Sucharit Bhakdi & Karina Reiss: Falsklarm om corona?

Kort sagt: Ju fler tester som genomförs, desto fler ”coronasmittade” blir det. Kanske skulle vi kunna kalla det hela för en ”laboratoriepandemi”? (s. 18)

Den som tycker inte at detta inte påminner om en diktatur har sovit under historielektionerna. (s. 123)

Det enda positiva med den här krisen är att väldigt många människor har börjat vakna. (s. 124)

Lyhyesti sanoen: mitä enemmän testejä, sitä enemmän ”koronatartuntoja”. Ehkä pitäisikin puhua ”laboratoriopandemiasta”? / Jos jonkun mielestä tämä ei muistuta diktatuuria, on hän nukkunut historian tunneilla. / Ainoa positiivinen asia tässä kriisissä on, että varsin moni on alkanut herätä.

Nämä ovat ne kolme asiaa, jotka jäivät voimakkaimmin mieleeni saksalaislääkäreiden Sucharit Bhakdi ja Karina Reissin kirjasta Falskalarm om corona? Coronaviruspandemin 2020 – fakta och analyser. Suomeksi se voisi olla Korona on väärä hälytys? Koronaviruspandemia 2020 – faktaa ja analyysiä. Vielä ei näy kustantajien katalogeissa mainintaa tulevasta suomennoksesta, vaikka tarvetta todella olisi, väitän että jopa moraalinen välttämättömyys, saada tämä kirja myös suomalaisten luettavaksi. Ei se vaadi kuin sen yhden rohkean kustantamon, saa ilmoittautua heti!

No, toisella kotimaisella tai kolmannella eli englanniksi löytyy. Ei ole liian vaikeaa tekstiä, paljon nyt jo myös tuttua juttua. Teos ilmestyi kesäkuussa ja nousi Saksassa samantien bestselleriksi, eikä liene liioiteltua sanoa, että sillä on ollut suuri vaikutus myös niihin valtaviin mielenosoituksiin, joita Saksassa on nähty. Miljoonat ihmiset ovat olleet kaduilla koronarajoituksia, totalitarismia ja rokotussuunnitelmia vastaan!

Bhakdi ja Reiss käyvät kirjassaan läpi koronapandemiaa niin lääketieteellisestä kuin yhteiskunnallisestakin näkökulmasta. He ovat perusteellisia (128 sivuun mahtuu 230 viitettä, kaikki netistä tarkistettavia), hyvinkin tieteellisiä, selkeitä sekä inhimillisiä. He nostavat esiin kaavoja ja tilastoja, mutta yhtä lailla he ravistelevat tavallista kansalaista ajattelemaan omilla aivoillaan. Poliitikot, heidän neuvonantajansa, terveysviranomaiset ja myös media saavat selkäänsä niin että roikaa.

Koska kirjan ilmestymisestä on jo monta kuukautta, monet siinä esiintyvät asiat löytyvät jo netistä. Ei valtamediasta niinkään, mutta koronapandemia on osaltaan kiihdyttänyt myös kansalaisjournalismin laajentumista, mikä on ainoastaan hyvä asia. Toki valtamedia yrittää pitää omasta valta-asemastaan kynsin ja hampain kiinni mitätöimällä ja halventamalla muita tiedonlähteitä, mutta se on sen oma ongelma. Kun ihminen alkaa kyseenalaistaa hänelle valmiiksi pureksittuna tarjottua tietoa, kun hän ryhtyy selvittämään itse asioita, voi tapahtua suuriakin muutoksia paitsi yksilötasolla, myös yleisesti.

Kirjasin tämän postauksen loppuun aika pitkiäkin sitaatteja teoksesta, enkä ryhdy niitä sen kummemmin suomentamaan tai käymään läpi. Kehotan vain lukemaan kirjan itse, se voi avata silmiä. Yhden asian haluan kuitenkin nostaa esiin.

Nimittäin sen  itsestäänselvyyden, että jos meillä on influenssa tai nuhakuume, niin ainahan me olemme pidättäytyneet silloin menemästä mummolaan tai vanhainkotiin, ei ole koskaan aiemminkaan ollut tarkoitus sairastuttaa vanhoja ja usein aika heikossa kunnossa olevia ihmisiä. Moni vanhus kun kuolee influenssaan tai sen aiheuttamiin jälkitauteihin, jokainen tietää tämän. Se, mitä korona”pandemian” kohdalla on nähty, on paitsi uskomatonta tekopyhyyttä myös härskiä välinpitämättömyyttä vanhoja ihmisiä kohtaan, jota meille ylhäältä tuputetaan – ja sen seurauksena toisinaan myös vilpitöntä ajattelemattomuutta, kun viranomaismääräyksiä noudatetaan sellaisenaan. Mutta mitä on sellainen välittäminen, että vanhat ihmiset suljetaan koteihinsa tai hoivakodeissa huoneisiinsa, niin, etteivät he saa tavata läheisiään, käydä ulkona kävelyllä tai uimahallissa uimassa ja saunassa? Että heitä kohdellaan kuin spitaalisina, jätetään ruoat oven taakse, vilkutetaan ikkunan takaa ja kielletään lastenlapsia halaamasta mummia ja vaaria? Kuka voi antaa näin epäinhimillisiä määräyksiä, ja miksi ihmeessä tällaisia määräyksiä kukaan noudattaa? Tätä en pysty ymmärtämään. Kuten Bhakdi ja Reiss kirjoittavat, monelle vanhukselle esimerkiksi juuri uimahallissa käyminen on päivän paras hetki, samoin juttutuokio muiden kanssa, kävely puistossa. Se juttu, mikä tekee elämästä elämisen arvoisen. Jokaisen pitäisi hetkeksi pysähtyä ajattelemaan, millaisen vanhuuden itse haluaisi. Onko elämä vain hengissä pysymistä, vai olisiko siinä kenties jotain muutakin?

Bhakdi ja Reiss nostavatkin esiin koronarajoitusten aiheuttamat kuolemat ja ahdingon. Itsemurhat, sairaudet joihin ei haeta tai saada hoitoa, sairaalat joita pidetään tyhjillään koronatapauksia varten joita ei tulekaan, taloudellisen ahdingon: sen, miten pienet yritykset kaatuvat ja isot ja röyhkeät porskuttavat yhteiskunnan tuella eli veronmaksajien varoilla. On meneillään talouden uusjako, se ei liene kenellekään yllätys. Ja on meneillään myös diktatuurin nousu, se pitäisi kaikkien ajoissa tajuta.

(Lisäys seuraavana aamuna: Löysin kirjan Olli Tammilehdon oivallisesta kirja-arviosta Kansan Uutisissa, kirjoitin sen herättämistä ajatuksista tuolloin elokuussa näin.)

Tässä vielä niitä lainauksia på svenska:

Korona on influenssa ja sen kanssa pitäisi toimia kuin influenssan kanssa:

Däremot har det att göra med en speciell situation där äldre människor inte längre lämnar hemmet, antigen för att de är rädda och oroliga eller för att de lyder RKI:s [eli Robert Koch-instituutti] säkerhetsdirektiv: ”Håll er om möjligt hemma!” Med andra ord, ett stillasittande som är planlagt. Kanske gäller det även trombosen? Det är tanckeväckande att den svenske epidemiologen Johan Giesecke tvärtom rekommenderade sina landsmän att se till att få så mycket frisk luft och rörelse som möjligt. Han vet vad han talar om. (s. 20–21)

Vi glömmer ofta att 2,6 miljoner människor i världen dör varje år på grund av luftvägsinfektioner (undtantagandes tbc). […] Den som har förkylningssymtom bör generellt avstå från att besöka sina äldre  släktingar, särskilt om dessa reda har hjärt- och/eller lungsjukdomar. Om man har influensa ska man i vilket fall som helst stanna hemma. (s. 29)

Italian ruumisarkkukuvista ja mistä ne johtuivat:

Med 22,8 procent invånare som är över 65 år har Italien den högsta medelåldern i världen. Det finns dessutom en stor andel patienter med kroniska lungsjukdomar och hjärtsjukdomar. […] Vice ordföranden i de tyska begravningsentrepernörernas riksorganisation, Ralf Michael, förklarade bilden på följande sätt i en intervju: Kremering är ovanlig i Italien, och därför ”blev de italienska begrvningsbyråerna överbelastade när myndigheterna beordrade kremeringar under coronapandemin”. De var inte förberedda. Krematorier saknades och det fanns ingen infrastrukturen för urnbegravningar. ”Därför måste militären hjälpa till. Det är förklaringen till bilderna från Bergamo.” Det var inte bara infrastrukturen som saknades, det var också ont om  begravningsentreprenörer, eftersom många av dem satt i karantän.  (s. 34–35)

Saksan koronapandemiatiimistä (tuttuja nimiä jo!):

Vill man göra något så behöver man antingen mod och kunskap eller ett kompetent rådgivarteam. Till synes saknades bådadera. Istället såg vi varenda gång samma bild: herrarna Christian Drosten, Lothar Wieler, Jens Spahn – och så förstås Markus Söder. Vilka är de egentligen? En är virolog (expert på virus, men inta på deras utbredning, det vill säga epidemiologi), en annan veterinär (chef för folksäsoinstitut) och den tredje banktjänsteman (sjukvårdministern). Hmmm – är det särskilt lyckat? (s. 37)

Saksan ensimmäisestä koronakuolemasta (sama mediainnostushan nähtiin ensimmäisen suomalaiskoronakuoleman kohdalla, vaikka lääkärit painottivat että hän oli vanha ja sairas, ei kuolema ollut mikään yllätys, oli vain kysymys milloin se tapahtuu!):

Den 9 mars sprids nyheten: En 78-årig man i Heinsberg och en 89-årig kvinna i Essen har avlivit! Mannen hade et antal bakomliggande sjukdomar, bland annat diabetes och hjärtproblem som till sist tog livet av honom, och kvinnan dog av lunginflammation. (s. 39)

Tyvärr  lysnar våra politiker och deras rådgivare inte på förnuftiga röster. Istället släpper de i alla medier igenom ett uttalande från epidemiologen Neil Ferguson vid Imperial College – bland annat i tv-nyheterna – som är betydligt mer sensationellt: Om ingenting görs och viruset tillåts sprida sig ohejdat skulle enligt Fergusons prognos över 500 000 människor i Storbritannien och 2,2 miljoner i USA dö. Det sätter inte bara punkt för diskussionen, det sätter även skräck i befolkningen. […] Rent ut sagt har Ferguson haft fel varenda gång. Har journalistern verkligen ett samvete, och om de har det, varför kontrollerar de inte de uppgifter som de sprider? (s. 43)

Geenirokotteista (rokotteista on kirjassa paljon enemmänkin):

Om insättningen sker i fortplantningssystemets celler kan den förändrade genetiska informationen överföras från mor till barn.

Valeuutisista, salaliittoteoreetikoista ja mediasta:

Begreppet ”fejkade nyheter” har på senare tid fått en ny definition i Tyskland:

Fejkade nyheter = allt som den tyska regeringen inte vill höra talas om.

Även ”konspirationsteoretiker”, ett ord som det har gått inflation i under coronatiden, tolkas på ett nytt sätt.

Konspirationsteoretiker = någon som påstår någonting som inte passar Tysklands regering. (s. 114)

[Virologi ja professori John Oxford:] Vi lider av en medieepidemi! (s. 116)

Helmut Schmid, en av våra sista politiker som var värd respekt, sade en gång: Regeringars dumhet ska aldrig underskattas. Visst, han hade rätt. Men att sådana dumheter som vi nu bevittnat skulle inträffa, det han och vill man inte tro. Då återstår bara alternativ två. Och sedan undrar politikerna varför ”konspirationsteorierna” skjuter upp som svampar ur jorden. (s. 119)

Talouden uudelleenjakamisesta ja korruptiosta:

Storföretagen räddas i slutänden, men många små och medelstora företag och enskilda näringsidkare blir ruinerade. Ekonomiprofessorn Stefan Homburg talar om ”det största omfördelningsprogram som har genomförts i fredstid”. De som förlorar är skattebetalarna. (s. 120)

Man ska inte vara naiv. Vetenskapen är lika korrumperad som politiken. (s. 120)

 

Sucharit Bhakdi ja Karina Reissin kirjan Falskalarm om corona? Coronaviruspandemin 2020 – fakta och analyser
saksasta ruotsiksi kääntänyt Ulrika Junker Miranda
Karneval förlag, 2020
139 sivua

 

Ritva Ylönen: Saima Harmaja – sydänten runoilija 1913-1937

En ole Saima Harmaja -fani, en ole oikeastaan koskaan ollut  kiinnostunut Saima Harmajasta. Mielikuvani hänestä on sairas ja romanttinen runotyttö, jonka olen aina kokenut itselleni vieraaksi.

Siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi, tietäen myös miten monelle Saima Harmaja on liki palvonnan kohde, kiinnostuin Ritva Ylösen elämäkerrasta Saima Harmaja – sydänten runoilija, ja kuuntelin sen nyt äänikirjana.

Ylösen teos ei ole ihan tavallinen elämäkerta, vaan eräänlainen fanilta faneille tarkoitettu teos. Se sykkii rakkautta Harmajaa kohtaan, mistä kertovat myös lukuisat viittaukset eri ikäisiin ”Saima-faneihin” (ilmaisu on Ylösen oma) ja miten hänen päiväkirjansa ja runonsa ovat tuoneet monelle samastumisen tunteita ja toimineet vertaistukena elämän vaikeina aikoina. Myös Ylöselle itselleen. Hän kertoo palanneensa Saiman teksteihin niinä raskaina aikoina, jolloin hän oli menettänyt ensin esikoispoikansa ja sitten tyttärensä ja tämän perheen, molemmat auto-onnettomuuksissa.

Ehkä tämä juuri oli se piirre, miksi kirja jollakin tapaa puhutteli myös kaltaistani ei-Saima-fania, tai ainakin sai kuuntelemaan loppuun asti. Sillä ei, Harmajan runot tai hänen maailmansa eivät edelleenkään jaksa minua kauheasti kiinnostaa, vaikka toki tunnustan hänet taitavaksi runoilijaksi. Ehkä se on se Saiman ja hänen perheensä perikunnollisuus, joka pitää meidät erillään, vaikka siihen Ylönen tosin koittaa tuoda pientä säröä kertomalla hänen äkkipikaisuudestaan, näsäviisasteluistaan ja erikoislaatuisesta rakkaudestaan Jakeen eli Jaakko Holmaan, joka taisi sittenkin olla päättäväisyyttä olla yhden miehen nainen pikemminkin kuin todellista sydänten suurta rakkautta. Ylösen mielestä Saiman herkän runotytön imago on hänen äitinsä luoma illuusio, mutta ei se minusta nyt ihan kauhean väärä mielikuva sittenkään ole.

Saima-ilmiön lisäksi minua kiinnosti teoksen ajankuvaus. Saima syntyi vuonna 1913 ja kuoli tuberkuloosiin vuonna 1937. Hänen elämäänsä ehti siis mahtua Suomen itsenäistyminen, ensimmäinen maailmansota sekä toisen maailmansodan alkuvaiheet, vaikka ne eivät erityisesti Saiman päiväkirjamerkinnöissä tai runoissa näykään. Edes Euroopan matkoiltaan toisen maailmansodan alkuvuosina hän ei tuntojaan kauheasti kirjoitellut, mitä nyt hiukan innostui kansallissosialismista. Tästä olisi ollut kiinnostavaa kuulla enemmänkin ja/tai siitä, miksi kiinnostus lopahti, oletan että lopahti.

Sen sijaan heikko terveys ja tuberkuloosi kulkee Saiman elämäntarinan rinnalla tiiviisti. Näin korona-aikaan siitäkin lukee uudella kiinnostuksella. Olihan se todella tuohon aikaan vakava tauti, johon kuoli paljon ihmisiä, myös nuoria, toisin kuin koronaan. Siitä huolimatta elämä jatkui tuolloin normaalisti, ei ollut tällaista mielipuolista terveiden eristämistä ja talouden, yhteiskunnan ja kulttuurin alasajoa kuin nyt, vaan keskityttiin parantamaan sairaita.

Se, mikä kiinnitti Saiman sairaalakertomuksissa erityisesti huomioni, oli surkea ruoka, josta myös Saima valitti. Velliä, puuroa, kiisseliä, keittoa, taas velliä ja puuroa. ”Ja vaihteeksi velliä!” kuten hän kyynisesti kirjoitti kirjeessään. Siis todella vähäravinteista ruokaa. Ei tehnyt sairaan Saiman edes mieli syödä, hän kaipasi kunnon pihviä. Mikään ei ole tässä suhteessa muuttunut, kuten jokainen sairaalassa vuodepotilaana ollut tietää: jos Saiman aikaan oli velliä, nyt on teollista ruokaa täynnä lisäaineita, ei mitenkään terveellistä, ravitsevaa tai ruokahalua nostattavaa. Ja kuitenkin on tunnettu tosiasia, että sillä on merkitystä mitä me syömme, aivan erityisesti potilaiden kohdalla. Ei auta, vaikka sairaalan pihalla kasvaisi miten monta mäntyä (joita pidettiin tärkeinä tuberkuloosipotilaille) tai vaikka vieraat toisivat miten ihania kukkia huoneen täyteen, jos keho ei saa tarvitsemiaan vitamiineja ja hivenaineita.

Kaiken kaikkiaan kiinnostava (tosin turhan yksityiskohtainen, pitkä ja paikoin pateettinen) kuuntelukokemus runoilijan lyhyeksi jääneestä elämästä ja hänen runoilijakehityksestään, vaikkei sydän Saimalle sinänsä sykkisikään.

Ritva Ylönen: Saima Harmaja – sydänten runoilija
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019
298 sivua

Mika Saukkonen: Viimeinen voltti – Jari Mönkkösen tarina

Neliraajahalvaus on mietittänyt minua aina. Siis se, miten ihminen sellaisessa tilanteessa selviää, miten hänen elämänsä muuttuu, miten siinä tilassa eletään. Joten kun huomasin, että telinevoimistelija Jari Mönkkösen (s. 1974) elämäntarinasta oli tehty kirja, kiinnostuin heti. Kuuntelin sen nyt äänikirjana, lukijana toimi Jari Nissinen, joka onnistui minusta tässä roolissa hyvin.

Mönkkönen teki upean uran telinevoimistelijana, voitti Suomen mestaruuden 29 kertaa ja kerran Euroopan mestaruuskilpailuissa hopeaa. Katsoinkin kuuntelun lomassa videotallenteita hänen uraltaan, ja huikeaahan se on. Todella huikeaa. Samoin ne muutamat taltioinnit pikku-Jarin ensimmäisistä voimisteluesiintymisistä, määrätietoinen kaveri jo tuolloin. Hän kuulemma aloitti vasta 12-vuotiaana telinevoimistelun, ja tällainen sivustaseuraajakin tajuaa, että on aika harvinaista päätyä lajin huipulle ilman, että on aloittanut vaahtosammuttimen kokoisena. Heh, tällä kertaa vertaus on sattumalta osuva, sillä vaahtosammuttimet tulivat Mönkköselle myöhemmin tutuiksi, sillä urheilu-uransa jälkeen hänestä tuli palomies.

Mönkkönen oli 42-vuotias, kun hän heitti viimeisen, kohtalokkaan volttinsa. Hän tuli suoraan päälleen, kuului vain napsaus niskassa ja mies oli kaulasta alaspäin halvaantunut. Aikamoinen elämänmuutos paitsi urheilulliselle miehelle, myös hänen perheelleen: niin ikään urheilulliselle vaimolle ja heidän kolmelle lapselleen.

Kirja käy läpi Mönkkösen elämänkaaren lapsuudesta urheilu-uraan ja perheen perustamiseen, palomiehen ammattiin, vammautumiseen, selviytymiseen ja edelleen uuden elämän aloittamiseen. Mikään vaihe ei mene kuin ruusuilla tanssien, mutta sellaista kukaan tuskin odottaakaan – ei Mönkkönen itsekään. Hän on hyvin avoin näissä muistelmissa, samoin ihmiset hänen ympärillään, joiden äänistä  koko kuva yhdessä muodostuu. Oikeastaan ainoat tärkeät henkilöt, jotka jäävät vain muiden kuvailemiksi, ovat Mönkkösen isä, joka kuolee ennen poikansa vammautumista, sekä lapset, joita on kai pidetty liian nuorina kertomaan omista kokemuksistaan. Niin tärkeitä he ovat kuitenkin Mönkköselle – heidän (ja vaimonsa) vuoksi hän ylipäänsä jaksaa ja haluaa elää – että olisi heillekin voinut antaa äänen edes ihan pikkuisen.

Se, että kirjan kirjoittaja Mika Saukkonen on ammatiltaan urheilutoimittaja, tuo puolestaan hienolla tavalla ymmärtämystä paitsi lajiin, koko aiheeseen. Hän pysyttelee itse taustalla, mutta kertoo myös omat tunnelmansa ja aatoksensa. Kirjaprojekti kun muutti häntä itseäänkin ihmisenä, kuten hän toteaa ja mikä on helppo kuvitella.

Täytyy sanoa, että olin todella vaikuttunut kuunneltuani teoksen loppuun asti. Liikuttunut, hämmentynyt, vaikuttunut ja mietteliäs. Mikä teki minuun ehkä eniten vaikutuksen, oli koko Mönkkösen perheen yhteinen voima todella pahan vammautumisen kohdalla. Nostan hattua erityisesti Mönkkösen vaimolle, ja pyyhin kyllä kyyneleitä, kun luin miten kolme pientä lasta piirsi iskälle piirustuksia häntä piristääkseen, ja miten he ovat jatkaneet elämäänsä yhdessä, vaikka perheen isä onkin pyörätuolissa ja muiden avun varassa. Ja miten mietinkään, että alkoholi rikkoo perheet (Mönkkösen lapsuudenperheen myös), mutta onnettomuus hioo yhteen. Toki voi olla toisenlaisiakin kokemuksia, mutta tässä tapauksessa ainakin kirjan mukaan kävi näin.

Toinen asia, jota mietin paljon, ja joka tuli useamman kerran esiin, oli ajatus siitä, että ihminen jotenkin alitajuisesti tietää oman polkunsa ja kohtalonsa. Kun Mönkkönen makasi heti onnettomuuden jälkeen maassa halvaantuneena, olivat ensimmäiset sanat jotka hän sanoi vaimolleen, että hän oli aina mennyt tätä kohti, tätä hän oli hakenut. Ja miten hän oli koko uransa ajan pelännyt vakavaa vammautumista, tämän vahvistivat myös hänen vaimonsa, valmentajansa ja kilpakumppaninsa, ja huoannut helpotuksesta uran lopettaessaan, että selvisi sittenkin. Kunnes sitten tapahtui mitä tapahtui vuosia myöhemmin. Mielenkiintoista on myös se, että vain muutamaa päivää ennen onnettomuuttaan hän yhtäkkiä sai päähänsä lähettää lapsilleen postikortit, ihan vain heitä ilahduttaakseen. Hän valitsi kustakin valokuvan, printtasi ne, kirjoitti viestit ja laittoi kortit postiin. Ne saapuivat perille onnettomuuspäivänä, vaimo löysi ne postilaatikosta seuraavana päivänä. Ne olivat viimeiset viestit, jotka Jari Mönkkönen kirjoitti omin käsin.

Oikeastaan vasta kirjan lopulla päästään vähän filosofisempaan puoleen, eli Mönkkösen ajatuksiin ihmisyydestä vammautumisen jälkeen. Tästä olisin lukenut mieluusti enemmänkin, mutta ei liene yllättävää, että hän kertoo ettei pelkää kuolemaa. Se pelko on kadonnut. Sen sijaan hän on huomannut että ihminen tottuu moneen, ja että miten hänen omat silmänsä ovat avautuneet, ja miten hän toivoo myös lastensa oppineen kaiken tämän kautta näkemään ihmisten erilaisuuden. Minkä he varmasti ovatkin tehneet. Tietenkin mukana on ollut paljon tuskaa (myös fyysistä tuskaa, halvaus ei vie kipuja pois, päinvastoin) ja luopumista, masennusta ja itsetuhoisia ajatuksiakin, mutta kaiken kaikkiaan hän sanoo arvostavansa nyt pieniä asioita elämässä. Puun näkemistä sairaalan ikkunasta, lasten piirustuksia, perheen ääniä. Vaimo puolestaan kertoi, miten kaikkein vaikeimpina aikoina hän kirjoitti ylös joka ilta kolme asiaa, jotka tekevät hänet onnelliseksi. Vaikka miten itketti ja tuntui raskaalta, hän kirjoitti ne ylös. Ja huomasi, että ne olivat sellaisia asioita, joista he kaikki saattoivat nauttia, kuten kaunis sää ja lasten ilo. Kun kaiken sen jälkeen, mitä Mönkkösen perhe on joutunut kokemaan, lukee tällaisen pienen asian, loksahtelevat sitä jotenkin asiat  paikoilleen omassakin mielessä.

Millaista sitten on elää neliraajahalvaantuneena? Se jäi lopulta enemmän ulkokohtaiseksi. Tekniikka tulee avuksi, mikä on iso juttu. Mutta ei vain tekniikka, vaan ihmiset ympärillä. Koira, joka tykkää istua isäntänsä sylissä tuntikausia. Ja jota isäntä rapsuttaa. Miten? Leuallaan. En tiedä miksi, mutta tämä asia sai minut yhtäkkiä kykenemään jollain tapaa samastumaan Jari Mönkkösen tilanteeseen, kuvittelemaan, millaista elämä on silloin, kun keho ei liiku kaulasta alaspäin.

Jos ihan lopuksi pienen kritiikin sanan sanon itse teoksesta, on se valtava kiroilun määrä. Se ei edesauta mitään, se vain ärsyttää. Punakynä olisi saanut heilua jokaisen ”vitutuksen” ja superlatiivina käytetyn ”helvetin” kohdalla. Ehkä siinä on haettu autenttisuutta, mutta siinä tapauksessa olisi voinut kirjoittaa jokaisen ”tota”, ”öö” ja ”niinku” -lausahdukset myös. Kiroilu voi tekstissä joskus toimia, mutta vain joskus, ja sopivasti annosteltuna. Noin muuten esimerkiksi näkökulmien ja äänessä olevien henkilöiden vaihtelu ei häirinnyt, joskin toistoakin tuli, välillä mietin että hetkinen, eikös tämä jo käyty läpi, onko tässä kyseessä audiokirjan tekninen ongelma vai mikä, mutta toistoa se vain oli. Kaiken kaikkiaan silti todella mielenkiintoinen ja silmiä avaava teos.

…ja näin korona-aikaan en voinut olla miettimättä sitäkään, millainen olisi ollut Mönkkösen tarina jos onnettomuus olisi tapahtunut korona-aikaan. Kun perhe ei olisi päässyt häntä tukemaan, ei vierailemaan hänen luonaan. Toki neliraajahalvaantuneena hän kuuluu erityiseen riskiryhmään, kuten hän itsekin sanoi, hän tietää lopulta todennäköisesti kuolevansa keuhkokuumeeseen kun kroppa pettää. Mutta ilman perhettä, ilman ihmisiä ympärillä… Niin, mitä se elämä on? Sitä minusta meidän pitäisi myös miettiä juuri tällä hetkellä. Samoin kuin hoivapalvelujen tilannetta. Kuten Mönkkönen kokemuksestaan sanoo, sivistysvaltio mitataan siinä, miten se kohtelee heikoimmassa asemassa olevia, kuten sairaita, vammautuneita ja vanhoja.

Joo’o. Olen vaikuttunut. Liikuttunut, vaikuttunut ja mietteissäni. Ja se on yksinomaan hyvä asia.

 

Mika Saukkonen: Viimeinen voltti – Jari Mönkkösen tarina
Äänikirjan luki Jari Nissinen
Docendo, 2019

Pauli Haapakoski: Olin saksalaisten vanki

En ole juurikaan lukenut sotakirjallisuutta, mutta nyt omaksikin yllätyksekseni tartuin Pauli Haapakosken muistelmateokseen Olin saksalaisten vanki. Kuuntelin sen äänikirjana, jonka luki Jari Nissinen; hänen lukutavastaan en ole aiemmin  välittänyt, mutta tähän se sopi erinomaisesti: sota-ajan tapahtumat ja ihmiset tulivat yhtäkkiä lähelle, kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Tai tänään. Ehkä nämä tämänhetkiset tapahtumat Euroopassakin (lockdownit, kapinointi, mielivaltaiset pidätykset…) vaikuttivat kuuntelukokemukseen.

Haapakosken tarina on hurja. Se alkaa sodan loppupuolelta, kun suomalaissotilaat määrätään Lappiin saksalaisia häätämään. Ensin he ottavat saksalaisia vangeiksi, mutta heidät vaihdetaan suomalaisvankeihin. Kun Haapakoski sitten itse jää tovereineen vangiksi, hän odottaa vastaavaa käytäntöä ja ylipäätään sotavankien reilua kohtelua. Kumpikaan ei toteudu. Päinvastoin: suomalaisia vankeja kohdellaan julmasti ja heidät siirretään ensin Ruotsiin ja edelleen Norjaan – tai siis siirretään ja siirretään, he vetävät itse vankkureita, joita tavallisesti vetäisivät hevoset. On talvi, on kylmä, ei ole ruokaa, ei lääkkeitä, ei edes vaatteita ryysyjen tilalle tai kenkiä rikkoutuneiden tilalle, ei liioin kattoa pään päälle. Miehet nukkuvat lumessa ja etsivät ruokaa tunkioilta. On suoranainen ihme, että he selviävät hengissä. Heidän kimppuunsa usutetaan koiria, Haapakoski itse pahoinpidellään useasti, saapa hän jopa hakusta selkäänsäkin; jalkojen haavat märkivät niin, että kun lääkäri vihdoin pääsee niitä katsomaan, hän voi pahoin. Haapakosken kuvaillessa sotavankien fyysistä tilaa nousee mieleen kuva keskitysleirin luurangoista, mutta hän menee pitemmälle, kertoo miten on makuulla laitettava käden polvien väliin kun polvilumpiot kolhatelevat toisiinsa kipeästi, miten peräsuoli törröttää mustana torvena kuihtuneiden pakaroiden välissä ja miten he ripuloivat ja oksentelevat, miten märkivät haavat löyhkäävät…

Saksalaisten julmuus on jotakin sanoinkuvaamatonta, vaikkei yllättävää, kun tietää miten he kohtelivat ihmisiä toisen maailmansodan aikaan eri puolilla Eurooppaa, kuuluisimpana esimerkkinä keskitys- ja tuholeirit.  Se tulee kuitenkin yllätyksenä suomalaissotilaille, jotka vain hetkeä aiemmin olivat taistelleet saksalaisten rinnalla aseveljinä venäläisiä vastaan. Nyt tilanne on kuitenkin päinvastainen, ja ”herrakansa” näyttää keitä he ovat. Haapakoski toteaa myös, että propagandalla on siihen osansa, saksalaisille on levitetty tietoa suomalaisten julmuuksista, kuinka he raakalaismaisesti kaivavat silmätkin päästä, jos käsiinsä saavat. Ja jos oudolta tuntuu entisten aseveljien muuttuminen sadistiseksi viholliseksi, niin toisinkin päin: venäläiset vangit, joita ei kohdella yhtä huonosti kuin suomalaisia, auttavat kohtalotovereitaan hankkimalla leipää ja jakamalla omastaan. Ilman heitä olisi suomalaissotilaiden käynyt huonosti.

Tämä olikin se asia, mikä Haapakosken tarinassa loi kaikesta huolimatta uskoa ihmiskuntaan: tavalliset ihmiset, jotka oman henkensä uhalla auttoivat ensin sotavankeja ja myöhemmin karkulaisia. Ensimmäiseksi Haapakosken pelasti nuori saksalaissotilas, jonka hän vastaavasti oli pelastanut tämän jäätyä suomalaisten vangiksi. Sitten auttoivat venäläiset sotavangit sekä pitkin matkaa ruotsalaiset ja norjalaiset siviilit. Norjassa sotavankien auttamisesta olisi joutunut keskitysleireille, mutta he ottivat silti riskin. Kaikki se teki minuun valtavan vaikutuksen. Samoin kuin se suomalaisten sotilaiden keskinäinen toveruus, tukeminen ja apu, se kuuluisa ”kaveria ei jätetä”, vaikka tämä kuumeessa hourailisi ja olisi muille vaaraksi.

Haapakoski kuvailee oman tarinansa kautta myös ihmistä sodassa, minkälaisia piirteitä meistä nousee esiin. Julmuutta, hyvyyttä, kieroutta, hyväksikäyttöä, laskelmointia, valehtelua, pelkoa, surua, sinnikkyyttä, uskoa… ja onnea. Värvärit ja saksalaissotilaiden kelkkaan lähteneet suomalaisnaiset näyttäytyvät yksinomaan luopioina miehen silmissä, joka on antanut seitsemän vuotta elämästään sodalle ja joutunut nyt epäinhimillisiin oloihin sotavankina. Tietyllä tavalla värvärit kuitenkin pelastavat sotavangit, jotka olisivat muuten kuolleet vankileireillä. Lopulta he suostuvat ja lähtevät koulutettaviksi, heidän kuntonsa paranee, he oppivat uusia taistelutekniikoita – ja ovat valmiit ja kykeneväiset vihdoin karkaamaan. Viime hetkellä, sillä pian heidät olisi siirretty Norjasta Saksaan. Alkaa viimeinen elontaistelu, kun rikkurit pakenevat saksalaissotilaita ja suuntaavat kohti Ruotsia ja edelleen kotiin.

Sitä kuvittelisi, että tällaisten koettelemusten jälkeen Haapakoski tovereineen otettaisiin lämpimästi vastaan kotimaassa. Kotipuolessa toki näin tapahtuikin, vaimo ja lapset ottivat riutuneen ja verta oksentavan, kuulonsa lähes kokonaan menettäneen miehen avosylin vastaan. Mutta mitä teki valtiovalta? Asetti syytteeseen sotarikoksista ja vaati mm. sotilaspuvun ja aseen hukkaamisesta korvauksia. Valtiollinen poliisi, Vapo, kun oli kommunistien vallassa, ja kun puna-aatetta itsekin kannattanut mies ei ollut koskaan liittynyt puolueeseen, hän oli… epäilyttävä henkilö.

Pauli Haapakoski: Olin saksalaisten vanki ilmestynyt alunperin 1982, Gummerus, äänikirja 2020 Lind & Co AB
225 sivua, kuunteluaika n. 8 tuntia

 

Nils-Aslak Valkeapää: Kevään yöt niin valoisat

Ja oletko kuullut
miten Elle-täti sanoo
eihän saamelainen mitään mahda

Älä huoli siitä
hän on viisikymmentä vuotta
joutunut sitä opettelemaan

Ajattele ennemminkin
kuka häntä opetti

Minulle oli heti selvää, mitä luen Helmet 2020 -lukuhaasteen kohtaan 5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Nils-Aslak Valkeapään runoja. Ei epäilystäkään.

Syy tähän ei ole pelkästään se, että Valkeapää on varmasti Suomen tunnetuin saamelainen ja saamelaisen kulttuurin puolestapuhuja. Ei, tämä menee henkilökohtaisemmalle tasolle, lapsuuteen, jolloin istuin kotonani ja katselin televisiosta Nils-Aslak Valkeapään esittävän joikuja lapinpuku päällä ylhäällä tuntureillaan. Yle se varmaan niitä tuolloin näytti, ja minä istuin kuin tatti televisioruudun edessä ja olin lumoutunut.

Siksi minulle on ollut täydellinen yllätys ja järkytys jälkikäteen tajuta, ettei saamelaisia olla kohdeltu maassamme sillä arvolla, joka heille kuuluisi. Saati sitten että heitä on huumoriohjelmissa suoranaisesti pilkattu, ja että tänään edes keskustellaan siitä, pitäisikö näiden pilkkakallejen (tai tajuavatko he) esittää jälkikäteen anteeksipyynnön tyhmyydestään, jolla he ovat pitkään loanneet yhtä kansaa. Toinen näistä ”humoristeista” pyysi anteeksi, toinen machoilee yhä ja sanoo että mitään ei pyydetä anteeksi, se kuului siihen aikaan ja piste. Hmh. Jos mies pettää vaimoaan ja jää siitä kiinni kymmenen tai kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vaimo odottaa kyllä vähintään anteeksipyyntöä tai mies saa todennäköisesti lähteä lätkimään. Noin niin kuin yksinkertautetusti muotoiltuna. Ja toisaalta: paras huumori on itselleen, ei toisille nauramista.

Mutta niihin runoihin. Luin Valkeapään ensimmäisen runoteoksen Kevään yöt niin valoisat, joka ilmestyi vuonna 1974 omakustanteena, ja joka myöhemmin julkaistiin uudestaan suuren kustantamon sarjassa. Alkusanoissa kerrotaan, että saamelaisten on ollut vaikea saada kirjallista tuotantoaan suomennettua ja julkaistua, mitä en epäile yhtään, harmittelen vain lukijana. Mutta tämä kirja joka tapauksessa on julkaistu, joten siihen voi tarttua.

Valkeapää kirjoittaa saamelaismiehen näkökulmaa maailmaan. Yksinäisyydestä ylhäällä tuntureilla, rakkaudenkaipuusta, luonnosta, sen heräämisestä pitkän talven jälkeen, kesästä ja rakkauden täyttymisestä, ja johon siihenkin kuin varkain livahtaa jälleen yksinäisyyden pelko. Toki hän kirjoittaa myös saamelaisten osasta, ylenkatseesta jota he saavat osakseen ja surusta, kun omatkin kääntävät selkänsä kulttuurilleen vaihtamalla vaatteensa länsimaisiin.

Valkeapään runoja on verrattu japanilaisiin haikuihin, ja kyllä niiden muodossa ja etenkin luontokuvauksissa sellaista tuntua olikin. Ihan ensialkuun rakkauden kaipuuta oli minusta turhankin paljon, mutta sitten se kaikki asettui osaksi kokonaisuutta ja sain aavistuksen elämästä, jota tiedän vain vähän.

Tässä vielä toinen runo samalta aukeamalta kuin postauksen alussa oleva:

En tiedä miksi toinen puu
on toista suurempi
päivä toista valoisampi

Sydän vain itkee
ihmisten tähden
päivästä päivään

Ja ihan lopuksi yksi joiku. Olkaa hyvä:

Umberto Eco: Numero Zeron tapaus

Asia on niin, että sanomalehtiä ei ole tehty levittämään vaan salaamaan tietoa. Jos tapahtuu asia X, josta ei voi vaieta mutta joka voi saattaa hankaluuksiin liian paljon ihmisiä, tehdään niin että lehden samaan numeroon pannaan isoja, hiuksianostattavia otsikoita: äiti kuristi neljä lastaan, säästömme ovat vaarassa haihtua taivaan tuuliin, löydetty Garibaldin haukkumakirje Nino Bixiolle ja sitä rataa, niin että uutinen hukkuu tietotulvaan.

On kulunut jo tovi siitä, kun luin Umberto Econ viimeiseksi jääneen romaanin Numero Zeron tapaus. Se on ollut lukulistallani ilmestymisvuodestaan saakka, eli viisi vuotta. Kaikessa mediakritiikissään se on toki yhä ajankohtainen, eikä mikään viittaa siihen, että tilanne lähitulevaisuudessa muuttuisi.

Kuten usein kirjojen kanssa, jotka todella haluan lukea, olin pyrkinyt olemaan lukematta mitään sen juonesta. Kuvittelinkin, että numero zero olisi ihminen, mihin tuo kirjan kansi vahvasti viittaa. Ei, se onkin sanomalehti, numero jota ei koskaan ilmesty, joka kertoo huomisen uutisia tämänpäiväisten ja eilisten sijaan. Se tietenkin tarkoittaa sitä, että etenkin ensimmäiseen numeroon uutiset täytyy keksiä. Ammattilaiset ovat asialla, toimittajat, joten kyllähän se uutisten keksiminen kätevästi heiltä käy.

On aina mielenkiintoista lukea merkittävän kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos, sitä odottaa kai jotakin ajattelun summautumista tai viestiä, jonka tekijä haluaa jättää. Ja aika kiivaasti Eco, semiootikko, tutkija ja kirjailija, lehdistöä kirjassaan sivalteleekin. Eikä pelkästään lehdistöä, vaan koko yhteiskuntaa, poliitikkoja, koko tätä sekasotkua, missä totuudella ei ole juurikaan väliä, ja missä varsinaiset, merkittävät tapahtumat tapahtuvat kulisseissa, ja joista lehdistö/media ei kirjoita.

Tätä tarkoitin sanoessani tuossa yllä, että mikään ei viittaa siihen, että tilanne lähitulevaisuudessa tai pikemminkin koskaan muuttuisi. Välillä saamme välähdyksiä kulissien takaa, kuten Edward Snowdenin tai vaikka aiemmin Daniel Ellsbergin (kerrankin hyvä artikkeli Ylellä) tietovuotojen myötä, mutta sitten palataan takaisin arkeen. Jos joku vielä uskoo tiedonvälityksen totuudellisuuteen tai kuvittelee, ettei tässä maailmassa salaliittoja ole tai tule, tai että nykyisessä koronauutisoinnissa kerrottaisiin koko totuus, niin… no. Mitäpä siitä sen enempää.

Kiinnostava kirja, joka tapauksessa, joka herätteli ajattelemaan ja joka hyvälle kirjallisuudelle ominaisesti vetää lopussa narut yhteen. Trillerikin, voisi sanoa. Vaikka se on vain sivuseikka.

Tässä vielä muutama poiminta:

Simei ei ehkä ollut suuri journalisti, ajattelin, mutta omassa lajissaan hän oli nero. Mieleeni tuli tiettyyn pahasuiseen kapellimestariin yhdistetty kommentti, jonka hän antoi eräästä muusikosta: ”Omassa lajissaan hän on jumala. Ja se laji on paska.”

—

Näetkö nyt, kuinka kaikki liittyy kaikkeen?

—

[…] alkaa Italian koko Italian historian kauhein aikakausi, johon kuuluvat stay behind, CIA, Nato, Gladio, P2, mafia, tiedustelupalvelut, korkeimmat sotilasjohdot, Andreottin kaltaiset ministerit ja Cossigan kaltaiset presidentit ja luonnollisesti suuri osa äärivasemmistolaisista terroristijärjestöistä, joihin on taitavasti soluttauduttu manipulointitarkoituksessa.

—

”Uutisia ei ole välttämättä pakko keksiä”, huomautin, ”riittää kun kierrättää niitä.”

Umberto Eco: Numero Zeron tapaus
italiankielinen alkuteos Numero Zero, 2015
suomentanut Helinä Kangas
WSOY, 2015
212 sivua

François-René de Chateaubriand: Muistoja haudan takaa, kirjat I-VIII

Pitkän pitkässä lukujonossani on monta ranskalaista klassikkoa, joista luin kesän alussa taas yhden. François-René de Chateaubriandin (1768–1848) tyyli oli tullut jo tutuksi Atalassa, mutta nyt tartuin hänen pääteokseensa Muistoja haudan takaa, josta on suomennettu ensimmäinen osa, kirjat I–VIII.

Olin hiukan empinyt kirjaan tarttumista, suoraan sanoen pelkäsin sen olevan koukeroista ja pitkäveteistä luettavaa, mutta heti ensimmäisiltä sivuilta sain helpotuksekseni todeta ennakkoluulojeni olleen vääriä. Chateaubriandhan on nero, hän kirjoittaa kauniisti ja kiehtovasti, eikä elämä 1700-1800-luvuilla tuntunut loppujen lopuksi kovinkaan erilaiselta kuin nyt. Kuten olen niin monta kertaa todennut, ei ihminen muutu, vain teknologia ja muoti. Ja toki 2000-luvulla tehty, hyvin toteutettu suomennos tuo sen kaiken vielä lähemmäs.

Muistelmat on kirjoitettu pitkällä aikavälillä ja ne julkaistiin tarkoituksellisesti postuumisti, mistä kirjan nimikin vihjaa. Tämä ensimmäinen suomennettu osa keskittyy Chateaubriandin lapsuus- ja nuoruusvuosiin Bretagnessa, hoviin ja seurapiireihin tutustumiseen Pariisissa, vuoden 1789 vallankumouksen tapahtumiin, nuoren kreivin ensimmäiseen Amerikan matkaan ja vielä Napoleonin valtaannousuunkin.

Vaikka lapsuusajan kertomukset olivat nekin kiehtovia, minua kiinnosti tällä kertaa aivan erityisesti se kahden maailman – ennen ja jälkeen vallankumouksen – välissä oleminen, josta Chateaubriand kirjoittaa paljon. Hän menetti läheisiään mestauslavalla ja tunsi henkilökohtaisesti päänsä menettäneet kuninkaan ja kuningattaren, joskaan ei hyvin, ja se yleinen päiden kanniskelu tikkujen nokassa Pariisin kaduilla sai hänet vastustamaan barbaariseksi muuttunutta vallankumousta, vaikka ensin hän olikin sitä ymmärtänyt. Toki Chateaubriand aatelismiehenä oli itsekin vaarassa, mikä osaltaan vaikutti päätökseen jättää Ranska ja suunnata Amerikkaan. Myöhemmin hän teki pitkän uran paitsi kirjailijana myös diplomaattina, ja toivonkin hartaasti että loputkin hänen muistelmistaan tullaan vielä suomentamaan.

Aivan kerta kaikkiaan hurmaava teos, joka tuntui liki postmodernilta hyppiessään kirjoitushetkestä muistoihin ja takaisin, olin aivan myyty. Toki lukuisat huomatukset hiukan myös hymyilyttivät, Chateaubriandilla on selvästi myös liioittelun ja maalauksellisuuden vikaa, mikä tuli esiin sankarimaisista kuvailuista Amerikan matkalla, jotka ovat osoittautuneet toisesta lähteestä pääosin sepitetyiksi – tai sanottakoon todellisuutta urheammaksi kirjoitetuiksi. Ihan täysin luotettava tämä meidän romantikkomme ei siis kertojana ole, mutta kuvailijana kyllä erinomainen.

Kirjasta voisi tietenkin kirjoittaa vaikka kuinka, mutta jätän tällä kertaa lyhyeen ja osallistun teoksella tänään päättyvään klassikkohaasteeseen.

François-René de Chateaubriand: Muistoja haudan takaa, kirjat I–VIII
alkuperäinen ranskankielinen teos, Mémoires d’outre-tombe, ilmestyi osina vuosina 1849–1850
suomentanut Hanna Putsela, Paula Lohi ja työryhmä
370 sivua
Faros-kustannus, 2006

Kiiltokuvamainen Ellen T.

Sarjakuva on minusta periaatteessa erinomainen keino kertoa elämäntarinoita ja kartoittaa historiallisia tapahtumia. Sarjakuva on ikään kuin elokuvan staattinen muoto, monella tapaa vapaampikin kerrontatekniikoiltaan – ja tietenkin tuotantokustannuksiltaan huomattavasti edullisempi.

Siksi tartuin taidemaalari Ellen Thesleffistä kertovaan sarjakuvaromaaniin Ellen T., kun se kohdalle osui. Hänen elämäntarinansa on minulle toki pääpiirteittäin tuttu ja pidän suuresti hänen maalauksistaan. Onhan hän henkilönäkin mielenkiintoinen, ja oli omana aikakautenaan aika epäsovinnainen.

Ellen T. oli kuitenkin pettymys. Se tuntui jatkavan sitä viime vuosina pinnalla ollutta, lapsille ja esiteini-ikäisille (?) tytöille (?) suunnattua woman power -teemaa, jossa niille esiteini-ikäisille halutaan sanoa että sinustakin voi tulla vaikka mitä tahansa, vaikka olet tyttö. Niin. Vaikka olet tyttö. Jo tätä ajatuskuviota vastustan, sillä se vain alleviivaa asetelmaa ja sanoo päinvastoin että paska tsägä, kun oletkin vain tyttö.

Miksi sanon näin? Koska Ellen T. ei koskettanut millään lailla. Se kertoo Ellen Thesleffin elämäntarinan kiiltokuvamaisesti ja pinnallisesti ja kieleltään äärimmäisen yksinkertaisesti ja yksinkertautetusti. Onneksi mukana on katkelmia Ellenin omista kirjeistä, joissa kieli sentään soljui, melkein olisin lukenut mieluummin koko tarinan vain niiden kautta. Kuvat ovat sinänsä komeita, mutta Ellen on kuristettu ampiaisvyötäröiseksi tyttöseksi, joka ei elämänsä aikana fyysisestikään muutu, mitä nyt kaksi tai kolme kevyttä ja haaleaa ryppyä saa elämänsä lopulla. Mitä, mitä, mitä? Eikö tässä juuri menty päinvastaiseen kuin mitä Ellen itse oli? Ja Firenzessä leimahtanut rakkaussuhdekin on esitetty lähinnä platonisena ystävyytenä ilman minkäänlaista tunnetta tai draamaa. Krhm.

Loppujen lopuksi Ellen T. vaikutti minusta tilaustyöltä ja opetusmateriaalilta, jonka kuvitukseen on käytetty suoraan valokuvista piirrettyjä toisintoja. Se lienee tarkoituksellista, on haluttu tuoda Helene Schjerfbeck mukaan tunnistettavana hahmona, samoin Hugo Simberg, Paul Gauguin ja niin edelleen. Tai ehkä minä vain odotin vähän enemmän.

Liisa Väisänen: Ranska, rakkaudella

[…] olen Ranskan suuren vallankumouksen lapsi ja ranskalaisten filosofien ja ajattelun lapsi. Ranska on suurvalta, sillä Ranska on muokannut tapaani ajatella. Vaikka en olisi koskaan käynyt Ranskassa, olisin silti ranskalainen minäkin.

Liisa Väisänen on minulle tuttu oikeastaan vain hänen Italia-Espanja-Ranska-kirjatrilogiastaan. Italiaa olen silmäillyt myöhemmin luettavaksi, Espanjan olen tainnut lukea jo puoliväliin, kun taas Ranskan ahmaisin kerralla kokonaan. Se selittyy tietenkin sillä, että Ranska on minulle näistä kolmesta maasta se läheisin ja toisaalta sillä, että se maa on suurten muutosten edessä, ja juuri nyt minua kiinnostaa kaikki Ranskaan ja sen historiaan, eritoten vallankumoukseen, liittyvä.

Niinpä oikeastaan yllätyin, että myös Väisänen puhuu pitkin kirjaansa vallankumouksesta. Sekä Ranskaa ja koko eurooppalaista ajattelua määrittelevänä asiana että lopulta sen mahdollisesta uudesta  tulemisesta.

Väisänen on jakanut kirjansa alueisiin ja kaupunkeihin, joiden kautta hän tutkiskelee ennen kaikkea Ranskan historiaa ja ripottelee mukaan myös omakohtaisia kokemuksiaan opiskeluajoilta sekä työssään matkaoppaana; asunut hän on Pariisin lisäksi myös Nizzassa ja Biarritzissa. Koko maata ja sen valtavan laajaa sekä monivaiheista historiaa kulttuurin erityispiirteineen hän ei edes yritä kahmaista, vaan tekee valintoja omien kiinnostuksen kohteittensa mukaan. Suurin osa oli minullekin tuttua, mutta ihan uuttakin opin: en ollut koskaan kuullut Loiren jokilaakson sarjamurhaajasta enkä liioin torajyvästä, joka vaivasi Colmarin väkeä niihin aikoihin, kun Grünewald maalasi kuuluisan Isenheimin alttaritaulun. Loiren jokilaaksoa olen kiertänyt ja tuon alttaritaulunkin nähnyt, joten oli kiehtovaa saada ihan uutta näkökulmaa niihinkin.

Vaikka pidinkin kirjan konseptista ja Väisäsen jutustelevasta kirjoitustavasta, vaivaa kirjaa keskeneräisyyden olo. Se näkyy paitsi siinä, että Ranskan karttaan on jäänyt valkoisia alueita eli joita hän ei käsittele lainkaan, myös kirjoitusvirheiden valtavana määränä. Siis niin valtavana, että se jo häiritsee lukemista: samojen sanojen ja ilmausten jatkuvaa toistumista, kömpelöitä lauserakenteita ja huolimattomuutta paikan ja henkilöiden nimissä. On kuin kirja olisi pitänyt saada pikaisesti markkinoille ja viimeistely oikolukuineen olisi jätetty kokonaan väliin. Tästä sapiskaa myös kustantajalle.

Mutta se, mistä pidin, on Väisäsen oman kenties hiukan räiskyvänkin persoonan näkyminen tekstissä. Hän ei epäröi kutsua suomalaista historiatulkintaa amerikkalaiseksi tai kritisoida suomalaista yksisilmäisyyttä englannin kielen edessä. Eikä hän liioin sorru toimittajien tapaan toistelemaan valmiiksi annettuja näkökulmia tai viljelemään trendisanoja ilmastonmuutoksesta salaliittoteorioihin, vaan kirjoittaa mielenkiintoisesti mm.  vapaamuurariudesta, temppeliherroista ja Graalin maljan etsijöistä historiallisina ja alati elävinä ilmiöinä. Nostan hänelle tästä hattua.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen matka, vaikka odotinkin ihan erilaista. Meinasin nimittäin ensin lukea itseäni kiinnostavista alueista, mutta alueet toimivat tässä kirjassa vain kimmokkeena historiallisille tarkasteluille, joten aloitin alusta ja luin loppuun. Kiehtovaa sinänsä.

Tein jonkin verran muistiinpanoja ja kirjoittelin kiinnostavia tekstin pätkiä ylös. Tässä niitä:

Historian tulkinnan näkökulmasta ja Normandiasta:

Suurin osa Normandiassa vierailleista suomalaisista on käynyt Normandian maihinnousun paikoilla. Meidän tapamme tulkita historiaa on usein hieman amerikkalainen. Historiahan on aina tulkintaa. (s.47)

Ranskan kielen merkityksestä (englannin puserruksissa):

Muistan erään matka, jonka aikana tapasimme ryhmäni kanssa yliopistosta vastavalmistuneen tohtorin. Eräs ryhmämme jäsen kysyi häneltä, oliko hän tehnyt väitöskirjansa englanniksi. Kysymys oli hänestä absurdi. Miksi ihmeessä ranskalainen kirjoittaisi väitöskirjansa englanniksi? Kun minä vuorostani kysyin kysyjältä, mistä tällainen ajatus on juolahtanut tämän mieleen, hän sanoi, että väitöskirjoja voitaisiin tehdä englanniksi kansainvälisyyden vuoksi. Sillä hän osoitti, ettei tiennyt, kuinka kansainvälinen kieli ranska on. (s. 64)

Ranskan kielen syrjäytyminen ja englannin nousu alkoi vähitellen ja voimistui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Vuosi 1945 toi mukanaan uudenlaisen kielipoliittisen maailmanjärjestyksen, jossa Amerikan Yhdysvallat näytti olevan läntinen johtovaltio. YK:ta perustettaessa Yhdysvallat ehdotti englantia ainoaksi viralliseksi työskentelykieleksi. Ranska tietenkin vastusti sitä, ja yhä edelleen ranska on yksi YK:n ja Unescon kuudesta virallisesta kielestä. (s. 65)

Saksa ja Ranska, toki Espanjan ja Italian taustatuella, kyselevät nyt suureen ääneen, onko englannin kielen asemaa mieltä pitää Euroopan unionissa niin vahvasti esillä. Oikeassahan he ovat, ei ole. Brexitin jälkeen englanninkielisiä maita unionissa ovat enää Iralnti ja paikoin Malta, mutta sielläkään englanti ei ole kovin monen äidinkieli. (s. 235)

Marseillesta (oi, minä ymmärrän!):

Ranskan kansallislauluksi nimetty Marseljeesi on alun perin ollut juuri Marseillen vallankumoustaistelijoiden taistelulaulu. Nuoriso on jatkanut kapinaansa vallankumouksen jälkeenkin, etenkin musiikin avulla. (s. 212)

”Tulitko Amsterdamin koneella?”
”Ei, tulin Brysselin koneella.”
”No, mutta sehän on ihan sama.”
Hän on aivan oikeassa. Marseillesta katsottuna se on aivan yhdentekevää. (s.215)

Tiedättekö, minä rakastan Marseillen kaupunkia. Jos joskus vielä muutan Ranskaan, Marseille on minun kaupunkini. (s.216)

Descartesista ja ranskalaisesta ajattelusta (joka pätee yhä tänä päivänä):

Hänen [eli Descartesin] radikaalein ajatuksensa oli varmasti se, että ihan kaikkea voi lähtökohtaisesti epäillä. Hänelle epäily oli merkittävin metodi. Pitää epäillä aina siihen saakka, kunnes kohtaa jotain sellaista, mitä voi pitää varmana. Ainut asia, jota hänen mukaansa ei voi epäillä, on, että ihminen epäilee.

Vallankumouksen alkusyistä ja -vaiheista:

Ennen vallankumousta Ranskan kansa oli jaettu kolmeen säätyyn. Aatelissääty nautti lukuisista etuoikeuksista, eivätkä he juurikaan maksaneet veroja. Pappissääty keräsi kymmenyksiä, ja he eivät maksaneet lainkaan veroja. Niin sanottu kolmas sääty, johon kuului 98% koko Ranskan väestöstä, ei nauttinut minkäänlaisia etuja tai oikeuksia, ja koko valtion verotaakka oli käytännössä heidän harteillaan. Vallankumouksen kynnyksellä Ranskan taloudellinen tilanne oli katastrofaalinen. Ranska menetti paljon rahaa Amerikan itsenäisyyssodissa. Kuningas halusi kerätä lisää veroja, joita kansa ei paitsi halunnut, myöskään millään olisi pystynyt enää maksamaan. (s. 223)

Kun naiset tulivat pyytämään leipää kuningattarelta, kuningatar [Marie-Antoinette] piiloutui sen sijaan, että olisi ottanut heidät vastaan. (s. 225)

[1700-luvun] kahviloissa suunniteltiin myös vallankumousta. Pelkästään Pariisissa oli vuotta ennen vallankumousta kuusisataa kahvilaa. Niissä vaihdettiin mielipiteitä ja uutisia. (s. 246)

Napoleonin ajasta:

Lakot olivat kiellettyjä. Rikoslaki kielsi yli 20 ihmisen kokoukset. (s. 259)

Tulevaisuudesta:

Moni aiempi Ranskan presidenteistä on joutunut perumaan haluamansa uudistukset, koska ranskalainen yhteiskunta on lakkojen tähden halvaantunut täydellisesti. Macron on toistaiseksi osoittanut peräänantamattomuutensa. Lakot ovat nyt syksyllä 2018 jatkuneet jo kuukausia ja häirinneet taatusti monen ranskalaisen elämää. Onkin mielenkiintoista seurata, kuka lopulta luovuttaa ensimmäisenä, vai onko lopputulema uusi suuri vallankumous. (s. 273) (Alleviivaus minun)

Liisa Väisänen: Ranska, rakkaudella
2019, Kirjapaja
282 sivua

Lyhyesti (muista) eristyksen aikana luetuista kirjoista

Korona-aika on varmasti meillä kaikilla vaikuttanut siihen mitä ja miten olemme lukeneet. Ajatukset ovat väkisinkin olleet päivänpolttavissa asioissa, toisilla liittyen virukseen, toisilla sen taustalla tapahtuviin asioihin. Minä kuulun jälkimmäiseen joukkoon. Mitenkään erityisesti ajatukset eivät kuitenkaan ole näkyneet kirjavalinnoissa, vaikka niitä onkin lukenut nyt toisella tavalla. Osasta olen jo kirjoittanut, loput loppuun asti luetuista tulkoon kirjatuksi ylös lyhyinä merkintöinä.

Pia Maria Montonen: Wiurilan Anna Lisa – Arkea ja juhlaa Armfeltien kotikartanossa (Suomi, 2018)

Luin Wiurilan Anna Lisan eristyksen alkupäivinä, jolloin halusi jotakin ihan muuta ajateltavaa. Ja siihen tarkoitukseen Montosen kirja sopi erinomaisesti. Anna Lisa eli Anna Louise Standertskjöld-Brüninghausin tarina johdattelee yksilön kautta Suomen lähihistoriaan, johon kuuluivat kartanon omistajat palkollisineen, ja miten siitä sitten monien mutkien kautta on päästy tähän päivään. Kirjan Anna Lisa on reipas ihminen, joka selviytyy vastoinkäymisistäkin, joita toki riittää, mutta väistämättä sitä jää miettimään, miten se sittenkin on helpompaa niille, joilla on sukunimi, suvun rahaa ja suhteita ympäri Eurooppaa. Ja toisaalta, miten tällaisella taustalla kasvaa varsin vahvoja persoonia, omaan itseensä luottavia. Kirja oli helppolukuinen, ei erityisen syvällinen, mutta kiinnostava näkökulma yhden kartanon ja sen omistajattaren elämään.

 

Sándor Vály: Erään maalarin merkintöjä 2006–2010 (Suomi, 2012)

Suomessa pitkään asuneen unkarilaistaitelija Sándor Vályn päiväkirjamerkintöjä olen lukenut pikku hiljaa ja vähitellen, nyt sain sen vihdoin loppuun. Hän kirjoittaa taiteesta, uskonnosta, elämästä, Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta, Helsingistä, Roomasta, Unkarista ja yleensä maailman menosta pohtivaan tapaan ja havaintojaan ylös kirjoittaen, mikä viehätti minua kovasti. Erityisesti mieleen ovat jääneet pohdinnat taiteen merkityksen muuttumisesta sen jälkeen, kun siitä poistettiin yhteys pyhään ja se alistettiin markkinavoimille eli kun taidetta alettiin hinnoitella ja myydä. Ajatus on todella mielenkiintoinen ja alati ajankohtainen, kun uutisissakin taide tuntuu pääsevän otsikoihin lähinnä vain silloin, kun joku taulu on myyty mahdollisimman kalliilla hinnalla jollekin äkkirikastuneelle pankkiirille tai sijoittajalle. Vaikka Vály ei ole maailman tunnetuin taiteilija, hänen mietteitään oli todella mielenkiintoista lukea, tämä on kirja joka jää hyllyyni.

Derf Backderf: Trashed (Yhdysvallat, 2015)

Luen mielelläni hyviä sarjakuvia, mutta amerikkalaiset comicsit eivät oikein ole heiniäni. Helmetin e-kirjastossa ei vaan valitettavasti ole juuri muuta tarjolla, ja kun Derfin nimi oli jäänyt mieleeni Ville Rannan sarjisblogista, ajattelin että no katsotaan. Albumin kantava teema on (amerikkalainen) jätehuolto, jonka parissa Derf nuorena miehenä työskenteli ja näki, miten valtavasti jätettä tuotetaan ja miten huonosti sitä kierrätetään, vähän ”poissa silmistä, poissa mielistä” -periaatteella. Opettavainen tarina, siis, ja siinä mielessä herättelevä, mutta en pitänyt lainkaan Derfin piirrostyylistä, enkä siitä rumasta kielestä ja vastenmielisestä käytöksestä joka näyttäisi olevan jotenkin ”cool”. Ei, en pitänyt yhtään. Jatkoin lähinnä sen jätehuoltoteeman vuoksi, niiden tikittävien aikapommien, joita kaatopaikoiksikin kutsutaan.

Helena Ruuska: Hugo Simberg – Pirut ja enkelit (Suomi, 2018)

Ruuskan Simberg-elämäkerran ensin kuuntelin ja sitten harppoen vielä luinkin e-kirjana nähdäkseni myös kuvat. Erinomainen teos! Tätä oli ilo sekä kuunnella että lukea, valtavan mielenkiintoinen taiteilija ja elämä kaikkine vastoinkäymisineen ja onnen hetkineenkin. Ja onhan se jälleen yksi näkökulma Suomen historiaan, taiteilijan ja hänen perheensä ja tuttaviensa kautta. Tämä on kirja, jonka omistaisin mielelläni kovakantisena painettuna kirjana, sujauttaisin kirjahyllyyn ja palaisin sen pariin uudestaan ja uudestaan.

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan (Suomi, 2020)

Suomen suurlähettiläänä Venäjällä toimineen René Nybergin omaan perhetarinaan perustuvan kirjan Viimeinen juna Moskovaan kuuntelin äänikirjana. Olikin valtavan mielenkiintoinen tarina Suomen juutalaisista ja heidän sukujuuristaan Latviassa, kaikista niistä kohtaloista toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkeen Neuvostoliitossa. Niistäkin, joissa juutalaistyttö eli Nybergin äiti kielletään tämän mentyä naimisiin kristityn kanssa. Monenlaisia tarinoita mahtuu meidän Suomenmaahammekin, mistä kirja on hyvä muistutus. Kirjan lomassa kuuntelin välillä Hillel Tokazieriä, joka on Nybergin serkku, ja nousee esiin tarinassakin.

Paolo Giordano: Tartunnan aikaan (Italia, 2020)

Italialaisen Paolo Giordanon teos Tartunnan aikaan on ensimmäinen koronaepidemiasta kertova kirja, ja jotenkin luulin jostain lukeneeni että se varoittaa pandemian myötä autoritarismiin siirtymisestä, mutta eihän se sellaista ollut ollenkaan, olen tainnut lukea omiani. Siksi siihen kuitenkin tartuin, aihe kun kiinnostaa. Mutta pikemminkin se on nuoren lukuja ja matemaattisia kaavioita pyörittelemään tottuneen fyysikkomiehen paniikinomainen esseepuheenvuoro siitä, miten meidän kaikkien täytyy jäädä kotiarestiin. Teksti alkaa sikäli kiinnostavasti, että se myöntää koko tilanteen olevan auki ja voivan kääntyä mihin suuntaan tahansa, mutta juuri nyt on tärkeä tehdä muistiinpanoja ja huomioita, sillä jälkikäteen autenttisuus tulee väistämättä puuttumaan. Kun tapahtumapaikkana on vieläpä Pohjois-Italia, alku lupaa paljon. Mutta sitten se menettää otteensa ja minä kiinnostukseni. Lähinnä mieleeni tuli Lars von Trierin elokuvan Melancholia tiedemies, joka luotti laskuihinsa muttei nähnyt väistämätöntä, jonka lapsi näki ja naiset tunsivat. Liika tieteeseen nojautuminen ei ole hyväksi sekään. (Ja epäilevä luontoni alkaa kyllä kysellä miksi tämä on niin nopeasti kirjoitettu ja niin monelle kielelle heti käännetty… että pysykää kotona ja totelkaa määräyksiä, vai?)