Aihearkisto: tietokirjat

Pirkko Lindberg: Fukushima ikuisesti

Plutoniumia. Strontiumia. Cesiumia. Jodia. Ne sanat me nykyään osaamme. Pesin meidän vaatteemme, ja me kuurasimme nahkamme ollaksemme puhtaita. Mutta sisuskalujemme puhtaudesta en tiedä. (s. 55)

Aivan ensimmäiseksi täytyy nostaa Pirkko Lindbergille hattua. Tämä yli seitsemänkymppinen rouva lähti Japaniin nähdäkseen ja kuullakseen itse, miten Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus on vaikuttanut tavallisten ihmisten elämään, ja tästä matkastaan hän on kirjoittanut kirjan Fukushima ikuisesti (Fukushima för evigt).

Pienistä puutteistaan (alkukankeus ja valitettavan runsaat kirjoitusvirheet) huolimatta kirja oli todella mielenkiintoista luettavaa, en kerta kaikkiaan kyennyt laskemaan sitä käsistäni ja hotkaisin sen vastoin tapojani parissa päivässä. Ja tein muistiinmerkintöjä. Paljon.

Lindberg ehtii matkallaan kulkea Tokiosta Fukushimaan, edelleen Hokkaidolle, kohti Okinawaa ja vihdoin Kyushulle. Hän tapaa ydinvoimavastaisia mielenosoittajia, kotinsa menettäneitä fukushimalaisia, eri puolille Japania muuttaneita ydinonnettomuuspakolaisia, luomuviljelijöitä, voimalan lähelle lehmiä hoitamaan jääneen ja Japanissa julkkikseksikin nousseen karjatilallisen, amerikkalaisen zenbuddhistiprofessorin ja poliitikoista suomalaisen, sittemmin japanilaistuneen Marutei Tsurusen, sekä monia muita.

Kaikista näistä omakohtaisista kertomuksista, kokemuksista ja mielipiteistä piirtyy kuva, jossa yksi maailmankuva pirstaloitui hetkessä. Harva japanilainen enää luottaa viranomaisiin tai poliitikoihin, jotka valehtelevat, manipuloivat mittaustuloksia ja pimittävät tietoa. Onpa Shinzo Aben johtama hallitus (tällä hetkellä johdossa on siis eri puolue kuin onnettomuuden aikana) pikavauhtia vienyt läpi lainkin, jonka mukaan ydinvoimaloiden kunto on salaisuus, terrorismiverukkeella, milläs muullakaan…

Samoin piirtyy kuva maasta, ei voinut edes villeimmissä unissakaan kuvitella että mitään tällaista voisi koskaan tapahtua. Ydinvoimalathan ovat turvallisia! Nehän tuottavat halpaa ja puhdasta energiaa! Näin siis maassa, joka tietää kyllä mitä atomipommit tekevät, jolle amerikkalaiset siitä huolimatta myivät (tai pakottivat?) ydinvoima-aatteensa ja joka tunnetaan maanjäristyksistään…

Samaa jääräpäistä sinisilmäisyyttä ja toisaalta ydinvoimateollisuuden härskiä ja leppymätöntä propagandaa nähdään meillä Suomessa, mikä pitkälti onkin syy koko kirjan kirjoittamiseen. Ja siinä se on enemmän kuin paikallaan. Meidän ylimielisyytemme ja lähestulkoon hurmoshenkinen ydinvoimauskomme on aivan samanlaista kuin Japanissa oli ennen onnettomuutta:

”Meillä ei voi tapahtua mitään, meidän osaamisemme ja tekninen tasomme tekee meistä erehtymättömiä.”  (Pyhäjoen kunnanvaltuusto Futabamachin aavekaupungin entiselle pormestarille)

Niin, kunnes posahtaa. Ja sitten on myöhäistä, kuten Japanissa on nyt nähty. Sitten kun lapsia ei voi enää päästää ulos leikkimään, kun elinkeinonsa menettäneet viljelijät ajautuvat joukolla itsemurhiin, kun maatalousministeriön edustajat lahtaavat säteileviä eläimiä ”vaeltavana katastrofiromuna”, kun perheet hajoavat, kun on huoli ruoasta ja juomasta, kun kilpirauhasiin tulee muutoksia, kun syövät yleistyvät. Niin, netin ydinvoimalobbarit mielellään muistuttavat, että kukaan ei kuollut ydinvoimalaonnettomuuteen (mikä on ylipäänsä valhe, sillä mm. ydinvoimalan työntekijöitä ja jopa sen johtaja on kuollut nopeasti edenneisiin syöpiin; tämä ei tule kirjassa esiin, tiedänpähän vain muuten), mutta asia ei ole niin yksinkertainen, ja se on tämän kirjan pääsanoma.

Mutta ei huolta! Aina voi kääntää katseet muualle, kuten Shinzo Aben johtamassa Japanissa tehdään. Fukushiman vaurioitunutta voimalaa joudutaan jatkuvasti jäähdyttämään, se vuotaa edelleen satoja tonneja radioaktiivista vettä mereen, säteilevää jätettä on levitetty eri puolille maata solidaarisuuden nimissä, ydinjäteongelmaa ei ole ratkaistu ja koko vaurioitunut voimala on edelleen tikittävä aikapommi, minkä lisäksi ihmiset on jätetty oman onnensa nojaan, mutta mitä siitä! Japani pitää olympialaiset.

Kummallinen on ihmisluonto. Kuten eräs haastatelluista toteaa:

”Aina on kansaa, joka antaa mielihyvin esivallan rauhoittaa heidät. He tuntevat totaalista voimattomuutta tämän kaiken edessä, ja silloin on yksinkertaisinta kääntää selkänsä ja jatkaa elämäänsä.”

Hetkittäin tosiaan tuntuu, että ihmiskunnalla ei ole toivoa, kunnes sitten tulee ilonpilkahduksia. Monien haastateltujen mukaan Japani ei voi palata enää takaisin ydinaikaan, ei vaikka (amerikkalaisten marionetti) Abe kuinka haluaisi käynnistää voimalat uudestaan. Japani on monella tavalla muuttunut: se satsaa aurinkovoimaan ja muihin luonnollisiin energiamenetelmiin, ja uuden alku piilee nimenomaan kansassa, poliitikot tulevat perässä. Ja onpa olemassa pieni saarikin, jonka asukkaat ovat vuosikymmenet pitäneet pintansa ydinvoimateollisuuden edustajia vastaan, kuin gallialaisten kylä roomalaisia vastaan! Heidät on yritetty ostaa, heitä on yritetty painostaa, haastaa oikeuteen ja mitä vielä, mutta ehkäpä he nyt ovat sittenkin voittaneet?

Ydinvoimalobbaus on Suomessa edelleen vahvoissa kantimissa, eikä ole iso yllätys että suuret kustantamot eivät halunneet kirjaan tarttua. Ruotsiksi se ilmestyi lopulta S&S:ltä ja suomeksi vastikään markkinoilta vetäytyneeltä Savukeitaalta. Samaa hyssyttelyä on luettavissa Turun Sanomien arviosta, jossa kirjaa yritetään väkisin vääntää fiktioksi (!!) ja säteilyongelmaa huiskutella ylös vuorille kauas ihmisistä… Toisaalta uusliberalistinen ja ydinvoimamyönteinen Hesari ei edes arviota kirjoittanut.

Lopuksi maailman- ja mediapolitiikkaa mielenkiintoisesti valottava kommentti, joka tulee Lindbergin avustajana toimineelta iranilaisjournalisti Afsin Valinejadilta heidän saavuttuaan Okinawalle, jota Yhdysvallat epävirallisesti edelleen miehittää ja jonka sotilaat ovat syyllistyneet saarella moniin raiskauksiin, murhiin ja muihin rikoksiin:

”[…] oli miten oli, useimmat japanilaiset toivovat ne kaikki tyynni niin kauas kuin pippuri kasvaa! ”
Nytkään [autossa istuva japanilainen] Oono ei sano mitään, ja Afsin jatkaa:
”Mutta niin pian kuin jenkkien tukikohdissa tässä maassa alkaa polttaa, niin yllätys yllätys, Pohjois-Korea laukaisee mahdollisesti atomipitoisen raketin meren yli, ja silloin asiasta vaietaan. USA pysyy kyllä täällä vielä hyvän aikaa.” (s. 183)

Pirkko Lindberg: Fukushima ikuisesti (Fukushima för evigt)
suomentanut Pentti Saaritsa
Savukeidas, 2016
235 sivua
lainattu kirjastosta

Taskuun mahtuva tietokirja Haussmannista

Sanooko nimi Georges-Eugène Haussmann mitään? Tai haussmannilainen tyyli? Jos sanoo, olet kiinnostunut a) Ranskasta, b) arkkitehtuurista tai c) molemmista.

Minulle nimi Haussmann on jäänyt mieleen parikymppisenä lukemastani pikkujutusta Hesarissa. Se kertoi Pariisin haussmannilaisista rakennuksista ja kuinka niiden ylimpien kerrosten ”palvelija-asunnot” olivat nyt todella chic. Todellisuudessa nämä asunnot ovat pieniä, talvella kylmiä ja kesällä kuumia, mutta kaupungin yli avautuvat näkymät, ne ovat komeat. Jostain syystä (orastava rakkaus Ranskaan? haave muuttaa Pariisiin?) termi hausmannilainen arkkitehtuuri jäi pyörimään mieleeni.

Vähitellen Haussmannin nimi alkoi tulla tutummaksi, siihen törmäsi yhä uudelleen ja uudelleen. Se oli tämä herrasmies, joka Napoleon III:n aikana suunnitteli näyttävät bulevardit ja arkkitehtonisen tyylin, jonka me nykyään miellämme pariisilaiseksi. Huis, hais, keskiaikaiset korttelit! 1800-luvulla Pariisissa puhalsivat uudet tuulet, ja entisestä haisevasta kaupungista muokattiin Georges-Eugène Haussmannin visioilla ja Napoleon III:n vahtivan silmän alla valon kaupunki.

Vaikka Ranskassa voidaan tehdä niinkin radikaaleja muutoksia, kuten 1800-luvun rakennusbuumin aikaan tehtiin, rakastavat ranskalaiset historiaa, tietoa ja oppimista. Se näkyy paitsi museoiden ja infotaulujen määrässä, myös tietokirjoina. Ei ole harvinaista, että jopa moottoritien levähdyspaikan myymälässä on riveittäin kirjoja ja niistä suurin osa historiaa: haluatko tietää orjakaupasta Ranskassa? Tässä, olkaa hyvä. Tai konjakin valmistuksesta? Löytyy. Vapaamuurareista? Oi, sillä on pitkä ja monipolvinen historia. Keskiaikaisista lääkeyrteistä? Kanaaleista, linnoista, puutarhoista, kauniista kylistä? Ihan mistä tahansa Ranskan alueesta? Sano vain, tietokirja aiheesta on tehty. Eivätkä ne ole mitään huitaisten tehtyjä läpysköitä, vaan tyylikkäitä ja informatiivisia, pehmytkantisia ja kiiltäväpaperisia runsaasti kuvitettuja kirjoja.

Tämän postauksen, jolla osallistun siis Tietokirjaviikon kunniaksi lanseerattuun tietokirjahaasteeseen, kirjanen kuuluu historiallisia henkilöitä esittelevään sarjaan, ostin sen vuosia sitten pariisilaisen kirjakaupan alennusmyynnistä. Se on juuri sopivan kokoinen tietopaketti, mahtuu povitaskuun tai käsilaukkuun. Ei vaadi akkua eikä laturia, joten voi lukea missä vain ja milloin vain, kunhan valoa riittää. Kevytkin se on, 160 grammaa, sillä kirja on pehmytkantinen.

93 sivuun on saatu mahdutettua Georges-Eugène Haussmannin (1809–1891) koko elämäntarina ja samalla iso pala Ranskan historiaa. Ennen Pariisin jättiurakkaa Haussmann ehti kiertää eri puolilla Ranskaa suunnittelemassa kyliä ja pikkukaupunkeja, rakentamassa siltoja ja kohentamassa viemäriverkostoja. Aina ei ollut mukava muuttaa, mutta valtion virkamies ei valita, sillä kaikella on tarkoituksensa ja pikkukaupungeista saatuja kokemuksia voi jalostaa myöhemmin isompiin projekteihin. Haussmannin elämäkertakertomuksen lisäksi kirjassa on runsaasti kuvia ja karttoja sekä pieniä anekdootteja niin aikalaistapahtumista, sukulaissuhteista kuin rakennushankkeistakin.

Koska kirja on ranskaksi, luen sitä pikku hiljaa ja vähän kerrallaan. Jos se olisi omalla äidinkielellä, sen hotkaisi varmasti nopeasti, mutta aina siihen voi palata. Olisikin hauska nähdä tällaisia historiatietoiskuja Suomessakin, ja nimenomaan pieninä, edullisina kirjoina. Ei mitään pompöösejä kirjajärkäleitä, vaan simppeleitä tietoa lisääviä teoksia, joita lukisi vaikka sitten junassa tai bussissa someselailun sijaan.

Tältä pikkukirja näyttää sisältä: vasemmalla sivulla on lisätietoa ja pieniä anedootteja, Haussmannin elämäntarina kulkee oikealla sivulla valkoisella pohjalla. Oikean sivun reunassa on aikajana, josta helposti näkee missä nyt mennään.

Monique Rauzy: Georges-Eugène Haussmann
Hatier, 2002
93 sivua
omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan nimessä on erisnimi ja elämäkerta tai muistelmateos.

Emilia Kukkala & Pontus Purokuru: Luokkavallan vahtikoirat

Mediaa on näet helpompi hallita, kun toimittajat ajattelevat jo valmiiksi oikealla tavalla. (s. 41)

luokkavallan_vahtikoirat

Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun kirja Luokkavallan vahtikoirat  – miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä oli lukulistallani tänä kesänä. Pääkaupunkiseudun kirjastoissa se oli kokonaan varattu, mutta onneksi muualta löytyi yksi.

Kukkala ja Purokuru porautuvat erittäin ajankohtaiseen aiheeseen eli median valtaan ja miten se (väärin)käyttää asemaansa auttaakseen vallan pysymistä eliitillä. Kirja avaa erinomaisella tavalla kuvioita lehti- ja mediamaailman kulissien takana. Kiinnostavinta ovatkin nimettöminä tehdyt toimittajahaastattelut. Kun nimiä ei näy (toimittajat erotellaan numeroin, esim. toimittaja 1, T2, jne.), eri asemissa olevat journalistit voivat kertoa hyvinkin suoraan miten heihin ja heidän nimissään kirjoitettuihin artikkeleihin vaikutetaan.

Se ei ole kaunista luettavaa. Meillä hehkutetaan suomalaisen journalismin vapautta, mutta se osoittautuu (lähes) pelkäksi silmänkääntötempuksi. Toimittajat kertovat kuinka toimituspäällikkö muokkaa juttuja tai seisoo selän takana vahtimassa että teksti tulee kirjoitettua kuten on tarkoitettu, tai kuinka omistajaporras sanelee mistä aiheista kirjoitetaan ja miten.

Samoin tulee ilmi toimittajien, poliitikkojen ja suuryritysten yhteistyö. Pienessä maassa kaikki tuntevat kaikki, eikä varpaille kovin herkästi hypitä. Vaikka toimittaja haluaisi kirjoittaa jostakin aiheesta, voi työpaikan menettämisen pelko vaikuttaa aiheen jättämiseen. Onhan toimittajillakin asuntolainat, uudet autot ja lasten harrastukset maksettavana. Olisiko silloin syytä vaihtaa alaa, onkin sitten toinen kysymys. Tai ryhtyä yhdessä kapinaan.

Kiinnostavaa on myös journalismin ja sanomalehtien historian avaaminen, samoin valtamedian puoliporvarillinen näkökanta. Minua kiinnosti kovasti myös EU:n luoma mediastrategia TTIP-sopimuksesta, josta sai kirjoittaa vain positiivisesti, sekä GMO-juttua Ylelle tehneen toimittajan kertomus kohtaamistaan hankaluuksista. Olen lukenut ko. jutun ja ihmettelin kovasti, miksi se haudattiin saman tien näkymättömiin. Myös Jari Hanskan Porttikielto Poriin -dokkarin vaiheet oli hyvä käydä uudestaan läpi. Erittäin kiinnostava dokumentti journalismin, vallan ja elinkeinoelämän (ts. rahan) yhteispelistä, kannattaa katsoa (löytyy osina YouTubesta).

Valtion media ei voi toimia valtiota vastaan tai kyseenalaistaa sen instituutioita. (s. 42)

Kiinnostavia olivat myös media-alan ammattilaisten nimitykset, jotka suuntasivat yllättävän usein pankkeihin, oikeistolaisiin puolueisiin ja poroporvarillisiin viestintäyrityksiin. Toki toisinaan myös vasemmalle tai näiden kahden väliin, mutta oikealle kallistuminen on selvästikin tämän hetken trendi mediamaailmassa. Se nyt ei ole yllätys, vaikka jotain punavihreää kuplaa kovasti kailotetaankin.

[…] kukaan ei kuitenkaan kyseenalaista uutiskielessä käytettävää uusliberalismiin taipuvaista retoriikkaa, kuten kilpailukyky, työn kysynnän kasvu, kestävyysvaje tai sopeutumistoimet. Lista on pitkä. Kukaan ei oikeastaan kyseenalaista sitä, onko tämän poliittis-taloudellisen hegemonian toisintaminen suoraan sellaisenaan mediassa tarpeen, tai miksi asiat ovat niin. (Ylelle määräaikaisena toimittajana työskennellyt ja GMO:sta ja TTIP:stä kirjoittanut Jaana Kivi, s. 35)

Paljon hyvää, mutta jotain kritiikkiäkin: välillä näkökulma kääntyi jo liikaakin vasemmalle ja marginaalissa olevien oikeudet ja ongelmat olisi voinut jättää toiseen kirjaan, tässä ne lähtivät viemään tärkeää aihetta väärään suuntaan.

Erittäin mielenkiintoinen ja ajankohtainen teos joka tapauksessa. Ei ihme, ettei Luokkavallan vahtikoirat ole saanut suurtakaan näkyvyyttä valtamedioissa.

Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru
Luokkavallan vahtikoirat – miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä
Into, 2016
269 sivua
Kansi: Ninni Kairisalo
Lainattu kirjastosta

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja, keskustelua herättänyt kirja, vuonna 2016 julkaistu kirja.

Pekka Mykkänen: Amerikka – hiekkaan valuvia unelmia

Yhdysvallat on mainonnan, taivuttelun, propagandan, aivopesun, keplottelun, kieroilun, valistamisen, sivistämisen, kouluttamisen ja koulimisen hypervalta. (s. 134)mykkanen_amerikka

Olen jo pitkään halunnut lukea Pekka Mykkäsen kirjan Amerikka – hiekkaan valuvia unelmia, ja nyt siihen ilokseni tuli tilaisuus.

Vaikka kirja on viisi vuotta vanha ja siitä puuttuvat kokonaan NSA-skandaali, Edward Snowden, Obaman lunastamatta jääneet lupaukset ja drone-iskut sekä vapaakauppasopimuksena myyty TTIP, on se siitä huolimatta erittäin ajankohtainen teos. Se selittää monella tapaa myös sitä, mitä Suomessa tällä hetkellä tapahtuu, niin politiikassa, taloudessa kuin itärajallakin.

Mykkänen, joka on asunut Yhdysvalloissa niin vaihto-oppilaana kuin Hesarin kirjeenvaihtajanakin, tuntee aiheensa. Hän haastattelee ihmisiä laidasta laitaan, menee paikan päälle ja raportoi kaunistelematta näkemästään ja kuulemastaan. Se on ehdottomasti kirjan parasta antia, etenkin, kun sitä tukee runsas lukeneisuus. Lähdeluettelo on varsin kunnioitettava.

Mykkänen käy läpi Irakin sodan sotkut, kidutusskandaalit, Lehman Brothersin ja vuoden 2008 finanssikriisin, tavallisen (etenkin mustan) amerikkalaisen ahdigon subprime-lainojen ja sairausvakuutusten kanssa ja näyttää kapitalismin toiset kasvot. Hän kuvaa amerikkalaista luonteenlaatua varsin tarkkanäköisesti, etenkin sen politiikan luonteenlaatua.

Amerikan hukatuiksi vuosiksi hän kutsuu Neuvostoliiton romahtamisen jälkeistä aikakautta: kun Yhdysvalloilta katosi vastapooli, sen presidentti keskittyi naisseikkailuihin ja media naisen mekossa oleviin tahroihin. Vaikka Yhdysvallat oli armeijoineen levittäytynyt ympäri maailmaa (ja jatkaa levittäytymistään yhä, kuten Suomessakin ollaan nyt koettu), siitä ei tullut sittenkään uutta Roomaa, ei ainakaan sellaista miksi se olisi halunnut.

Mykkänen on reportteri ja sellaisena erinomainen. Tarkkojen analyysien tekoon hän lienee kuitenkin liian lähellä aihettaan; on hyviä muistoja, on kivoja kavereita, mukavia professoreita – ja tietenkin amerikkalaismyönteinen Hesari työntajana. Ehkä näistä syistä Mykkänen haluaa vastapainoksi todistaa sivukaupalla rakkauttaan Yhdysvaltoja kohtaan ja puolustella sen tekoja. Se tuntuu hiukan erikoiselta; kyllä kai jokainen ymmärtää, että vaikka kritisoi maata ja sen hallintotapaa, ei kritisoi sen jokaista asukasta ja löytää maasta myös hyviä puolia.

Myös nk. salaliittoteorioiden (termi on lainattu suomeen suoraan amerikanenglannista) suoralta kädeltä kieltäminen aiheuttaa lähinnä kulmien kohottelua. Noinkohan toimittaja tosiaan uskoo, että se propagandastaan, kiemurtelustaan ja suoranaisesta valehtelustaan tunnettu virallinen Yhdysvallat kertoo koko totuuden 9/11:stä tai John F. Kennedyn murhasta? Ainakaan Mykkänen ei sanallakaan selitä, ei edes koita selittää, miten nämä viralliset totuudet kumoaisivat epäilyt.

Kiinnostava kirja joka tapauksessa, ehdottomasti lukemisen arvoinen. Seuraavaksi (siis kun seuraava tilaisuus tulee) taidan tarttua Mykkäsen Kiina-kirjaan.mykkanen_amerikka002

Tässä vielä muutamia nostoja etenkin taloudesta ja kapitalismista.

Subprime-lainoja myyneet pankkivirkailijat jättivät työnsä ja kertoivat mitä kulissien takana tapahtuu. Kapitalismin kärpäspaperiin on saatu pyydystettyä myös rokkarit…

Nainen oli kutsuttu kosteisiin ja villeihin seminaareihin, joissa esiintyivät Elton John, Cher, Aerosmith ja The Eagles. Hänen vuosipalkkansa oli puolisen miljoonaa dollaria. (s. 87)

Vasemmistolainen Joe Bageant amerikkalaisesta arjesta:

”Neljännes maailman vankilaväestöstä asuu Yhdysvalloissa. Meidät muut on vangittu lainoihin, töihin, tarpeeseen saada sairausvakuutus ja loputtomiin yrityksiin saada eläkerahat riittämään.” (s. 166)

Mykkänen lainaa HS:n ja muiden lehtien avustajaa Markku Saksaa (miten tämän sanat pätevätkään vuoden 2016 Suomeen!):

”Eurooppalaiset eivät ole keksineet mitään muutamaan vuosikymmeneen kaupankäynnin ja talouden alalla, kaikki tulee Amerikasta. Konsultit ostavat jenkkikirjoja ja käyvät seminaareissa ja tuovat mukanaan uusia kielikuvia, kuten tulosvastuullisuus ja muuta verbaaliroinaa.” (s. 212)

(jatkuu) Saksaa harmittaa, että suomalaiseen yhteiskuntaan on pesiytynyt uusliberaaleja, jotka puuhaavat esimerkiksi yksityisesti rahoitettuja ’parempia’ yliopistoja. ’Eurooppalaiset vieroksuvat amerikkalaisen yhteiskunnan kovuutta, jota on tullut eurooppalaiseen työelämään. Ihmisiä pisteytetään, hiostetaan ja kyykytetään. Suomalaiset yritysjohtajat ihailevat amerikkalaista työkulttuuria, jossa ihmiset painavat aamusta iltaan kyselemättä ylityötuntien ja pekkaspäivien perään, eivätkä tarvitse kahta viikkoa enempää lomaa.’ (s. 212)

Amerikkalaisten jatkuvasta vainoharhaisesta pelosta, joka toimii sen primus motorina:

Yksi amerikkalaisten voimavaroista saattaa ehkä hieman yllättäen olla maassa kuuluva loputon kitinä ja valitus. Jos Yhdysvaltoja ei uhkaa Japani, sitä uhkaa Neuvostoliitto, kunnes sitä uhkaa Kiina, kaupunkien slummiutuminen, siirtolaisten tulva, liian aktiivinen ulkopolitiikka, liian passiivinen ulkopolitiikka, al-Qaida, ylireagointi, alireagointi, Bush, Obama, öljyn ja viljan loppuminen, inflaatio, deflaatio, moraalinen rappio ja laiskuus. Yhdysvallat on yhä kuin ensimmäisinä päivinään: rajaseudulla seisovassa hirsimökissä aseeseen kiiluvin silmin tarraava pelokas olento, joka odottaa kukkulan takaa saapuvien intiaanisoturien hyökkäystä. (s. 218)

Amerikkalaisesta maailmanvalloituksesta ja kapitalismista (miten tämäkin on ajankohtaista nykytilanteessa)

Yhdysvaltain hallitusten mielestä koko maailman olisi pitänyt taipua ’Washingtonin konsensukseen’; kahlitsemattomaan vapaakauppaan ja julkisen vallan mahdollisimman heikkoon asemaan talouselämässä. (s. 236)

Lehman Brothersin kaaduttua Washingtonin konsensus jouduttiin julistamaan kuolleeksi sen omassa kotikaupungissa. Hallitsematon ja sääntelemätön kapitalismi oli johtanut tilanteeseen, jossa koko rahoitusjärjestelmä uhkasi romahtaa. (s. 237)

Ja lopuksi tulevaisuuden ennustus:

[…] Yhdysvallat ei kenenkään toivomuksesta tai käskystä muuta rooliaan maailmalla. Se tekee niin, jos historia sen sille tielle pakottaa, kolkuttipa historia oveen sotien, ylivelkaantumisen tai energiapulan muodossa. (s. 259)

Väistämättä tulee mieleen, kirjaa lukiessa ja nykytilannetta seuratessa, että seuraamme parhaillaan Yhdysvaltojen, ainakin sellaisena kuin sen tällä hetkellä tunnemme, ja kapitalismin viimeistä näytöstä. Miten ne tulevat loppuunsa, on toinen juttu. Tarvitaanko siihen todella se uusi maailmansota, jota nyt kovasti yritetään saada aikaan, vai tuleeko se muuten? Se jää nähtäväksi.

Pekka Mykkänen
Amerikka – hiekkaan valuvia unelmia
Kustannusyhtiö Nemo, 2011
311 sivua
Lainattu kirjastosta

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja ja kirjassa joku kuolee.