Aihearkisto: romaanit

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

”Miksi sinun isäsi käyttäytyi niin?
Ian puristi minua kädestä ja olin uneksinut siitä niin kauan, mutta nyt vedin käteni pois.
”Mistä helvetistä minä tiedän. (s. 41)

Elina Hirvosen vuonna 2005 ilmestynyt esikoisromaani Että hän muistaisi saman on jäänyt mieleeni paitsi kauniin keltaisesta kannestaan, myös ajalleen tyypillisestä epämääräisestä nimestä. En ole tällaisten keskeneräisten lauseotsakkeiden suuri ystävä. Että siis mitä? Mitä ennen ettää oli? Lauseen pätkä löytyy pläräämällä kirjaa loppupuolelta, ja vaikka sille kirjan nimenä on toki perustelunsa, jäin miettimään mikä on ollut teoksen työnimi.

Kiinnostuin joka tapauksessa kirjasta nyt uudestaan, kun se tuli vastaan hyvänä tarjouksena. Sellaisena, johon tarttuu voidakseen lukea jotakin, mistä ei oikein tiedä mitä odottaa. Takakannen esittelytekstissä minua alkoi kiinnostaa kirjan ajakohtaisuus (Irakin sodan vastaiset mielenosoitukset) ja se, kuinka sodat ylipäänsä ovat vaikuttaneet sukupolvesta toiseen mielissämme, niin suomalaisten kuin amerikkalaistenkin.

Lähtökohta onkin kiinnostava, ja juuri tuohon teemaan olisin toivonut Hirvosen pureutuvan. Mutta pääpaino oli sittenkin päähenkilö-Annan ja hänen mielisairaan veljensä (hoiva)suhteessa. Annan miesystävä, amerikkalainen Ian perheineen ja sotatraumoineen jää ohuemmaksi hahmoksi. Harmi sinänsä, sillä tämä on aihe jota toivoisi kirjallisuudessa käsiteltävän, vaikka ehkä se pitäisikin olla amerikkalainen joka sen tekee.

Luin kirjan nopeasti, yhdessä päivässä. Vaikka Hirvonen kuljettaakin tarinaansa ihan sujuvasti, jäävät erilaiset epäkohdat häiritsemään. Kuten se, miten viisivuotias Anna muistaa pienintäkin yksityiskohtaa myöten isänsä kaahailut ja veljen pieksemisen, mutta jotka eivät kuitenkaan myöhemmin näytä jääneen vaivaamaan muita kuin veljeä, jonka mieli järkkyy. Pienempiäkin epätarkkuuksia löytyy, esimerkiksi sushin leikkaaminen (miten sushia leikataan?) ja jumalan ja allahin kirjoittaminen pienellä alkukirjaimella, kun kuitenkin tarkoitetaan kristittyjen Jumalaa ja muslimien Allahia. Erisnimiä siis, eikä yleistyksiä. Ehkä pienillä kirjaimilla on haettu jotain uskonnon vähättelyä, mutta kun puhutaan kristitystä papista, niin ei hänelle Jumala ole mikä tahansa jumala.

Ajankohtaisine teemoineen, yliopistojuttuineen ja amerikkalais-suomalaisine liittoineen Että hän muistaisi saman toi mieleeni Jussi Valtosen vajaa kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneen tiiliskiviromaanin He eivät tiedä mitä tekevät. Hirvosen kunniaksi luettakoon kirjan pituus eli lyhyys; Valtosen kirja oli jäädä moneen kertaan kesken, mutta tämän luin, vaikkei se(kään) sen kummempaa vaikutusta tehnyt. Molempia kirjoja vaivaa kaikkien ajankohtaisten ongelmien tunkeminen yhteen tarinaan: tässä koulukiusaus, perheväkivalta, uskontotraumat, päihdeongelmat, kiltin tytön syndroomat, sodat lähellä ja kaukana, post-traumaattiset oireet, jne. jne. niin, että lopulta koko vyyhti jätti etäiseksi.

Nämä näkökulmat näyttävät kuitenkin purevan Finlandia-raatiin: Hirvosen kirja kun pääsi aikanaan ehdokkaaksi, Valtosen puolestaan voitti palkinnon.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Avain, 2005 (WSOY, 2014)
158 sivua
ostettu nettikirjakaupasta

Heinrich Böll: Katharina Blumin menetetty maine

Tämän kertomuksen henkilöt ja tapaukset ovat keksittyjä. Mikäli eräiden lehtimiestapojen kuvauksessa ilmenee yhtäläisyyksiä ”Bild”-lehden menetelmien kanssa, nämä yhtäläisyydet eivät ole tahallisia eivätkä satunnaisia vaan väistämättömiä.

Näillä sanoilla alkaa Heinrich Böllin vuonna 1974 ilmestynyt pienoisromaani Katharina Blumin menetetty maine. Vuodet eivät ole vähentäneet tippaakaan sen ajankohtaisuutta tai tehoa, päinvastoin. Kuten teoksen nimestä ja esipuheesta voi päätellä, on kyse tiedotusvälineiden kyseenalaisesta tavasta käyttää valtaansa vääristelyillä ja valheilla ja siten vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, mikä voi ajaa yksittäiset ihmiset kestämättömään tilanteeseen.

Kirjan taustalla on Saksaa 1970-luvulla ravistuttanut terrorismiaalto ja sen aiheuttamat absurdeihin mittasuhteisiin kasvaneet reaktiot niin poliisissa kuin lehdistössä. Böll muiden intellektuellien kanssa kritisoi etenkin Bild-lehden tapaa lietsoa hysteriaa, minkä tuloksena hän sai terroristien sympatisoijan leiman. Eikä pelkkää leimaa, vaan poliisin ja lehden toimittajineen niskaansa. Niinpä niin, onko mikään tässä maailmassa muuttunut vajaassa viidessäkymmenessä vuodessa? ”Huomenna lisää! KUTEN AINA LEHTI ON PAIKALLA!” -> nykymedian muodossa: ”Seuraamme hetki hetkeltä! Katso kuvat!” Eikä tähän syyllisty vain roskalehdistö…

Katharina Blumin menetetty maine kertoo siis nuoresta ja melkoisen siveästä työssä käyvästä naisesta, joka lähtee karnevaalien aikaan tanssimaan, rakastuu ja auttaa miestä pakenemaan poliisia. Tästä alkaa kafkamaisia piirteitä saava poliisikuulustelujen, oikeudenkäynnin ja lehdistön kirjoittelun vyyhti, jonka tuloksena Katharina Blumin (ja hänen lähipiirinsä) maine on mennyttä. Katharina tappaa toimittajan, mutta Böll asettaa teoksessaan hyvän kysymyksen: tappoiko toimittaja ensin Katharinan?

Kirja itse on lyhyt, vain 127 sivua, mutta niin tiukkaa tekstiä, ettei sitä kovin nopeasti tule luettua. Itse asiassa se vaatisi varmasti useammankin lukukerran – ja kestäisi sen myös – jotta koko tästä sekavasta vyyhdistä ja kaikista Böllin heittelemistä piikeistä (ja henkilökaartin nimistä) saisi selon. Vaan samalla täytyy sanoa, että kyllä on nautinnollista lukea tällaista tekstiä, joka haastaa ja jonka satiiri osuu!

Tämä on kirja, jonka jokaisen toimittajaopiskelijan pitäisi lukea, ja mieluummin vielä niin, että se olisi lukiolaisten kirjallisuuslistalla, mikäli sellaisia tätä nykyä on. Leimoja kun lyödään tällä hetkellä yhä kiihtyvämpään tahtiin, eikä terrorismista syytettyjä  yleensä edes tuoda oikeuden eteen, vaan heidät tapetaan ilman oikeudenkäyntiä. Elämme todella kummallisia aikoja.

Kun hän perjantaiaamuna puoli kymmenen maissa äreänä ilmestyi aamiaiselle, Trude ojensi hänelle LEHDEN. Katharina etusivulla. Jättiläiskuva, jättiläisotsikko. ROSVONHENTTU KATHARINA BLUM KIELTÄYTYY KERTOMASTA HERRAVIERAISTAAN. Roisto ja murhaaja Ludwig Götten, jota on etsitty jo puolitoista vuotta, olisi voitu eilen pidättää, ellei hänen rakastettunsa Katharina Blum olisi häivyttänyt hänen jälkiään ja auttanut häntä pakoon. Poliisi otaksuu, että Blum on jo kauan ollut mukana salaliitossa (Katso myös takasivua, otsikko HERRAVIERAAT.)
Takasivulla Blorna näki lausumansa, että Katharina oli viisas ja harkitseva ihminen, muutettuna muotoon ”jääkylmä ja laskelmoiva” ja hänen yleisluonteisesta rikollisuutta käsittelevästä ilmaisustaan LEHTI oli tehnyt maininnan, että Katharina ”hyvin kykeni rikolliseen tekoon.”

 

Heinrich Böll: Katharina Blumin menetetty maine
saksankielinen alkuteos Die Verlorene Ehre der Katharina Blum, 1974
suomentanut Kai Kaila
Otava, 1983 (ilmestyi ensimmäisen kerran suomen kielellä 1975)
127 sivua
kirjastosta

Nathalie Sarraute: Tropismeja

Heitä tuntui kumpuavan kaikkialta, puhkeavan haaleaan kosteahkoon ilmaan. Heitä valui hitaasti ikään kuin heitä olisi tihkunut seinistä, aidatuista puista, penkeistä, likaisista jalkakäytävistä, aukioista.
He venyivät pitkinä tummina terttuina talojen kuolleiden julkisivujen välissä. Siellä täällä, liikkeiden näyteikkunain edessä he muodostivat taajempia liikkumattomia rykelmiä, aiheuttivat virranpyörteitä, kuin pieniä tukkeumia.

Ranskanvenäläinen Nathalie Sarraute (1900–1999) on minulle uusi, mutta hyvin mieluinen tuttavuus. Törmäsin hänen nimeensä Le Monden vuosisadan 100 kirjaa -listalla, joka koostuu ranskalaisten nimeämistä 1900-luvun merkittävistä kirjoista. Tämä pieni kirja on siis tehnyt vaikutuksen ranskalaislukijoihin, siitä huolimatta, että alunperin kesti useita vuosia ennen kuin kirjailija löysi sille kustantajan. Aika helpottava ajatus: kustantaja ei sittenkään aina tiedä, mikä kirja tulee kestämään aikaa. Ja toisaalta: onko kirjankustantamisen merkitys todella pelkät myyntiluvut, sinä nimenomaisena vuonna kun kirja julkaistaan? Tällä hetkellä tämä on linjaus, mutta väärä linjaus se sittenkin on.

Näitä jäin miettimään lukiessani Nathalie Sarrauten pieniä kertomuksia, kuin siveltimenvetoja tai sivullisen katsojan huomioita. Näissä kertomuksissa, vain sivun tai puolentoista pituisissa, ei ihmisillä ole nimiä; suomenkielellä ei aina edes sukupuolta, sillä sana hän ei sitä määritä; niinpä ne ovat vapaita ajasta ja paikasta. Tai ainakin melkein, sillä toki aika ja paikka tulevat esiin muuten, mutta vain sivulauseessa. Silloin tällöin se tulee esiin ulkoasun kuvauksessa: kuminauhasolmukkeineen ja neliskulmaisine partoineen; ja itse asiassa myös paikannimissä: Häneltä ei voinut piilottaa Chartresin katedraalia; joskus myös viitattujen henkilöiden nimissä: tyttö tiesi, että hän oli ollut Félix Fauren ystävä ja että hän oli suudellut keisarinna Eugenien kättä. Niin, yhteiskuntaluokkakin tulee esiin, joka on hyvin porvarillinen, vaikka Sarraute sille ivaileekin.

Kerta kaikkiaan hurmaavia tekstejä. Luin ne aika lailla pötköön, sillä kirja olisi pian palautettava kirjastoon, mutta tämän kirjan kun saisi omakseen, voisi tarinoita lukea hissukseen, yhden siellä, toisen täällä. Sopivana hetkenä, aamukahvilla, sohvalla istuen, kahvilassa.

Toki näitä tarinoita voi akateemisemminkin analysoida, puhua uuden romaanin käsitteestä ja sellaisesta, mutta jätän sen muille. Kirjan alussa on suomentaja Leena Kirstinän selvitys asiasta, minkä lisäksi voi lukea vaikka Sarrauten sinänsä mielenkiintoisesta elämänkaaresta (joka oli aika pitkä!) Wikipediasta. Minä jätän senkin muille.

Hän ei hievahtanutkaan. Ja hänen ympärillään koko talo, katu tuntui rohkaisevan häntä, tuntui pitävän tätä liikkumattomuutta luonnollisena.

Nathalie Sarraute: Tropismeja
ranskankielinen alkuteos Tropismes, 1939
suomentanut Leena Kirstinä
Karisto, 1968
111 sivua
kirjastosta

Fernando Pessoa: Anarkistipankkiiri

Mutta kuinka te sovitatte yhteen elämänne – siis pankkiiri- ja liikemieselämänne – ja anarkistiset teorianne? Kuinka te sovitatte ne yhteen, jos te sanotte ymmärtävänne anarkistisilla teorioilla täsmälleen samaa kuin anarkistit yleensä? Ja kaiken lisäksi sanotte poikkeavanne heistä juuri siksi, että teissä on enemmän anarkistia kuin heissä? Eikö niin?
– Juuri niin.

Portugalilainen Fernando Pessoa (1888–1935) on lempirunoilijoitani, eikä tämä pienoisromaani Anarkistipankkiirikaan odotuksia  pettänyt.

Ymmärsinkö siitä mitään, on toinen asia; tai: mitä ymmärsin. Tämä on kirja, joka pitäisi lukea varmaan pariin otteeseen, sen verran mielenkiintoinen satiiri se on. Mistäkö? No kapitalismista ja pankkiireista, rahalla keinottelijoista, mutta myös vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän kriitikoista, jotka anarkistipankkiirin mukaan ovat pääosin vain lampaita, seuraajia, todellinen anarkisti toimii yksin, ja se on ainoa tapa, jolla voi vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän haastaa ja kaataa, mutta jälkimmäinen onnistuu vain, jos jokainen ihminen on itse anarkisti eikä vain seuraaja. Miten rahan vallan sitten voi haastaa? Kieltämällä sen? Ei, koska se on pakenemista, ei taistelemista. On siis haastettava raha sen omilla keinoilla eli haalittava niin paljon rahaa, että on siitä vapaa.

Ei ihme, että kirjan suomeksi ilmestymisen aikoihin vuonna 1992, syvän laman ja pankkikriisien aikaan, Jukka Koskelainen kirjoitti Hesarissa että ”Anarkistipankkiiri voi hyvinkin kuulua tästä lähin björn wahlroosien vakituiseen yöpöytälukemiseen” – ja varmaan kuuluu yhä, sillä nalle se sen kuin porskuttaa, varsinainen anarkistipankkiiri, todellakin! (Toinen kysymys on, julkaisisiko HS tällaista kirjallisuuskritiikkiä enää tänä päivänä… Luulen, ettei.)

Pessoa kirjoitti satiirinsa 1920-luvun alussa, joka oli keinottelun aikaa ja päättyi vuoden 1929 suureen pörssiromahdukseen. Suomeksi se saatiiin 70 vuotta myöhemmin, samankaltaisissa oloissa. Ja nyt sen nappasin käteeni minä, lukija, 2010-luvun lopun kuplatalouden ja uusliberalistisen kapitalismin kulta-aikaan. Toistaako historia itseään? Onko edessä kohta uusi musta maanantai? Luulen, että on, merkit ovat aika selvät…

Kiinnostava kirja, kaiken kaikkiaan.

Fernando Pessoa: Anarkistipankkiiri
alkuperäinen portugalinkielinen teos O banquiero anarquista, 1922
suomentanut Sanna Pernu
2014, Basam Books (uusi painos)
71 sivua
kirjastosta

Mika Waltari: Fine van Brooklyn

Kukkulan laella vain muutaman metrin päässä minusta lepäsi nuori tyttö maahan levittämällään vaipalla. Hän otti aurinkokylpyä, sillä hänen yllään oli vain haalistunut vaaleansininen uimapuku. Hän lepäsi silmät ummessa selällään kädet ujostelemattomasti pään alla ja hänen jäsenensä olivat lämpimänruskeat, sirosti pyöreät ja tasaisesti joka puolelta ruskettuneet. (s. 45)

Mika Waltarin pienoisromaani Fine van Brooklyn on ollut lukujonossani pitkään. Sen sanotaan olevan Waltarin omia lempiteoksia, mikä johtunee osittain siitä, että se kertoo vanhenevan tutkijan omasta lemmenseikkailusta nuorna miehenä Ranskan Bretagnessa. Ehkä Waltarilla on ollut oma kokemuksensa, mene ja tiedä.

Lukijana ja Waltarin suurena ystävänä tämä ei kuitenkaan mennyt omiin suosikkeihini. Kiinnostava kuvaus se kyllä oli sekä Bretagnesta jota ei enää ole, samoin kuin entisaikain suhteellisen viattomasta, joskin nuoria mieliä kiihottavasta teerenpelistä – ei hypätty suoraan sänkyyn tuolloin, vaikka kiihkeitä suudelmia vaihdettiinkin.

Tapahtumat sijoittuvat eteläiseen Bretagneen Carnacin kivipaaseille, jotka tuovat tarinaan oman, kiehtovan lisänsä. Kivirivit, jotka ulottuvat neljän kilometrin pituiselle alueelle, luovat historialliset ja mystiset varjonsa nuoren rakkauden ja mustasukkaisuuden ylle. Tuolloin alue ei ollut aidattu, vaan pystykivien väliin saattoi tarinan pikku lolita levittää vaippansa ja ottaa kaikessa rauhassa aurinkokylpyä ja hullaannuttaa siinä samalla nuoren miehen mielen.

Niin, ehkä nämä seikat olivat tarinassa viehättävimpiä: vanhahtava ja samalla niin kaunis kieli, tapahtumapaikka ja lolitamaisen Finen ja jurohkon suomalaisen tutkijanalun kohtaamisen kuvaus.

Suutelin nuoren tytön ilkamoivaa suuta pilkkopimeässä ja tunsin ärsyttävänä rintaani vasten hänen rintansa kohoilun, eikä tuon hetken kokematonta, villiä hurmaa voita mikään myöhäisempi kokemukseni. (s. 82)

En tunne Mika Waltarin elämäntarinaa sen kummemmin (pitäisi kenties lukea elämäkerta?), mutta jäin miettimään, että Carnacissako hän tutustui vanhoihin mytologioihin, jotka innostivat myöhemmin Sinuhen pariin. Että vaikka Egyptissä hän ei koskaan käynyt, niin kävikö kuitenkin Carnacissa? Tämän linkin takaa löytyvät nuo kuuluisat kivirivit, kiehtova paikka, todellakin.

Niin, ja lopuksi täytyy kehua tätä nelikymmenluvun (?) kirjakansitaidetta, keltainen ja musta graafisuus toimii todella hienosti!

Ja ihan lopuksi kirjan alusta katkelma, johon sisältyy kaunis pieni filosofia. Miten totta tämä onkaan:

[…] työpäivät samoissa ympäristöissä, samojen äänettömien pöytien ääressä, kuluivat samanlaisina ohitse mitään muistoa jättämättä, kun sen sijaan lyhyt kävely tai kahvilassa viettämäni puolituntinen iltamyöhällä on jättänyt mieleeni kokonaisen joukon riehakkaan eloisia muistoja. (s. 12–13)

Tämän kun itse kukin kiireisissä päivissään muistaisi.

Mika Waltari: Fine van Brooklyn
WSOY, 1943 (kolmas painos 2008)
150 sivua
kirjastosta

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Emmalla on syöpä, Emma on kahdeksan, Emmalla on verisyöpä.
Tämä muuttaa kaiken. Tämä muuttaa aivan kaiken. (s. 20)

Riikka Ala-Harjan romaani Maihinnousu kiinnosti minua erityisesti siksi, että se sijoittuu Normandian maihinnousurannikolle. Siis Ranskaan, sen luoteisosiin, minulle (jokseenkin) tuttuihin maisemiin.

Olin lukenut kirjasta etukäteen juttuja, joten tiesin sen käsittelevän lapsen sairastamaa leukemiaa, avioeroa ja maihinnousuoppaan työtä – jotenkin olin kuitenkin jäänyt käsitykseen, että tarinan opas olisi suomalainen, ja hämmästyin hiukan, kun hän olikin ranskalainen. Siinä mennään vaarallisille vesille, ajattelin, varsinkin kun kirja kirjoitetaan minä-muodossa ja realistisesti. Eikä Julien hahmo oikein vakuuttanutkaan, se on jumalautoineen, perkeleineen ja vanhoine bändipaitoineen liian suomalainen.

En minä tähän kirjaan muutenkaan syttynyt. Luin kuitenkin loppuun, ehkä senkin takia että se oli ilmavasti taitettu, ja halusin nähdä miten Ala-Harja materiaaliaan (maihinnousutaistelut, avioerotaistelu, syöpätaistelu) hyödyntää. Idea, näiden eri taisteluiden rinnastaminen toisiinsa, on sinänsä hyvä, mutta… no, nainen ei saa puhuttua miehelle mistään mitään, on vain katkera ja vihainen, haluaa seksiä (ei rakkautta) kuin jogurttipurkkia jääkaapista, ja ohittaa avioeron vaikutuksen lapseenkin sillä että älä huoli, ei me sua jätetä. Juu, äidin mielestä asia näin varmaan onkin.

Kirjassa on paljon omaelämäkerrallisia pohjavireitä, kuten (sisarusriidankin aikoinaan nostanut) lapsen leukemia sekä kirjailijan oma avioero. Minusta sitä lapsen leukemiaa käsiteltiin kyllä ihan kauniisti ja sairautta läheltä seuraaminen on varmasti tuonut kertomukseen painoarvoa. Sen sijaan avioerokuviot tuntuivat tulevan lähempää. Ehkä siksikin Ala-Harja on kuvannut hahmonsa ranskalaiseksi, koittaa siten ottaa etäisyyttä, vaikka Julie parka niin kovin suomalaiselta kuulostaakin. Puhetapa, ruoasta puhumisen puute (en ole vielä tavannut ranskalaista, joka ei ruoasta puhuisi, sen sijaan tarinan Julie tuntuu elävän pelkällä patongilla, camembertilla ja punaviinillä, mikä kuulostaa jälleen enemmän suomalaiselta) ja hevimusiikin kaipaaminen eivät oikein ranskalaisesta mene.

Eikä tämä innostanut minua kielensäkään puolesta, nimien toistaminen monta kertaa samassa lauseessa ja hän-pronominin korvaaminen se-pronominilla (jälleen epäranskalaisittain) synnytti minussa lähinnä torjumisreaktion. Se (se se-pronomini siis) voi toimia toisenlaisessa tekstissä hyvinkin, mutta tässä ei.

Plussaa silti kirjan ulkoasusta: kansi on komea, ja pidin kirjan neliömäisestä muodosta sekä siitä ilmavasta taitosta. Ja maihinnousurannikoiden kuvaamisesta: niissä puhalsivat raikkaat vaikka historiansa suhteen ahdistavat tuulet; siellä, rannalla, työssään, Julie pääsi ottamaan etäisyyttä avio-ongelmiinsa, pelkoon tyttärensä puolesta ja kliiniseen sairaalaan. Ja tarinaankin se toi hyvän lisänäkökulman.

Turistit kysyvät, pelkäsivätkö englantilaissotilaat, kun nousivat Normandiassa maihin.
Vastaan että kyllä he pelkäsivät, miksi väittäisin muuta. Kyllähän sotilaat tiesivät, että kaikki saattavat kuolla, joka ikinen. (s. 32)

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu
Like, 2012
209 sivua
kirjastosta

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Hän oli mies. Hän oli mies minulle.

Selja Ahava on yksi niistä suomalaisista naiskirjailijoista, joihin olen Zinaida Lindénin ja muutaman muun ohella halunnut tutustua. Minua kiinnosti jo hänen edellinen teoksensa, mutta ennen kuin ehdin siihen tarttua, ilmestyikin omaelämäkerrallinen Ennen kuin mieheni katoaa kohun saattelemana. Yleensä pidän etäisyyttä kirjoihin (ja kohuihin), jotka haluan lukea, mutta nyt tein päinvastoin: luin sekä lehtijuttuja, maksullista Kuukausiliitettä lukuunottamatta, että blogipostauksia. Tiesin siis mistä on kyse ja mistä puhutaan.

Mutta omaan lukukokemukseeni se ei vaikuttanut millään tavalla. Ehkä siksi, ettei kyseessä ole juoniromaani, ja toisaalta siksi, että kirja yksinkertaisesti on vain niin vaikuttava. Pikemminkin jäin ihmettelemään, mistä tässä on kohistu ja miten kummallisiin asioihin ihmiset jäävät kiinni, kuten toisen näkökulman puutteeseen, ikään kuin kirjallisuudessa pitäisi etsiä kompromisseja, konsensusta tai jotakin yleistä totuutta. Ei, se ei ole kirjallisuuden tehtävä, kirjallisuuden on saatava lukija ajattelemaan, ja siinä Ahavan teos todella onnistuu.

Kuuntelin enkä ymmärtänyt mitään. Mistä sinä tiedät onko lapsesi ahkera? Lapsesi voi olla ihan mitä vaan. Entä jos tulet huomenna kotiin eikä hän olekaan enää ahkera? Olin ahkera mutta lopetin. Ajattelin olla tästä eteenpäin sininen. Mitä? Voiko niin sanoa? Voiko ahkeran vaihtaa siniseen? Lakkaako toinen kun vaihtaa toiseen? Entä jos ei luovu mistään, on ahkera sekä sininen, mitä se on? Lapsesi voi olla ihan mitä vaan.

Olen Selja Ahavan kanssa samaa ikäluokkaa, ja ehkä siksikin eläydyin ja imeydyin hänen kertomukseensa niin voimakkaasti. Ahavan kieli on kaunista ja ajateltua, hänen järkytyksensä, hämmennyksensä, vihansa, pettymyksensä ja vähittäinen luopumisensa – surunsa – tulee esiin rehellisenä ja silti tarpeeksi etäännettynä. Kristoffer Kolumbuksen mukaan ottaminen on hyvä ratkaisu: Ahava peilaa sekä kertomuksen naisen että miehen tuntoja tähän Intiaa etsivään tutkimusmatkailijaan, jonka todellisesta nimestäkään ei ole varmuutta, he kaikki kolme hapuilevat mosaiikiksi pirstaloituvan, sumuisen maailman keskellä, jonka ääriviivoja on mahdoton hahmottaa. Lopputuloksena on todella hieno kirja, vaikka luulen, että Ahava olisi mieluimmin ollut kirjoittamatta sitä. Sillä rakkaus mieheen, jota ei sitten ollutkaan, joka katosi tekoripsiin, riisillä täytettyihin rintapusseihin ja vaimon omiin mekkoihin, piirtyy numeroimattomille sivuille kauniisti. Mieheen, jonka joku vieras nainen sitten vei.

Kirjoitin lukiessani silloin tällöin muistiinmerkintöjä. Yksi niistä oli suvaitsevaiston hillitty charmi. Kun mies kertoo vaimolle, että on aina halunnut olla nainen, vaimo kiertää kätensä tämän ympärille ja sanoo että olet rohkea. Mutta se mitä hän ajattelee, on, että tämä on valehtelija. He ovat valehdelleet ja valehtelevat molemmat: mies olevansa mies ja nainen hyväksyvänsä muutoksen – kumpikaan valheista ei kestä, ja niin miehestä tulee nainen ja nainen hyvästelee hänet. Mikä on aika luonnollista, kun asiaa ajattelee. Vaikka sielu on sama, ihminen on eri kehossa eri, vaikuttaahan siihen jo hormonitkin. Suvaitsevaiston hillittyä charmia oli myös tapa, jolla he kertoivat tapahtuvasta ystävilleen. Viinilasi kädessä, ilman draamaa, ilman tunteellisuutta. Ja yhtä tukahdutetut, hyvinkäyttäytyvät ja asialliset, ”oikeaoppiset”, ovat reaktiot: onhan sitä erilaisia perheitä, vai että sillä tavalla, miten se niin kuin käytännössä… Vain yksi ystävistä sanoa paukauttaa mitä hän ajattelee, ja tätä purkausta kertomuksen nainen sisimmässään kiittää, kuin hänen omille tunteilleen olisi annettu muoto:

Kerran joku purskahtaa nauruun kuin koulupoika. En loukkaannu. Varmaan moni muukin on vähällä nauraa muttei kehtaa. Minä ymmärrän tämän naurun.
Hetkeä myöhemmin sama ihminen suuttuu. Hän syyttää minua mieheni puolustelemisesta. Hän syyttää miestäni pettämisestä. Hän ei voi sietää sitä ymmärtäväistä ja hillittyä tapaa, jolla asiasta kerron.
Rupeamme riitelemään. Sekin tuntuu hyvältä. Hän haluaa, että olen vihainen. Hän on puolestani vihainen. Hän ei ole yhtään asiallinen eikä nykyaikainen, hän ei hyväksy selityksiäni asian monimutkaisuudesta, hän ei hyväksy kun sanon: – Ei mieheni voinut muuta. Hän pistää mutkat suoriksi ja vastaa: – Se oli kuule rumasti tehty.

Tähän liittyykin toinen merkintäni, (yltiö)individualismi. Mies, joka haluaa olla nainen, lähtee tarmokkaasti päämääräänsä kohti, unohtaen kokonaan ihmiset ympärillään. Kaikki ihmiset. On vain hänen halunsa, johon lääketiede antaa vastauksen. Tiedän, että tässä ajassa on tabu kyseenalaistaa tätä, sillä jokaisen on meidän länsimaisessa nykymaailmassamme tavoiteltava omaa onneaan. Mutta mikä on se onni, joka satuttaa muita? Onko mies, josta tuli nainen, joka menetti sen, mikä hänellä oli, onnellinen? Onko onnea vain kehollisuus? Ulkomuoto? Vai olisiko onnea sittenkin ollut se, kun vaimo sanoo että olisit vain välillä nainen, pikkuisina annoksina, mutta muuten minun mieheni, joka sinä lupasit olla? Nämä ovat suuria kysymyksiä, joihin tuskin kenelläkään on vastausta, mutta joita on hyvä pohdiskella.

Pohdiskella. Sitä tämä kirja todella ainakin minussa aiheutti. Jäin pohtimaan miehuutta ja naiseutta, nykyajan sukupuolettomuuden trendiä, kehon merkitystä, sitä miten rakas voikaan rakastetun keho olla, tukahdutettuja tunteita ja ajatuksia, joita ei saa sanoa ääneen. Lili Laalaa, Pilipali, Tilulilu. Ja toisaalta millaisia tragedioita syntyykään tukahdutetuista tunteista ja tuntemuksista, siitä että kokee olevansa nainen mutta yrittää kaikin voimin olla mies, ja: olisiko tarinan mies, joka takertuu vaimoonsa kuin viimeiseen oljenkorteen, joka pelkää, joka pelkää niin valtavasti että yrittää olla mies, ja joka on mies, miesnainen, olisiko hän vain halunnut rajoja, jotka joku olisi asettanut, jos vaimo ei olisikaan kietonut käsiään hänen ympärilleen vaan sanonut että mitä sitä puhut? Toisaalta, ei hän kadu, hän sanoo, ei muutostaan. Vain sitä, ettei tullut arvostaneeksi niitä pieniä hetkiä yhteisessä arjessa kuin olisi voinut.

En tiedä. Mutta ajattelemaan ja tuntemaan kirja minut sai.

75 leguaa, kirjataan 60. 28 leguaa, kirjataan 20. Näin hän valehtelee: aikaa ja matkaa.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus, 2017
231 numeroimatonta sivua
kirjastosta