Eeva Kilpi: Animalia

Kuoleman lisäksi ei ole muuta ulospääsyä kuin runous,
ei ydinsaasteesta, ei ihmisen syyllisyydestä,
ei häpeästä jota eläinten kohtelu merkitsee.

(Ote nimettömästä runosta runokokoelmassa Animalia)

Eeva Kilpi on kirjailija, josta olen etsinyt oman isoäitini ääntä. Siis sitä Karjalan murretta ja tapaa puhua, olla, elää, ja kaivata. Siitähän Kilpi on paljon puhunut, kaipuusta takaisin kotiin. Siitä puhui myös edesmennyt isoäitini. Kaipuusta kotiin.

Joten kun selasin Ylen 101 kirjaa -projektin kirjoja ja todettuani runojen sopivan minulle myös e-kirjana ja läppärin näytöltä luettuna, tartuin Kilven runoteokseen Animalia. Tosin joudun myöntämään, että kirjan nimi ja sen esittely eläinoikeuksien puolestapuhujana sai minut hiukan epäröimään, mutta päätin kuitenkin katsoa mistä on oikein kyse. Ja kysehän on itse asiassa paljon muustakin. Toki Kilpi puhuu eläinoikeuksien puolesta, mutta myös luonnon puolesta, ja ihmisyydestä osana luontoa. Se kiehtoi minua. Lisäksi Kilpi puhuu naiseudesta, mummoista, morsiamista, naisen kautta tapahtuvasta kiertokulusta.

Animalia on julkaistu vuonna 1987, jolloin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta oli kulunut vajaa vuosi. Kilven suuttumus ja epätoivo ihmisen itsekkyyden edessä puskee runoista läpi, ja ymmärrän hänen vihan tunteensa hyvin. Myös eläinkokeet tulivat tuolloin voimakkaasti esiin, oli kuvia kissoista mitkä lie moottorit kalloihin porattuna, ja vastaavia. Kissat, koirat, apinat, jotka kärsivät huulipunien ja ripsivärien vuoksi. Voiko kaiken sen edessä olla hiljaa? Ei voi. Ei ainakaan Eeva Kilpi voinut olla. On oltava ääneen puhujia, eikä vain – heh – tolkun ihmisiä, jotka kääntävät katseensa pois ja puhuvat mieluummin kauniista asioista, säästä ja sen semmoisista.

Toisin kuin niissä romaaneissa, joista koin löytäväni etäisesti isoäitini äänen, ei Kilven runoissa sitä ole. Ne on kirjoitettu yleisemmällä tasolla ja yleiskielellä, kauniilla suomen kielellä, aivan erilaisella kuin mitä olin häneltä aiemmin lukenut. Hyvä on, siitä on jo aikaa kun olen Kilven romaaneja lukenut, mutta mielikuvani ainakin on tämä. Mieluusti näitä runoja joka tapauksessa lukisin uudestaan, paperilta, kirjasta. Kyllähän ne näytölläkin toimivat, mutta jotakin aina puuttuu. Ehkä se on se paperin tuntu, joka tekee runoudesta käsinkosketeltavamman…

 

Ihmiskeskeisyyden aika on ohi.
Luonnon maailmankauden aika minun kohdallani alkaa.

(Ote nimeämättömästä runosta)

 

Eeva Kilpi
Animalia
WSOY, 1987
luettu e-kirjana Ylen 101 kirjaa -hankkeessa.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin suomalainen klassikkokirja, kirjassa liikutaan luonnossa ja kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Alessandro Baricco: Soie (Silkki)

– Elle est comment la fin du monde? lui demanda Baldabiou.
– Invisible. (s. 41)

(– Millainen se on, maailmanloppu? Baldabiou kysyi häneltä.
– Näkymätön.)

Vuosia sitten ihastuin Alessandro Bariccon pienoisromaanin Silkki (italiankielinen alkuteos Seta) kuulaaseen kerrontaan. Kun kirja sitten osui vastaan ranskannoksena, päätin kokeilla miten lukeminen minulta ranskaksi onnistuu ja miten tarina tällä kauniilla kielellä toimii. No toimiihan se. Ja kun tarina oli ennalta tuttu, pääsin helpommin vaikeiden kohtienkin yli.

Silkki (ranskaksi siis Soie) sijoittuu 1860-luvun Ranskaan, jonka silkkituotanto on vaikeuksissa eurooppalaisen silkkiperhosentoukkiin iskeneen taudin vuoksi. On siis lähdettävä ulkomaailmalta suljettuun Japaniin asti ostamaan terveitä toukkia. Vaarallisen tehtävän ottaa vastaan Hervé Joncour, 32 vuotta, vaimo, ei lapsia. Matka on pitkä. Se vie Ranskasta Baijeriin ja junalla Wieniin ja edelleen Budapestiin, sieltä Kieviin ja hevosen selässä Venäjän läpi, Uralin vuoriston yli ja Siperian halki Baikal-järvelle, Amur-jokea Kiinan rajaa myötäillen Sabirkin satamaan, sieltä meren yli hollantilaisten salakuljettajien kyydissä Japanin länsirannalle, ja edelleen jalkaisin pikkuteitä pitkin Ishikawaan, Toyamaan, Niigataan ja lopulta Fukushimaan ja sieltä Shirakawan kaupunkiin, josta hän pääsee – silmät suljettuina – kylään, missä hänet vastaanottaa Hara Kei.

Matka toistuu moneen kertaan, edestakas, melkein samalla tavalla kerrottuna, se on jäänyt soimaan mieleeni, ja sitä ajattelen kulkiessani tuon saman matkan, tosin lentäen, katsellen maisemia ylhäältä käsin.

Bariccon kieli on kaunista, kuin tanssahtelevaa unta, joka välittyy hienosti niin suomennoksesta kuin ranskannoksestakin. Silkin tarinaa kuvaillaan usein aikuisten saduksi, ja sellainen se oikeastaan onkin, realismista se on kaukana. Ranskalaismiehen sensuelli lemmenyö japanilaisen kyläpäällikön puoliaasialaisen jalkavaimon kanssa ei kuulosta kovin uskottavalta, eikä liioin se, että mies palaa pitkältä matkaltaan kotikyläänsä täsmällisesti pääsiäiskirkkoon, mutta mitä sitten? Tämä on kaunokirjallisuutta, ei dokumentti. Ja kun siihen sadun, kertomuksen, tarinan maailmaan antautuu, se vie mukanaan.

Luin kirjan ensi kerran parikymppisenä, nyt parikymmentä vuotta myöhemmin. Kokemus on aivan toinen, sillä nyt maisemat ovat tuttuja, omin silmin nähtyjä. Tunnen ranskalaisen silkkibisneksen, joka kukoisti 1800-luvulla ja rikastutti kyliä, kaupunkeja ja ihmisiä. Ja miten se sitten hiipui ja kuoli. Olen käynyt näissä kylissä ja kaupungeissa, tunnen tarinat. Tunnen myös Japania. Se, että tarinaan on päässyt nyt niin surullisen kuuluisa Fukushima, ahdistaa rinnassa aivan toisella tavalla. Miten paljon ihminen ahneudellaan kykeneekään tuhoamaan. Ja sitten: sota. Tällä kertaa se käydään Japanissa, sisällissota, joka tuhoaa kylät, ihmiset ja rakkaudenkin.

Vaikuttava pieni kirja. Sivuja siinä on tosiaan 142 ja kooltaan kirja on varsin tarkkaan kämmeneni pituinen ja levyinen. Teksti on isohkoa ja luvut lyhyet. Olen lukenut kirjan siis parinkymmenen vuoden välein ensin suomeksi ja sitten ranskaksi, mahtaisinko parinkymmenen vuoden päästä lukea sen italiaksi? Tavoite on asetettu! Ja kieliopinnot jatkuvat…

 – Et il est où, exactement, ce Japon?
Baldabiou leva sa canne de jonc en l’air et la pointa par-delà les toits de Saint-Auguste.
– Par là, toujours tout droit.
Dit-il.
– Jusqu’a la fin du monde.

 

Alessandro Baricco
Soie (Seta, 1996)
italiasta ranskaksi kääntänyt Françoise Brun
Gallimard, 1997
142 sivua
ostettu divarista kahdella eurolla ulkomailta.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja ja kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään ja kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

Timur Vermes: Täällä taas

– HITLER TÄÄLLÄ! minä huusin, – TÄÄLLÄ FÜHRERIN PÄÄMAJA! Minusta tuntui kuin olisin palannut länsirintamalle ja vuoteen 1915.
– Painakaa sitä vihreää näppäintä, kioskinpitäjä huusi äänessään kärsivä sävy. – Inhoan Wagneria.

Luin Timur Vermesin Hitler-parodian Täällä taas jo vuoden alussa, mutta en ole ehtinyt siitä bloggaamaan. Korjataanpa siis sekin puute.

Tartuin kirjaan suurella kiinnostuksella, poliittista satiiria tarvitaan tässä maailmassa ja paljon. Saksassa se osuu luonnollisesti Hitleriin – sitten toisen maailmansodan ja sen, miten sota päättyi, ei maata ole voinut ilman Hitleriä käsitellä. Ja saksalaiset ovat käsitelleet. Miten, miksi, milloin, mitä hä. Kuinka se oli mahdollista? Sitä saisi tänä päivänä kysellä enemmänkin, eikä vain Hitlerin kohdalla, eivätkä pelkästään saksalaiset, vaan katsoa tarkkaan, mitä tapahtuu juuri nyt. Euroopassa, Yhdysvalloissa, Suomessa, jne.

Unkarilaistaustainen (olenko ainoa, joka vierastaa loppupäätettä -taustainen? Ei kai ole rikos omata vierasmaalaisia sukujuuria?) Timur Vermes tarttuu kiehtovaan aiheeseen ja tipauttaa Hitlerin nykymaailmaan, tarkemmin ottaen vuoteen 2011. Sellaisenaan, muuttumatta: Hitler on vain ollut poissa ja on yhtäkkiä täällä taas. Nyky-Saksa ottaa hänet vastaan vitsinä, jonka paikka on mediamaailmassa eli telkkarin stand-up-show’ssa ja YouTubessa. Adolf Hitlerin vaatetus, puheenparsi, käsimerkit, ideologia – eihän kukaan voi olla sellaisen kanssa tosissaan. Ja kuitenkin oli, ja on yhä. Sitä Vermes vihjaa rivien välissä: se on täällä taas, ja se pitää kuoliaaksi nauraa. Ennen kuin on liian myöhäistä.

Ja kyllähän se naurattaakin, varsinkin alussa. Hitlerin pedantti, ylimielinen ja räjähdysherkkä hahmo on kuvattu kutkuttavasti, samoin se, miltä nykymaailma 1930-luvun ihmisen silmissä näyttää. Oma saksan kielen taitoni on pahasti ruosteessa, mutta pienikin tietämys kielestä ja Saksan kulttuurista auttaa ymmärtämään vitsejä. Pärskähtelin useammin kuin kerran nauramaan ääneen, kuten seuraavan lainauksen kohdalla. Hitler on siis vasta palannut kuolleista (onko hän kuollut siten kuten on kerrottu? ruumista ei ole koskaan löydetty) ja turkkilainen lehtikioskin pitäjä on ottanut hänet hoteisiinsa:

Seurasin katseellani hänen sormeaan. Peilissä oli oranssit kehykset, varmuuden vuoksi mies oli kirjoittanut siihen ”Der Spiegel”, peili, niin kuin sitä ei muuten olisi tiennyt. (s. 20–21)

Ainoa huoleni kirjaa lukiessani oli, miten Vermes pystyy pitämään mielenkiinnon yllä ja miten hän lopettaa tarinansa. Ja se olikin vähän ongelmallisempi juttu. Loppua kohden tarina nimittäin väistämättä väljähtyy, sillä aihe on edelleen vaarallinen. Heittääkö bensaa tuleen vai yrittääkö tappaa liekit tukahduttamalla? Siinäpä hyvä kysymys.

Voi olla, että kirja vaatisi ainakin toisen lukukerran, voi olla että siitä saisi silloin enemmän irti. Timur Vermes on toiminut ennen kirjailijan uraansa (tämä on hänen esikoisteoksensa, ja ainakin yksi romaani on jo tullut lisää) haamukirjoittajana. Siinä hommassa hän on mitä todennäköisimmin oppinut kaikenlaista. Muistiinmerkintöjä tuli joka tapauksessa tälläkin kertaa tehtyä. Tässä niistä muutama:

Työttömien armeija oli miljoonapäinen ja väestön keskuudessa kyti mykkä viha, sellainen tyytymättömyys olosuhteita kohtaan, että se muistutti minua vuodesta 1930 […]
Toisin ilmaistuna: kaiken kaikkiaan tilanne oli minun kannaltani erinomainen. (s. 145)

Minua todella ihmetyttää, etteivät miljoonat ihmiset ole jo aikaa sitten marssineet soihtuineen ja heinähankoineen noiden parlamentaaristen juttutupien edustalle suussaan huuto: ”Mitä te teette meidän rahoillamme???” (s. 245)

Ja lopulta (ja ihan alussa): Hitler tutustuu kännykkään, jonka soittoäänen valinta oli lopulta aika helppo:

Niinpä hän siis oli säätänyt puhelimeni soittamaan Valkyyrioiden ratsastusta.
– Hieno homma, eikö totta? kysyin kioskinpitäjältä ja nostin laitteen suvereenisti korvalleni. – Hitlereillä!

 

Ja vielä: Jos on kirjan kansi onnistunut, niin on myös taitto. Saksalaista kirjasintyyppiä on käytetty hienosti tehokeinona. Tässä pari esimerkkiä:

Timur Vermes
Täällä taas
saksankielinen alkuteos Er ist wieder da, 2012
suomentanut Tähti Schmidt
Tammi, 2016
392 sivua
saatu lahjana.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, politiikasta tai poliitikosta kertova kirja ja esikoisteos.

Göran Tunström: Kimmellys

– Etköhän sinä hieman liioittele, isä.
– Kyllä, poikani, minä liioittelen. (s.40)

Kylläpä oli kirja. Luin hetki sitten viimeiset sivut ja suljin kannet käsivarret kananlihalla. Kirja, joka on odottanut hyllyssäni parisenkymmentä vuotta lukemista. Kirja, jota olen kaksi kertaa aloittanut lukemaan ja jonka olin kummallakin kerralla jättänyt kesken. Se siis odotti vain aikaansa, ja se oli tullut nyt.

Kirjasin toukokuussa hyllynlämmittäjiäni eli kirjoja, jotka olin suurin odotuksin hankkinut mutta jotka olivat syystä tai toisesta jääneet hyllyyn odottamaan, ja yksi niistä oli Göran Tunströmin Kimmellys. Olin ostanut sen alelaarista, niteitä oli siellä niin paljon että vaikutti siltä, ettei kukaan ollut ostanut sitä oikeaan hintaan. Muistan vieläkin hinnan, se oli liimattu kanteen punaisella alepallukalla: kaksi markkaa.

Kirjan kansi on tavattoman ruma, se ei innosta lukemaan ollenkaan. Islanti, jalkapallo, isä ja poika, Pariisi. Hmm. Ei kuulosta kovin kiinnostavalta, mutta Tunströmin nimi on jäänyt mieleen Jouluoratoriosta ja Matkasta Intiaan. Olenko lukenut niitä? Ehkä, ehkä en, en muista. Ehkeivät ne olleet tehneet niin suurta vaikutusta, tai ehkä se oli vain ystäväni, joka niitä kehui ja siksi tartuin alelaarin Kimmellykseen.

Nyt otin kirjan matkalukemiseksi. Vajaa kolmesataa sivua, suhteellisen isoa pränttiä, osa luvuista lyhyitä. Nyt sen lukisin ja sitten laittaisin eteenpäin. Näin olin päättänyt. Mutta mitä kävi? Alkuvaikeuksien jälkeen aloin sittenkin päästä tarinaan sisään, sitten kirjaa oli yhä vaikeampi laskea kädestä. Ja mitä pitemmälle pääsin, sitä enemmän kirjaan rakastuin.

Tarina kertoo isästä, kuuluisasta radiopersoonasta, joka on menettänyt poikansa äidin varhain ja joka kaikesta esittämisestään huolimatta on aika yksinäinen mies ja toisaalta rakastava isä. Ja pojasta, joka jää vahvan isäpersoonan varjoon ja irrottautuu tästä lähtemällä Pariisiin. Mutta isän ja pojan välillä oleva side ei kuitenkaan katkea: isä pitää siitä huolen toisaalta kirjeitä kirjoittamalla, ja poika… niin, veri on vettä sakeampaa, kaikesta huolimatta. Ja on siellä se ranskalaiselle suurlähettiläälle menetetty jalkapallokin, joka toimii kertomuksen läpi kulkevana punaisena lankana.

Kertomuksen aikajana on pitkä: se alkaa pojan siittämisestä ja päättyy isän kuolemaan. Jostain syystä minun on vaikea hahmottaa isän ikääntymistä, vaikka poika, kertojahahmo, selvästikin aikuistuu tarinan edetessä. Ehkä isä ei vanhenekaan, vaikka keho tekeekin toisin. Tunströmin kirjoitustyylikin tulee tutuksi: hän sekoittaa tarinaan filosofeja, vieraita kieliä (englantia, latinaa, ranskaa, saksaa, islantia), paikan nimiä, historiaa, ajankohtaisia faktoja. On mielenkiintoista lukea islannin kalaviennistä ja toisaalta todeta, ettei mikään ole muuttunut parissakymmenessä vuodessa, edelleen bretagnelaiset kalastajat pistävät (pakaste)kalaa tuoville ulkomaille vastaan ja Ranskan hallituksen on myönnyttävä ja tyynnyteltävä omia kansalaisiaan ulkosuhteiden kustannuksella, sillä, kuten islantilainen toteaa: ”–… pieni maa, eihän meitä näy edes heidän sääkartoissaan.” (s. 245)

Nyt olen ongelman edessä: mitä tehdä kirjalle? Olin päättänyt laittaa sen eteenpäin, viedä johonkin kirjankierrätyspisteeseen tai divariin, mutta nyt? Kirjassa on jotakin, joka koskettaa minua läheltä, jotakin, jonka vuoksi voin täyttää Helmet-haasteen kohdan kolmetoista.

Olin tullut hakemaan häntä kotilomalle, aikaa oli kulunut, halusin kaikesta huolimatta viettää hänen syntymäpäiväänsä, huolimatta hänen parantumattomasta itsekeskeisyydestään, joka oli tehnyt jokaisesta käynnistä ylen piinallisen. Minun elämässäni tapahtui, mutta hän ei jaksanut, ei ehkä uskaltanut tietää siitä mitään. (s. 160)

No, tämä oli tällä kertaa tällainen hyvin nopeasti kirjoitettu tajunnanvirtabloggaus, ehkä sekava, ehkä ei, en tiedä. Vaikutuksen kirja joka tapauksessa teki, ja yllätti.

 

Göran Tunström
Kimmellys (Skimmer, 1996)
kääntänyt Arto Häilä
Gummerrus, 1997
286 sivua
Omasta kirjahyllystä (ostettu alennuksesta vuosia sitten).

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella, kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään ja kirja, joka kertoo sinusta.

Juhani Aho: Helsinkiin

Kuopio – Leppävirta – Savonlinna – Lappeenranta – Riihimäki – Helsinki.

Tämä on reitti, jonka ylioppilas Anders ”Antti” Ljundberg kulkee Juhani Ahon pienoisromaanissa Helsinkiin. Eletään 1800-luvun loppua, lentokoneet eivät vielä lennä eivätkä pitkänmatkan bussit kulje, sen sijaan matka taittuu ensin laivalla ja sitten junalla. Aikaa menee pari päivää: laivalla ollaan yötä ja vasta seuraavana aamuna saavutaan Lappeenrantaan, missä hypätään junaan.

Tämä oli kiehtovin huomio, jonka tein kuunnellessani Ahon pienoisromaania Ylen Areenasta vaatteita silittäessäni. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että Helsinkiin kuljettaisiin vesiteitse muualtakin kuin rannikolta. Vaan niinpä tietenkin. Eivätkä ne junaradatkaan ole aina itsestäänselvyyksiä olleet!

Noin muuten tarina kertoo siis Antti Ljundbergistä, kuopiolaisesta ylempään keskiluokkaan kuuluvasta nuoresta, varsin hemmotellusta ja samalla itsestään vielä epävarmasta ylioppilaasta, joka lähtee opiskelemaan Helsinkiin. On esitettävä aikamiestä, joka tietää kyllä kaiken, ei häntä tarvitse neuvoa, jotkin sivuseikat ovat vain jääneet epäselviksi ja vaativat toisinaan tarkennusta. Antin seurana matkustaa alempisäätyinen, teologiaa opiskeleva Pekka, joka yrittää pitää Antin kaidalla tiellä, mutta Antilla on taipumusta juopotteluun ja maallisiin iloihin. Ja kun seura vetää, niin…

Ahon kuvaama 1800-luvun lopun Suomi on toisaalta kovin erilainen kuin nyky-Suomi ja toisaalta niin samanlainen; kielikiistoja käydään, ruotsinkieliset eivät haluaisi antaa suomenkielisille mielellään mitään muita virkoja kuin jotain vähäpätöisten pikkukaupunkien pappisvirkoja ja vastaavia, mutta luokkayhteiskunta on murtumassa, etenkin kun ne torpparin perhanat aikovat kouluttautua. Ja ottavat sen vielä vakavasti, toisin kuin ne, joiden lukukausimaksut pappa betalar ja jotka tietävät etenevänsä joka tapauksessa suhteilla. Hetkittäin tuntuu, että nykykokoomuslaiset hallituskumppaneineen ovat lukeneet Ahoa enemmänkin ja näkevät itsensä mieluusti sinä korkea-arvoisempana älymystönä, sen verran kiinnostava on laivan salongissa käyty keskustelu yliopistojen toivotusta maksullisuudesta ja siitä, että opinnot ja samalla korkeapaikkaiset virat kuuluvat niille, joilla on rahaa…

On oikeastaan hämmentävä myöntää, että tämä oli toinen Juhani Ahoni. Aiemmin olen lukenut Rautatien, äitini koulukirjan, mutta esimerkiksi niitä kuuluisia lastuja en muista lukeneeni ensimmäistäkään. Ja kyllä nämä kaksi teosta vakuuttavat sen verran, että lisää on saatava.

Vielä muutama sana äänikirjasta: ensinnäkin oli todella hauska löytää tämä Areenasta ja vieläpä niin, että sen saattoi maan rajojen ulkopuolellakin kuunnella. Juha Kandolinin ääntäkin kuunteli mielellään. Pientä moitetta saa toteutuksessa se, että siellä täällä tarina hyppäsi taaksepäin eli sama teksti tuli kahteen otteeseen. Ja tämä tapahtui useammin kuin kerran. Pituudeltaan pienoisromaani oli omiaan tällaiseksi silityskirjaksi, kuuntelin koko tarinan kahtena eri päivänä (kun tuli taas silitettävää).

Toisaalta lukukokemus on tietenkin aivan toinen kun lukee itse tai kun joku muu lukee ääneen. Painotukset, äänensävyt… Ehkä täytyy tarttua tähän toisen kerran kirjana, voi olla että sitä lukisikin ihan eri tavalla ja kiinnittäisi eri asioihin huomiota. Hah, kuten kirjaisi ylös sitaatteja!

Juhani Aho
Helsinkiin
SKS, 1889
96 sivua
Kuuntelin äänikirjana Areenasta

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin suomalainen klassikkokirja, kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja ja kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.

Tapio Koivukari: Luodetuulen maa

Aaron muutti suuntaa ylös tuuleen, tullakseen valulaivaa vastaan, ettei ainakaan osuisi sen keulan eteen. Ei niistä tiedä, mimmoiset kiireet niillä on, ajavat vaikka yli, jos niikseen sattuu. Sanottiin kyllä, etteivät ne ihmisten yli saa ajaa, mutta sattuu sitä vahinkojakin. Ja onkareitten isännät ja kapteenit olivat niin suuria herroja, että voisivat tehdä mitä rookasi huvittamaan. Niinhän asia oli muutenkin, herroille oli luvallista moni semmoinen, joka ei rahvaalle käynyt laatuun. Eiväthän he muuten herroja olisikaan. (s.14)

Kaikille kirjoille on aikansa, näin olen saanut taas todeta. Olin ostanut Tapio Koivukarin Luodetuulen maan lähtiessäni ensimmäisen kerran pitemmäksi aikaa Ranskaan, mutta 1900-luvun alun raumalaisen saaristoelämän kuvaus ei ottanut tuolloin lainkaan tuulta purjeisiinsa, jos tällainen kielikuva sallitaan. Kaikki Ranskassa oli uutta, janosin saada tietää lisää. Rauma, minulle muutenkin vieras alue, tuntui todella kaukaiselta. Vikaostos? mietin ja lykkäsin kirjan takaisin hyllyyn.

Nyt on kulunut aikaa, vierähtänyt vuosia. Olen oppinut Ranskasta, sen historiasta ja arjesta paljon. Ja mitä enemmän opin, sitä kiinnostuneemmaksi tulen oman maani historiasta ja siitä, miten sekin omalla tavallaan nivoutuu osaksi suurempaa kokonaisuutta. Jokin aika sitten kirjasin ylös hyllynlämmittäjiäni eli kirjahyllyyn unohtuneita ja lukemista odottavia kirjoja, ja kas, se, johon ensimmäiseksi tartuin, oli Koivukarin Luodetuulen maa.

Pienten alkuvaikeuksien yli päästyäni aloin kuin aloinkin päästä mukaan Aaronin ja Fiinan ja heidän jälkeläistensä elämään Kuuskajaskarissa, lähiluodoilla ja Rauman haminassa. Koivukari piirtää hienoilla vedoilla kokonaiskuvaa 1900-luvun alun vaiheikkaista vuosista luotojen asukkaiden, luotsien, merimiesten ja muiden pienten ihmisten kokemusten kautta: on nälkävuosia, on Oolannin sotaa, on brittejä jotka tulevat pommittamaan Raumaa, on sorto- eli venäläistämisvuosia, on toiveita itsenäisyydestä ja sitten se itsenäisyyskin, josta tulee tieto pienellä viiveellä saaristoon, mutta tulee kumminkin. Ja lopulta sisällissota, jota käydään porvareiden ja kauan sorrettujen työläisten välillä. Voiton vievät porvarit, mutteivät yksin: he tarvitsevat apua Saksasta asti, ammattisotilaiden apua. Rauma on ehkä vain pieni satamakaupunki kaukana Suomen länsirannikolla, mutta osansa sekin on saanut maailmanhistorian näyttämömä.

Ehkä se juuri oli se, mikä minua tarinassa eniten kiehtoi. Että Suomi ja Rauma esiintyykin kansainvälisenä paikkana, jossa on puhuttu suomea, ruotsia, venäjää ja saksaa sujuvasti sekaisin. On ollut kiinalaisia linnoitusrakentajia ja belgialaisia lasitehtailijoita. Japanin sota on kaikkien huulilla kun mietitään, lähetetäänkö meiltäkin sinne poikia tapatettavaksi. Laivoilla vietiin voita ja munia engelsmanneille, puuta Ruotsiin. Merimiehet – ja heidän laivakokkinaan ollut Aaronin ja Fiinan tytär Sofia – kulkivat pitkiä matkoja Cardiffiin, Baskimaahan ja aina Amerikkaan saakka. Ja toivat tuliaisina tarinoita ja kahvia, nisujauhoja ja komeita kankaita. Ja sitten, kun ensimmäinen maailmansota alkaa, on Rauman satama kauttakulkupaikka niin itään kuin länteenkin:

Parin viikon kuluttua junat kulkivat päivittäin Raumalta Pietariin tuoden ihmisjoukkoja, joiden kaltaisia ei täälä oltu ennen nähty. Aatelisia, diplomaatteja, liikemiehiä, upseereita, lehtimiehiä, miehiä ja naisia, lapsiakin joukossa, mukana aivan tavallisia ihmisiä, jotka syystä tai toisesta olivat olleet kaukana kotoa sodan alkaessa, ihmisiä jos ei nyt kaikista kansanheimoista ja kielistä niin melkein ainakin. Lierihattuisia ja itsevarmoja amerikkalaisia, tweedpukuisia englantilaisia, vilkkaasti elehtiviä fransmanneja ja spanjuureja menossa länteen. Päättäväisesti askeltavia saksalaisia ja itävaltalaisia sekä kaikkia niitä kansanheimoja, joita heidän valtansa alle kuului: puolalaisia, tsekkejä, unkarilaisia, kroaatteja, kaikki menossa Rauman ja Ruotsin kautta kotiin. Ja toisesta suunnasta tulossa kaikkia Äiti Venäjän lapsia ja vielä kaukaisemman idän kansallisuuksia, suomalaisia, venäläisiä, puolalaisia, baltteja, ukrainalaisia, turkmeeneja, uzbekkeja, tataareja, kazaheja, burjaatteja, baskiireja, gruusialaisia, armenialaisia, kiinalaisia, mantsurialaisia, japanilaisia, ja luoja heistä kaikista lukua pitäköön. (s. 210)

Sota on mieletöntä, mutta niin on köyhyyskin. Kenties juuri vaskisepän ja entisen miliisipäällikön Tobias Grönroosin suulla Koivukari pohdiskelee omia mietteitään: ”Miksei järki ja hyvyys voisi vallita omalla voimallaan, miksi aina täytyy uhata, sortaa ja tappaa? Jos keväisessä maakellarissa perunaidullakin on tarpeeksi vaistoa kurottaakseen kohti valoa, miksi se on ihmiselle niin vaikeaa?” (s. 308)

Mielenkiintoinen, paljon ajatuksia herättävä kirja. Taidan tarttua Koivukarin teoksiin vastakin – tai hänen suomentamiinsa islantilaisiin kirjoihin, niistä Koivukarin nimi on itse asiassa alunperin mieleeni jäänytkin.

 

Tapio Koivukari
Luodetuulen maa
Johnny Kniga, 2002
336 sivua
Ostettu kirjakaupasta vuosia sitten.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan nimi on mielestäsi kaunis,  Suomen historiasta kertova kirja ja valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.

François-René de Chateaubriand: René

I listened to his melancholy songs, which reminded me that in every country the natural human singing voice is sad, even when it expresses happiness. Our heart is an unfinished instrument, a lyre lacking some of its strings, on which we are forced to render the accents of joy in a tone dedicated to sighs.

François-René de Chateaubriand tunnetaan erityisesti mammuttiteoksestaan Muistoja haudan takaa. Mutta on hän kirjoittanut toki paljon muutakin. Jos ei halua heti käydä tiiliskiven kimppuun, kannattaa aloittaa niistä huomattavan paljon lyhyemmistä tarinoista.

Niin ajattelin ja latasin netistä ilmaiseksi Renén vuodelta 1802. Pienoisromaani tai pitkä novelli, mihin rajan sitten vetääkään, on myös suomennettu, mutta tämä ilmaisversio on englanniksi.

Olin jotenkin varautunut, että René kertoisi Chateaubriandin kokemasta ja näkemästä Amerikassa ”jalojen villien” luona, mutta itse asiassa teoksesta löytyy lähtökohdat siihen pääteokseen eli niihin muistoihin haudan takaa. En tosin ole sitä lukenut, mutta näin olen ymmärtänyt ja itsekseni päätellyt. Nuori René on nimittäin selvästikin François-Renén alterego, kuten nimikin jo vihjaa: Ranskan vallankumouksen terroria ja toisaalta melankolista elämään väsymistään Amerikkaan pakeneva ylhäinen nuorimies, joka Amerikassa ei niinkään katsele ympärilleen ja kerro, mitä näkee, vaan palaa puun juurella tarinoidessaan rakkaisiin, vaikeisiin ja haikeisiin muistoihin. Lapsuuteen vanhassa ranskalaisessa linnassa (”[…] the paternal chateau, situated amongst forests, beside a like, in a remote province” löytyy Combourgista Bretagnesta ja kuuluu edelleen Chateaubriandin suvun omistukseen), ihaniin päiviin sisaren kanssa, isäsuhteen vaikeuteen, Euroopan turneeseen, siskon yllättävään päätökseen vetäytyä luostariin. Selvästi taustalla on surullinen rakkaussuhde tai -huoli, mutta päätös pysyy.

Tyyliltään René edustaa ranskalaista romantiikkaa, tottahan toki, pidetäänhän Chateaubriandia tyylisuunnan isänä. Nykylukijalle kieli voi tuntua koukeroiselta ja tuon ajan ihminen kovin dramaattiselta ja pateettiselta sanan varsinaisessa merkityksessä – ja toisaalta se näyttää, miten kamalan vähän ihminen on muuttunut. Vaatetus, teknologia ja arkkitehtuuri ovat eri, mutta ihmisluonto pysyy samana. Mitä nyt nykyään uskonto(j)a on muodikasta vähätellä ja katsoa nenänvartta pitkin, kun taas 1700- ja 1800-lukujen taitteessa usko ja kirkko olivat vahvalla sijalla ihmisen elämässä. Ja yllättäen juuri siihen liittyvät kuvaukset ovat Renén voimakkainta ja kiehtovinta antia. Ehkäpä me olemme menettäneet jotakin ihmisyydestämme palvoessamme vain aivoja ja sähkökäyriä ja unohtaessamme sen jonkun muun?

The priest finished his sermon, donned his vestments once more, and continued the rite. Amélie, supported by two young nuns, knelt on the highest step of the altar. I was summoned to fulfil the paternal role. At the sound of my nervous steps in the sanctuary, Amélie was ready to faint. I was placed next to the priest, in order to pass him the scissors. At that moment I again felt violent emotion; I was about to give vent to my frustration, when Amélie, summoning her courage once more, gave me a look so full of reproach and sorrow that I was dismayed. Religion triumphed. My sister profited from my confusion; she bowed her head bravely. Her beautiful tresses fell to the ground around her, beneath the sacred blades; a long muslin robe replaced her fashionable dress, without rendering her appearance less touching; her troubled brow was hidden by a linen band; and the mysterious veil, double symbol of virginity and religion, covered her shorn head. She had never seemed more beautiful. The gaze of the penitent was fixed on the dust of this world, yet her soul was in Heaven.

Pienoisromaanin voi ladata ilmaiseksi netistä myös ranskaksi (hahaa, pitäisikö seuraavaksi kokeilla?) tai lukea suomeksi, teoksen on kustantanut Faros-kustannus, ja kirjasta löytyy luemma myös kääntäjän alkusanat. Tämä vaihtoehto alkoi itse asiassa kiehtoa; kirja on varsin lyhyt ja kestää ehdottomasti useammankin lukemisen. Niin, tai sitten voi jatkaa eteenpäin ja lukea seuraavaksi Atalan.

1800-luvun tarina kohtaa 2010-luvun maailman, eli René netistä ladattuna, printattuna ja kahvilassa aperolla luettuna.

François-René de Chateaubriand
René
Alkuperäinen teos on ilmestynyt ranskaksi vuonna 1802
Kääntänyt englanniksi A. S. Kline, 2010
ladattu netistä ja printattu paperille.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta ja kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.