Avainsana-arkisto: Eurooppa

Kolme kesken jäänyttä matkakirjaa

Voi kai kesken jääneistäkin kirjoista kirjoittaa? Syitä kun jättää kirja kesken on niin monia: joskus sitä päättää paneutua aiheeseen myöhemmin paremmalla ajalla, joskus kirjan aihe tai tyyli ei vain iske. Tällä kertaa kesken jäi kolme hyvin erilaista matkakirjaa. Niistä seuraavaksi lyhyesti.

Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa

Onko tämä puutarhakirja vai matkakirja? Vaikea sanoa, sillä oikeastaan se on molempia; kirjastossa se oli matkakirjahyllyssä Irlannin kohdalla. Teemana on kuitenkin puutarhat, joihin Tuuri johdattelee lukijansa todella kiehtovasti ja asiantuntevasti. Värikuvia kirjassa ei ole, vain mustavalkoisia piirustuksia. Ensin ihmettelin ratkaisua, mutta sitten totesin että voihan sen näinkin tehdä. Halvemmaksikin tulee, lienee kustantaja ajatellut… No, onneksi Tuuri taitaa kuvailun taidon, joten lopulta luin kirjaa kertomuksena (ja kävin kyllä kurkkimassa netistä kuvia, upeita paikkoja, kerta kaikkiaan).

Luin pitkälti sata sivua, mutta lopulta jätin kirjan kesken, koska ajattelin että tämä olisi kiva olla omana, jolloin voisin tehdä muistiinpanoja ja tutkiskella kasveja ja puutarhoja tarkemmin. Eli kirjastolaina toimi tällä kertaa ostosinnoittajana. Tähän kirjaan palaan varmasti uudestaan paremmalla ajalla.

Kirsi Piha: Medicien naapurissa

Italia on alkanut kiehtoa minua viime aikoina, ja muistin Kirsi Pihan kirjoittaneen pienen kirjan omista Italia-kokemuksistaan. Pidän Pihan pirteästä olemuksesta ja mieleeni on jäänyt myös hänen Hesarissa aikoinaan luotsaamansa lukupiiri, joka oli yllättävän mielenkiintoinen. Miinusta on minun silmissäni kokoomuslaisuus, mutta ei anneta sen nyt häiritä.

Medicien naapurissa kertoo Kirsi Pihan, hänen (silloisen) miehensä ja tyttärensä kokemuksista vanhan italialaisen talon omistajina ja asukkaina. Luvut ovat lyhyitä, espressokupillisen pituisia, kuten Piha hauskasti toteaa. Ensi alkuun ne ihastuttivatkin kepeydellään, mutta sitten jokin alkoi tökkiä. Jokin? Mikä jokin? Se sittenkin liian pinnallinen ja kliseinen kuva, jonka kirja Italiasta loi? Pääsin sivulle 32 ja yritin myöhemmin lukea lisää… mutta ei. Kun ei vaan ei. Plussaa kuitenkin lukujen kolumnimaisuudesta ja Pihan ottamista, seepiasävyisistä valokuvista.

Tero Tähtinen: Lohikäärmeen päivät – puoli vuotta Shanghaissa

Tero Tähtinen oli minulle vieras nimi, mutta ajatus Kiinaan, teehen ja kiinalaiseen kirjallisuuteen liittyvistä päiväkirjamaisista merkinnöistä kuulosti hyvältä. Pidin myös kirjan fyysisestä olemuksesta: melko paksuna ja neliömäisenä kirjana se oli mukavan taipuisa ja painoltaan kevyt sujauttaa olkalaukkuunkin. Mutta valitettavasti positiiviset kokemukset loppuivat siihen. Päiväkirjamerkinnät olivat välillä liiankin tarkkoja, lukijaa tuskin kiinnostaa kauppareissut, aamiaispuurot, teekupin tarkat hinnat, yms.

Sitäkin suurempi ongelma oli Tähtisen asenne, joka oli kummallinen yhdistelmä ylimielisyyttä että kritiikitöntä ihailua. Eikä minua Kiinasta kiinnostuneena lukijana kiinnosta pätkääkään kirjoittajan vegaanius, päinvastoin, on vaikea kuvitella miten pääsisi Kiinan kaltaisen kulinaristisen kulttuurin sisään syömättä heidän tarjoamaansa ruokaa. Kun jo kieltäytyminen ruoasta on tavattoman epäkohteliasta, saati sitten tofun ronkkeloiminen lihapalojen seasta…

Tämä oli todella harmi, sillä puhuessaan kiinalaisesta runoudesta ja kiinan kielestä Tähtinen oli kuin toinen henkilö. Kolmisenkymmenen sivun jälkeen totesin että taidan jatkossa lukea mieluummin hänen kääntämiään teoksia ja toivon, ettei ruokavalio tuota siihen ylimääräistä sivumakua.

Jacques Prévert: Sanoja

Erään äärimmäisen tärkeä puheen
loppupuolella
suuri valtiomies kompastuttuaan
yhteen korulauseeseen
tulee päistikkaa alas
pallo hukassa suu ammollaan
haukkoo henkeään
hampaat pitkinä
niin että hänen rauhanomaisten lauseparsiensa
karies
kaivaa pintaan
sodan hermon
monimutkaisen kysymyksen rahasta.

(Puhe rauhan puolesta, s. 128)

Miten innostuinkaan, kun kuulin Jacques Prévertin (1900–1977) kulttikirjan Paroles – Sanoja – olevan vihdoin suomennettu! Joten kun vain suinkin kirjastoon pääsin, lainasin sen heti.

Koitan nyt olla todella rehellinen. Odotin tältä paljon, mutta tiesin (ja taidettiin se mainita loppusanoissakin) että kääntäminen olisi vaikeaa, sillä Prévert käytti paljon sanaleikkejä ja kielikuvia. Miten niiden kanssa sitten tultiin toimeen? No. Alkuun olin innoissani. Nämähän ovat aika absurdeja ja vinkeitä, ja kas, onhan siellä koetettu löytää niitä kielellisiä vastineitakin sanaleikeille. Mutta sitten lukuintoni alkoi laantua. Aloin lukea siksi, että tämä pitäisi lukea ja että se olisi osa yleissivistystä, ja se että tietäisin ja tuntisin Prévertin tuotantoa auttaisi minua ranskalaisuuden ymmärtämisessä. Kannoin siis kirjaa laukussani minne meninkin ja yritin lukea, mutta yhä useammin huomasin jättäväni sen väliin. Edes Brestin pommituksesta kertova Barbara, jota olen kuunnellut kymmeniä kertoja Yves Montandin laulamana, ei suomennoksena saanut sieluani väräjämään.

Kirjan on suomentanut Antti Nylén, joka on erikoistunut 1800-luvun ranskalaiseen kirjallisuuteen, joten hän taatusti tuntee kielen ja kulttuurin nyanssit. En siis tiedä mikä on mennyt vikaan, vai onko vika vain minussa. Vai onko Prévert vain mahdoton kääntää, ja siksi se on aikoinaan jäänyt suomentamatta. En tiedä, mutta nämä suomennokset eivät soi. Ehkä tässä kohtaa olisi auttanut se, että alkuperäinen ja käännös olisivat olleet rinnakkain, jolloin ne olisivat tukeneet toinen toisiaan näin suomalaislukijan näkökulmasta katsottuna.

Luin minä kirjan kumminkin. Lainasin jopa uudestaan, kun kuukausi ei riittänyt. Merkinnän sain myös Le Monden 100 kirjan listaanikin.

Lisäys: Tässä vielä tuo upea Barbara Yves Montandin laulamana. Ohessa ovat myös alkuperäiset sanat; ne soivat jo sellaisenaan! Eikä Prèvert taatusti olisi käyttänyt sellaista sanaa kuin paska… (quelle connerie la guerre)

 

Jacques Prévert: Sanoja
aluperäinen ranskankielinen teos, Paroles, ilmestyi 1946
Sputnik, 2016
158 sivua
kirjastosta

Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen

Joka kerta kun mielen valtaa ahtauden tunne, sitä tulee avartaa.

Edith Södergran (1892–1923) on yksi lempirunoilijoistani, mutta hänen mietelmiään en ollut ennen lukenut. Totta puhuen, en ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että hän sellaisiakin kirjoitti. Ja jotain hyvin runollistahan näissä on, tyystin toisenlaisia kuin vaikkapa puolalaisen Stanislaw Jerzy Lecin satiiriset aforismit.

Kaikkiin neljään tuuleen -kokoelman mietelmät ovat ilmestyneet alunperin ruotsiksi sekä kirjana (Brokiga iakttagelser, 1919) että kulttuurijulkaisu Ultrassa (Tankar om naturen, 1922). Niissä tulee esiin paitsi muutokset Södergranin omassa elämässä, myös poliittisessa murroksessa olevassa Euroopassa. Hän kirjoittaa taiteesta, luonnosta, uskonnosta, elämän katoamisesta. Ja kaiken kauneuden ohella niissä on södergranmaista tarkkanäköisyyttä ja teräväsanaisuutta, josta pidän: ”Pienet ovat naiiveja ja kirjaimellisia hyveissään, ehkä siksi että ne ovat heille vielä niin uusia.

Aforismit on kirjassa sekä suomeksi että ruotsiksi, jälkimmäiset vasta lopussa, joten käännöksiä voi halutessaan vertailla (tai opetella ruotsia/suomea, kummin vain). Lisäksi mukana on Södergranin parantola-ajalta yksi suomen kielellä kirjoitettu teksti sekä kääntäjän loppusanat, joissa hän kirjoittaa Södergranin elämästä, kirjallisista vaikutteista sekä kirjoittamisesta ja teosten vastaanotosta.

Pieni, mutta hyvin viehättävä kirja.

Siellä mistä kauneus puuttuu, tarttuvat kaikki sulottaret toisiaan kädestä ja pakenevat. Silloin rakkauden tilalle tulee oikeudenmukaisuus, kuninkaallisen taipumuksen tilalle velvollisuus.

**

Ei tarvitse kysyä, onko Jumalaa vai ei; yksinkertaisesti siirtää vain oman vähäisen ymmärryksensä syrjään.

**

Elämän kolme suurta lahjaa: köyhyys, yksinäisyys ja kärsimys – vain viisas osaa antaa niille niiden varsinaisen korkean arvon.

**

Kukaan ei vältä tähteään; sitä on pakko seurata.

 

Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen
suomentanut Hilja Mörsäri
Into, 2013 (kuuluu Suomen aforismiyhdistyksen Pilke-julkaisusarjaan)
71 sivua
kirjastosta

Heinrich Böll: Katharina Blumin menetetty maine

Tämän kertomuksen henkilöt ja tapaukset ovat keksittyjä. Mikäli eräiden lehtimiestapojen kuvauksessa ilmenee yhtäläisyyksiä ”Bild”-lehden menetelmien kanssa, nämä yhtäläisyydet eivät ole tahallisia eivätkä satunnaisia vaan väistämättömiä.

Näillä sanoilla alkaa Heinrich Böllin vuonna 1974 ilmestynyt pienoisromaani Katharina Blumin menetetty maine. Vuodet eivät ole vähentäneet tippaakaan sen ajankohtaisuutta tai tehoa, päinvastoin. Kuten teoksen nimestä ja esipuheesta voi päätellä, on kyse tiedotusvälineiden kyseenalaisesta tavasta käyttää valtaansa vääristelyillä ja valheilla ja siten vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, mikä voi ajaa yksittäiset ihmiset kestämättömään tilanteeseen.

Kirjan taustalla on Saksaa 1970-luvulla ravistuttanut terrorismiaalto ja sen aiheuttamat absurdeihin mittasuhteisiin kasvaneet reaktiot niin poliisissa kuin lehdistössä. Böll muiden intellektuellien kanssa kritisoi etenkin Bild-lehden tapaa lietsoa hysteriaa, minkä tuloksena hän sai terroristien sympatisoijan leiman. Eikä pelkkää leimaa, vaan poliisin ja lehden toimittajineen niskaansa. Niinpä niin, onko mikään tässä maailmassa muuttunut vajaassa viidessäkymmenessä vuodessa? ”Huomenna lisää! KUTEN AINA LEHTI ON PAIKALLA!” -> nykymedian muodossa: ”Seuraamme hetki hetkeltä! Katso kuvat!” Eikä tähän syyllisty vain roskalehdistö…

Katharina Blumin menetetty maine kertoo siis nuoresta ja melkoisen siveästä työssä käyvästä naisesta, joka lähtee karnevaalien aikaan tanssimaan, rakastuu ja auttaa miestä pakenemaan poliisia. Tästä alkaa kafkamaisia piirteitä saava poliisikuulustelujen, oikeudenkäynnin ja lehdistön kirjoittelun vyyhti, jonka tuloksena Katharina Blumin (ja hänen lähipiirinsä) maine on mennyttä. Katharina tappaa toimittajan, mutta Böll asettaa teoksessaan hyvän kysymyksen: tappoiko toimittaja ensin Katharinan?

Kirja itse on lyhyt, vain 127 sivua, mutta niin tiukkaa tekstiä, ettei sitä kovin nopeasti tule luettua. Itse asiassa se vaatisi varmasti useammankin lukukerran – ja kestäisi sen myös – jotta koko tästä sekavasta vyyhdistä ja kaikista Böllin heittelemistä piikeistä (ja henkilökaartin nimistä) saisi selon. Vaan samalla täytyy sanoa, että kyllä on nautinnollista lukea tällaista tekstiä, joka haastaa ja jonka satiiri osuu!

Tämä on kirja, jonka jokaisen toimittajaopiskelijan pitäisi lukea, ja mieluummin vielä niin, että se olisi lukiolaisten kirjallisuuslistalla, mikäli sellaisia tätä nykyä on. Leimoja kun lyödään tällä hetkellä yhä kiihtyvämpään tahtiin, eikä terrorismista syytettyjä  yleensä edes tuoda oikeuden eteen, vaan heidät tapetaan ilman oikeudenkäyntiä. Elämme todella kummallisia aikoja.

Kun hän perjantaiaamuna puoli kymmenen maissa äreänä ilmestyi aamiaiselle, Trude ojensi hänelle LEHDEN. Katharina etusivulla. Jättiläiskuva, jättiläisotsikko. ROSVONHENTTU KATHARINA BLUM KIELTÄYTYY KERTOMASTA HERRAVIERAISTAAN. Roisto ja murhaaja Ludwig Götten, jota on etsitty jo puolitoista vuotta, olisi voitu eilen pidättää, ellei hänen rakastettunsa Katharina Blum olisi häivyttänyt hänen jälkiään ja auttanut häntä pakoon. Poliisi otaksuu, että Blum on jo kauan ollut mukana salaliitossa (Katso myös takasivua, otsikko HERRAVIERAAT.)
Takasivulla Blorna näki lausumansa, että Katharina oli viisas ja harkitseva ihminen, muutettuna muotoon ”jääkylmä ja laskelmoiva” ja hänen yleisluonteisesta rikollisuutta käsittelevästä ilmaisustaan LEHTI oli tehnyt maininnan, että Katharina ”hyvin kykeni rikolliseen tekoon.”

 

Heinrich Böll: Katharina Blumin menetetty maine
saksankielinen alkuteos Die Verlorene Ehre der Katharina Blum, 1974
suomentanut Kai Kaila
Otava, 1983 (ilmestyi ensimmäisen kerran suomen kielellä 1975)
127 sivua
kirjastosta

Esa Seppänen: Raavi niskaa – löytöretki tietokirjailijan maailmaan

Tietokirjailijan roolissa kirjoitan tietenkin muita varten, mutta niin, että toteuttamalla itseäni saan sekä prosessista että sen tuloksesta tyydytystä ja hyvää mieltä. Kokonaisuuden pitää olla harmoniassa, jokaisen palan pitää olla justiinsa sillä paikalla mihin se kuuluu. (s. 45)

Kävipä niin, että olin tehnyt epämääräisen muistiinmerkinnän. Olin halunnut lukea kirjan kirjan kirjoittamisesta, tarkemmin sanoen tietokirjan kirjoittamisesta, ja sitä varten kirjannut post-it-lappuselle aihetta sivuavan teoksen nimen. Mutta kas, kirjastohaku ei tällä nimekkeellä tuottanutkaan tulosta. Eikä google-haullakaan löytynyt mitään. No, jos ei sitä, niin ehkä jotain muuta, ajattelin.

Ja niin törmäsin Esa Seppäsen kirjaan Raavi niskaa – löytöretki tietokirjailijan maailmaan. En tuntenut Seppästä enkä hänen tuotantoaan, mutta kirja oli sopivan pituinen (vähän päälle sata sivua), eikä varsinainen kirjoitusopas, vaan antaisi pikemminkin kuvan tietokirjailijan työstä, metodeista, ongelmanratkaisuista ja siitä, miten (tieto)kirja käytännössä syntyy. Tätäkään kirjaa ei ollut pääkaupungin kirjastoissa kuin kolme kappaletta, mutta jälleen kirjaston ihanat ihmiset toivat sen minulle omaan lähikirjastoon asti, mistä heille lämmin kiitos.

Luin kirjan kahdessa päivässä. En yksinkertaisesti malttanut laskea sitä kädestäni. Tein myös valtavasti muistiinmerkintöjä, nyökyttelin ja koin ahaa-elämyksiä. Esa Seppäsen (s. 1933) tausta juontaa Kouvolaan ja Kouvolan Sanomiin, jota hänen vanhempansa aikoinaan luotsasivat, mutta varsinaisesti hänet tunnetaan Venäjän asiantuntijana ja poliittisesta (sota)historiasta kirjoittavana eläköityneenä everstiluutnanttina ja Kekkosen entisenä adjutanttina. Hops, mihin minä nyt jouduin, ajattelin hetken, mutta Seppänen kirjoittaa niin persoonallisella, jutustelevalla ja samalla innostuneella ja alaansa arvostavalla tavalla, että innostus tarttui. Ja täytyy lisätä, että hänen valtavan laaja kokemus- ja tietoperäinen taustansa näkyy paitsi riveillä myös rivien välissä.

Jos tietokirjailija-Seppäsen sanoman haluaisi kiteyttää ihan muutamaan asiaan, olisivat ne seuraavat: rakasta mitä teet ja tee mitä rakastat; kirjoita rakkaudesta älä rahasta; ajattele ensin, ja ajattele tarkkaan, tee vasta sitten; panosta rakenteeseen, hatara rakenne ei kanna; tieto on valtaa ja se on etsittävä; on pystyttävä seisomaan sanojensa takana ja tunnettava siten vastuunsa; työllään tietokirjailija kantaa kortensa yhteiseen kekoon. Ja: hyvän kirjan tunnistaa siitä, että se on hyvä myös kymmenen vuoden kuluttua.

Ammattimaisena tietokirjailijana Seppänen ei tietenkään perusta kirjaansa pelkästään omiin kokemuksiinsa, vaan käy myös kiehtovia keskusteluja kollegoidensa kanssa. Heitä ovat esimerkiksi pappi ja yhteiskuntatieteilijä Arto Luukkanen ja tietokirjailijat ry:n toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Pietiäinen, mutta myös UKK-arkiston Pekka Lähteenkorva ja Slavican (oi, miten halusin jo astua tuohon tiedon pyhäkköön sisään!) Irina Lukka. En ollut edes ajatellut tätä Venäjä-yhteyttä kirjaan tarttuessani, mutta nyt kiinnostuin siitäkin.

(Tähän kohtaan halusin kirjata ylös erään huomion [ah, löysinpäs sen, ks. postauksen loppu*] kirjasta, mutta huomasin jälleen muistiinmerkintöjeni vaillinaisuuden; kirjaston kirjaan ei voi tehdä merkintöjä, ja vaikka olin sujautellut lukuisia paperilappuja sivujen väliin, en silti enää löytänyt kohtaa jota halusin lainata. Hah, tästä(kin) Seppänen kirjoittaa erinomaisesti, siis siitä, miten lähdeviitteet on tehtävä selkeästi, jotta niihin voi myöhemmin aina palata! Minun on nähtävästi löydettävä itsestäni sisäinen sotilaani, joka ajattelee ja toimii selkeästi eikä peppimäisesti hyppien ja poukkoillen…)

Voi sen näinkin tehdä, mutta ei se riitä…

Tämä pieni kirja antoi paljon, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa paitsi ammatillinen tietokirjan kirjoittaminen, myös koko kirjantekoprosessi, tiedonhankinta, erikoiskirjastot, näkökulmat kirjan tulevaisuuteen (ei, fyysinen kirja ei katoa, siitä ovat kaikki yhtä mieltä), jne. Ja kiehtovaa oli myös huomata, että tietokirjailijaksi voi ryhtyä myös myöhemmällä iällä, eikä silloin muusta kokemuksesta todellakaan ole haittaa.

Ainoat pienet harmistukseni liittyvät suomalaiskirjojen helmasyntiin eli lukuisiin kirjoitusvirheisiin, jotka ovat usein ihan pelkkiä näppäinvirheitä tai tuplasanoja; viimeinen oikoluku on jäänyt tekemättä ennen painoon menoa, ja nyt sen joutuu tekemään lukija. Toinen harmistukseni on kirjan hinta. Tämä pieni pehmeäkantinen kirja ilman nelivärikuvia maksaa melkein 35 euroa. Olin nimittäin jo ostaa sen itselleni, mutta hinta tuli väliin. Harmi.

Esa Seppänen: Raavi niskaa – löytöretki tietokirjailijan maailmaan
Avain, 2016
139 sivua
kirjastosta

* Löysinpäs sen! Etsin kirjan alusta ja keskivaiheilta, mutta sehän olikin ihan lopussa. Kyse on siis Seppäsen ja Luukkasen keskustelunpätkästä, jossa he harmittelevat suomalaisten äärimmäisten ohutta Venäjän-osaamista, tuntemusta ja tietämystä. Luukkanen toteaa, että ”Venäjä-keskustelusta ei saisi tulla salatiedettä, joka on vain jonkin poliittisen puolueen, oppiaineen tai ryhmän hallussa” ja Seppänen jatkaa: ”Artosta pahinta on se, että vain toistellaan sitä mitä anglosaksisessa kirjallisuudessa sanotaan. ’Se on rappiota’, hän toteaa suorasukaisesti eikä minun ole omasta kokemuksestani vaikea yhtyä tähän arvioon.” Amen!

Jarmo Kervinen: Punainen, tähdetön (ja muuta pohdintaa runoudesta ja sen näkyvyydestä)

kun mies tappaa itsensä
on se kavereille pelkkä juoru
mutta miehen vanhemmat
katsovat vanhoja valokuvia
ja muistavat kuinka mies oppi
kävelemään
ja kikatti

(katkelma runosta Mätäräjärvenkadun kammiosarja)

Kun Jarmo Kervinen (s. 1962) voitti Runo-Kaarina-kilpailun teoksellaan Punainen, tähdetön viime vuonna, ei siitä maakuntalehtiä lukuunottamatta juttuja juuri nähty. Ei mainintaakaan Ylessä, saati sitten Hesarissa. Miksi? Siksikö, että voittaja oli mies eikä nainen, hetero eikä homo, keski-ikäinen eikä nuori, tavallinen eikä erikoinen? (No sarjakuvapiirtäjä kyllä, mutta se ei riitä.)

Koska merkittäväksi runokilpailuksi mainitun Runo-Kaarinan voittaja tällä tavalla ohitettiin, kiinnostukseni heräsi ja lainasin kyseisen teoksen kirjastosta. Kovin montaa kappaletta ei pääkaupunkiseudun kirjastoissa ollut, tarkemmin sanoen neljä, joten yksi niistä kiikutettiin jostain toisesta kirjastosta omaan lähikirjastooni, mistä kirjastolaitokselle kaunis kiitos.

Punainen, tähdetön jakautuu viiteen nimikoituun osaan. Runot ovat konstailemattomia, niissä ei ole mitään ns. tekotaiteellista tai vaikeasti ymmärrettävää, minkä lisäksi ne kertovat maailmasta aika tyypillisen keski-ikäisen suomalaismiehen silmin. Miehen, joka rakastaa naisia, jolla on pelkoja, jolla on pälvi hiuskuontalon keskellä (ainakin runossa), joka miettii vanhenemista ja joka viittaa paitsi Raamattuun, sellaisiin populaarikulttuurin käsitteisiin kuten Melleri, Beatles ja Woodstock. Perin kuluneisiin siis. Vai?

Luin runoja lattialla istuen ja samalla venytellen. Ensin tekstit tuntuivat vierailta, sitten ne alkoivat kertoa tarinaa. Eri näkökulmasta kuin mistä ehkä itse maailmaa katson, mutta mitä sitten? Eikö se juuri ole kiinnostavaa? Näiden runojen maailma piirtyi mieleeni hiukan surumielisenä ja melankolisena, etäisenäkin. Mutta kun runoihin pääsi sisään, ne kyllä toimivat sellaisinaan. Vaikka myönnän kyllä, minulle näissä oli hiukan tunkkainen tunnelma, halusin avata ikkunan ja päästää raikasta ilmaa sisään…

Eivät nämä runot siis minulle olleet, mutta sepä ei olekaan nyt pointti. Median tehtävänä ei ole valikoida lukijoilleen sopivaa kirjallisuutta, vaan kertoa siitä  – kuten nyt vaikka sitten valtakunnallisen kilpailun voitosta. Jollekulle toiselle, kuten esimerkiksi raadille, nämä kyllä osuvat. Toki voi kysyä myös huolehtiiko Kaarinan kaupunki kirjoituskilpailunsa markkinoinnista, itse olen törmännyt siihen lähinnä Ylen (nii’in) uutisoitua naisrunoilijoiden voitettua kilpailun. Ja onneksi törmäsin, minusta tällainen kilpailu on enemmän kuin paikallaan.

makkaraperunoilleen karissut tuhka
sinisukkanilkoista häädetyt hyttyset
ravintolan valkoiset pihapöytärykelmät
kaljaansa juoden ainoana seuranaan
pöllähtänyt
ja ahne

lokkisaatana

Jarmo Kervinen: Punainen, tähdetön
Kaarinan kaupungin runokirjat, 2017
89 sivua
kirjastosta

Nathalie Sarraute: Tropismeja

Heitä tuntui kumpuavan kaikkialta, puhkeavan haaleaan kosteahkoon ilmaan. Heitä valui hitaasti ikään kuin heitä olisi tihkunut seinistä, aidatuista puista, penkeistä, likaisista jalkakäytävistä, aukioista.
He venyivät pitkinä tummina terttuina talojen kuolleiden julkisivujen välissä. Siellä täällä, liikkeiden näyteikkunain edessä he muodostivat taajempia liikkumattomia rykelmiä, aiheuttivat virranpyörteitä, kuin pieniä tukkeumia.

Ranskanvenäläinen Nathalie Sarraute (1900–1999) on minulle uusi, mutta hyvin mieluinen tuttavuus. Törmäsin hänen nimeensä Le Monden vuosisadan 100 kirjaa -listalla, joka koostuu ranskalaisten nimeämistä 1900-luvun merkittävistä kirjoista. Tämä pieni kirja on siis tehnyt vaikutuksen ranskalaislukijoihin, siitä huolimatta, että alunperin kesti useita vuosia ennen kuin kirjailija löysi sille kustantajan. Aika helpottava ajatus: kustantaja ei sittenkään aina tiedä, mikä kirja tulee kestämään aikaa. Ja toisaalta: onko kirjankustantamisen merkitys todella pelkät myyntiluvut, sinä nimenomaisena vuonna kun kirja julkaistaan? Tällä hetkellä tämä on linjaus, mutta väärä linjaus se sittenkin on.

Näitä jäin miettimään lukiessani Nathalie Sarrauten pieniä kertomuksia, kuin siveltimenvetoja tai sivullisen katsojan huomioita. Näissä kertomuksissa, vain sivun tai puolentoista pituisissa, ei ihmisillä ole nimiä; suomenkielellä ei aina edes sukupuolta, sillä sana hän ei sitä määritä; niinpä ne ovat vapaita ajasta ja paikasta. Tai ainakin melkein, sillä toki aika ja paikka tulevat esiin muuten, mutta vain sivulauseessa. Silloin tällöin se tulee esiin ulkoasun kuvauksessa: kuminauhasolmukkeineen ja neliskulmaisine partoineen; ja itse asiassa myös paikannimissä: Häneltä ei voinut piilottaa Chartresin katedraalia; joskus myös viitattujen henkilöiden nimissä: tyttö tiesi, että hän oli ollut Félix Fauren ystävä ja että hän oli suudellut keisarinna Eugenien kättä. Niin, yhteiskuntaluokkakin tulee esiin, joka on hyvin porvarillinen, vaikka Sarraute sille ivaileekin.

Kerta kaikkiaan hurmaavia tekstejä. Luin ne aika lailla pötköön, sillä kirja olisi pian palautettava kirjastoon, mutta tämän kirjan kun saisi omakseen, voisi tarinoita lukea hissukseen, yhden siellä, toisen täällä. Sopivana hetkenä, aamukahvilla, sohvalla istuen, kahvilassa.

Toki näitä tarinoita voi akateemisemminkin analysoida, puhua uuden romaanin käsitteestä ja sellaisesta, mutta jätän sen muille. Kirjan alussa on suomentaja Leena Kirstinän selvitys asiasta, minkä lisäksi voi lukea vaikka Sarrauten sinänsä mielenkiintoisesta elämänkaaresta (joka oli aika pitkä!) Wikipediasta. Minä jätän senkin muille.

Hän ei hievahtanutkaan. Ja hänen ympärillään koko talo, katu tuntui rohkaisevan häntä, tuntui pitävän tätä liikkumattomuutta luonnollisena.

Nathalie Sarraute: Tropismeja
ranskankielinen alkuteos Tropismes, 1939
suomentanut Leena Kirstinä
Karisto, 1968
111 sivua
kirjastosta