Avainsana-arkisto: Eurooppa

Maaliskuun kieli oli islanti

Kuukauden kieli -haasteen kolmantena teemakielenä oli islanti. Odotin tätä itse mielenkiinnolla, sillä opiskelija-aikoinani olin sen verran suuri islanninkielisen kirjallisuuden fani, että olin jo päätyä maahan vaihto-oppilaaksi, kunnes käänsin kelkkaani ja lähdin aivan toiseen suuntaan. Mutta islanti oli siis pop. Se tuntui vastaavan siihen, mitä kaipasin  – ja olevan samalla täydellinen vastakohta suomalaiselle (inho)realistiselle kirjallisuudelle, jonka koin hyvin vieraaksi. Puhun nyt erityisesti Vigdis Grismdottirista ja hänen teoksistaan Metsän tyttö, Kannastie 7 ja Nimeni on Isbjörg: Olen leijona. Muitakin luin, mutta Grimsdottir meni minuun sisuskaluja myöten.

No. Nyt on eri aika, eivätkä kirjaston kovakantiset paperikirjat ole lähelläni. Selailin e-kirjojen valikoimaa, ja Sjón olisi sieltä erityisesti kiinnostanut, mutta en jaksanut nyt lukea mitään englanniksi. Dekkarit taas ovat niin kamalan pitkiä, ja kun en nimiä tunne, en niihinkään tarttunut. Eikö dekkareita voisi joskus kirjoittaa vaikka pienoisromaanin muotoon tai edes max 200-sivuiseksi?

Joten tältä erää kokonaiset kirjat jäivät ja lopulta luin yhden ja sitten toisen novellin, molemmat jälleen sieltä jo tutuksi tulleesta Words without borders -sivustolta. Islanniksi kirjoitettuja novelleja ei ollut monta, luin kaksi ensimmäiseksi silmiin osunutta.

Ensimmäinen oli Arngunnur Árnádottirin (s. 1987) Bus Sequenses. Pidin asetelmasta, bussimatkat ovat kiehtovia. Novelli on jaettu viiteen kohtaamiseen, samojen ihmisten eli kertojan ja bussissa matkustavan tytön kohtaamisiin. Kuten Suomessa, he kulkevat samalla bussilla joka päivä, tunnistavat toisensa ja heidän katseensa kohtaavat, mutta he eivät koskaan vaihda kuulumisia, eivät edes tervehdi, mutta vaihtavat katseen kääntyäkseen sitten nopeasti pois. Tähän asti tarina oli kiehtova. Mutta sitten tyttö pudottaa muistikirjansa ja kertoja lähtee seuraamaan häntä ja kohtaa hänet hänen työssään, eikä siinä sitten mitään. Jotenkin lössähti koko juttu. Alku oli kuitenkin hyvä, ja siinä mielessä toi mieleeni viime kuussa lukemani norajalaisen bussitarinan, joka niin ikään alkoi hyvin, mutta lössähti. Mikäs näissä busseissa oikein on, etteivät tarinat kanna pidemmälle?

Toinen novelli oli Gyrðir Elíassonin (s. 1961) House no. 451, joka olikin yllättäen tieteisnovelli, sillä se sijoittui vuoteen 2072. Kertojan kodin vieressä on unohdettu talo, joka on rakennettu vuonna 2010, ja nostalgiaan taipuvainen kertoja jää miettimään, millaista talossa olisi ollut esimerkiksi vuonna 2012 (jolloin novelli on julkaistu). Vuoden 2072 nykyisyyttä kuvastaa kirjallisuuden katoaminen lähestulkoon kokonaan, kukaan ei kirjoita, varsinkaan käsin paperille, lapset leikkivät virtuaalitodellisuudessa ja kodin seinää koristaa jättimäinen ruutu, kirjoja talossa ei suvaita. Niinpä nostalginen kertoja haaveilee voivansa matkustaa ajassa taaksepäin, vaikkapa tuohon vuoteen 2012, ja hetkeksi siinä jopa onnistuu… Tässä novellissa oli taianomainen tunnelma, vaikka sitä entistä Islantia en siitä tunnistanutkaan, ja ehkä juuri se oli kirjoittajan tarkoituskin: Islantikinko katoaa…

Voi olla, että tartun vielä johonkin islantilaiseen teokseen tämän vuoden aikana, saa nähdä, jokin tuossa maassa jaksaa kiehtoa.

Huhtikuussa onkin sitten unkarin vuoro, joka on sukulaiskielemme. Tähän on jo muutama idea, mutta saa nähdä, ehdinkö kokonaisia kirjoja tälläkään kertaa tähän kohtaan, vai mennäänkö taas novelleilla. Ehkä.

Luitko sinä maaliskuussa jotakin islannin kielellä kirjoitettua?

Anja Snellman: Lähestyminen

Jokainen on hyvä jossain asiassa. Minä osaan katsella merta.

Luin Anja Snellmanin pienoisromaanin Lähestyminen eräänä vapaapäivänä. Miten ihana onkaan joskus keskittyä yhteen tarinaan yhtenä päivänä: aloittaa aamulla, käydä välillä uimassa, syödä lounasta, pohdiskella lukemaansa ja jatkaa. Lähestyminen oli sekä pituudeltaan, aiheeltaan että tyyliltään täydellinen vapaapäivän kirja.

Olin tainnut lukea Snellmanilta vain yhden teoksen tätä ennen, ja siitäkin on liki parikymmentä vuotta aikaa. Toki tunsin hänen uransa ja elämänsä käänteet pääpiirteittäin jo pelkistä lehtiotsikoista. Tiesin hänen olevan kotoisin Kalliosta, asuneen Kreetalla perheineen, eronneen ja sitten rakastuneen uudelleen, ja valmistuneen  psykoterapeutiksi jossain vaiheessa. Kun kirjan kannessa on kirjailijan kasvokuva ja päähenkilönä psykoterapeutti ja tapahtumapaikkoina Helsingin Kallio ja Kreeta, oli tietenkin mahdotonta olla vetämättä ainakin jonkinlaisia yhtäläisyysviivoja kirjailijaan itseensä. Mutta haittaako se?

Kirjoitin ensin ihastuksissani: ”Tämähän keinuu kuin leppeillä aalloilla olisi, kauniisti, tummilla vesillä, jota auringonsäteet lämmittävät. Se-pronominikaan ei häiritse nyt, se kuuluu puheenparteen, joka kaikessa rumuudessaan on kirjoitettu kauniiseen muotoon.

Sillä näin se alkaa. Kertomuksessa limittyy kaksi tarinaa ja kaksi maailmaa: psykoterapeutin keskiluokkainen ja Ile Zorbas Ojasen huumehöyryinen maailma. Nämä kaksi tapaavat terapeutin huoneessa ja he löytävät yhteyden Kreetasta: siellä terapeutti viettää lomiaan perheensä kanssa, joka hajoaa, ja siellä, jossakin siellä on Ile Zorbas Ojanen saanut alkunsa, kukaan vain ei tiedä kuka hänen isänsä on, joku vitun homotarjoilija kai. Pieni poika on mennyt rikki jo lapsuudessa ja hänen koikkelehtivan elämänsä päätösnäytös nähdään heti kirjan ensisivuilla.

Mutta se, miten Snellman kertomustaan kertoo, on oikeastaan aika lumoava. Surumielinenkin, mutta ei raskas. Psykoterapeutti katselee omaa elämäänsä taaksepäin katsoessaan luurangonlaihaa ja likaista Zorbasia, hän löytää hetkittäin kiintopisteitä tästä ja tämä tarttuu niihin, muttei luota kehenkään ja lipsuu taas otteesta. Näiden kahden maailman välistä kuilua alleviivaa myös terapeutin ikkunasta avautuva näkymä telakalle, jossa valmistuu maailman merille ja lopulta Karibialle suuntaava luksusristeilijä sekä Titaniciksi nimetty huumeriippuvaisten korvaushoitokeskus. Sama meri, ja niin erilainen eri ihmisille.

Entä ne yhtäläisyydet? ”Onko se liikaa omasta elämästä, palasia, jotka on nidottu toisiinsa ja koristeltu kauniilla sanoilla? Luenko kertomusta vai A.S.:n elämän palapelitarinaa?” kirjoitin melko alkuvaiheessa muistilehtiööni, mutta totesin lopulta että ei, ei se sitä ole, tai ei vain sitä. Kuten Ebba Witt-Brattsrömin kohdalla, myös tämän kirjan kanssa kävi niin että ne ”oikeat” hahmot siellä taustalla liukenivat vähitellen pois, ne eivät ole oleellisia, vain tarina. Ja siihen minä upposin, se jäi minuun resonoimaan.

Ja hyvä niin. Sillä minun on tunnustettava, että Snellmanin ahkera esiintyminen mediassa on työntänyt minua poispäin hänen kirjoistaan. Minulle käy näin aika usein. On siis unohdettava lehtijutut, suljettava niiltä silmänsä ja keskityttävä kirjallisuuteen kirjallisuutena. Sillä sitähän minä lukea haluan, pikemminkin kuin kirjailijoista itsestään.

Anja Snellman: Lähestyminen
Otava, 2016
n. 143 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus

Jos jokin asia pitää nyt minua hengissä, niin se, että hän tuntuu haluavan minulta lisää uusia tekstejä. Minulla on siis ainakin yksi lukija, yksi ihminen. Ja enempää ei kirjailija kai tarvitse.

Jostain syystä Hannu Mäkelä on yhtäkkiä alkanut kiinnostaa minua kirjailijana. Ei, en ollut lukenut häneltä muuta kuin lapsena Herra Huun (josta en pitänyt), vaikka kirjoja tältä Otavan entiseltä kustannustoimittajalta on ilmestynyt vino pino. Mielikuvani Mäkelästä oli vain jotenkin niin yrmy, vaikka hän naistenlehtien palstoilla tykkäsikin (?) esiintyä ainakin kolmannen vaimonsa kanssa. Heidän yhdessä kirjoittamansa taidekirja on jäänyt mieleeni, vaikka sitäkään en ole lukenut.

Jossain vaiheessa löysin kuitenkin Mäkelän Mutinaa-blogiin, jota yllätyksekseni luin mielelläni. Kun tajusin hänen käyneen Bretagnessa, Carnacin kiviriveillä Mika Waltarin innoittamana kiinnostukseni nosti jälleen päätään, ja luettuani tuon kohtauksen googlebooksista, ajattelin että no luetaan koko kirja sitten samantien. Sehän tosiaan on muistelusarjan viimeinen osa, mutta voi kai muistelmia toiseenkin suuntaan lukea, lopusta alkuun, ajattelin, ja ryhdyin tuumasta toimeen.

Kirja on pitkä. Siis mitä, eikö kustannustoimittaja osaa lyhentää, onko hän näin sokea omalle tekstilleen, ärtyilin alkuun. Kirjoitin muistiinpanoihini epäimartelevasti seuraavaa: ”paljon jaarittelua, sentimentaalista suomalaismachoilua, omahyväinen.” Luin tuossa vaiheessa nopeasti, liian nopeasti huomaan nyt, ja kun ärsytyskynnykseni oli noussut tarpeeksi korkealle, siirsin kirjan syrjään. Päätettyäni hidastaa omaa lukutapaani mieleni rauhottui ja kiinnostus Mäkelää kohtaan kurkisteli taas. Jatkoin. Nyt kirjoitin ylös seuraavaa: ”kun hän lakkaa ärisemästä, häntä lukee mielellään. Kuten Venetsia-kuvauksia sen jälkeen, kun hän kaupungista Casanovan myötä kiinnostuu.

Muistan – Vapaus alkaa tilanteesta, jossa nelikymppinen Mäkelä jättää kustannustoimittajan työnsä ja heittäytyy vapaaksi kirjailijaksi. Vapaus tuottaa iloa ja ahdistusta, jälkimmäiseen auttaa työnteko, eikä suinkaan alkoholi, jonka Mäkeläkin huomaa. Se menee hänellä nimittäin örveltämiseksi, Venäjällä huorien kanssa makaamiseksi (mutta: Mäkelä ei koskaan käytä termiä ”harrastaa seksiä” vaan ”rakastaa”, minkä laitan ilolla merkille; seksin harrastaminen ilmestyi suomen kieleen median kautta 90-luvulla ja on minusta aina ollut epäonnistunut termi. Mitä harrastat? Neulomista. Lukemista. Tanssia. Seksiä.) ja jälkikäteen morkkikseksi.

Alkoholin hän kuitenkin lopulta jättää, mistä kiittävät kaikki. Niin kirjailija itse, kuin luultavasti hänen läheisensäkin sekä lukija. Alkoholin huuruisia juttuja ei kukaan jaksa kuunnella eikä myöskään lukea.

Se, mikä osoittautuukin kiehtovaksi, on Mäkelän sammumaton kiinnostus asioista ja innostus. Muuntautumiskyky. Hän jättää alkoholin, opettelee pelaamaan tennistä (80-luvun muoti-ilmiö), ajaa ajokortin, löytää mikrohistorian merkityksen (mitä tämäkin kirja pitkälle on), innostuu historiallisista henkilöistä kuten Eino Leinosta, L. Onervasta ja Casanovasta ja löytää heidän kauttaan uuden tavan kirjoittaa, ja alkaapa hän opetella italiaakin. Kaikki tämä siis yli neli-, viisi- ja kuusikymppisenä! Innostavaa, minusta ainakin. Onhan minullakin italian oppikirja tuossa vieressä.

Ja hän matkustaa. Eri puolilla Eurooppaa ennen kaikkea (ei koskaan Amerikkaan), ja jälleen tajuan kulkeneeni aivan samoissa maisemissa: Liguriassa, Ravennassa, Venetsiassa, Ranskassa tietenkin, Saksassa. Hän mainitsee Theresienstadtin ja kuinka kaupungin yllä yhä tuntuu pahuuden leijuvan ja minä tiedän tuon tunteen, olen siellä sattumalta pysähtynyt ja tuntenut tuon painostavan tunnelman, kuin mustan pilven kaupungin yllä, joka sai minut jatkamaan samantien matkaa ja vasta jälkikäteen tajuamaan sen olleen yksi keskitysleiripaikoista.

Niin, kuten huomaan, mitä pitemmälle luin, sitä enemmän innostuin. Mäkelällä on sana hallussaan ja sanottavaa, hän on elänyt hyvin mielenkiintoisen ja monipuolisen elämän, josta juttua toki riittää. Mielenkiintoisia tuttavuuksia, kustannus- ja kirja-alan väkeä ja anekdootteja, hullujakin juttuja. Vähän name droppailun makua välillä, mutta ehkä se kuuluu asiaan, ja Mäkelän sukupolvi on kai tottunut puhumaan ihmisistä koko nimellä, etenkin jos nämä ovat julkisuudessa tunnettuja henkilöitä. Mene ja tiedä.

Se, minkä kuitenkin koin erikoisena, on hänen tapansa puhua entisistä puolisoista. Pitkäaikainen elämänkumppani  esiintyy pääosin nimettömänä, kun taas kahta seuraavaa vaimoa hän kutsuu etunimi-sukunimi-muodossa. En tiedä mitä se on, etäisyyden ottoa, heidän työminänsä kunnioittamista vai piilotettua erovihaa. Ensimmäinen (tai siis toinen, oikeastaan kolmas) ero näyttää tapahtuneen vähittäisenä erilleen liukenemisena, kun taas toinen (tai siis kolmas, tai oikeastaan neljäs) on jättänyt selvästi jotakin hampaankoloon. Kirjoituksen hetkellä Mäkelä on löytänyt onnen, ja tämä nainen esiintyy etunimellään, jopa lempinimellään. Toki Mäkelä tätä teemaa pohtii, nimenomaan siitä näkökulmasta, minkä verran hänellä on oikeus muista ihmisistä kirjoittaa. Niinpä. Mihin vetää raja, se on se vaikein kysymys. Sille pitkäaikaiselle elämänkumppanille Mäkelä tuntuu kirjan lopussa kumartavan ja pyytävän samalla kaikkea anteeksi julkaisemalla hänestä iloisen ja hymyilevän kuvan ystäviensä keskellä. Hieno ele, minusta. Ja ehkä tämä kumppani on toivonutkin jäävänsä nimettömäksi. En ihmettelisi.

Kaiken kaikkiaan kirja oli todella kiehtova kuvaus omasta ajastaan, Suomesta 80-luvulta 2000-luvulle sellaisena kuin sotien jälkeen syntynyt sukupolvi sen näki ja koki, kustannus- ja kirjamaailmasta ja lopulta yhden ihmisen elämästä. Meinasin ensin jatkaa heti sarjaa taaksepäin, mutta meninkin eteenpäin ja aloin lukea surukirjaa, jonka Mäkelä on kirjoittanut vaimonsa kuoleman jälkeen. Tyyli, kirjoituksen sävy, on siinä hyvin toisenlainen.

Tässä vielä muutama sitaatti, jonka kirjasin ylös.

Vapaa kirjailijuus on alkuun uutta ja outoa:

Vapaa kirjailija. Vapaa tekemään töitä eli ei mitään.

Mutta kun kerään yhteen tosiasiat, käsitän, että olen toiminut oikein.

Yritän silti. Yritän ja yritän jos se oma ääni kuitenkin aukeaisi.

Ilman virkani antamaa asemaa olen suojaton ja saan iloisia iskuja, joiden laatu ja suuruus hämmästyttävät. Lohdutan itseäni sanomalla, että se kuuluu vain asiaan.

15-vuotisen apurahan saatuaan ja rahasta muutenkin:

Ikään kuin kuukausipalkka, jonka lisäksi saan tehdä vielä töitäkin niin paljon kuin sielu sietää ja kädet käyvät.

”Tästä alkaa todellinen kirjailijaelämä.” Ah, mikä lapsi olen. Alkaahan se, vaikka tapoja on kaikenlaisia.

Vapaus näköjään tarvitsee myös turvallisuutta eli rahaa tuekseen.

Vain raha takaa riippumattomuuden tässä yhteiskunnassa.

Ja kirjallisuudesta vielä (epäjärjestyksessä, kirjoittelin näitä ylös sinne tänne)

Jos kirjailijalla on minkäänlaista eettistä tehtävää, niin ehkä kuitenkin sentään tämä: hän on kansan, ei koskaan hallitsevan eliitin puolella.

Mikrohistoria on ihmisen historiaa, arjen historiaa. Tavallisten tallaajien huomiot kuvaavat joskus aikakautta paremmin kuin virallinen historiankirjoitus, joka edelleen usein katsoo asioita ylhäältäpäin, jopa arrogantisti von oben.

Outoa on se, miten joku pieni runo, jonka vain muutama ihminen tuntee ja lukee, elää kauemmin kuin moni hehkutettu ja kunnian kukkuloille juuri sinä vuonna nostettu eepos.

Uskon edelleen kirjallisuuteen, vaikka tätä uskoa koetellaan liki päivittäin, kun katsoo lehtien kulttuuriosastojen ja varsinkin television vastaavaa antia. Mutta sekin on osa samaa kuplaa, jota perustellaan sillä, että ihmisille annetaan, mitä he haluavat. Itse asiassa lukijoille ja katsojille annetaan sitä, mitä toimittaja haluaa. Hän taas pääsee arvioinnin vaivasta, kun ei enää näe sen suuremmin vaivaa.

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus
Tammi, 2016
n. 477 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja

Sinä sanoit: ”En pelkää kuolemaa. En ole koskaan pelännyt.”
Minä sanoin: ”Minäpä pelkään. Kun kuolen, teidän on poltettava minut, en halua pimeään multaan.”

Minulla meinasi käydä köpelösti tämän kirjan kanssa. Luin sen kirjaston e-kirjana ja olin päässyt varmaan yli puolenvälin, kun yhtäkkiä välistä katosi kymmeniä sivuja. Kun e-kirjassa ei niitä sivunumeroita ole ja kun tämä kirja on hyvin fragmetaarinen, en asiaa ensin huomannut. Ihmettelin vaan, että kylläpä tämä menikin nopeasti ja olipa kirja todella kummallinen ja pinnallinen, teennäinen ja tekotaiteellinenkin, ja ihmettelin, missä se oli se koskettavuus, josta moni kirjabloggari oli maininnut. Että ihan itkeneetkin olivat. Jaa, minkä vuoksi, tuumin, kunnes tulin selanneeksi kirjaa vielä kerran ja totuus selvisi: bugi! Sen takia välistä oli kadonnut kirjan ydin, Carlin kuolema, huumeet, joiden vaikutuksen alla 25-vuotias nuorimies riisuu itsensä alasti ja hyppää ikkunasta murskautuen kirjaimellisesti palasiksi. Samoin puuttuivat kohtaukset sairaalasta, minne perhe ja ystäväpiiri kokoontuu, järkyttyneenä, hyvästelemään rakkaansa. Tapahtumat muuttavat kaikkien hänen  läheistensä elämän, äiti mukaanluettuna. Tai oikeastaan äidin elämän ennen kaikkea.

Sivujen, niiden kertomuksen kannalta oleellisimpien, katoaminen välistä oli oiva oppitunti kirjan dramaturgiasta ja rakenteesta: kun yksi osa puuttuu, muut eivät toimi, ja jos se varsinainen sydän puuttuu, lässähtää kokonaisuus kokonaan ja jäljellä oleva tekstin lukee aivan toisessa valossa. Pelkät kauniit lauseet eivät kosketa, jos kirjailija ei anna itsestään kaikkea, näytä itseään vereslihalla. Näin oli todella käydä, onneksi huomasin viime tingassa mitä oli tapahtunut ja luin puuttuvat sivut. Nyt minäkin itkin, äidin rinnalla.

Mutta miksi sitten kirja tuntui ensin teennäiseltä ja tekotaiteelliselta? Koska kirjoittaja, New Yorkissa jonkinlaista bling-bling-elämää viettävä eronnut ja uudestaan avioitunut tanskalainen runoilija-äiti suree hurmaavan poikansa poismenoa kaipaavin, mutta perin ihailevin ja runollisin sanamuodoin. Kuin Lemminkäisen äiti hän yrittää koota kadonnutta poikaansa kokoon päiväkirjamerkintöjen, pojan kirjoittamien runojen (joista äiti ei ole tiennyt) ja muistiinpanojen sekä sekalaisten muistojen myötä. Äiti on poikaansa kokoon kursiessaan neuvoton, hän ei ole tuntenutkaan lastaan, hän pelkää jo nyt unohtavansa tämän, vaikka toisaalta tietää ettei unohda, poika vain muuttaa muotoaan, asuu magnolian kukissa ja muissa perheenjäsenissä, heidän ilmeissään, olomuodossaan ja muistoissaan. Lopulta karvas totuus tulee ilmi (ja nämä sivut siis bugi ensin kadotti). Poika on ollut huumepäissään, psykoosissa, nappailtuaan sieniä, riisunut itsensä alasti ja hypännyt ikkunasta ja että ei, se ei ole onnettomuus, se ei ole tapaturma, se on omaehtoinen hyppy kuolemaan, joskin huumeiden vaikutuksen alla tapahtunut. Ja se hyppy rikkoo paljon, paljon enemmän kuin pojan oman ruumiin.

Se, mikä minua kiinnosti etenkin ensi alkuun, oli se, miten ihminen jollakin tavalla tietää tulevan kuolemansa, ennenaikaisenkin. Äiti näkee unta, jossa poika kaatuu ja satuttaa itsensä, ja hän herää unestaan ahdistuneena. Poika taas on, kuten äiti päiväkirjamerkinnöistään nyt huomaa, pienestä alkaen puhunut kuolemasta toisella tavalla kuin muut. Ikään kuin luonnollisena tapahtumana, ei pelottavana. Ja: pojan, vanhempiensa avioeron kahtia halkaiseman, menetyksen pelko, joka ilmenee vaikeina hyvästeinä lapsena ja jonkinlaisena haahuiluna elämässä.

Nämä ovat ne asiat, mitkä jäävät mieleeni äidin tuskan lisäksi, tai oikeastaan läheisten tuskan, sillä jokainen reagoi nuorukaisen kuolevan ruumiin vierellä eri tavoin. Äidin elämän pojan kuolema muuttaa. Ura ei enää merkitse mitään (hän sanoo). Seurapiiritapahtumat eivät merkitse mitään (hän oppii sanomaan ei). Tärkeysjärjestys muuttuu kokonaan.

Niin, onneksi huomasin lukea puuttuvat sivut. Luulen, että palaan tähän kirjaan vielä uudestaan, luen sen kerralla läpi kokonaisuutena. Jäi sen verran paljon mietittyttämään sekä teemansa, tyylinsä että sen dramaturgian kaaren vuoksi.

Tästä tulee muuten myös etukäteismerkintä Kuukauden kieli -haasteeseen, jossa on lokakuun kielenä tanska. Enpä olisi arvannut löytäväni siihen näin kiinnostavaa kirjaa ja vieläpä minulle tyystin tuntemattomalta kirjailijalta!

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on ottanut sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja
tanskankielinen alkuteos Har døden taget  noget fra dig så giv det tilbage – Carls bog, 2017
suomentanut Kristiina Huttunen
S&S, 2018
n. 160 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

 

Costa-Gavras: Z – hän elää!

Kun hyvä elokuva osuu kohdalle, eihän sitä voi jättää väliin. Kävin siis katsomassa Costa-Gavrasin poliittisen trillerin Z – hän elää! Elokuva pohjaa tositapahtumiin: vasemmistolainen ja pasifistinen lääkäri-poliitikko murhataan keskellä väkijoukkoa, eikä paikalla oleva poliisirivistö hievahdakaan. Päinvastoin, se antaa kaiken tapahtua, sillä sillä on määräykset, kuten vähitellen alkaa käydä ilmi: poliitikon murhan takana ovat korkea-arvoiset santarmit ja heidän takanaan äärioikeistolainen poliitikko.

Costa-Gavrasin elokuvan merkitys on poliittisen salamurhan (salaliiton) hierarkian purkaminen. Kuka tilaa, kuka suojelee ketä, kuka tekee likaisen työn ja miten totuutta yritetään peitellä. Ei mitään uutta taivaan alla, kuten ei siinäkään, miten oikeus toimii: likaisen työn tekijät eli ne köyhät työläiset ja pikkurikolliset tuomitaan pitkiin vankeusrangaistuksiin, kun taas korkea-arvoiset poliisiviranomaiset ja poliitikot eivät koskaan joudu tuomiolle, sillä yllättäen todistajat kuolevat yksi toisensa jälkeen: he tekevät itsemurhan, jäävät junan alle, heidät tapetaan epäselvissä olosuhteissa tai joutuvat onnettomuuteen. Ja kas, kun ei ole todistajia, ei ole oikeudenkäyntiäkään. Nuori ja suoraselkäinen tutkintotuomari puolestaan menettää asemansa ja ammattinsa, kun ei kuuntele vanhempia ja viisaampia kollegoitaan, joiden mukaan on parempi jättää koko aihe hyvissä ajoin. Juttuun kun on sekaantunut liian korkea-arvoisia henkilöitä…

Elokuva toimii pitkälti dialogin kautta, joten jos ranskan kieli ei ole hallussa, on paras olla hyvät tekstitykset (toisaalta puhe on hyvin selvää, joten kieliharjoittelustakin menee hyvin). Muuten 60-luvun hailakat värit ja kuvaustyyli miellyttää silmää, musiikki on erinomaista ja rooleihin on löydetty todella mainiot kasvot. Isoimpina niminä Yves Montand murhattuna poliitikkona ja Jean-Louis Trintignan nuorena tutkintotuomarina.

Alla oleva traileri kertoo melkein koko juonen, eli esimakua ainakin saa. Englanninkieliset tekstitykset saa päälle asetuksista.

Helmet-elokuvahaasteeseen tämä menee kohtaan 8. Elokuva, jonka katsominen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen. Elokuva palkittiin mm. Cannesissa ja se sai myös parhaan ulkomaalaisen elokuvan Oscarin. Missä muuten ovat suomalaiset poliittiset trillerit?

Henna Mäkelin: Kuolema

Ilo ja suru kuuluvat molemmat elämään, ja joskus ne kulkevat hyvinkin lähekkäin.

Kuolema kiinnostaa, niin minua kuin monia muitakin, totesin asettuessani Henna Mäkelinin tietokirjan Kuolema – kaikki mitä olet aina halunnut tietää varausjonoon kirjaston e-kirjojen puolella. Odottaminen palkittiin: kirja on nimittäin todella hienosti toteutettu ja laaja-alainen katsaus meitä jokaista koskettavasta aiheesta, enkä meinannut lainkaan malttaa lopettaa lukemista.

Kuoleman pariin toimittaja Henna Mäkelinin on sysännyt oman lapsen vakava sairastuminen. Hän alkoi etsiä vastauksia kysymyksiinsä, ja ehkä juuri siitä omakohtaisuudesta ja samalla ammattitaustasta johtuen kirja on helppolukuinen, mielenkiintoinen sekä aihettaan, haastateltaviaan ja lukijaa kunnioittava. Tämän viimeisen huomion panin merkille monta kertaa – hatun nostamisen arvoinen asia! Ainoa, mikä  jäi häiritsemään tekstissä oli kiroileminen. Kun sitaatit on muuten kirjoitettu puhtaaksi siistille yleiskielelle, särähtivät kirosanat ja ”perseet” korvaan ikävinä ja hiukan halventavinakin. Se ei varmasti ole ollut tarkoitus, mutta siltä se valitettavasti kuulosti.

Mäkelin on haastatellut kirjaansa varten hyvin monenlaisia ihmisiä leukemiaan kuolevasta miehestä sairaan- ja saattohoitajiin, lääkäreihin, filosofeihin, tutkijoihin, hautausurakoitsijoihin, sairaalapastoreihin, omaisiin ja niin edelleen. Kuolemaa katsotaan monelta kantilta. Ihminen voi kuolla niin monella tavalla ja kaikki ne jättävät jälkensä myös jäljelle jääviin. Suru on syvä, oli omainen kuollut sairauteen, oman käden kautta, väkivallan uhrina, onnettomuudessa tai vain vanhuuteen. Esiin nostetaan myös kuolemanrajakokemukset, saattohoidon merkitys, eutanasia ja masennuslääkkeiden sivuvaikutukset, joilla voi olla kohtalokkaita seuraamuksia.

Suurista lupauksistaan (”kaikki mitä olet aina halunnut tietää”) huolimatta kirja ei tietenkään aivan kaikkiin kysymyksiin vastaa. Kuolemaa käsitellään paitsi fyysisenä ja henkisenä tapahtumana ennen kaikkea luterilaisesta ja toisaalta ateistisesta katsantokannasta. Muut uskonnot ja niiden kuolemakäsitykset, hautaustavat ja käytännön asiat on rajattu pois. Esimerkiksi islamilainen, juutalainen, buddhalainen ja ortodoksinen kuolema on arkipäivää myös tämän päivän Suomessa, vaikka ne vähemmistönä ovatkin. Pieni vilkaisu tähän puoleen olisi ollut mielenkiintoinen lisä, sillä näkemykset ja tavat voivat poiketa paljonkin siitä, mihin me olemme tottuneet.

Mäkelin painottaa moneen kertaan, että kuolema ei ole Suomessa (vielä) tabu, mutta kaikesta päätellen siihen suuntaan ollaan kyllä uhkaavasti menossa. Tähän viittaa myös se, että lapsia ei välttämättä enää oteta hautajaisiin, mikä on kirjan asiantuntijoidenkin mielestä todella suuri virhe, sekä rauhoittavien lääkkeiden syöminen hautajaisissa. Ja jos kuolema ei vielä tabu olisikaan, surusta on jo tullut sellainen. Ei tiedetä miten siitä puhua, sitä ei haluta näyttää eikä nähdä, se pitää suorittaa pian pois päiväjärjestyksestä (freudilaisittain, tätä en tiennyt!) ja mennä eteenpäin, unohtaa. Mutta miten unohtaa rakkaus, kuten yksi haastatelluista parahtaa.

Ekoajattelun nostaminen esiin hautaamisen yhteydessä särähti pahasti korvaani. Ajatushan on sinänsä hyvä, maasta sinä olet tullut jne., mutta samalla se kaiken minimoiminen pahviarkusta tai tuhka(pöly!)pussista virtuaalikukkiin ja hautakiven kierrätykseen alkoi tuntua vähitellen äärimmäiseltä kitsastelulta ja vainajien halveksunnalta, välinpitämättömyydeltä. Tämä tuskin on tarkoitus, mutta kyllä se siltä alkoi vaikuttaa. Tiedän, että enää ei monesti toivota kukkia, koska ne maksavat ja kuihtuvat ja niin edelleen, mutta kovin tylyiltä näyttävät hautajaiset, joihin ei edes kukkia tuoda. Itse aion tilata kauniin kukkalaitteen vastedeskin, se on kunnioittamisen ele, sekä vainajan että omaisten. Samoin jäin erään hyvin rakkaan läheiseni kuoleman jälkeen miettimään, miten kuolemakin on jaettu nykyään rikkaisiin ja köyhiin. Köyhät vainajat saavat odottaa tuhkaustaan kuukausikaupalla, minkä jälkeen tuhkat ripotellaan yhteiseen paikkaan ja nimilaatta kiinnitetään yhteiseen kiveen ilman mitään mahdollisuutta edes laittaa juuri tälle vainajalle kukkapaikkaa. Minulle tuli siitä mieleen joukkohauta.

Entä mitä kertoo yhteiskunnasta se, että hautapaikka varataan 15–25 vuodeksi, minkä jälkeen se irtisanotaan ja annetaan eteenpäin, jos omaiset eivät pane hanttiin eli maksa? Tekijänoikeudetkin ovat voimassa 75 vuotta tekijän kuoleman jälkeen! Rahako se tosiaan tässä maailmassa enää merkitsee?

Valtavan mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja, jota luin paikoin kyyneleet silmissä, välillä päätäni puistellen ja välillä hymyillen. Inhimillisyys nousee tärkeimmäksi. Ja hyvä lisä tämä on myös tällä hetkellä vellovaan hoivakeskusteluun. Kuten yksi haastatelluista totesi: Jos emme kunnioita kuolevaa ihmistä, milloin me sitten kunnioitamme. Sillä ihmisiähän me tällä maallisella vaelluksellamme olemme, kokonaisia, tuntevia, arvostettavia ihmisiä.

Tein aivan liian vähän muistiinmerkintöjä, mutta nämä kaksi haluan nostaa ylös. Ne koskettivat jostain syystä molemmat syvästi.

Äiti oli aina ollut hautajaisten itkijänainen, joka vollottaa vapautuneesti, oli vainaja läheinen tai ei. Mirasta tuli äidin kuolemassa samanlainen. Hän oli teini-ikäisenä alkanut tukahduttaa ja piilottaa kyyneleensä muilta. Nyt hän antaa mennä.

(Äitinsä rikoksen uhrina menettänyt nainen)

Jos kaupan kassa oli minulle ystävällinen, päivä tuntui heti paremmalta. Pienet asiat piristivät paljon.

(Isoveljen itsemurhasta toipuva poika)

Henna Mäkelin: Kuolema – kaikki mitä olet aina halunnut tietää
Kustantamo S&S, 2018
luettu kirjaston e-kirjana
n. 188 sivua

Mila Teräs: Jäljet

Minä elän silmilläni, katselemalla.

Mila Teräksen Helene Schjerfbeck -romaani Jäljet ei oikeastaan ollut lukulistallani. Eikös tämä ole jo tehty ja nähty, olin kirjasta lukiessani ajatellut, ja muistellut Rakel Liehun Helene-romaania vuosituhannen alusta. Olin Liehun kirjan lukenut pian sen ilmestyttyä ja vaikka siitä pidinkin, on se jo kirjana unohtunut. En ylipäätään ole ollut erityisen innostunut näistä minä-muotoisista kuvitteellista, mutta todellisista henkilöistä kertovista elämäkerroista. Eihän kukaan tiedä, millaista on ollut olla joku toinen, miksi siis väittää niin? Miksi kirjoittaa nimen kanssa, miksei kirjoita suoraan fiktiota jonkun elämäntarinaan pohjautuen (kuten W. Somerset Maugham Gauguinin kohdalla)?

Näitä mietin, ja kuitenkin tartuin Teräksen Jälkiin, kun se kirjaston e-kirjana eteen sattui. Sillä onhan Helene Schjerfbeckin elämäntarina kuitenkin sen verran kiinnostava, että siitä aina mielellään lukee. Ja ehkä minua myös uteloitti, miten Teräs oman Helenensä on toteuttanut

Teräs johdattelee lukijansa Helene Schjerfbeckin elämään takaumien kautta. Vanha Helene istuu parantolassa Ruotsissa ja on siirtymässä ajasta iäisyyteen, hän puhelee nuoruuden ystävänsä Helena Westermarckin kanssa, joka on ilmestynyt hänen rinnalleen. Tarina etenee kuin (Hollywood-)elokuvassa: parantolasta hypätään lapsuuteen, palataan takaisin parantolaan, sitten Pariisiin, parantolaan, Bretagneen, parantolaan, jne. Itse elämäntarinaan ei tule uusia näkökulmia eikä kirjailija lähde viemään sitä omille poluilleen. Kaikki on tuttua, ainakin jos Schjerfbeckin elämä ja teokset ovat ennalta tuttuja.

Mielenkiintoisen kaaren kertomus kyllä tekee. Helene Schjerfbeckin elämään mahtui köyhyyttä, matkoja, menestystä ja kaksi sotaa. Menetystä monenlaista, mutta samalla tinkimätöntä rakkautta ja uskoa taiteeseen. Mihinkään feministiseen paatokseen Teräs ei luojan kiitos lähde, vaikka naistaiteilijoiden asema 1800-luvun lopussa ja Helena Westermarckin taistelu naisasialiikkeen puolesta tuleekin selväksi. Mutta se on vain sivujuonne, kuten onkin: merkittävää on Schjerfbeckin elämä ja taide, kuten näin jälkikäteen nähdään. Ja ne muutamat ihmiset, tällä kertaa miehiä, jotka sen merkityksen jo varhain ymmärsivät.

Mila Teräs kirjoittaa runollisesti ja hiukan teatraalisesti, minun makuuni turhankin runsain kielikuvin: yön pimeyttä verrataan luumumehuun ja aurinko  vuotaa lattialle kuin halkaistu hedelmä. Helenestä Teräs piirtää runotyttömäisen kuvan, romanttisen, surumielisen, omaa lasta kaipaavan ja rakkaudessa pettyvän. Hiukan liian kiiltokuvamaisen ja hiukan liian ihailevan. Mutta aiheensa hän kuitenkin tuntee, mikä teki lukemisesta mielenkiintoisen ja sai jatkamaan. Luvutkin ovat lyhyitä, kuin muutaman siveltimenvedon pituisia.

Kiinnostavinta antia olikin oikeastaan epilogi. Se, miten Teräs kertoo innostuneensa Helene Schjerfbeckistä taidenäyttelyssä ja ryhtyneensä kulkemaan tämän jalanjäljissä, elämään Helenen kanssa, Helenen kautta. Hän vieraili Pariisissa, Bretagnessa, St Ivesissä, Saltsjöbadenissa Ruotsissa ja tietenkin Suomessa eri paikoissa, missä Helene oli asunut ja työskennellyt. Pientä tarkkuutta olisin toivonut taiteilijanimiin: van Gogh kirjoitetaan isolla, Pissarro kahdella s:llä. Ja guashi kuulostaa guas-hilta, jos sitä ei kirjoiteta šš:illä (tai ihan vaan kaksoisässällä, kuten nykyään suositellaan). Lähdeluettelo on joka tapauksessa pitkä, ja vaikka romaaneissa yleensä lähdeluetteloita karsastan, tähän se sopi. On tietenkin väärin sanoa näin, mutta melkein olisin lukenut mieluummin koko tarinan tästä näkökulmasta, Mila Teräksen ja Helene Schjerfbeckin tarinana, eräänlaisena matkakertomuksena taiteilijan rinnalla, sillä se, jos mikä, on kiinnostavaa.

Mutta tämä oli Teräksen valinta. Hän sanoo kirjoittaneensa kirjallisen muotokuvan Helene Schjerfbeckistä, ja sitä se toki onkin.

– Mutta minä en hylännyt Helsinkiä sen vuoksi, että olisin kiinnostunut kansallisesta virtauksesta.
Tulin Hyvinkäälle, jotta olisin vapaa etsimään sitä, mitä sisälläni on, jotta voisin ylipäätään elää ihmisenä ja taiteilijana. Minä en halua seurata muiden tietä. Olkoon Kalevala kaikkien johtotähti, minua se ei ole koskaan sytyttänyt sen enempää kuin symbolismikaan.

Toisinaan Teräs kirjoittaa todella hienoja lauseita, kuten tämä viimeinen ote. Tässä hän muutamalla sanalla tekee näkyväksi, mikä on muotokuvan merkitys ja johon valokuva ei sittenkään pääse. Kiehtovaa!

Lyhyidenkin istuntojen aikana minun piti sanoa hänelle monta kertaa ”pysy paikoillasi”, jotta saatoin hakea sitä, mikä hänessä liikkui, mikä oli hänen elämänsä salaisuus, se, mikä vielä määräisi hänen tekonsa.

 

Mila Teräs: Jäljet
Karisto, 2017
285 sivua
luettu kirjaston e-kirjana