Avainsana-arkisto: Eurooppa

Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa

– Minä puhuttelen teitä, paladiini, mitä! – tiukkasi Kaarle Suuri. – Miten te uskallatte olla näyttämättä kasvojanne kuninkaallenne?
Ääni kuului selvänä poskisuojusten takaa. – Koska minä en ole olemassa, sire.

Siitä on jo jokunen vuosi, kun luin Italo Calvinon pienoisromaanin Ritari joka ei ollut olemassa, ja nyt oli uudelleen lukemisen aika. Omasta kirjahyllystä löytyy.

Kirjan nimi kertoo oivallisesti mistä tarinassa on kyse. Calvino johdattaa lukijansa nimittäin Kaarle Suuren ja ritaritarinoiden aikaan, joskin riisuu ne kaikesta ylevyydestä. Sota on järjetöntä touhua ja ritarit rellestäjiä, paitsi se ideaali ritari, joka ei ole olemassa. On vain täydellisen valkoinen haarniska, joka kumisee tyhjyyttä mutta toimii tahdonvoiman ja jalon aatteen voimalla. Ärsyttävä tämä ritari Agilulf on kuin mikä, sillä hän on täydellinen, ei nuku eikä syö, mutta on pilkun tarkka siitä, miten asiat hoidetaan ja totuudenmukaisesti kerrotaan. Aseenkantajaksi ritarille joka ei ole olemassa sopii mies joka on, mutta ei tiedä olevansa, Gurdulu tai miksi häntä missäkin sanotaan. Ja mukaan sitten muita henkilöitä niin, että luulisi hetken lukevansa pitempääkin tarinaa. Mutta ei, juuri tämän pituisena, 127-sivuisena, tarina pysyy kasassa, yhtään pitempään tätä kieputusta ei itse asiassa jaksaisikaan.

Niin, lyhyydestään huolimatta tarina on niin monipolvinen ja satiiria ja parodiaa lentää niin moniin suuntiin (oman osansa saavat myös itsensä muiden yläpuolelle nostaneet hengenmiehet ja heidän seurueensa, jotka hihhuloivat Graalin maljoja metsissä etsimässä ja ryöstävät ja rellestävät lähikylissä, jos veroja ei makseta ajallaan, mistä päästään ideaaliin yhteiskuntajärjestelmään jossa kukaan ei ole toisensa yläpuolella – Calvinohan oli ainakin jonkin aikaa kommunisti – mikä tarinassa kuulostaa loogiselta tulemalta, harmi vain ettei se todellisuudessa toimi, ihminen kun on ihminen, ahne ja saita ja laiska ja kierokin lisäksi), etten loppujen lopuksi lähde sitä sen enempää analysoimaan.

Kirjan on kääntänyt Pentti Saarikoski, joten kielellisestikin se on todella mainio.

Agilulf raahasi ruumista ja ajatteli: ”Kuollut, sinulla on mitä minulla ei koskaan ole ollut eikä tule olemaan: tämä ruumis. Tai oikeastaan: sinulla ei ole tätä ruumista, sinä olet tämä ruumis, tämä mitä minä joskus, synkkinä hetkinäni, kadehdin ihmisiltä jotka ovat olemassa. Kaunis aarre!  Minä voisin hyvin pitää itseäni etuoikeutettuna, kun minä voin tulla toimeen ilman sitä ja silti tehdä mitä vain. Niin, tietenkin, kaiken sen mikä minusta tuntuu tekemisen arvoiselta; ja monta kertaa minä pystyn tekemään sen paremmin kuin ne jotka ovat olemassa, ilman heidän tavanmukaista kömpelyyttään, epätäsmällisyyttään, hajamielisyyttään, hajuaan. Totta on, että olemassa oleva ihminen lisää aina jotakin siihen mitä tekee, jonkin juuri hänelle ominaisen piirteen, ja siihen minä en kykene. Mutta jos salaisuus on tässä, tässä sisälmyssäkissä – ei kiitos, minä en kaipaa.

Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa
italiankielinen alkuteos Il cavaliere inesistente, 1959
suomeksi kääntänyt Pentti Saarikoski
Tammi, 1959 (tämä toinen painos 2004)
127 sivua
omasta kirjahyllystä

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva (klassikkohaaste 10)

Saisinpa aina pysyä nuorena ja taulu vanhenisi! Siitä… siitä antaisin mitä hyvänsä! Koko maailmassa ei ole hintaa, jota en siitä maksaisi! Antaisin vaikka sieluni!

Ostin joskus vuosikymmen sitten matkalukemiseksi Oscar Wilden klassikkoteoksen Dorian Grayn muotokuva, mutten kuitenkaan lopulta tarttunut siihen. Totta puhuen, en ole koskaan tuntenut minkäänlaista vetoa Wildeen henkilönä enkä liioin tähän kirjaan, ja lukuyritykseni ovat tyssänneet alkuunsa. Ajattelinpahan vain tuolloin, että tulisi tämäkin aukko kirjallisessa yleissivistyksessä täytettyä (ja onhan tuo kansi kieltämättä aika komea).

Tämän vuoden alussa kävin taas kerran läpi matkakirjahyllyni valikoimaa ja nappasin Dorian Grayn käteeni. Nyt, tai ei koskaan. Sitä paitsi tammikuun lopulla päättyisi klassikkohaaste, se saisi toimia sparraajanani.

Dorian Grayn muotokuva ei missään tapauksessa ole huono kirja. Se on hyvin kirjoitettu, tarinan kaari pysyy kasassa (joskin loppu on harmillisen ennalta arvattava) ja Wilde kätkee oivallisia piikkejä ja aikalaiskrititiikkiä tekstin sisään ja henkilöhahmojen dialogeihin. Viktoriaanisen ajan brittejä Dorian Gray taisi järkyttää melko suorilla viittauksillaan päähenkilöiden homoseksuaalisiin taipumuksiin, (turhankin) suoraan toimintaan tottuneelle nykylukijalle ne ovat oikeastaan aika herkullisella tavalla peitelty. Niin, kyllä lukija osaa lukea, vaikkei kaikkea näytettäisi ja kerrottaisikaan.

Wilden sanotaan saaneen vaikutteita aikansa ranskalaisesta kirjallisuudesta, mutta kyllähän tästä kaikki ranskalainen kepeys ja humoristisuus puuttuu täysin. Sävy on pikemminkin kylmä ja tuo mieleen teatterin, ja mielikuvaa vain vahvistaa se seikka, että Dorian Gray on Wilden ainoa romaani, muuten hän vaikutti pikemminkin teatterikirjailijana. Omakohtaisuutta teokseen tulee itse Dorian Grayn hahmon myötä, joka muistuttaa kovasti Wilden rakastettua, kauniskasvoista ja pilalle hemmoteltua Lord Alfred Douglasia, johon hän käsittääkseni tutustui vasta Dorian Grayn jälkeen. Mutta sinänsä tarinahan on melkein kuin ennuste!

Niin, se tarina. Se kertoo yläluokkaisesta brittiyhteisöstä, jossa taidemaalari ihastuu kuvankauniiseen Dorian Grayhin ja maalaa tästä upean muotokuvan, jonka edessä Dorian tajuaa oman kauneutensa, jonka hän ei halua koskaan katoavan – muuttukoon muotokuva, pysyköön hän itse ikuisesti nuorena ja kauniina! Ääneen lausutut sanat toteutuvat pelottavalla tavalla, ja Dorianin julmuuden, irstailujen ja pahuuden jättämät jäljet piirtyvät muotokuvaan, jonka hän piilottaa visusti muilta. No, jo tässä vaiheessa jokainen arvaa, miten siinä sitten käy.

Vaan tulipa vihdoin luettua. Voin hyvillä mielin sujauttaa kirjan takaisin hyllyyn, ja luullakseni se saa siellä myös pysyä, ties vaikka jonakin päivänä tarttuisin siihen uudestaan. Sillä ne tekstin sisään ujutetut toteamukset olivat oikeasti aika kiehtovia…

– Entä jos muutun rumaksi, vanhaksi ja ryppyiseksi? Miten minun silloin käy?

– Silloin, rakas Dorian, lordi Henry vastasi ja nousi seisomaan lähteäkseen, – silloin sinun täytyy taistella saavuttaaksesi voittoja. Nyt ne kannetaan valmiina jalkojesi juureen. Ei, sinun täytyy säilyttää ulkomuotosi. Elämme aikakaudella, joka lukee liikaa ollakseen viisas ja ajattelee liikaa ollakseen kaunis. Meillä ei ole varaa menettää sinua. Nyt sinun täytyy pukeutua ja ajaa kerhoon. Olemme myöhässä.

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
alkuperäinen englanninkielinen teos The Picture of Dorian Gray, 1891
suomentanut Kai Kaila
WSOY 1963, 7. painos 2007
omasta hyllystä

Märta Tikkanen: Pakko yrittää kir-

Åsa rakas, olipa hyvä että kirjoitit. Olin vähällä nääntyä hengenravinnon puutteeseen (sinä puutuit), ja ihmettelin, mikä viimeisimmässä kirjeessäni oli saanut sinut pitämään mykkäkoulua, mietin olitko sairastunut, matkustanut etelään tai vaipunut kesämasennukseen – vaihtoehtoja oli lukemattomasti ja ne olivat kaikki yhtä vastenmielisiä.

Luin eilen loppuun Märta Tikkasen kirjeet Åsa Mobergille ja Birgitta Stenbergille. Minulle oli jo muodostunut pieni pakkomielle kirjeiden suhteen, en olisi millään malttanut lopettaa, vaikka oli muutakin tekemistä: yksi kirje vielä, vielä tämä, ja ehtiihän vielä tuonkin… Sillä minä todella pidin Märtan tavasta kirjoittaa Ruotsissa asuville kirjailijaystävilleen, jotka toimivat hänen varaventtiileinään ja joille hän saattoi purkaa sydäntään, oli kyse sitten perheestä, kirjoittamisesta, kritiikeistä tai ankkalammen pienistä kulttuuripiireistä, joissa jokainen tuntee jokaisen ja palkinnot ja professuurit jaetaan tuttujen kesken.

Märtan ystävyys näihin kahteen ruotsalaisnaiseen alkaa 1970-luvulla, jolloin Märta on nelikymppinen työssä käyvä ja uransa alussa oleva kirjailija, neljän lapsen äiti ja hurmaavan mutta itsekeskeisen ja alkoholisoituneen taiteilija-kirjailijan vaimo. Näistä lähtökohdista ponnistaa myös hänen feminisminsä, jolle 70-luvun kangistuneet kuviot antavat vain lisäpotkua. Minua henkilökohtaisesti ei tämä feminismi niin kauheasti kiinnostanut, mutta ajankuvana se toki on mielenkiintoista. Samoin kuin tekniikan muuttuminen kirjeiden kirjoitusalustana: ensin aloitetaan kirjoituskoneilla kirjoitetuilla paperikirjeillä, siirrytään faksiin, sitten sähköpostiin, minkä lisäksi postikortitkin kulkevat maasta toiseen tai pikemminkin maista toisiin, sillä kaikki kolme kiertävät maailmalla erilaisissa kirjallisuustapahtumissa ja viestittelevät myös matkan päältä.

B! Olen hankkinut faksin! Saa nähdä saanko tämän onnistumaan!

Kirja on saanut alaotsikokseen Elämä kirjeissä, ja näin todellakin tapahtuu. Ystävyys kolmen naisen kesken ei katkea, vaan kirjeet muodostavat hienon kaaren neljänkymmenen vuoden ajalta. Alkuun minua hiukan häiritsi, että kyseessä ei itse asiassa ole kirjeenvaihto, mukaan on otettu vain Märtan kirjeet, mutta mitä pidemmälle luin, sitä loogisemmalta valinta tuntui – onhan kirjalla pituutta muhkeat 443 sivua, millainen nivaska siitä olisi tullut kahden muun naisen kirjeiden kanssa! Ja ovathan Å ja B ovat kuitenkin meille suomalaislukijoille tuntemattomia, vaikka Märtan kirjeiden myötä myös heidän elämänvaiheensa ja ajatuksensa tulevat jokseenkin tutuiksi. Sitä elää myös heidän myötään, vaikka heidän kuvansa hämäräksi jääkin.

Kirjeet myötäilevät tietenkin Märtan omaa elämää, ensin Henrikin ja hänen alkoholisminsa rinnalla, sitten perheen tukirankana, kun samaa vaivaa löytyy toisesta pojasta, eikä muillakaan mene aina kuin Strömsössä. Onneksi Märta voi kuitenkin purkaa mieltään kirjoittamalla: hänellä on huumorinsa, älynsä ja terävä kielensä, sekä läheiset Suomessa ja rauhoittumispaikka Barösundissa. Kirjeistä piirtyy myös kuva rakastavasta ja paikoin hiukan ylihuolehtivasta äidistä ja mummista, sekä puolisosta; sillä vaikka hän miestään monissa kohdin parjaakin, myös puolustaa tätä vääriltä syytöksiltä. Vanhoilla päivillään hän kirjoittaa kuuluisasta miehestään itse asiassa hyvin kauniisti, katsellessaan elettyä elämää taaksepäin: ”[…] muistan liiankin hyvin, miten Henrik tuli luokseni ja me vain seisoimme kynnysmatolla ties kuinka pitkään. Pystyn melkein haistamaan hänen ihonsa ja hänen nahkatakkinsa tuoksun. Pakahduttava tunne. Kaikkeen sitä ryhtyykin.

Joo’o. Oli hieno matka. Ja kyllä näihin kirjeisiin jatkossakin mielellään palaisi, mutta sitä ennen on ryhdyttävä lukemaan niitä kirjoja, jotka Märta ja Henrik ovat molemmat kirjoittaneet. Vuosisadan rakkaustarinan kuuntelin viime vuonna Märtan itsensä lukemana, Miestä ei voi raiskata on listalla seuraavaksi, ja Punahilkkaan haluan myös tarttua, siitä kirjassa puhutaan paljon. Täytyy sanoa vielä, että vaikka Märta henkilönä minua onkin kiehtonut, hänen kirjoihinsa en ole aiemmin tarttunut. Miksikö? Ehkä siksi, että niiden nimet eivät ole kovin houkuttelevia. Näillä seikoilla on yllättävän paljon merkitystä.

Märta Tikkanen: Pakko yrittää kirj- Elämä kirjeissä.
alkuperäinen ruotsinkielinen teos Måste försöka skri-
suomentanut Outi Menna
S&S, 2019
443 s.
luettu kirjaston e-kirjana

Renaud Dillies & Régis Hautière: Abélard

Palailen pikku hiljaa blogini pariin lyhyehkön hiljaiselon jälkeen ja kirjoitan pienen merkinnän lukemastani sarjakuvasta. Kirjaston englanninkielisten e-sarjakuvien joukkoon oli nimittäin ilokseni tullut uusi eurooppalainen sarjakuva, ranskalaisten Renaud Dilliesin ja Régis Hautièren Abélard. Se erottui heti amerikkalaisten sukkahoususankareiden ja japanilaisten isosilmäisten mangojen keskeltä, niin erilainen on eurooppalainen sarjakuvatyyli.

No, Amerikka se oli tämänkin sarjakuvan teemana, mietin jo että sekö se on se hankintakriteeri ollutkin… Hmm. Mutta sarjiksen luettuani totesin, että Amerikka onkin siinä oikeastaan vain symboli, kuun tavoitteleminen taivaalta, unelmat, jotka ovat kauniita unelmoituina ja joiden raadollisuuden todellisuus paljastaa. Abélard on pieni ja naiivi linnunpoikanen, joka elää rauhallista ja onnellista elämää kalastellen ja tovereittensa kanssa turinoiden. Häntä kuitenkin mietityttää, onko tässä kaikki, vai olisiko maailma toisenlainen jossakin muualla. Vanhemmat ja kokeneemmat linnut varoittelevat nuorta sinisilmää, mutta kun Abélard rakastuu kuvankauniiseen turistitipuseen, hän lähtee etsimään tälle kuuta taivaalta, sillä sitä tuon kaunottaren sanotaan tavoittelevan. Kuuhun ja ylipäätään taivaalle tähtien luo pääsee kuulemma vain lentämällä, ja Amerikassa on sellainen kone, jolla ilmaan pääsee, hänelle kerrotaan.

Alkaa siis matka unelmien luvattuun maahan, ja sillä matkalla Abélard ehtii nähdä maailman, joka on hyvin toisenlainen kuin oma lintukoto. Puhdassydämisen pikku linnun uskoa hyvään se ei silti tapa, sen tekee… niin, pääseekö Abélard koskaan päämääräänsä, keräämään tähtiä rakkautensa kohteelle? Tavallaan, tavallaan…

Tarina oli oikeastaan kaikessa surumielisessä rujoudessaan aika kaunis. Samalla se kertoo Euroopasta ja Amerikasta, ajasta, jolloin vanhalta, likaiselta ja epäoikeudenmukaiselta mantereelta lähdettiin unelmien perässä merten taakse uuteen maailmaan, jossa kaikki olisi mahdollista. Dilliesin piirrostyyli, -tekniikka ja sävymaailma miellyttivät silmääni kovasti, ja vaikka eläinhahmot toisaalta tuntuvat hiukan ylimääräiseltä ja alleviivaalta ratkaisulta, loppujen lopuksi se taitaakin etäännyttää tarinaa sopivasti todellisista ihmiskohtaloista ja historiasta.

Itse asiassa, kuten tätä blogitekstiä kirjoittaessani tajusin, sarjakuvan Abélard mahdottomine rakkauksineen viittaa myös todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin,  nimittäin keskiajalla eläneiden Pierre Abélardin ja Héloïsen traagiseen rakkaustarinaan, josta voi lukea lisää vaikkapa Wikipediasta. Nyt kun tämän yhteyden tajusin, alkoivat Abélardin hatusta ilmestyvät viisaudetkin saada selityksensä ja koko tarina näyttäytyä uudessa valossa. Hmm, mielenkiintoista!

Helmetin kirjastolle kiitos lukumahdollisuudesta ja samalla kaino vieno pyyntö: lisää eurooppalaista sarjakuvaa e-kirjahyllyyn, kiitos! Tai ylipäätään muutakin kuin amerikkalaista ja mangaa.

Tein tästä muuten merkinnän Helmet-haasteeseen kohtaan kirjan kannessa on kuu, vaikka itse asiassa se kuu on alunperin kahdessa osassa ilmestyneen sarjakuva-albumin toisen osan kannessa. Tässä on mustalaistanssiaiset. Vai onko? Kirjahaussa on se kansi, mutta e-kirjan avattua esiin lävähtää kuu-kansi. Hämäävää! Mutta menköön merkinnäksi, tuo kuukansi kiteyttää niin paljon.

Renaud Dillies & Régis Hautière: Abélard
ranskasta englantiin kääntänyt Joe Johnson
NBM Publishing, e-kirjana 2012
luettu kirjaston e-kirjalainana

Claes Andersson: Maanalainen näkötorni

[…] Heillä, joilla on kaikkea, on kaikki, paitsi se, mikä puuttuu / Köyhät saavat takuulla huonoimman osan / valtiovarainministeri lupaa / Olette ehkä tyytymättömiä kymmenen neliön asuntoonne / ilman ovea? / Teinä en valittaisi / Asuisitteko mieluummin sellossa jota joku soittaa jousellaan? / Niin arvelinkin

(Ote nimeämättömästä runosta)

Luin juuri loppuun Claes Anderssonin viime vuonna ilmestyneen runokokoelman Maanalainen näkötorni, ja viimeisillä sivuilla minuun laskeutui valtava kaipuu. Miten voi kaivata ihmistä, jota ei tunne, jota ei ole koskaan tavannut? Mutta joka kuitenkin puhuu sinulle, kirjan sivuilla tai tietokoneen näytöllä, sanoilla, lauseilla. Ja sitten sitä tietää, että nämä alkavat olla tässä, vaikka paljon on vielä luettavaa, vaikka se ääni puhuu sinulle yhä, niin uusia sanoja ei tule. Siksi sitä suree, tulee tyhjyyden tunne, kun joku, joka on ollut itselleen tärkeä, onkin poissa.

Aiemmin, ollessani vielä teoksen keskivaiheilla, kirjoitin ylös näin: ”Minä sitten rakastan Claes Anderssonin runoja. Ne ovat juuri sellaista, mitä kaipaan: kaunista ilmaisua ilman kommervenkkejä, ja jokainen runo pakottaa lukijan ajattelemaan. Hän sohaisee meitä, pistelee tikuilla, laittaa asettumaan toisen asemaan, hän pilkkaa poliitikkoja ja heidän sokeaa ahneuttaan, hän näyttää maailman järjettömyyden siinä, miten: ”Kesällä 1980 poikani pyydisti perhosia / mäen päällä / Hän oli kahdeksanvuotias / Sotilasasiantuntija puhui radiossa tulevista / sodista / Kyse oli taas kerran öljystä ja juomavedestä / Ketään ei kiinnostanut kuka murhattiin tai / kuka murhasi / Poikani oli vanginnut viisi kaaliperhosta eetteripurkkiin / Onko niillä paha olla, hän kysyi / Ei, ne vain uneksivat, minä valehtelin ”

Kirjoittelin ylös pätkiä Anderssonin runoista, otin kuvakaappauksia runoista, jotka tekivät vaikutuksen tai jäivät soimaan minussa. En jaksakaan laittaa niitä tähän erikseen. Tarvitseeko? Ei. Kirjaan vain teoksen nimen mieleni sopukoihin ja kun se kohdalle tulee, fyysisenä kappaleena, tervehdin sitä kiitollisuudella ja kenties vien kotiin mukaan, sujautan kirjahyllyyni ja otan sen esiin, silloin tällöin, avaan sieltä, täältä, luen ja sujautan takaisin hyllyyn ottaakseni sen taas uudestaan esiin.

Niin, sitä piti vielä sanomani, että Anderssonin sävy näissä runoissa on paitsi hiukan surumielinen, myös vihainen ja terävä. Luin joitakin arvioita kirjasta ja niissä painotettiin yksinäisyyttä, mutta ei minusta näissä niinkään yksinäisyyttä painotettu, vaan vanhenemista ja sitä, miten olisi halunnut muuttaa maailmaa  parempaan suuntaan, mutta se muuttuikin, ihan itsestään, päinvastaiseen suuntaan. On varmaan ollut raskasta katsella maailmaa, jonka jättää taakseen tällaisena.

Jyrki Kiiskiselle kiitos erittäin kauniista ja onnistuneesta suomennoksesta.

Claes Andersson: Maanalainen näkötorni
ruotsinkielinen alkuteos Det underjordiska utsiktstornet
suomentanut Jyrki Kiiskinen
WSOY, 2018
62 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

David Porter: Äiti Teresa – Varhaiset vuodet

”Syvältä sisimmästäsi pulppuava ilo on kuin kompassi, jota seuraten tiedät, mihin suuntaan sinun tulee elämässäsi kulkea. Niin on siinäkin tapauksessa, että tie, jota sinun on kuljettava, on vaikea.” (Äiti Teresan eli Gonxha Agnes Bojaxhiun rippi-isä nuorelle Agnesille, joka pohti oliko Jumalan kutsu eli nunnaksi ryhtymispäätös todellinen)

Yllä oleva lainaus on se asia, mikä jäi erityisesti mieleen tai teki vaikutuksen David Porterin kirjoittamassa kirjassa Äiti Teresa – Varhaiset vuodet. Se, miten kukin tietää sisimmässään, mihin suuntaan on lähdettävä, mikä on oman elämän suunta ja kenties tarkoitus.

Äiti Teresan (1910–1977) elämän alkuvaiheista kertovaan kirjaan tartuin siis mökkikirjastoni kirjoista ensimmäiseksi. Aihehan on väistämättä kiinnostava, harvaa ihmistä, naista, kunnioitetaan niin paljon rajoista, elämänkatsomuksista ja poliittisista suuntauksista välittämättä. Toki Äiti Teresaa yritettiin myös käyttää hyväksi omia tarkoitusperiä ja oman kilven kiillottamista varten, mutta hyvin hän ne yritykset ohitti. Hänen halunsa oli auttaa köyhistä köyhimpiä, ja ainakin tämän kirjan mukaan hän niin myös teki.

Porterin lyhyehkö kirja pohjaa haastatteluihin, kirjeisiin ja muuhun tiedonhakuun; Äiti Teresa itse ei kirjan tekoon osallistunut, mutta hänen kirjoittamiaan kirjeitä siinä on käytetty. Teoksesta välittyy se vahva usko, jota nuori Gonxha Agnes Bojaxhiu seuraa, mutta samoin se voimakas ja tyyni luonne, joka sen mahdollistaa. Perheen esimerkki ja myöhemmin tuki on tietenkin ollut tärkeää. Agnes varttui keskiluokkaisessa makedonianalbanialaisessa (tuolloin jugoslavialaisessa) kodissa, jossa pidettiin itsestäänselvyytenä auttaa köyhiä ja puutteessa olevia. Ehkä juuri tästä, ja oman äidin esimerkistä, hän päätti omistaa elämänsä köyhille, vaikka itse asiassa hän haaveili ensin opettajan työstä. Opettaakin hän tosin sai, ensin nunnia ja sitten lapsia.

Kirja ei ole nyt tässä vierelläni, joten en pääse sitä sen kummemmin selailemaan ja asioita tarkastelemaan. Mutta sen verran ajatuksia kirja herätti, että luen sen varmasti myöhemmin uudestaan. Politiikkakin ja maailman myllerrykset limittäytyvät nuoren Agnesin ja myöhemmin Äiti Teresan elämänvaiheisiin – ensin hiukan ihmettelin miten vähän niistä puhutaan, vaikuttivathan tuolloin sodat ja kommunismit ja kaikki väistämättä yksilönkin elämään, mutta kirjan loppupuolella ne tulevat selkeämmin esiin. On jotenkin niin traagista, että ihminen, joka teki kaikkensa auttaakseen yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä, jätettiin kylmästi poliittisten syiden vuoksi oman maansa rajojen ulkopuolelle, eikä hän päässyt tapaamaan äitiään neljäänkymmeneen vuoteen, ei edes tämän tehdessä kuolemaa. Ei auttanut vaikutusvaltaisten henkilöiden vetoomukset ja väliintulot, ei mikään. Poliitikot osaavat olla todella kylmiä ihmisiä.

Kirjoista jää usein mieleen erikoisiakin anekdootteja. Tästä kirjasta jäi mieleeni kohtaus, jossa Äiti Teresa, tuolloin vielä hiukan yli-innokkkaana, oli päättänyt sisarkuntansa syövän vain riisiä ja suolaa, siis huonompaa ruokaa kuin köyhät. Abbedissa pisti tälle hölmöilylle stopin toteamalla tyyliin että mitä hyötyä köyhille on kuolleista sisarista. Toisin sanoen, on pidettävä huolta itsestään voidakseen pitää huolta toisista.

Se taas muistuttaa mieleeni Äiti Teresan oman viisauden, jonka olen jostain muualta lukenut. Kun naiset, olivatko he sitten kalkuttalaisia vai muita, en muista, kysyivät mitä he voisivat tehdä Äiti Teresan työn auttamiseksi, hän totesi että pitäkää huolta omasta perheestänne, omista läheisistänne, niin minulla on vähemmän töitä. Tämä toteamus teki minuun aikoinaan valtavan vaikutuksen, ja näyttää tekevän edelleen. Miksi Äiti Teresa sitten itse valitsi Intian ja Kalkuttan, eikä oman maansa köyhiä? Sitä jäin pohtimaan. Toki mukana lienee ollut halu käännyttää, vaikka kirjan mukaan siitä ei ollut kyse, eikä uskontoa tuputettu kenellekään, vaan heidän omaa uskontoaan kunnioitettiin. Lähetyskäsky on kuitenkin selvästi ollut yhtenä innoittajana Intiaan lähtöön.

Jos tätä kirjaa voi jostain hiukan kritisoida, on se ajoittainen hiukan hengellistyylinen kirjoitustapa. Toisaalta, Äiti Teresahan oli nimenomaan hengellinen ja uskonnollinen ihminen, joten se lienee luonnollista. Jos tahto on Jumalan tahto, niin se sitä varmasti hänelle juuri siinä muodossa oli. (Eikä missään tapauksessa jumalan pienellä j:llä.) Samoin sävy on pikemminkin ihannoiva kuin neutraali. Äiti Teresa jäi joka tapauksessa henkilönä kiinnostamaan. Sotilasuraa tehnyt veli vertasi sisartaan kenraaliin, olihan tällä aikamoiset armeijat johdettavanaan ja organisoitavanaan. Mielenkiintoinen, osin ehkä ristiriitainenkin juttu.

David Porter:
Äiti Teresa – Varhaiset vuodet
englanninkielinen alkuteos Mother Teresa: The Early Years
suomentanut Heli Karjalainen
WSOY, 1990
143 sivua
1/38 mökkikirjaston hyllystä

Satu Rommi: Teetä ja temppeleitä – Matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta

Luin heti Loskalaulujen perään Satu Rommilta toisenkin teoksen. Minua olisi kiinnostanut (jo ihan nimensä vuoksi) Aina matkalla, mutta kun sitä ei ollut saatavilla, tartuin kirjaan nimeltä Teetä ja temppeleitä – Matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta.

Täytyy sanoa, että Rommin kirjojen kannet ovat mahdollisimman harhaanjohtavia lapsellisine fontteineen ja idän eksotiikkaa pursuavine kuvineen. Itse sisältö on pikemminkin toimittajamaista kuin varsinaista matkakuvausta tai -kirjallisuutta. En pidä sitä ollenkaan huonona, vaikka odotin jotain muuta. Rommi kulkee siis Thaimaassa, Burmassa ja Kambodžassa ja käy samalla läpi näiden maiden historiaa, poliittisia mullistuksia ja yhteiskunnallisia epäkohtia, samoin matkustamisen ja turismin vaikutuksia näihin maihin. Aika paljon tilaa saa myös prostituutio ja ihmiskauppa ja toisaalta Aung San Suu Kyui sekä radikalisoituneet buddhistimunkit ja muslimivähemmistöjen vainot. Toki mukana on lisäksi Rommin omia huomioita kustakin maasta, joita olisin odottanut (ja toivonut) olevan enemmänkin.

Paljon mielenkiintoista, mutta siellä täällä minua hiukan häiritsi se näkökulman selvä anglosaksisuus. Tämä lienee perua Rommin Lontoon vuosilta, hän sanoo (missä, en nyt muista, näissä jommassakummassa kirjassako vai jossain haastattelussa) kokevansa olevansa lontoolainen, niin pitkään hän on siellä elämästään viettänyt. Mutta se, että ohitetaan lähes kokonaan brittien siirtomaavallan aiheuttamat ongelmat ja amerikkalaisten kylvämien pommien määrä ja sodan tuhot, on minusta aika erikoista. Oli ihan pakko vilkaista, että ovatko ne Kambodžan miinat tosiaan vain vietnamilaisten asettamia, että olinko aina käsittänyt väärin, että amerikkalaisillakin olisi jotain tekemistä asian kanssa. Pikagooglauksella löysin tämän maininnan:  ”Yhdysvallat kylvi Vietnamin sodan aikana 1964-1973 Vietnamin, Kambodžan ja Laosin alueille maahan enemmän pommeja ja miinoja, kuin kaikki osapuolet yhteensä toisen maailmansodan aikana. Satoja tuhansia tonneja räjähtämättömiä miinoja ja muita pommeja on yhä piilossa maan alla.” (IL, 7.8.2018)

Tätä toteamusta vasten en voinut olla ihmettelemättä yhä enemmän tämän näkökulman poisjättämistä.

Samoin anglosaksista näkökulmaa tuntuivat korostavan haastatellut, jotka olivat pääsääntöisesti länsimaalaisia, sekä kirja- ja lähdeluettelo, josta ei ei-englanninkielistä materiaalia löytynyt. Kielellä ja kirjoittajan taustalla on merkitystä, väitän.

Noin muuten kirja oli kyllä kiinnostava ja koin oppineeni lisää näistä maista. Thaimaassa ja Burmassa olen itsekin matkustanut, joten omakohtaista kokemustakin on, kun taas Kambodžan jätin aikoinani väliin osin juurikin noiden miinojen takia. Jo pelkkä ajatus miinaan vahingossa astumisesta saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni.

Kirja oli  melko lyhyt ja sen luki muutamassa päivässä. Eli kyllä Rommi lukijansa hyppysissään pitää ja antaa ajateltavaa, vaikken tällä kertaa muistiinmerkintöjä tehnytkään. Tulen varmasti tilaisuuden tullessa tarttumaan hänen teoksiinsa vastedeskin, täytyy vaan unohtaa nuo kirjojen kannet.

Satu Rommi: Teetä ja temppeleitä – Matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta
207 sivua
Basam Books, 2013
kirjastosta