Aihearkisto: tietokirjat

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus

Jos jokin asia pitää nyt minua hengissä, niin se, että hän tuntuu haluavan minulta lisää uusia tekstejä. Minulla on siis ainakin yksi lukija, yksi ihminen. Ja enempää ei kirjailija kai tarvitse.

Jostain syystä Hannu Mäkelä on yhtäkkiä alkanut kiinnostaa minua kirjailijana. Ei, en ollut lukenut häneltä muuta kuin lapsena Herra Huun (josta en pitänyt), vaikka kirjoja tältä Otavan entiseltä kustannustoimittajalta on ilmestynyt vino pino. Mielikuvani Mäkelästä oli vain jotenkin niin yrmy, vaikka hän naistenlehtien palstoilla tykkäsikin (?) esiintyä ainakin kolmannen vaimonsa kanssa. Heidän yhdessä kirjoittamansa taidekirja on jäänyt mieleeni, vaikka sitäkään en ole lukenut.

Jossain vaiheessa löysin kuitenkin Mäkelän Mutinaa-blogiin, jota yllätyksekseni luin mielelläni. Kun tajusin hänen käyneen Bretagnessa, Carnacin kiviriveillä Mika Waltarin innoittamana kiinnostukseni nosti jälleen päätään, ja luettuani tuon kohtauksen googlebooksista, ajattelin että no luetaan koko kirja sitten samantien. Sehän tosiaan on muistelusarjan viimeinen osa, mutta voi kai muistelmia toiseenkin suuntaan lukea, lopusta alkuun, ajattelin, ja ryhdyin tuumasta toimeen.

Kirja on pitkä. Siis mitä, eikö kustannustoimittaja osaa lyhentää, onko hän näin sokea omalle tekstilleen, ärtyilin alkuun. Kirjoitin muistiinpanoihini epäimartelevasti seuraavaa: ”paljon jaarittelua, sentimentaalista suomalaismachoilua, omahyväinen.” Luin tuossa vaiheessa nopeasti, liian nopeasti huomaan nyt, ja kun ärsytyskynnykseni oli noussut tarpeeksi korkealle, siirsin kirjan syrjään. Päätettyäni hidastaa omaa lukutapaani mieleni rauhottui ja kiinnostus Mäkelää kohtaan kurkisteli taas. Jatkoin. Nyt kirjoitin ylös seuraavaa: ”kun hän lakkaa ärisemästä, häntä lukee mielellään. Kuten Venetsia-kuvauksia sen jälkeen, kun hän kaupungista Casanovan myötä kiinnostuu.

Muistan – Vapaus alkaa tilanteesta, jossa nelikymppinen Mäkelä jättää kustannustoimittajan työnsä ja heittäytyy vapaaksi kirjailijaksi. Vapaus tuottaa iloa ja ahdistusta, jälkimmäiseen auttaa työnteko, eikä suinkaan alkoholi, jonka Mäkeläkin huomaa. Se menee hänellä nimittäin örveltämiseksi, Venäjällä huorien kanssa makaamiseksi (mutta: Mäkelä ei koskaan käytä termiä ”harrastaa seksiä” vaan ”rakastaa”, minkä laitan ilolla merkille; seksin harrastaminen ilmestyi suomen kieleen median kautta 90-luvulla ja on minusta aina ollut epäonnistunut termi. Mitä harrastat? Neulomista. Lukemista. Tanssia. Seksiä.) ja jälkikäteen morkkikseksi.

Alkoholin hän kuitenkin lopulta jättää, mistä kiittävät kaikki. Niin kirjailija itse, kuin luultavasti hänen läheisensäkin sekä lukija. Alkoholin huuruisia juttuja ei kukaan jaksa kuunnella eikä myöskään lukea.

Se, mikä osoittautuukin kiehtovaksi, on Mäkelän sammumaton kiinnostus asioista ja innostus. Muuntautumiskyky. Hän jättää alkoholin, opettelee pelaamaan tennistä (80-luvun muoti-ilmiö), ajaa ajokortin, löytää mikrohistorian merkityksen (mitä tämäkin kirja pitkälle on), innostuu historiallisista henkilöistä kuten Eino Leinosta, L. Onervasta ja Casanovasta ja löytää heidän kauttaan uuden tavan kirjoittaa, ja alkaapa hän opetella italiaakin. Kaikki tämä siis yli neli-, viisi- ja kuusikymppisenä! Innostavaa, minusta ainakin. Onhan minullakin italian oppikirja tuossa vieressä.

Ja hän matkustaa. Eri puolilla Eurooppaa ennen kaikkea (ei koskaan Amerikkaan), ja jälleen tajuan kulkeneeni aivan samoissa maisemissa: Liguriassa, Ravennassa, Venetsiassa, Ranskassa tietenkin, Saksassa. Hän mainitsee Theresienstadtin ja kuinka kaupungin yllä yhä tuntuu pahuuden leijuvan ja minä tiedän tuon tunteen, olen siellä sattumalta pysähtynyt ja tuntenut tuon painostavan tunnelman, kuin mustan pilven kaupungin yllä, joka sai minut jatkamaan samantien matkaa ja vasta jälkikäteen tajuamaan sen olleen yksi keskitysleiripaikoista.

Niin, kuten huomaan, mitä pitemmälle luin, sitä enemmän innostuin. Mäkelällä on sana hallussaan ja sanottavaa, hän on elänyt hyvin mielenkiintoisen ja monipuolisen elämän, josta juttua toki riittää. Mielenkiintoisia tuttavuuksia, kustannus- ja kirja-alan väkeä ja anekdootteja, hullujakin juttuja. Vähän name droppailun makua välillä, mutta ehkä se kuuluu asiaan, ja Mäkelän sukupolvi on kai tottunut puhumaan ihmisistä koko nimellä, etenkin jos nämä ovat julkisuudessa tunnettuja henkilöitä. Mene ja tiedä.

Se, minkä kuitenkin koin erikoisena, on hänen tapansa puhua entisistä puolisoista. Pitkäaikainen elämänkumppani  esiintyy pääosin nimettömänä, kun taas kahta seuraavaa vaimoa hän kutsuu etunimi-sukunimi-muodossa. En tiedä mitä se on, etäisyyden ottoa, heidän työminänsä kunnioittamista vai piilotettua erovihaa. Ensimmäinen (tai siis toinen, oikeastaan kolmas) ero näyttää tapahtuneen vähittäisenä erilleen liukenemisena, kun taas toinen (tai siis kolmas, tai oikeastaan neljäs) on jättänyt selvästi jotakin hampaankoloon. Kirjoituksen hetkellä Mäkelä on löytänyt onnen, ja tämä nainen esiintyy etunimellään, jopa lempinimellään. Toki Mäkelä tätä teemaa pohtii, nimenomaan siitä näkökulmasta, minkä verran hänellä on oikeus muista ihmisistä kirjoittaa. Niinpä. Mihin vetää raja, se on se vaikein kysymys. Sille pitkäaikaiselle elämänkumppanille Mäkelä tuntuu kirjan lopussa kumartavan ja pyytävän samalla kaikkea anteeksi julkaisemalla hänestä iloisen ja hymyilevän kuvan ystäviensä keskellä. Hieno ele, minusta. Ja ehkä tämä kumppani on toivonutkin jäävänsä nimettömäksi. En ihmettelisi.

Kaiken kaikkiaan kirja oli todella kiehtova kuvaus omasta ajastaan, Suomesta 80-luvulta 2000-luvulle sellaisena kuin sotien jälkeen syntynyt sukupolvi sen näki ja koki, kustannus- ja kirjamaailmasta ja lopulta yhden ihmisen elämästä. Meinasin ensin jatkaa heti sarjaa taaksepäin, mutta meninkin eteenpäin ja aloin lukea surukirjaa, jonka Mäkelä on kirjoittanut vaimonsa kuoleman jälkeen. Tyyli, kirjoituksen sävy, on siinä hyvin toisenlainen.

Tässä vielä muutama sitaatti, jonka kirjasin ylös.

Vapaa kirjailijuus on alkuun uutta ja outoa:

Vapaa kirjailija. Vapaa tekemään töitä eli ei mitään.

Mutta kun kerään yhteen tosiasiat, käsitän, että olen toiminut oikein.

Yritän silti. Yritän ja yritän jos se oma ääni kuitenkin aukeaisi.

Ilman virkani antamaa asemaa olen suojaton ja saan iloisia iskuja, joiden laatu ja suuruus hämmästyttävät. Lohdutan itseäni sanomalla, että se kuuluu vain asiaan.

15-vuotisen apurahan saatuaan ja rahasta muutenkin:

Ikään kuin kuukausipalkka, jonka lisäksi saan tehdä vielä töitäkin niin paljon kuin sielu sietää ja kädet käyvät.

”Tästä alkaa todellinen kirjailijaelämä.” Ah, mikä lapsi olen. Alkaahan se, vaikka tapoja on kaikenlaisia.

Vapaus näköjään tarvitsee myös turvallisuutta eli rahaa tuekseen.

Vain raha takaa riippumattomuuden tässä yhteiskunnassa.

Ja kirjallisuudesta vielä (epäjärjestyksessä, kirjoittelin näitä ylös sinne tänne)

Jos kirjailijalla on minkäänlaista eettistä tehtävää, niin ehkä kuitenkin sentään tämä: hän on kansan, ei koskaan hallitsevan eliitin puolella.

Mikrohistoria on ihmisen historiaa, arjen historiaa. Tavallisten tallaajien huomiot kuvaavat joskus aikakautta paremmin kuin virallinen historiankirjoitus, joka edelleen usein katsoo asioita ylhäältäpäin, jopa arrogantisti von oben.

Outoa on se, miten joku pieni runo, jonka vain muutama ihminen tuntee ja lukee, elää kauemmin kuin moni hehkutettu ja kunnian kukkuloille juuri sinä vuonna nostettu eepos.

Uskon edelleen kirjallisuuteen, vaikka tätä uskoa koetellaan liki päivittäin, kun katsoo lehtien kulttuuriosastojen ja varsinkin television vastaavaa antia. Mutta sekin on osa samaa kuplaa, jota perustellaan sillä, että ihmisille annetaan, mitä he haluavat. Itse asiassa lukijoille ja katsojille annetaan sitä, mitä toimittaja haluaa. Hän taas pääsee arvioinnin vaivasta, kun ei enää näe sen suuremmin vaivaa.

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus
Tammi, 2016
n. 477 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja

Sinä sanoit: ”En pelkää kuolemaa. En ole koskaan pelännyt.”
Minä sanoin: ”Minäpä pelkään. Kun kuolen, teidän on poltettava minut, en halua pimeään multaan.”

Minulla meinasi käydä köpelösti tämän kirjan kanssa. Luin sen kirjaston e-kirjana ja olin päässyt varmaan yli puolenvälin, kun yhtäkkiä välistä katosi kymmeniä sivuja. Kun e-kirjassa ei niitä sivunumeroita ole ja kun tämä kirja on hyvin fragmetaarinen, en asiaa ensin huomannut. Ihmettelin vaan, että kylläpä tämä menikin nopeasti ja olipa kirja todella kummallinen ja pinnallinen, teennäinen ja tekotaiteellinenkin, ja ihmettelin, missä se oli se koskettavuus, josta moni kirjabloggari oli maininnut. Että ihan itkeneetkin olivat. Jaa, minkä vuoksi, tuumin, kunnes tulin selanneeksi kirjaa vielä kerran ja totuus selvisi: bugi! Sen takia välistä oli kadonnut kirjan ydin, Carlin kuolema, huumeet, joiden vaikutuksen alla 25-vuotias nuorimies riisuu itsensä alasti ja hyppää ikkunasta murskautuen kirjaimellisesti palasiksi. Samoin puuttuivat kohtaukset sairaalasta, minne perhe ja ystäväpiiri kokoontuu, järkyttyneenä, hyvästelemään rakkaansa. Tapahtumat muuttavat kaikkien hänen  läheistensä elämän, äiti mukaanluettuna. Tai oikeastaan äidin elämän ennen kaikkea.

Sivujen, niiden kertomuksen kannalta oleellisimpien, katoaminen välistä oli oiva oppitunti kirjan dramaturgiasta ja rakenteesta: kun yksi osa puuttuu, muut eivät toimi, ja jos se varsinainen sydän puuttuu, lässähtää kokonaisuus kokonaan ja jäljellä oleva tekstin lukee aivan toisessa valossa. Pelkät kauniit lauseet eivät kosketa, jos kirjailija ei anna itsestään kaikkea, näytä itseään vereslihalla. Näin oli todella käydä, onneksi huomasin viime tingassa mitä oli tapahtunut ja luin puuttuvat sivut. Nyt minäkin itkin, äidin rinnalla.

Mutta miksi sitten kirja tuntui ensin teennäiseltä ja tekotaiteelliselta? Koska kirjoittaja, New Yorkissa jonkinlaista bling-bling-elämää viettävä eronnut ja uudestaan avioitunut tanskalainen runoilija-äiti suree hurmaavan poikansa poismenoa kaipaavin, mutta perin ihailevin ja runollisin sanamuodoin. Kuin Lemminkäisen äiti hän yrittää koota kadonnutta poikaansa kokoon päiväkirjamerkintöjen, pojan kirjoittamien runojen (joista äiti ei ole tiennyt) ja muistiinpanojen sekä sekalaisten muistojen myötä. Äiti on poikaansa kokoon kursiessaan neuvoton, hän ei ole tuntenutkaan lastaan, hän pelkää jo nyt unohtavansa tämän, vaikka toisaalta tietää ettei unohda, poika vain muuttaa muotoaan, asuu magnolian kukissa ja muissa perheenjäsenissä, heidän ilmeissään, olomuodossaan ja muistoissaan. Lopulta karvas totuus tulee ilmi (ja nämä sivut siis bugi ensin kadotti). Poika on ollut huumepäissään, psykoosissa, nappailtuaan sieniä, riisunut itsensä alasti ja hypännyt ikkunasta ja että ei, se ei ole onnettomuus, se ei ole tapaturma, se on omaehtoinen hyppy kuolemaan, joskin huumeiden vaikutuksen alla tapahtunut. Ja se hyppy rikkoo paljon, paljon enemmän kuin pojan oman ruumiin.

Se, mikä minua kiinnosti etenkin ensi alkuun, oli se, miten ihminen jollakin tavalla tietää tulevan kuolemansa, ennenaikaisenkin. Äiti näkee unta, jossa poika kaatuu ja satuttaa itsensä, ja hän herää unestaan ahdistuneena. Poika taas on, kuten äiti päiväkirjamerkinnöistään nyt huomaa, pienestä alkaen puhunut kuolemasta toisella tavalla kuin muut. Ikään kuin luonnollisena tapahtumana, ei pelottavana. Ja: pojan, vanhempiensa avioeron kahtia halkaiseman, menetyksen pelko, joka ilmenee vaikeina hyvästeinä lapsena ja jonkinlaisena haahuiluna elämässä.

Nämä ovat ne asiat, mitkä jäävät mieleeni äidin tuskan lisäksi, tai oikeastaan läheisten tuskan, sillä jokainen reagoi nuorukaisen kuolevan ruumiin vierellä eri tavoin. Äidin elämän pojan kuolema muuttaa. Ura ei enää merkitse mitään (hän sanoo). Seurapiiritapahtumat eivät merkitse mitään (hän oppii sanomaan ei). Tärkeysjärjestys muuttuu kokonaan.

Niin, onneksi huomasin lukea puuttuvat sivut. Luulen, että palaan tähän kirjaan vielä uudestaan, luen sen kerralla läpi kokonaisuutena. Jäi sen verran paljon mietittyttämään sekä teemansa, tyylinsä että sen dramaturgian kaaren vuoksi.

Tästä tulee muuten myös etukäteismerkintä Kuukauden kieli -haasteeseen, jossa on lokakuun kielenä tanska. Enpä olisi arvannut löytäväni siihen näin kiinnostavaa kirjaa ja vieläpä minulle tyystin tuntemattomalta kirjailijalta!

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on ottanut sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja
tanskankielinen alkuteos Har døden taget  noget fra dig så giv det tilbage – Carls bog, 2017
suomentanut Kristiina Huttunen
S&S, 2018
n. 160 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

 

Henna Mäkelin: Kuolema

Ilo ja suru kuuluvat molemmat elämään, ja joskus ne kulkevat hyvinkin lähekkäin.

Kuolema kiinnostaa, niin minua kuin monia muitakin, totesin asettuessani Henna Mäkelinin tietokirjan Kuolema – kaikki mitä olet aina halunnut tietää varausjonoon kirjaston e-kirjojen puolella. Odottaminen palkittiin: kirja on nimittäin todella hienosti toteutettu ja laaja-alainen katsaus meitä jokaista koskettavasta aiheesta, enkä meinannut lainkaan malttaa lopettaa lukemista.

Kuoleman pariin toimittaja Henna Mäkelinin on sysännyt oman lapsen vakava sairastuminen. Hän alkoi etsiä vastauksia kysymyksiinsä, ja ehkä juuri siitä omakohtaisuudesta ja samalla ammattitaustasta johtuen kirja on helppolukuinen, mielenkiintoinen sekä aihettaan, haastateltaviaan ja lukijaa kunnioittava. Tämän viimeisen huomion panin merkille monta kertaa – hatun nostamisen arvoinen asia! Ainoa, mikä  jäi häiritsemään tekstissä oli kiroileminen. Kun sitaatit on muuten kirjoitettu puhtaaksi siistille yleiskielelle, särähtivät kirosanat ja ”perseet” korvaan ikävinä ja hiukan halventavinakin. Se ei varmasti ole ollut tarkoitus, mutta siltä se valitettavasti kuulosti.

Mäkelin on haastatellut kirjaansa varten hyvin monenlaisia ihmisiä leukemiaan kuolevasta miehestä sairaan- ja saattohoitajiin, lääkäreihin, filosofeihin, tutkijoihin, hautausurakoitsijoihin, sairaalapastoreihin, omaisiin ja niin edelleen. Kuolemaa katsotaan monelta kantilta. Ihminen voi kuolla niin monella tavalla ja kaikki ne jättävät jälkensä myös jäljelle jääviin. Suru on syvä, oli omainen kuollut sairauteen, oman käden kautta, väkivallan uhrina, onnettomuudessa tai vain vanhuuteen. Esiin nostetaan myös kuolemanrajakokemukset, saattohoidon merkitys, eutanasia ja masennuslääkkeiden sivuvaikutukset, joilla voi olla kohtalokkaita seuraamuksia.

Suurista lupauksistaan (”kaikki mitä olet aina halunnut tietää”) huolimatta kirja ei tietenkään aivan kaikkiin kysymyksiin vastaa. Kuolemaa käsitellään paitsi fyysisenä ja henkisenä tapahtumana ennen kaikkea luterilaisesta ja toisaalta ateistisesta katsantokannasta. Muut uskonnot ja niiden kuolemakäsitykset, hautaustavat ja käytännön asiat on rajattu pois. Esimerkiksi islamilainen, juutalainen, buddhalainen ja ortodoksinen kuolema on arkipäivää myös tämän päivän Suomessa, vaikka ne vähemmistönä ovatkin. Pieni vilkaisu tähän puoleen olisi ollut mielenkiintoinen lisä, sillä näkemykset ja tavat voivat poiketa paljonkin siitä, mihin me olemme tottuneet.

Mäkelin painottaa moneen kertaan, että kuolema ei ole Suomessa (vielä) tabu, mutta kaikesta päätellen siihen suuntaan ollaan kyllä uhkaavasti menossa. Tähän viittaa myös se, että lapsia ei välttämättä enää oteta hautajaisiin, mikä on kirjan asiantuntijoidenkin mielestä todella suuri virhe, sekä rauhoittavien lääkkeiden syöminen hautajaisissa. Ja jos kuolema ei vielä tabu olisikaan, surusta on jo tullut sellainen. Ei tiedetä miten siitä puhua, sitä ei haluta näyttää eikä nähdä, se pitää suorittaa pian pois päiväjärjestyksestä (freudilaisittain, tätä en tiennyt!) ja mennä eteenpäin, unohtaa. Mutta miten unohtaa rakkaus, kuten yksi haastatelluista parahtaa.

Ekoajattelun nostaminen esiin hautaamisen yhteydessä särähti pahasti korvaani. Ajatushan on sinänsä hyvä, maasta sinä olet tullut jne., mutta samalla se kaiken minimoiminen pahviarkusta tai tuhka(pöly!)pussista virtuaalikukkiin ja hautakiven kierrätykseen alkoi tuntua vähitellen äärimmäiseltä kitsastelulta ja vainajien halveksunnalta, välinpitämättömyydeltä. Tämä tuskin on tarkoitus, mutta kyllä se siltä alkoi vaikuttaa. Tiedän, että enää ei monesti toivota kukkia, koska ne maksavat ja kuihtuvat ja niin edelleen, mutta kovin tylyiltä näyttävät hautajaiset, joihin ei edes kukkia tuoda. Itse aion tilata kauniin kukkalaitteen vastedeskin, se on kunnioittamisen ele, sekä vainajan että omaisten. Samoin jäin erään hyvin rakkaan läheiseni kuoleman jälkeen miettimään, miten kuolemakin on jaettu nykyään rikkaisiin ja köyhiin. Köyhät vainajat saavat odottaa tuhkaustaan kuukausikaupalla, minkä jälkeen tuhkat ripotellaan yhteiseen paikkaan ja nimilaatta kiinnitetään yhteiseen kiveen ilman mitään mahdollisuutta edes laittaa juuri tälle vainajalle kukkapaikkaa. Minulle tuli siitä mieleen joukkohauta.

Entä mitä kertoo yhteiskunnasta se, että hautapaikka varataan 15–25 vuodeksi, minkä jälkeen se irtisanotaan ja annetaan eteenpäin, jos omaiset eivät pane hanttiin eli maksa? Tekijänoikeudetkin ovat voimassa 75 vuotta tekijän kuoleman jälkeen! Rahako se tosiaan tässä maailmassa enää merkitsee?

Valtavan mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja, jota luin paikoin kyyneleet silmissä, välillä päätäni puistellen ja välillä hymyillen. Inhimillisyys nousee tärkeimmäksi. Ja hyvä lisä tämä on myös tällä hetkellä vellovaan hoivakeskusteluun. Kuten yksi haastatelluista totesi: Jos emme kunnioita kuolevaa ihmistä, milloin me sitten kunnioitamme. Sillä ihmisiähän me tällä maallisella vaelluksellamme olemme, kokonaisia, tuntevia, arvostettavia ihmisiä.

Tein aivan liian vähän muistiinmerkintöjä, mutta nämä kaksi haluan nostaa ylös. Ne koskettivat jostain syystä molemmat syvästi.

Äiti oli aina ollut hautajaisten itkijänainen, joka vollottaa vapautuneesti, oli vainaja läheinen tai ei. Mirasta tuli äidin kuolemassa samanlainen. Hän oli teini-ikäisenä alkanut tukahduttaa ja piilottaa kyyneleensä muilta. Nyt hän antaa mennä.

(Äitinsä rikoksen uhrina menettänyt nainen)

Jos kaupan kassa oli minulle ystävällinen, päivä tuntui heti paremmalta. Pienet asiat piristivät paljon.

(Isoveljen itsemurhasta toipuva poika)

Henna Mäkelin: Kuolema – kaikki mitä olet aina halunnut tietää
Kustantamo S&S, 2018
luettu kirjaston e-kirjana
n. 188 sivua

Kyllikki Villa: Pakomatkalla

[…] en ole koskaan nähnyt tätä väliä päivällä. Nostalgiaa. Miksi yhä vaellan? Koen kyllä haltioituneita hetkiä. Mutta en tiedä vieläkään (68-vuotiaana) mitä elämältäni tahdon.

Siitä on jo vuosia, kun luin Kyllikki Villan matkakertomuksen Vanhan rouvan lokikirja. Ihastuin tuolloin hänen tapaansa kirjoittaa ja nähdä maailma. Villasta tuli kuin salaa yksi ihailemistani naisista, jopa esikuvista. Joten nyt, kun selailin taas kirjaston suhteellisen suppeaa e-kirjojen valikoimaa ja törmäsin hänen toiseen lokikirjaansa Pakomatkalla, en epäröinyt kauaa siihen tarttua.

Tällä kertaa (ja ennen tuota kuuluisaa Chilen merimatkaa) hän on lähdössä Afrikkaan, katsomaan isänsä ja tätinsä synnyinpaikkoja. Matkansa päämäärästä hän ei tosin kerro kellekään, tytärtään lukuunottamatta. Ajatus on hänestä itsestäänkin niin hurja ja kenties käytännössä mahdoton (miten mennä Afrikkaan laivalla), mutta hänellä on takanaan suuria suruja ja luopumista, joihin hän haluaa samalla ottaa etäisyyttä. Hän haluaa ottaa koko kotimaahan etäisyyttä.

Joten hän lähtee. Ensin Lissaboniin, sieltä Britanniaan, edelleen Saint Helenan saarelle ja vihdoin, sittenkin, Namibiaan. Kaikkiaan hän on matkassa viisi kuukautta. Hän pysähtyy kuhunkin maahan pitemmäksi aikaa, sillä ei hän vain matkusta, hän tekee samalla töitä, käännöstöitä, vaikka julkaisusta ei ole edes päätetty.  Villa on jo tuolloin pitkälti samassa tilanteessa kuin moni tämän päivän freelancer: julkaisupäätöksiä roikotetaan, lehdet eivät sitoudu ottamaan juttuja ja apurahahakemuksia rustaillaan viimeisenä oljenkortena. Lopuksi vain lähdetään ajatuksella, että kyllä ne asiat jotenkin järjestyvät. Niin, ilman tällaista heittäytymiskykyä ja luottamista johonkin tämä elämäntapa olisikin mahdoton. Ja hyvin Kyllikillekin lopulta käy, hänen käännöstyönsä julkaistaan sittenkin, matkoista syntyy muutama lehti- ja radiojuttu, ja vaikka apurahaa ei heru, myöhemmin syntyy tämä kirja.

Kirja koostuu päiväkirjamerkinnöistä, joita Villa paikoin myöhemmin kommentoi ja korjailee, tai pikemminkin lisäilee poisjäänyttä. Henkilökohtaisuudet hän jättää kokonaan pois, lukuunottamatta omia tuntemuksiaan ja huomioitaan. Minua tämä tyyli viehättää hyvin paljon, osin myös siksi, että Villa on merkinnöissään hyvin rehellinen. Hän ei esitä reipasta eikä teeskentele, hän itkeä vollottaa menetetyn rakkauden – kumppanuuden – perään, hän kompuroi ja menee eteenpäin. Tämä on se asia, mihin ihastuin jo ensimmäisessä lokikirjassa. Villan rehellisyys. Tuolloin hän hermoili yhteiseen ruokapöytään menemisestä, joka ikinen ilta, ja silti kaikki meni aina ihan hyvin. Halusin halata häntä! Tiedän tuon tunteen niin hyvin!

Ja tämä sama tunteiden, ajatusten ja huomioiden rehellisyys jatkuu siis näissä merkinnöissä. Lissabonin aika on raskasta, täynnä muistoja, hyviä ja huonoja, hän kävelee ja kävelee, juo viiniä ja napsii unilääkkeitä, vettä sataa, kuin pyyhkiäkseen hänen pahan mielensä pois. Sitten tulee uusi vaihe: Saint Helena. Sinne hän jää pariksi kuukaudeksi, tuosta noin vaan. Hän uudistuu. Hän tekee töitä, ui, lukee, kävelee, kompuroi, hermoilee, antaa itseään autettavan. Ja sitten tulee Afrikan ja Namibian vuoro. Matkan täyttymys. Hänen kirjoitustyyliinsäkin laskeutuu rauha, hänen sydämeensä tuntuu laskeutuneen rauha, minkä jälkeen hän on valmis myös palaamaan takaisin kotiin.

Tein valtavasti muistiinmerkintöjä, toisin sanoen kirjoitin ylös lauseita. Ellibsillä kun copy+paste ei toimi, joten on kirjoitettava käsin. Toisaalta, jäävätpä sikälikin paremmin mieleen. Muuten luin jälleen nopeasti, mutta en siksi, että olisin halunnut kirjan pian päättyvän vaan koska en malttanut lopettaa. Jos vielä vähän lukisin? Vielä pari merkintää? Näin se meni, ja hyvä etten silmät kyynelissä viimeisiä rivejä lukenut… Elämä on ihmeellistä.

[…] ainakin tämä työ pitelee minua jotenkin kiinni  tässä epätodellisessa ja turhassa elämässäni.

Illalla. Kääntänyt yhteensä 21 liuskaa, mutta kun pari liuskaa on kääntänyt, muistaa etteihän tätä kukaan ole pyytänyt.

Tuntuu koko ajan että olen ryhtymässä johonkin liian isoon. Tavallaanhan niin pitääkin.

Taistelin asiasta rauhallisesti. Pahinta on, etten tiedä milloin tulen takaisin ja miten. Kyllä meitä säännellään eikä kevytmielisyyttä ja vapautta sallita. Mutta on hyödyllistä olla vanha nainen.

Eilen näimme sen lyhyen vihreän välähdyksen joka kuulemma näkyy kirkaalla ilmalla juuri kun aurinko katoaa horisonttiin. Hyvän onnen enne.

Maanantai. Heräsin kello kolme uneen, jossa joku ilmoitti puhelimessa lyhyeen ja asiallisesti: ”On perustettu uusi yhtiö Enckellin kirjan julkaisemiseksi. Käännättekö sen? Mikä on palkkio?” Entinen oli 1300 painoarkilta, vastasin.

Vahinko, ettei mikään lehti Suomessa halunnut matkajuttua.

Jotain juttuahan tästä on johonkin lehteen saatava.  Suhteeni lehtiin ovat yhtä kurjat kuin kustantajiin.

Olen luvannut tehdä Hanskulle jonkinlaisen nauhan radioon kuunvaihteessa, lähtemään niihin aikoihin kun itse lähden. Impressioista kai enemmän kuin faktoista. Mutta kun ensivaikutelmissa on paljon kriittistäkin, täytyisi vähän asiatietojen avulla ymmärtää.

Monikohan tuntemistani osaisi olla näin jouten, yksin? Ikävähän minullakin on, jotenkin, mutta se ikäänkuin sisältyy ohjelmaan.

Loion, voimistelutan jalkoja, yritän lukea, mutta en pysty keskittymään. On niin käsittämätöntä että olen täällä.

Woolf sai minut kaipaamaan kirjoittamista, saaressa olisi ollut hyvä kirjoittaa. Mutta olen lehtien ja kustantajien nujertama.

[…] ja kaikesta olen selviytynyt. Oman pärjäämisen tunne ja tieto ihmisten avuliaisuudesta ovat melkein tasapainossa; ehkä avuliaisuutta on ollut enemmän ja niissä tilanteissa olen saanut olla avuton.

(J.K. Huomaan nostaneeni ylös etenkin Villan työhön ja sen epävarmuuteen liittyviä merkintöjä. Sitä kai kuvittelisi, että näinkin tunnetulla kääntäjällä ja kirjailijalla olisi mutkaton ja jotenkin helppo suhde työnantajiin, mutta ei se nähtävästi niin mene. Epävarmuus raastaa, vaikka Villa selvästi rakastaa työtään, hänhän jatkaa sen parissa, vaikka on jo eläkkeellä!)

Kyllikki Villa: Pakomatkalla: toinen lokikirja
2007, Like
192 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin

”Minähän en ole pelkästään ranskatar, olen pariisitar, ja se on vielä pahempaa!” – Catherine Millet

Luin, tai oikeastaan pikaluin, lukaisin, eilen Annastiina Heikkilän teoksen Bibistä burkiniin – Totuuksia ranskatar-myytin takaa. En ole oikein varma, miksi luin kirjan loppuun, sillä lupaavasta alusta (japanilaisten naisten Pariisi-syndrooma) huolimatta en kokenut saavani siitä oikeastaan mitään uutta tai kiinnostavaa irti. Tai no, nämä postaukseen lainaamani Catherine Millet’n lausahdukset, ne olivat todella herkullisia.

Mikä sitten tökki? Ehkä lopulta se, että tässä ei haeta ranskalaista naista vaan oikeastaan pariisitarta, sitä median ja mainostoimistojen luomaa ja kaikkien muiden naisten tavoittelemaa hahmoa, mutta ei sitten kuitenkaan lähdetä juuri Champs-Élysées’tä kauemmas. Siis sitä kalliiden muotiputiikkien katua, joka kaupunkia halkoo. Omalla tavallaan kirja jopa pönkittää sitä jo langetettua mielikuvaa ylimielisestä ranskalaisesta (pariisilaisesta), turhamaisesta, röyhkeästä, valkoisesta ja yläluokkaisesta. Toivoin kai salaa jotakin muuta. Että Heikkilä lähtisi todella tutustumaan ranskalaisiin naisiin. Lähtisi Pariisista, kiertelisi pitkin maata, kävisi kalatorilla, tehtaissa, maataloissa, artesaanien ja pienyrittäjien luona, ja toki myös filosofien ja bisnesnaisten, pariisilaisten kuppiloiden emäntien, muotisuunnittelijoiden, jne. Piirtäisi siis laajemman kuvan ranskalaisista naisista. Nyt hän keskittyy Pariisiin ja mediakuplaan, puhuu burkineista ja huiveista (terroristeista!) sekä Brigitte Macronista eli Bibistäkin juuri sen verran kuin Yleisradion kirjeenvaihtajalle sopii, eli raapumattamatta yhtään tämän ah, niin romanttisen presidenttiparin kuvaa. Sori, minä en siihen usko. Mutta Annastiina, miten esimerkiksi marseillelaisnaiset? Heidän juurensa ovat hyvin usein Afrikassa, Maghrebissa eli Pohjois-Afrikassa, Espanjassa, Italiassa ja Portugalissa. Miten he kokevat ranskalaisuutensa? Tai sitten Bretagne ja Normandia. Ei ole hentoja mallinaisia, vaan pragmaattisesti sään mukaan pukeutuvia, saappaat jalassa kulkevia. Ystävällisiä ja mukavia, itsetietoisiakin toki, mutta huumorintajuisia.

Mutta ei Heikkilä oikeastaan ranskalaista naista etsikään, vaan kertoo Ranskasta #metoo-liikkeen hengessä ja feministisistä lähtökohdista. Kirjaa vaivaa lievä tosikkomaisuus ja huumorintajuttomuus, laajempi näkökulma. Tämä tyyli ei vetoa minuun. En pidä siitä, että naisten pitäisi jonkin ”sisarellisen solidaarisuuden” hengessä ajatella asioista samalla tavalla. Ehkä siksi minua kiehtoivatkin eniten boheemikirjailija Catherine Millet’n ajatukset, siitäkin huolimatta että hänen elämäntapansa (naidaan kaikkia missä ja milloin vain) ei minua kiinnosta. Mutta se on hänen elämänsä, se ei minulle kuulu.

”Mielestäni intellektuellin velvollisuus on tuoda keskusteluun uusia näkökulmia, myös häiritseviä ajatuksia. Eihän lähikauppani kassa pysty sellaisia tekemään, vaikka hänellä olisi kuinka briljantteja tai provokatiivisia ajatuksia. – C.M.

Moraali on hyvä asia. Ongelmallista on, kun sen nimissä rajoitetaan muiden ilmaisunvapautta. -C.M.

Se, mistä Heikkilä kirjoitti myös paljon, on rasismi. Se on iso ongelma Ranskassa, se on ihan selvää. Jopa tällaiselle sivustaseuraajalle kuin minä. Tiedän hyvin, että pohjoisafrikkalaisilla ja afrikkalaisilla on vaikeuksia integroitua tähän perinteisesti suhteellisen valkoiseen yhteiskuntaan, eikä asiaa ole Ranskassa kovin hyvin hoidettu. Missäpä olisi. Toisaalta, kun katsoo monien rakastettujen näyttelijöiden, laulajien, muusikoiden, kirjailijoiden, taiteilijoiden, kokkien, jne. sukupuuta, on aika hauska huomata, että suuri jollei jopa suurin osa on alunperin kotoisin muualta kuin Ranskan rajojen sisäpuolelta.

Joten sikälikään en ymmärrä, mitä joku uudissana ”rodullistettu” tässä kohtaa auttaa, minun korvaani se kalskahtaa itse asiassa aika rasistisena ja vastenmielisenä ilmaisuna. (Vähän samaan tapaan kuin feministien lanseeraama uudissana ”naisoletettu”. Lupaan lyödä kasvoille, ainakin kuvaannollisesti, sitä joka minua tuolla sanalla kutsuu.)

Mihin päädyin? En kai mihinkään. Luin kirjan nopeasti, ja silti se herätti paljon ajatuksia. Olen Annastiinan tavoin ollut pienestä pitäen Ranska-fani, mutta nähtävästi eri lähtökohdista, muoti ja se Champs-Élysées-maailma ovat minulle jokseenkin yhdentekeviä. Joten ehkä siksikin koin olevani ihan väärässä seurassa tämän kirjan kanssa. Jossain vaiheessa aloin itse asiassa lukea sitä suomalaisen, pitkälti angloamerikkalaistuneen kolmikymppisen somenaisen heijastumana: siis sen proteiinirahkajuomia juovan fitness-naisen, joka tasa-arvoisena kaiken sukupuolittavana feministinä hoitaa lapsiaan kiintymysvanhemmuuden oppien mukaan. Mielenkiintoista sinänsä, oikeastaan.

Lopuksi kuitenkin jotain, mihin voin täysin rinnoin yhtyä. Ruoka ja miten siihen suhtaudutaan, kas näin:

Ranskassa ei juurikaan puhuta ruoan terveellisyydestä, ravitsevuudesta tai täyttävyydestä, vaan mietiskellään sen makuja tai raaka-aineiden alkuperää. Viljattomia tai maidottomia  ruokavalioita kokeillaan toki Ranskassakin, mutta kyse on marginaalivillityksistä.

Tämän ajattelutavan soisin rantautuvan Suomeenkin!

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin Totuuksia ranskatar-myytin takaa
Kustantamo S&S, 2018
250 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Toiviainen & Salmi: 12 tarinaa kirjoittamisesta

Selailin tässä eräänä iltana kirjaston vapaana olevia e-kirjoja ja törmäsin Mikko Toiviaisen ja Ronja Salmen toimittamaan teokseen 12 tarinaa kirjoittamisesta. Mikäs siinä. Kirjoittajien pohdiskelut omasta kirjoittamisestaan ovat aina mielenkiintoista luettavaa.

Tähän kirjaan on valikoitunut kirjoittajia laidasta laitaan. Niin laidasta laitaan, että vähän ihmettelin onko tässä lähdetty henkilö edellä kirjoittamisen sijaan… Mukana on yksi kirjailija, muttei yhtään runoilijaa tai novellistia, sen sijaan ääneen pääsee maahanmuuttajapoliitikko, mainosnainen, teatteriohjaaja, lauluntekijä, räppääjärunoilija (okei, oli siellä sitten runoilijakin, tosin kävi ilmi että räppäristä runoilijan kouli kustantaja – onko sillä lopputuloksen suhteen merkitystä, en tiedä, hämmästyinpä vain että näinkö se nykyään menee), stand up -koomikko, tubettajakolmikko, toimittaja, bloggaaja ja pari elokuvantekijää.

Ja jos on haastateltujen joukko kirjava, niin sitä on myös teoksen tyyli, joka vaihtelee Salmen puhekielisestä hypetyksestä Toiviaisen hyvinkin sujuvaan kirjoitustyyliin, jossa henkilön pohdinnat kirjoittamisesta nousevat tärkeämmäksi kuin henkilö henkilönä. Jälkimmäisistä osuuksista pidin kovasti, nämä tekstit olivat kiinnostavia ja innostavia.

Aivan kaikkia tekstejä en jaksanut lukea loppuun asti tekstin tyylin tai haastatellun itsensä vuoksi. Mutta sitten oli toisaalta ne, joita luki todella kiinnostuneena. Kuten Emmi Itäranta, jonka työskentelymetodit ovat juuri niin pedantteja ja määrätietoisia kuin voi kuvitella, ja jonka ajatusmaailma lupaa paljon:

Olen kiinnostunut vallankäytöstä ja valtarakenteista yhteiskunnassa . […] jos informaation ja tiedon saatavuus otetaan ihmisiltä pois, heitä on helpompi hallita

Näinhän se on. Aion varmasti palata Itärantaan vastakin.

Miltei päinvastainen henkilönä ja kirjoittajana metodiensa puolesta tuntuu olevan laulunkirjoittaja Samuli Putro, jonka tuotantoa tunnen huonosti, mutta josta nyt kiinnostuin hyvinkin paljon. Hän pohdiskelee mm. näin:

”Jossakin kohtaa teosten sisällöllisyys ja elämä menevät samaksi mytyksi ja vasta aikojen päästä voi tutkia, mikä se elämän ja yksilöllisyyden viesti on.

[…] ammattinahan laulunkirjoittaja on huono, mutta intohimona hyvä.”

Bloggaaja-toimittaja Eeva Kolun tekstin kohdalla löysin yllättäen paljonkin saman suuntaista ajattelua kirjoittamisesta, siitäkin huolimatta, etten varsinaisesti kuulu hänen lukijakuntaansa. Mutta esimerkiksi tämä oli minusta mainio toteamus:

”Pidän paljon välimerkkien käytöstä: pisteistä, ajatusviivoista ja sulkumerkeistä. Näen ne ikään kuin eri ilmeinä.”

Näin se on! Vaikka kirjoittamisoppaat ja ties mitkä editorit miten sanoisivat, että kolmea pistettä ei saa käyttää ja huutomerkkiä ehkä kerran elämässä. Höpsis pöpsis, sellaista sääntöä ei ole, kuten ei sellaistakaan, että tärkein välimerkki on piste. Ei, välimerkit ovat kirjoituksen suola, liika pisteiden käyttö tekee teksistä tökkivän.

Kiinnostavia oli myös (krhm, tähti)toimittaja Reetta Rädyn pohdinnat kirjoittamisesta toimittajan näkökulmasta, vaikken jaakaan hänen innostustaan amerikkalaisen journalismin suhteen. Onneksi Räty on huomannut että muutakin näkökulmaa voi hankkia ja on ryhtynyt mm. opiskelemaan arabiaa. Tätä toivoisi näkevänsä suomalaisessa journalismissa enemmänkin, ettei kaikki olisi aina sitä angloamerikkalaista kopioimista. Maailma on niin laaja, ja niin ovat tulkinnatkin siitä.

Yksi asia nousi useamman kirjoittajan kohdalla esiin: joutilaisuus luovuuden lähteenä. Kirjoittaminen vaatii aikaa, tyhjiä hetkiä, oivalluksia, ja myös aikaa kirjoittamisen ja editoinnin välillä, unohdusta, joka näyttää tekstin uudesta näkökulmasta. Totta. Kaikella ei ole, ei voi olla, kiire.

Mikko Toiviainen & Ronja Salmi: 12 tarinaa kirjoittamisesta
WSOY, 2017
221 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo on yksi niistä suomalaisista kirjailijoista, joiden tuotantoon olen halunnut tutustua. Hänessä – hänen julkisuuskuvassaan – on jotakin, mikä kiehtoo minua: hänen etäinen ja utuinen katseensa, haalean vaaleansiniset silmänsä,  tyylikäs harmaa tukkansa, ikuinen monalisamainen hymy… Mutta mihin kirjaan tarttua? En tiennyt.

Viihdepuolen jätän suosiolla väliin, samoin masennuskirjat (kiitos, sitä puolta olen nähnyt  tarpeeksi elävässä elämässä). Kun sitten huomasin, että häneltä on tänä vuonna ilmestynyt pohdintakirja, jonka teemana on nelikymppisyys ja sen tuoma toinen elämä, ajattelin että tämä voisi olla kiinnostava. Olenhan samaa ikäpolveakin hänen kanssaan. Kirja on kaiken lisäksi taitettu kevyesti ja koostuu lyhyistä tekstinpätkistä, mikä tuntui houkuttelevalta.

Mutta kymmenen sivun jälkeen olin jo luovuttaa. Huomasin joutuneeni väärään seuraan. Tämä olikin minuudessavellomiskirjallisuutta, ja mitä pitemmälle luin, sitä selvemmäksi vellominen kävi. Kuka olen? Olenko sitä mitä haluan? Mitä minun pitäisi olla? Olenko tylsä, onko minun keskiluokkainen elämäni miehen, lasten, koiran, auton ja taloprojektin kanssa mielenkiinnotonta?  (Ei, ei se ole, ihmisen elämä on kaikkein mielenkiintoisinta, arjessakin, kun sitä vain katsoo niin) Ovatko muut, eronneet, deittailevat, matkustelevat someihmiset kiinnostavampia ja parempia kuin minä? Teinkö oikeat ratkaisut? Oliko elämä tässä, päättyykö se neljäänkymmeneen ikävuoteen? (Eh, ei.) Ja niin edelleen.

Omien pohdintojensa tueksi Vanhatalo ottaa angloamerikkalaisia (98% + muutama muu) minuudessavellojakirjailijanaisia (+ 1 mies), mutta nämä pätkät ohitin suosiolla. Tai ohitin kyllä, mutta mielenkiinnosta googletin jokaisen esiin nostetun nimen ja arvuuttelin etukäteen onko kyseessä jenkki vai britti. Hämmentävää. Näinkö valtavan angloamerikkalaistunutta suomalaisuudesta on tullut? Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kiinnitän asiaan huomiota…

Lopulta Vanhatalo ei löydä vastausta kysymyksiinsä, ne eivät johda oikeastaan mihinkään. Tai ehkä hän toteaa, että ei siinä hänen elämässään mitään vikaa olekaan. Taloprojekti valmistuu, puolisot löytävät toisensa uudelleen ja lapset kulkevat mukana.

Harmittelin tätä sisäänpäin kääntynyttä näkökulmaa, sillä Vanhatalo kuitenkin kirjoittaa taitavasti, ja mielenkiintoisimmillaan hänen pohdintonsa ovat silloin, kun hän peilaa itseään omiin vanhempiinsa ja isovanhempiinsa. Ei, ei siinä mitään angloamerikkalaisia kirjailijattaria tarvita, se pohja löytyy paljon lähempää. Ja se on paljon, paljon kiinnostavampi, paljon, paljon läheisempi.

Pieni huomio vielä kirjan kannesta, se kuvaa minusta osuvasti kirjan tunnelmaa. Selvästikin kirja on myös jatkoa edelliseen, masennusaiheiseen kirjaan, paitsi teemaltaan myös kannen tyyliltä.

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä
S&S, 2018
206 sivua
lainattu e-kirjana kirjastosta