Alessandro Baricco: Soie (Silkki)

– Elle est comment la fin du monde? lui demanda Baldabiou.
– Invisible. (s. 41)

(– Millainen se on, maailmanloppu? Baldabiou kysyi häneltä.
– Näkymätön.)

Vuosia sitten ihastuin Alessandro Bariccon pienoisromaanin Silkki (italiankielinen alkuteos Seta) kuulaaseen kerrontaan. Kun kirja sitten osui vastaan ranskannoksena, päätin kokeilla miten lukeminen minulta ranskaksi onnistuu ja miten tarina tällä kauniilla kielellä toimii. No toimiihan se. Ja kun tarina oli ennalta tuttu, pääsin helpommin vaikeiden kohtienkin yli.

Silkki (ranskaksi siis Soie) sijoittuu 1860-luvun Ranskaan, jonka silkkituotanto on vaikeuksissa eurooppalaisen silkkiperhosentoukkiin iskeneen taudin vuoksi. On siis lähdettävä ulkomaailmalta suljettuun Japaniin asti ostamaan terveitä toukkia. Vaarallisen tehtävän ottaa vastaan Hervé Joncour, 32 vuotta, vaimo, ei lapsia. Matka on pitkä. Se vie Ranskasta Baijeriin ja junalla Wieniin ja edelleen Budapestiin, sieltä Kieviin ja hevosen selässä Venäjän läpi, Uralin vuoriston yli ja Siperian halki Baikal-järvelle, Amur-jokea Kiinan rajaa myötäillen Sabirkin satamaan, sieltä meren yli hollantilaisten salakuljettajien kyydissä Japanin länsirannalle, ja edelleen jalkaisin pikkuteitä pitkin Ishikawaan, Toyamaan, Niigataan ja lopulta Fukushimaan ja sieltä Shirakawan kaupunkiin, josta hän pääsee – silmät suljettuina – kylään, missä hänet vastaanottaa Hara Kei.

Matka toistuu moneen kertaan, edestakas, melkein samalla tavalla kerrottuna, se on jäänyt soimaan mieleeni, ja sitä ajattelen kulkiessani tuon saman matkan, tosin lentäen, katsellen maisemia ylhäältä käsin.

Bariccon kieli on kaunista, kuin tanssahtelevaa unta, joka välittyy hienosti niin suomennoksesta kuin ranskannoksestakin. Silkin tarinaa kuvaillaan usein aikuisten saduksi, ja sellainen se oikeastaan onkin, realismista se on kaukana. Ranskalaismiehen sensuelli lemmenyö japanilaisen kyläpäällikön puoliaasialaisen jalkavaimon kanssa ei kuulosta kovin uskottavalta, eikä liioin se, että mies palaa pitkältä matkaltaan kotikyläänsä täsmällisesti pääsiäiskirkkoon, mutta mitä sitten? Tämä on kaunokirjallisuutta, ei dokumentti. Ja kun siihen sadun, kertomuksen, tarinan maailmaan antautuu, se vie mukanaan.

Luin kirjan ensi kerran parikymppisenä, nyt parikymmentä vuotta myöhemmin. Kokemus on aivan toinen, sillä nyt maisemat ovat tuttuja, omin silmin nähtyjä. Tunnen ranskalaisen silkkibisneksen, joka kukoisti 1800-luvulla ja rikastutti kyliä, kaupunkeja ja ihmisiä. Ja miten se sitten hiipui ja kuoli. Olen käynyt näissä kylissä ja kaupungeissa, tunnen tarinat. Tunnen myös Japania. Se, että tarinaan on päässyt nyt niin surullisen kuuluisa Fukushima, ahdistaa rinnassa aivan toisella tavalla. Miten paljon ihminen ahneudellaan kykeneekään tuhoamaan. Ja sitten: sota. Tällä kertaa se käydään Japanissa, sisällissota, joka tuhoaa kylät, ihmiset ja rakkaudenkin.

Vaikuttava pieni kirja. Sivuja siinä on tosiaan 142 ja kooltaan kirja on varsin tarkkaan kämmeneni pituinen ja levyinen. Teksti on isohkoa ja luvut lyhyet. Olen lukenut kirjan siis parinkymmenen vuoden välein ensin suomeksi ja sitten ranskaksi, mahtaisinko parinkymmenen vuoden päästä lukea sen italiaksi? Tavoite on asetettu! Ja kieliopinnot jatkuvat…

 – Et il est où, exactement, ce Japon?
Baldabiou leva sa canne de jonc en l’air et la pointa par-delà les toits de Saint-Auguste.
– Par là, toujours tout droit.
Dit-il.
– Jusqu’a la fin du monde.

 

Alessandro Baricco
Soie (Seta, 1996)
italiasta ranskaksi kääntänyt Françoise Brun
Gallimard, 1997
142 sivua
ostettu divarista kahdella eurolla ulkomailta.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja ja kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään ja kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

Göran Tunström: Kimmellys

– Etköhän sinä hieman liioittele, isä.
– Kyllä, poikani, minä liioittelen. (s.40)

Kylläpä oli kirja. Luin hetki sitten viimeiset sivut ja suljin kannet käsivarret kananlihalla. Kirja, joka on odottanut hyllyssäni parisenkymmentä vuotta lukemista. Kirja, jota olen kaksi kertaa aloittanut lukemaan ja jonka olin kummallakin kerralla jättänyt kesken. Se siis odotti vain aikaansa, ja se oli tullut nyt.

Kirjasin toukokuussa hyllynlämmittäjiäni eli kirjoja, jotka olin suurin odotuksin hankkinut mutta jotka olivat syystä tai toisesta jääneet hyllyyn odottamaan, ja yksi niistä oli Göran Tunströmin Kimmellys. Olin ostanut sen alelaarista, niteitä oli siellä niin paljon että vaikutti siltä, ettei kukaan ollut ostanut sitä oikeaan hintaan. Muistan vieläkin hinnan, se oli liimattu kanteen punaisella alepallukalla: kaksi markkaa.

Kirjan kansi on tavattoman ruma, se ei innosta lukemaan ollenkaan. Islanti, jalkapallo, isä ja poika, Pariisi. Hmm. Ei kuulosta kovin kiinnostavalta, mutta Tunströmin nimi on jäänyt mieleen Jouluoratoriosta ja Matkasta Intiaan. Olenko lukenut niitä? Ehkä, ehkä en, en muista. Ehkeivät ne olleet tehneet niin suurta vaikutusta, tai ehkä se oli vain ystäväni, joka niitä kehui ja siksi tartuin alelaarin Kimmellykseen.

Nyt otin kirjan matkalukemiseksi. Vajaa kolmesataa sivua, suhteellisen isoa pränttiä, osa luvuista lyhyitä. Nyt sen lukisin ja sitten laittaisin eteenpäin. Näin olin päättänyt. Mutta mitä kävi? Alkuvaikeuksien jälkeen aloin sittenkin päästä tarinaan sisään, sitten kirjaa oli yhä vaikeampi laskea kädestä. Ja mitä pitemmälle pääsin, sitä enemmän kirjaan rakastuin.

Tarina kertoo isästä, kuuluisasta radiopersoonasta, joka on menettänyt poikansa äidin varhain ja joka kaikesta esittämisestään huolimatta on aika yksinäinen mies ja toisaalta rakastava isä. Ja pojasta, joka jää vahvan isäpersoonan varjoon ja irrottautuu tästä lähtemällä Pariisiin. Mutta isän ja pojan välillä oleva side ei kuitenkaan katkea: isä pitää siitä huolen toisaalta kirjeitä kirjoittamalla, ja poika… niin, veri on vettä sakeampaa, kaikesta huolimatta. Ja on siellä se ranskalaiselle suurlähettiläälle menetetty jalkapallokin, joka toimii kertomuksen läpi kulkevana punaisena lankana.

Kertomuksen aikajana on pitkä: se alkaa pojan siittämisestä ja päättyy isän kuolemaan. Jostain syystä minun on vaikea hahmottaa isän ikääntymistä, vaikka poika, kertojahahmo, selvästikin aikuistuu tarinan edetessä. Ehkä isä ei vanhenekaan, vaikka keho tekeekin toisin. Tunströmin kirjoitustyylikin tulee tutuksi: hän sekoittaa tarinaan filosofeja, vieraita kieliä (englantia, latinaa, ranskaa, saksaa, islantia), paikan nimiä, historiaa, ajankohtaisia faktoja. On mielenkiintoista lukea islannin kalaviennistä ja toisaalta todeta, ettei mikään ole muuttunut parissakymmenessä vuodessa, edelleen bretagnelaiset kalastajat pistävät (pakaste)kalaa tuoville ulkomaille vastaan ja Ranskan hallituksen on myönnyttävä ja tyynnyteltävä omia kansalaisiaan ulkosuhteiden kustannuksella, sillä, kuten islantilainen toteaa: ”–… pieni maa, eihän meitä näy edes heidän sääkartoissaan.” (s. 245)

Nyt olen ongelman edessä: mitä tehdä kirjalle? Olin päättänyt laittaa sen eteenpäin, viedä johonkin kirjankierrätyspisteeseen tai divariin, mutta nyt? Kirjassa on jotakin, joka koskettaa minua läheltä, jotakin, jonka vuoksi voin täyttää Helmet-haasteen kohdan kolmetoista.

Olin tullut hakemaan häntä kotilomalle, aikaa oli kulunut, halusin kaikesta huolimatta viettää hänen syntymäpäiväänsä, huolimatta hänen parantumattomasta itsekeskeisyydestään, joka oli tehnyt jokaisesta käynnistä ylen piinallisen. Minun elämässäni tapahtui, mutta hän ei jaksanut, ei ehkä uskaltanut tietää siitä mitään. (s. 160)

No, tämä oli tällä kertaa tällainen hyvin nopeasti kirjoitettu tajunnanvirtabloggaus, ehkä sekava, ehkä ei, en tiedä. Vaikutuksen kirja joka tapauksessa teki, ja yllätti.

 

Göran Tunström
Kimmellys (Skimmer, 1996)
kääntänyt Arto Häilä
Gummerrus, 1997
286 sivua
Omasta kirjahyllystä (ostettu alennuksesta vuosia sitten).

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella, kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään ja kirja, joka kertoo sinusta.

Tapio Koivukari: Luodetuulen maa

Aaron muutti suuntaa ylös tuuleen, tullakseen valulaivaa vastaan, ettei ainakaan osuisi sen keulan eteen. Ei niistä tiedä, mimmoiset kiireet niillä on, ajavat vaikka yli, jos niikseen sattuu. Sanottiin kyllä, etteivät ne ihmisten yli saa ajaa, mutta sattuu sitä vahinkojakin. Ja onkareitten isännät ja kapteenit olivat niin suuria herroja, että voisivat tehdä mitä rookasi huvittamaan. Niinhän asia oli muutenkin, herroille oli luvallista moni semmoinen, joka ei rahvaalle käynyt laatuun. Eiväthän he muuten herroja olisikaan. (s.14)

Kaikille kirjoille on aikansa, näin olen saanut taas todeta. Olin ostanut Tapio Koivukarin Luodetuulen maan lähtiessäni ensimmäisen kerran pitemmäksi aikaa Ranskaan, mutta 1900-luvun alun raumalaisen saaristoelämän kuvaus ei ottanut tuolloin lainkaan tuulta purjeisiinsa, jos tällainen kielikuva sallitaan. Kaikki Ranskassa oli uutta, janosin saada tietää lisää. Rauma, minulle muutenkin vieras alue, tuntui todella kaukaiselta. Vikaostos? mietin ja lykkäsin kirjan takaisin hyllyyn.

Nyt on kulunut aikaa, vierähtänyt vuosia. Olen oppinut Ranskasta, sen historiasta ja arjesta paljon. Ja mitä enemmän opin, sitä kiinnostuneemmaksi tulen oman maani historiasta ja siitä, miten sekin omalla tavallaan nivoutuu osaksi suurempaa kokonaisuutta. Jokin aika sitten kirjasin ylös hyllynlämmittäjiäni eli kirjahyllyyn unohtuneita ja lukemista odottavia kirjoja, ja kas, se, johon ensimmäiseksi tartuin, oli Koivukarin Luodetuulen maa.

Pienten alkuvaikeuksien yli päästyäni aloin kuin aloinkin päästä mukaan Aaronin ja Fiinan ja heidän jälkeläistensä elämään Kuuskajaskarissa, lähiluodoilla ja Rauman haminassa. Koivukari piirtää hienoilla vedoilla kokonaiskuvaa 1900-luvun alun vaiheikkaista vuosista luotojen asukkaiden, luotsien, merimiesten ja muiden pienten ihmisten kokemusten kautta: on nälkävuosia, on Oolannin sotaa, on brittejä jotka tulevat pommittamaan Raumaa, on sorto- eli venäläistämisvuosia, on toiveita itsenäisyydestä ja sitten se itsenäisyyskin, josta tulee tieto pienellä viiveellä saaristoon, mutta tulee kumminkin. Ja lopulta sisällissota, jota käydään porvareiden ja kauan sorrettujen työläisten välillä. Voiton vievät porvarit, mutteivät yksin: he tarvitsevat apua Saksasta asti, ammattisotilaiden apua. Rauma on ehkä vain pieni satamakaupunki kaukana Suomen länsirannikolla, mutta osansa sekin on saanut maailmanhistorian näyttämömä.

Ehkä se juuri oli se, mikä minua tarinassa eniten kiehtoi. Että Suomi ja Rauma esiintyykin kansainvälisenä paikkana, jossa on puhuttu suomea, ruotsia, venäjää ja saksaa sujuvasti sekaisin. On ollut kiinalaisia linnoitusrakentajia ja belgialaisia lasitehtailijoita. Japanin sota on kaikkien huulilla kun mietitään, lähetetäänkö meiltäkin sinne poikia tapatettavaksi. Laivoilla vietiin voita ja munia engelsmanneille, puuta Ruotsiin. Merimiehet – ja heidän laivakokkinaan ollut Aaronin ja Fiinan tytär Sofia – kulkivat pitkiä matkoja Cardiffiin, Baskimaahan ja aina Amerikkaan saakka. Ja toivat tuliaisina tarinoita ja kahvia, nisujauhoja ja komeita kankaita. Ja sitten, kun ensimmäinen maailmansota alkaa, on Rauman satama kauttakulkupaikka niin itään kuin länteenkin:

Parin viikon kuluttua junat kulkivat päivittäin Raumalta Pietariin tuoden ihmisjoukkoja, joiden kaltaisia ei täälä oltu ennen nähty. Aatelisia, diplomaatteja, liikemiehiä, upseereita, lehtimiehiä, miehiä ja naisia, lapsiakin joukossa, mukana aivan tavallisia ihmisiä, jotka syystä tai toisesta olivat olleet kaukana kotoa sodan alkaessa, ihmisiä jos ei nyt kaikista kansanheimoista ja kielistä niin melkein ainakin. Lierihattuisia ja itsevarmoja amerikkalaisia, tweedpukuisia englantilaisia, vilkkaasti elehtiviä fransmanneja ja spanjuureja menossa länteen. Päättäväisesti askeltavia saksalaisia ja itävaltalaisia sekä kaikkia niitä kansanheimoja, joita heidän valtansa alle kuului: puolalaisia, tsekkejä, unkarilaisia, kroaatteja, kaikki menossa Rauman ja Ruotsin kautta kotiin. Ja toisesta suunnasta tulossa kaikkia Äiti Venäjän lapsia ja vielä kaukaisemman idän kansallisuuksia, suomalaisia, venäläisiä, puolalaisia, baltteja, ukrainalaisia, turkmeeneja, uzbekkeja, tataareja, kazaheja, burjaatteja, baskiireja, gruusialaisia, armenialaisia, kiinalaisia, mantsurialaisia, japanilaisia, ja luoja heistä kaikista lukua pitäköön. (s. 210)

Sota on mieletöntä, mutta niin on köyhyyskin. Kenties juuri vaskisepän ja entisen miliisipäällikön Tobias Grönroosin suulla Koivukari pohdiskelee omia mietteitään: ”Miksei järki ja hyvyys voisi vallita omalla voimallaan, miksi aina täytyy uhata, sortaa ja tappaa? Jos keväisessä maakellarissa perunaidullakin on tarpeeksi vaistoa kurottaakseen kohti valoa, miksi se on ihmiselle niin vaikeaa?” (s. 308)

Mielenkiintoinen, paljon ajatuksia herättävä kirja. Taidan tarttua Koivukarin teoksiin vastakin – tai hänen suomentamiinsa islantilaisiin kirjoihin, niistä Koivukarin nimi on itse asiassa alunperin mieleeni jäänytkin.

 

Tapio Koivukari
Luodetuulen maa
Johnny Kniga, 2002
336 sivua
Ostettu kirjakaupasta vuosia sitten.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan nimi on mielestäsi kaunis,  Suomen historiasta kertova kirja ja valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.

François-René de Chateaubriand: René

I listened to his melancholy songs, which reminded me that in every country the natural human singing voice is sad, even when it expresses happiness. Our heart is an unfinished instrument, a lyre lacking some of its strings, on which we are forced to render the accents of joy in a tone dedicated to sighs.

François-René de Chateaubriand tunnetaan erityisesti mammuttiteoksestaan Muistoja haudan takaa. Mutta on hän kirjoittanut toki paljon muutakin. Jos ei halua heti käydä tiiliskiven kimppuun, kannattaa aloittaa niistä huomattavan paljon lyhyemmistä tarinoista.

Niin ajattelin ja latasin netistä ilmaiseksi Renén vuodelta 1802. Pienoisromaani tai pitkä novelli, mihin rajan sitten vetääkään, on myös suomennettu, mutta tämä ilmaisversio on englanniksi.

Olin jotenkin varautunut, että René kertoisi Chateaubriandin kokemasta ja näkemästä Amerikassa ”jalojen villien” luona, mutta itse asiassa teoksesta löytyy lähtökohdat siihen pääteokseen eli niihin muistoihin haudan takaa. En tosin ole sitä lukenut, mutta näin olen ymmärtänyt ja itsekseni päätellyt. Nuori René on nimittäin selvästikin François-Renén alterego, kuten nimikin jo vihjaa: Ranskan vallankumouksen terroria ja toisaalta melankolista elämään väsymistään Amerikkaan pakeneva ylhäinen nuorimies, joka Amerikassa ei niinkään katsele ympärilleen ja kerro, mitä näkee, vaan palaa puun juurella tarinoidessaan rakkaisiin, vaikeisiin ja haikeisiin muistoihin. Lapsuuteen vanhassa ranskalaisessa linnassa (”[…] the paternal chateau, situated amongst forests, beside a like, in a remote province” löytyy Combourgista Bretagnesta ja kuuluu edelleen Chateaubriandin suvun omistukseen), ihaniin päiviin sisaren kanssa, isäsuhteen vaikeuteen, Euroopan turneeseen, siskon yllättävään päätökseen vetäytyä luostariin. Selvästi taustalla on surullinen rakkaussuhde tai -huoli, mutta päätös pysyy.

Tyyliltään René edustaa ranskalaista romantiikkaa, tottahan toki, pidetäänhän Chateaubriandia tyylisuunnan isänä. Nykylukijalle kieli voi tuntua koukeroiselta ja tuon ajan ihminen kovin dramaattiselta ja pateettiselta sanan varsinaisessa merkityksessä – ja toisaalta se näyttää, miten kamalan vähän ihminen on muuttunut. Vaatetus, teknologia ja arkkitehtuuri ovat eri, mutta ihmisluonto pysyy samana. Mitä nyt nykyään uskonto(j)a on muodikasta vähätellä ja katsoa nenänvartta pitkin, kun taas 1700- ja 1800-lukujen taitteessa usko ja kirkko olivat vahvalla sijalla ihmisen elämässä. Ja yllättäen juuri siihen liittyvät kuvaukset ovat Renén voimakkainta ja kiehtovinta antia. Ehkäpä me olemme menettäneet jotakin ihmisyydestämme palvoessamme vain aivoja ja sähkökäyriä ja unohtaessamme sen jonkun muun?

The priest finished his sermon, donned his vestments once more, and continued the rite. Amélie, supported by two young nuns, knelt on the highest step of the altar. I was summoned to fulfil the paternal role. At the sound of my nervous steps in the sanctuary, Amélie was ready to faint. I was placed next to the priest, in order to pass him the scissors. At that moment I again felt violent emotion; I was about to give vent to my frustration, when Amélie, summoning her courage once more, gave me a look so full of reproach and sorrow that I was dismayed. Religion triumphed. My sister profited from my confusion; she bowed her head bravely. Her beautiful tresses fell to the ground around her, beneath the sacred blades; a long muslin robe replaced her fashionable dress, without rendering her appearance less touching; her troubled brow was hidden by a linen band; and the mysterious veil, double symbol of virginity and religion, covered her shorn head. She had never seemed more beautiful. The gaze of the penitent was fixed on the dust of this world, yet her soul was in Heaven.

Pienoisromaanin voi ladata ilmaiseksi netistä myös ranskaksi (hahaa, pitäisikö seuraavaksi kokeilla?) tai lukea suomeksi, teoksen on kustantanut Faros-kustannus, ja kirjasta löytyy luemma myös kääntäjän alkusanat. Tämä vaihtoehto alkoi itse asiassa kiehtoa; kirja on varsin lyhyt ja kestää ehdottomasti useammankin lukemisen. Niin, tai sitten voi jatkaa eteenpäin ja lukea seuraavaksi Atalan.

1800-luvun tarina kohtaa 2010-luvun maailman, eli René netistä ladattuna, printattuna ja kahvilassa aperolla luettuna.

François-René de Chateaubriand
René
Alkuperäinen teos on ilmestynyt ranskaksi vuonna 1802
Kääntänyt englanniksi A. S. Kline, 2010
ladattu netistä ja printattu paperille.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta ja kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

Voltaire: Candide

Kehottakaa huviksenne jokaista matkustajaa kertomaan vaiheitansa. Jos löytyy yksi ainoa, joka ei ole usein kironnut elämäänsä, ei ole monesti otaksunut olevansa onnettomin kaikista ihmisistä, heittäkää minut mereen pää edellä. (s. 45)

voltaire_candide

Luin Voltairen Candiden toiseen otteeseen viime vuoden lopulla, mutten ehtinyt siitä bloggaamaan. Pari sitaattia olin kirjannut ylös, siinä kaikki. Mutta kirja on jäänyt pyörimään mieleeni, ja yllättäen aivan eri asiasta kuin mistä olin alun perin ajatellut kirjoittaa.

Nimittäin kuvaus Eldoradosta, unelmien yhteiskunnasta, jonka ei ole vuorten piilossa ollessaan tarvinnut ”pelätä Euroopan kansojen ryöstöretkistä” ja jossa ei ole ”munkkeja, jotka opettavat, väittelevät, hallitsevat, juonittelevat ja polttavat roviolla ihmisiä jotka eivät ole samaa mieltä kuin he”. Ei, sen sijaan Eldoradossa pukeudutaan hyvin, syödään, juodaan ja keskustellaan henkevästi, kuningasta ei pokkuroida vaan tämä syleilee vieraitaan rakastettavasti kuin vanhaa tuttua ja maalliset rikkaudet ovat kaikkien kansalaisten yhteisessä käytössä: suihkulähteet suihkuttavat puhdasta vettä, ruusuvettä ja likööriä, torien jalokivikiveykset uhoavat mausteneilikan ja kaneelin tuoksua. Parlamenttia, oikeuspalatsia ja vankiloita ei ole, sillä Eldoradossa ei käräjöidä koskaan.

Mutta ihminen on hauras, ja vaikka hän saisi kaiken, ei hän ole tyytyväinen. Candiden rakastettu Kunigunde ei nimittäin ole Eldoradossa, joten siellä ei ole mitään. Candiden palvelija Cacambo on poislähdöstä mielissään, sillä:

[…] ihminen näet haluaa liikkua maailmalla, olla olevinaan jotakin maanmiestensä silmissä ja kerskua siitä, mitä on nähnyt matkoillaan, ja sen vuoksi nämäkin kaksi onnellista päättivät luopua onnestansa ja pyytää Hänen Majesteetiltaan lupaa lähteä pois. (s. 71)

Tyhjin käsin vieraiden ei tarvitse lähteä, ja tämä on se lause, joka on erityisesti jäänyt mieleeni pyörimään:

– En ymmärrä, sanoi [Elodradon kuningas], – miksi te eurooppalaiset olette niin kovin mieltyneet keltaiseen soraamme, mutta ottakaa sitä niin paljon kuin haluatte ja olkoon se onneksenne. (s. 72)

Niinpä! Tuo on se asia, mitä aina ihmettelen. Miksi jokin kivilaatu on nostettu toisten yläpuolelle (vaikka toki kaunis silmiimme onkin), miksi sen vuoksi ollaan valmiita tappamaan ja vuodattamaan verta, miksi ihminen haluaa kerskailla materialla. Voltaire ei tietenkään anna, vaan Candide ja Cacambo menettävät kaiken ja ovat pian taas rutiköyhiä ja joutuvat sen sijaan orjakaleeriin.

Voltairen Candidesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon ja on hykerryttävä kuvitella, miten se – pirullisena, aikaansa kritisoiden ja sille nauraen – on otettu vastaan 1700-luvun Ranskassa. No, sehän tietenkin kiellettiin. Eikä vain Ranksassa, vaan myös Yhdysvalloissa, tuossa sananvapauden ja demokratian mallimaassa. Haha!

Sanotaan toki, että Candide on Voltairen vastaus Gottfried Wilhelm Leibnizin optimismiajattelulle, mutta kyllä se peilaa hienosti myös ranskalaista yhteiskuntaa ja meidänkin aikakauttamme.

Ja ihan lopuksi, miten kaikki sittenkin liittyvät kaikkeen ja kaikella on tarkoitus, miten hullu maailma ikinä olisikaan:

– Kaikki tapahtumat kytkeytyvät yhteen parhaassa kaikista mahdollisista maailmoista. Jos näet teitä ei olisi neiti Kunigundeen kohdistuneen rakkautenne takia ajettu pois kauniista linnastanne ja jos ette olisi silloin saanut kovia potkuja takalistoonne, joe ette olisi joutunut inkvisition tuomittavaksi, jos ette olisi vaeltanut Amerikan halki jalkapatikassa, jos ette olisi antanut paronille kelpo miekaniskua, jos ette olisi menettänyt kaikkia Eldoradon hyvän maan lampaitanne, ette nyt söisi täällä hillottuja sitruunia ja pistasioita.
– Hyvin sanottu, vastasi Candide, – mutta meidän tulee viljellä puutarhaamme. (s. 135)

Voltaire
Candide (Candide, 1759)
Suomentanut ranskan kielestä J.A. Hollo
Tammi, 2001, 5. painos, ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1953
135 sivua
Omasta kirjahyllystä

Helmet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin 1700-luvulla kirjoitettu kirja, kirjassa rakastutaan, kirjassa on myrsky, jossain päin maailmaa kielletty kirja (Ranska, Yhdysvallat), kirjassa joku kuolee ja kirjassa on alle 150 sivua.

Jun’ichirō Tanizaki: Some prefer nettles

For Kaname a woman had to be either a goddess or a plaything. Possibly the real reason for his failure with Misako was that she could be neither. Had she not been his wife he might have been able to look on her as a plaything, and the fact that she was his wife made it impossible for him to find her interesting. (s. 80)

Nappasin kirjahyllystäni matkaluettavaksi japanilaisen Jun’ichirō Tanizakin romaanin Some prefer nettles, jonka olin lukenut viitisentoista vuotta sitten, mutta aika lailla jo unohtanut tarinan. Oli siis aika uusinnalle.

Kirjan takakannessa juoni kuvataan seuraavasti: Kaname seeks escape from his vacuous domestic existence in the arms of a beautiful Eurasian, and closes his eyes to the possibility that his wife may take a lover. Kuvaus vie kuitenkin harhaan, sillä tosiasiassa se kaunis euraasialainen (prostituoitu) esiintyy vasta aivan kirjan lopussa, eikä Kaname suinkaan ole sulkemassa silmiään vaimon rakastajalta, vaan päinvastoin kannustaa vaimoaan ulkopuoliseen suhteeseen toiveenaan, että tälle löytyisi kunniallinen paikka yhteiskunnassa heidän avioeronsa jälkeen. Mahtaako takakannen tekstin kirjoittaja olla lainkaan lukenut kirjaa, vai silmäillyt vain?

Tarinan kerrotaan olevan pitkälti omaelämäkerrallinen sikäli, että Tanizaki itse tarjosi omaa vaimoaan ystävälleen, jonka kanssa vaimo menikin naimisiin sen jälkeen, kun Tanizaki oli ottanut hänestä eron. Edelleen kerrotaan, ettei Tanizakilla ollut mitään vaimoaan vastaan, hän vain oli menettänyt kiinnostuksensa tähän, samoin kuin tarinan Kaname.

Mutta millään sillä ei ole oikeastaan merkitystä, vain tarinalla. Kaname on Tokiosta vuoden 1923 suuren maanjäristyksen jälkeen Osakaan muuttanut ylempään keskiluokkaan kuuluva mies (kuten Tanizakikin), jonka suhde naisiin on jokseenkin kieroutunut: hänelle naiset ovat joko leikkikaluja tai madonnia. Koska vaimo ei loksahda kumpaankaan lokeroon, hän on menettänyt kiinnostuksensa tähän. Se ei tarkoita kuitenkaan että eroaminen olisi yksinkertainen asia: heillä on yhteinen lapsi ja yhteinen arki, ja vaimo hoitaa vaimon velvollisuudet hyvin, vain kamarin puolella ei tapahdu mitään. Se, joka tilanteesta kärsii, on itse asiassa vaimo.

Toisenlaisen näkökulman aiheeseen antaa Kanamen appiukko, joka harrastaa perinteistä japanilaista bunraku-nukketeatteria ja jolla on täydellinen – nukkemainen – nuori rakastajatar O-hisa. Appi kouluttaa rakastajattarestaan täydellistä naista pukeutumisineen ja harrastuksineen. Nainen tekee kuten mies toivoo, mutta valittaa tämän selän takana pukujen kiristävän ja soittamisen olevan pitkästyttävää. Kuitenkin tämän näennäisen epäsuhtaisen pariskunnan välillä on side ja tietynlainen harmonia.

Kanamen moderni, länsimaistunut vaimo Misako inhoaa isänsä perinteistä rakastajatarta, joka puolestaan salaa kadehtii Misakoa ja tämän vapautta. Appiukko taas yrittää pelastaa tyttärensä avioliiton johdattelemalla Kanamen bunrakun pariin, joka yllätyksekseen huomaa kiinnostuvansa aiemmin pitkästyttävänä pitämästään nukketeatterista löytäessään nukesta naiseuden täydellistymän.

Paljon siis tasoja yhdessä ja jokseenkin lyhyessä (151 sivua, joista kahdeksan kääntäjän esipuhetta) kirjassa! Lisäksi Tanizakin kieli ja ilmaisu on tavattoman kaunista, joka tulee esiin englanninnoksessakin. Olisipa tämä käännetty suomeksi…

Minua kiinnostaa tietenkin myös se, miten Tanizaki käsittelee maansa länsimaistumista ja länsivaikutteita. Tässä eletään aikaa ennen amerikkalaistumista ja vaikutteet tulevat pikemminkin Euroopasta. Erot idän ja lännen välillä ovat valtavat niin ajattelussa kuin tavoissa, ja vaikka Kanamen ikäpolvea maan avautuminen länteen kiehtookin, appiukko kääntyy takaisin perinteisiin. Tarinassa länsi tulee esiin erityisesti bordellin kautta, jota johtaa viinaan menevä brittinainen. Eroavaisuus tulee paitsi suhteessa seksuaalisuuteen, myös suruun ja sen näyttämiseen.

Kaname had heard that foreign women tend to weep, but this was the first time he had actually seen one of them weeping. Somehow it struck him as intensely sad, just as a foreign song with whose melody he was still not entirely familiar could strike him with the force of its melancholy.
’Where did your brother die?’
’In Canada.’
’How old was he?’
’Forty-eight, forty-nine, fifty – something like that, I think.’

Sananen vielä itse kirjasta esineenä: se on surkea. Pokkarina myytävän kirjan paperi on halpaa, mutta kirjan hinta on suhteellisen korkea (1500 jeniä joskus viisitoista vuotta sitten), minkä lisäksi sivujen ulkoreunojen marginaali on leveämpi kuin sisäreunojen: kun kirja ei edes avaudu kunnolla, on todella tuskallista yrittää lukea sängyssä maaten! Kirosin kirjan valmistajaa monta kertaa yrittäessäni pidellä sitä auki edessäni yhdellä kädellä.

Yritä nyt tätä lukea!

Junichirō Tanizaki
Some prefer nettles (Tade kuu mushi, 1929)
Kääntänyt englanniksi Edward G. Seidensticker
Vintage, 2001. Ensijulkaisu Britanniassa 1956
151 sivua
Omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan nimi on mielestäsi kaunis ja valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.

Anna Gavalda: L’échappée belle

– Ô mon châtôôôô, c’est le plus  bôôôô des châtôôôôôôôôôô…

Simon chantait, Vincent riait et Lola souriait. Nous marchions tous les quatre au milieu  d’une chaussée fissurée d’herbes folles  à l’éntrée d’un petit village de l’Indre.

(Kömpelö käännös: – Oi mun linnaaaani, se on kaikkein kaaaaunein linnoistaaaaaaaa….

Simon lauloi, Vincent nauroi ja Lola hymyili. Me neljä kävelimme keskellä rikkaruohojen rikkomaa tietä kohti pientä indreläistä kylää.)gavalda_echappee_belle

Olen ollut vuoden alkuvaiheessa hyvin kiireinen ja iltaisin väsynyt, joten 101 kirjaa -haasteen e-kirjat jäivät auttamatta kesken (ei kiitos ruutuun tuijottelua enää päivän päätteeksi) ja sen sijaan nappasin kirjahyllystä Anna Gavaldan pienoisromaanin L’échappée belle (suomeksi käännetty nimellä Karkumatka).

Olin ostanut kirjan vuosia sitten kielenoppimistarkoituksessa: Gavalda kirjoittaa nykyranskaa ja nyky-Ranskasta ja tekstiä puhkovat pitkät keskustelut. Kirjan pituus, tai oikeastaan lyhyys, tuntui sekin tässä kohtaa sopivalta.

Muutama vuosi sitten en kuitenkaan tajunnut tekstistä mitään. Tarkistin sanoja lukiessani, sitten merkitsin sanoja tarkistaakseni ne jälkikäteen, mutta lukeminen ei edennyt.

Nyt jätin molemmat pois. Enhän lue englanniksikaan sanakirja toisessa kädessä vaan tarkistan myöhemmin ne sanat, jotka ovat jääneet häiritsemään. Ja kas: Gavaldan tarina alkoi viedä mukaansa. Yllätyksekseni vieras kielikään ei haitannut, vaikka olin väsynyt.

Kuten kirjailija kirjan takakannessa toteaa, ”Tällä pikku kirjalla ei ole muuta tarkoitusta kuin kutsua teidät osallistumaan tälle piknikille. Toisiaan rakastavien ihmisten joukkoon, ihmisten, jotka rakastavat elämää.”

Ja sellainen tarina tosiaan on. Kepeä, naisten välinen sanailu hetkittäin ärsyttävää, haikea, kaunis, rakastava. Toisiaan lopulta ymmärtävä. Joskus on väsyttävää olla niin aikuinen, on vaikea päästää irti, lähdettävä pienelle karkumatkalle, tarrauduttava muistoihin, oltava hetken niin kuin silloin kun oltiin pieniä, teinejä, nuoria. Kuka sen olon paremmin ymmärtäisi, kuin sisarukset?

Luin kirjan alkukielellä ja mieleni tekisi kurkistaa, miten se on suomennettu. Pidän nimittäin Gavaldan kirjoitustavasta. Hän sekoittaa kaunista runollista ranskaa nykykielen anglismeihin ja töksähtelevään puhetapaan, lataa sekaan brändejä ja merkkejä kuten nykyään tehdään ja leikittelee oikeinkirjoituksella, kuten yllä postauksen ensimmäisessä lainauksessa.

– Hé, Carine… dis un prix pour l’Exfoliant Double Générateur d’Azote à la vitamine B12 de chez Estée Lauder. (s. 9)

(– Hei, Carine… sano hinta Estée Lauderin B12-vitamiinia sisältävälle typpi-ihonkuorimistuplageneraattorille. [tai jotain sinnepäin])

Boum. Sept chatons d’un coup. C’est not’ Pop qui était content ! (s. 33)

(Paf. Seitsemän kissanpentua kerralla. Se oli meijän faija joka oli tyytyväinen!)

Des clins d’oeil, des souvenirs, des slow’s ratés en souvenir de soirées pourries, miousic wâse maille feurst love pour la belle Marianne […] (s. 91)

(Silmäniskut, muistot, epäonnistuneet hitaat jotka muistuttivat pilalle menneistä iltamista, mjuusik vos mai föörst lov  kauniille Mariannelle […])

Ongelmiakin varmasti on ollut. Jo kirjan nimi L’échappée belle sisältää ranskaksi sellaista ihanaa kepeyttä ja pientä suloista kapinaa, mitä pelkkä suomenkielinen simppeli karkumatka ei oikein tavoita.

Mutta ehkä siinä on se suomalaisen ja ranskalaisen ero, kaikki ei vain käänny. Eihän suomalainen puhu rakkaudestakaan niin höyhenenkeveästi ja samalla surumielisen lämpimästi. Kuinka usein me sanomme perheemme jäsenille että he ovat kauniita, että rakastamme heitä, niin syvästi kuin vain läheistä ihmistä voi rakastaa? Ei, me kerromme sen toisin, tai kuvittelemme että toinen tietää sen sanomattakin.

Grosse bouffée de tendresse pour ces trois-là et intuition que nous étions en train de vivre nos dernières tartines d’enfance…

(Voimakas tuulahdus hellyyttä noita kolmea kohtaan ja tunne kuinka elimme parhaillaan lapsuutemme viimeisiä rippeitä…)

Gavalda myös jaottelee tekstin paperilla kevyesti melko lyhyisiin kappaleisiin, mikä tuo kokonaisuuteen ilmaa. Se toi mieleeni ruudulle kirjoittamisen tyylin, missä kappaleiden välillä on oltava tilaa, muuten tekstiä ei jaksa lukea. Pidin siitä kovasti myös paperilla. Gavaldalla on oma kirjoitustapansa, joka tuo etäisesti mieleeni Marguerite Durasin, johon aikoinaan ihastuin juurikin hänen kirjoitustapansa vuoksi.

gavalda_echappee_belle_merkinnat

Ensin tein merkintöjä…

gavalda_echappee_belle_sivu

…ja sitten annoin vain mennä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan nimi on mielestäsi kaunis, kirjablogeissa kehuttu kirja, kirja jossa kukaan ei kuole, kirja kirjailijalta jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan (olen lukenut Viiniä keittiössä ja aloittanut Kimpassa-kirjaa, josta en kuitenkaan innostunut), kirjassa mennään naimisiin, kirjan kannessa on eläin (koira) ja kirja jonka lukemista olet suunnitellut pitempään

Anna Gavalda
L’échappée belle
Le Dilettante, 2009
126 sivua
ostettu ulkomailta.