Aihearkisto: romaanit

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Kaikella sanottavalla on aikansa.

Kyung-sook Shinin romaani Pidä huolta äidistä on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani, mikä tuntuu yllättävältä, sillä onhan sen naapurimaista, Japanista ja Kiinasta, ollut jo pitkään tarjolla teoksia suomeksi. Pikkuinen Korea, vieläpä kahtia jaettu, on jäänyt näiden kahden mahtimaan väliin.

Tunnistan ongelman itsekin: olen lukenut japanilaista kirjallisuutta suhteellisen monipuolisesti, kiinalaistakin jonkin verran, mutta korealaisista tämä oli ensimmäiseni. Kiinnostus on kuitenkin herännyt, sekä maahan (maihin) että sen kirjallisuuteen, ja ilokseni olen pannut merkille, ettei tämä suinkaan ole jäänyt ainoaksi käännetyksi korealaisteokseksi. Toivottavasti trendi jatkuu ja jossain vaiheessa saadaan myös vanhempaa korealaiskirjallisuutta luettavaksi.

Pidä huolta äidistä on erään perheen tarina, jonka kautta kirjailija heijastelee sukupolvien muutosta Koreassa. Vanhempi sukupolvi on elänyt hyvin erilaisessa ja huomattavasti köyhemmässä, sodan runtelemassa maassa kuin heidän lapsensa, maalta kaupunkiin muuttaneet kosmopoliittiset nykykorealaiset. Muutos on todella ollut nopea ja valtava.

Tarina alkaa perheen äidin kadotessa ihmisvilinään Soulin metroasemalla. Iäkkäät vanhemmat ovat tulleet tapaamaan lapsiaan kaupunkiin, mutta isä ei huomaa äidin jääneen metrosta laiturille. Lapset yrittävät löytää äitiään, turhaan. Samalla he tutkiskelevat itseään ja suhdettaan äitiin ja huomaavat, etteivät tunteneetkaan tätä kuten olivat kuvitelleet. Toisaalta, kuka tuntee kenet? Olemmeko kaikki erilaisia eri ihmisille, näytämmekö eri puolet itsestämme, tietoisesti tai tiedostamatta? Entä miten olemme kohdelleet läheisiämme? Olemmeko olleet oikeudenmukaisia, reiluja vai itsekkäitä? Entä mikä on äiti, kuka hän on? Näitä asioita pohditaan kunkin perheenjäsenen silmin.

Shin käyttää eri kertojaääniä eri henkilöiden kohdalla: kolmatta persoonaa, minä-muotoa ja kaikkein kiehtovimpana yksikön toista persoonaa, jolloin lukija sujautetaan henkilön saappaisiin. Ensin mietin, mitä sillä halutaan sanoa. Onko puhuttelija kadonnut äiti, kenties kuollut äiti, vai jokin ylempi ääni, vaiko kenties henkilöhahmon omatunto. Hetken ajattelin, että ei kai se (inhoamani) sinä-passiivi ole, mutta ei, siksi se on liian aktiivinen. Lopulta tulin siihen tulokseen, että kyseessä on nimenomaan lukijan asettaminen kirjan henkilön tilalle. Tämä oli uutta minulle, ja toimi loistavasti.

Pidin muutenkin kirjan kerrontatavasta. Se ei asettanut minua lukijana ihmettelijän tai vieraan rooliin, vaikka korealainen yhteiskunta minulle vieras onkin. Mutta ihminenhän on sama, ihmiselämä. Pienet asiat muuttuvat, kuten nimet, ruoat ja uskonnolliset tavat, siinä kaikki. Toisaalta oli kiehtova todeta, miten luonnollisesti ruoka ja ruoanlaitto ovat korealaisessa elämässä mukana, kirjassa laitetaan koko ajan ruokaa ja puhutaan ruoasta, mutta ilman että sitä nostetaan millään tavalla erityisesti esille. Jotenkin se tuntui niin hyvältä, kun kotimaassa ruoasta on tullut niin kamalan vaikea ja hankala asia.

En tiedä miksi, mutta ehkä eniten minua kosketti, yllätti tai ainakin mieleeni painui äidin oma puheenvuoro kun hän katselee nuorinta tytärtään, kolmen lapsen äitiä sivusta. Myös kadonnut äiti käy läpi omaa elämäänsä ja suhdettaan lapsiinsa, puolisoonsa ja muihin ihmisiin, miettii, mitä on tehnyt oikein ja mitä väärin. Nykyäidin rooli ei lopulta ole sen ihmeellisempi, vaikeampi tai helpompi kuin entistenkään, erot ovat vain nyansseissa. Kuten elämässä muutenkin.

Ja muuten se, mistä näissä itäaasialaisissa kirjoissa yleensäkin pidän, on moralisoimattomuus. Ihmiset ovat ihmisiä hyvine ja huonoine puolineen. Niin tässäkin tarinassa. Välillä tosin se ”pidä huolta” -teema tuntui nousevat vähän turhankin paljon esille, vähempikin olisi riittänyt, mutta toisaalta jakoa hyvään ja pahaan ei tehdä, kaikissa on molempia.

Ajatuksia herättävä kirja, jonka voisi lukea uudestaankin.

Niin, aloittelin tätä tosiaan jo tammikuussa kun Kuukauden kieli -haasteessa oli korean vuoro, mutta lukeminen katkesi kun oli niin paljon muuta kesken… Nyt oli sopiva hetki jatkaa. Kaikelle on oma aikansa.

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä
alkuperäinen koreankielinen teos Omma rul put’akhae, 2009
suomentanut Taru Salminen
Into, 2015
210 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Anja Snellman: Lähestyminen

Jokainen on hyvä jossain asiassa. Minä osaan katsella merta.

Luin Anja Snellmanin pienoisromaanin Lähestyminen eräänä vapaapäivänä. Miten ihana onkaan joskus keskittyä yhteen tarinaan yhtenä päivänä: aloittaa aamulla, käydä välillä uimassa, syödä lounasta, pohdiskella lukemaansa ja jatkaa. Lähestyminen oli sekä pituudeltaan, aiheeltaan että tyyliltään täydellinen vapaapäivän kirja.

Olin tainnut lukea Snellmanilta vain yhden teoksen tätä ennen, ja siitäkin on liki parikymmentä vuotta aikaa. Toki tunsin hänen uransa ja elämänsä käänteet pääpiirteittäin jo pelkistä lehtiotsikoista. Tiesin hänen olevan kotoisin Kalliosta, asuneen Kreetalla perheineen, eronneen ja sitten rakastuneen uudelleen, ja valmistuneen  psykoterapeutiksi jossain vaiheessa. Kun kirjan kannessa on kirjailijan kasvokuva ja päähenkilönä psykoterapeutti ja tapahtumapaikkoina Helsingin Kallio ja Kreeta, oli tietenkin mahdotonta olla vetämättä ainakin jonkinlaisia yhtäläisyysviivoja kirjailijaan itseensä. Mutta haittaako se?

Kirjoitin ensin ihastuksissani: ”Tämähän keinuu kuin leppeillä aalloilla olisi, kauniisti, tummilla vesillä, jota auringonsäteet lämmittävät. Se-pronominikaan ei häiritse nyt, se kuuluu puheenparteen, joka kaikessa rumuudessaan on kirjoitettu kauniiseen muotoon.

Sillä näin se alkaa. Kertomuksessa limittyy kaksi tarinaa ja kaksi maailmaa: psykoterapeutin keskiluokkainen ja Ile Zorbas Ojasen huumehöyryinen maailma. Nämä kaksi tapaavat terapeutin huoneessa ja he löytävät yhteyden Kreetasta: siellä terapeutti viettää lomiaan perheensä kanssa, joka hajoaa, ja siellä, jossakin siellä on Ile Zorbas Ojanen saanut alkunsa, kukaan vain ei tiedä kuka hänen isänsä on, joku vitun homotarjoilija kai. Pieni poika on mennyt rikki jo lapsuudessa ja hänen koikkelehtivan elämänsä päätösnäytös nähdään heti kirjan ensisivuilla.

Mutta se, miten Snellman kertomustaan kertoo, on oikeastaan aika lumoava. Surumielinenkin, mutta ei raskas. Psykoterapeutti katselee omaa elämäänsä taaksepäin katsoessaan luurangonlaihaa ja likaista Zorbasia, hän löytää hetkittäin kiintopisteitä tästä ja tämä tarttuu niihin, muttei luota kehenkään ja lipsuu taas otteesta. Näiden kahden maailman välistä kuilua alleviivaa myös terapeutin ikkunasta avautuva näkymä telakalle, jossa valmistuu maailman merille ja lopulta Karibialle suuntaava luksusristeilijä sekä Titaniciksi nimetty huumeriippuvaisten korvaushoitokeskus. Sama meri, ja niin erilainen eri ihmisille.

Entä ne yhtäläisyydet? ”Onko se liikaa omasta elämästä, palasia, jotka on nidottu toisiinsa ja koristeltu kauniilla sanoilla? Luenko kertomusta vai A.S.:n elämän palapelitarinaa?” kirjoitin melko alkuvaiheessa muistilehtiööni, mutta totesin lopulta että ei, ei se sitä ole, tai ei vain sitä. Kuten Ebba Witt-Brattsrömin kohdalla, myös tämän kirjan kanssa kävi niin että ne ”oikeat” hahmot siellä taustalla liukenivat vähitellen pois, ne eivät ole oleellisia, vain tarina. Ja siihen minä upposin, se jäi minuun resonoimaan.

Ja hyvä niin. Sillä minun on tunnustettava, että Snellmanin ahkera esiintyminen mediassa on työntänyt minua poispäin hänen kirjoistaan. Minulle käy näin aika usein. On siis unohdettava lehtijutut, suljettava niiltä silmänsä ja keskityttävä kirjallisuuteen kirjallisuutena. Sillä sitähän minä lukea haluan, pikemminkin kuin kirjailijoista itsestään.

Anja Snellman: Lähestyminen
Otava, 2016
n. 143 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Mila Teräs: Jäljet

Minä elän silmilläni, katselemalla.

Mila Teräksen Helene Schjerfbeck -romaani Jäljet ei oikeastaan ollut lukulistallani. Eikös tämä ole jo tehty ja nähty, olin kirjasta lukiessani ajatellut, ja muistellut Rakel Liehun Helene-romaania vuosituhannen alusta. Olin Liehun kirjan lukenut pian sen ilmestyttyä ja vaikka siitä pidinkin, on se jo kirjana unohtunut. En ylipäätään ole ollut erityisen innostunut näistä minä-muotoisista kuvitteellista, mutta todellisista henkilöistä kertovista elämäkerroista. Eihän kukaan tiedä, millaista on ollut olla joku toinen, miksi siis väittää niin? Miksi kirjoittaa nimen kanssa, miksei kirjoita suoraan fiktiota jonkun elämäntarinaan pohjautuen (kuten W. Somerset Maugham Gauguinin kohdalla)?

Näitä mietin, ja kuitenkin tartuin Teräksen Jälkiin, kun se kirjaston e-kirjana eteen sattui. Sillä onhan Helene Schjerfbeckin elämäntarina kuitenkin sen verran kiinnostava, että siitä aina mielellään lukee. Ja ehkä minua myös uteloitti, miten Teräs oman Helenensä on toteuttanut

Teräs johdattelee lukijansa Helene Schjerfbeckin elämään takaumien kautta. Vanha Helene istuu parantolassa Ruotsissa ja on siirtymässä ajasta iäisyyteen, hän puhelee nuoruuden ystävänsä Helena Westermarckin kanssa, joka on ilmestynyt hänen rinnalleen. Tarina etenee kuin (Hollywood-)elokuvassa: parantolasta hypätään lapsuuteen, palataan takaisin parantolaan, sitten Pariisiin, parantolaan, Bretagneen, parantolaan, jne. Itse elämäntarinaan ei tule uusia näkökulmia eikä kirjailija lähde viemään sitä omille poluilleen. Kaikki on tuttua, ainakin jos Schjerfbeckin elämä ja teokset ovat ennalta tuttuja.

Mielenkiintoisen kaaren kertomus kyllä tekee. Helene Schjerfbeckin elämään mahtui köyhyyttä, matkoja, menestystä ja kaksi sotaa. Menetystä monenlaista, mutta samalla tinkimätöntä rakkautta ja uskoa taiteeseen. Mihinkään feministiseen paatokseen Teräs ei luojan kiitos lähde, vaikka naistaiteilijoiden asema 1800-luvun lopussa ja Helena Westermarckin taistelu naisasialiikkeen puolesta tuleekin selväksi. Mutta se on vain sivujuonne, kuten onkin: merkittävää on Schjerfbeckin elämä ja taide, kuten näin jälkikäteen nähdään. Ja ne muutamat ihmiset, tällä kertaa miehiä, jotka sen merkityksen jo varhain ymmärsivät.

Mila Teräs kirjoittaa runollisesti ja hiukan teatraalisesti, minun makuuni turhankin runsain kielikuvin: yön pimeyttä verrataan luumumehuun ja aurinko  vuotaa lattialle kuin halkaistu hedelmä. Helenestä Teräs piirtää runotyttömäisen kuvan, romanttisen, surumielisen, omaa lasta kaipaavan ja rakkaudessa pettyvän. Hiukan liian kiiltokuvamaisen ja hiukan liian ihailevan. Mutta aiheensa hän kuitenkin tuntee, mikä teki lukemisesta mielenkiintoisen ja sai jatkamaan. Luvutkin ovat lyhyitä, kuin muutaman siveltimenvedon pituisia.

Kiinnostavinta antia olikin oikeastaan epilogi. Se, miten Teräs kertoo innostuneensa Helene Schjerfbeckistä taidenäyttelyssä ja ryhtyneensä kulkemaan tämän jalanjäljissä, elämään Helenen kanssa, Helenen kautta. Hän vieraili Pariisissa, Bretagnessa, St Ivesissä, Saltsjöbadenissa Ruotsissa ja tietenkin Suomessa eri paikoissa, missä Helene oli asunut ja työskennellyt. Pientä tarkkuutta olisin toivonut taiteilijanimiin: van Gogh kirjoitetaan isolla, Pissarro kahdella s:llä. Ja guashi kuulostaa guas-hilta, jos sitä ei kirjoiteta šš:illä (tai ihan vaan kaksoisässällä, kuten nykyään suositellaan). Lähdeluettelo on joka tapauksessa pitkä, ja vaikka romaaneissa yleensä lähdeluetteloita karsastan, tähän se sopi. On tietenkin väärin sanoa näin, mutta melkein olisin lukenut mieluummin koko tarinan tästä näkökulmasta, Mila Teräksen ja Helene Schjerfbeckin tarinana, eräänlaisena matkakertomuksena taiteilijan rinnalla, sillä se, jos mikä, on kiinnostavaa.

Mutta tämä oli Teräksen valinta. Hän sanoo kirjoittaneensa kirjallisen muotokuvan Helene Schjerfbeckistä, ja sitä se toki onkin.

– Mutta minä en hylännyt Helsinkiä sen vuoksi, että olisin kiinnostunut kansallisesta virtauksesta.
Tulin Hyvinkäälle, jotta olisin vapaa etsimään sitä, mitä sisälläni on, jotta voisin ylipäätään elää ihmisenä ja taiteilijana. Minä en halua seurata muiden tietä. Olkoon Kalevala kaikkien johtotähti, minua se ei ole koskaan sytyttänyt sen enempää kuin symbolismikaan.

Toisinaan Teräs kirjoittaa todella hienoja lauseita, kuten tämä viimeinen ote. Tässä hän muutamalla sanalla tekee näkyväksi, mikä on muotokuvan merkitys ja johon valokuva ei sittenkään pääse. Kiehtovaa!

Lyhyidenkin istuntojen aikana minun piti sanoa hänelle monta kertaa ”pysy paikoillasi”, jotta saatoin hakea sitä, mikä hänessä liikkui, mikä oli hänen elämänsä salaisuus, se, mikä vielä määräisi hänen tekonsa.

 

Mila Teräs: Jäljet
Karisto, 2017
285 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Mä koen että sä hylkäsit ja mä en pääse siitä yli.

Laura Mannisen esikoisteos Kaikki anteeksi oli jäänyt mieleeni blogikirjoituksista ja jo(i)stakin lehtijutu(i)sta. Tiesin siis pääpiirteittäin mistä on kyse: Manninen on ollut väkivaltaisessa suhteessa, päässyt siitä yli ja kirjoittanut kokemastaan kirjan. Romaani se ei siis perinteisessä mielessä ole, sillä tarina perustuu tositapahtumiin, mutta ei se suora dokumenttikaan ole, sillä päähenkilöä lukuunottamatta nimet on muutettu, kertomus kirjoitettu kaunokirjalliseen muotoon, eikä muutenkaan kaikki ole ihan yksi yhteen totta (tosin kun jälkikäteen kuuntelin kirjailijan haastattelua jäi epäselväksi, mikä kohta ei ollut totta.) Oikeastaan kyseessä on varoitus, kuten Manninen itsekin useampaan otteeseen toteaa. Ettei kukaan muu joutuisi käymään vastaavaa läpi, että puhumattomuuden kierre lopetettaisiin nyt.

Emmin aikani tarttuako kirjaan vai ei, mutta koska Manninen ja myös tarinan Mikko ovat omaa ikäpolveani ja koska minua on viime aikoina alkanut kiinnostaa miten minun ikäiseni suomalaiset elämänsä näkevät ja kokevat ja miten siitä kirjoitetaan, varasin e-kirjan kirjastosta; se saapui sunnuntaiaamuna ja luinkin sen melkein yhdeltä istumalta, mitä nyt välillä lounasta söin.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu, tapahtumat etenevät omalla painollaan ja lukija tietää jo alussa, mihin tullaan: hurmaavalla Mikolla on pimeä puolensa, jota Laura tulee pakenemaan turvakotiin. Miten tässä näin kävi, on kysymys, johon haetaan vastauksia.

Olen nyt ehtinyt sulatella lukemaani liki viikon verran, ja huomaan, että tarinasta on jäänyt mieleen oikeastaan ihan eri asiat, kuin mitä se painottaa. Ruusukimppuja tuovan ja runoja rustailevan unelmamiehen paljastuminen väkivaltaiseksi ja hyväksikäyttäväksi lurjukseksi järkyttää tarinan kertojaa, se on ihan selvä. Mutta lukijana minua jää kiinnostamaan ne taustalla olevat asiat. On epäsuhtainen pariskunta: kympin tyttö, kunnollinen kaikin puolin, kultturelli helsinkiläinen, joka ei halua lapsia vaan keskittyä omaan elämäänsä (taustalla vanhempien avioero, joka ei ole ollut lapselle helppo). Ja liehakoiva pohjalaismies, jolla on kulissit pystyssä ja niiden takana koko elämä sekaisin. Nämä kaksi yrittävät aloittaa unelmien uusperhearjen ensin niin, että ollaan vuoroviikot Helsingissä ja Seinäjoella, kunnes päätetään kaikki, mukaanlukien Mikon entinen vaimo (!!) muuttaakin Helsinkiin. Lasten ehdoilla näes, ja Mikon ja uuden puolison myös. Löytyy unelmien muumitalo puutarhoineen, saunoineen ja porealtaineen (!!), ja vaikka ollaan vuokralla, voin vain kuvitella, minkälaista vuokraa tällaisesta talosta saa suhteellisen viehättävällä ja rauhallisella alueella maksaa. Mutta kaikille on omat huoneet, vuoroviikoiksikin.

En voinut olla pohtimatta, että missä määrin ihmisen – tässä siis Mikon – maailmankuva horjuu, kun kaiken täytyy olla niin pirun hienoa. On oltava talot, pelit ja vehkeet, vaimo, lapset ja uudet puolisot, porealtaat, kotistudiot, ruusukimput, kaikki. Rahaa ei ole, Mikko velkaantuu, hän häpeää ja kokee huonommuutta naisten edessä, jotka tuntuvat klaaraavan homman ja katsovan häntä alaspäin ja pitävän raha-asiatkin kunnossa, hänen päänsä menee sekaisin, ja hän turvautuu nyrkkiin. Hän tajuaa luhistuvansa ja lähtee jopa terapiaan, mutta viiden käynnin jälkeen sekin maksaa, samoin lääkkeet. Kaikki maksaa. Aivan kaikki. Joten hän tekee töitä, hullun lailla töitä, ja ahdistuu, sairastuu. Ei ole helppo suomalaisen miehen osa nykymaailmassa. Kun vielä tämäkin:

Tiesin, ettei Mikosta olisi viikonloppuisäksi. Se, mikä oli omassa lapsuudessani ollut se tavallinen järjestely, oli nykyaikaiselle eroisälle yksi kipeimmistä peloista: että äiti onnistuisi etäännyttämään lapset isästään.

Niin, halusin lukea kertomuksia nyky-Suomesta ja tietyllä tavalla juuri sitä sain. Ei, en millään muotoa väheksy naisen kokemaa väkivaltaa tai puolustele Mikon tekemisiä. Tietenkään. Mutta jostakin se kumpuaa ja sitä minä mietin. Samoin sitä, millaisia ihmisiä kasvaa niistä lapsista, joita heitellään äitien ja isien välillä reput selässä viikonloppuisin tai vuoroviikoin, kun jo edellinen sukupolvi on näin sekaisin. Laura puhuu voikukka- ja orkidealapsista. Toiset selviävät, puskevat asvaltin läpi ja kukkivat kaikista vaikeuksista huolimatta, toiset kääntyvät sisäänpäin, pitävät kokemuksensa sisällään kunnes ne purkautuvat ulos tavalla tai toisella. Ei sillä, että ihmisen osa olisi koskaan ollut helppo, mutta silti.

Manninen kertoo kirjoittaneensa tarinansa juna- ja bussimatkoilla, nopeasti, kuin saadakseen sen vain ulos itsestään. Mikon osuudet on lisätty myöhemmin. Se näkyy. Se oma tarina tulee luontevasti, siksi sitä on nopea lukea. Mikon osuudet kuulostavat lisätyiltä, ne ovat keinotekoisia, ne kuulostavat vain satutetun naisen vihaisilta kuvitelmilta siitä, mitä se mies on ajatellut sekopäisyyksissään. Eivät ne sinne Mikon sisimpään pääse. Samoin epilogi on kirjoitettu jälkikäteen ja on minusta turha. Se kuuluisi johonkin ihan toisenlaiseen tekstilajiin, ei romaaniin. Romaanin kuuluu antaa lukijan itsensä tehdä johtopäätökset, antaa hänen itsensä pohdiskella asioita – niin kuin Mannisen kirja toki tekeekin, kuten tästäkin postauksesta näkee.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi
WSOY, 2018
183 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Sōseki Natsume: Botchan

But never would I be beaten however hard pressed I might be. It is all the fault of my being honest. Yet if honesty could not be the final victor, what else could, I wonder?

Joitakin kirjoja lukee pitkään ja hartaudella. Syy voi olla kirjan pituudessa, pitkäveteisyydessä, kielessä tai siinä, ettei halua tarinan päättyvän.

Sōseki Natsumen* Botchan kuuluu tähän kategoriaan. Kirjalla ei sinänsä ole hirveästi pituutta, se on alle 200-sivuinen, mutta luin sitä yli kuukauden. Miksi? Koska sen englanninkielinen käännös vuodelta 1922 on niin vanhahtava ja koukeroinen, että ilo lukea kääntyi melkein pakkopullaksi. Ehkä siinä paistaa läpi se, että kääntäjä ei käännä omaan äidinkieleensä vaan omasta äidinkielestään. Kieli on varmasti pilkulleen oikeaoppista, mutta sujuvaa se ei valitettavasti ole.

Harmi sinänsä, sillä kyseessä on klassikko, joka kuuluu kaikkien japanilaislasten koululukemistoon. Vähän samaan tapaan kuin meillä luetaan Seitsemää veljestä, Japanissa luetaan Botchania. Tämä olikin se suurin syy, miksi kirjaan tartuin.

Botchan kertoo varakkaasta tokiolaisperheestä lähtöisin olevasta nuorestaherrasta (botchan, englanniksi ”young master”), joka on vanhempiensa hyljeksimä mutta iäkkään lastenhoitajansa Kiyon suuresti rakastama. Luonteeltaan tämä botchan on oikeamielinen ja rehellinen mutta samalla naiivi, kiivas ja hiukan yksinkertainen. Mutta ei niin yksinkertainen, etteikö hän lähtisi vanhempiena kuoleman jälkeen opiskelemaan matematiikkaa ja algebraa, minkä myötä hän päätyy opettajaksi kaukaiselle Shikokun saarelle poikakouluun. Ajankohta on viime vuosisadan vaihde tai varhainen 1900-luku.

Ajankuvana Botchan onkin kiehtovaa. Poikakoulussa botchan joutuu paitsi koulupoikien kiusanteon kohteeksi, myös todistamaan koulun opettajien välisiä hierarkia- ja valtataisteluita. Sōseki kuvaa ihmisluonteen piirteitä, niin hyviä kuin huonojakin, suorasukaisen tyylikkäästi ja huumorin värittämänä. Mielenkiintoista on sekin, että koulun opettajat ovat pikkuisen päälle parikymppisiä, vain vähän vanhempia kuin oppilaansa.

Botchan on  Sōseki Natsumen varhaisempaa tuotantoa, myöhemmässä on aika erilainen kaiku. Olen aiemmin yrittänyt lukea hänen merkkiteostaan I am a cat (Wagahai wa neko de aru), mutta en pääse siinä eteenpäin, kun taas myöhempää tuotantoa oleva And Then (Sorekara) teki suuren vaikutuksen. Palannen siis Sōsekiin vastakin, vaikka tämä Botchan ei lemppareihini noussutkaan. Suomeksi häneltä on ilmestynyt vain yksi teos, Kokoro, joka on minulla vielä lukematta.

Huomasin nyt, että Botchanin tarinasta on innoitusta saanut myös mangaka Jirô Taniguchi, jonka teos Botchan no jidai eli Botchanin aikaan on ilmestynyt ranskaksi. Siihen minä mieluusti tutustuisinkin.

* tai japanilaisittain Natsume Sōsekin, kumpiakin käytetään, sukunimi on siis Natsume; jostain syystä, en tiedä miksi, Natsumesta usein puhutaan myös pelkästään Sōsekina. **Jäin tätä tutkimaan kommenttikeskustelun jälkeen ja niin se taitaa olla, että Sōseki-nimeä käytetään sellaisenaan koska se on hänen taiteilijanimensä, Kinnosukena kun hän syntynyt on ja Sōsekina kirjansa kirjoittanut. *** No minäpä lopulta kysyin asiaa japanilaiselta henkilöltä, ja hän vahvisti että (pelkän) Natsumen sijaan käytetään nimeä Sōseki, koska se on niin epätavallinen, ei sekoitu kehenkään muuhun. Korjasin nyt nuo muodot oikein tekstiinikin… Kiitos Iida huomautuksesta, joka tähän selvittelyyn johti!

Sōseki Natsume: Botchan
japaninkielinen alkuteos Botchan, 1906
kääntänyt englanniksi Umeji Sasaki
Tuttle Publishing, 1968 (tämä painos 2013)
192 sivua
ostettu kirjakaupasta ulkomailta

Helmet-haasteeseen tästä tulee merkintä kohtaan 29. Kirjassa nähdään unia.

Arto Paasilinna: Kultainen nousukas

 – Minulla olis aatos.
Kulkukauppias istuutui laukkunsa kannelle. Hän katsoi vetoavasti Akseliin.
– Perustetaan yhtiö.

Kylläpä oli virkistävää lukea suomalaista kirjallisuutta, jossa ei ollut häivääkään nykyisistä teemoista: ei ilmastonmuutosta, ei feminismiä, ei minkään valtakunnan moralisointia tai poliittista korrektiutta! Ei sinne päinkään! Arto Paasilinna kirjoittaa pilke silmäkulmassa, sinänsä kyllä kauniisti ja mojovasti ja ketään säästelemättä, ja sitä kuuluisaa arjen rosoisuuttakin löytyy lähinnä henkilöhahmojen puheenparresta  (”Tänne et tule sen Seijas tyköä munias liottelemaan”), vaikka juoppoja, köyhiä ja muita yhteiskunnan runtelemia ihmiskohtaloita toki tähänkin tarinaan mahtuu. Ai miten jäin kaipaamaan Paasilinnaa, kunnon satiiria tarvitsisi tämä meidänkin aikamme!

No. Asiaan. Arto Paasilinnan Kultainen nousukas on satiiri sodanjälkeisestä Suomesta. Lempeä sellainen, mutta satiiri kumminkin. Akseli Korpela on äpärä, kuolleena syntynyt mutta äkäisen kätilön läimäyksestä vironnut poikalapsi, joka kasvaa itaran lestadiolaispariskunnan tykönä Lapin Sallassa. Mikä hauskinta, Akseli Korpelan syntymä sattuu samalle vuodelle kuin kirjailijankin. Itseironiaa? No, Akseli-poika oppii taistelemaan oman onnensa ja menestyksensä puolesta, hän on ahkera, idearikas, laskee kaiken – aivan kaiken – rahassa, siis täydellinen liikemies (tai bisnesmies, kuten nykyanglismien mukaisesti sanottaisiin), vaikka täysi-ikäisyyteen on vielä matkaa. Ja koska näin on, hän hankkii itselleen holhoojan, riskin kalakauppiaan ja sotalesken Siirin, joka opettaa pojan myös miehen tavoille siinä vaiheessa, kun pojasta alkaa tulla mies. Mutta siinä välissä Akseli ehtii myös perustaa yhtiön jos toisenkin, tienata rahaa valokuvaliikkeellä, sahalla, kalankuljetuksella, vuokranantajana ja niin edelleen. Nuoren miehen kohtaloksi käy unelmien nainen, ja sanonta ”joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa” käy toteen.

Paasilinnan henkilöhahmot ovat karrikoituja ja vikoja täynnä, mutta samalla heistä surkeimmilla on myös hyvä sydän. Niin on Akselillakin, vaikka sitä on välillä vaikea huomata.

Silloin Akseli itki ensimmäisen kerran maailmalle lähtönsä jälkeen. Hän lähetti vaatimattoman rukouksen Jumalan suuntaan Seitovirran puolesta, ettei taivaassa oltaisi kulkukauppiaale tarpeettoman ankaria, vaan annettaisiin hänen sielulleen rauha – siitäkin huolimatta että Seitovirralle varmaankin oli kertynyt yhtä ja toista sovitettavaa vaiheikkaan maallisen vaelluksen aikana. (s. 79)

Ällisteltyään Helsingin menoa muutaman päivää Akselin alkoi tehdä mieli Siirin siikaa. Oli ikävä itse Siiriäkin, mielessä häilyi naisen leveä takamus, jota pojalla oli tapana varkain katsella kun holhooja luuttusi studion lattiaa pylly pystyssä. (s. 99)

Mutta mihin se satiiri sitten oikein osuu? Tapahtumat sijoittuvat pääosin 40-luvulta 60-luvulle, aikaan, jolloin Suomi nousi sodanjälkeisestä köyhyydestä hyvinvointiin. Eikä se nousu mitenkään kauniisti tapahtunut, siinä on laskelmointia, hyvää matikkapäätä, paljon riskinottoa, aimo annos ahneutta ja hyvän mittaamista rahassa ja mammonassa. Näille minä nauroin, mutta toisaalta se ihmisten aitous puutteineen ja vikoineen, voi miten jäin sitä kaiholla kaipaamaan tässä meidän nykyisessä teeskentelyn aikakaudessamme.

Pikkuisen Paasilinnan satiirin terä tosin taittuu loppua kohti. Pariisin matka menee luettelomaiseksi ja loppu onnelliseksi – vaikka toisaalta ehkä siinä on se jutun juju, onnea ei ole mammona, vaan tekemisen into. Vai? Voisiko sen lukea toisin? Että ihminen ei koskaan opi eikä ikinä muutu…

Kaiken kaikkiaan mainio pikku kirja. Tätä postaustakin kirjoittaessani hymynkare hiipii jatkuvasti huulilleni, niin olivat mainiot tämän Akselin erinäiset edesottamukset. Kertaalleen ehdin jo päättää ryhtyä lukemaan kaikki Arto Paasilinnan kirjat, tekeväni siitä oikein  haasteen ja kaikkea, mutta sitten muistin että ai niin, ne on kirjoina siellä kirjastossa, ei näitä vanhoja ole e-kirjoina, joten haasteeni tulee olemaan hidas. Mutta onneksi on aikaa. Ja kirjat on parhaita kirjoina. Mikäs tässä kiire on, elämää on takana mutta niin on edessäkin!

Arto Paasilinna: Kultainen nousukas
WSOY, 1982
198 sivua
ostettu kirjakaupan alelaarista

** Vuonna 1989 tämän pokkarin olisi saanut 19 markalla, joka nykyvaluutassa olisi 5,20 euroa. Minä ostin kirjan Akateemisen kirjakaupan poistolaarista tänä keväänä kolmella eurolla. Oli se hinta siis vähän mennyt alas varastossa tai jossain lojuttuaan, ja oli se jonkun kolhunkin vuosien varrella saanut…

Seichō Matsumoto: A Quiet Place

What Tsuneo Asai had in common with all other non-career-track civil servants who had fought their way up their positions was a fierce sense of pride, and loyalty to his own ministry, where he would do anything to hold on to his job. Now that his position was threatened, a powerful instinct for self-preservation kicked in. And that was the motive for what happened next.

Loppuvuoden ”uudeksi ja odottamatomaksi” lukemiseksi valikoitui lopulta japanilaisen dekkaristin Seichō Matsumoton vastikään englanniksi käännetty A Quiet Place (alkup. Kikanakatta bashō, 1975). Ja niinhän siinä kävi, että siirsin muut lukupinossani odottavat kirjat jälleen syrjään ja tartuin Matsumotoon samantien.

Seichō Matsumoto (1909–1992) tunnetaan Japanissa rikoskirjallisuuden uudistajana ja hyvin tuotteliaana kirjoittajana: hän aloitti kirjailijan uransa vasta 42-vuotiaana, mutta jätti jälkeensä liki viidensadan teoksen perinnön. Suomeksi Matsumotolta on ilmestynyt vain hänen pääteoksensa Junaongelma (Sapo-sarja, 1973), mm. englanniksi, ranskaksi ja espanjaksi vähän enemmän. Mutta kaiken kaikkiaan käännöksiä on vähän. Siksi tämä uusi englanninnos alkoi kiinnostaa.

A Quiet Place kertoo maa- ja metsätalousministeriön alemmasta virkamiehestä Tsuneo Asaista, jonka elämän päätarkoituksena on nousta uraportailla ylöspäin. Hän on valmis tekemään sen hyväksi mitä tahansa, eikä edes hänen nuoren vaimonsa yllättävä kuolema horjuta hänen työminäänsä. Henkilökohtaisella puolella tilanne on eri: ei välttämättä syvän rakkauden, vaan petoksen vuoksi, joka hänelle alkaa selvitä.

Mutta se, mikä on oikeastaan juontakin mielenkiintoisempaa, on ihmisen mieli ja miten Matsumoto sitä tutkailee: se, miten rikokseen päädytään ja toisaalta, miten rikollinen ei pääse tekoaan pakoon vaikka miten yrittää: se seuraa häntä kaikkialle ja kääntyy häntä vastaan, vaikka hän toimisi miten loogisesti hävittääkseen kaikki johtolangat. Psykologinen trilleri, voitaisiin siis tiivistää.

Noin muuten sitä tiivistystä olisi välillä vähän kaivannutkin, keskivaiheilla tarina tuntuu kulkevan paikoillaan ja tyyliksi muodostuu asioiden ja tapahtumien kertaaminen, kunnes tarina saa vihdoin (yli puolivälin jälkeen!) uuden käänteen ja sitä myötä selityksensä. Suvantovaiheitten yli kantavat onneksi kertomuksen muut teemat, kuten japanilaisiin hautajaismenoihin liittyvät muotoseikat sekä virkamiesten ja maatalousliittojen väliset yhteydet, siis kaikki se, mikä tapahtuu rivien välissä ja kulisseissa, ja mikä sinänsä onkin kyllä varsin valaisevaa.

Kirjan on kääntänyt britti, minkä panin merkille mielissäni. Mielissäni siksi, että japanilaista kirjallisuutta yleensä kääntävät amerikkalaiset tuppaavat briljanteeraamaan sivistyssanoilla tai heittäytyvän täysin bronxilaisiksi, mikä ainakin särähtää minun korvaani ja kuulostaa lähinnä taituroinnilta ja itsekorostukselta ja häiritsee lukukokemusta. Nuori brittikääntäjä taasen keskittyy tarinaan itseensä ja (kenties) luokkayhteiskunnan kasvattina tavoittaa japanilaiset kohteliaisuusfraasit aika luontevasti. Tässä pieni ote tilanteesta, jossa Asai vierailee vaimoaan auttaneen naisen luona hautajaisten jälkeen ja ojentaa tälle kiitoksena vastarahalahjan, kuten tapana on:

”You really didn’t need to do that,” she said, hurriedly pushing the envelope back towards Asai.
”No, we insist. It’s an expression of our regret. We feel terrible for all the inconvenience you’ve suffered. Please accept this small gift.”
Miyako joined him in a deep bow, but the shopkeeper was unmoved.
”No, truly. I only did what anyone would have done. But I couldn’t save her. I wish things had turned out differently. It was so tragic.”
”No, really, it’s no more than what we owe you. We realize that you had to shut up shop that day while you dealt with my sister and waited for the car to come.”
”No, no. I’m really not all that busy here. I only had to draw the curtains at the for for a couple of hours. It didn’t have that much effect on business at all.
It suddenly seemed to occur to her that she wasn’t being polite.
”I’m sorry to keep you standing all this time. My shop is only small, but […]”

Tai tämä yksinkertainen sananvaihto pääjohtajan ja hänen alaisensa eli Asain kesken koskien Asain vaimon kuolemaa:

”Once again, I’m so sorry for your unexpected tragedy.”
”I’m ever so grateful that you took so much trouble to pay your respects.”

Juu, ei tapahtuisi koskaan suomalaisessa firmassa…

Muutama sana vielä kirjan ulkoasusta. Menin lankaan. Ostin kirjan paitsi kiinnostuksesta Matsumotoa kohtaan, myös sen kauniin kannen innoittamana. Mutta sepä on pelkkää bluffia. Tarinassa ei ole mitään, ei yhtikäs mitään mikä viittaisi tuohon kanteen valittuun kuvaan. Se on vain eksotiikkaa, napattu jostain japanilaista vanhaa kaupunkia edustava kuva, jollaisesta ei ole edes puhe koko kirjassa. Kansi on siis kuin klikkiotsikko, se kiinnittää huomion, mutta lukija kokee tulleensa huijatuksi.

Toinen harmistus on kirjan koko: tässä on käytetty halpaa ja paksuhkoa paperia, jotta saataisiin kirjasta paksumpi ja sitä myöten hilattua hintaa ylös. Monta, hyvin monta kertaa käänsin sivua edestakas varmistaakseni, ettei mennyt kaksi sivua kerralla, sen verran paksut ovat sivut. Ah, welcome to the world of capitalism

Ja näistä valituksistani huolimatta tärkeintä on, että jälleen on saatu uusi japanilainen kirja käännettyä. Odotan jatkoa.

Seichō Matsumoto: A Quiet Place
japaninkielinen alkuteos Kikanakatta bashō, 1975
kääntänyt englanniksi Louise Heal Kawai
235 sivua
Bitter Lemon Press, 2016
ostettu ulkomaisesta kirjakaupasta