Avainsana-arkisto: Eurooppa

Syyskuussa katsotut leffat

Syyskuussa en lukenut yhtään kirjaa loppuun asti, sen sijaan katsoin kolme elokuvaa ja liudan dokkareita. Jälkimmäisistä en pitänyt lukua, mutta elokuvat herättivät ajatuksia, joten kirjoitan niistä lyhyesti.

Televisiosta katsomani ranskalaiskomedia Paulette (2012) ei ollut elokuvallisesti kummoinenkaan, mutta (tositapahtumiin perustuvan) tarinansa ja äärimmilleen kärjistettyjen hahmojensa ansiosta yllättävän hyvä komedia. Jopa niin, että hiukan harmittelen etteivät tällaiset eurooppalaistarinat pääse Suomeen levitykseen, olisi ihan ajankohtainen meilläkin.

Tarinan päähenkilö on pahamaineisessa pariisilaislähiössä asuva leskirouva Paulette (Bernadette Lafont), joka vihaa mamuja ja jonka tytär on mennyt naimaan afrikkalaistaustaisen poliisin ja tehnyt tämän kanssa vielä lapsen, jota isoäiti joutuu hoitamaan. Paulette on siis monesta syystä katkera: mies on kuollut, rahaa ei eläkeläisellä ole, lapsenlapsi on musta ja epäranskaa sönkkäävät huumekauppiaat tukkivat porraskäytävän. Kun ulosottomiehet hakevat maksamattomien laskujen vuoksi asunnosta lähes kaiken irtaimen, on Pauletten löydettävä jokin tapa ansaita rahaa. Ja miten se helpoiten onnistuu? No huumekaupalla tietenkin. Alkuun Paulette myy hashista ohikulkijoille, mutta huomattuaan miten vaarallista se on reviireistä tarkoilla alueilla, hän alkaa leipoa. Muttei mitään ihan tavallisia madeleineja.

Kuten hyvissä komedioissa yleensä, on Paulettessakin pinnan alla tummempi sävy. Se kertoo ranskalaisen yhteiskunnan hylkiöistä: näköalattomasta maailmasta, jossa postiosoite määrää tulevaisuuden suunnan, jossa maahanmuuttajista tulee rikollisia ja jossa eläkeläisillä ei ole varaa maksaa peruslaskuja. Kuten Paulette elokuvan lopulla toteaa: Miten kukaan ylipäänsä voi selvitä kuudellasadalla eurolla kuussa. Niin, ja eiväthän ne huumediileritkään yleensä rikastumaan pääse. Välikäsiä on useampi ja päältä kerman kuorii venäläismafia. Žai, žai, žai, žai!

Niin ikään telkkarissa esitetty, David Leanin ohjaama ja Katherine Hepburnin tähdittämä Summertime (1955) oli puolestaan kepeä Hollywood-komedia, joka herätti aivan toisenlaisia ajatuksia. Tarina on hyvin kliseinen: keski-ikäinen naimaton amerikkalaisnainen (Hepburn) matkustaa Venetsiaan lomamatkalle, tutustuu muihin amerikkalaisiin ja kokee lomaromanssin naimisissa olevan italialaismiehen kanssa. Kuvaukseltaan elokuva oli matkamainosmainen: näytettiin kuuluisia paikkoja, puhuttiin Muranon lasista, esiteltiin italialaista elämäntyyliä. Amerikkalaisyleisölle esitetään kaunis ja vanha Italia, jossa amerikkalaisturistit shoppaavat antiikkia ja taidetta ja juovat drinkkejä (mutta eivät syö mitään). Vaan yksi hauska piikki tähänkin leffaan mahtuu: pensionaatin italialaisomistajatar toteaa italialaisen ruoan olevan maailman parasta, ranskalaiset kun syövät vain kastikkeita ja amerikkalaiset puolestaan pillereitä.

Se, mikä teki elokuvasta mielenkiintoisen, on sen valmistumisajankohta verrattuna näkökulmaan. On kulunut vain kymmenen vuotta toisen maailmansodan loppumisesta, voittajavaltion kansalaiset matkustavat, shoppaavat ja sekstailevat (aika sievästi, tosin). Ero on valtava vain viisi vuotta myöhemmin valmistuneeseen, Luchino Viscontin ohjaamaan elokuvaan Rocco ja hänen veljensä, joka näyttää sodan jälkeisen köyhän Italian, raunioihin rakennetut modernit kerrostalot ja luokkaerot. Toisaalta ei ole vaikea arvata, kumpi elokuvista on jäänyt elämään ja kumpi unohtunut.

Kolmannen leffan katsoin videolta. Olen pitkään halunnut palata Coenin veljesten tuotannon pariin, ja aloitin The Big Lebowskista (1998). Kuten arvata saattaa, kyse on parodiasta ja aikalaiskritiikistä, jonka kohteena on Coenin veljesten kotimaa Yhdysvallat. Ja kukapa sen parodian paremmin taitaisi kuin maan omat kansalaiset. Kyytiä saavat Vietnamin sotaveteraanit, laiskanpulskeat entiset hipitkin, nykytaiteilijat, multimiljönäärit sekä tavalliset, alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvat keilaavat pulliaiset.

Kritiikki osuu kielenkäyttöön (jatkuva kiroileminen, asioiden toistaminen neljään kertaan…), oman koulutustason korostamiseen hienovaraisilla piikityksillä ja kirjakielimäisellä puheenparrella, ainaiseen haluun päästä miljonääriksi keinolla millä hyvänsä sekä ikuiseen esittämiseen ja itsekorostukseen. Ne kuulostavat ikäviltä asioilta lueteltuna, mutta juuri niistä aineksista ovat Coenin veljekset onnistuneet jälleen luomaan erinomaisen komedian. Yleensä niin tylsä Jeff Bridges loistaa laiskana tyhjäntoimittajana, John Goodman on nappivalinta periamerikkalaiseksi aseilla asiat hoitavaksi, juutalaisuuteen avioliiton myötä kääntyneeksi Vietnamin sodan veteraaniksi ja Julianna Moore täydellinen feministi-taiteilijana. Kirsikkana kakun päällä on John Turturro hispanokeilaajana. Niin, se juoni sitten: se on kreisikomediaa parhaimmillaan: Multimiljönäärin nuori vaimo kaapataan ja hänestä vaaditut lunnaat kiinnostavat… niin, aivan kaikkia.

Tällaisina hetkinä toivoisi olevansa kirjastoa lähellä.

Tekisi mieli selata kirjahyllyä, antaa käden juosta niteiden selkämissä

ottaa esiin yhden, sitten toisen teoksen.

Olisin runohyllyn edessä.

Nyt runovalikoimani on vähäinen, se koostuu lähinnä netistä löytyvistä kirjoista.

Palaan Saima Harmajaan, se on vielä kesken.

Luen hänen kaihostaan, se on minulle vieras.

Yllätyn hänen Italian kuvailuistaan, tuudittaudun hänen syreenipensaiden kuvaukseensa.

Minäkin kaipaan, tosin toisin kuin Saima runoissaan.

Mutta ehkä löydän sittenkin lohdutuksen sireeneistä

kotipihan kukkivista pensaista

muistoista

joita vaalin nyt uudella tavalla.

 
Saima Harmaja: Sateen jälkeen
WSOY, 1935
Luettu Ylen 101 kirjaa -projektin e-kirjana.

Tuomas Kyrö: Minuuttikuunnelmia

Silittäminen on tylsää puuhaa, joten yleensä kuuntelen tai katson jotakin samalla. Äänikirjat ovat usein liian pitkiä, mutta kuunnelmat menee. Tällä kertaa löysin melko sopivan pituisen pinon Tuomas Kyrön Minuuttikuunnelmia vuodelta 2006. Kyrö on kirjoittanut kuunnelmat salanimellä Sylvi Halla ja ne on esitetty Ylen Radio 1:ssä.

Kuunnelmien päähenkilöinä on kaksi keski-ikäistä naista (Erja Manto ja Tarja Keinänen) ja toisen näistä poika (Isma Valkama) ja aiheina erilaiset arkiset keskustelunpätkät laihduttamisesta, Lundian kirjahyllyistä, Felixin ketsupista, väriterapiasta ja vastaavista. Pieniä huvittavia tarinoita nyky-Suomesta, realistisia, lähes jopa inhorealistisia… Hetkittäin ne tuntuivat nostalgisilta, kunnes jäin miettimään että koenko näin vain siksi, etten ole kuuntelemassa näitä keskusteluja joka päivä. Sillä kyllä sieltä, niin aiheista kuin sinänsä loistavien naisteatterilaisten äänenpainotuksista erottui tuttuja sävyjä: tätejä, äitejä, sukulaispoikia ja niin edelleen. Vaan kyllä nämä olivat virkistävää vastapainoa median välittämälle nykyiselle tekopirteydelle ja esittämiselle…

Minuuttikuunnelmat enteilevät Mielensäpahoittajaa, joka sekin on kirjoitettu alunperin kuunnelmaksi. Olen sattumalta tutustunut Mielenpahoittajaankin nimenomaan kuunnelmana, en ole koskaan lukenut Kyröltä mitään. Ensin Antti Litjan hahmo tuntui hiukan keinotekoiselta, mutta sitten se osui hermoon ja nauroin silmät kyynelissä. Yllättäen isääni ei sen sijaan naurattanut ollenkaan, ”paljon melua tyhjästä” hän tuhahti, ei ollut kuulemma ollenkaan hauskaa… Kertonee kaiken 😉

Olen kyllä seurannut hiukan ihmetellen Mielensäpahoittajan yleistuotteellistamista ja miettinyt, missä määrin se alkaa syödä alkuperäistä ideaa, mutta toisaalta, mistäpä minä tiedän kun vain kaukaa seuraan. Mietinpähän vaan… että olisiko jo aika mennä eteenpäin.

Kyrön kolmekymmentä minuuttikuunnelmaa löytyy Ylen Elävästä arkistosta.

Tuomas Kyrö: Minuuttikuunnelmia
Ylen radioteatteri
30 minuuttia
Ylen Elävästä arkistosta

Jos tästä voisi tehdä merkinnän HelMet 2017 -lukuhaasteeseen, sen voisi tehdä kohtiin salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja ja suomalaisesta naisesta kertova kirja. Vaihdetaan vain sanan kirja paikalle kuunnelma…

Klaus Härö: Miekkailija

Saksalais-ranskalainen tv-kanava Arte esitti muutama viikko sitten Klaus Härön vuonna 2015 valmistuneen elokuvan Miekkailija. En jaksanut tuolloin odottaa iltaan asti, ja ilahduinkin kun se nyt tuli uusintaesityksenä päivällä. Minulla oli sattumalta aikaa, joten istahdin sohvalle ja jäin katsomaan.

Alku vaikutti hyvältä. Oltiin Haapsalun talvisissa maisemissa, kevyt lumisade loi maagisen tunnelman. Sellaista ei saa keinotekoisesti luotua, vain aito lumi käyttäytyy niin. Muutenkin oli kaunista kuvausta: koululuokassa, pääosan esittäjän yksinäistä (joskin liian pitkäksi venähtyvää) miekkailua tyhjässä koulusalissa, Viron talvisia rannikkomaisemia ja haavanoksien taivuttamista kuumassa vedessä harjoittelumiekoiksi varten. Nautin myös viron kielen tutusta nuotista ja satunnaisista tunnistettavista sanoista sekä smetanaa ja hapankaalia myyvistä venäläismummoista.

Siinä olivat elokuvan hyvät puolet. Sillä melkein alkumetreillä alkoivat ongelmat. Miekkailija on hidastempoinen, ennalta-arvattava, kliseinen ja kömpelö elokuva. Se on kiltti ja heart warming. Laskelmoitukin. Siirappinen. Musiikki soi myös silloin kun sille ei ole mitään tarvetta. Ah. Useammin kuin kerran nousi iho kananlihalle, mutta ei siksi, että elokuva olisi koskettanut, vaan siksi, että se yritti koskettaa. Yritti niin kovasti, että se alkoi mennä jo parodian puolelle.

Vaikka elokuva perustuu tositarinaan, siitä puuttui tosi-. Se yrittää olla realistinen, mutta siinä ei ole mitään realistista. Miekkailuharjoituksia pidetään koululla, mutta kukaan lapsista ei näytä käyvän oppitunneilla. Aikaa on riittämiin miekkailuharjoituksiin, ja kilpailuunkin Leningradiin ehditään juuri ja juuri, saadaan sattumalta oikeanlaiset asut lainaksi viime tingassa ja sitten vielä voitetaan kilpailu. Dialogit ja hiljaiset hetket ovat epätasapainossa, ja salainen poliisi on häkellyttävän kärsivällinen odottaessaan isoisän kuiskivan lapsenlapsensa korvaan suuria viisauksia ja neuvoja, ennen kuin hänet viedään Siperiaan. Puvustus on aikakauteen sopivaa, mutta kaikki vaatteet näyttävät uusilta. Entä miksi valaistus tulee aina ylhäältä? Ulkona, sisällä, illallakin?

Entä loppu? Endel Nelis vapautuu vankileiriltä Stalinin kuoltua ja palaa Haapsaluun. Vaikeat ajat eivät ole jättäneet häneen ulkoisia merkkejä ja muutenkin näyttää, että hän olisi ollut poissa päivän tai kaksi. Ja jostakin ovat tyttöystävä ja koko miekkailukerho saaneet tietää Endelin paluusta ja ovat häntä vastassa! Mutta eivät yhtä aikaa, vaan tulevat kulman takaa esiin pari kolme lasta kerralla. Kukaan muu ei astu junasta eikä muita ihmisiä ole koko asemalla. Mutta mikä erikoisinta, kukaan ei sano sanaakaan. Musiikki vain soi.

Mon dieu. Onneksi en ollut leffateatterissa, nyt saatoin ryhtyä viikkaamaan pyykkiä ja siivoamaan astiakaappia samalla, muuten en olisi kestänyt.

Miksi elokuva on tehty? Se pääsi Suomen ehdokkaaksi Oscar-kilpaan, ja muistaen Härön innostuksen, jäin miettimään että näinkö Härö halajaa Hollywoodiin? Sen verran amerikkalaista siirappisuutta elokuvassa oli, mutta pelkään sen olevan aivan liian hidas jenkeille. Neuvosto- ja kommarijutuista he kyllä varmasti tykkäävät, ja siitä, että tarinassa on onnellinen loppu.

 

Taskuun mahtuva tietokirja Haussmannista

Sanooko nimi Georges-Eugène Haussmann mitään? Tai haussmannilainen tyyli? Jos sanoo, olet kiinnostunut a) Ranskasta, b) arkkitehtuurista tai c) molemmista.

Minulle nimi Haussmann on jäänyt mieleen parikymppisenä lukemastani pikkujutusta Hesarissa. Se kertoi Pariisin haussmannilaisista rakennuksista ja kuinka niiden ylimpien kerrosten ”palvelija-asunnot” olivat nyt todella chic. Todellisuudessa nämä asunnot ovat pieniä, talvella kylmiä ja kesällä kuumia, mutta kaupungin yli avautuvat näkymät, ne ovat komeat. Jostain syystä (orastava rakkaus Ranskaan? haave muuttaa Pariisiin?) termi hausmannilainen arkkitehtuuri jäi pyörimään mieleeni.

Vähitellen Haussmannin nimi alkoi tulla tutummaksi, siihen törmäsi yhä uudelleen ja uudelleen. Se oli tämä herrasmies, joka Napoleon III:n aikana suunnitteli näyttävät bulevardit ja arkkitehtonisen tyylin, jonka me nykyään miellämme pariisilaiseksi. Huis, hais, keskiaikaiset korttelit! 1800-luvulla Pariisissa puhalsivat uudet tuulet, ja entisestä haisevasta kaupungista muokattiin Georges-Eugène Haussmannin visioilla ja Napoleon III:n vahtivan silmän alla valon kaupunki.

Vaikka Ranskassa voidaan tehdä niinkin radikaaleja muutoksia, kuten 1800-luvun rakennusbuumin aikaan tehtiin, rakastavat ranskalaiset historiaa, tietoa ja oppimista. Se näkyy paitsi museoiden ja infotaulujen määrässä, myös tietokirjoina. Ei ole harvinaista, että jopa moottoritien levähdyspaikan myymälässä on riveittäin kirjoja ja niistä suurin osa historiaa: haluatko tietää orjakaupasta Ranskassa? Tässä, olkaa hyvä. Tai konjakin valmistuksesta? Löytyy. Vapaamuurareista? Oi, sillä on pitkä ja monipolvinen historia. Keskiaikaisista lääkeyrteistä? Kanaaleista, linnoista, puutarhoista, kauniista kylistä? Ihan mistä tahansa Ranskan alueesta? Sano vain, tietokirja aiheesta on tehty. Eivätkä ne ole mitään huitaisten tehtyjä läpysköitä, vaan tyylikkäitä ja informatiivisia, pehmytkantisia ja kiiltäväpaperisia runsaasti kuvitettuja kirjoja.

Tämän postauksen, jolla osallistun siis Tietokirjaviikon kunniaksi lanseerattuun tietokirjahaasteeseen, kirjanen kuuluu historiallisia henkilöitä esittelevään sarjaan, ostin sen vuosia sitten pariisilaisen kirjakaupan alennusmyynnistä. Se on juuri sopivan kokoinen tietopaketti, mahtuu povitaskuun tai käsilaukkuun. Ei vaadi akkua eikä laturia, joten voi lukea missä vain ja milloin vain, kunhan valoa riittää. Kevytkin se on, 160 grammaa, sillä kirja on pehmytkantinen.

93 sivuun on saatu mahdutettua Georges-Eugène Haussmannin (1809–1891) koko elämäntarina ja samalla iso pala Ranskan historiaa. Ennen Pariisin jättiurakkaa Haussmann ehti kiertää eri puolilla Ranskaa suunnittelemassa kyliä ja pikkukaupunkeja, rakentamassa siltoja ja kohentamassa viemäriverkostoja. Aina ei ollut mukava muuttaa, mutta valtion virkamies ei valita, sillä kaikella on tarkoituksensa ja pikkukaupungeista saatuja kokemuksia voi jalostaa myöhemmin isompiin projekteihin. Haussmannin elämäkertakertomuksen lisäksi kirjassa on runsaasti kuvia ja karttoja sekä pieniä anekdootteja niin aikalaistapahtumista, sukulaissuhteista kuin rakennushankkeistakin.

Koska kirja on ranskaksi, luen sitä pikku hiljaa ja vähän kerrallaan. Jos se olisi omalla äidinkielellä, sen hotkaisi varmasti nopeasti, mutta aina siihen voi palata. Olisikin hauska nähdä tällaisia historiatietoiskuja Suomessakin, ja nimenomaan pieninä, edullisina kirjoina. Ei mitään pompöösejä kirjajärkäleitä, vaan simppeleitä tietoa lisääviä teoksia, joita lukisi vaikka sitten junassa tai bussissa someselailun sijaan.

Tältä pikkukirja näyttää sisältä: vasemmalla sivulla on lisätietoa ja pieniä anedootteja, Haussmannin elämäntarina kulkee oikealla sivulla valkoisella pohjalla. Oikean sivun reunassa on aikajana, josta helposti näkee missä nyt mennään.

Monique Rauzy: Georges-Eugène Haussmann
Hatier, 2002
93 sivua
omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan nimessä on erisnimi ja elämäkerta tai muistelmateos.

Edginton&D’Israeli: H.G. Wells’ War of the worlds (sarjakuva)

The Martians act without morality or mercy, discharging enourmous clouds of black, toxic vapour by means of rockets. It is the beginning of the rout of the civilisation… The massacre of mankind.

Toisin kuin kuvittelin, pääsin aloittamaan Le Monden vuosisadan 100 kirjaa -haastetta pikemmin kuin arvasinkaan. Käydessäni nimittäin kirjalistaa läpi, huomasin että yksi kirjoista, H.G. Wellsin War of the worlds on saatavilla ilmaisena sarjakuvana. Eihän se ei tietenkään ole sama asia kuin koko kirjan lukeminen, mutta ainakin sillä pääsi tarinaan ja haasteeseen sisään.

Ian Edgintonin lyhentämä ja sovittama ja D’Israelin kuvittama e-sarjakuva H.G. Wells’ War of the worlds on ilmestynyt vuonna 2006. Pidin kovasti sen visuaalisesta ilmeestä, johon eittämättä on vaikuttanut japanilaisten sarjakuvien muotokieli – sanon tämän nyt ihan lonkalta, sillä en ole mikään sarjakuva-asiantuntija, mutta olen minä kuitenkin Asterixini ja Tinttini lukenut ja japanilaista sarjakuvaa pintapuolisesti silmäillyt. Tarkoitan vaikutteilla siis ihan jo pelkästään ruutujen muotoa.

Sarjakuva seuraa ilmeisen uskollisesti H.G. Wellsin tarinaa, jossa siis marsilaiset laskeutuvat maanpinnalle, mutta eivät saavu hyväntahtoisesti. Heidän – tai niiden – on määrä alistaa ihmiset orjikseen ja ottaa maapallo valtaansa. Keinona on väkivalta ja aseet. Ihmiset eli tässä kohtaa britit vastaavat tuleen omilla kanuunoillaan ja vaikka saavatkin muutaman marsilaisten tripodeista tuhottua, on se lopulta erilainen bakteerikanta, joka koituu marsilaisten tuhoksi.

Minkä verran Edginton on sitten pistänyt omiaan ja onko hän siirtänyt tarinaa meidän päiviimme, en tiedä. Siellä täällä se joka tapauksessa kuulostaa tutulta, kuten tuossa postauksen alussa olevasta stripistä voi lukea, ja tuntuu hämmästyttävältä, jos H.G. Wells on tulevaisuuden näin tarkkaan kuvitellut jo vuonna 1898 eli reippaasti ennen molempia maailmansotia.

Alkuperäinen tarina ja sen sovitus ovat joka tapauksessa brittiläisiä, ja vaikken tämän entisen maailmanmahdin ihailija olekaan, niin nautin sarjakuvan kielestä. Sekä siitä vanhasta kunnon hienostoenglannista että tavallisen kadunmiehen puheenparrestakin. Amerikanenglannista en sen sijaan ole koskaan pitänyt…

– George, please, don’t be vulgar, you’re quite putting me off my kedgeree.
– Sorry darling, I don’t want any more meals to go waste on my account. (s. 14)

– Look there, it’s a-movin’, unscrewin’, I don’t like it, I’m goin’ ’ome, I am! (s. 19)

–  Pssofff… S’mine! Geddattavit! Smash yeh bluddy fac’in… uph.. (s. 102)

Jos pientä kritiikkiä voi esittää, niin sarjakuvan loppuosa tuntui etenevän vähän turhankin vauhdilla ja tarina tuli töksähtäen päätökseensä.

Samainen tarina on esitetty myös radiokuunnelmana, ja kerrotaan, että Yhdysvalloissa se aiheutti suuren paniikin kun ihmiset luulivat että marsilaiset ovat todella hyökänneet maahan. Jälkikäteen on kyllä toppuuteltu, että väite oli vain mainostemppu, joka tekikin ohjelman tekijästä ja esittäjästä Orson Wellesistä kuuluisan, ja voi olla että asia on näinkin. Ja yhtä lailla voi olla totta se toinenkin puoli, tuossa ihmeellisessä markkinoinnin, liioittelun, suoranaisen valehtelun ja joukkohysterian luvatussa maassa on kaikki mahdollista. Kuunnelma löytyy joka tapauksessa YouTubesta, ja sen voisikin tässä jonakin päivänä vaikka kuunnella.

 

Ian Edginton & D’Israeli: H.G. Wells’ War of the worlds
alkuperäinen kirja ilmestyi vuonna 1898
ilmestynyt sarjakuvana 2006
126 sivua
luettu ilmaisena e-sarjakuvana

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saa merkinnän kohtaan toisen taideteoksen inspiroima kirja.

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä

Minua ajaa takaa uusi tunne, katkera ja suloinen, ja vain epäröiden annan sille kauniin, vakavan nimen ikävä. (s. 1)

Asturiasin Herra presidentti oli sen verran järisyttävä lukukokemus, että sen jälkeen oli vaikea tarttua mihinkään. Kaipasin jotakin kevyttä ja lyhyttä välipalaa. Kävin läpi hyllyni kirjat ja tartuin Françoise Saganin kulttikirjaan Tervetuloa, ikävä. Se sopi tähän kohtaan täydellisesti. Edellisestä lukukerrastakin oli kulunut useampi vuosi.

Sagan kirjoitti esikoisteoksensa 18-vuotiaana, ja se aiheuttikin 1950-luvun maailmassa melkoisen skandaalin. Tarina kertoo rikkaasta porvarisperheestä, joka vuokraa  linnan Ranskan Rivieralla pariksi kuukaudeksi kesällä. Ei siinä vielä mitään, mutta perhe koostuu nelikymppisestä leski-isästä Raymondista ja tämän lolitamaisesta tyttärestä Cecilestä, jotka viettävät varsin vapaata elämää, jossa ajatteleminen ei ole tärkeimmällä sijalla, vaan rannalla loikominen ja juhliminen. Isän naiset vaihtuvat tiuhaan ja tytärkin saa tahollaan maistaa esiaviollista seksiä. Mutta sitten tulee kohtalokas Anne kuvioihin. Hän haluaa napata miehen ja ryhtyä tyttärelle tiukaksi äitipuoleksi ja tuoda porvarillista järjestystä perheeseen. Cecile näkee vaaran ja ryhtyy toimiin Annen eliminoimiseksi. Hän onnistuu aikeissaan paremmin kuin uskaltaa arvatakaan.

Saganin teksti ja tarinan kuljettaminen toimii todella hyvin. Jos jää ajattelemaan hänen ikäänsä, tuntuu hän likipitäen pikkuvanhalta – joskaan ei perinteisessä merkityksessä. Jälkikäteen voi sanoa, että tarinasta löytyy hän itse: alkoholi, vaihtuvat partnerit, nopeat autot, kuoleman uhkaaminen, ylellinen jetset-elämä.

Ja sitten on se toinen puoli, minkä Sagan taitaa hämmästyttävän hyvin ikäisekseen: ihmis- ja erityisesti ihmissuhteiden miltei kylmän tarkka ja kaunistelemattomaton kuvaus. Hän kuvaa myös erinomaisesti uusperheen roolien ongelmallisuutta: isä ja tytär ovat yhtä, he ovat samanlaisia, he ajattelevat ja elävät samalla tavalla. Anne, isän rakastajatar ja äitipuolikokelas, on erilainen, hän on tunkeutuja, hän yrittää muuttaa isän ja tyttären ja tunkea heidän väliinsä, mikä saa Cecilen vaihtamaan mielipidettään: ensin hän on ihaillut Annea, sitten hän näkee tämän uhkana.

Mielenkiintoista. Saisiko nykyään kirjoittaa näin? Olisiko se tämän päivän skandaali, kuten esiaviollinen seksi ja epämääräiset suhteet olivat 1950-luvulla?

Sagan ohittaa myös Annen kuoleman kevyesti. Juuri niin kevyesti kuin kevytmieliset ihmiset saattaisivat tehdä. Se mikä oli, oli, nyt on nyt. Elämästä on nautittava nyt.

En ole Saganin muita kirjoja lukenut, pitäisi varmastikin. Onko niissä tätä samaa ihmiskuvausta? Pari näytelmää odottaa hyllyssä lukemista, ehkä niistä voisi aloittaa.

Skandaaleista vielä. Kirja julkaistiin Ranskassa vuonna 1954 ja koska kohu kävi niin kuumana, piti suomennos saada mahdollisimman pian – ja saatiinkin, heti seuraavana vuonna. Se on meillä melkoisen harvinaista. Ranskan taitoisia kääntäjiä ei kuitenkaan ollut saatavilla (!!), joten puikkoihin astui legendaarinen Lea Karvonen. Hän on siis salanimi, jonka varjossa kääntäjinä toimi useita uransa alussa olevia naiskirjailijoita, jotka eivät syystä tai toisesta halunneet nimeään mainittavan. Tervetuloa ikävän käänsi Eeva Joenpelto, mutta koska hän ei osannut ranskaa, hän käänsi kirjan ruotsinnoksesta. Tämä oli 1950-luvulla noloa. Olisipa se nykyäänkin, sillä kyllähän kirjat mieluiten alkuperäiskielestä kääntää pitäisi…

Entä miksi kirjan nimi on Tervetuloa ikävä eikä esimerkiksi suorempi käännös Päivää, ikävä tai Terve, ikävä? En tiedä. Ruotsinnos oli vielä kaukaa haetumpi. Ehkä se suomennos kuulosti vain runollisemmalta?

 

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä
ranskankielinen alkuteos Bonjour Tristesse, 1954
suomentanut Lea Karvonen
Tammi, 2001, 6. painos (ensimmäinen suomennettu painos ilmestyi 1955)
131 sivua
omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan kansi on mielestäsi kaunis, kirjan nimessä on tunne ja kirja on inspiroinut muuta taidetta.