Aihearkisto: tietokirjat

Liisa Väisänen: Ranska, rakkaudella

[…] olen Ranskan suuren vallankumouksen lapsi ja ranskalaisten filosofien ja ajattelun lapsi. Ranska on suurvalta, sillä Ranska on muokannut tapaani ajatella. Vaikka en olisi koskaan käynyt Ranskassa, olisin silti ranskalainen minäkin.

Liisa Väisänen on minulle tuttu oikeastaan vain hänen Italia-Espanja-Ranska-kirjatrilogiastaan. Italiaa olen silmäillyt myöhemmin luettavaksi, Espanjan olen tainnut lukea jo puoliväliin, kun taas Ranskan ahmaisin kerralla kokonaan. Se selittyy tietenkin sillä, että Ranska on minulle näistä kolmesta maasta se läheisin ja toisaalta sillä, että se maa on suurten muutosten edessä, ja juuri nyt minua kiinnostaa kaikki Ranskaan ja sen historiaan, eritoten vallankumoukseen, liittyvä.

Niinpä oikeastaan yllätyin, että myös Väisänen puhuu pitkin kirjaansa vallankumouksesta. Sekä Ranskaa ja koko eurooppalaista ajattelua määrittelevänä asiana että lopulta sen mahdollisesta uudesta  tulemisesta.

Väisänen on jakanut kirjansa alueisiin ja kaupunkeihin, joiden kautta hän tutkiskelee ennen kaikkea Ranskan historiaa ja ripottelee mukaan myös omakohtaisia kokemuksiaan opiskeluajoilta sekä työssään matkaoppaana; asunut hän on Pariisin lisäksi myös Nizzassa ja Biarritzissa. Koko maata ja sen valtavan laajaa sekä monivaiheista historiaa kulttuurin erityispiirteineen hän ei edes yritä kahmaista, vaan tekee valintoja omien kiinnostuksen kohteittensa mukaan. Suurin osa oli minullekin tuttua, mutta ihan uuttakin opin: en ollut koskaan kuullut Loiren jokilaakson sarjamurhaajasta enkä liioin torajyvästä, joka vaivasi Colmarin väkeä niihin aikoihin, kun Grünewald maalasi kuuluisan Isenheimin alttaritaulun. Loiren jokilaaksoa olen kiertänyt ja tuon alttaritaulunkin nähnyt, joten oli kiehtovaa saada ihan uutta näkökulmaa niihinkin.

Vaikka pidinkin kirjan konseptista ja Väisäsen jutustelevasta kirjoitustavasta, vaivaa kirjaa keskeneräisyyden olo. Se näkyy paitsi siinä, että Ranskan karttaan on jäänyt valkoisia alueita eli joita hän ei käsittele lainkaan, myös kirjoitusvirheiden valtavana määränä. Siis niin valtavana, että se jo häiritsee lukemista: samojen sanojen ja ilmausten jatkuvaa toistumista, kömpelöitä lauserakenteita ja huolimattomuutta paikan ja henkilöiden nimissä. On kuin kirja olisi pitänyt saada pikaisesti markkinoille ja viimeistely oikolukuineen olisi jätetty kokonaan väliin. Tästä sapiskaa myös kustantajalle.

Mutta se, mistä pidin, on Väisäsen oman kenties hiukan räiskyvänkin persoonan näkyminen tekstissä. Hän ei epäröi kutsua suomalaista historiatulkintaa amerikkalaiseksi tai kritisoida suomalaista yksisilmäisyyttä englannin kielen edessä. Eikä hän liioin sorru toimittajien tapaan toistelemaan valmiiksi annettuja näkökulmia tai viljelemään trendisanoja ilmastonmuutoksesta salaliittoteorioihin, vaan kirjoittaa mielenkiintoisesti mm.  vapaamuurariudesta, temppeliherroista ja Graalin maljan etsijöistä historiallisina ja alati elävinä ilmiöinä. Nostan hänelle tästä hattua.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen matka, vaikka odotinkin ihan erilaista. Meinasin nimittäin ensin lukea itseäni kiinnostavista alueista, mutta alueet toimivat tässä kirjassa vain kimmokkeena historiallisille tarkasteluille, joten aloitin alusta ja luin loppuun. Kiehtovaa sinänsä.

Tein jonkin verran muistiinpanoja ja kirjoittelin kiinnostavia tekstin pätkiä ylös. Tässä niitä:

Historian tulkinnan näkökulmasta ja Normandiasta:

Suurin osa Normandiassa vierailleista suomalaisista on käynyt Normandian maihinnousun paikoilla. Meidän tapamme tulkita historiaa on usein hieman amerikkalainen. Historiahan on aina tulkintaa. (s.47)

Ranskan kielen merkityksestä (englannin puserruksissa):

Muistan erään matka, jonka aikana tapasimme ryhmäni kanssa yliopistosta vastavalmistuneen tohtorin. Eräs ryhmämme jäsen kysyi häneltä, oliko hän tehnyt väitöskirjansa englanniksi. Kysymys oli hänestä absurdi. Miksi ihmeessä ranskalainen kirjoittaisi väitöskirjansa englanniksi? Kun minä vuorostani kysyin kysyjältä, mistä tällainen ajatus on juolahtanut tämän mieleen, hän sanoi, että väitöskirjoja voitaisiin tehdä englanniksi kansainvälisyyden vuoksi. Sillä hän osoitti, ettei tiennyt, kuinka kansainvälinen kieli ranska on. (s. 64)

Ranskan kielen syrjäytyminen ja englannin nousu alkoi vähitellen ja voimistui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Vuosi 1945 toi mukanaan uudenlaisen kielipoliittisen maailmanjärjestyksen, jossa Amerikan Yhdysvallat näytti olevan läntinen johtovaltio. YK:ta perustettaessa Yhdysvallat ehdotti englantia ainoaksi viralliseksi työskentelykieleksi. Ranska tietenkin vastusti sitä, ja yhä edelleen ranska on yksi YK:n ja Unescon kuudesta virallisesta kielestä. (s. 65)

Saksa ja Ranska, toki Espanjan ja Italian taustatuella, kyselevät nyt suureen ääneen, onko englannin kielen asemaa mieltä pitää Euroopan unionissa niin vahvasti esillä. Oikeassahan he ovat, ei ole. Brexitin jälkeen englanninkielisiä maita unionissa ovat enää Iralnti ja paikoin Malta, mutta sielläkään englanti ei ole kovin monen äidinkieli. (s. 235)

Marseillesta (oi, minä ymmärrän!):

Ranskan kansallislauluksi nimetty Marseljeesi on alun perin ollut juuri Marseillen vallankumoustaistelijoiden taistelulaulu. Nuoriso on jatkanut kapinaansa vallankumouksen jälkeenkin, etenkin musiikin avulla. (s. 212)

”Tulitko Amsterdamin koneella?”
”Ei, tulin Brysselin koneella.”
”No, mutta sehän on ihan sama.”
Hän on aivan oikeassa. Marseillesta katsottuna se on aivan yhdentekevää. (s.215)

Tiedättekö, minä rakastan Marseillen kaupunkia. Jos joskus vielä muutan Ranskaan, Marseille on minun kaupunkini. (s.216)

Descartesista ja ranskalaisesta ajattelusta (joka pätee yhä tänä päivänä):

Hänen [eli Descartesin] radikaalein ajatuksensa oli varmasti se, että ihan kaikkea voi lähtökohtaisesti epäillä. Hänelle epäily oli merkittävin metodi. Pitää epäillä aina siihen saakka, kunnes kohtaa jotain sellaista, mitä voi pitää varmana. Ainut asia, jota hänen mukaansa ei voi epäillä, on, että ihminen epäilee.

Vallankumouksen alkusyistä ja -vaiheista:

Ennen vallankumousta Ranskan kansa oli jaettu kolmeen säätyyn. Aatelissääty nautti lukuisista etuoikeuksista, eivätkä he juurikaan maksaneet veroja. Pappissääty keräsi kymmenyksiä, ja he eivät maksaneet lainkaan veroja. Niin sanottu kolmas sääty, johon kuului 98% koko Ranskan väestöstä, ei nauttinut minkäänlaisia etuja tai oikeuksia, ja koko valtion verotaakka oli käytännössä heidän harteillaan. Vallankumouksen kynnyksellä Ranskan taloudellinen tilanne oli katastrofaalinen. Ranska menetti paljon rahaa Amerikan itsenäisyyssodissa. Kuningas halusi kerätä lisää veroja, joita kansa ei paitsi halunnut, myöskään millään olisi pystynyt enää maksamaan. (s. 223)

Kun naiset tulivat pyytämään leipää kuningattarelta, kuningatar [Marie-Antoinette] piiloutui sen sijaan, että olisi ottanut heidät vastaan. (s. 225)

[1700-luvun] kahviloissa suunniteltiin myös vallankumousta. Pelkästään Pariisissa oli vuotta ennen vallankumousta kuusisataa kahvilaa. Niissä vaihdettiin mielipiteitä ja uutisia. (s. 246)

Napoleonin ajasta:

Lakot olivat kiellettyjä. Rikoslaki kielsi yli 20 ihmisen kokoukset. (s. 259)

Tulevaisuudesta:

Moni aiempi Ranskan presidenteistä on joutunut perumaan haluamansa uudistukset, koska ranskalainen yhteiskunta on lakkojen tähden halvaantunut täydellisesti. Macron on toistaiseksi osoittanut peräänantamattomuutensa. Lakot ovat nyt syksyllä 2018 jatkuneet jo kuukausia ja häirinneet taatusti monen ranskalaisen elämää. Onkin mielenkiintoista seurata, kuka lopulta luovuttaa ensimmäisenä, vai onko lopputulema uusi suuri vallankumous. (s. 273) (Alleviivaus minun)

Liisa Väisänen: Ranska, rakkaudella
2019, Kirjapaja
282 sivua

Lyhyesti (muista) eristyksen aikana luetuista kirjoista

Korona-aika on varmasti meillä kaikilla vaikuttanut siihen mitä ja miten olemme lukeneet. Ajatukset ovat väkisinkin olleet päivänpolttavissa asioissa, toisilla liittyen virukseen, toisilla sen taustalla tapahtuviin asioihin. Minä kuulun jälkimmäiseen joukkoon. Mitenkään erityisesti ajatukset eivät kuitenkaan ole näkyneet kirjavalinnoissa, vaikka niitä onkin lukenut nyt toisella tavalla. Osasta olen jo kirjoittanut, loput loppuun asti luetuista tulkoon kirjatuksi ylös lyhyinä merkintöinä.

Pia Maria Montonen: Wiurilan Anna Lisa – Arkea ja juhlaa Armfeltien kotikartanossa (Suomi, 2018)

Luin Wiurilan Anna Lisan eristyksen alkupäivinä, jolloin halusi jotakin ihan muuta ajateltavaa. Ja siihen tarkoitukseen Montosen kirja sopi erinomaisesti. Anna Lisa eli Anna Louise Standertskjöld-Brüninghausin tarina johdattelee yksilön kautta Suomen lähihistoriaan, johon kuuluivat kartanon omistajat palkollisineen, ja miten siitä sitten monien mutkien kautta on päästy tähän päivään. Kirjan Anna Lisa on reipas ihminen, joka selviytyy vastoinkäymisistäkin, joita toki riittää, mutta väistämättä sitä jää miettimään, miten se sittenkin on helpompaa niille, joilla on sukunimi, suvun rahaa ja suhteita ympäri Eurooppaa. Ja toisaalta, miten tällaisella taustalla kasvaa varsin vahvoja persoonia, omaan itseensä luottavia. Kirja oli helppolukuinen, ei erityisen syvällinen, mutta kiinnostava näkökulma yhden kartanon ja sen omistajattaren elämään.

 

Sándor Vály: Erään maalarin merkintöjä 2006–2010 (Suomi, 2012)

Suomessa pitkään asuneen unkarilaistaitelija Sándor Vályn päiväkirjamerkintöjä olen lukenut pikku hiljaa ja vähitellen, nyt sain sen vihdoin loppuun. Hän kirjoittaa taiteesta, uskonnosta, elämästä, Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta, Helsingistä, Roomasta, Unkarista ja yleensä maailman menosta pohtivaan tapaan ja havaintojaan ylös kirjoittaen, mikä viehätti minua kovasti. Erityisesti mieleen ovat jääneet pohdinnat taiteen merkityksen muuttumisesta sen jälkeen, kun siitä poistettiin yhteys pyhään ja se alistettiin markkinavoimille eli kun taidetta alettiin hinnoitella ja myydä. Ajatus on todella mielenkiintoinen ja alati ajankohtainen, kun uutisissakin taide tuntuu pääsevän otsikoihin lähinnä vain silloin, kun joku taulu on myyty mahdollisimman kalliilla hinnalla jollekin äkkirikastuneelle pankkiirille tai sijoittajalle. Vaikka Vály ei ole maailman tunnetuin taiteilija, hänen mietteitään oli todella mielenkiintoista lukea, tämä on kirja joka jää hyllyyni.

Derf Backderf: Trashed (Yhdysvallat, 2015)

Luen mielelläni hyviä sarjakuvia, mutta amerikkalaiset comicsit eivät oikein ole heiniäni. Helmetin e-kirjastossa ei vaan valitettavasti ole juuri muuta tarjolla, ja kun Derfin nimi oli jäänyt mieleeni Ville Rannan sarjisblogista, ajattelin että no katsotaan. Albumin kantava teema on (amerikkalainen) jätehuolto, jonka parissa Derf nuorena miehenä työskenteli ja näki, miten valtavasti jätettä tuotetaan ja miten huonosti sitä kierrätetään, vähän ”poissa silmistä, poissa mielistä” -periaatteella. Opettavainen tarina, siis, ja siinä mielessä herättelevä, mutta en pitänyt lainkaan Derfin piirrostyylistä, enkä siitä rumasta kielestä ja vastenmielisestä käytöksestä joka näyttäisi olevan jotenkin ”cool”. Ei, en pitänyt yhtään. Jatkoin lähinnä sen jätehuoltoteeman vuoksi, niiden tikittävien aikapommien, joita kaatopaikoiksikin kutsutaan.

Helena Ruuska: Hugo Simberg – Pirut ja enkelit (Suomi, 2018)

Ruuskan Simberg-elämäkerran ensin kuuntelin ja sitten harppoen vielä luinkin e-kirjana nähdäkseni myös kuvat. Erinomainen teos! Tätä oli ilo sekä kuunnella että lukea, valtavan mielenkiintoinen taiteilija ja elämä kaikkine vastoinkäymisineen ja onnen hetkineenkin. Ja onhan se jälleen yksi näkökulma Suomen historiaan, taiteilijan ja hänen perheensä ja tuttaviensa kautta. Tämä on kirja, jonka omistaisin mielelläni kovakantisena painettuna kirjana, sujauttaisin kirjahyllyyn ja palaisin sen pariin uudestaan ja uudestaan.

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan (Suomi, 2020)

Suomen suurlähettiläänä Venäjällä toimineen René Nybergin omaan perhetarinaan perustuvan kirjan Viimeinen juna Moskovaan kuuntelin äänikirjana. Olikin valtavan mielenkiintoinen tarina Suomen juutalaisista ja heidän sukujuuristaan Latviassa, kaikista niistä kohtaloista toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkeen Neuvostoliitossa. Niistäkin, joissa juutalaistyttö eli Nybergin äiti kielletään tämän mentyä naimisiin kristityn kanssa. Monenlaisia tarinoita mahtuu meidän Suomenmaahammekin, mistä kirja on hyvä muistutus. Kirjan lomassa kuuntelin välillä Hillel Tokazieriä, joka on Nybergin serkku, ja nousee esiin tarinassakin.

Paolo Giordano: Tartunnan aikaan (Italia, 2020)

Italialaisen Paolo Giordanon teos Tartunnan aikaan on ensimmäinen koronaepidemiasta kertova kirja, ja jotenkin luulin jostain lukeneeni että se varoittaa pandemian myötä autoritarismiin siirtymisestä, mutta eihän se sellaista ollut ollenkaan, olen tainnut lukea omiani. Siksi siihen kuitenkin tartuin, aihe kun kiinnostaa. Mutta pikemminkin se on nuoren lukuja ja matemaattisia kaavioita pyörittelemään tottuneen fyysikkomiehen paniikinomainen esseepuheenvuoro siitä, miten meidän kaikkien täytyy jäädä kotiarestiin. Teksti alkaa sikäli kiinnostavasti, että se myöntää koko tilanteen olevan auki ja voivan kääntyä mihin suuntaan tahansa, mutta juuri nyt on tärkeä tehdä muistiinpanoja ja huomioita, sillä jälkikäteen autenttisuus tulee väistämättä puuttumaan. Kun tapahtumapaikkana on vieläpä Pohjois-Italia, alku lupaa paljon. Mutta sitten se menettää otteensa ja minä kiinnostukseni. Lähinnä mieleeni tuli Lars von Trierin elokuvan Melancholia tiedemies, joka luotti laskuihinsa muttei nähnyt väistämätöntä, jonka lapsi näki ja naiset tunsivat. Liika tieteeseen nojautuminen ei ole hyväksi sekään. (Ja epäilevä luontoni alkaa kyllä kysellä miksi tämä on niin nopeasti kirjoitettu ja niin monelle kielelle heti käännetty… että pysykää kotona ja totelkaa määräyksiä, vai?)

Merete Mazzarella: Varovainen matkailija

L. sanoo:
”Jotkut näistä ovat olleet Beatles-faneja.”
”Ehkä myös Elvis-faneja”, minä sanon.

Täytyy ihan ensimmäiseksi sanoa, että näin kaunista kirjan kantta harvoin näkee. Voisin vain tuijotella tuota kuvaa, laittaa seinälle ja antaa mielen kulkea.

Kyllikki Villan viimeisen lokikirjan jälkeen tuntui luontevalta palata jo noin puoliväliin lukemani Merete Mazzarellan Varovaisen matkailijan pariin. Molemmat rouvat ovat iäkkäitä matkailijoita, molemmat kulkevat kauas, tosin toinen yksin rahtilaivalla ja toinen puolisonsa kanssa luksusristeilijällä ja myöhemmin lentäen. Jo tässä tulee esiin heidän eronsa, joka ei jää vain matkustustapaan tai -filosofiaan, vaan myös kirjoitustapaan. Kun Villa kirjaa ylös huomioitaan ja tuntojaan päiväkirjamerkinnöiksi pääosin puhumalla nauhuriin, kirjoittaa Mazzarella omia pohdintojaan tietokoneella ja kirjallisuustieteilijän tapaan lähdekirjallisuuteen tukeutuen. Ja onhan heidän taustansakin hyvin erilaiset, Villa on suomenkielinen, Mazzarella ruotsinkielisestä kulttuurisuvusta.

Vaikka samastun huomattavasti enemmän Villaan, pidän kovasti myös Mazzarellan hyvin omaperäisestä kirjoitustyylistä. Jos Villan kanssa koin lähteväni matkaan, oli kuin Mazzarella olisi pyytänyt minua ystävällisesti istahtamaan viereensä ja katsomaan maailmaa hänen vinkkelistään, maailmaa, joka on minulle itselleni hyvin vieras. Ei, en voisi ikinä kuvitella seilaavani maailman meriä menetettyä imperiumiaan haikalevien brittien kanssa luksusristeilijällä, enkä liioin ole erityisen kiinnostunut Australiasta, johon tämä kirjan loppuosa keskittyi kokonaan, mutta loppujen lopuksi tämä yllättävä suunta ja sen kriittinen (ja ihasteleva) tarkastelu osoittautuikin antoisaksi, sillä en ole yhtään vakuuttunut, että koskaan kävisin tuossa maailmankolkassa ja vaikka kävisin, se ei tapahtuisi yliopistollisissa merkeissä eikä illallispöydissä.

Ihailen kuitenkin Mazzarellan tapaa heittäytyä erilaisiin tilanteisiin ja tapahtumiin avoimin mielin ja kysellen, vaikka hän itseään varovaiseksi matkailijaksi kutsuukin, sellaiseksi, joka ei koskaan tekisi mitään extremeä. Ei se extreme minuakaan kiinnosta, ehkä kutsuisin itseäni vain hitaaksi matkailijaksi. Haha, ehkä siis olen itsekin varovainen matkailija, en ole vain ole aiemmin sitä tajunnut!

Se, mikä minua Mazzarellan kirjoitustavassa viehätti erityisesti oli hänen tapansa asettaa itselleen kysymyksiä, joihin hän vastaa pohjaten omiin kokemuksiinsa, havaintoihinsa, lukemaansa ja muistoihinsa. Hyvin avoinkin hän on, ja tuo läheisensäkin tekstiin mukaan (heidän hyväksynnällään, oletan). Matkan aikaan Mazzarella on yli 70-vuotias ja palaa usein lapsuusmuistoihinsa, yrittää saada kiinni myös siitä, keitä olivat hänen omat vanhempansa, ihmisinä, yksilöinä. Ehkä se tosiaan on vanhuuden tehtävä, kuten Kyllikki Villa omassa kirjassaan totesi, eletyn elämän pohtiminen, ja kukin tekee sen omalla tavallaan. Lukijana minusta se on valtavan mielenkiintoista.

Mazzarellan kirjoitustyylistä johtuen, tai ehkä siitä koetusta erilaisuudesta, en tehnyt kauhean paljon muistiinmerkintöjä. Joitakin kuitenkin, joista tässä muutama.

(Eipä tullut tästäkään juoniselostusta eikä sen kummempaa analyysiä, kunhan annan nähtävästi ajatukseni kulkea ja kirjoittelen tuntojani. Ehkä olenkin tällainen tuntolukija.)

Braemer-laivalla:

Tämän voisi googlata, ajattelen, mutta onneksi kukaan ei keksi tehdä niin.

”granny-dumpingin” innostamana:

[…] hän saa mielikuvitukseni liikkeelle: kun kerran Suomi jo nykyään rakentaa risteilyaluksia, täällä voitaisiin rakentaa erityisiä laivoja vanhustenhuollon ongelmien ratkaisemiseksi. Paljon pienenpieniä hyttejä, ei mitään luksusta mutta runsaasti matalapalkkaista henkilöstöä – ja sitten vain niin kauas merelle että omaisten ei tarvitse enää välittää, ja koko hoito veroparatiisin mukavuuslipun alle. Markkinaliberaali toiveuni.

Paluusta Australiaan:

Kun L. hakee meille viisumia, myös sähköinen lomake haluaa tietää, minkä takia haluamme tulla. ’Ystävien tapaaminen’, kirjoittaa L. matkan syyksi, mutta siihen lomake ei tyydy, se haluaa tietää keitä ystävät ovat, kysyy nimiä, osoitteita ja puhelinnumeroita. Haluammeko todella, että ystävämme rekisteröidään jälleen yhteen tietokantaan? Haluammeko edes kysyä heiltä lupaa? L. kirjoittaa ’matkailu’, vaikka se tuntuu väärältä.

Ensimmäisistä Australiaan saapuneista vankilaivoista:

Toisen vankilaivueen olot olivat vielä huonommat [kuin ensimmäisen], ruoka-annokset olivat niukkoja, vankeja pahoinpideltiin, joka neljäs kuoli. Miksi? Siksi että kuljetuksesta ei vastannut Britannian laivasto vaan muuan yksityinen yrittäjä. On helppo nähdä yhtymäkohtia nykypäivän yksityistämisintoon.

Brittien ja aboriginaalien ensikohtaamisista, yksi esimerkki:

[Vankina 1800-luvun alussa Australiaan tullut ja myöhemmin vapautunut] Will tajuaa vaistomaisesti aboriginaalien rituaalien ilmentävän samantapaista hengellisyyttä kuin hän itse aikoinaan koki lontoolaisessa kirkossa. Hänen mielessään käy jopa, että heidän elämänsä on jossain mielessä parempaa kuin hänen omansa, koska he elävät ilman luokkaeroja eivätkä – toisin kuin hän – jatkuvasti raada otsansa hiessä.

Uudessa-Seelannissa:

Myönnettäköön, että tämä on tyypillinen turistikokemus, mutta miksi suotta valittaa, kun juna  – The Transalpine Railway – on valtavan mukava ja maisemia voi ihailla suurista panoraamaikkunoista tai avoimen näköalavaunun kaiteen äärestä?

Hitaasta lukemisesta (tähän samastun!):

Lähtiessämme hän antaa meille uuden kirjansa Slow Philosophy, joka ei käsittele yksin filosofiaa vaan myös perustavammin hitaan, pohdiskelevan lukemisen merkitystä. Kun jo seuraavana aamuna ryhdyn lukemaan sitä, yritän lukea hitaasti ja pohdiskellen, seurustelustani tämän kirjan kanssa tulee kuin harjoitusta, meditaatiota. Ihastun sitaattiin Virginia Woolfilta. Meidän täytyy, hän kirjoittaa, olla valmiita palaamaan tekstiin yhä uudestaan ja pitää välillä taukoja: ’Pölyn on annettava laskeutua – on käveltävä, puhuttava, nypittävä ruusujen kuihtuneet terälehdet ja nukahdettava. Yhtäkkiä sitten omia aikojaan, sillä niin luonto hoitaa nämä siirtymät, kirja palaa, mutta nyt toisella lailla.’

Merete Mazzarella: Varovainen matkailija
ruotsin kielestä suomentanut Raija Rintamäki
318 sivua
Tammi, 2019
luettu e-kirjana

Kyllikki Villa: Myrskyssä – kolmas lokikirja

Kun katselen valtamerta, ajattelen usein niitä purjehtijoita, jotka lähtivät katsomaan mitä siellä on, eivät tienneet mitä horistontin takana on ja mikä tämä maailma oikein on.

Kyllikki Villan kolmas lokikirja Myrskyssä kertoo hänen viimeisestä rahtilaivamatkastaan Etelä-Amerikkaan. Hän on 75-vuotias, pakkaa jälleen kirjoituskoneensa, työnsä, kirjansa ja konjakkinsa ja antautuu matkan viemäksi. Olen lukenut hänen kaksi aiempaa lokikirjaansa, Vanhan naisen lokikirjan ja Pakomatkalla, ja tiesin siis odottaa sellaista hidasta etenemistä ja pohdiskelua, josta niin kovasti pidän.

Tällä kertaa lisänä on vanhuuden tuomat ongelmat, tai haasteet, kuten nykyään pitäisi sanoa: jalat eivät kanna kuten ennen, ja keho väsyy nopeammin, sekä kävellessä että töitä tehdessä. Mutta toisaalta hän kohtaa tälläkin kertaa auttavaisia ihmisiä, jotka etenkin Etelä-Amerikassa kohtelevat vanhaa naista erityisen kunnioittavasti ja hellävaraisesti, mikä toisaalta Villaa naisena ja ihmisenä viehättää ja toisaalta välillä ärsyttää, sillä se saa hänet näkemään itsekin itsensä iäkkäänä. Mutta kunnioitusta hänen matkustustapansa herättää, niin kanssamatkustajissa, kohtaamissaan ihmisissä kuin myös lukijassa, ainakin minussa.

Näin eristyksen aikaan huomaan lukevani kirjojakin eri tavalla ja nykyhetkeen heijastellen, ja näin kävi myös Villan päiväkirjamerkintöjen kanssa. Koin pääseväni hänen kanssaan matkaan, nyt kun omat siipeni on sidottu selän taakse, hän avasi minulle ikkunan, josta tulvi valoa, raikasta ilmaa ja josta näki maailman, joka on minulle niin vieras ja silti tuttu – sillä kuten Villa totesi Chiloessa osterinviljelmiä katsellessaan, että ne ovat kaikkialla samat, Etelä-Amerikassa ja Japanissa, missä hän niitä kauan sitten katseli, ja minun teki mieli huudahtaa, kuiskata, kertoa, Kyllikki, Kyllikki, niin ne ovat myös täällä Ranskassa! sillä minä tiedän tuon tunteen, ne ovat samat, sillä ihminen on sama, ja se lohduttaa minua jostain syystä nyt aivan erityisesti, se ei muutu, se ei pysty muuttumaan, vaikka maailmaa yritetään nyt kahlita sellaisella vimmalla, jota ei ole ennen nähty.

Paluumatkalla havahduin yhtäkkiä, että Villa on itse asiassa eristyksessä rahtilaivalla, jonka matkan kestoa ei ennalta tiedä, sillä se kulkee markkintatalouden ehdoilla sen mukaan, sinne missä on halvinta työvoimaa ja minne chileläistä kalajauhoa kulloinkin kaupitellaan. Laiva on pysähdyksissä milloin syrjäisissä satamissa, milloin Panaman kanavassa odottamassa vuoroaan, jossa siinäkin puhuu raha, ei saapumisjärjestys. Ja kun Villa on ollut pienessä hytissään eristyksissä viisikymmentä vuorokautta ja minä omassa olinpaikassani neljäkymmentä, havahdun tähän tilanteen samankaltaisuuteen ja miltei hihkaisen, kunnes totean että on eri asia olla eristyksissä omasta tahdosta ja pakosta. Siinä on valtava ero.

Mutta oli miten oli, nautin jälleen Villan pohdinnoista, hetkittäisistä äksyilystä, naurusta, epävarmuudesta, rohkeudesta, jota hän ei pidä rohkeutena lainkaan, vaan sitkeytenä ja sopeutumisena, hänen vapaudestaan kulkea mielensä mukaan, iästäkin huolimatta. Tämä oli hänen viimeinen pitkä merimatkansa, jossain vaiheessa hän totesi että hänen nähtävästi täytyi lähteä kauas tajutakseen että on vanha.  Minusta tämä oli ihana toteamus. Ihminen saa olla vanha. Ja silti tehdä asioita. Sillä eihän Villa toki matkustamista lopettanut, kuten hänen tyttärensä Saara loppusanoissa kertoi, he matkustivat Euroopassa kolmisin pienen tyttärentyttären kanssa, ja Villa vietti talvia myös Azoreilla.

Onneksi Kyllikki Villan ei tarvinnut nähdä Eurooppaa ja maailmaa tällaisena, mikä se tänään on.

Tein jälleen muistiinpanoja, tein aivan valtavasti, sillä koin jonkinlaista syvää sielunsisaruutta Villan päiväkirjamerkintöjä lukiessani. Blogiin kopsasin vain muutaman:

Mutta se mikä minua yhä enemmän vanhemmissani ja lapsuudessani askarruttaa on, mikä niissä on ollut uniikkia ja vain meillä, ja mikä on ollut samanlaista muissakin perheissä. (Muistettuaan yhtäkkiä, miten äiti sanoi Kyllikille hänen satutettuaan itsensä, ”Tule tänne, äiti puhaltaa,”)

”Niin kuin Åke sanoi subjunktiivista: ’Eihän se ole vaikea, nehän käyttävät sitä.’ [Naurahtaa.] Mutta täytyy olla niiden keskellä jotka käyttävät. Kielioppi on kyllä kivaa, mutta ei sen sääntöjen mukaan opi… siis ensin pitäisi oppia ja sitten voi jäsentää [ensin elävä kieli ja sitten se analysoidaan].

Mukavaa arvailla minkälaisia ihmisiä on matkustanut, ja surettaa ettei mulla ole mitään kirjaa jonka voisin jättää, kun mulla on Helsingin kaupunginkirjaston kirjoja!

Päivät pitkät vaihtelen lukemista ja kirjoittamista – ja loion aina välillä ja mietin. Mitähän se on se meditaatio? Onko se tätä tajunnanvirtaa jonka minä annan kulkea?

Mulle tulee niin paljon lapsuuden asioita mieleen – no, ehkä niitä tulee tässä iässä muutenkin, mutta tämä on hyvä olotila siitä että niitä tulee ja menee, niitä miettii, tutkiskelee ja selvittelee. Minä vain uskon että tämä oman elämänsä selvitteleminen on vanhuuden homma. Eikä se ole vaikea eikä paha, vaan jotenkin selkeää ja rauhallista, ja tuntuu hyvältä että aika on niin hidas.

Ehkä olen menossa kohti jotakin, mikä minun täytyy nähdä ja kokea.

Epäilen että täällä on aika kova poliisijärjestys, koska kaikki tuntuu niin suojellulta ja järjestetyltä. Lentokentästä alkaen, joka oli muuttunut,  siellä ei ollut niitä pyydystäjiä ollenkaan, vaan taksihomma oli järjestetty ja ilmeisesti ketään kärkkyjiä ei päästetty enää ollenkaan lentokenttärakennukseen. Se on hyvä ja paha. Hyvähän se on että on turvallista, mutta äärimmäiseen poliisijärjestykseen meno ei tietenkään ole kivaa.

Joka matkalla täytyy sattua näitä jonkinlaisia katastrofeja ja kamalia päiviä. Nyt on jo se ohi, että nilkka ei murtunut, vaikka siihen sattui todella kipeästi, ja että hampaat saatiin yhden päivän aikana kuntoon. En tiedä mitä voi tulla, mutta se että nämä kaksi on koettu, se antaa mulle [naurahtaa] jollain nurinkurisella tavalla rohkeutta.

Ai niin, osallistun tällä kirjalla Nannan kirjakimaran Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen, jossa on tarkoitus lukea merellisiä kirjoja.

Kyllikki Villa: Myrskyssä – kolmas lokikirja
Like, 2010
445 sivua
luettu e-kirjana

Anton Monti: Minne menet Italia?

Tästä tulee lyhyt merkintä, sillä kuuntelin Anton Montin kirjan Minne menet, Italia? hyllyjä siivotessani ja ruokaa laittaessani, enkä siis tehnyt muistiinpanoja.

Vaan miten mielenkiintoisen katsauksen nyky-Italiaan Monti tekeekään! Hän aloittaa kertomuksensa Genovan moottoritiesillan romahduksesta ja siihen hän myös tarinansa päättää, ja väliin mahtuu ruokakulttuuria, oliiviöljyn merkitystä ja oliivipuiden kohtaloa, ihmiskohtaloista nyt puhumattakaan, politiikkaa, someaikaa, mafiaa ja luonnon monimuotoisuutta. Oli kyllä kaikin puolin mielenkiintoinen matka, niin mielenkiintoinen, että taidan jossain vaiheessa etsiä paperikirjan käsiini ja vaikka lukea uudestaan. (Oletan, että kirjassa on myös kuvia?)

Minulle Italia on tuttu lähinnä matkoilta, Italiassa asuvien suomalaisten arkisista blogeista, kirjallisuudesta, elokuvista ja taiteesta. Siksi kaikki, tai melkein kaikki, siitä mitä Monti kertoi, oli minulle uutta. Ranskaa paremmin tuntevana minua tietenkin kiinnosti kovasti näiden kahden maan yhteentörmäykset, nokittelut ja myöskin yhteiselo. Ranskaanhan on myös muuttanut valtavasti italialaisia, kulttuurivaikutukset näkyvät etenkin maan eteläosissa. Ja kyllä minua nauratti, kun Monti kertoi, ettei Italiassa juurikaan välitetä Asterixista, missä roomalaiset näytetään ylimielisinä tomppeleina, eivätkä Asterixin seikkailut ole siellä koskaan saavuttaneet suurta suosiota. Omalla kohdallani Asterix on taas ollut yksi suuri vaikuttaja, miksi olen Ranskaan ja toki kyllä Italiaankin aikoinaan niin palavasti rakastunut.

Italian ja Ranskan välisistä yhteyksistä ja samalla kiistoista kohdistuu myös Leonardo da Vinciin ja Mona Lisaan eli ranskalaisittan La Jocondeen sekä maalauksen kohtaloon. Sehän on esillä Pariissa Louvren taidemuseossa, mutta eräänkin kerran se varastettiin ja vietiin takaisin Italiaan, mistä se palautettiin Louvreen (tai, kun niitä muistiinpanoja ei nyt ole, niin ainakin se varastettiin ja tarkoitus oli palauttaa Italiaan, mutta Louvressa se kumminkin yhä on). Leonardo ei tosin suinkaan maalaustaan Ranskalle myynyt, kuten Monti sanoo, vaan hän otti tärkeimmät maalauksensa mukaan muuttaessaan Ranskan kuninkaan kutsumana Amboisen linnaan Loiren jokilaaksoon, missä hän työskenteli kuninkaan piikkiin kuolemaansa asti. Hänet on siis haudattu Ranskaan, ja näin La Joconde päätyi Ranskan haltuun. Toki, jos olen väärässä, saa oikaista.

Kirja on julkaistu viime vuonna, ja itse asiassa se tuntuu entistä ajankohtaisemmalta nyt koronakriisin sekä tulevan talouskriisin ja Euroopan unionin kohtalonhetkien vuoksi. Monti itse on puoliksi suomalainen ja puoliksi italialainen, mikä tuo kirjaan ihan toisella tavalla näkökulman syvyyttä, kun maata katsoo omana kotimaana ja samalla hiukan sivusta.

Anton Monti: Minne menet, Italia?
S&S, 2019
190 sivua
kuunneltu kirjaston äänikirjana

Rainer Maria Rilke: Hiljainen taiteen sisin

Rakas ystävä,

on varmaan niin, että ulkona kävellessäni kirjoitan Teille kauneimmat kirjeet – täällä, talossa, vain palelen ja käyn oikullisen pedantiksi, jota kiukuttavat sadat pienet mutta sitä harmillisemmat asiat. Tulkoon tämä vain todetuksi.

Eristyksen alkupäivinä käännyin oman kirjahyllyni puoleen ja kävin läpi kirjoja, jotka odottavat lukemista. Tartuin Rainer Maria Rilken kooltaan pieneen, mutta sisällöltään sitäkin tuhdimpaan teokseen Hiljainen taiteen sisin – kirjeitä vuosilta 1900–1926.

Olin aiemmin lukenut Rilken kirjekokoelman Kirjeitä nuorelle runoilijalle, joka oli tehnyt vaikutuksen, ja Hiljainen taiteen sisin tuntui siis luontevalta jatkolta sille. Vaan siellä se on odottanut hyllyssä jo yli viisitoista vuotta. Nyt puskin läpi niiden ensimmäisten nuoruuden kirjeiden, jotka eivät olleet niin mielenkiintoisia – ja kun niiden yli pääsin, alkoi Rilken maailma avautua. Hän kirjoittaa paitsi kuvataiteesta ja kuvanveistosta (ihailemiaan taiteilijoita ovat Cézanne ja Rodin), myös kirjallisuudesta: sekä omasta tuotannostaan ja luomisen tuskasta, kuin muiden teoksista. Ajankohta on mitä herkullisin, 1900-luvun alku ja –20-luku. Ja miten se peilautuukaan meidän aikaamme! Se nimittäin peilautuu, todella paljon.

Sivistyneenä ja herkkänä miehenä, aikansa ihmisenä, Rilke kirjoittaa äärimmäisen kauniisti silloinkin, kun hänen kritiikin tikarinsa viiltää pistävästi. Luulen, että hän kääntyisi haudassaan, jos hän saisi kuulla, millaista kieltä kirjailijat nykyään käyttävät, naisetkin, yrittäessään esittää rohkeaa (so. maskuliinista). Suosittelen Rilkeä lämpimästi myös nuoremmille kirjailijanaluille, myös näin voi kirjallisuutta kirjoittaa.

Taidepohdintojen ohella oli kiehtovaa panna merkille, miten Rilken äänensävy ja kirjoitustapa muuttuu vastaanottajan mukaan, heidän keskinäisen suhteensa mukaan. Kenelle hän on etäinen, kenelle läheinen, kenelle  suorastaan uskoutuva (psykoterapeutille). Ja ovathan ne tervehdyksetkin hurmaavia. Kirjeissä puhutellaan armollista rouvaa, rakasta ja armollisinta kreivitärtä, suuresti arvostamaansa ystätärtä, rakasta Louta. Mutta sitäkin hurmaavampia ovat omistuskirjoitukset: ”Rehdissä antaumuksessa tervehtii Teitä Rainer Maria Rilke”,  ”Rainer”, ”Teidän Rilkenne”, ”Rilke, ”Nöyrästi Teidän Rainer Maria Rilke”, ”Teidän D.S.”, ”Sinun vanha Rainerisi”, ”Antaumukseni ilmaukseksi merkitsen Rainer Maria Rilke”, ”Teidän R.M.R.”, ”Teille antautuneena, aina ja pysyvästi Rilke”, jne.

Kirjeiden myötä tehdään matka 1900-luvun alun kulttuuripiirien Eurooppaan, jossa matkustetaan ja vietetään pitkiä aikoja linnoissa ja tuttujen hoivissa ja kirjoitetaan paitsi runoja ja romaaneja, myös pitkiä ja pohdiskelevia kirjeitä. Ensimmäisen maailmansodan varjo peilautuu näissä kirjeissä, joista kirjaan on siis otettu vain osia, jokseenkin kaukaisena tapahtumana. Odotin sitä vähän enemmän, mutta ehkä ne pohdinnat eivät vain ole mahtuneet kirjan taideteeman sisään.

Tässä vielä muutamia kohtia, jotka merkitsin ylös. Ne ovat melko pitkiä, mutta sitäkin kiinnostavampia.

Hän ei olisi kirjoittanut kirjaa, ellei olisi tuntenut, että se on oleva tärkeä ja hyvä; jokin, jonka kirjoittamatta jättäminen olisi ollut mahdotonta. Nyt se siis on olemassa ja todentuneena. Milloin ja miten se tulee ihmisten pariin, ei ole yhtä tärkeää. Se, että kaikki vakuuttavat kirjat on ylipäätään tehty, että ne ovat olemassa, jonain muuna kuin kuvitelmia, tämä on minusta aina kaikkien ratkaisevinta. (v. 1909)

Ja silti: eikö ole aikaamme kuuluva piirre, että sen virtausten kiihkeys ja voima saa kirjoitusammattilaiset, näinkin herkät kuin Te, lähtemään kodeistaan (joissa käy jo läpiveto!). Ja minne, minne? Julkisuuteen! Juuri sitä olisi nyt syytä varoa, sitä ovelaa taktiikkaa ja halpahintaista flirttailua, jolla tuotanto saadaan pysymään pintakuohuissa mukana – tajuamatta, miten perustavasti huomionherättämisen halu tuhoaa kaiken toden ja vilpittömän. (1921)

Tarkoitan tätä: kun taiteilija on löytänyt työnsä omimman ja elävimmän ytimen, mikään ei ole hänelle tärkeämpää kuin pysyttäytyä tuossa keskuksessa, olla irtoamatta siitä (joka on samalla hänen luontonsa ja hänen maailmansa syvin sisin) koskaan kauemmas kuin enintään niille seinustoille, joita hänen luomistyönsä kolkuttelee; hänen paikkansa ei ole koskaan, ei edes hetken vertaa, katselijain tai arvostelijain vierellä. (1921)

Ketä loppujen lopuksi palvelee biografisten apulinjojen vetäminen? Teoshan tärkeä on – mutta vain itsenään ja itsessään, kun on itsenäisesti syntynyt, eivätkä tuntemattomien tekijäin teokset menetä mitään arvostaan tai olemuksestaan sen vuoksi, ettemme voi sitoa niiden vaiheita niiden luojien kohtaloihin ja päivämääriin. (v. 1922)

Nimittäin: kuta selvemmin kaikki älyllinen ja tarkoituksenhakuinen on luontonsa mukaisesti erossa taiteesta, sitä enemmän se varjelee kaikkea inspiraatioon perustuvaa, vaistonvaraista, syvyyksistä nousevaa. (Jos taas noiden kahden välillä on naapuruussuhde, joutuu herkempi puoli väistymään tuhoojiensa tieltä. Ajatelkaa vain journalisteja, skribenttejä ja muita senkaltaisia.) (v. 1922)

Nyt sensijaan, nyt meille tulee, Amerikasta, tyhjiä, aivan yhdentekeviä tavaroita, näennäisesineitä, kiihokkeita ja virikkeitä... Talolla, amerikkalaisittain ajatellen, tai omenalla tai viinirypäleellä ei ole mitään  tekemistä niiden talojen ja hedelmien kanssa, joiden parissa esi-isät elivät… Nämä elämään liittyvät ja meidän tuntemamme esineet ovat loppumassa, auttamattomasti. Me ehkä olemme viimeinen sukupolvi, joka vielä tuntee ne. Niinpä meillä on vastuu. Se ei supistu siihen, että varjelemme niiden muistoa (mitä apua siitä lopulta olisi), vaan se haastaa isompiin asioihin: noiden esineiden inhimillisyyden ja syvyyden tunnustamiseen. Niitä meidän on varjeltava.

Rainer Maria Rilke: Hiljainen taiteen sisin – Kirjeitä vuosilta 1900–1926
Toimittanut ja saksan kielestä suomentanut Liisa Enwald
TAI-teos 1997
omasta kirjahyllystä

David Porter: Äiti Teresa – Varhaiset vuodet

”Syvältä sisimmästäsi pulppuava ilo on kuin kompassi, jota seuraten tiedät, mihin suuntaan sinun tulee elämässäsi kulkea. Niin on siinäkin tapauksessa, että tie, jota sinun on kuljettava, on vaikea.” (Äiti Teresan eli Gonxha Agnes Bojaxhiun rippi-isä nuorelle Agnesille, joka pohti oliko Jumalan kutsu eli nunnaksi ryhtymispäätös todellinen)

Yllä oleva lainaus on se asia, mikä jäi erityisesti mieleen tai teki vaikutuksen David Porterin kirjoittamassa kirjassa Äiti Teresa – Varhaiset vuodet. Se, miten kukin tietää sisimmässään, mihin suuntaan on lähdettävä, mikä on oman elämän suunta ja kenties tarkoitus.

Äiti Teresan (1910–1977) elämän alkuvaiheista kertovaan kirjaan tartuin siis mökkikirjastoni kirjoista ensimmäiseksi. Aihehan on väistämättä kiinnostava, harvaa ihmistä, naista, kunnioitetaan niin paljon rajoista, elämänkatsomuksista ja poliittisista suuntauksista välittämättä. Toki Äiti Teresaa yritettiin myös käyttää hyväksi omia tarkoitusperiä ja oman kilven kiillottamista varten, mutta hyvin hän ne yritykset ohitti. Hänen halunsa oli auttaa köyhistä köyhimpiä, ja ainakin tämän kirjan mukaan hän niin myös teki.

Porterin lyhyehkö kirja pohjaa haastatteluihin, kirjeisiin ja muuhun tiedonhakuun; Äiti Teresa itse ei kirjan tekoon osallistunut, mutta hänen kirjoittamiaan kirjeitä siinä on käytetty. Teoksesta välittyy se vahva usko, jota nuori Gonxha Agnes Bojaxhiu seuraa, mutta samoin se voimakas ja tyyni luonne, joka sen mahdollistaa. Perheen esimerkki ja myöhemmin tuki on tietenkin ollut tärkeää. Agnes varttui keskiluokkaisessa makedonianalbanialaisessa (tuolloin jugoslavialaisessa) kodissa, jossa pidettiin itsestäänselvyytenä auttaa köyhiä ja puutteessa olevia. Ehkä juuri tästä, ja oman äidin esimerkistä, hän päätti omistaa elämänsä köyhille, vaikka itse asiassa hän haaveili ensin opettajan työstä. Opettaakin hän tosin sai, ensin nunnia ja sitten lapsia.

Kirja ei ole nyt tässä vierelläni, joten en pääse sitä sen kummemmin selailemaan ja asioita tarkastelemaan. Mutta sen verran ajatuksia kirja herätti, että luen sen varmasti myöhemmin uudestaan. Politiikkakin ja maailman myllerrykset limittäytyvät nuoren Agnesin ja myöhemmin Äiti Teresan elämänvaiheisiin – ensin hiukan ihmettelin miten vähän niistä puhutaan, vaikuttivathan tuolloin sodat ja kommunismit ja kaikki väistämättä yksilönkin elämään, mutta kirjan loppupuolella ne tulevat selkeämmin esiin. On jotenkin niin traagista, että ihminen, joka teki kaikkensa auttaakseen yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä, jätettiin kylmästi poliittisten syiden vuoksi oman maansa rajojen ulkopuolelle, eikä hän päässyt tapaamaan äitiään neljäänkymmeneen vuoteen, ei edes tämän tehdessä kuolemaa. Ei auttanut vaikutusvaltaisten henkilöiden vetoomukset ja väliintulot, ei mikään. Poliitikot osaavat olla todella kylmiä ihmisiä.

Kirjoista jää usein mieleen erikoisiakin anekdootteja. Tästä kirjasta jäi mieleeni kohtaus, jossa Äiti Teresa, tuolloin vielä hiukan yli-innokkkaana, oli päättänyt sisarkuntansa syövän vain riisiä ja suolaa, siis huonompaa ruokaa kuin köyhät. Abbedissa pisti tälle hölmöilylle stopin toteamalla tyyliin että mitä hyötyä köyhille on kuolleista sisarista. Toisin sanoen, on pidettävä huolta itsestään voidakseen pitää huolta toisista.

Se taas muistuttaa mieleeni Äiti Teresan oman viisauden, jonka olen jostain muualta lukenut. Kun naiset, olivatko he sitten kalkuttalaisia vai muita, en muista, kysyivät mitä he voisivat tehdä Äiti Teresan työn auttamiseksi, hän totesi että pitäkää huolta omasta perheestänne, omista läheisistänne, niin minulla on vähemmän töitä. Tämä toteamus teki minuun aikoinaan valtavan vaikutuksen, ja näyttää tekevän edelleen. Miksi Äiti Teresa sitten itse valitsi Intian ja Kalkuttan, eikä oman maansa köyhiä? Sitä jäin pohtimaan. Toki mukana lienee ollut halu käännyttää, vaikka kirjan mukaan siitä ei ollut kyse, eikä uskontoa tuputettu kenellekään, vaan heidän omaa uskontoaan kunnioitettiin. Lähetyskäsky on kuitenkin selvästi ollut yhtenä innoittajana Intiaan lähtöön.

Jos tätä kirjaa voi jostain hiukan kritisoida, on se ajoittainen hiukan hengellistyylinen kirjoitustapa. Toisaalta, Äiti Teresahan oli nimenomaan hengellinen ja uskonnollinen ihminen, joten se lienee luonnollista. Jos tahto on Jumalan tahto, niin se sitä varmasti hänelle juuri siinä muodossa oli. (Eikä missään tapauksessa jumalan pienellä j:llä.) Samoin sävy on pikemminkin ihannoiva kuin neutraali. Äiti Teresa jäi joka tapauksessa henkilönä kiinnostamaan. Sotilasuraa tehnyt veli vertasi sisartaan kenraaliin, olihan tällä aikamoiset armeijat johdettavanaan ja organisoitavanaan. Mielenkiintoinen, osin ehkä ristiriitainenkin juttu.

David Porter:
Äiti Teresa – Varhaiset vuodet
englanninkielinen alkuteos Mother Teresa: The Early Years
suomentanut Heli Karjalainen
WSOY, 1990
143 sivua
1/38 mökkikirjaston hyllystä

Satu Rommi: Teetä ja temppeleitä – Matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta

Luin heti Loskalaulujen perään Satu Rommilta toisenkin teoksen. Minua olisi kiinnostanut (jo ihan nimensä vuoksi) Aina matkalla, mutta kun sitä ei ollut saatavilla, tartuin kirjaan nimeltä Teetä ja temppeleitä – Matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta.

Täytyy sanoa, että Rommin kirjojen kannet ovat mahdollisimman harhaanjohtavia lapsellisine fontteineen ja idän eksotiikkaa pursuavine kuvineen. Itse sisältö on pikemminkin toimittajamaista kuin varsinaista matkakuvausta tai -kirjallisuutta. En pidä sitä ollenkaan huonona, vaikka odotin jotain muuta. Rommi kulkee siis Thaimaassa, Burmassa ja Kambodžassa ja käy samalla läpi näiden maiden historiaa, poliittisia mullistuksia ja yhteiskunnallisia epäkohtia, samoin matkustamisen ja turismin vaikutuksia näihin maihin. Aika paljon tilaa saa myös prostituutio ja ihmiskauppa ja toisaalta Aung San Suu Kyui sekä radikalisoituneet buddhistimunkit ja muslimivähemmistöjen vainot. Toki mukana on lisäksi Rommin omia huomioita kustakin maasta, joita olisin odottanut (ja toivonut) olevan enemmänkin.

Paljon mielenkiintoista, mutta siellä täällä minua hiukan häiritsi se näkökulman selvä anglosaksisuus. Tämä lienee perua Rommin Lontoon vuosilta, hän sanoo (missä, en nyt muista, näissä jommassakummassa kirjassako vai jossain haastattelussa) kokevansa olevansa lontoolainen, niin pitkään hän on siellä elämästään viettänyt. Mutta se, että ohitetaan lähes kokonaan brittien siirtomaavallan aiheuttamat ongelmat ja amerikkalaisten kylvämien pommien määrä ja sodan tuhot, on minusta aika erikoista. Oli ihan pakko vilkaista, että ovatko ne Kambodžan miinat tosiaan vain vietnamilaisten asettamia, että olinko aina käsittänyt väärin, että amerikkalaisillakin olisi jotain tekemistä asian kanssa. Pikagooglauksella löysin tämän maininnan:  ”Yhdysvallat kylvi Vietnamin sodan aikana 1964-1973 Vietnamin, Kambodžan ja Laosin alueille maahan enemmän pommeja ja miinoja, kuin kaikki osapuolet yhteensä toisen maailmansodan aikana. Satoja tuhansia tonneja räjähtämättömiä miinoja ja muita pommeja on yhä piilossa maan alla.” (IL, 7.8.2018)

Tätä toteamusta vasten en voinut olla ihmettelemättä yhä enemmän tämän näkökulman poisjättämistä.

Samoin anglosaksista näkökulmaa tuntuivat korostavan haastatellut, jotka olivat pääsääntöisesti länsimaalaisia, sekä kirja- ja lähdeluettelo, josta ei ei-englanninkielistä materiaalia löytynyt. Kielellä ja kirjoittajan taustalla on merkitystä, väitän.

Noin muuten kirja oli kyllä kiinnostava ja koin oppineeni lisää näistä maista. Thaimaassa ja Burmassa olen itsekin matkustanut, joten omakohtaista kokemustakin on, kun taas Kambodžan jätin aikoinani väliin osin juurikin noiden miinojen takia. Jo pelkkä ajatus miinaan vahingossa astumisesta saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni.

Kirja oli  melko lyhyt ja sen luki muutamassa päivässä. Eli kyllä Rommi lukijansa hyppysissään pitää ja antaa ajateltavaa, vaikken tällä kertaa muistiinmerkintöjä tehnytkään. Tulen varmasti tilaisuuden tullessa tarttumaan hänen teoksiinsa vastedeskin, täytyy vaan unohtaa nuo kirjojen kannet.

Satu Rommi: Teetä ja temppeleitä – Matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta
207 sivua
Basam Books, 2013
kirjastosta

Satu Rommi: Loskalauluja – Nurinkurinen matkakirja paluumuuttajille

On jo kulunut tovi siitä, kun luin Satu Rommin paluumuuttovuodesta kertovan kirjan Loskalauluja – Nurinkurinen matkakirja paluumuuttajille. Rommi, joka on asunut parikymmentä vuotta lähinnä Lontoossa ja Intiassa ja kiertänyt enemmänkin eteläistä Aasiaa, tunsi sanoinkuvaamatonta halua palata takaisin kotimaahan. Ainakin vähän pitemmäksi aikaa kuin hetkeksi. Hän vietti Suomessa kokonaisen vuoden, minkä jälkeen kulkijan levottomat jalat veivät hänet taas hetkeksi pois – ainakin siis hetkeksi.

Kulkijana tunnistan sekä tuon kulkemisen kaipuun että hetkellisen halun palata takaisin. Joten ajatus paluumuuton päiväkirjamaisista merkinnöistä kiinnosti luonnollisesti. Rommi jakaa kirjansa kuukausiin, tammikuusta joulukuuhun. Väliin hän ottaa muiden paluumuuttajien kokemuksia sekä erilaista tutkimustietoa. Molemmat lisät olivat ihan mielenkiintoisia, mutta olisin mieluusti nähnyt ne vaikka erillisenä osiona kirjan lopussa, ikään kuin kakkososana, ja keskittynyt mieluummin ensin ihan kokonaan Rommin omiin kokemuksiin ja huomioihin. Sillä niistä, juuri niistä olisin halunnut lukea enemmänkin.

Hetkellisesti tuntuu, että Rommi hiukan pidättelee itseään. Toisaalta hän nauttii niistä pienistä asioista, jotka Suomessa koko elämänsä asuneille ovat itsestäänselvyyksiä: kuten lumi, sen narskunta kenkien alla, vuodenaikojen selkeät vaihtelut, tumma marraskuu joka onkin yhtäkkiä eksoottista eikä musertavaa (tähän en ehkä itse ikinä pääse, se marraskuu vaan on musertava). Toisaalta hän tietää, että Suomea ei pidä ulkopuolisen kritisoida, se kunnia suodaan vain niille, jotka asuvat Suomessa sataprosenttisesti. Muut pitäköön suunsa kiinni tai muuttakoon pois, jos ei kelpaa. Tästäkö syystä Rommi todellakin tuntuu purevan kieltään ja pitävän suuremmat mölyt mahassaan?

Kirja oli joka tapauksessa kiinnostava ja sen luki nopeasti. Aloin innostua ehdottamaan hänelle jatkoideoita, kuten keräämään paluumuuttajien kokemuksia enemmänkin yhteen, kirjaamaan ylös niitä plussia ja miinuksia sekä niitä asioita, jotka muualla tehdään kenties paremmin, eli poimimaan sieltä muualta ideoita, jotka kehittäisivät meidän omaa yhteiskuntaamme ja samalla välttämäään muualla jo tehdyt virheet. Voitaisiin unohtaa se asenne että muuta sitten muualle, jos ei kelpaa, sillä eihän mikään yhteiskunta valmis ole, kaikissa on kehitettävää.

Se, mikä tosin kiinnitti huomioni, oli haastateltujen sukupuoli. Yhtä lukuunottamatta kaikki olivat naisia, ja suuri osa heistä miehensä työn vuoksi ulkomaille muuttaneita expatteja. Se ainoa haastateltu paluumuuttajamies ei ollut edes ollut poissa Suomesta kuin vajaan vuoden, ei siinä nyt vielä oikein mistään paluumuutosta voi puhua. Toki naisten kokemuksia oli monenlaisia. Oli 14 vuotta ulkomailla asunut perhe sekä nainen, joka palasi kotimaahan ulkomaalaisen miehensä kuoltua. Elämäntarinoita ja -vaiheita on monia.

Rommi myös tuo esiin suomalaisittain hyvin radikaalin ajatuksen siitä, onko työnteko ja ammattinimike todella se ainoa asia, joka meitä ihmisinä määrittää. Tämän asian pohdiskelu olisi voinut saada enemmänkin tilaa, mutta hämmentävästi asia kääntyikin toisinpäin, ja paljon oli puhetta työstä, miten paluumuuttaja löytää töitä vai löytääkö, ja kuinka työkuviot, työpaikka ja työkaverit ovat ne asiat, joiden myötä paluumuutto helpottuu. Ehkä, ehkäpä niin, mutta onko se todella ainoa tapa nähdä elämä ja ihmisyys?

Siellä täällä tulee esiin ajatus, että paluumuuttajia pitäisi auttaa enemmän sopeutumaan takaisin kotimaahansa, että pitäisi olla valmiina jokin viranomaisten tietopaketti, tms. Paluušokki on selvä: se Suomi, josta on lähdetty, on jäänyt. Samoin se henkilö, joka itse oli, on jäänyt, ja sen huomaa erityisesti kun palaa takaisin maahan, joka ei olekaan muuttunut, tai on muuttunut eri tavalla kuin on olettanut. Epäilen kyllä, että missään muussakaan maassa olisi erillisiä paluumuuttajapalveluita tai -kotouttamisia, voin kuvitella että monessa muussa maassa paluu voi olla vielä isompi šokki. Tai sitten ei, koska on olemassa perhe- ja ystäväpiiri, ja asioista on totuttu puhumaan ja neuvottelemaan. Meillä taas ei mielellään kysyttäisi mitään eikä liioin kerrottaisi. Kaiken pitäisi vain ikään kuin itsestään solahtaa paikoilleen ja helposti oletetaan, että toinen lukisi toisen ajatuksia. Valitettavasti (tai onneksi) se ei kuitenkaan onnistu.

Kirjoittelin ylös muutamia otteita kirjasta, tässäpä niitä:

Suomeen matkustaminen ei ehkä olekaan mikään kotiinpaluu, vaan taas avautuu uusi ovi. Takaisin tuleminen ei välttämättä olekaan palaamista taaksepäin vaan askel eteenpäin, eikä paluumuutto ehkä tarkoitakaan palaamista juurille vaan uusien juurien istuttamista. (s. 68)

Kaipaan sitäkin, kuinka monissa Aasian maissa koirat ja kissat juoksevat vapaasti kaduilla. Olen joskus ajatellut, että parasta koiranelämää viettävät ne intialaiset koirat, jotka ovat puoliksi katukoiria ja puoliksi lemmikkejä. […] Kaipaan kai yhä sellaista elämää, jossa eläminen ei olisi ihan niin tarkasti säädeltyä, kontrolloitua, kiellettyä tai luvanvaraista. Elämää, jossa joistakin säännöistä voisi vähän hellittää. (s.78)

Vihdoin keksin, että vaikka Suomessa ei ole aasialaisia nettikahviloita, meillä on kirjasto. En ole nähnyt missään muualla maailmassa yhtä hyvin varustettuja ja monipuolisia palveluja tarjoavia kirjastoja kuin Suomessa. (s. 81)

Työttömien määrän kasvaessa on huolestuttavaa huomata, kuinka varsinkin julkisessa keskustelussa ihmisen arvo määritellään Suomessa palkkatyön perusteella. (s. 38)

…Voisi silti olla hyvä tuoda tänne Suomeen hiukan lisää samantyyppistä yhteisöllisyyttä [kuin Aasiassa] – sitä ajattelua, ettei kaikesta tarvitse selvitä yksin ja että avun pyytämistä ei tarvitse hävetä. Että kaikkea ei ole pakko osata itse eikä kaikkea ole pakko omistaa itse vaan naapurilta voi lainata. Ja että apua voi tarjota pyytämättäkin.

Olen aivan liian hyvinvoiva ja etuoikeutettu ahdistuakseni yhtään mistään, mutta silti ahdistun ja valitan yhä enemmän. En kuitenkaan uskalla valittaa liikaa ääneen, sillä tiedän kyllä, ettei Suomea saa arvostella kukaan muu kuin Suomessa vakituisesti asuva suomalainen. Valitan siis enimmäkseen itsekseni ja ahdistun taas lisää.

Satu Rommi: Loskalauluja – Nurinkurinen matkakirja paluumuuttajille
Viisas elämä, 2018
145 sivua
lainattu kirjastosta

P.S. Viime talvena kirjoitin Loskalaulujen innoittamana entisestä kotikaupungistani näin.

Kevään ja kesän kuusi kesken jäänyttä kirjaa

Yleensä sitä kirjoittaa vain niistä kirjoista, jotka on lukenut loppuun. Mutta entä ne, joita on aloittanut, kiinnostuksella, joskus innostuksella, toisinaan vähän epäillen, ja jotka kuitenkin ovat syystä tai toisesta tyssänneet jo alkuvaiheessa tai jopa puolen välin paikkeilla? Näin on käynyt kevään ja kesän aikana käynyt näille kuudelle kirjalle. Useammallekin, itse asiassa, mutta näiden kanssa sinnittelin enemmän tai vähemmän pitkään, mutta lopulta luovutin.

Satu Vasantola: En palaa koskaan takaisin, luulen. Tartuin teokseen Vasantolan hesarilaisen toimittajataustan vuoksi, minua kiinnosti, millaisen romaanin hän on kirjoittanut. Samoin minua kiinnosti aiheen ajankohtaisuus, maahanmuuttajien ja suomalaisten yhteiselämä. Muut teemat olen tainnut jo unohtaa. Luin ehkä viitisenkymmentä sivua, mutta en oikein innostunut, en kerrontatavasta enkä dialogista. ”Toimittajan kirjoittama, ja siltä se kuulostaa”, kirjoitin muistikirjaani.

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta. Olen karttanut Pulkkista tähän mennessä ihan tarkoituksellisesti, en ole oikein uskonut, että hän olisi minua varten. Mutta kun hänen kirjojaan kuitenkin kirjablogeissa kovasti kehutaan, ajattelin kokeilla. Lasten planeetta aiheeltaan kiinnosti, nykykaupunkilaispariskunnan ero ja pieni lapsi siinä keskellä. Jäi kesken. Välillä epäilin, että kirja onkin parodia meidän ajastamme, mutta pelkään pahoin että se on sittenkin vakavasti kirjoitettu. Kylmä ja itsekeskeinen kuvaus perhe-elämästä ja sen loppumisesta, ainakin ne ensimmäiset n. 100 sivua. ”Jos tämä on suomalaisuutta, minä pysyn jatkossakin poissa maasta”, kirjoitin muistikirjaani ärtyneenä.

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat. Minulla ei mene hyvin amerikkalaisen kirjallisuuden kanssa, mutta Oikukkaat puutarhat vaikutti sellaiselta, että voisin löytää etsimäni. Kansikin houkutteli. Mutta. Ensimmäinen novelli oli yksinkertaisesti huono Thelma&Louise-toisinto, jossa kaksi amerikkalaista naista lainaa intinaaninaisilta yhden lauseen, otetaan kirveet esiin, tms., ja lähtevät sitten pahoja perheenjäseniä pakoon tai muuta sellaista… Ja loppu kuin Hollywood-elokuvasta. Mamma mia. Jos Eugenides on ”amerikkalaisen kirjallisuuden kärkinimi”, niin mitä odottaa niiltä muilta? En tiedä. Kovasti tätäkin kehutaan, mutta en kyllä ymmärrä, miksi. Yritin toista novellia vielä, mutta tyssäsi heti alkuun ja luovutin suosiolla.

Hiromi Kawasaki: Sensein salkku. Japanilainen kirjallisuus kiinnostaa, mutta siitä huolimatta epäröin Kawasakin suhteen. Arvaukseni osui oikeaan, ei ollut minulle. Kirjoitin ylös: ”Pitkäveteinen, turha, aika mitäänsanomaton, nostalginen ja kieleltään jotenkin vanhanaikainen. Töksähteleväkin.” Sinnittelin puoliväliin, mutta sitten se jäi. Pikkusievää kerrontaa aikuisen naisen ja hänen iäkkään professorinsa ystävyydestä. Izakaya-kohtaukset menettelivät vielä, mutta muuten… juu, ei.

Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä. Luen aika vähän matkakertomuksia, mutta ajattelin kokeilla. Tämä löytyi kirjastosta e-lainana. Mutta, mutta… Kustannustoimittaja, joka lähtee itseään etsimään ja espanjaa opiskelemaan Etelä-Amerikkaan ja pyörittää samalla ”iloista taloa” toisen suomalaisnaisen kanssa, tekee välillä vähän etätöitäkin kun ne luettavat käsikirjoitukset vihdoin saapuvat maahan. Krhm. En ole erityisen innostunut lukemaan opiskelukuvauksia, enkä näitä lemmenleikkejäkään, joten jätin väliin, vaikka hiukan sikäli harmitti, että Etelä-Amerikasta olisin kyllä mieluusti lukenut.

Kristiina Wallin & Hanna-Mari Heino: Puutarhakirjeitä. Puutarha ja kirjeenvaihto ovat aiheita, jotka kiinnittävät heti huomioni. Mutta kaksi suhteellisen tuntematonta runoilijaa? Tai no, suhteellisuus on suhteellista, ovathan he kumpikin useita teoksia julkaisseet ja kai palkintojakin voittaneet. Tuntemattomia kuitenkin minulle. No, kokeillaan kuitenkin, ajattelin, kun kirjastossa kirja osui kohdalle. Ei napannut. Ei tämä minusta oikein kirjeenvaihtoa ollut, puutarhakin melkein sivuosassa, ja liian maalailevaa, liian runollista, vähän väkisin tehdyn oloista. Yritin kauheasti, pääsin melkein puoliväliin, mutta jätin sitten kesken.

Kesken jääneistä kirjoista on kirjoittanut myös Kirjojen pyörteissä -blogin Jenny, jolta idean osin nyt nappasinkin. Aiemmat omat kesken jääneet kirjat löytyvät tägin alta.