Aihearkisto: romaanit

Lukupäiväkirjasta: Philip Teirin Neitsytpolku

Luin eilen, yhdessä illaksi kääntyvässä iltapäivässä, Philip Teirin uutuusromaanin Neitsytpolku. Se vastasi täydellisesti tarpeeseeni saada ajatukset muualle. Ilmava, lyhyet luvut, hyvin kirjoitettu. Ja toisaalta: pinnallinen, varovainen ja surumielinen.

Autofiktiota, kyllä, mutta lukijana en lue sitä Teirin perhekertomuksena, tai vaikka lukisinkin, en arvota sitä sellaisena. Sitä paitsi siihen se todella on liian pinnallinen. Ei ne avioerot ja uusperheiden kuviot noin helpolla mene, sori Teir, en usko.

Kirjan nimi on kyllä hieno. Se on kenties kunnianosoitus Henrik Tikkasen autofiktiiviselle osoitetrilogialle, mutta samalla se kertoo Teirin omasta neitsytmatkasta tuntemattomaan, katua pitkin ystävättären luo aamukahveille, lukemaan sanomalehteä sängyssä vaimolle kertomatta, mikä vähitellen sysää muutosta eteenpäin, kun ruoho aidan toisella puolen tuntuu yhä vihreämmältä ja virkistävämmältä. Ainakin aluksi.

En ole tällä hetkellä kovin pohdiskelevalla päällä, en edes kirjoittavalla. Joten kirjaan ylös muutamia huomioita, joita kirjoittelin paperille kirjaa lukiessani. Olkoon ne suoria lukijan kommentteja:

Hyvän alun (eka sivu) jälkeen teksti alkaa olla puuduttavaa, vaikka R on vasta tavannut P:n. Sävy on alakuloinen ja jotenkin kolmannesta persoonasta huolimatta kuulostaa siltä, että Teir kertoo omaa tarinaansa. Richard (Teir) on nössö.

Jokin tekstissä saa minut silti jatkamaan. Kirjoitan ylös seuraavaa:

Jatkan Teirin Neitsytpolun lukemista. Se on valtavan alakuloinen. Mies, joka ei tiedä mitä hän haluaa, on vaimon ja äidin välissä ja pakenee toisen, vanhemman naisen helmaan. Itse asiassa kirja on kamalan masentava.”

Olen jo hetken aikaa siirtymässä muualle, mutta jatkan:

Kun luen Teirin tarinaa, minusta tuntuu että Paula ei ole ainoastaan vanhempi, vaan jättimäisen kokoinen suhteessa Richardiin. Kuin Richard olisi pieni hintelä mies, joka odottaa ison, ronskin ja äidillisen naisen vievän hänet pois pitkästyttävästä pikkuporvarillisesta elämästään. Avaa oven ja käskee astua sisään.

Vähitellen kaikki alkaa kuulostaa Woody Allenin elokuvalta, josta puuttuu huumori. Ja välillä imelää kuin naistenlehdissä tai romanttisessa komediassa, mutta yhä ilman huumoria.

Richard parka, kolmen naisen välissä: äidin, vaimon ja rakastajattaren.”

Jossain vaiheessa R/T keskustelee tästä ”knausgårdilaisesta projektistaan” kustantajansa kanssa, jonka mielestä hänen olisi parempi ottaa vähän etäisyyttä aiheeseen ja tapahtumiin. Lukijana olen samaa mieltä. Kirjailija keskellä valtavaa elämänmuutosta, joka koskettaa muitakin kuin häntä itseään, on sanoissaan äärimmäisen varovainen, minkä vuoksi kertomus jää latteaksi ja henkilöt  hyvin ohuiksi, kuin paperinukeiksi, miestä itseään lukuunottamatta. Ehkä siitä varovaisuudesta johtuu myös se surumielinen vire, joka tarinassa on. Idylli on särkynyt ja kirjoittaja on sen nyt tajunnut, vaikka yrittääkin itselleen uskotella, että näin oli paras, että kaikki kääntyy parhain päin.

Vaikka näin ”lyttäänkin” kirjan, en sitä silti tee. Kirjassa oli kumminkin jotakin, joka minua puhutteli, ja voisin oikeastaan sanoa niin, että jään odottamaan Teirin seuraavaa teosta. Ehkä tämä oli vain välityö, asia, joka oli saatava ulos. Ehkä se siitä.

Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa

– Minä puhuttelen teitä, paladiini, mitä! – tiukkasi Kaarle Suuri. – Miten te uskallatte olla näyttämättä kasvojanne kuninkaallenne?
Ääni kuului selvänä poskisuojusten takaa. – Koska minä en ole olemassa, sire.

Siitä on jo jokunen vuosi, kun luin Italo Calvinon pienoisromaanin Ritari joka ei ollut olemassa, ja nyt oli uudelleen lukemisen aika. Omasta kirjahyllystä löytyy.

Kirjan nimi kertoo oivallisesti mistä tarinassa on kyse. Calvino johdattaa lukijansa nimittäin Kaarle Suuren ja ritaritarinoiden aikaan, joskin riisuu ne kaikesta ylevyydestä. Sota on järjetöntä touhua ja ritarit rellestäjiä, paitsi se ideaali ritari, joka ei ole olemassa. On vain täydellisen valkoinen haarniska, joka kumisee tyhjyyttä mutta toimii tahdonvoiman ja jalon aatteen voimalla. Ärsyttävä tämä ritari Agilulf on kuin mikä, sillä hän on täydellinen, ei nuku eikä syö, mutta on pilkun tarkka siitä, miten asiat hoidetaan ja totuudenmukaisesti kerrotaan. Aseenkantajaksi ritarille joka ei ole olemassa sopii mies joka on, mutta ei tiedä olevansa, Gurdulu tai miksi häntä missäkin sanotaan. Ja mukaan sitten muita henkilöitä niin, että luulisi hetken lukevansa pitempääkin tarinaa. Mutta ei, juuri tämän pituisena, 127-sivuisena, tarina pysyy kasassa, yhtään pitempään tätä kieputusta ei itse asiassa jaksaisikaan.

Niin, lyhyydestään huolimatta tarina on niin monipolvinen ja satiiria ja parodiaa lentää niin moniin suuntiin (oman osansa saavat myös itsensä muiden yläpuolelle nostaneet hengenmiehet ja heidän seurueensa, jotka hihhuloivat Graalin maljoja metsissä etsimässä ja ryöstävät ja rellestävät lähikylissä, jos veroja ei makseta ajallaan, mistä päästään ideaaliin yhteiskuntajärjestelmään jossa kukaan ei ole toisensa yläpuolella – Calvinohan oli ainakin jonkin aikaa kommunisti – mikä tarinassa kuulostaa loogiselta tulemalta, harmi vain ettei se todellisuudessa toimi, ihminen kun on ihminen, ahne ja saita ja laiska ja kierokin lisäksi), etten loppujen lopuksi lähde sitä sen enempää analysoimaan.

Kirjan on kääntänyt Pentti Saarikoski, joten kielellisestikin se on todella mainio.

Agilulf raahasi ruumista ja ajatteli: ”Kuollut, sinulla on mitä minulla ei koskaan ole ollut eikä tule olemaan: tämä ruumis. Tai oikeastaan: sinulla ei ole tätä ruumista, sinä olet tämä ruumis, tämä mitä minä joskus, synkkinä hetkinäni, kadehdin ihmisiltä jotka ovat olemassa. Kaunis aarre!  Minä voisin hyvin pitää itseäni etuoikeutettuna, kun minä voin tulla toimeen ilman sitä ja silti tehdä mitä vain. Niin, tietenkin, kaiken sen mikä minusta tuntuu tekemisen arvoiselta; ja monta kertaa minä pystyn tekemään sen paremmin kuin ne jotka ovat olemassa, ilman heidän tavanmukaista kömpelyyttään, epätäsmällisyyttään, hajamielisyyttään, hajuaan. Totta on, että olemassa oleva ihminen lisää aina jotakin siihen mitä tekee, jonkin juuri hänelle ominaisen piirteen, ja siihen minä en kykene. Mutta jos salaisuus on tässä, tässä sisälmyssäkissä – ei kiitos, minä en kaipaa.

Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa
italiankielinen alkuteos Il cavaliere inesistente, 1959
suomeksi kääntänyt Pentti Saarikoski
Tammi, 1959 (tämä toinen painos 2004)
127 sivua
omasta kirjahyllystä

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva (klassikkohaaste 10)

Saisinpa aina pysyä nuorena ja taulu vanhenisi! Siitä… siitä antaisin mitä hyvänsä! Koko maailmassa ei ole hintaa, jota en siitä maksaisi! Antaisin vaikka sieluni!

Ostin joskus vuosikymmen sitten matkalukemiseksi Oscar Wilden klassikkoteoksen Dorian Grayn muotokuva, mutten kuitenkaan lopulta tarttunut siihen. Totta puhuen, en ole koskaan tuntenut minkäänlaista vetoa Wildeen henkilönä enkä liioin tähän kirjaan, ja lukuyritykseni ovat tyssänneet alkuunsa. Ajattelinpahan vain tuolloin, että tulisi tämäkin aukko kirjallisessa yleissivistyksessä täytettyä (ja onhan tuo kansi kieltämättä aika komea).

Tämän vuoden alussa kävin taas kerran läpi matkakirjahyllyni valikoimaa ja nappasin Dorian Grayn käteeni. Nyt, tai ei koskaan. Sitä paitsi tammikuun lopulla päättyisi klassikkohaaste, se saisi toimia sparraajanani.

Dorian Grayn muotokuva ei missään tapauksessa ole huono kirja. Se on hyvin kirjoitettu, tarinan kaari pysyy kasassa (joskin loppu on harmillisen ennalta arvattava) ja Wilde kätkee oivallisia piikkejä ja aikalaiskrititiikkiä tekstin sisään ja henkilöhahmojen dialogeihin. Viktoriaanisen ajan brittejä Dorian Gray taisi järkyttää melko suorilla viittauksillaan päähenkilöiden homoseksuaalisiin taipumuksiin, (turhankin) suoraan toimintaan tottuneelle nykylukijalle ne ovat oikeastaan aika herkullisella tavalla peitelty. Niin, kyllä lukija osaa lukea, vaikkei kaikkea näytettäisi ja kerrottaisikaan.

Wilden sanotaan saaneen vaikutteita aikansa ranskalaisesta kirjallisuudesta, mutta kyllähän tästä kaikki ranskalainen kepeys ja humoristisuus puuttuu täysin. Sävy on pikemminkin kylmä ja tuo mieleen teatterin, ja mielikuvaa vain vahvistaa se seikka, että Dorian Gray on Wilden ainoa romaani, muuten hän vaikutti pikemminkin teatterikirjailijana. Omakohtaisuutta teokseen tulee itse Dorian Grayn hahmon myötä, joka muistuttaa kovasti Wilden rakastettua, kauniskasvoista ja pilalle hemmoteltua Lord Alfred Douglasia, johon hän käsittääkseni tutustui vasta Dorian Grayn jälkeen. Mutta sinänsä tarinahan on melkein kuin ennuste!

Niin, se tarina. Se kertoo yläluokkaisesta brittiyhteisöstä, jossa taidemaalari ihastuu kuvankauniiseen Dorian Grayhin ja maalaa tästä upean muotokuvan, jonka edessä Dorian tajuaa oman kauneutensa, jonka hän ei halua koskaan katoavan – muuttukoon muotokuva, pysyköön hän itse ikuisesti nuorena ja kauniina! Ääneen lausutut sanat toteutuvat pelottavalla tavalla, ja Dorianin julmuuden, irstailujen ja pahuuden jättämät jäljet piirtyvät muotokuvaan, jonka hän piilottaa visusti muilta. No, jo tässä vaiheessa jokainen arvaa, miten siinä sitten käy.

Vaan tulipa vihdoin luettua. Voin hyvillä mielin sujauttaa kirjan takaisin hyllyyn, ja luullakseni se saa siellä myös pysyä, ties vaikka jonakin päivänä tarttuisin siihen uudestaan. Sillä ne tekstin sisään ujutetut toteamukset olivat oikeasti aika kiehtovia…

– Entä jos muutun rumaksi, vanhaksi ja ryppyiseksi? Miten minun silloin käy?

– Silloin, rakas Dorian, lordi Henry vastasi ja nousi seisomaan lähteäkseen, – silloin sinun täytyy taistella saavuttaaksesi voittoja. Nyt ne kannetaan valmiina jalkojesi juureen. Ei, sinun täytyy säilyttää ulkomuotosi. Elämme aikakaudella, joka lukee liikaa ollakseen viisas ja ajattelee liikaa ollakseen kaunis. Meillä ei ole varaa menettää sinua. Nyt sinun täytyy pukeutua ja ajaa kerhoon. Olemme myöhässä.

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
alkuperäinen englanninkielinen teos The Picture of Dorian Gray, 1891
suomentanut Kai Kaila
WSOY 1963, 7. painos 2007
omasta hyllystä

Kevään ja kesän kuusi kesken jäänyttä kirjaa

Yleensä sitä kirjoittaa vain niistä kirjoista, jotka on lukenut loppuun. Mutta entä ne, joita on aloittanut, kiinnostuksella, joskus innostuksella, toisinaan vähän epäillen, ja jotka kuitenkin ovat syystä tai toisesta tyssänneet jo alkuvaiheessa tai jopa puolen välin paikkeilla? Näin on käynyt kevään ja kesän aikana käynyt näille kuudelle kirjalle. Useammallekin, itse asiassa, mutta näiden kanssa sinnittelin enemmän tai vähemmän pitkään, mutta lopulta luovutin.

Satu Vasantola: En palaa koskaan takaisin, luulen. Tartuin teokseen Vasantolan hesarilaisen toimittajataustan vuoksi, minua kiinnosti, millaisen romaanin hän on kirjoittanut. Samoin minua kiinnosti aiheen ajankohtaisuus, maahanmuuttajien ja suomalaisten yhteiselämä. Muut teemat olen tainnut jo unohtaa. Luin ehkä viitisenkymmentä sivua, mutta en oikein innostunut, en kerrontatavasta enkä dialogista. ”Toimittajan kirjoittama, ja siltä se kuulostaa”, kirjoitin muistikirjaani.

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta. Olen karttanut Pulkkista tähän mennessä ihan tarkoituksellisesti, en ole oikein uskonut, että hän olisi minua varten. Mutta kun hänen kirjojaan kuitenkin kirjablogeissa kovasti kehutaan, ajattelin kokeilla. Lasten planeetta aiheeltaan kiinnosti, nykykaupunkilaispariskunnan ero ja pieni lapsi siinä keskellä. Jäi kesken. Välillä epäilin, että kirja onkin parodia meidän ajastamme, mutta pelkään pahoin että se on sittenkin vakavasti kirjoitettu. Kylmä ja itsekeskeinen kuvaus perhe-elämästä ja sen loppumisesta, ainakin ne ensimmäiset n. 100 sivua. ”Jos tämä on suomalaisuutta, minä pysyn jatkossakin poissa maasta”, kirjoitin muistikirjaani ärtyneenä.

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat. Minulla ei mene hyvin amerikkalaisen kirjallisuuden kanssa, mutta Oikukkaat puutarhat vaikutti sellaiselta, että voisin löytää etsimäni. Kansikin houkutteli. Mutta. Ensimmäinen novelli oli yksinkertaisesti huono Thelma&Louise-toisinto, jossa kaksi amerikkalaista naista lainaa intinaaninaisilta yhden lauseen, otetaan kirveet esiin, tms., ja lähtevät sitten pahoja perheenjäseniä pakoon tai muuta sellaista… Ja loppu kuin Hollywood-elokuvasta. Mamma mia. Jos Eugenides on ”amerikkalaisen kirjallisuuden kärkinimi”, niin mitä odottaa niiltä muilta? En tiedä. Kovasti tätäkin kehutaan, mutta en kyllä ymmärrä, miksi. Yritin toista novellia vielä, mutta tyssäsi heti alkuun ja luovutin suosiolla.

Hiromi Kawasaki: Sensein salkku. Japanilainen kirjallisuus kiinnostaa, mutta siitä huolimatta epäröin Kawasakin suhteen. Arvaukseni osui oikeaan, ei ollut minulle. Kirjoitin ylös: ”Pitkäveteinen, turha, aika mitäänsanomaton, nostalginen ja kieleltään jotenkin vanhanaikainen. Töksähteleväkin.” Sinnittelin puoliväliin, mutta sitten se jäi. Pikkusievää kerrontaa aikuisen naisen ja hänen iäkkään professorinsa ystävyydestä. Izakaya-kohtaukset menettelivät vielä, mutta muuten… juu, ei.

Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä. Luen aika vähän matkakertomuksia, mutta ajattelin kokeilla. Tämä löytyi kirjastosta e-lainana. Mutta, mutta… Kustannustoimittaja, joka lähtee itseään etsimään ja espanjaa opiskelemaan Etelä-Amerikkaan ja pyörittää samalla ”iloista taloa” toisen suomalaisnaisen kanssa, tekee välillä vähän etätöitäkin kun ne luettavat käsikirjoitukset vihdoin saapuvat maahan. Krhm. En ole erityisen innostunut lukemaan opiskelukuvauksia, enkä näitä lemmenleikkejäkään, joten jätin väliin, vaikka hiukan sikäli harmitti, että Etelä-Amerikasta olisin kyllä mieluusti lukenut.

Kristiina Wallin & Hanna-Mari Heino: Puutarhakirjeitä. Puutarha ja kirjeenvaihto ovat aiheita, jotka kiinnittävät heti huomioni. Mutta kaksi suhteellisen tuntematonta runoilijaa? Tai no, suhteellisuus on suhteellista, ovathan he kumpikin useita teoksia julkaisseet ja kai palkintojakin voittaneet. Tuntemattomia kuitenkin minulle. No, kokeillaan kuitenkin, ajattelin, kun kirjastossa kirja osui kohdalle. Ei napannut. Ei tämä minusta oikein kirjeenvaihtoa ollut, puutarhakin melkein sivuosassa, ja liian maalailevaa, liian runollista, vähän väkisin tehdyn oloista. Yritin kauheasti, pääsin melkein puoliväliin, mutta jätin sitten kesken.

Kesken jääneistä kirjoista on kirjoittanut myös Kirjojen pyörteissä -blogin Jenny, jolta idean osin nyt nappasinkin. Aiemmat omat kesken jääneet kirjat löytyvät tägin alta.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Uutiset maksoivat paljon, ja niitä tilasivat vain varakkaimmat.

[…]

Immi kuului valittuihin. Niihin, joilla oli valta ja mahdollisuus muokata todellisuutta.

Emma Puikkosen romaani Eurooppalaiset unet kiinnitti huomioni ilmestymisvuonnaan sekä kauniin kantensa että mielenkiintoisten teemojensa vuoksi. Ajattelin, että tämä voisi hyvinkin olla sitä, mitä kirjallisuudesta etsin.

Pettymykseni oli – ensi alkuun – valtava. Kaikki ne kullit, mällit ja jatkuva kiroileminen – esikoiskirjailijan näyttämisen haluako, ajattelin, mutta jouduin toteamaan, että ei se sitä ole, sillä ei tämä suinkaan esikoinen ole. Puikkosen teatteritaustastako se sitten tulee? Turkan aika on jättänyt ikävän (paska)tahran suomalaiseen teatteriin…

Kirja jäi kesken. En vaan jaksanut, vaikka ne teemat edelleen kiinnostivat. Ja kiinnostivat lopulta niin paljon, että kun huomasin kirjan olevan kirjastossa tarjolla myös äänikirjana ajattelin antaa sille uuden mahdollisuuden. Otin pinon silitettäviä vaatteita ja aloitin, ja jatkoin verhoja ommellessani, ja vielä illalla venytellessäni.

Sillä kyllä, kun pääsen yli  tuon turhan rumuuden, Puikkonen kirjoittaa ihmiselämästä mielenkiintoisesti rajoja ylittäen, niin maantieteellisiä rajoja, aikarajoja kuin eksistentiaalisiakin rajoja. Kaiken tämän nykyisen äärirealismin rinnalle asetettuna epätodellisuus (mikä on epätodellista? kuka sen määrittää?) tuo kertomukseen itse asiassa uutta syvyyttä.

En ryhdy purkamaan kertomusta enkä lukukokemusta sen kummemmin, lukuhetkestäkin (tai siis kuuntelu-) on kulunut jo tovi. Mutta jokin tässä kirjassa jäi soimaan mieleeni. Kirja jakautuu useampaan tarinaan, joissa henkilöt vaikuttavat toinen toisiinsa, vaikka vain ohimennen. Minua henkilökohtaisesti kosketti eniten tarina Berliinin muurin erottamasta perheestä, joka yrittää korjata tapahtuneen muurin murruttua, mikä ei tietenkään onnistu ihan noin vain. Ja huikein oli viimeinen, josta on myös yllä oleva katkelma.

Kaiken kaikkiaan naisten näkökulmasta kerrotut tarinat ovat mielenkiintoisia ja monisyisiä, mutta en voinut olla panematta merkille kirjan mieskuvaa. Miehet ovat vastenmielisiä, rasvaisia, raiskaajia ja väkivaltaisia, rumia suustaan. Hetken sitä miettii että eikö miehissä todella ole muuta…

Aivan lopussa kiitokset ja kirjalista ovat turhia. Jälkimmäinen luo paasaavan ja alleviivaavan olon, jota kirja ei tarvitse. Lukija osaa ajatella ilmankin, romaani riittää itsessään herättämään sen. Kirjan luki Jukka Pitkänen, joka lukee hyvin, ”paljon paremmin kuin se edellinen”, kuten kirjoitin muistikirjaani. Mutta johtuuko se lukijasta vai kirjasta, että sävy on jotenkin aggressiivinen?

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen
5 tuntia 19 min
WSOY, 2016
Lainattu kirjastosta

Marko Annala: Paasto

Tästä tulee lyhyt postaus, sillä minulla ei ole kauhean paljon sanottavaa Marko Annalan romaanista Paasto.

Tartuin kirjaan, koska olin kuullut sattumalta radiosta Annalan haastattelun, jossa puhuttiin paljon ortodoksisesta uskonnosta ja sivuttiin hiukan hänen hevibändiuraansakin ja sitä epäsuhtaa, mikä näiden kahden välillä eittämättä on – tai mikä ainakin ensimmäiseksi tulee mieleen. Ja kun haastattelun lopuksi mainittiin, että Annala on kirjoittanut ortodoksisuudesta kertovan romaanin nimeltä Paasto, kirjoitin sen ylös ja ajattelin, että tähän voisikin tutustua.

Kirja oli tarjolla kirjaston äänikirjana, ja koska se ei ollut kamalan pitkä (5 tuntia), ryhdyin kuuntelemaan sitä vaatteita silittäessäni. Ihan ensin olin tosin mennä väärille raiteille, ajattelin että eikös tämä olekaan romaani, vaan Annalan omaa pohdintaa ortodoksisesta uskonnosta ja ajoittaisesta uskonpuutteesta, ja siinä kohtaa tuumin että onpa rohkea lähtökohta. Mutta sitten tajusin, että ei, romaanihan tämä on, kuvitteelliset henkilöt ja kuvitteellinen tarina.

Annala kirjoittaa sujuvasti. Kertomuksen miehen uskonnollinen (ja eksistentiaalinen) kriisi etenee ortodoksisen pääsiäispaaston tapahtumien mukaisesti, mutta ei lopussa kirkastu, vaan maallistuu. Konsepti sinänsä olikin mielenkiintoinen. Paaston aikana ihminen puhdistuu ja valmistuu kohtaamaan Jumalansa. Kertomuksen mies sitä vastoin vakuuttuu kadottaneensa uskonsa.

Mutta ei kirja minulle kauheasti mietittävää antanut. Kysymykset uskonnosta ja uskosta olivat kiinnostavia, mutta henkilöhahmot enimmäkseen etäisiä ja hiukan epäuskottaviakin. Tarinan kaari oli ehyt, liian ehyt, se eteni päätökseensä yllätyksettömästi ja tasaisesti. Kyllä tämän loppuun asti kuunteli (kun tuli lisää silitettävää), mutta siinä kaikki.

Kirjan luki näyttelijä Toni Kamula, jolla on miellyttävä ääni ja joka ääntää selvästi ja hyvin. Mutta samalla hän kuulostaa hiukan robottimaiselta ja useammin kuin kerran mietin, ymmärtääkö hän yhtään mitä hän lukee, vai lukeeko vain niin, että kuulija saa selvän. Juu, sai selvän. Mutta painotukset olivat usein erikoisia, tauot väärissä kohtaa, ja voisi lukija hiukan tekstiin eläytyäkin. Näyttelijä varsinkin.

 

Marko Annala: Paasto
Äänikirjan lukija Toni Kamula
5 tuntia 5 min
Like, 2018
lainattu kirjastosta

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Kaikella sanottavalla on aikansa.

Kyung-sook Shinin romaani Pidä huolta äidistä on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani, mikä tuntuu yllättävältä, sillä onhan sen naapurimaista, Japanista ja Kiinasta, ollut jo pitkään tarjolla teoksia suomeksi. Pikkuinen Korea, vieläpä kahtia jaettu, on jäänyt näiden kahden mahtimaan väliin.

Tunnistan ongelman itsekin: olen lukenut japanilaista kirjallisuutta suhteellisen monipuolisesti, kiinalaistakin jonkin verran, mutta korealaisista tämä oli ensimmäiseni. Kiinnostus on kuitenkin herännyt, sekä maahan (maihin) että sen kirjallisuuteen, ja ilokseni olen pannut merkille, ettei tämä suinkaan ole jäänyt ainoaksi käännetyksi korealaisteokseksi. Toivottavasti trendi jatkuu ja jossain vaiheessa saadaan myös vanhempaa korealaiskirjallisuutta luettavaksi.

Pidä huolta äidistä on erään perheen tarina, jonka kautta kirjailija heijastelee sukupolvien muutosta Koreassa. Vanhempi sukupolvi on elänyt hyvin erilaisessa ja huomattavasti köyhemmässä, sodan runtelemassa maassa kuin heidän lapsensa, maalta kaupunkiin muuttaneet kosmopoliittiset nykykorealaiset. Muutos on todella ollut nopea ja valtava.

Tarina alkaa perheen äidin kadotessa ihmisvilinään Soulin metroasemalla. Iäkkäät vanhemmat ovat tulleet tapaamaan lapsiaan kaupunkiin, mutta isä ei huomaa äidin jääneen metrosta laiturille. Lapset yrittävät löytää äitiään, turhaan. Samalla he tutkiskelevat itseään ja suhdettaan äitiin ja huomaavat, etteivät tunteneetkaan tätä kuten olivat kuvitelleet. Toisaalta, kuka tuntee kenet? Olemmeko kaikki erilaisia eri ihmisille, näytämmekö eri puolet itsestämme, tietoisesti tai tiedostamatta? Entä miten olemme kohdelleet läheisiämme? Olemmeko olleet oikeudenmukaisia, reiluja vai itsekkäitä? Entä mikä on äiti, kuka hän on? Näitä asioita pohditaan kunkin perheenjäsenen silmin.

Shin käyttää eri kertojaääniä eri henkilöiden kohdalla: kolmatta persoonaa, minä-muotoa ja kaikkein kiehtovimpana yksikön toista persoonaa, jolloin lukija sujautetaan henkilön saappaisiin. Ensin mietin, mitä sillä halutaan sanoa. Onko puhuttelija kadonnut äiti, kenties kuollut äiti, vai jokin ylempi ääni, vaiko kenties henkilöhahmon omatunto. Hetken ajattelin, että ei kai se (inhoamani) sinä-passiivi ole, mutta ei, siksi se on liian aktiivinen. Lopulta tulin siihen tulokseen, että kyseessä on nimenomaan lukijan asettaminen kirjan henkilön tilalle. Tämä oli uutta minulle, ja toimi loistavasti.

Pidin muutenkin kirjan kerrontatavasta. Se ei asettanut minua lukijana ihmettelijän tai vieraan rooliin, vaikka korealainen yhteiskunta minulle vieras onkin. Mutta ihminenhän on sama, ihmiselämä. Pienet asiat muuttuvat, kuten nimet, ruoat ja uskonnolliset tavat, siinä kaikki. Toisaalta oli kiehtova todeta, miten luonnollisesti ruoka ja ruoanlaitto ovat korealaisessa elämässä mukana, kirjassa laitetaan koko ajan ruokaa ja puhutaan ruoasta, mutta ilman että sitä nostetaan millään tavalla erityisesti esille. Jotenkin se tuntui niin hyvältä, kun kotimaassa ruoasta on tullut niin kamalan vaikea ja hankala asia.

En tiedä miksi, mutta ehkä eniten minua kosketti, yllätti tai ainakin mieleeni painui äidin oma puheenvuoro kun hän katselee nuorinta tytärtään, kolmen lapsen äitiä sivusta. Myös kadonnut äiti käy läpi omaa elämäänsä ja suhdettaan lapsiinsa, puolisoonsa ja muihin ihmisiin, miettii, mitä on tehnyt oikein ja mitä väärin. Nykyäidin rooli ei lopulta ole sen ihmeellisempi, vaikeampi tai helpompi kuin entistenkään, erot ovat vain nyansseissa. Kuten elämässä muutenkin.

Ja muuten se, mistä näissä itäaasialaisissa kirjoissa yleensäkin pidän, on moralisoimattomuus. Ihmiset ovat ihmisiä hyvine ja huonoine puolineen. Niin tässäkin tarinassa. Välillä tosin se ”pidä huolta” -teema tuntui nousevat vähän turhankin paljon esille, vähempikin olisi riittänyt, mutta toisaalta jakoa hyvään ja pahaan ei tehdä, kaikissa on molempia.

Ajatuksia herättävä kirja, jonka voisi lukea uudestaankin.

Niin, aloittelin tätä tosiaan jo tammikuussa kun Kuukauden kieli -haasteessa oli korean vuoro, mutta lukeminen katkesi kun oli niin paljon muuta kesken… Nyt oli sopiva hetki jatkaa. Kaikelle on oma aikansa.

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä
alkuperäinen koreankielinen teos Omma rul put’akhae, 2009
suomentanut Taru Salminen
Into, 2015
210 sivua
luettu kirjaston e-kirjana