Avainsana-arkisto: Eurooppa

Renaud Dillies & Régis Hautière: Abélard

Palailen pikku hiljaa blogini pariin lyhyehkön hiljaiselon jälkeen ja kirjoitan pienen merkinnän lukemastani sarjakuvasta. Kirjaston englanninkielisten e-sarjakuvien joukkoon oli nimittäin ilokseni tullut uusi eurooppalainen sarjakuva, ranskalaisten Renaud Dilliesin ja Régis Hautièren Abélard. Se erottui heti amerikkalaisten sukkahoususankareiden ja japanilaisten isosilmäisten mangojen keskeltä, niin erilainen on eurooppalainen sarjakuvatyyli.

No, Amerikka se oli tämänkin sarjakuvan teemana, mietin jo että sekö se on se hankintakriteeri ollutkin… Hmm. Mutta sarjiksen luettuani totesin, että Amerikka onkin siinä oikeastaan vain symboli, kuun tavoitteleminen taivaalta, unelmat, jotka ovat kauniita unelmoituina ja joiden raadollisuuden todellisuus paljastaa. Abélard on pieni ja naiivi linnunpoikanen, joka elää rauhallista ja onnellista elämää kalastellen ja tovereittensa kanssa turinoiden. Häntä kuitenkin mietityttää, onko tässä kaikki, vai olisiko maailma toisenlainen jossakin muualla. Vanhemmat ja kokeneemmat linnut varoittelevat nuorta sinisilmää, mutta kun Abélard rakastuu kuvankauniiseen turistitipuseen, hän lähtee etsimään tälle kuuta taivaalta, sillä sitä tuon kaunottaren sanotaan tavoittelevan. Kuuhun ja ylipäätään taivaalle tähtien luo pääsee kuulemma vain lentämällä, ja Amerikassa on sellainen kone, jolla ilmaan pääsee, hänelle kerrotaan.

Alkaa siis matka unelmien luvattuun maahan, ja sillä matkalla Abélard ehtii nähdä maailman, joka on hyvin toisenlainen kuin oma lintukoto. Puhdassydämisen pikku linnun uskoa hyvään se ei silti tapa, sen tekee… niin, pääseekö Abélard koskaan päämääräänsä, keräämään tähtiä rakkautensa kohteelle? Tavallaan, tavallaan…

Tarina oli oikeastaan kaikessa surumielisessä rujoudessaan aika kaunis. Samalla se kertoo Euroopasta ja Amerikasta, ajasta, jolloin vanhalta, likaiselta ja epäoikeudenmukaiselta mantereelta lähdettiin unelmien perässä merten taakse uuteen maailmaan, jossa kaikki olisi mahdollista. Dilliesin piirrostyyli, -tekniikka ja sävymaailma miellyttivät silmääni kovasti, ja vaikka eläinhahmot toisaalta tuntuvat hiukan ylimääräiseltä ja alleviivaalta ratkaisulta, loppujen lopuksi se taitaakin etäännyttää tarinaa sopivasti todellisista ihmiskohtaloista ja historiasta.

Itse asiassa, kuten tätä blogitekstiä kirjoittaessani tajusin, sarjakuvan Abélard mahdottomine rakkauksineen viittaa myös todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin,  nimittäin keskiajalla eläneiden Pierre Abélardin ja Héloïsen traagiseen rakkaustarinaan, josta voi lukea lisää vaikkapa Wikipediasta. Nyt kun tämän yhteyden tajusin, alkoivat Abélardin hatusta ilmestyvät viisaudetkin saada selityksensä ja koko tarina näyttäytyä uudessa valossa. Hmm, mielenkiintoista!

Helmetin kirjastolle kiitos lukumahdollisuudesta ja samalla kaino vieno pyyntö: lisää eurooppalaista sarjakuvaa e-kirjahyllyyn, kiitos! Tai ylipäätään muutakin kuin amerikkalaista ja mangaa.

Tein tästä muuten merkinnän Helmet-haasteeseen kohtaan kirjan kannessa on kuu, vaikka itse asiassa se kuu on alunperin kahdessa osassa ilmestyneen sarjakuva-albumin toisen osan kannessa. Tässä on mustalaistanssiaiset. Vai onko? Kirjahaussa on se kansi, mutta e-kirjan avattua esiin lävähtää kuu-kansi. Hämäävää! Mutta menköön merkinnäksi, tuo kuukansi kiteyttää niin paljon.

Renaud Dillies & Régis Hautière: Abélard
ranskasta englantiin kääntänyt Joe Johnson
NBM Publishing, e-kirjana 2012
luettu kirjaston e-kirjalainana

Claes Andersson: Maanalainen näkötorni

[…] Heillä, joilla on kaikkea, on kaikki, paitsi se, mikä puuttuu / Köyhät saavat takuulla huonoimman osan / valtiovarainministeri lupaa / Olette ehkä tyytymättömiä kymmenen neliön asuntoonne / ilman ovea? / Teinä en valittaisi / Asuisitteko mieluummin sellossa jota joku soittaa jousellaan? / Niin arvelinkin

(Ote nimeämättömästä runosta)

Luin juuri loppuun Claes Anderssonin viime vuonna ilmestyneen runokokoelman Maanalainen näkötorni, ja viimeisillä sivuilla minuun laskeutui valtava kaipuu. Miten voi kaivata ihmistä, jota ei tunne, jota ei ole koskaan tavannut? Mutta joka kuitenkin puhuu sinulle, kirjan sivuilla tai tietokoneen näytöllä, sanoilla, lauseilla. Ja sitten sitä tietää, että nämä alkavat olla tässä, vaikka paljon on vielä luettavaa, vaikka se ääni puhuu sinulle yhä, niin uusia sanoja ei tule. Siksi sitä suree, tulee tyhjyyden tunne, kun joku, joka on ollut itselleen tärkeä, onkin poissa.

Aiemmin, ollessani vielä teoksen keskivaiheilla, kirjoitin ylös näin: ”Minä sitten rakastan Claes Anderssonin runoja. Ne ovat juuri sellaista, mitä kaipaan: kaunista ilmaisua ilman kommervenkkejä, ja jokainen runo pakottaa lukijan ajattelemaan. Hän sohaisee meitä, pistelee tikuilla, laittaa asettumaan toisen asemaan, hän pilkkaa poliitikkoja ja heidän sokeaa ahneuttaan, hän näyttää maailman järjettömyyden siinä, miten: ”Kesällä 1980 poikani pyydisti perhosia / mäen päällä / Hän oli kahdeksanvuotias / Sotilasasiantuntija puhui radiossa tulevista / sodista / Kyse oli taas kerran öljystä ja juomavedestä / Ketään ei kiinnostanut kuka murhattiin tai / kuka murhasi / Poikani oli vanginnut viisi kaaliperhosta eetteripurkkiin / Onko niillä paha olla, hän kysyi / Ei, ne vain uneksivat, minä valehtelin ”

Kirjoittelin ylös pätkiä Anderssonin runoista, otin kuvakaappauksia runoista, jotka tekivät vaikutuksen tai jäivät soimaan minussa. En jaksakaan laittaa niitä tähän erikseen. Tarvitseeko? Ei. Kirjaan vain teoksen nimen mieleni sopukoihin ja kun se kohdalle tulee, fyysisenä kappaleena, tervehdin sitä kiitollisuudella ja kenties vien kotiin mukaan, sujautan kirjahyllyyni ja otan sen esiin, silloin tällöin, avaan sieltä, täältä, luen ja sujautan takaisin hyllyyn ottaakseni sen taas uudestaan esiin.

Niin, sitä piti vielä sanomani, että Anderssonin sävy näissä runoissa on paitsi hiukan surumielinen, myös vihainen ja terävä. Luin joitakin arvioita kirjasta ja niissä painotettiin yksinäisyyttä, mutta ei minusta näissä niinkään yksinäisyyttä painotettu, vaan vanhenemista ja sitä, miten olisi halunnut muuttaa maailmaa  parempaan suuntaan, mutta se muuttuikin, ihan itsestään, päinvastaiseen suuntaan. On varmaan ollut raskasta katsella maailmaa, jonka jättää taakseen tällaisena.

Jyrki Kiiskiselle kiitos erittäin kauniista ja onnistuneesta suomennoksesta.

Claes Andersson: Maanalainen näkötorni
ruotsinkielinen alkuteos Det underjordiska utsiktstornet
suomentanut Jyrki Kiiskinen
WSOY, 2018
62 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

David Porter: Äiti Teresa – Varhaiset vuodet

”Syvältä sisimmästäsi pulppuava ilo on kuin kompassi, jota seuraten tiedät, mihin suuntaan sinun tulee elämässäsi kulkea. Niin on siinäkin tapauksessa, että tie, jota sinun on kuljettava, on vaikea.” (Äiti Teresan eli Gonxha Agnes Bojaxhiun rippi-isä nuorelle Agnesille, joka pohti oliko Jumalan kutsu eli nunnaksi ryhtymispäätös todellinen)

Yllä oleva lainaus on se asia, mikä jäi erityisesti mieleen tai teki vaikutuksen David Porterin kirjoittamassa kirjassa Äiti Teresa – Varhaiset vuodet. Se, miten kukin tietää sisimmässään, mihin suuntaan on lähdettävä, mikä on oman elämän suunta ja kenties tarkoitus.

Äiti Teresan (1910–1977) elämän alkuvaiheista kertovaan kirjaan tartuin siis mökkikirjastoni kirjoista ensimmäiseksi. Aihehan on väistämättä kiinnostava, harvaa ihmistä, naista, kunnioitetaan niin paljon rajoista, elämänkatsomuksista ja poliittisista suuntauksista välittämättä. Toki Äiti Teresaa yritettiin myös käyttää hyväksi omia tarkoitusperiä ja oman kilven kiillottamista varten, mutta hyvin hän ne yritykset ohitti. Hänen halunsa oli auttaa köyhistä köyhimpiä, ja ainakin tämän kirjan mukaan hän niin myös teki.

Porterin lyhyehkö kirja pohjaa haastatteluihin, kirjeisiin ja muuhun tiedonhakuun; Äiti Teresa itse ei kirjan tekoon osallistunut, mutta hänen kirjoittamiaan kirjeitä siinä on käytetty. Teoksesta välittyy se vahva usko, jota nuori Gonxha Agnes Bojaxhiu seuraa, mutta samoin se voimakas ja tyyni luonne, joka sen mahdollistaa. Perheen esimerkki ja myöhemmin tuki on tietenkin ollut tärkeää. Agnes varttui keskiluokkaisessa makedonianalbanialaisessa (tuolloin jugoslavialaisessa) kodissa, jossa pidettiin itsestäänselvyytenä auttaa köyhiä ja puutteessa olevia. Ehkä juuri tästä, ja oman äidin esimerkistä, hän päätti omistaa elämänsä köyhille, vaikka itse asiassa hän haaveili ensin opettajan työstä. Opettaakin hän tosin sai, ensin nunnia ja sitten lapsia.

Kirja ei ole nyt tässä vierelläni, joten en pääse sitä sen kummemmin selailemaan ja asioita tarkastelemaan. Mutta sen verran ajatuksia kirja herätti, että luen sen varmasti myöhemmin uudestaan. Politiikkakin ja maailman myllerrykset limittäytyvät nuoren Agnesin ja myöhemmin Äiti Teresan elämänvaiheisiin – ensin hiukan ihmettelin miten vähän niistä puhutaan, vaikuttivathan tuolloin sodat ja kommunismit ja kaikki väistämättä yksilönkin elämään, mutta kirjan loppupuolella ne tulevat selkeämmin esiin. On jotenkin niin traagista, että ihminen, joka teki kaikkensa auttaakseen yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä, jätettiin kylmästi poliittisten syiden vuoksi oman maansa rajojen ulkopuolelle, eikä hän päässyt tapaamaan äitiään neljäänkymmeneen vuoteen, ei edes tämän tehdessä kuolemaa. Ei auttanut vaikutusvaltaisten henkilöiden vetoomukset ja väliintulot, ei mikään. Poliitikot osaavat olla todella kylmiä ihmisiä.

Kirjoista jää usein mieleen erikoisiakin anekdootteja. Tästä kirjasta jäi mieleeni kohtaus, jossa Äiti Teresa, tuolloin vielä hiukan yli-innokkkaana, oli päättänyt sisarkuntansa syövän vain riisiä ja suolaa, siis huonompaa ruokaa kuin köyhät. Abbedissa pisti tälle hölmöilylle stopin toteamalla tyyliin että mitä hyötyä köyhille on kuolleista sisarista. Toisin sanoen, on pidettävä huolta itsestään voidakseen pitää huolta toisista.

Se taas muistuttaa mieleeni Äiti Teresan oman viisauden, jonka olen jostain muualta lukenut. Kun naiset, olivatko he sitten kalkuttalaisia vai muita, en muista, kysyivät mitä he voisivat tehdä Äiti Teresan työn auttamiseksi, hän totesi että pitäkää huolta omasta perheestänne, omista läheisistänne, niin minulla on vähemmän töitä. Tämä toteamus teki minuun aikoinaan valtavan vaikutuksen, ja näyttää tekevän edelleen. Miksi Äiti Teresa sitten itse valitsi Intian ja Kalkuttan, eikä oman maansa köyhiä? Sitä jäin pohtimaan. Toki mukana lienee ollut halu käännyttää, vaikka kirjan mukaan siitä ei ollut kyse, eikä uskontoa tuputettu kenellekään, vaan heidän omaa uskontoaan kunnioitettiin. Lähetyskäsky on kuitenkin selvästi ollut yhtenä innoittajana Intiaan lähtöön.

Jos tätä kirjaa voi jostain hiukan kritisoida, on se ajoittainen hiukan hengellistyylinen kirjoitustapa. Toisaalta, Äiti Teresahan oli nimenomaan hengellinen ja uskonnollinen ihminen, joten se lienee luonnollista. Jos tahto on Jumalan tahto, niin se sitä varmasti hänelle juuri siinä muodossa oli. (Eikä missään tapauksessa jumalan pienellä j:llä.) Samoin sävy on pikemminkin ihannoiva kuin neutraali. Äiti Teresa jäi joka tapauksessa henkilönä kiinnostamaan. Sotilasuraa tehnyt veli vertasi sisartaan kenraaliin, olihan tällä aikamoiset armeijat johdettavanaan ja organisoitavanaan. Mielenkiintoinen, osin ehkä ristiriitainenkin juttu.

David Porter:
Äiti Teresa – Varhaiset vuodet
englanninkielinen alkuteos Mother Teresa: The Early Years
suomentanut Heli Karjalainen
WSOY, 1990
143 sivua
1/38 mökkikirjaston hyllystä

Satu Rommi: Teetä ja temppeleitä – Matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta

Luin heti Loskalaulujen perään Satu Rommilta toisenkin teoksen. Minua olisi kiinnostanut (jo ihan nimensä vuoksi) Aina matkalla, mutta kun sitä ei ollut saatavilla, tartuin kirjaan nimeltä Teetä ja temppeleitä – Matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta.

Täytyy sanoa, että Rommin kirjojen kannet ovat mahdollisimman harhaanjohtavia lapsellisine fontteineen ja idän eksotiikkaa pursuavine kuvineen. Itse sisältö on pikemminkin toimittajamaista kuin varsinaista matkakuvausta tai -kirjallisuutta. En pidä sitä ollenkaan huonona, vaikka odotin jotain muuta. Rommi kulkee siis Thaimaassa, Burmassa ja Kambodžassa ja käy samalla läpi näiden maiden historiaa, poliittisia mullistuksia ja yhteiskunnallisia epäkohtia, samoin matkustamisen ja turismin vaikutuksia näihin maihin. Aika paljon tilaa saa myös prostituutio ja ihmiskauppa ja toisaalta Aung San Suu Kyui sekä radikalisoituneet buddhistimunkit ja muslimivähemmistöjen vainot. Toki mukana on lisäksi Rommin omia huomioita kustakin maasta, joita olisin odottanut (ja toivonut) olevan enemmänkin.

Paljon mielenkiintoista, mutta siellä täällä minua hiukan häiritsi se näkökulman selvä anglosaksisuus. Tämä lienee perua Rommin Lontoon vuosilta, hän sanoo (missä, en nyt muista, näissä jommassakummassa kirjassako vai jossain haastattelussa) kokevansa olevansa lontoolainen, niin pitkään hän on siellä elämästään viettänyt. Mutta se, että ohitetaan lähes kokonaan brittien siirtomaavallan aiheuttamat ongelmat ja amerikkalaisten kylvämien pommien määrä ja sodan tuhot, on minusta aika erikoista. Oli ihan pakko vilkaista, että ovatko ne Kambodžan miinat tosiaan vain vietnamilaisten asettamia, että olinko aina käsittänyt väärin, että amerikkalaisillakin olisi jotain tekemistä asian kanssa. Pikagooglauksella löysin tämän maininnan:  ”Yhdysvallat kylvi Vietnamin sodan aikana 1964-1973 Vietnamin, Kambodžan ja Laosin alueille maahan enemmän pommeja ja miinoja, kuin kaikki osapuolet yhteensä toisen maailmansodan aikana. Satoja tuhansia tonneja räjähtämättömiä miinoja ja muita pommeja on yhä piilossa maan alla.” (IL, 7.8.2018)

Tätä toteamusta vasten en voinut olla ihmettelemättä yhä enemmän tämän näkökulman poisjättämistä.

Samoin anglosaksista näkökulmaa tuntuivat korostavan haastatellut, jotka olivat pääsääntöisesti länsimaalaisia, sekä kirja- ja lähdeluettelo, josta ei ei-englanninkielistä materiaalia löytynyt. Kielellä ja kirjoittajan taustalla on merkitystä, väitän.

Noin muuten kirja oli kyllä kiinnostava ja koin oppineeni lisää näistä maista. Thaimaassa ja Burmassa olen itsekin matkustanut, joten omakohtaista kokemustakin on, kun taas Kambodžan jätin aikoinani väliin osin juurikin noiden miinojen takia. Jo pelkkä ajatus miinaan vahingossa astumisesta saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni.

Kirja oli  melko lyhyt ja sen luki muutamassa päivässä. Eli kyllä Rommi lukijansa hyppysissään pitää ja antaa ajateltavaa, vaikken tällä kertaa muistiinmerkintöjä tehnytkään. Tulen varmasti tilaisuuden tullessa tarttumaan hänen teoksiinsa vastedeskin, täytyy vaan unohtaa nuo kirjojen kannet.

Satu Rommi: Teetä ja temppeleitä – Matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta
207 sivua
Basam Books, 2013
kirjastosta

Satu Rommi: Loskalauluja – Nurinkurinen matkakirja paluumuuttajille

On jo kulunut tovi siitä, kun luin Satu Rommin paluumuuttovuodesta kertovan kirjan Loskalauluja – Nurinkurinen matkakirja paluumuuttajille. Rommi, joka on asunut parikymmentä vuotta lähinnä Lontoossa ja Intiassa ja kiertänyt enemmänkin eteläistä Aasiaa, tunsi sanoinkuvaamatonta halua palata takaisin kotimaahan. Ainakin vähän pitemmäksi aikaa kuin hetkeksi. Hän vietti Suomessa kokonaisen vuoden, minkä jälkeen kulkijan levottomat jalat veivät hänet taas hetkeksi pois – ainakin siis hetkeksi.

Kulkijana tunnistan sekä tuon kulkemisen kaipuun että hetkellisen halun palata takaisin. Joten ajatus paluumuuton päiväkirjamaisista merkinnöistä kiinnosti luonnollisesti. Rommi jakaa kirjansa kuukausiin, tammikuusta joulukuuhun. Väliin hän ottaa muiden paluumuuttajien kokemuksia sekä erilaista tutkimustietoa. Molemmat lisät olivat ihan mielenkiintoisia, mutta olisin mieluusti nähnyt ne vaikka erillisenä osiona kirjan lopussa, ikään kuin kakkososana, ja keskittynyt mieluummin ensin ihan kokonaan Rommin omiin kokemuksiin ja huomioihin. Sillä niistä, juuri niistä olisin halunnut lukea enemmänkin.

Hetkellisesti tuntuu, että Rommi hiukan pidättelee itseään. Toisaalta hän nauttii niistä pienistä asioista, jotka Suomessa koko elämänsä asuneille ovat itsestäänselvyyksiä: kuten lumi, sen narskunta kenkien alla, vuodenaikojen selkeät vaihtelut, tumma marraskuu joka onkin yhtäkkiä eksoottista eikä musertavaa (tähän en ehkä itse ikinä pääse, se marraskuu vaan on musertava). Toisaalta hän tietää, että Suomea ei pidä ulkopuolisen kritisoida, se kunnia suodaan vain niille, jotka asuvat Suomessa sataprosenttisesti. Muut pitäköön suunsa kiinni tai muuttakoon pois, jos ei kelpaa. Tästäkö syystä Rommi todellakin tuntuu purevan kieltään ja pitävän suuremmat mölyt mahassaan?

Kirja oli joka tapauksessa kiinnostava ja sen luki nopeasti. Aloin innostua ehdottamaan hänelle jatkoideoita, kuten keräämään paluumuuttajien kokemuksia enemmänkin yhteen, kirjaamaan ylös niitä plussia ja miinuksia sekä niitä asioita, jotka muualla tehdään kenties paremmin, eli poimimaan sieltä muualta ideoita, jotka kehittäisivät meidän omaa yhteiskuntaamme ja samalla välttämäään muualla jo tehdyt virheet. Voitaisiin unohtaa se asenne että muuta sitten muualle, jos ei kelpaa, sillä eihän mikään yhteiskunta valmis ole, kaikissa on kehitettävää.

Se, mikä tosin kiinnitti huomioni, oli haastateltujen sukupuoli. Yhtä lukuunottamatta kaikki olivat naisia, ja suuri osa heistä miehensä työn vuoksi ulkomaille muuttaneita expatteja. Se ainoa haastateltu paluumuuttajamies ei ollut edes ollut poissa Suomesta kuin vajaan vuoden, ei siinä nyt vielä oikein mistään paluumuutosta voi puhua. Toki naisten kokemuksia oli monenlaisia. Oli 14 vuotta ulkomailla asunut perhe sekä nainen, joka palasi kotimaahan ulkomaalaisen miehensä kuoltua. Elämäntarinoita ja -vaiheita on monia.

Rommi myös tuo esiin suomalaisittain hyvin radikaalin ajatuksen siitä, onko työnteko ja ammattinimike todella se ainoa asia, joka meitä ihmisinä määrittää. Tämän asian pohdiskelu olisi voinut saada enemmänkin tilaa, mutta hämmentävästi asia kääntyikin toisinpäin, ja paljon oli puhetta työstä, miten paluumuuttaja löytää töitä vai löytääkö, ja kuinka työkuviot, työpaikka ja työkaverit ovat ne asiat, joiden myötä paluumuutto helpottuu. Ehkä, ehkäpä niin, mutta onko se todella ainoa tapa nähdä elämä ja ihmisyys?

Siellä täällä tulee esiin ajatus, että paluumuuttajia pitäisi auttaa enemmän sopeutumaan takaisin kotimaahansa, että pitäisi olla valmiina jokin viranomaisten tietopaketti, tms. Paluušokki on selvä: se Suomi, josta on lähdetty, on jäänyt. Samoin se henkilö, joka itse oli, on jäänyt, ja sen huomaa erityisesti kun palaa takaisin maahan, joka ei olekaan muuttunut, tai on muuttunut eri tavalla kuin on olettanut. Epäilen kyllä, että missään muussakaan maassa olisi erillisiä paluumuuttajapalveluita tai -kotouttamisia, voin kuvitella että monessa muussa maassa paluu voi olla vielä isompi šokki. Tai sitten ei, koska on olemassa perhe- ja ystäväpiiri, ja asioista on totuttu puhumaan ja neuvottelemaan. Meillä taas ei mielellään kysyttäisi mitään eikä liioin kerrottaisi. Kaiken pitäisi vain ikään kuin itsestään solahtaa paikoilleen ja helposti oletetaan, että toinen lukisi toisen ajatuksia. Valitettavasti (tai onneksi) se ei kuitenkaan onnistu.

Kirjoittelin ylös muutamia otteita kirjasta, tässäpä niitä:

Suomeen matkustaminen ei ehkä olekaan mikään kotiinpaluu, vaan taas avautuu uusi ovi. Takaisin tuleminen ei välttämättä olekaan palaamista taaksepäin vaan askel eteenpäin, eikä paluumuutto ehkä tarkoitakaan palaamista juurille vaan uusien juurien istuttamista. (s. 68)

Kaipaan sitäkin, kuinka monissa Aasian maissa koirat ja kissat juoksevat vapaasti kaduilla. Olen joskus ajatellut, että parasta koiranelämää viettävät ne intialaiset koirat, jotka ovat puoliksi katukoiria ja puoliksi lemmikkejä. […] Kaipaan kai yhä sellaista elämää, jossa eläminen ei olisi ihan niin tarkasti säädeltyä, kontrolloitua, kiellettyä tai luvanvaraista. Elämää, jossa joistakin säännöistä voisi vähän hellittää. (s.78)

Vihdoin keksin, että vaikka Suomessa ei ole aasialaisia nettikahviloita, meillä on kirjasto. En ole nähnyt missään muualla maailmassa yhtä hyvin varustettuja ja monipuolisia palveluja tarjoavia kirjastoja kuin Suomessa. (s. 81)

Työttömien määrän kasvaessa on huolestuttavaa huomata, kuinka varsinkin julkisessa keskustelussa ihmisen arvo määritellään Suomessa palkkatyön perusteella. (s. 38)

…Voisi silti olla hyvä tuoda tänne Suomeen hiukan lisää samantyyppistä yhteisöllisyyttä [kuin Aasiassa] – sitä ajattelua, ettei kaikesta tarvitse selvitä yksin ja että avun pyytämistä ei tarvitse hävetä. Että kaikkea ei ole pakko osata itse eikä kaikkea ole pakko omistaa itse vaan naapurilta voi lainata. Ja että apua voi tarjota pyytämättäkin.

Olen aivan liian hyvinvoiva ja etuoikeutettu ahdistuakseni yhtään mistään, mutta silti ahdistun ja valitan yhä enemmän. En kuitenkaan uskalla valittaa liikaa ääneen, sillä tiedän kyllä, ettei Suomea saa arvostella kukaan muu kuin Suomessa vakituisesti asuva suomalainen. Valitan siis enimmäkseen itsekseni ja ahdistun taas lisää.

Satu Rommi: Loskalauluja – Nurinkurinen matkakirja paluumuuttajille
Viisas elämä, 2018
145 sivua
lainattu kirjastosta

P.S. Viime talvena kirjoitin Loskalaulujen innoittamana entisestä kotikaupungistani näin.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Uutiset maksoivat paljon, ja niitä tilasivat vain varakkaimmat.

[…]

Immi kuului valittuihin. Niihin, joilla oli valta ja mahdollisuus muokata todellisuutta.

Emma Puikkosen romaani Eurooppalaiset unet kiinnitti huomioni ilmestymisvuonnaan sekä kauniin kantensa että mielenkiintoisten teemojensa vuoksi. Ajattelin, että tämä voisi hyvinkin olla sitä, mitä kirjallisuudesta etsin.

Pettymykseni oli – ensi alkuun – valtava. Kaikki ne kullit, mällit ja jatkuva kiroileminen – esikoiskirjailijan näyttämisen haluako, ajattelin, mutta jouduin toteamaan, että ei se sitä ole, sillä ei tämä suinkaan esikoinen ole. Puikkosen teatteritaustastako se sitten tulee? Turkan aika on jättänyt ikävän (paska)tahran suomalaiseen teatteriin…

Kirja jäi kesken. En vaan jaksanut, vaikka ne teemat edelleen kiinnostivat. Ja kiinnostivat lopulta niin paljon, että kun huomasin kirjan olevan kirjastossa tarjolla myös äänikirjana ajattelin antaa sille uuden mahdollisuuden. Otin pinon silitettäviä vaatteita ja aloitin, ja jatkoin verhoja ommellessani, ja vielä illalla venytellessäni.

Sillä kyllä, kun pääsen yli  tuon turhan rumuuden, Puikkonen kirjoittaa ihmiselämästä mielenkiintoisesti rajoja ylittäen, niin maantieteellisiä rajoja, aikarajoja kuin eksistentiaalisiakin rajoja. Kaiken tämän nykyisen äärirealismin rinnalle asetettuna epätodellisuus (mikä on epätodellista? kuka sen määrittää?) tuo kertomukseen itse asiassa uutta syvyyttä.

En ryhdy purkamaan kertomusta enkä lukukokemusta sen kummemmin, lukuhetkestäkin (tai siis kuuntelu-) on kulunut jo tovi. Mutta jokin tässä kirjassa jäi soimaan mieleeni. Kirja jakautuu useampaan tarinaan, joissa henkilöt vaikuttavat toinen toisiinsa, vaikka vain ohimennen. Minua henkilökohtaisesti kosketti eniten tarina Berliinin muurin erottamasta perheestä, joka yrittää korjata tapahtuneen muurin murruttua, mikä ei tietenkään onnistu ihan noin vain. Ja huikein oli viimeinen, josta on myös yllä oleva katkelma.

Kaiken kaikkiaan naisten näkökulmasta kerrotut tarinat ovat mielenkiintoisia ja monisyisiä, mutta en voinut olla panematta merkille kirjan mieskuvaa. Miehet ovat vastenmielisiä, rasvaisia, raiskaajia ja väkivaltaisia, rumia suustaan. Hetken sitä miettii että eikö miehissä todella ole muuta…

Aivan lopussa kiitokset ja kirjalista ovat turhia. Jälkimmäinen luo paasaavan ja alleviivaavan olon, jota kirja ei tarvitse. Lukija osaa ajatella ilmankin, romaani riittää itsessään herättämään sen. Kirjan luki Jukka Pitkänen, joka lukee hyvin, ”paljon paremmin kuin se edellinen”, kuten kirjoitin muistikirjaani. Mutta johtuuko se lukijasta vai kirjasta, että sävy on jotenkin aggressiivinen?

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen
5 tuntia 19 min
WSOY, 2016
Lainattu kirjastosta

Marko Annala: Paasto

Tästä tulee lyhyt postaus, sillä minulla ei ole kauhean paljon sanottavaa Marko Annalan romaanista Paasto.

Tartuin kirjaan, koska olin kuullut sattumalta radiosta Annalan haastattelun, jossa puhuttiin paljon ortodoksisesta uskonnosta ja sivuttiin hiukan hänen hevibändiuraansakin ja sitä epäsuhtaa, mikä näiden kahden välillä eittämättä on – tai mikä ainakin ensimmäiseksi tulee mieleen. Ja kun haastattelun lopuksi mainittiin, että Annala on kirjoittanut ortodoksisuudesta kertovan romaanin nimeltä Paasto, kirjoitin sen ylös ja ajattelin, että tähän voisikin tutustua.

Kirja oli tarjolla kirjaston äänikirjana, ja koska se ei ollut kamalan pitkä (5 tuntia), ryhdyin kuuntelemaan sitä vaatteita silittäessäni. Ihan ensin olin tosin mennä väärille raiteille, ajattelin että eikös tämä olekaan romaani, vaan Annalan omaa pohdintaa ortodoksisesta uskonnosta ja ajoittaisesta uskonpuutteesta, ja siinä kohtaa tuumin että onpa rohkea lähtökohta. Mutta sitten tajusin, että ei, romaanihan tämä on, kuvitteelliset henkilöt ja kuvitteellinen tarina.

Annala kirjoittaa sujuvasti. Kertomuksen miehen uskonnollinen (ja eksistentiaalinen) kriisi etenee ortodoksisen pääsiäispaaston tapahtumien mukaisesti, mutta ei lopussa kirkastu, vaan maallistuu. Konsepti sinänsä olikin mielenkiintoinen. Paaston aikana ihminen puhdistuu ja valmistuu kohtaamaan Jumalansa. Kertomuksen mies sitä vastoin vakuuttuu kadottaneensa uskonsa.

Mutta ei kirja minulle kauheasti mietittävää antanut. Kysymykset uskonnosta ja uskosta olivat kiinnostavia, mutta henkilöhahmot enimmäkseen etäisiä ja hiukan epäuskottaviakin. Tarinan kaari oli ehyt, liian ehyt, se eteni päätökseensä yllätyksettömästi ja tasaisesti. Kyllä tämän loppuun asti kuunteli (kun tuli lisää silitettävää), mutta siinä kaikki.

Kirjan luki näyttelijä Toni Kamula, jolla on miellyttävä ääni ja joka ääntää selvästi ja hyvin. Mutta samalla hän kuulostaa hiukan robottimaiselta ja useammin kuin kerran mietin, ymmärtääkö hän yhtään mitä hän lukee, vai lukeeko vain niin, että kuulija saa selvän. Juu, sai selvän. Mutta painotukset olivat usein erikoisia, tauot väärissä kohtaa, ja voisi lukija hiukan tekstiin eläytyäkin. Näyttelijä varsinkin.

 

Marko Annala: Paasto
Äänikirjan lukija Toni Kamula
5 tuntia 5 min
Like, 2018
lainattu kirjastosta