Isabel Allende: Henkien talo

– Minä kiroan sinut, Esteban! Férula huusi. – Sinä tulet olemaan aina yksin, sinun ruumiisi ja sielusi kutistuvat, ja sinä kuolet kuin koira! (s. 141)

Hyllynlämmittäjien purkaminen on edennyt kohdallani viidenteen kirjaan. Tartuin Isabel Allenden Henkien taloon vähän sellaisella ”no katsotaan nyt mitä tästä tulee” -ajatuksella. Kirjan nimi ja kansi nostattivat lähinnä ennakkoluuloja, eikä pieni printti auttanut innostumista, aikaisemmilla yrityksillä en ollut päässyt alkua pitemmälle. Jokin kirjassa on silti vetänyt puoleensa, sillä kaikesta huolimatta kirja on pysynyt hyllyssä liki kymmenen vuotta.

Nyt, kirjan luettuani, voin vain todeta miten väärässä olin ollut. Kirjahan on todella mielenkiintoinen ja vaatii varmasti myös toisen lukukerran. Tällä kertaa luin sen vain tarinana, ensi kertaa varten aion tutustua Chilen ja vähän yleisemminkin Etelä-Amerikan lähihistoriaan. Sillä siitä Henkien talo kertoo: Eteläamerikkalaisen yhteiskunnan murroksesta 1800-luvulta 1900-luvun loppupuolelle. Se kertoo kahden kerroksen väestä, rikkaista maanomistajista ja talonpojista, sosialismin noususta ja maareformeista ja lopulta sotilasvallankaappauksesta ja diktatuurista, jonka raakuutta edes periporvarit eivät osanneet arvata.

Tarina kerrotaan erään suvun henkilöiden kautta. Pääosassa on Esteban Trueba, hyvästä perheestä tullut poika, jonka isä on hassannut suvun omaisuuden, ja joka nostaa rappiolle joutuneen Las Tres Maríasin sukutilan kukoistavaksi mallitilaksi työllä, rahalla ja ankaruudella, mutta jota vaivaa lapsuudesta asti pahansisuisuus ja raivokohtaukset, minkä vuoksi häntä kunnioitetaan, mutta samalla vihataan. Toisena punaisena lankana kulkevat perheen naisten tarinat: kauniin Rosan, jonka Esteban menettää ennen kuin ehtii saadakaan, henkimaailman kanssa hyvin toimeentulevan Claran, Estebanin ja Claran tyttären Blancan ja lopulta Alban, Blancan tyttären ja isoisänsä lempilapsenlapsen. Juuri naistensa kautta Esteban joutuu kohtaamaan talonpoikaisluokan edustajat yhdenvertaisina ihmisinä, kun sekä tytär että tyttärentytär rakastuvat senaattori Trueban poliittisiin vastustajiin, sosialistimusikanttiin ja sissitaistelijaan.

– Jaahas! Kaikenlaista typeryyttä sitä voikin päästää suustaan laulamalla, [Trueba] murahti. – Opettelisit mieluummin rakkauslauluja!
– Minä pidän enemmän tällaisista, isäntä. Yhtenäisyydessä on voimaa, niin kuin isä José Dulce Maríalla on tapana sanoa. Jos kerran kanat pystyvät yhdistymään kettua vastaan, mikseivät myös ihmiset? (s. 163)

Politiikka kulkee tarinassa kuitenkin taustalla, kuten ihmiselämässä yleensäkin. Sen sijaan keskipisteessä ovat ihmiset hyvine ja huonoine puolineen. Ennen kaikkea Allende kuvaa porvariston elämää: Trueban naiset ovat etuoikeutettuja, heillä on aikaa ja toisaalta myös herkkyyttä kuunnella henkiä, neuloa villavaatteita köyhille ja järjestää juhlia – ja kokea jännittävää rakkautta ja toisaalta rakentaa siltoja siihen toiseen maailmaan, joka elää hyvin toisenlaista arkea saman tilan mailla. Esteban Trueba taas on menneen maailman patruuna: hän toisaalta tekee hyvää kohottaessaan alustalaistensa elintasoa rakennuttamalla kouluja, parantamalla heidän asuinolojaan ja ruokkiessaan ja vaatettaessaan nämä. Toisaalta hän kokee olevansa alustalaisten yläpuolella, raiskaa nuoria palvelustyttöjä ja pieksee pojan, joka villitsee talonpoikia sosialismiopeillaan. Nämä kaksi maailmaa yhdistyvät tuhoisasti Esteban Trueban äpärässä, Esteban Garcíassa, hänen nöyryytyksen, epäoikeudenmukaisuuden ja vihan tunteissaan, jotka pääsevät valloilleen sotilassaappaissa.

[…] tilanherrat seurasivat vaalitoimitusta ja lahjoivat poliisin varmuuden vuoksi etukäteen. Juhlien jälkeen talonpojat lastattiin vankkureille ja vietiin äänestämään tarkan silmänpidon alla. Naurettiin ja laskettiin leikkiä, sillä tämän ainoan kerran isännät kohtelivat alaisiaan tuttavallisesti: veikkonen sinne ja kuomanen tänne, ja luota vain meikäläiseen, kyllä isäntä hoitaa, noin sitä pitää, sinulla pitää kaveri olla vähän sitä isänmaallisuutta, katsos liberaalit ja radikaalit ovat täysiä paskoja, ja kommarit, ne on ateisteja, huoranpenikoita jotka syövät lapsia. (s. 79)

Se, mistä pidin Allenden tekstissä, oli tietty ajattomuus. Vaikka aikakaudet ovatkin läsnä, jäävät ne rivien väliin ja teknologian kehitykseen. Ensin kartanoon ei tule edes vettä, ja kun se saadaan, se lirisee ja on likaista. Radiosta seurataan kaukaisen Euroopan sotatapahtumia, ja jokunen sekopää ryhtyy Etelä-Amerikassakin kulkemaan käsi ojossa. Sosialismi nousee ja porvarien yllätykseksi voittaa, mutta ”pohjoisen poikien” eli CIA:n avulla presidentti murhataan, vaikka lehdissä väitetäänkin tämän tehneen itsemurhan. Sitten alkaa diktatuuri. Vaikka nimiä ei mainita, tässä kohtaa ei voi enää olla vetämättä yhtäläisyysmerkkejä Salvador Allendeen, Isabel Allenden isän serkkuun, ja Augusto Pinochetiin. Ollaan siis päästy 1970-luvulle.

Tavallaan ajattomuutta on myös kulkeminen menneessä ja tulevassa sekä parhaillaan tapahtuvassa ajassa, eri henkilöiden näkökulmissa ja ulkopuolisen kertojan käyttämisessä. Nämä toimivat yhdessä hienosti.

Vielä yksi huomio: Isabel Allenden tarinassa on myös fyysisempi puoli. Hän kirjoittaa rakastavaisten lempimisestä hyvin kiehtovasti, mutta yhtä lailla väkivallasta, raivokohtauksista ja ”turvallisuuspalvelun” suorittamista kidutuksista.

Henkien taloa tunnutaan markkinoitavan naisten romaanina, mutta minusta se ei ole ollenkaan sellainen. Päinvastoin, se on hyvin yleismaailmallinen. En voi välttyä ajattelemasta, miten kirjaa olisi markkinoitu, jos sen kannessa lukisi Isabel Allenden sijaan vaikka vain I. Allende? Sillä kirja herätti paljon ajatuksia. Niin yhteiskuntamalleista kuin demokratian vaihtumisesta diktatuuriin. Eikä tässäkään kirjassa amerikkalaisia kovin kauniisti kuvata, he esiintyvät kieroina ja rahanhimoisina kauppiaina ja puoskareina ja – nyt jo rivien välissä – maan politiikkaan sekautujina, jotka käyttävät kaikki keinot taistellessaan kommunismia vastaan. Kuulostaako tutulta? Nyt kommunismin paikalle on saatu terrorismi.

P.S. Huomaan tarkastelleeni kirjaa erityisesti yhteiskunnalliselta ja poliittiselta kannalta – aihe mikä näyttää tällä hetkellä kiinnostavan minua suuresti – mutta nautin kyllä myös siitä myös sukukronikkana ja monivivahteisen elämän kuvaajana. Hmm… mielenkiintoista!

 

Isabel Allende: Henkien talo
espanjankielinen alkuteos La casa de los espiritus, 1982
kääntänyt Jyrki Lappi-Seppälä
Otava, 1985 (tämä kolmas painos 2007)
436 sivua.

Helmet 2017 -haasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin sukutarina, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä, kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (Kirjasammon täky).

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä

Minua ajaa takaa uusi tunne, katkera ja suloinen, ja vain epäröiden annan sille kauniin, vakavan nimen ikävä. (s. 1)

Asturiasin Herra presidentti oli sen verran järisyttävä lukukokemus, että sen jälkeen oli vaikea tarttua mihinkään. Kaipasin jotakin kevyttä ja lyhyttä välipalaa. Kävin läpi hyllyni kirjat ja tartuin Françoise Saganin kulttikirjaan Tervetuloa, ikävä. Se sopi tähän kohtaan täydellisesti. Edellisestä lukukerrastakin oli kulunut useampi vuosi.

Sagan kirjoitti esikoisteoksensa 18-vuotiaana, ja se aiheuttikin 1950-luvun maailmassa melkoisen skandaalin. Tarina kertoo rikkaasta porvarisperheestä, joka vuokraa  linnan Ranskan Rivieralla pariksi kuukaudeksi kesällä. Ei siinä vielä mitään, mutta perhe koostuu nelikymppisestä leski-isästä Raymondista ja tämän lolitamaisesta tyttärestä Cecilestä, jotka viettävät varsin vapaata elämää, jossa ajatteleminen ei ole tärkeimmällä sijalla, vaan rannalla loikominen ja juhliminen. Isän naiset vaihtuvat tiuhaan ja tytärkin saa tahollaan maistaa esiaviollista seksiä. Mutta sitten tulee kohtalokas Anne kuvioihin. Hän haluaa napata miehen ja ryhtyä tyttärelle tiukaksi äitipuoleksi ja tuoda porvarillista järjestystä perheeseen. Cecile näkee vaaran ja ryhtyy toimiin Annen eliminoimiseksi. Hän onnistuu aikeissaan paremmin kuin uskaltaa arvatakaan.

Saganin teksti ja tarinan kuljettaminen toimii todella hyvin. Jos jää ajattelemaan hänen ikäänsä, tuntuu hän likipitäen pikkuvanhalta – joskaan ei perinteisessä merkityksessä. Jälkikäteen voi sanoa, että tarinasta löytyy hän itse: alkoholi, vaihtuvat partnerit, nopeat autot, kuoleman uhkaaminen, ylellinen jetset-elämä.

Ja sitten on se toinen puoli, minkä Sagan taitaa hämmästyttävän hyvin ikäisekseen: ihmis- ja erityisesti ihmissuhteiden miltei kylmän tarkka ja kaunistelemattomaton kuvaus. Hän kuvaa myös erinomaisesti uusperheen roolien ongelmallisuutta: isä ja tytär ovat yhtä, he ovat samanlaisia, he ajattelevat ja elävät samalla tavalla. Anne, isän rakastajatar ja äitipuolikokelas, on erilainen, hän on tunkeutuja, hän yrittää muuttaa isän ja tyttären ja tunkea heidän väliinsä, mikä saa Cecilen vaihtamaan mielipidettään: ensin hän on ihaillut Annea, sitten hän näkee tämän uhkana.

Mielenkiintoista. Saisiko nykyään kirjoittaa näin? Olisiko se tämän päivän skandaali, kuten esiaviollinen seksi ja epämääräiset suhteet olivat 1950-luvulla?

Sagan ohittaa myös Annen kuoleman kevyesti. Juuri niin kevyesti kuin kevytmieliset ihmiset saattaisivat tehdä. Se mikä oli, oli, nyt on nyt. Elämästä on nautittava nyt.

En ole Saganin muita kirjoja lukenut, pitäisi varmastikin. Onko niissä tätä samaa ihmiskuvausta? Pari näytelmää odottaa hyllyssä lukemista, ehkä niistä voisi aloittaa.

Skandaaleista vielä. Kirja julkaistiin Ranskassa vuonna 1954 ja koska kohu kävi niin kuumana, piti suomennos saada mahdollisimman pian – ja saatiinkin, heti seuraavana vuonna. Se on meillä melkoisen harvinaista. Ranskan taitoisia kääntäjiä ei kuitenkaan ollut saatavilla (!!), joten puikkoihin astui legendaarinen Lea Karvonen. Hän on siis salanimi, jonka varjossa kääntäjinä toimi useita uransa alussa olevia naiskirjailijoita, jotka eivät syystä tai toisesta halunneet nimeään mainittavan. Tervetuloa ikävän käänsi Eeva Joenpelto, mutta koska hän ei osannut ranskaa, hän käänsi kirjan ruotsinnoksesta. Tämä oli 1950-luvulla noloa. Olisipa se nykyäänkin, sillä kyllähän kirjat mieluiten alkuperäiskielestä kääntää pitäisi…

Entä miksi kirjan nimi on Tervetuloa ikävä eikä esimerkiksi suorempi käännös Päivää, ikävä tai Terve, ikävä? En tiedä. Ruotsinnos oli vielä kaukaa haetumpi. Ehkä se suomennos kuulosti vain runollisemmalta?

 

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä
ranskankielinen alkuteos Bonjour Tristesse, 1954
suomentanut Lea Karvonen
Tammi, 2001, 6. painos (ensimmäinen suomennettu painos ilmestyi 1955)
131 sivua
omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan kansi on mielestäsi kaunis, kirjan nimessä on tunne ja kirja on inspiroinut muuta taidetta.

Miguel Angel Asturias: Herra presidentti

On viheliäistä ja sen vuoksi myös surullista, jos sotilas on olemassa vain pitääkseen vallassa roistojen, vehkeilijöiden ja maanpettureiden joukkiota; parempi on sittenkin kuolla nälkään maanpaossa. Millä oikeudella sotilas pakotetaan olemaan uskollinen hallitukselle, joka itse luopuu aatteista, pettää koko maailmaa ja omaa kansaansa?

Hyllynlämmittäjieni joukossa oli yksi erityisen mielenkiintoinen kirja. Tosin en tiennyt siitä mitään, sen harmaassa selkämyksessä vain luki suurin kultaisin kirjaimin Nobel, ja sen vieressä pienellä Miguel Angel Asturias ja kirjan nimi: Herra presidentti. Kirja on edesmenneen isoäitini hyllystä, olen tainnut napata sen itselleni hänen jäämistöstään. Siinä kaikki mitä tiesin. Presidenttiin viittaava nimi tosin vihjasi, että tämä on politiikkaa. Eikä mitä tahansa politiikkaa.

Kirja alkaa kuvauksella, jossa hullu tappaa häntä pylväikössä piinanneen miehen ja sen jälkeen hullun harhaisesta paosta. Ehdin lukea nämä ensimmäiset parikymmentä sivua muutamaan otteeseen, kunnes päätin nyt vihdoin jatkaa eteenpäin. Asturiasin kieli ja kertomistapa ei nimittäin ole maailman helpoimpia. Se on sekoitus unimaailmaa ja runoutta, raakuutta ja rakkautta, ahdistusta ja valoa. Mutta kun sen syövereihin astuu, ei ole pääsyä enää pois, tarina sulkee sisäänsä.

Herra presidentti on kertomus diktatuurista jossakin eteläamerikkalaisessa valtiossa. Se on kertomus siitä, millaista on elää ja kuolla ja kadota maassa, jossa valtaa pitää nimeämättömäksi jäävä presidentti armeijan ja salaisen poliisin avulla. Se kertoo siitä, miten naapurit vakoilevat toinen toisiaan, miten presidenttiä mielistelemällä päästään omalla urallaan etenemään ja toisaalta, millaisiin vaikeuksiin joutuu, jos presidentti niin päättää. Se on kertomus ”ylidemokratiasta”, jossa presidentti valitaan vaaleilla, joissa ei ole vaihtoehtoa äänestää ketään muuta, sillä Presidentti on Hyvä. Mutta se on myös kertomus rakkaudesta. Sattumasta ja uskosta. Ja se on kertomus siitä, miten se usko murennetaan.

Herra presidenttiä lukiessa joutui pidättelemään henkeä, joutui vertaamaan eteläamerikkalaisessa diktatuurissa elämistä tutumpiin maihin. Me emme ehkä elä diktatuurissa, luojan kiitos, mutta moni, kovin moni asia kuulosti tutulta:

Joiltakin puuttuivat välttämättömimmätkin elämän edellytykset, ja heidän oli tehtävä ankarasti työtä saadakseen jokapäiväisen leipänsä. Toiset taas ansaitsivat enemmän kuin tarpeeksi etuoikeutetuissa laiskanviroissaan: presidentin ystävät esimerkiksi; kiinteistöjen (neljän-, viidenkymmenen talon) omistajat; koronkiskurit, jota kuukaudessa ottivat voittoa yhdeksän, yhdeksän ja puoli, jopa kymmenenkin prosenttia; virkamiehet, jotka hoitivat seitsemää, kahdeksaa julkista tointa; toimiluvilla, eläkkeillä ja ammatinvalinnalla keinottelijat, peliluolien omistajat, kukkotappeluijen järjestäjät, intiaanien riistäjät, viinanpolttajat, porttoloiden, baarien ja lahjottujen sanomalehtien omistajat. (s. 21)

Ja oi, miten presidentti olisikaan rakastanut somea, googlea, Facebookia, älypuhelimia ja muita vempeleitä! Ei olisi edes tarvinnut tukeutua naapureihin tai sairaalassa viereisissä sängyissä makaaviin potilaisiin, kansalaisiin, jotka raportoisivat presidentille mitä muut tekevät, sanovat ja ajattelevat. Tutulta kuulostavat myös murhat, joista syytetään omaa vihamiestä, sekä media, joka kirjoittaa mitä hallitus käskee. Yhtä lailla tutulta kuulostaa bloggauksen alussa oleva sitaatti. Miten valtaan päässeet poliitikot rakastavatkaan ympäröidä itsensä armeijalla: kenraaleilla, majureilla ja sotilailla.

Luin kirjan tarinana, sillä sen taustat olivat minulle tuntemattomat. Vilkuilin kuitenkin vähän Wikipediaan. Siellä kerrotaan Miguel Angel Asturiasin (1899–1974) olevan kotoisin Guatemalasta ja Herra presidentin kertovan etäännytetysti diktaattori Manuel Estrada Cabrerista, jota Asturias vastusti näkyvästi. Asturias opiskeli 20-luvulla Pariisissa, missä hän sai vaikutteita surrealisteilta, ja oli kiinnostunut oman maansa alkuperäisväestöstä; hän mm. käänsi espanjaksi mayojen Popol Vuh -kansalliseepoksen. Guatemalasta Asturias joutui lähtemään maanpakoon CIA:n operoiman vallankaappauksen jälkeen. Herra presidenttiä hän alkoi kirjoittaa jo vuonna 1922 ja sai sen valmiiksi 1933, mutta kirja joutui odottaamaan kolmetoista vuotta, ennen kuin se pääsi guatemalalaisen sensuurin läpi.

Miguel Angel Asturias: Herra Presidentti
espanjankielinen alkuteos El señor presidente, 1946
englanninkielestä suomentanut Pirkko Lokka, suomennoksen alkuteokseen verraten tarkistanut ja runot suomentanut Pentti Saaritsa
WSOY, 1976
363 sivua
omasta kirjahyllystä

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin politiikasta tai poliitikosta kertova kirja, ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, kirjan nimessä on erisnimi, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä ja kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.

Honoré de Balzac: Ukko Goriot

Täysihoitolan etusivu on erääseen pieneen puutarhaan päin, siten että Neuve-Sainte-Geneviève-kadun puolella on talon oikeanpuoleinen pääty. Pitkin tämän etusivun edustaa, talon ja puutarhan välillä, on pienillä kivillä kivetty kuuden jalan levyinen tie ja sen edessä hiekoitettu käytävä, jota reunustavat suurissa sinisissä ja valkoisissa fajanssiruukuissa olevat kurjenpolvet, laakerit ja granaattipuut. Tähän käytävään tullaan sivuportista, jonka yläpuolella olevaan kylttiin on kirjoitettu: Maison Vauquer ja sen alle: Täysihoitola mies- ja naispuolisille porvareille ja muille. (s. 16)

Olen katsellut Honoré de Balzacin romaanin Ukko Goriot punaista selkämystä äitini kirjahyllyssä niin kauan kuin muistan. Lukioikäisenä yritin sitä lukeakin, mutta pääsin vain parikymmentä sivua eteenpäin. Kirja jäi kuitenkin ”häiritsemään”. Tiedättehän, sillä lailla että kiinnostus oli selvästi herännyt ja muistin (tosin hiukan väärin) alkuasetelman (köynnösruusun täyshoitolan sisäänkäynnissä) ja vannoin palaavani kirjan pariin.

Meni pari vuosikymmentä, kunnes otin Goriotin* mukaani matkalukemiseksi. Ja nyt oli tullut sen aika.

”Hän rakastaa teitä jo, tuo teidän pikku paronittarenne, de Rastignac.”
”Hänhän on rutiköyhä!” huomautti Eugène hämmästyneenä.
”Siinähän se niksi juuri on! Vielä pari sanaa”, lausui Vautrin, ”ja juoni on selvä.”
(s. 143)

Tarina kertoo herra Goriotista, hänen kahdesta tyttärestään ja pariisilaisista hienostopiireistä 1800-luvun alussa, ei montaakaan vuosikymmentä Ranskan vallankumouksen jälkeen. Se kertoo ajasta, jolloin raha ratkaisi, sekä se, kuuluiko piireihin ja kenet tunsi. Avioliitotkin nähtiin lähinnä liiketaloudellisena toimena, rakkausjutut kuuluivat pikemminkin syrjähyppyihin.

Päähenkilö Eugène de Rastignac on köyhään maalaisaateliin kuuluva nuorimies, joka saapuu opiskelemaan Pariisiin ja asettuu halpaan, leskirouva Vauquerin ylläpitämään täyshoitolaan, jonka asukkaat edustavat yhteiskuntaa pienoismuodossa. Täyshoitolassa asuu myös ukko Goriot, kuusikymmentäkahdeksanvuotias tyttäriään palvova ja rahansa menettänyt mies, joka on kaikkien pilkan kohteena, mutta johon – ja jonka toiseen tyttäreen – Rastignac vähitellen mieltyy.

Balzac, joka Rastignacin lailla oli köyhistä oloista kotoisin ja humaltunut pariisilaisista varakkaista piireistä (vaan toisin kuin luomansa hahmo, Balzac ei ollut aatelinen, hän lisäsi itse nimeensä etuliitteen de…), kuvaa tuon ajan Pariisia ja sen laskelmoivia ihmisiä armottomasti. Alkuun tarina kieppuu kaiken hienouden ja kauneuden ympärillä, jonka kimallus loistaa sitä voimakkaammin, mitä surkeammin on köyhien elämän laita, mutta vähitellen ihmisluonnon itsekkyys, turhamaisuus ja julmuus alkavat tulla ilmi. Ja toisaalta: kun yhteiskunnan turvaverkkoja ei ole, jotenkin on ihmisen selviydyttävä. Isän rakkaus tyttäriään kohtaan ei sen sijaan haihdu, kohtelivat he tätä miten hyvänsä.

Ukko Goriot kestää aikaa, joten se jää hyllynlämmittäjä– ja konmarihaasteissani edelleen hyllyyn – ei tosin enää lämmittäjäksi vaan jälleen uudelleen luettavaksi. Ja klassikko kun on, osallistun tällä klassikkohaasteeseen.

Vielä yksi, henkilökohtainen, huomio. Äitini on kirjoittanut etulehdelle omistuskirjoituksen ja vuosiluvun. On aika kutkuttavaa ajatella, että tätä hän luki kun minä olin kaksivuotias ja äiti joko viimeisillään raskaana tai vastasyntyneen pikkuvauvan – siskoni – tuore äiti. Ja toisaalta ukko Goriot on saman ikäinen kuin oma isäni nyt… Pari sataa vuotta on välissä, mutta onko isyys pohjimmiltaan miksikään muuttunut?

*käytän tätä taivutusmuotoa, kun se kirjassakin niin on, vaikka minun korvalleni Goriot’n kuulostaisi paremmalta.

 

Honoré de Balzac: Ukko Goriot
ranskankielinen alkuteos Le Père Goriot, 1835
suomentanut Eino Voionmaa 1927, kielellisesti uudistanut Riitta Raikamo
WSOY, 1970
350 sivua
lainattu perheenjäsenen kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjan nimessä on erisnimi, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta ja kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

Alessandro Baricco: Soie (Silkki)

– Elle est comment la fin du monde? lui demanda Baldabiou.
– Invisible. (s. 41)

(– Millainen se on, maailmanloppu? Baldabiou kysyi häneltä.
– Näkymätön.)

Vuosia sitten ihastuin Alessandro Bariccon pienoisromaanin Silkki (italiankielinen alkuteos Seta) kuulaaseen kerrontaan. Kun kirja sitten osui vastaan ranskannoksena, päätin kokeilla miten lukeminen minulta ranskaksi onnistuu ja miten tarina tällä kauniilla kielellä toimii. No toimiihan se. Ja kun tarina oli ennalta tuttu, pääsin helpommin vaikeiden kohtienkin yli.

Silkki (ranskaksi siis Soie) sijoittuu 1860-luvun Ranskaan, jonka silkkituotanto on vaikeuksissa eurooppalaisen silkkiperhosentoukkiin iskeneen taudin vuoksi. On siis lähdettävä ulkomaailmalta suljettuun Japaniin asti ostamaan terveitä toukkia. Vaarallisen tehtävän ottaa vastaan Hervé Joncour, 32 vuotta, vaimo, ei lapsia. Matka on pitkä. Se vie Ranskasta Baijeriin ja junalla Wieniin ja edelleen Budapestiin, sieltä Kieviin ja hevosen selässä Venäjän läpi, Uralin vuoriston yli ja Siperian halki Baikal-järvelle, Amur-jokea Kiinan rajaa myötäillen Sabirkin satamaan, sieltä meren yli hollantilaisten salakuljettajien kyydissä Japanin länsirannalle, ja edelleen jalkaisin pikkuteitä pitkin Ishikawaan, Toyamaan, Niigataan ja lopulta Fukushimaan ja sieltä Shirakawan kaupunkiin, josta hän pääsee – silmät suljettuina – kylään, missä hänet vastaanottaa Hara Kei.

Matka toistuu moneen kertaan, edestakas, melkein samalla tavalla kerrottuna, se on jäänyt soimaan mieleeni, ja sitä ajattelen kulkiessani tuon saman matkan, tosin lentäen, katsellen maisemia ylhäältä käsin.

Bariccon kieli on kaunista, kuin tanssahtelevaa unta, joka välittyy hienosti niin suomennoksesta kuin ranskannoksestakin. Silkin tarinaa kuvaillaan usein aikuisten saduksi, ja sellainen se oikeastaan onkin, realismista se on kaukana. Ranskalaismiehen sensuelli lemmenyö japanilaisen kyläpäällikön puoliaasialaisen jalkavaimon kanssa ei kuulosta kovin uskottavalta, eikä liioin se, että mies palaa pitkältä matkaltaan kotikyläänsä täsmällisesti pääsiäiskirkkoon, mutta mitä sitten? Tämä on kaunokirjallisuutta, ei dokumentti. Ja kun siihen sadun, kertomuksen, tarinan maailmaan antautuu, se vie mukanaan.

Luin kirjan ensi kerran parikymppisenä, nyt parikymmentä vuotta myöhemmin. Kokemus on aivan toinen, sillä nyt maisemat ovat tuttuja, omin silmin nähtyjä. Tunnen ranskalaisen silkkibisneksen, joka kukoisti 1800-luvulla ja rikastutti kyliä, kaupunkeja ja ihmisiä. Ja miten se sitten hiipui ja kuoli. Olen käynyt näissä kylissä ja kaupungeissa, tunnen tarinat. Tunnen myös Japania. Se, että tarinaan on päässyt nyt niin surullisen kuuluisa Fukushima, ahdistaa rinnassa aivan toisella tavalla. Miten paljon ihminen ahneudellaan kykeneekään tuhoamaan. Ja sitten: sota. Tällä kertaa se käydään Japanissa, sisällissota, joka tuhoaa kylät, ihmiset ja rakkaudenkin.

Vaikuttava pieni kirja. Sivuja siinä on tosiaan 142 ja kooltaan kirja on varsin tarkkaan kämmeneni pituinen ja levyinen. Teksti on isohkoa ja luvut lyhyet. Olen lukenut kirjan siis parinkymmenen vuoden välein ensin suomeksi ja sitten ranskaksi, mahtaisinko parinkymmenen vuoden päästä lukea sen italiaksi? Tavoite on asetettu! Ja kieliopinnot jatkuvat…

 – Et il est où, exactement, ce Japon?
Baldabiou leva sa canne de jonc en l’air et la pointa par-delà les toits de Saint-Auguste.
– Par là, toujours tout droit.
Dit-il.
– Jusqu’a la fin du monde.

 

Alessandro Baricco
Soie (Seta, 1996)
italiasta ranskaksi kääntänyt Françoise Brun
Gallimard, 1997
142 sivua
ostettu divarista kahdella eurolla ulkomailta.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja ja kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään ja kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

Göran Tunström: Kimmellys

– Etköhän sinä hieman liioittele, isä.
– Kyllä, poikani, minä liioittelen. (s.40)

Kylläpä oli kirja. Luin hetki sitten viimeiset sivut ja suljin kannet käsivarret kananlihalla. Kirja, joka on odottanut hyllyssäni parisenkymmentä vuotta lukemista. Kirja, jota olen kaksi kertaa aloittanut lukemaan ja jonka olin kummallakin kerralla jättänyt kesken. Se siis odotti vain aikaansa, ja se oli tullut nyt.

Kirjasin toukokuussa hyllynlämmittäjiäni eli kirjoja, jotka olin suurin odotuksin hankkinut mutta jotka olivat syystä tai toisesta jääneet hyllyyn odottamaan, ja yksi niistä oli Göran Tunströmin Kimmellys. Olin ostanut sen alelaarista, niteitä oli siellä niin paljon että vaikutti siltä, ettei kukaan ollut ostanut sitä oikeaan hintaan. Muistan vieläkin hinnan, se oli liimattu kanteen punaisella alepallukalla: kaksi markkaa.

Kirjan kansi on tavattoman ruma, se ei innosta lukemaan ollenkaan. Islanti, jalkapallo, isä ja poika, Pariisi. Hmm. Ei kuulosta kovin kiinnostavalta, mutta Tunströmin nimi on jäänyt mieleen Jouluoratoriosta ja Matkasta Intiaan. Olenko lukenut niitä? Ehkä, ehkä en, en muista. Ehkeivät ne olleet tehneet niin suurta vaikutusta, tai ehkä se oli vain ystäväni, joka niitä kehui ja siksi tartuin alelaarin Kimmellykseen.

Nyt otin kirjan matkalukemiseksi. Vajaa kolmesataa sivua, suhteellisen isoa pränttiä, osa luvuista lyhyitä. Nyt sen lukisin ja sitten laittaisin eteenpäin. Näin olin päättänyt. Mutta mitä kävi? Alkuvaikeuksien jälkeen aloin sittenkin päästä tarinaan sisään, sitten kirjaa oli yhä vaikeampi laskea kädestä. Ja mitä pitemmälle pääsin, sitä enemmän kirjaan rakastuin.

Tarina kertoo isästä, kuuluisasta radiopersoonasta, joka on menettänyt poikansa äidin varhain ja joka kaikesta esittämisestään huolimatta on aika yksinäinen mies ja toisaalta rakastava isä. Ja pojasta, joka jää vahvan isäpersoonan varjoon ja irrottautuu tästä lähtemällä Pariisiin. Mutta isän ja pojan välillä oleva side ei kuitenkaan katkea: isä pitää siitä huolen toisaalta kirjeitä kirjoittamalla, ja poika… niin, veri on vettä sakeampaa, kaikesta huolimatta. Ja on siellä se ranskalaiselle suurlähettiläälle menetetty jalkapallokin, joka toimii kertomuksen läpi kulkevana punaisena lankana.

Kertomuksen aikajana on pitkä: se alkaa pojan siittämisestä ja päättyy isän kuolemaan. Jostain syystä minun on vaikea hahmottaa isän ikääntymistä, vaikka poika, kertojahahmo, selvästikin aikuistuu tarinan edetessä. Ehkä isä ei vanhenekaan, vaikka keho tekeekin toisin. Tunströmin kirjoitustyylikin tulee tutuksi: hän sekoittaa tarinaan filosofeja, vieraita kieliä (englantia, latinaa, ranskaa, saksaa, islantia), paikan nimiä, historiaa, ajankohtaisia faktoja. On mielenkiintoista lukea islannin kalaviennistä ja toisaalta todeta, ettei mikään ole muuttunut parissakymmenessä vuodessa, edelleen bretagnelaiset kalastajat pistävät (pakaste)kalaa tuoville ulkomaille vastaan ja Ranskan hallituksen on myönnyttävä ja tyynnyteltävä omia kansalaisiaan ulkosuhteiden kustannuksella, sillä, kuten islantilainen toteaa: ”–… pieni maa, eihän meitä näy edes heidän sääkartoissaan.” (s. 245)

Nyt olen ongelman edessä: mitä tehdä kirjalle? Olin päättänyt laittaa sen eteenpäin, viedä johonkin kirjankierrätyspisteeseen tai divariin, mutta nyt? Kirjassa on jotakin, joka koskettaa minua läheltä, jotakin, jonka vuoksi voin täyttää Helmet-haasteen kohdan kolmetoista.

Olin tullut hakemaan häntä kotilomalle, aikaa oli kulunut, halusin kaikesta huolimatta viettää hänen syntymäpäiväänsä, huolimatta hänen parantumattomasta itsekeskeisyydestään, joka oli tehnyt jokaisesta käynnistä ylen piinallisen. Minun elämässäni tapahtui, mutta hän ei jaksanut, ei ehkä uskaltanut tietää siitä mitään. (s. 160)

No, tämä oli tällä kertaa tällainen hyvin nopeasti kirjoitettu tajunnanvirtabloggaus, ehkä sekava, ehkä ei, en tiedä. Vaikutuksen kirja joka tapauksessa teki, ja yllätti.

 

Göran Tunström
Kimmellys (Skimmer, 1996)
kääntänyt Arto Häilä
Gummerrus, 1997
286 sivua
Omasta kirjahyllystä (ostettu alennuksesta vuosia sitten).

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella, kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään ja kirja, joka kertoo sinusta.

Tapio Koivukari: Luodetuulen maa

Aaron muutti suuntaa ylös tuuleen, tullakseen valulaivaa vastaan, ettei ainakaan osuisi sen keulan eteen. Ei niistä tiedä, mimmoiset kiireet niillä on, ajavat vaikka yli, jos niikseen sattuu. Sanottiin kyllä, etteivät ne ihmisten yli saa ajaa, mutta sattuu sitä vahinkojakin. Ja onkareitten isännät ja kapteenit olivat niin suuria herroja, että voisivat tehdä mitä rookasi huvittamaan. Niinhän asia oli muutenkin, herroille oli luvallista moni semmoinen, joka ei rahvaalle käynyt laatuun. Eiväthän he muuten herroja olisikaan. (s.14)

Kaikille kirjoille on aikansa, näin olen saanut taas todeta. Olin ostanut Tapio Koivukarin Luodetuulen maan lähtiessäni ensimmäisen kerran pitemmäksi aikaa Ranskaan, mutta 1900-luvun alun raumalaisen saaristoelämän kuvaus ei ottanut tuolloin lainkaan tuulta purjeisiinsa, jos tällainen kielikuva sallitaan. Kaikki Ranskassa oli uutta, janosin saada tietää lisää. Rauma, minulle muutenkin vieras alue, tuntui todella kaukaiselta. Vikaostos? mietin ja lykkäsin kirjan takaisin hyllyyn.

Nyt on kulunut aikaa, vierähtänyt vuosia. Olen oppinut Ranskasta, sen historiasta ja arjesta paljon. Ja mitä enemmän opin, sitä kiinnostuneemmaksi tulen oman maani historiasta ja siitä, miten sekin omalla tavallaan nivoutuu osaksi suurempaa kokonaisuutta. Jokin aika sitten kirjasin ylös hyllynlämmittäjiäni eli kirjahyllyyn unohtuneita ja lukemista odottavia kirjoja, ja kas, se, johon ensimmäiseksi tartuin, oli Koivukarin Luodetuulen maa.

Pienten alkuvaikeuksien yli päästyäni aloin kuin aloinkin päästä mukaan Aaronin ja Fiinan ja heidän jälkeläistensä elämään Kuuskajaskarissa, lähiluodoilla ja Rauman haminassa. Koivukari piirtää hienoilla vedoilla kokonaiskuvaa 1900-luvun alun vaiheikkaista vuosista luotojen asukkaiden, luotsien, merimiesten ja muiden pienten ihmisten kokemusten kautta: on nälkävuosia, on Oolannin sotaa, on brittejä jotka tulevat pommittamaan Raumaa, on sorto- eli venäläistämisvuosia, on toiveita itsenäisyydestä ja sitten se itsenäisyyskin, josta tulee tieto pienellä viiveellä saaristoon, mutta tulee kumminkin. Ja lopulta sisällissota, jota käydään porvareiden ja kauan sorrettujen työläisten välillä. Voiton vievät porvarit, mutteivät yksin: he tarvitsevat apua Saksasta asti, ammattisotilaiden apua. Rauma on ehkä vain pieni satamakaupunki kaukana Suomen länsirannikolla, mutta osansa sekin on saanut maailmanhistorian näyttämömä.

Ehkä se juuri oli se, mikä minua tarinassa eniten kiehtoi. Että Suomi ja Rauma esiintyykin kansainvälisenä paikkana, jossa on puhuttu suomea, ruotsia, venäjää ja saksaa sujuvasti sekaisin. On ollut kiinalaisia linnoitusrakentajia ja belgialaisia lasitehtailijoita. Japanin sota on kaikkien huulilla kun mietitään, lähetetäänkö meiltäkin sinne poikia tapatettavaksi. Laivoilla vietiin voita ja munia engelsmanneille, puuta Ruotsiin. Merimiehet – ja heidän laivakokkinaan ollut Aaronin ja Fiinan tytär Sofia – kulkivat pitkiä matkoja Cardiffiin, Baskimaahan ja aina Amerikkaan saakka. Ja toivat tuliaisina tarinoita ja kahvia, nisujauhoja ja komeita kankaita. Ja sitten, kun ensimmäinen maailmansota alkaa, on Rauman satama kauttakulkupaikka niin itään kuin länteenkin:

Parin viikon kuluttua junat kulkivat päivittäin Raumalta Pietariin tuoden ihmisjoukkoja, joiden kaltaisia ei täälä oltu ennen nähty. Aatelisia, diplomaatteja, liikemiehiä, upseereita, lehtimiehiä, miehiä ja naisia, lapsiakin joukossa, mukana aivan tavallisia ihmisiä, jotka syystä tai toisesta olivat olleet kaukana kotoa sodan alkaessa, ihmisiä jos ei nyt kaikista kansanheimoista ja kielistä niin melkein ainakin. Lierihattuisia ja itsevarmoja amerikkalaisia, tweedpukuisia englantilaisia, vilkkaasti elehtiviä fransmanneja ja spanjuureja menossa länteen. Päättäväisesti askeltavia saksalaisia ja itävaltalaisia sekä kaikkia niitä kansanheimoja, joita heidän valtansa alle kuului: puolalaisia, tsekkejä, unkarilaisia, kroaatteja, kaikki menossa Rauman ja Ruotsin kautta kotiin. Ja toisesta suunnasta tulossa kaikkia Äiti Venäjän lapsia ja vielä kaukaisemman idän kansallisuuksia, suomalaisia, venäläisiä, puolalaisia, baltteja, ukrainalaisia, turkmeeneja, uzbekkeja, tataareja, kazaheja, burjaatteja, baskiireja, gruusialaisia, armenialaisia, kiinalaisia, mantsurialaisia, japanilaisia, ja luoja heistä kaikista lukua pitäköön. (s. 210)

Sota on mieletöntä, mutta niin on köyhyyskin. Kenties juuri vaskisepän ja entisen miliisipäällikön Tobias Grönroosin suulla Koivukari pohdiskelee omia mietteitään: ”Miksei järki ja hyvyys voisi vallita omalla voimallaan, miksi aina täytyy uhata, sortaa ja tappaa? Jos keväisessä maakellarissa perunaidullakin on tarpeeksi vaistoa kurottaakseen kohti valoa, miksi se on ihmiselle niin vaikeaa?” (s. 308)

Mielenkiintoinen, paljon ajatuksia herättävä kirja. Taidan tarttua Koivukarin teoksiin vastakin – tai hänen suomentamiinsa islantilaisiin kirjoihin, niistä Koivukarin nimi on itse asiassa alunperin mieleeni jäänytkin.

 

Tapio Koivukari
Luodetuulen maa
Johnny Kniga, 2002
336 sivua
Ostettu kirjakaupasta vuosia sitten.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan nimi on mielestäsi kaunis,  Suomen historiasta kertova kirja ja valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.