. Pikagooglauksella löysin tämän maininnan:  ”Yhdysvallat kylvi Vietnamin sodan aikana 1964-1973 Vietnamin, Kambodžan ja Laosin alueille maahan enemmän pommeja ja miinoja, kuin kaikki osapuolet yhteensä toisen maailmansodan aikana. Satoja tuhansia tonneja räjähtämättömiä miinoja ja muita pommeja on yhä piilossa maan alla.” (IL, 7.8.2018)

Tätä toteamusta vasten en voinut olla ihmettelemättä yhä enemmän tämän näkökulman poisjättämistä.

Samoin anglosaksista näkökulmaa tuntuivat korostavan haastatellut, jotka olivat pääsääntöisesti länsimaalaisia, sekä kirja- ja lähdeluettelo, josta ei ei-englanninkielistä materiaalia löytynyt. Kielellä ja kirjoittajan taustalla on merkitystä, väitän.

Noin muuten kirja oli kyllä kiinnostava ja koin oppineeni lisää näistä maista. Thaimaassa ja Burmassa olen itsekin matkustanut, joten omakohtaista kokemustakin on, kun taas Kambodžan jätin aikoinani väliin osin juurikin noiden miinojen takia. Jo pelkkä ajatus miinaan vahingossa astumisesta saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni.

Kirja oli  melko lyhyt ja sen luki muutamassa päivässä. Eli kyllä Rommi lukijansa hyppysissään pitää ja antaa ajateltavaa, vaikken tällä kertaa muistiinmerkintöjä tehnytkään. Tulen varmasti tilaisuuden tullessa tarttumaan hänen teoksiinsa vastedeskin, täytyy vaan unohtaa nuo kirjojen kannet.

Satu Rommi: Teetä ja temppeleitä – Matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta
207 sivua
Basam Books, 2013
kirjastosta

Satu Rommi: Loskalauluja – Nurinkurinen matkakirja paluumuuttajille

On jo kulunut tovi siitä, kun luin Satu Rommin paluumuuttovuodesta kertovan kirjan Loskalauluja – Nurinkurinen matkakirja paluumuuttajille. Rommi, joka on asunut parikymmentä vuotta lähinnä Lontoossa ja Intiassa ja kiertänyt enemmänkin eteläistä Aasiaa, tunsi sanoinkuvaamatonta halua palata takaisin kotimaahan. Ainakin vähän pitemmäksi aikaa kuin hetkeksi. Hän vietti Suomessa kokonaisen vuoden, minkä jälkeen kulkijan levottomat jalat veivät hänet taas hetkeksi pois – ainakin siis hetkeksi.

Kulkijana tunnistan sekä tuon kulkemisen kaipuun että hetkellisen halun palata takaisin. Joten ajatus paluumuuton päiväkirjamaisista merkinnöistä kiinnosti luonnollisesti. Rommi jakaa kirjansa kuukausiin, tammikuusta joulukuuhun. Väliin hän ottaa muiden paluumuuttajien kokemuksia sekä erilaista tutkimustietoa. Molemmat lisät olivat ihan mielenkiintoisia, mutta olisin mieluusti nähnyt ne vaikka erillisenä osiona kirjan lopussa, ikään kuin kakkososana, ja keskittynyt mieluummin ensin ihan kokonaan Rommin omiin kokemuksiin ja huomioihin. Sillä niistä, juuri niistä olisin halunnut lukea enemmänkin.

Hetkellisesti tuntuu, että Rommi hiukan pidättelee itseään. Toisaalta hän nauttii niistä pienistä asioista, jotka Suomessa koko elämänsä asuneille ovat itsestäänselvyyksiä: kuten lumi, sen narskunta kenkien alla, vuodenaikojen selkeät vaihtelut, tumma marraskuu joka onkin yhtäkkiä eksoottista eikä musertavaa (tähän en ehkä itse ikinä pääse, se marraskuu vaan on musertava). Toisaalta hän tietää, että Suomea ei pidä ulkopuolisen kritisoida, se kunnia suodaan vain niille, jotka asuvat Suomessa sataprosenttisesti. Muut pitäköön suunsa kiinni tai muuttakoon pois, jos ei kelpaa. Tästäkö syystä Rommi todellakin tuntuu purevan kieltään ja pitävän suuremmat mölyt mahassaan?

Kirja oli joka tapauksessa kiinnostava ja sen luki nopeasti. Aloin innostua ehdottamaan hänelle jatkoideoita, kuten keräämään paluumuuttajien kokemuksia enemmänkin yhteen, kirjaamaan ylös niitä plussia ja miinuksia sekä niitä asioita, jotka muualla tehdään kenties paremmin, eli poimimaan sieltä muualta ideoita, jotka kehittäisivät meidän omaa yhteiskuntaamme ja samalla välttämäään muualla jo tehdyt virheet. Voitaisiin unohtaa se asenne että muuta sitten muualle, jos ei kelpaa, sillä eihän mikään yhteiskunta valmis ole, kaikissa on kehitettävää.

Se, mikä tosin kiinnitti huomioni, oli haastateltujen sukupuoli. Yhtä lukuunottamatta kaikki olivat naisia, ja suuri osa heistä miehensä työn vuoksi ulkomaille muuttaneita expatteja. Se ainoa haastateltu paluumuuttajamies ei ollut edes ollut poissa Suomesta kuin vajaan vuoden, ei siinä nyt vielä oikein mistään paluumuutosta voi puhua. Toki naisten kokemuksia oli monenlaisia. Oli 14 vuotta ulkomailla asunut perhe sekä nainen, joka palasi kotimaahan ulkomaalaisen miehensä kuoltua. Elämäntarinoita ja -vaiheita on monia.

Rommi myös tuo esiin suomalaisittain hyvin radikaalin ajatuksen siitä, onko työnteko ja ammattinimike todella se ainoa asia, joka meitä ihmisinä määrittää. Tämän asian pohdiskelu olisi voinut saada enemmänkin tilaa, mutta hämmentävästi asia kääntyikin toisinpäin, ja paljon oli puhetta työstä, miten paluumuuttaja löytää töitä vai löytääkö, ja kuinka työkuviot, työpaikka ja työkaverit ovat ne asiat, joiden myötä paluumuutto helpottuu. Ehkä, ehkäpä niin, mutta onko se todella ainoa tapa nähdä elämä ja ihmisyys?

Siellä täällä tulee esiin ajatus, että paluumuuttajia pitäisi auttaa enemmän sopeutumaan takaisin kotimaahansa, että pitäisi olla valmiina jokin viranomaisten tietopaketti, tms. Paluušokki on selvä: se Suomi, josta on lähdetty, on jäänyt. Samoin se henkilö, joka itse oli, on jäänyt, ja sen huomaa erityisesti kun palaa takaisin maahan, joka ei olekaan muuttunut, tai on muuttunut eri tavalla kuin on olettanut. Epäilen kyllä, että missään muussakaan maassa olisi erillisiä paluumuuttajapalveluita tai -kotouttamisia, voin kuvitella että monessa muussa maassa paluu voi olla vielä isompi šokki. Tai sitten ei, koska on olemassa perhe- ja ystäväpiiri, ja asioista on totuttu puhumaan ja neuvottelemaan. Meillä taas ei mielellään kysyttäisi mitään eikä liioin kerrottaisi. Kaiken pitäisi vain ikään kuin itsestään solahtaa paikoilleen ja helposti oletetaan, että toinen lukisi toisen ajatuksia. Valitettavasti (tai onneksi) se ei kuitenkaan onnistu.

Kirjoittelin ylös muutamia otteita kirjasta, tässäpä niitä:

Suomeen matkustaminen ei ehkä olekaan mikään kotiinpaluu, vaan taas avautuu uusi ovi. Takaisin tuleminen ei välttämättä olekaan palaamista taaksepäin vaan askel eteenpäin, eikä paluumuutto ehkä tarkoitakaan palaamista juurille vaan uusien juurien istuttamista. (s. 68)

Kaipaan sitäkin, kuinka monissa Aasian maissa koirat ja kissat juoksevat vapaasti kaduilla. Olen joskus ajatellut, että parasta koiranelämää viettävät ne intialaiset koirat, jotka ovat puoliksi katukoiria ja puoliksi lemmikkejä. […] Kaipaan kai yhä sellaista elämää, jossa eläminen ei olisi ihan niin tarkasti säädeltyä, kontrolloitua, kiellettyä tai luvanvaraista. Elämää, jossa joistakin säännöistä voisi vähän hellittää. (s.78)

Vihdoin keksin, että vaikka Suomessa ei ole aasialaisia nettikahviloita, meillä on kirjasto. En ole nähnyt missään muualla maailmassa yhtä hyvin varustettuja ja monipuolisia palveluja tarjoavia kirjastoja kuin Suomessa. (s. 81)

Työttömien määrän kasvaessa on huolestuttavaa huomata, kuinka varsinkin julkisessa keskustelussa ihmisen arvo määritellään Suomessa palkkatyön perusteella. (s. 38)

…Voisi silti olla hyvä tuoda tänne Suomeen hiukan lisää samantyyppistä yhteisöllisyyttä [kuin Aasiassa] – sitä ajattelua, ettei kaikesta tarvitse selvitä yksin ja että avun pyytämistä ei tarvitse hävetä. Että kaikkea ei ole pakko osata itse eikä kaikkea ole pakko omistaa itse vaan naapurilta voi lainata. Ja että apua voi tarjota pyytämättäkin.

Olen aivan liian hyvinvoiva ja etuoikeutettu ahdistuakseni yhtään mistään, mutta silti ahdistun ja valitan yhä enemmän. En kuitenkaan uskalla valittaa liikaa ääneen, sillä tiedän kyllä, ettei Suomea saa arvostella kukaan muu kuin Suomessa vakituisesti asuva suomalainen. Valitan siis enimmäkseen itsekseni ja ahdistun taas lisää.

Satu Rommi: Loskalauluja – Nurinkurinen matkakirja paluumuuttajille
Viisas elämä, 2018
145 sivua
lainattu kirjastosta

P.S. Viime talvena kirjoitin Loskalaulujen innoittamana entisestä kotikaupungistani näin.

Kevään ja kesän kuusi kesken jäänyttä kirjaa

Yleensä sitä kirjoittaa vain niistä kirjoista, jotka on lukenut loppuun. Mutta entä ne, joita on aloittanut, kiinnostuksella, joskus innostuksella, toisinaan vähän epäillen, ja jotka kuitenkin ovat syystä tai toisesta tyssänneet jo alkuvaiheessa tai jopa puolen välin paikkeilla? Näin on käynyt kevään ja kesän aikana käynyt näille kuudelle kirjalle. Useammallekin, itse asiassa, mutta näiden kanssa sinnittelin enemmän tai vähemmän pitkään, mutta lopulta luovutin.

Satu Vasantola: En palaa koskaan takaisin, luulen. Tartuin teokseen Vasantolan hesarilaisen toimittajataustan vuoksi, minua kiinnosti, millaisen romaanin hän on kirjoittanut. Samoin minua kiinnosti aiheen ajankohtaisuus, maahanmuuttajien ja suomalaisten yhteiselämä. Muut teemat olen tainnut jo unohtaa. Luin ehkä viitisenkymmentä sivua, mutta en oikein innostunut, en kerrontatavasta enkä dialogista. ”Toimittajan kirjoittama, ja siltä se kuulostaa”, kirjoitin muistikirjaani.

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta. Olen karttanut Pulkkista tähän mennessä ihan tarkoituksellisesti, en ole oikein uskonut, että hän olisi minua varten. Mutta kun hänen kirjojaan kuitenkin kirjablogeissa kovasti kehutaan, ajattelin kokeilla. Lasten planeetta aiheeltaan kiinnosti, nykykaupunkilaispariskunnan ero ja pieni lapsi siinä keskellä. Jäi kesken. Välillä epäilin, että kirja onkin parodia meidän ajastamme, mutta pelkään pahoin että se on sittenkin vakavasti kirjoitettu. Kylmä ja itsekeskeinen kuvaus perhe-elämästä ja sen loppumisesta, ainakin ne ensimmäiset n. 100 sivua. ”Jos tämä on suomalaisuutta, minä pysyn jatkossakin poissa maasta”, kirjoitin muistikirjaani ärtyneenä.

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat. Minulla ei mene hyvin amerikkalaisen kirjallisuuden kanssa, mutta Oikukkaat puutarhat vaikutti sellaiselta, että voisin löytää etsimäni. Kansikin houkutteli. Mutta. Ensimmäinen novelli oli yksinkertaisesti huono Thelma&Louise-toisinto, jossa kaksi amerikkalaista naista lainaa intinaaninaisilta yhden lauseen, otetaan kirveet esiin, tms., ja lähtevät sitten pahoja perheenjäseniä pakoon tai muuta sellaista… Ja loppu kuin Hollywood-elokuvasta. Mamma mia. Jos Eugenides on ”amerikkalaisen kirjallisuuden kärkinimi”, niin mitä odottaa niiltä muilta? En tiedä. Kovasti tätäkin kehutaan, mutta en kyllä ymmärrä, miksi. Yritin toista novellia vielä, mutta tyssäsi heti alkuun ja luovutin suosiolla.

Hiromi Kawasaki: Sensein salkku. Japanilainen kirjallisuus kiinnostaa, mutta siitä huolimatta epäröin Kawasakin suhteen. Arvaukseni osui oikeaan, ei ollut minulle. Kirjoitin ylös: ”Pitkäveteinen, turha, aika mitäänsanomaton, nostalginen ja kieleltään jotenkin vanhanaikainen. Töksähteleväkin.” Sinnittelin puoliväliin, mutta sitten se jäi. Pikkusievää kerrontaa aikuisen naisen ja hänen iäkkään professorinsa ystävyydestä. Izakaya-kohtaukset menettelivät vielä, mutta muuten… juu, ei.

Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä. Luen aika vähän matkakertomuksia, mutta ajattelin kokeilla. Tämä löytyi kirjastosta e-lainana. Mutta, mutta… Kustannustoimittaja, joka lähtee itseään etsimään ja espanjaa opiskelemaan Etelä-Amerikkaan ja pyörittää samalla ”iloista taloa” toisen suomalaisnaisen kanssa, tekee välillä vähän etätöitäkin kun ne luettavat käsikirjoitukset vihdoin saapuvat maahan. Krhm. En ole erityisen innostunut lukemaan opiskelukuvauksia, enkä näitä lemmenleikkejäkään, joten jätin väliin, vaikka hiukan sikäli harmitti, että Etelä-Amerikasta olisin kyllä mieluusti lukenut.

Kristiina Wallin & Hanna-Mari Heino: Puutarhakirjeitä. Puutarha ja kirjeenvaihto ovat aiheita, jotka kiinnittävät heti huomioni. Mutta kaksi suhteellisen tuntematonta runoilijaa? Tai no, suhteellisuus on suhteellista, ovathan he kumpikin useita teoksia julkaisseet ja kai palkintojakin voittaneet. Tuntemattomia kuitenkin minulle. No, kokeillaan kuitenkin, ajattelin, kun kirjastossa kirja osui kohdalle. Ei napannut. Ei tämä minusta oikein kirjeenvaihtoa ollut, puutarhakin melkein sivuosassa, ja liian maalailevaa, liian runollista, vähän väkisin tehdyn oloista. Yritin kauheasti, pääsin melkein puoliväliin, mutta jätin sitten kesken.

Kesken jääneistä kirjoista on kirjoittanut myös Kirjojen pyörteissä -blogin Jenny, jolta idean osin nyt nappasinkin. Aiemmat omat kesken jääneet kirjat löytyvät tägin alta.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

Sain juuri luettua loppuun Mari Mannisen mainion teoksen Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Teos voitti ilmestymisvuonnaan Tieto-Finlandian ja myös Blogistanian Tieto -palkinnon, ja kyllä se on molemmat ansainnutkin.

Manninen käy läpi Kiinan yhden lapsen politiikkaa ja sen vaikutuksia tavallisiin kansalaisiin haastattelemalla heitä, tavallisia kansalaisia. Toki hänellä on myös taustatiedot ja historia hallussa, mikä tuo omaa painoarvoaan ja kiinnostavuuttaan teokseen. Kirja on jaettu kahdeksaan lukuun, jotka on otsikoitu ytimekkäästi: Paperittomat, Syntymättömät, Perheettömät, Kurittomat, Veljettömät, Vaimottomat, Lapsettomat ja Armottomat. Eri näkökulmat piirtävät varsin monipuolisen kuvan yhden lapsen politiikasta ja sen seurauksista, niin hyvässä kuin pahassa. Kokeilu on ollut monin tavoin julma, mutta ymmärtäjiäkin löytyy: ihmisiä on vaan ollut liikaa ja toisaalta nyt tyttöjäkin arvostetaan eri tavalla kuin ennen.

Se, mistä pidin erityisesti, oli Mannisen tapa kirjoittaa. Hän ei ihmettele eikä pällistele, vaan toimii pikemminkin kertojana, välittäjänä. Toki hänen omat mietteensä ja ajatuksensa tulevat välillä esiin, sanoopa hän alkuun pyöritelleensä silmiäänkin, mutta sittemmin tottuneensa mitä monimuotoisimpiin tarinoihin, ettei enää vähästä hätkähdä. Rankkoja juttuja, mutta myös hyviä. Yhtäällä pakkoabortteja ja kylän naisten kuukautisten kyttäämistä ja toisaalla suuria sydämiä, jotka ovat valmiit ottamaan vastaan toisen lapsen omakseen tai jotka uhmaavat viranomaismääräyksiä pienellä vilunkipelillä, kuten ilmoittamalla kaksi eri vuosina syntynyttä lasta kaksosiksi.

Mitkä ovat sitten tulevaisuuden haasteet, jää nähtäväksi. Vaimokandidaatteja on liian vähän naimaikäisiin miehiin nähden, ja moni perinteiden kahleista irrottautunut ei kaipaa jälkikasvua lainkaan. Kaikella on puolensa.

Luin kirjan e-kirjana, joten taitosta en osaa sanoa juuta enkä jaata, vain sen verran, että pidin kovasti lukujen alussa olevista yhden kahden lauseen tiivistelmistä (esim. Kurittomat-luvun alussa: ”Jiang luuli lapsena, että liha ja bussin istuimet kuuluvat vain lapsille. Lapsuuden etuoikeuksilla oli kova hinta” ), samoin lukujen lopussa olevista yhden haastatellun nostetuista lauseista (kuten Lapsettomat-luvun lopussa: Guo Min: ”Olin kuuliainen yhden lapsen politiikalle, siksi tein aborttejakin. Enkä toki ollut sitä mitenkään vastaan. Mutta minusta muutos kahden lapsen politiikkaan olisi saanut tulla aiemmin. Kiinassa on niin paljon ainoan lapsensa menettäneitä.”). Kuvaliite tuli e-kirjassa lopussa, en tiedä olivatko kuvat varsinaisessa kirjassa lukujen yhteydessä vai miten. Kuvittelisin kuitenkin että olivat.

Suuri osa kirjan luvuista on ilmestynyt aiemmin lehtijuttuina, en tosin ollut lukenut niistä ensimmäistäkään. Mannisen toimittajatausta näkyykin sujuvana ja turhia lavertelemattomana tekstinä, joskin muutamaan otteeseen tuntui tulevan jo toistoakin (mikä lienee jäännös eri lehtijutuista?). Pidin myös lähdeluettelosta, joka on kirjoitettu auki siten, että Manninen kertoo lyhyesti kustakin kirjasta ja mitä se käsittelee. Aika mainio idea minusta.

 

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Atena, 2016
205 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus

Jos jokin asia pitää nyt minua hengissä, niin se, että hän tuntuu haluavan minulta lisää uusia tekstejä. Minulla on siis ainakin yksi lukija, yksi ihminen. Ja enempää ei kirjailija kai tarvitse.

Jostain syystä Hannu Mäkelä on yhtäkkiä alkanut kiinnostaa minua kirjailijana. Ei, en ollut lukenut häneltä muuta kuin lapsena Herra Huun (josta en pitänyt), vaikka kirjoja tältä Otavan entiseltä kustannustoimittajalta on ilmestynyt vino pino. Mielikuvani Mäkelästä oli vain jotenkin niin yrmy, vaikka hän naistenlehtien palstoilla tykkäsikin (?) esiintyä ainakin kolmannen vaimonsa kanssa. Heidän yhdessä kirjoittamansa taidekirja on jäänyt mieleeni, vaikka sitäkään en ole lukenut.

Jossain vaiheessa löysin kuitenkin Mäkelän Mutinaa-blogiin, jota yllätyksekseni luin mielelläni. Kun tajusin hänen käyneen Bretagnessa, Carnacin kiviriveillä Mika Waltarin innoittamana kiinnostukseni nosti jälleen päätään, ja luettuani tuon kohtauksen googlebooksista, ajattelin että no luetaan koko kirja sitten samantien. Sehän tosiaan on muistelusarjan viimeinen osa, mutta voi kai muistelmia toiseenkin suuntaan lukea, lopusta alkuun, ajattelin, ja ryhdyin tuumasta toimeen.

Kirja on pitkä. Siis mitä, eikö kustannustoimittaja osaa lyhentää, onko hän näin sokea omalle tekstilleen, ärtyilin alkuun. Kirjoitin muistiinpanoihini epäimartelevasti seuraavaa: ”paljon jaarittelua, sentimentaalista suomalaismachoilua, omahyväinen.” Luin tuossa vaiheessa nopeasti, liian nopeasti huomaan nyt, ja kun ärsytyskynnykseni oli noussut tarpeeksi korkealle, siirsin kirjan syrjään. Päätettyäni hidastaa omaa lukutapaani mieleni rauhottui ja kiinnostus Mäkelää kohtaan kurkisteli taas. Jatkoin. Nyt kirjoitin ylös seuraavaa: ”kun hän lakkaa ärisemästä, häntä lukee mielellään. Kuten Venetsia-kuvauksia sen jälkeen, kun hän kaupungista Casanovan myötä kiinnostuu.

Muistan – Vapaus alkaa tilanteesta, jossa nelikymppinen Mäkelä jättää kustannustoimittajan työnsä ja heittäytyy vapaaksi kirjailijaksi. Vapaus tuottaa iloa ja ahdistusta, jälkimmäiseen auttaa työnteko, eikä suinkaan alkoholi, jonka Mäkeläkin huomaa. Se menee hänellä nimittäin örveltämiseksi, Venäjällä huorien kanssa makaamiseksi (mutta: Mäkelä ei koskaan käytä termiä ”harrastaa seksiä” vaan ”rakastaa”, minkä laitan ilolla merkille; seksin harrastaminen ilmestyi suomen kieleen median kautta 90-luvulla ja on minusta aina ollut epäonnistunut termi. Mitä harrastat? Neulomista. Lukemista. Tanssia. Seksiä.) ja jälkikäteen morkkikseksi.

Alkoholin hän kuitenkin lopulta jättää, mistä kiittävät kaikki. Niin kirjailija itse, kuin luultavasti hänen läheisensäkin sekä lukija. Alkoholin huuruisia juttuja ei kukaan jaksa kuunnella eikä myöskään lukea.

Se, mikä osoittautuukin kiehtovaksi, on Mäkelän sammumaton kiinnostus asioista ja innostus. Muuntautumiskyky. Hän jättää alkoholin, opettelee pelaamaan tennistä (80-luvun muoti-ilmiö), ajaa ajokortin, löytää mikrohistorian merkityksen (mitä tämäkin kirja pitkälle on), innostuu historiallisista henkilöistä kuten Eino Leinosta, L. Onervasta ja Casanovasta ja löytää heidän kauttaan uuden tavan kirjoittaa, ja alkaapa hän opetella italiaakin. Kaikki tämä siis yli neli-, viisi- ja kuusikymppisenä! Innostavaa, minusta ainakin. Onhan minullakin italian oppikirja tuossa vieressä.

Ja hän matkustaa. Eri puolilla Eurooppaa ennen kaikkea (ei koskaan Amerikkaan), ja jälleen tajuan kulkeneeni aivan samoissa maisemissa: Liguriassa, Ravennassa, Venetsiassa, Ranskassa tietenkin, Saksassa. Hän mainitsee Theresienstadtin ja kuinka kaupungin yllä yhä tuntuu pahuuden leijuvan ja minä tiedän tuon tunteen, olen siellä sattumalta pysähtynyt ja tuntenut tuon painostavan tunnelman, kuin mustan pilven kaupungin yllä, joka sai minut jatkamaan samantien matkaa ja vasta jälkikäteen tajuamaan sen olleen yksi keskitysleiripaikoista.

Niin, kuten huomaan, mitä pitemmälle luin, sitä enemmän innostuin. Mäkelällä on sana hallussaan ja sanottavaa, hän on elänyt hyvin mielenkiintoisen ja monipuolisen elämän, josta juttua toki riittää. Mielenkiintoisia tuttavuuksia, kustannus- ja kirja-alan väkeä ja anekdootteja, hullujakin juttuja. Vähän name droppailun makua välillä, mutta ehkä se kuuluu asiaan, ja Mäkelän sukupolvi on kai tottunut puhumaan ihmisistä koko nimellä, etenkin jos nämä ovat julkisuudessa tunnettuja henkilöitä. Mene ja tiedä.

Se, minkä kuitenkin koin erikoisena, on hänen tapansa puhua entisistä puolisoista. Pitkäaikainen elämänkumppani  esiintyy pääosin nimettömänä, kun taas kahta seuraavaa vaimoa hän kutsuu etunimi-sukunimi-muodossa. En tiedä mitä se on, etäisyyden ottoa, heidän työminänsä kunnioittamista vai piilotettua erovihaa. Ensimmäinen (tai siis toinen, oikeastaan kolmas) ero näyttää tapahtuneen vähittäisenä erilleen liukenemisena, kun taas toinen (tai siis kolmas, tai oikeastaan neljäs) on jättänyt selvästi jotakin hampaankoloon. Kirjoituksen hetkellä Mäkelä on löytänyt onnen, ja tämä nainen esiintyy etunimellään, jopa lempinimellään. Toki Mäkelä tätä teemaa pohtii, nimenomaan siitä näkökulmasta, minkä verran hänellä on oikeus muista ihmisistä kirjoittaa. Niinpä. Mihin vetää raja, se on se vaikein kysymys. Sille pitkäaikaiselle elämänkumppanille Mäkelä tuntuu kirjan lopussa kumartavan ja pyytävän samalla kaikkea anteeksi julkaisemalla hänestä iloisen ja hymyilevän kuvan ystäviensä keskellä. Hieno ele, minusta. Ja ehkä tämä kumppani on toivonutkin jäävänsä nimettömäksi. En ihmettelisi.

Kaiken kaikkiaan kirja oli todella kiehtova kuvaus omasta ajastaan, Suomesta 80-luvulta 2000-luvulle sellaisena kuin sotien jälkeen syntynyt sukupolvi sen näki ja koki, kustannus- ja kirjamaailmasta ja lopulta yhden ihmisen elämästä. Meinasin ensin jatkaa heti sarjaa taaksepäin, mutta meninkin eteenpäin ja aloin lukea surukirjaa, jonka Mäkelä on kirjoittanut vaimonsa kuoleman jälkeen. Tyyli, kirjoituksen sävy, on siinä hyvin toisenlainen.

Tässä vielä muutama sitaatti, jonka kirjasin ylös.

Vapaa kirjailijuus on alkuun uutta ja outoa:

Vapaa kirjailija. Vapaa tekemään töitä eli ei mitään.

Mutta kun kerään yhteen tosiasiat, käsitän, että olen toiminut oikein.

Yritän silti. Yritän ja yritän jos se oma ääni kuitenkin aukeaisi.

Ilman virkani antamaa asemaa olen suojaton ja saan iloisia iskuja, joiden laatu ja suuruus hämmästyttävät. Lohdutan itseäni sanomalla, että se kuuluu vain asiaan.

15-vuotisen apurahan saatuaan ja rahasta muutenkin:

Ikään kuin kuukausipalkka, jonka lisäksi saan tehdä vielä töitäkin niin paljon kuin sielu sietää ja kädet käyvät.

”Tästä alkaa todellinen kirjailijaelämä.” Ah, mikä lapsi olen. Alkaahan se, vaikka tapoja on kaikenlaisia.

Vapaus näköjään tarvitsee myös turvallisuutta eli rahaa tuekseen.

Vain raha takaa riippumattomuuden tässä yhteiskunnassa.

Ja kirjallisuudesta vielä (epäjärjestyksessä, kirjoittelin näitä ylös sinne tänne)

Jos kirjailijalla on minkäänlaista eettistä tehtävää, niin ehkä kuitenkin sentään tämä: hän on kansan, ei koskaan hallitsevan eliitin puolella.

Mikrohistoria on ihmisen historiaa, arjen historiaa. Tavallisten tallaajien huomiot kuvaavat joskus aikakautta paremmin kuin virallinen historiankirjoitus, joka edelleen usein katsoo asioita ylhäältäpäin, jopa arrogantisti von oben.

Outoa on se, miten joku pieni runo, jonka vain muutama ihminen tuntee ja lukee, elää kauemmin kuin moni hehkutettu ja kunnian kukkuloille juuri sinä vuonna nostettu eepos.

Uskon edelleen kirjallisuuteen, vaikka tätä uskoa koetellaan liki päivittäin, kun katsoo lehtien kulttuuriosastojen ja varsinkin television vastaavaa antia. Mutta sekin on osa samaa kuplaa, jota perustellaan sillä, että ihmisille annetaan, mitä he haluavat. Itse asiassa lukijoille ja katsojille annetaan sitä, mitä toimittaja haluaa. Hän taas pääsee arvioinnin vaivasta, kun ei enää näe sen suuremmin vaivaa.

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus
Tammi, 2016
n. 477 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja

Sinä sanoit: ”En pelkää kuolemaa. En ole koskaan pelännyt.”
Minä sanoin: ”Minäpä pelkään. Kun kuolen, teidän on poltettava minut, en halua pimeään multaan.”

Minulla meinasi käydä köpelösti tämän kirjan kanssa. Luin sen kirjaston e-kirjana ja olin päässyt varmaan yli puolenvälin, kun yhtäkkiä välistä katosi kymmeniä sivuja. Kun e-kirjassa ei niitä sivunumeroita ole ja kun tämä kirja on hyvin fragmetaarinen, en asiaa ensin huomannut. Ihmettelin vaan, että kylläpä tämä menikin nopeasti ja olipa kirja todella kummallinen ja pinnallinen, teennäinen ja tekotaiteellinenkin, ja ihmettelin, missä se oli se koskettavuus, josta moni kirjabloggari oli maininnut. Että ihan itkeneetkin olivat. Jaa, minkä vuoksi, tuumin, kunnes tulin selanneeksi kirjaa vielä kerran ja totuus selvisi: bugi! Sen takia välistä oli kadonnut kirjan ydin, Carlin kuolema, huumeet, joiden vaikutuksen alla 25-vuotias nuorimies riisuu itsensä alasti ja hyppää ikkunasta murskautuen kirjaimellisesti palasiksi. Samoin puuttuivat kohtaukset sairaalasta, minne perhe ja ystäväpiiri kokoontuu, järkyttyneenä, hyvästelemään rakkaansa. Tapahtumat muuttavat kaikkien hänen  läheistensä elämän, äiti mukaanluettuna. Tai oikeastaan äidin elämän ennen kaikkea.

Sivujen, niiden kertomuksen kannalta oleellisimpien, katoaminen välistä oli oiva oppitunti kirjan dramaturgiasta ja rakenteesta: kun yksi osa puuttuu, muut eivät toimi, ja jos se varsinainen sydän puuttuu, lässähtää kokonaisuus kokonaan ja jäljellä oleva tekstin lukee aivan toisessa valossa. Pelkät kauniit lauseet eivät kosketa, jos kirjailija ei anna itsestään kaikkea, näytä itseään vereslihalla. Näin oli todella käydä, onneksi huomasin viime tingassa mitä oli tapahtunut ja luin puuttuvat sivut. Nyt minäkin itkin, äidin rinnalla.

Mutta miksi sitten kirja tuntui ensin teennäiseltä ja tekotaiteelliselta? Koska kirjoittaja, New Yorkissa jonkinlaista bling-bling-elämää viettävä eronnut ja uudestaan avioitunut tanskalainen runoilija-äiti suree hurmaavan poikansa poismenoa kaipaavin, mutta perin ihailevin ja runollisin sanamuodoin. Kuin Lemminkäisen äiti hän yrittää koota kadonnutta poikaansa kokoon päiväkirjamerkintöjen, pojan kirjoittamien runojen (joista äiti ei ole tiennyt) ja muistiinpanojen sekä sekalaisten muistojen myötä. Äiti on poikaansa kokoon kursiessaan neuvoton, hän ei ole tuntenutkaan lastaan, hän pelkää jo nyt unohtavansa tämän, vaikka toisaalta tietää ettei unohda, poika vain muuttaa muotoaan, asuu magnolian kukissa ja muissa perheenjäsenissä, heidän ilmeissään, olomuodossaan ja muistoissaan. Lopulta karvas totuus tulee ilmi (ja nämä sivut siis bugi ensin kadotti). Poika on ollut huumepäissään, psykoosissa, nappailtuaan sieniä, riisunut itsensä alasti ja hypännyt ikkunasta ja että ei, se ei ole onnettomuus, se ei ole tapaturma, se on omaehtoinen hyppy kuolemaan, joskin huumeiden vaikutuksen alla tapahtunut. Ja se hyppy rikkoo paljon, paljon enemmän kuin pojan oman ruumiin.

Se, mikä minua kiinnosti etenkin ensi alkuun, oli se, miten ihminen jollakin tavalla tietää tulevan kuolemansa, ennenaikaisenkin. Äiti näkee unta, jossa poika kaatuu ja satuttaa itsensä, ja hän herää unestaan ahdistuneena. Poika taas on, kuten äiti päiväkirjamerkinnöistään nyt huomaa, pienestä alkaen puhunut kuolemasta toisella tavalla kuin muut. Ikään kuin luonnollisena tapahtumana, ei pelottavana. Ja: pojan, vanhempiensa avioeron kahtia halkaiseman, menetyksen pelko, joka ilmenee vaikeina hyvästeinä lapsena ja jonkinlaisena haahuiluna elämässä.

Nämä ovat ne asiat, mitkä jäävät mieleeni äidin tuskan lisäksi, tai oikeastaan läheisten tuskan, sillä jokainen reagoi nuorukaisen kuolevan ruumiin vierellä eri tavoin. Äidin elämän pojan kuolema muuttaa. Ura ei enää merkitse mitään (hän sanoo). Seurapiiritapahtumat eivät merkitse mitään (hän oppii sanomaan ei). Tärkeysjärjestys muuttuu kokonaan.

Niin, onneksi huomasin lukea puuttuvat sivut. Luulen, että palaan tähän kirjaan vielä uudestaan, luen sen kerralla läpi kokonaisuutena. Jäi sen verran paljon mietittyttämään sekä teemansa, tyylinsä että sen dramaturgian kaaren vuoksi.

Tästä tulee muuten myös etukäteismerkintä Kuukauden kieli -haasteeseen, jossa on lokakuun kielenä tanska. Enpä olisi arvannut löytäväni siihen näin kiinnostavaa kirjaa ja vieläpä minulle tyystin tuntemattomalta kirjailijalta!

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on ottanut sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja
tanskankielinen alkuteos Har døden taget  noget fra dig så giv det tilbage – Carls bog, 2017
suomentanut Kristiina Huttunen
S&S, 2018
n. 160 sivua
luettu kirjaston e-kirjana