Aihearkisto: tietokirjat

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta

Kulttuurissamme arvostetaan menestymistä sekä halutaan uskoa siihen, että ihminen on oman onnensa seppä ja onnellisuusoppaiden avulla selviää kaikista ongelmista. Tuntuu, että yhteiskunnan maallistuessa lähimmäisenrakkauden ihanteet on haudattu, vaikka välittämistä onneksi vielä on.

Vielä on muutama keväällä lukemani kirja, joista en ole postannut. Yksi niistä on Laura Honkasalon esseemäinen Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta.

Honkasalo on jäänyt mieleeni naistenlehtien jutuista ja siitä, miten hän on avoimesti kertonut kokemuksistaan avioerolapsena sekä siitä, miten hän ei olisi koskaan toivonut omien lastensa kokevan samaa. Ja kuitenkin hänen pahin pelkonsa kävi toteen ja hänen oma liittonsa kariutui. Minusta Honkasalon tuoma näkökulma on ollut tervetullut siihen hymistelevään kaanoniin, jonka mukaan avioerot ovat joskus paras vaihtoehto koko perheelle ja uusperheet voivat olla onnellisia. Juu, varmasti näin. Mutta pääpaino pitäisi kuitenkin olla sanoilla joskus ja voivat olla.

Joten kun Honkasalo tarttui aiheeseen nimeltä yksinäisyys, päätin lukea mitä hän siitä sanoo.

Lukukokemukseni oli ristiriitainen. Toisaalta Honkasalo kirjoittaa todella kiinnostavasti ja kauniistikin. Hän toteaa yksinäisyyden lisääntyneen tässä individualismia ihannoivassa ajassa, ja hänen omia ajatuksiaan yksinäisyydestä ja siihen kasvamisesta lukee mielenkiinnolla. Syntyy kuva tytöstä ja naisesta, joka on romanttinen, itsekseen viihtyvä ja syrjäänvetäytyvä, mutta joka samalla ihailee ja suorastaan pää punaisena kadehtii kauniita ja sanavalmiita skumppalasien ja vaihtuvien poikaystävien täyttämää ”makeeta elämää” eläviä nuoria naisia, joita Facebook ja muut juorulähteet tuovat iholle asti. Teki mieli ravistella kirjailijaa että huhuu, ei tuo ole kadehtimisen arvoista, mutta onneksi hän kirjan loppua kohden hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja tajuaa, ettei ole mitään vikaa siinä, ettei ole bilehilu. Kuten ei olekaan.

Rehellisesti hän kirjoittaa myös avioeron ja (taas kerran) yksin jäämisen musertavasta painosta, ja toisaalta hyvin kauniisti esimerkiksi lapsuudenmuistoistaan isovanhempiensa huomassa. Uusperheelle hän sanoo ei kiitos, hän on nähnyt mitä se on.

Mutta sitten tulevat miinukset. Jostain syystä Honkasalo ei luota oman kokemuksensa merkittävyyteen, vaan lainaa nettikeskusteluja (vauva.fi ei välttämättä ole luotettavin tai kiinnostavin lähde…) ja nimettömien ihmisten omia kokemuksia. Kun niiden tueksi otetaan vielä kaikenmaailman amerikkalaisia (ja siis vain amerikkalaisia) pseudotieteellisiä mutututkimuksia ja ihmissuhdehömppää, mieleni teki kirkua: suomi ei ole yhdysvallat, suomalaiset eivät ole yhdysvaltalaisia, suomen ja yhdysvaltojen välillä on 7844 kilometriä ja mentaalinen etäisyys on tuhat kertaa enemmän! Oli kuin olisi lukenut ylipitkäksi venähtänyttä Hesarin tai naistenlehtien artikkelia (miten ne nykyään muistuttavatkin niin kovasti toisiaan?).

No, en kuitenkaan kirkunut, vaan hillitsin itseni ja hyppäsin noiden kohtien yli ja etsin Honkasalon omaa ääntä. Onneksi niin, sillä sitä lukikin mielellään, se riitti kertomaan sen, mitä hän halusi sanoa.

Vielä pieni huomio kirjan kannesta: minusta se oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kaunis ja eleetön, ja kertoi yhdellä vilkauksella, mistä kirjassa on kyse. Plussaa myös siitä, että kirjan nimi on isommalla kuin kirjailijan.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta
Kirjapaja, 2016
168 sivua
kirjastosta

Kolme kesken jäänyttä matkakirjaa

Voi kai kesken jääneistäkin kirjoista kirjoittaa? Syitä kun jättää kirja kesken on niin monia: joskus sitä päättää paneutua aiheeseen myöhemmin paremmalla ajalla, joskus kirjan aihe tai tyyli ei vain iske. Tällä kertaa kesken jäi kolme hyvin erilaista matkakirjaa. Niistä seuraavaksi lyhyesti.

Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa

Onko tämä puutarhakirja vai matkakirja? Vaikea sanoa, sillä oikeastaan se on molempia; kirjastossa se oli matkakirjahyllyssä Irlannin kohdalla. Teemana on kuitenkin puutarhat, joihin Tuuri johdattelee lukijansa todella kiehtovasti ja asiantuntevasti. Värikuvia kirjassa ei ole, vain mustavalkoisia piirustuksia. Ensin ihmettelin ratkaisua, mutta sitten totesin että voihan sen näinkin tehdä. Halvemmaksikin tulee, lienee kustantaja ajatellut… No, onneksi Tuuri taitaa kuvailun taidon, joten lopulta luin kirjaa kertomuksena (ja kävin kyllä kurkkimassa netistä kuvia, upeita paikkoja, kerta kaikkiaan).

Luin pitkälti sata sivua, mutta lopulta jätin kirjan kesken, koska ajattelin että tämä olisi kiva olla omana, jolloin voisin tehdä muistiinpanoja ja tutkiskella kasveja ja puutarhoja tarkemmin. Eli kirjastolaina toimi tällä kertaa ostosinnoittajana. Tähän kirjaan palaan varmasti uudestaan paremmalla ajalla.

Kirsi Piha: Medicien naapurissa

Italia on alkanut kiehtoa minua viime aikoina, ja muistin Kirsi Pihan kirjoittaneen pienen kirjan omista Italia-kokemuksistaan. Pidän Pihan pirteästä olemuksesta ja mieleeni on jäänyt myös hänen Hesarissa aikoinaan luotsaamansa lukupiiri, joka oli yllättävän mielenkiintoinen. Miinusta on minun silmissäni kokoomuslaisuus, mutta ei anneta sen nyt häiritä.

Medicien naapurissa kertoo Kirsi Pihan, hänen (silloisen) miehensä ja tyttärensä kokemuksista vanhan italialaisen talon omistajina ja asukkaina. Luvut ovat lyhyitä, espressokupillisen pituisia, kuten Piha hauskasti toteaa. Ensi alkuun ne ihastuttivatkin kepeydellään, mutta sitten jokin alkoi tökkiä. Jokin? Mikä jokin? Se sittenkin liian pinnallinen ja kliseinen kuva, jonka kirja Italiasta loi? Pääsin sivulle 32 ja yritin myöhemmin lukea lisää… mutta ei. Kun ei vaan ei. Plussaa kuitenkin lukujen kolumnimaisuudesta ja Pihan ottamista, seepiasävyisistä valokuvista.

Tero Tähtinen: Lohikäärmeen päivät – puoli vuotta Shanghaissa

Tero Tähtinen oli minulle vieras nimi, mutta ajatus Kiinaan, teehen ja kiinalaiseen kirjallisuuteen liittyvistä päiväkirjamaisista merkinnöistä kuulosti hyvältä. Pidin myös kirjan fyysisestä olemuksesta: melko paksuna ja neliömäisenä kirjana se oli mukavan taipuisa ja painoltaan kevyt sujauttaa olkalaukkuunkin. Mutta valitettavasti positiiviset kokemukset loppuivat siihen. Päiväkirjamerkinnät olivat välillä liiankin tarkkoja, lukijaa tuskin kiinnostaa kauppareissut, aamiaispuurot, teekupin tarkat hinnat, yms.

Sitäkin suurempi ongelma oli Tähtisen asenne, joka oli kummallinen yhdistelmä ylimielisyyttä että kritiikitöntä ihailua. Eikä minua Kiinasta kiinnostuneena lukijana kiinnosta pätkääkään kirjoittajan vegaanius, päinvastoin, on vaikea kuvitella miten pääsisi Kiinan kaltaisen kulinaristisen kulttuurin sisään syömättä heidän tarjoamaansa ruokaa. Kun jo kieltäytyminen ruoasta on tavattoman epäkohteliasta, saati sitten tofun ronkkeloiminen lihapalojen seasta…

Tämä oli todella harmi, sillä puhuessaan kiinalaisesta runoudesta ja kiinan kielestä Tähtinen oli kuin toinen henkilö. Kolmisenkymmenen sivun jälkeen totesin että taidan jatkossa lukea mieluummin hänen kääntämiään teoksia ja toivon, ettei ruokavalio tuota siihen ylimääräistä sivumakua.

Esa Seppänen: Raavi niskaa – löytöretki tietokirjailijan maailmaan

Tietokirjailijan roolissa kirjoitan tietenkin muita varten, mutta niin, että toteuttamalla itseäni saan sekä prosessista että sen tuloksesta tyydytystä ja hyvää mieltä. Kokonaisuuden pitää olla harmoniassa, jokaisen palan pitää olla justiinsa sillä paikalla mihin se kuuluu. (s. 45)

Kävipä niin, että olin tehnyt epämääräisen muistiinmerkinnän. Olin halunnut lukea kirjan kirjan kirjoittamisesta, tarkemmin sanoen tietokirjan kirjoittamisesta, ja sitä varten kirjannut post-it-lappuselle aihetta sivuavan teoksen nimen. Mutta kas, kirjastohaku ei tällä nimekkeellä tuottanutkaan tulosta. Eikä google-haullakaan löytynyt mitään. No, jos ei sitä, niin ehkä jotain muuta, ajattelin.

Ja niin törmäsin Esa Seppäsen kirjaan Raavi niskaa – löytöretki tietokirjailijan maailmaan. En tuntenut Seppästä enkä hänen tuotantoaan, mutta kirja oli sopivan pituinen (vähän päälle sata sivua), eikä varsinainen kirjoitusopas, vaan antaisi pikemminkin kuvan tietokirjailijan työstä, metodeista, ongelmanratkaisuista ja siitä, miten (tieto)kirja käytännössä syntyy. Tätäkään kirjaa ei ollut pääkaupungin kirjastoissa kuin kolme kappaletta, mutta jälleen kirjaston ihanat ihmiset toivat sen minulle omaan lähikirjastoon asti, mistä heille lämmin kiitos.

Luin kirjan kahdessa päivässä. En yksinkertaisesti malttanut laskea sitä kädestäni. Tein myös valtavasti muistiinmerkintöjä, nyökyttelin ja koin ahaa-elämyksiä. Esa Seppäsen (s. 1933) tausta juontaa Kouvolaan ja Kouvolan Sanomiin, jota hänen vanhempansa aikoinaan luotsasivat, mutta varsinaisesti hänet tunnetaan Venäjän asiantuntijana ja poliittisesta (sota)historiasta kirjoittavana eläköityneenä everstiluutnanttina ja Kekkosen entisenä adjutanttina. Hops, mihin minä nyt jouduin, ajattelin hetken, mutta Seppänen kirjoittaa niin persoonallisella, jutustelevalla ja samalla innostuneella ja alaansa arvostavalla tavalla, että innostus tarttui. Ja täytyy lisätä, että hänen valtavan laaja kokemus- ja tietoperäinen taustansa näkyy paitsi riveillä myös rivien välissä.

Jos tietokirjailija-Seppäsen sanoman haluaisi kiteyttää ihan muutamaan asiaan, olisivat ne seuraavat: rakasta mitä teet ja tee mitä rakastat; kirjoita rakkaudesta älä rahasta; ajattele ensin, ja ajattele tarkkaan, tee vasta sitten; panosta rakenteeseen, hatara rakenne ei kanna; tieto on valtaa ja se on etsittävä; on pystyttävä seisomaan sanojensa takana ja tunnettava siten vastuunsa; työllään tietokirjailija kantaa kortensa yhteiseen kekoon. Ja: hyvän kirjan tunnistaa siitä, että se on hyvä myös kymmenen vuoden kuluttua.

Ammattimaisena tietokirjailijana Seppänen ei tietenkään perusta kirjaansa pelkästään omiin kokemuksiinsa, vaan käy myös kiehtovia keskusteluja kollegoidensa kanssa. Heitä ovat esimerkiksi pappi ja yhteiskuntatieteilijä Arto Luukkanen ja tietokirjailijat ry:n toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Pietiäinen, mutta myös UKK-arkiston Pekka Lähteenkorva ja Slavican (oi, miten halusin jo astua tuohon tiedon pyhäkköön sisään!) Irina Lukka. En ollut edes ajatellut tätä Venäjä-yhteyttä kirjaan tarttuessani, mutta nyt kiinnostuin siitäkin.

(Tähän kohtaan halusin kirjata ylös erään huomion [ah, löysinpäs sen, ks. postauksen loppu*] kirjasta, mutta huomasin jälleen muistiinmerkintöjeni vaillinaisuuden; kirjaston kirjaan ei voi tehdä merkintöjä, ja vaikka olin sujautellut lukuisia paperilappuja sivujen väliin, en silti enää löytänyt kohtaa jota halusin lainata. Hah, tästä(kin) Seppänen kirjoittaa erinomaisesti, siis siitä, miten lähdeviitteet on tehtävä selkeästi, jotta niihin voi myöhemmin aina palata! Minun on nähtävästi löydettävä itsestäni sisäinen sotilaani, joka ajattelee ja toimii selkeästi eikä peppimäisesti hyppien ja poukkoillen…)

Voi sen näinkin tehdä, mutta ei se riitä…

Tämä pieni kirja antoi paljon, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa paitsi ammatillinen tietokirjan kirjoittaminen, myös koko kirjantekoprosessi, tiedonhankinta, erikoiskirjastot, näkökulmat kirjan tulevaisuuteen (ei, fyysinen kirja ei katoa, siitä ovat kaikki yhtä mieltä), jne. Ja kiehtovaa oli myös huomata, että tietokirjailijaksi voi ryhtyä myös myöhemmällä iällä, eikä silloin muusta kokemuksesta todellakaan ole haittaa.

Ainoat pienet harmistukseni liittyvät suomalaiskirjojen helmasyntiin eli lukuisiin kirjoitusvirheisiin, jotka ovat usein ihan pelkkiä näppäinvirheitä tai tuplasanoja; viimeinen oikoluku on jäänyt tekemättä ennen painoon menoa, ja nyt sen joutuu tekemään lukija. Toinen harmistukseni on kirjan hinta. Tämä pieni pehmeäkantinen kirja ilman nelivärikuvia maksaa melkein 35 euroa. Olin nimittäin jo ostaa sen itselleni, mutta hinta tuli väliin. Harmi.

Esa Seppänen: Raavi niskaa – löytöretki tietokirjailijan maailmaan
Avain, 2016
139 sivua
kirjastosta

* Löysinpäs sen! Etsin kirjan alusta ja keskivaiheilta, mutta sehän olikin ihan lopussa. Kyse on siis Seppäsen ja Luukkasen keskustelunpätkästä, jossa he harmittelevat suomalaisten äärimmäisten ohutta Venäjän-osaamista, tuntemusta ja tietämystä. Luukkanen toteaa, että ”Venäjä-keskustelusta ei saisi tulla salatiedettä, joka on vain jonkin poliittisen puolueen, oppiaineen tai ryhmän hallussa” ja Seppänen jatkaa: ”Artosta pahinta on se, että vain toistellaan sitä mitä anglosaksisessa kirjallisuudessa sanotaan. ’Se on rappiota’, hän toteaa suorasukaisesti eikä minun ole omasta kokemuksestani vaikea yhtyä tähän arvioon.” Amen!

Kirsi Tuominen: Tuoksuva puutarha ja parveke

Minun sieluni vaeltaa tuoksuissa
niin kuin toisten sielu musiikissa.
– Charles Baudelaire

Luen (tai lueskelen) mielelläni puutarhakirjoja, joten kun kirjastossa oli lainauskoneen vieressä olevalle esittelyhyllylle nostettu Kirsi Tuomisen hurmaava kirja Tuoksuva puutarha ja parveke, nappasin sen oitis mukaan.

Omaa tuoksuvaa puutarhaa minulla ei tällä hetkellä ole, mutta nautin suunnattomasti unelmoinnista. Sillä jos (ja kun!) minulla taas oma puutarha on, haluan sinne tuoksuja. Ruusuja, yrttejä, mitä muuta? Niitä tämä kirja esittelee. Eikä sen tarvitse olla edes puutarha, pieni parveke tai patiokin riittää. Tai kukkakimppu pöydällä, tuoksuuhan sekin. Tai ehkä täytyy – toistaiseksi – antaa vain nenän johdattaa, kulkea puutarhoissa, puistoissa ja kasvihuoneissa nuuskutellen, ammentaen itseensä kaikkia niitä tuoksuja ja hajuja, jotka tekevät puutarhasta puutarhan. Mmm…

Sille, joka todella haluaa ryhtyä rakentamaan omaa tuoksupuutarhaansa, antaa tämä kirja mainion alkusysäyksen. Mistä hajuista kukakin pitää, on henkilökohtaista. Toiset rakastavat voimakastuoksuisia ruusuja, toisille ne aiheuttavat lähinnä päänsärkyä tai pahoinvointia (kuten minulle). Toiset rakastavat mullan tuoksua ja tomaatin hajua, toisille riittää yrttien lempeät aromit. Aijaijaijai… Minä pidän talvesta, mutta kieltämättä tämä kirja aiheutti pientä kesän kaipuuta…

Niin, ja vaikka teksti ja kuvat eivät tietenkään tuoksu, olin huvittunut huomatessani että kirjaa lukiessani hengitin voimakkaasti nenän kautta, kuin muistellakseni kuvien nostattamia tuoksumuistoja: lehtikuusta, ruusua, orvokkia, syreeniä, mutta myös multaa ja nurmikkoa. Miten mielenkiintoinenkaan onkaan ihminen aistimuksineen!

Lopuksi vielä muutama huomio kirjan ulkoasusta. Neliön mallisena ja pehmeäkantisena tämä oli hyvin miellyttävä kantaa mukana ja avata avoimeksi pöydälle. Taitto oli raikas ja hengittävä, pienet tietolaatikot kasvikuvien kanssa kivat. Kuvia oli runsaasti ja ne olivat kauniita, mistä myös plussaa!

Kirjaston kirjaa on joku käynyt jyrsimässä kulmasta, minkä tosin huomasin vasta kuvaa ottaessani.

 

Kirsi Tuominen: Tuoksuva puutarha ja parveke
Minerva, 2012
215 sivua
kirjastosta

Pentti Saarikoski: Bretagnen päiväkirja ja muita myöhäisiä merkintöjä

Kylän komein kalastaja tuli ryypylle, löi minua olkapäälle: sinä se aina vaan kirjoitat! Miten oli saalis? Merde! Seitsemän kiloa!

Pentti Saarikosken viimeisimpiin muistiinmerkintöihin perustuva Bretagnen päiväkirja ja muita myöhäisiä merkintöjä ilmestyi pari vuotta sitten Saarikosken tyttären Helena Saarikosken toimittamana. Halusin lukea sen jo tuolloin, mutta kolmeakymppiä huiteleva hinta piti meidät erossa ja pääsin tutustumaan siihen vasta nyt, kirjaston myötävaikutuksella. (Edelleen haluan kirjan omakseni, mutta en tuohon hintaan.)

Kirja on pieni ja lyhyt, luin sen yhdessä illaksi kääntyvässä iltapäivässä. Lyhyydestään huolimatta se on asiaa täynnä. Runot ja päiväkirjamerkinnät vievät lukijan Saarikosken mukana ensin Irlantiin, sitten Bretagneen (ehkä hänet on sinne houkutellut Mika Waltarin pienoisromaani, jota itse asiassa luen samaan aikaan?) ja lopuksi Ruotsiin. Tekstiä rytmittävät Saarikosken piirrokset, jotka eivät nyt ihan samalle tasolle ylläkään kuin hänen runonsa ja kirjoituksensa, vaikka hän (ironiaa? vai ei?) itseään kuvataitelijanakin mieluusti pitäisi: ”Koulutustahan minulla ei ole, mutta oliko sitä tullimies Rousseaullakaan?

Kuten päiväkirjoissa yleensä, Saarikoskikin kirjaa ylös erilaisia mietteitä, jotka ulottuvat Bretagnen säästä, ihmisistä ja maisemista riitoihin vaimon kanssa, oman työskentelyn pohtimiseen ja politiikkaan. Hän seuraa Suomen vaaleja etäältä (1980-luku oli kuplatalouden aikaa kuten tämä rahaa rakastava 2010-lukukin), pohtii Ranskan frangin devalvaatiota ja ihmettelee, miksi ranskalaiset äänestävät Giscardia (d’Estaing, oikeistolainen poliitikko ja Ranskan 20. presidentti). Ja hän lukee. Lukee, lukee ja lukee, ja tekee töitä.

Eletään siis vuotta 1983, joka jäi Pentti Saarikosken viimeiseksi, hän kuoli Suomen matkallaan elokuussa Joensuun keskussairaalassa vain 45-vuotiaana. Mutta tulevaa kohtaloaan hän ei päiväkirjamerkintöjään kirjoittaessaan tiennyt. Silti hän taisi jotakin aavistaa, sillä merkinnöissään hän pohtii uraansa, iloitsee saatuaan Tiarnia-triloginsa valmiiksi ja leikittelee kunnianhimoisella ajatuksella, että joku ihminen, hän tai joku muu, saataisiin kuvattua mahdollisimman tarkasti. ”En minä sitä tarkoita että juuri MINÄ, mutta kun materiaalia on niin kosolti. Voitaisiin etsiä vastausta kysymykseen, mikä on ihminen ja mikä on hänen elämänsä.” Ajatushan on kiehtova, se on totta.

Mutta jos Saarikoski ei omaa tulevaisuuttaan nähnyt, niin runouden kenties kylläkin. ”Tuleeko ’oral poetry’ takaisin?” hän kysyy, ja myöntävästä vastauksesta kenties ilahtuisikin.

Juu’u, kyllä tämä on sellainen kirja, jonka lukemisesta nautin ja jonka haluaisin lukea uudestaan ja uudestaan, mutta toistaiseksi tyydyn kirjaamaan ylös vain muutamia sitaatteja – maailma ei ole juurikaan muuttunut 35 vuodessa! Kas tässä:

Aspenströmin runokirjaa myydään Suomessa ehkä 500 kappaletta, jos sitäkään, että sen jo ilman laskukonettakin ymmärtää, että tämä on kannattamaton liiketoimi. Mutta asia ei ole näin yksinkertainen. Laatukirjojen säteilyvaikutus yhteiskunnassa on paljon suurempi kuin myyntiluvut kertovat: ne jotka lukevat ovat vaikuttajia, kuka pienemmässä kuka suuremmassa yhteisössä, ja siten riippuu yhteiskunnan laatu paljolti laadukkaista kirjoista (ja muusta laadukkaasta taiteesta). Liikaa on korostettu ekonomiaa: kirjoituspöytä, kynä, paperia, leipää lämmin huone etc., tietysti ne ovat välttämättömiä, mutta niitäkään, edes niitä eivät kuoliot, mielikuvituksettomat, älykääpiöt pysty meille hankkimaan, jos ei niitä ensin valista ja opeta. Poliitikkoja. (s. 31–32)

Työttömien armeija on meidän aikamme proletariaatti, ja se kasvaa, mutta sitä ei päästetä kasvamaan niin suureksi että sillä olisi mahdollisuuksia järkyttää valtastruktuuria. (s. 36)

Väkeä tulee lisää, monet tervehtivät minua jo kädestä, mutta eivät kaikki. Suomessa ei tervehditä kädestä enää juuri muualla kuin presidentin vastaanotolla. Where are the old men with beautiful manners? (s. 39)

Palveluja täällä onkin, verrattuna samankokoiseen Kållekärriin aivan ruhtinaallisesti: 6 anniskelupistettä (Kållekärrissä yksi konditoria kahvioikeuksin), 2 lihakauppaa ja Alimentation (Kållekärrissä 2 valintamyymälää), kalatori ja kiertävä vihannesmyymälä (Kållekärrissä ei mitään vastaavaa) jne. Pankki ja sairastupa Kållekärrissä on mutta ei täällä. Mistä tämä valtava elämänlaadun ero johtuu? Siitäkö vain että Bretagne on ”primitiivisempi” maa kuin Ruotsi? (s. 41)

 

Pentti Saarikoski: Bretagnen päiväkirja ja muita myöhäisiä merkintöjä
Partuuna, 2016
72 sivua
kirjastosta

Carita Österberg: Gambatte!

Toisinaan sitä törmää kiinnostaviin kirjoihin sattuman kautta. Kuten tällä kertaa: luin jostakin kirjablogista jostakin kirjasta (kyllä, hyvin epämääräistä) ja kiinnitin huomiota minulle tuntemattomaan kustantajaan. Googletin sen samantien, ja kohta edessäni oli tavattoman kaunis kirjan kansi. Kustantamo oli Kouvolan Myllykoskella toimiva Reuna ja kirja Carita Österbergin Gambatte! (huutomerkin kera)

Kun esittelytekstissä vielä kerrottiin, että ”suomalainen nainen lähtee yksin Japaniin, maaseudulle tekemään töitä maatiloilla ja puutarhoissa” ja että ”[…] kuvat värittävät tarinoita ja esittelevät huolella ja rakkaudella hoidettuja puutarhoja”, oli kiinnostukseni herännyt sen verran, että varasin sen kirjastosta luettavakseni.

122-sivuinen ja melko runsaasti kuvitettu kirja on nopeaa luettavaa. Matkakirjana sillä on erityinen teema, työharjoittelu japanilaisissa viheralan yrityksissä, mistä olisin mieluusti enemmänkin lukenut. Toinen teema kulkee itsensä voittamisessa, uskaltamisessa hypätä tuntemattomaan ja matkustaa yksin vieraassa maassa, mihin kirjan ”tsemppiä!” tarkoittava nimikin viittaa.

Vaikka sinänsä symppiksiä  nämä päiväkirjamaisesti kerrotut erilaiset kohtaamiset, kommellukset ja havainnot olivatkin, turhan paljon ne veivät huomiota puutarha-alan opinnoilta ammattilaisten ohjauksessa – sillä sehän on aika erityinen kokemus ja ehdottomasti kirjan arvoinen. Puutarha-aiheista kirjoittaessaan Österberg on myös parhaimmillaan, kuten tässä bonsaipuita kuvaillessaan:

Näistä uskomattomista taidonnäytteistä kuvastui japanilaisissa ikiaikaisissa taiteen muodoissa oleva perusidea mikrokosmoksen luomisesta. Se toistuu sekä ikebanassa että teeseremoniassa, siinä miten puutarha suunnitellaan tai kuinka bonsaipuu kasvatetaan. (s. 66)

Ja japanilaisista puutarhureista:

Kunnioitus oli helppo ymmärtää; miehet työskentelivät ennennäkemättömällä innolla säästä riippumatta, juoksivat edestakaisin kuin muurahaiset, isot puut rojautettiin istutuskuoppiin, maa tasattiin, puut leikattiin ja tuettiin kuin pikakelauksella. Työkaverini ottivat työn tosissaan, en koskaan nähnyt heitä löntystelemässä, vaan he siirtyivät paikasta toiseen hölkäten ja suorittaen jokaisen työvaiheen zeniläisellä mentaliteetilla niin hyvin kuin suinkin pystyivät. (s. 78)

Muuten olisin toivonut tarkempaa editointia. Vaikka pilkut ovatkin kohdallaan, olisi esimerkiksi japanilaisnimien kohdalla voinut olla tarkempi: milloin on kyseessä etunimi, milloin sukunimi, milloin ihan vaan lempinimi. Runsaasti vilisee myös japanilaisia sanoja ja termejä, jotka eivät välttämättä kieltä ja kulttuuria tuntemattomalle avaudu. Puutarhojen ja paikkakuntien nimien kirjoittaminen englanniksi on myös aika erikoinen ratkaisu, nehän ovat vain käännöksiä japanista, ja olisi siis voinut kirjoittaa suoraan suomeksikin. Ja olisi sitä voinut hiukan valottaa tekijän taustojakin, ainakin kansiliepeen esittelytekstin verran.

Näistä pikku puutteista huolimatta kirja oli piristävä tuttavuus ja antoi uutta näkökulmaa niin Japaniin kuin matkakirjallisuuteenkin. Kuulin nyt ensi kertaa kartografi Ino Tadatakasta, Sawaran kaupungin pikku Edosta sekä monesta kiehtovasta puutarhasta (pioneja! tuhansittain pioneja!) ja, kuten sanottu, oli todella mielenkiintoista kurkistaa japanilaisten puutarha-alan ammattilaisten työskentelyyn.

Lopuksi täytyy vielä kehua kirjan ulkoasua: pehmeäkantisena se oli mukava kädessä ja helppo sujauttaa myös laukkuun, minkä lisäksi pidin kuvien runsaudesta. Niitä olisi voinut olla enemmänkin, pieniä kuvia suurempien rinnalla. Mutta täyteen sivuja ei ollut ahdettu, vaan taitto hengitti.

Katupuun istutusta asuinrakennuksen edessä.

Carita Österberg: Gambatte!
Reuna, 2017
122 sivua
kirjastosta

Pirkko Lindberg: Fukushima ikuisesti

Plutoniumia. Strontiumia. Cesiumia. Jodia. Ne sanat me nykyään osaamme. Pesin meidän vaatteemme, ja me kuurasimme nahkamme ollaksemme puhtaita. Mutta sisuskalujemme puhtaudesta en tiedä. (s. 55)

Aivan ensimmäiseksi täytyy nostaa Pirkko Lindbergille hattua. Tämä yli seitsemänkymppinen rouva lähti Japaniin nähdäkseen ja kuullakseen itse, miten Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus on vaikuttanut tavallisten ihmisten elämään, ja tästä matkastaan hän on kirjoittanut kirjan Fukushima ikuisesti (Fukushima för evigt).

Pienistä puutteistaan (alkukankeus ja valitettavan runsaat kirjoitusvirheet) huolimatta kirja oli todella mielenkiintoista luettavaa, en kerta kaikkiaan kyennyt laskemaan sitä käsistäni ja hotkaisin sen vastoin tapojani parissa päivässä. Ja tein muistiinmerkintöjä. Paljon.

Lindberg ehtii matkallaan kulkea Tokiosta Fukushimaan, edelleen Hokkaidolle, kohti Okinawaa ja vihdoin Kyushulle. Hän tapaa ydinvoimavastaisia mielenosoittajia, kotinsa menettäneitä fukushimalaisia, eri puolille Japania muuttaneita ydinonnettomuuspakolaisia, luomuviljelijöitä, voimalan lähelle lehmiä hoitamaan jääneen ja Japanissa julkkikseksikin nousseen karjatilallisen, amerikkalaisen zenbuddhistiprofessorin ja poliitikoista suomalaisen, sittemmin japanilaistuneen Marutei Tsurusen, sekä monia muita.

Kaikista näistä omakohtaisista kertomuksista, kokemuksista ja mielipiteistä piirtyy kuva, jossa yksi maailmankuva pirstaloitui hetkessä. Harva japanilainen enää luottaa viranomaisiin tai poliitikoihin, jotka valehtelevat, manipuloivat mittaustuloksia ja pimittävät tietoa. Onpa Shinzo Aben johtama hallitus (tällä hetkellä johdossa on siis eri puolue kuin onnettomuuden aikana) pikavauhtia vienyt läpi lainkin, jonka mukaan ydinvoimaloiden kunto on salaisuus, terrorismiverukkeella, milläs muullakaan…

Samoin piirtyy kuva maasta, ei voinut edes villeimmissä unissakaan kuvitella että mitään tällaista voisi koskaan tapahtua. Ydinvoimalathan ovat turvallisia! Nehän tuottavat halpaa ja puhdasta energiaa! Näin siis maassa, joka tietää kyllä mitä atomipommit tekevät, jolle amerikkalaiset siitä huolimatta myivät (tai pakottivat?) ydinvoima-aatteensa ja joka tunnetaan maanjäristyksistään…

Samaa jääräpäistä sinisilmäisyyttä ja toisaalta ydinvoimateollisuuden härskiä ja leppymätöntä propagandaa nähdään meillä Suomessa, mikä pitkälti onkin syy koko kirjan kirjoittamiseen. Ja siinä se on enemmän kuin paikallaan. Meidän ylimielisyytemme ja lähestulkoon hurmoshenkinen ydinvoimauskomme on aivan samanlaista kuin Japanissa oli ennen onnettomuutta:

”Meillä ei voi tapahtua mitään, meidän osaamisemme ja tekninen tasomme tekee meistä erehtymättömiä.”  (Pyhäjoen kunnanvaltuusto Futabamachin aavekaupungin entiselle pormestarille)

Niin, kunnes posahtaa. Ja sitten on myöhäistä, kuten Japanissa on nyt nähty. Sitten kun lapsia ei voi enää päästää ulos leikkimään, kun elinkeinonsa menettäneet viljelijät ajautuvat joukolla itsemurhiin, kun maatalousministeriön edustajat lahtaavat säteileviä eläimiä ”vaeltavana katastrofiromuna”, kun perheet hajoavat, kun on huoli ruoasta ja juomasta, kun kilpirauhasiin tulee muutoksia, kun syövät yleistyvät. Niin, netin ydinvoimalobbarit mielellään muistuttavat, että kukaan ei kuollut ydinvoimalaonnettomuuteen (mikä on ylipäänsä valhe, sillä mm. ydinvoimalan työntekijöitä ja jopa sen johtaja on kuollut nopeasti edenneisiin syöpiin; tämä ei tule kirjassa esiin, tiedänpähän vain muuten), mutta asia ei ole niin yksinkertainen, ja se on tämän kirjan pääsanoma.

Mutta ei huolta! Aina voi kääntää katseet muualle, kuten Shinzo Aben johtamassa Japanissa tehdään. Fukushiman vaurioitunutta voimalaa joudutaan jatkuvasti jäähdyttämään, se vuotaa edelleen satoja tonneja radioaktiivista vettä mereen, säteilevää jätettä on levitetty eri puolille maata solidaarisuuden nimissä, ydinjäteongelmaa ei ole ratkaistu ja koko vaurioitunut voimala on edelleen tikittävä aikapommi, minkä lisäksi ihmiset on jätetty oman onnensa nojaan, mutta mitä siitä! Japani pitää olympialaiset.

Kummallinen on ihmisluonto. Kuten eräs haastatelluista toteaa:

”Aina on kansaa, joka antaa mielihyvin esivallan rauhoittaa heidät. He tuntevat totaalista voimattomuutta tämän kaiken edessä, ja silloin on yksinkertaisinta kääntää selkänsä ja jatkaa elämäänsä.”

Hetkittäin tosiaan tuntuu, että ihmiskunnalla ei ole toivoa, kunnes sitten tulee ilonpilkahduksia. Monien haastateltujen mukaan Japani ei voi palata enää takaisin ydinaikaan, ei vaikka (amerikkalaisten marionetti) Abe kuinka haluaisi käynnistää voimalat uudestaan. Japani on monella tavalla muuttunut: se satsaa aurinkovoimaan ja muihin luonnollisiin energiamenetelmiin, ja uuden alku piilee nimenomaan kansassa, poliitikot tulevat perässä. Ja onpa olemassa pieni saarikin, jonka asukkaat ovat vuosikymmenet pitäneet pintansa ydinvoimateollisuuden edustajia vastaan, kuin gallialaisten kylä roomalaisia vastaan! Heidät on yritetty ostaa, heitä on yritetty painostaa, haastaa oikeuteen ja mitä vielä, mutta ehkäpä he nyt ovat sittenkin voittaneet?

Ydinvoimalobbaus on Suomessa edelleen vahvoissa kantimissa, eikä ole iso yllätys että suuret kustantamot eivät halunneet kirjaan tarttua. Ruotsiksi se ilmestyi lopulta S&S:ltä ja suomeksi vastikään markkinoilta vetäytyneeltä Savukeitaalta. Samaa hyssyttelyä on luettavissa Turun Sanomien arviosta, jossa kirjaa yritetään väkisin vääntää fiktioksi (!!) ja säteilyongelmaa huiskutella ylös vuorille kauas ihmisistä… Toisaalta uusliberalistinen ja ydinvoimamyönteinen Hesari ei edes arviota kirjoittanut.

Lopuksi maailman- ja mediapolitiikkaa mielenkiintoisesti valottava kommentti, joka tulee Lindbergin avustajana toimineelta iranilaisjournalisti Afsin Valinejadilta heidän saavuttuaan Okinawalle, jota Yhdysvallat epävirallisesti edelleen miehittää ja jonka sotilaat ovat syyllistyneet saarella moniin raiskauksiin, murhiin ja muihin rikoksiin:

”[…] oli miten oli, useimmat japanilaiset toivovat ne kaikki tyynni niin kauas kuin pippuri kasvaa! ”
Nytkään [autossa istuva japanilainen] Oono ei sano mitään, ja Afsin jatkaa:
”Mutta niin pian kuin jenkkien tukikohdissa tässä maassa alkaa polttaa, niin yllätys yllätys, Pohjois-Korea laukaisee mahdollisesti atomipitoisen raketin meren yli, ja silloin asiasta vaietaan. USA pysyy kyllä täällä vielä hyvän aikaa.” (s. 183)

Pirkko Lindberg: Fukushima ikuisesti (Fukushima för evigt)
suomentanut Pentti Saaritsa
Savukeidas, 2016
235 sivua
lainattu kirjastosta