Aihearkisto: romaanit

Emmanuel Carrère: Valhe

”Tuo mies on hirveän sairas, psykiatrit ovat hulluja kun ovat päästäneet hänet oikeuteen. Hän kontrolloi itseään koko ajan, kontrolloi kaikkea, ja pysyy juuri sillä tavalla kasassa. Mutta jos häntä ruvetaan kutittamaan sellaisista paikoista, joita hän ei pysty kontrolloimaan, hän repeää kaikkien nähden, ja siitä tulee karmaiseva kokemus, voitte uskoa.” (s. 43)

Luettuani syksyllä useamman kirjan englanniksi (ja kuunneltuani yhden ranskaksi) kaipasin omaa kieltäni. Niinpä pengoin taas kirjahyllyäni; olisi siellä jotain lukematontakin, mutta tartuin sittenkin jo luettuun kirjaan, joka jaksaa kiehtoa aiheellaan.

Emmanuel Carrèren Valhe kertoo nimittäin Ranskaa 1990-luvulla kuohuttaneesta perhemurhasta ja sen tekijästä, Jean-Claude Romandista, jonka koko elämä perustui valheelle. Kahdeksantoista vuoden ajan hän uskotteli lähipiirilleen olevansa paitsi lääkäri, myös tutkija WHO:ssa, joka kiersi maailmalla konferenseissa ja illasti tärkeiden ihmisten kanssa. Kun korttipakka alkoi hajota ja kaikki oli paljastua, mies tappoi vaimonsa, lapsensa ja vanhempansa, yrittipä hän vielä kuristaa entisen rakastajattarensakin. Lopuksi Romand koitti tappaa itsensä nappaamalla vanhaksi menneitä lääkkeitä ja sytyttämällä talon palaamaan, mutta hän vitkutteli niin kauan, että oli jo jäteautojen kierroksen aika, joten pelastajat olivat nopeasti paikalla.

Kirjassaan Carrère haluaa ymmärtää, mitä oikein tapahtui. Eikä pelkästään mikä johti näihin murhiin ja miten rikos käytännössä tapahtui, häntä kiinnosti mitä Romandin ”päässä liikkui niinä päivinä, jotka hänen luultiin viettävät työpaikallaan; joita hän ei viettänyt, kuten ensin luultiin, kauppaamalla aseita tai teollisuussalaisuuksia, vaan, kuten nyt uskottiin, kuljeksimalla metsissä.”

Ja nimenomaan tästä lähtökohdasta tarkasteltuna kirja on mielenkiintoinen. Carrère ei tuomitse ketään, päinvastoin. Rivien välistä paistaa myötätunto kaikkia tapahtumiin sekaantuneita kohtaan sekä inhimillinen suru. Hämmästyskin. Toisaalta kynään on tarttunut ammattilainen, joka pitää kaikkiin haastattelemiinsa sopivan etäisyyden. Hän on kohtelias, hän teitittelee. Eikä hän unohda, mikä on hänen oma motiivinsa ja tarkoituksensa jutussa.

Carrère piirtää Romandista kuvan, johon on helppo uskoa. Liian kiltti mies, joka sairastui mieleltään. Pelkurikin. Lapsuudenkodissa ei saanut valehdella, mutta asioista vaiettiin, eikä hermoheikkoa äitiä saanut häiritä ikävillä asioilla. Opiskeluaikoina Romand oli hyvä oppilas, mutta harmaa ja pelkääväinen; näitä kahta ominaisuutta hän yritti peitellä valheilla, jotka kaikki uskoivat. Lumipallo alkoi pyöriä. Hän jätti menemättä tenttiin, eikä lopulta koskaan valmistunut lääkäriksi, mutta sen sijaan, että hän olisi myöntänyt asian, hän jatkoi kertomalla yhä uusia tarinoita töistään, työmatkoistaan ja tutkimuksistaan. Kukaan ei epäillyt, sillä Romand oli taitava johdattelemaan puheenaiheen muuhun. Entä miten hän rahoitti lääkäriperheen ylellisen elämän? ”Sijoittamalla” eli käyttämällä sukulaistensa ja ystäviensä rahoja.

Mitä edemmäs kertomus ja Jean-Claude Romandin elämäntarina etenee, alkaa vaikuttaa että Romand lopulta antoi vain mennä. Hän oli yhä tarkka, ettei jäisi kiinni, mutta alkoi käyttää rahaa yhä leveäperäisemmin, vaikka tilit näyttivät tyhjää. Hän tiesi, että kaikki paljastuu, mutta hän ei kestänyt ajatusta vastata ihmisille, läheisilleen, joille oli valehdellut.

Mielenkiintoista kaikessa on se, että kukaan, ei todellakaan kukaan, epäillyt hänen tarinoitaan. Tai jos epäili, vain hetken, unohtaen seuraavassa hetkessä. Kukaan ei soittanut WHO:hon hänen työpaikalleen, kukaan ei pyytänyt kuittia tai asiakirjaa lainaamistaan rahoista. Kaikki luottivat häneen täysin, niin hänen puolisonsa kuin ystävänsä ja sukulaisensa. Hän oli niin kiltti, kaikki toistivat kuin yhdestä suusta.

Carrère seuraa myös oikeudenkäyntiä, jossa Romand lopulta tuomitaan elikautiseen tuomioon ja eristykseen. Käytännössä tuomio tarkoittaa, että hän olisi oikeutettu palaamaan yhteiskuntaan vuonna 2015.

Näin ei käsittääkseni ole kuitenkaan tapahtunut, yritin etsiä tietoa hänen vapauttamisestaan ja näyttäisi siltä, että hän on ja pysyy vankilassa. Missä, mielenkiintoista kyllä, hän on hyvin suosittu ja toimii vankien lääkärinä – ei tietenkään virallisesti, vaan epävirallisesti – ja työskentelee audiovisuaalisessa yksikössä. Nyt hänellä on jälleen uusi rooli, jonka myötä hän pysyy kasassa. Sattumallakin on osansa pelissä: Lastenmurhaajilla ei ole hyvä kaiku vankilamaailmassa, mutta eräs kovanaama muisti Romandin tämän ”lääkäriajoilta”: tuolloin hän oli  antanut kovanaamalle 200 frangia lounasta varten ja nyt kovanaama otti hänet siipiensä alle. Näin kerrottiin eräässä lehtijutussa, johon törmäsin.

Vielä pari huomiota kirjasta: Kirjan kanteen on kirjoitettu sana romaani, mutta jossain käytettiin sanaa dokumenttiromaani, mikä kuvaa kirjaa paremmin. Ja toisaalta molemmat osoittavat, miten vaikeaa kategorisoiminen toisinaan on. Kirjan alkuperäinen nimi, L’Adversaire, taas tarkoittaa (oikeudessa) vastaajaa, mutta ymmärrettävistä syistä suomennoksessa on päädytty Valheeseen. Erittäin hyvä ratkaisu, minun huomioni nimittäin kiinnittyi alunperin juuri kirjan nimeen. Harvinaista on myös se, että kirja on käännetty suomeksi samana vuonna kuin se on ilmestynyt. Hyvä Like!

Tässä vielä pari otetta kirjasta. Ensimmäinen on valheesta opiskeluaikana, toinen Carrèren pohdintoja Romandista ja siitä, miten ihmiset häntä uskoivat.

Omituisinta tunnustuksessa on, ettei mikään pakottanut häntä siihen. Tarina oli kahdeksantoista vuotta myöhemmin täysin toteen näyttämätön. Se oli sitä jos silloin, kun hän palattuaan yökerhoon kertoi sen ystävilleen. Sitä paitsi se ei pitänyt paikkaansa, ja juuri siksi, paradoksaalista kyllä, kenellekään ei tullut mieleenkään epäillä sitä.
Valehtelija yrittää yleensä olla uskottava: koska se mitä Jean-Claude kertoi ei ollut uskottavaa, se oli varmaan totta. (s. 54)

Kun hän astui kotinäyttämölleen, jokainen luuli hänen tulevan toiselta näyttämöltä, missä hänellä oli toinen rooli, sellaisen tärkeän henkilön rooli, joka juoksee ympäri maailmaa, käy tapaamassa ministereitä, syö päivällisiä virallisissa tilaisuuksissa. Jokainen luuli myös, että lähtiessään kotoa hän palaa taas tuohon toiseen osaan. Mutta hänellä ei ollut mitään toista näyttämöä, toista yleisöä jonka edessä esittää tuota toista roolia. Hän huomasi olevansa siinä maailmassa alasti. Hän palasi poissaoloon, tyhjyyteen ja olemattomuuteen, jotka eivät olleet sattumanvaraisia läpikulkupaikkoja vaan hänen elämänsä ainoita kokemuksia. En usko, että hän koskaan muuta kokikaan, ei edes ennen jakautumistaan. (s. 78)

 

Emmanuel Carrère: Valhe
alkuperäinen ranskankielinen teos, L’Adversaire, ilmestyi vuonna 2000
suomentanut Marja Haapio
Like, 2000
174 sivua
omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnän kohtiin kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö (sairas mieleltään) ja kirjassa selvitetään rikos.

Albert Camus: L’Étranger (Sivullinen)

Aujourd’hui, maman est morte. Ou peut-être hier, je ne sais pas.

Näillä sanoilla alkaa Albert Camus’n kuuluisa pienoisromaani L’Étranger, suomeksi Sivullinen. Olen lukenut kirjan kertaalleen parikymppisenä opiskelijana, jolloin se teki lähtemättömän vaikutuksen. Se oli ennen kaikkea tunnelma, päähenkilö Meursaultin sivullisuus omasta elämästään ja sen tapahtumista, joka järisytti minua tuolloin.

Nyt tuosta lukukerrasta on kulunut parisenkymmentä vuotta ja tuntui, että olisi uudelleenlukemisen aika. Huomasin, että kirja löytyy YouTubesta Camus’n itsensä lukemana, mikä kuulosti kiinnostavalta, mutta omalle vielä hiukan vajavaiselle kielitaidolleni sopivammaksi osoittautui toinen, näyttelijä Michael Lonsdalen lukema ja tekstityksillä varustettu versio. Lonsdalen tarpeeksi hidasta ja selkeää lukutapaa kuuntelikin hyvin mielellään, ja se muistutti, miksi alunperin tähän kieleen ja kulttuuriin niin kovasti miellyin.

J’ai secoué la sueur et le soleil. Je compris que j’avais détruit l’equilibre du jour, le silence exceptionnel d’une plage où j’avais été heureux. Alors, j’ai tiré encore quatre fois sur un corps inert, où les balles s’enfonçaient sans qu’il y parût. Et c’était comme quatre coups bref que je frappais sur la porte du malheur.

Audiokirjalla on pituutta kolme tuntia ja kolmetoista minuuttia. Jaoin kuunteluni kolmeen osaan: ensimmäinen osa johdatteli Meursaultin elämään Algeriassa äidin kuoleman jälkeisinä päivinä ja kohtalokkaaseen arabimiehen tappoon, toinen osa käsitteli oikeudenkäyntiä ja kolmannessa osassa odotettiin sellissä kuolemantuomion täyteenpanoa. Etenkin viimeinen osa vaatisi kohdallani useamman kuuntelun tai uudelleen lukemisen, sillä tässä oltiin perimmäisten kysymysten äärellä, jotka liittyivät kuolemantuomion oikeutukseen ja pohdintoihin kuolemanjälkeisestä elämästä tai kaiken loppumisesta.

Jos parikymppisenä koin jollain tapaa samastuvani Meursaultiin, tai ainakin ymmärtäväni tuota olemisen tilaa (kaikki on yhdentekevää, merkityksetöntä, kaikki tapahtuu kuin sivusta seuraten, käsivarren mitan päässä itsestä), kiinnittyi huomioni tällä kertaa pikemminkin siihen, mitä tapahtui Meursaultin ulkopuolella: se, miten yhteisö (oikeuslaitos) tuomitsee hänet ei sen vuoksi mitä hän on tehnyt (tappanut miehen) vaan sen vuoksi mitä hän ei ole tehnyt (itkenyt äitinsä haudalla, uskonut Jumalaan). Oikeudenkäynti on tavallaan vain näytelmää, sillä ne, jotka tuntevat Meursaultin ja tapahtumaan johtaneet seikat (Marie, Masson, Raymond) puhuvat hänen puolestaan, kun taas ulkopuoliset (oikeusoppineet, journalistit, yleisö) näkevät asiat täysin toisella tavoin. Sattumaa ei ole ja kaikki on sattumaa. Välinpitämättömyys äidin haudalla on välinpitämättömyyttä elämän ja Jumalan edessä. Yksittäiset tapahtumat muodostavat kokonaisuuden, jonka sävy riippuu katsojan näkökulmasta. Kaikki on selitettävissä, eikä mikään ole selitettävissä, asiat vain tapahtuvat, kaikki liittyy kaikkeen.

Meursaultin yhdentekevä mutta jollakin tavoin itsestään selvä suhtautuminen elämään, onneen ja kuolemaan alkaa saada säröä vasta sellissä, kun hän joutuu kohtaamaan tietoisuuden omasta tulevasta kuolemastaan. Meursault, joka ei usko Jumalaan eikä siten kuolemanjälkeiseen elämään, saa tosin omansalaisen rauhan sellin ikkunasta avautuvasta maisemasta. Ihminen ei ole lopulta koskaan täysin onneton.

Pieni suuri kirja, joka tuskin jättää ketään kylmäksi saati  kysymyksiä ja henkilökohtaisia pohdintoja vaille.

Vielä yksi lisähuomio: Camus on kirjailijana hyvin hienovarainen tarkkailija, jolla on taito nostaa satunnainen sivuhenkilö jopa päähenkilöä mieleenpainuvammaksi. Rutossa (La Peste) se oli romaanikirjailija, joka ei saanut ensimmäistä lukua valmiiksi, koska ei ollut siihen koskaan tarpeeksi tyytyväinen. Sivullisessa se  taas on vanha Salamano, joka pieksee koiraansa mutta itkee sen perään kun se karkaa. Kuvaus on niin tarkka vivahteissaan, että on kuin tapahtumia katselisi vierestä,  surullisena päätään puistellen.

Albert Camus: L’Étranger
ilmestynyt alunperin vuonna 1942
Audiokirjan lukee Michel Lonsdale
3h13min29sec
Kuunneltu YouTubessa.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnän kohtiin kirjablogissa kehuttu kirja (kukapa ei kehuisi) ja kirjan nimessä on tunne (voi kai sen niinkin ymmärtää?).

Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle

”Wind-up bird?” she asked, looking at me with her mouth open.
”What is that?”
”The bird that winds the spring,” I said. ”Every morning. In the treetops. It winds the world’s spring. Creeeak.” (s. 62)

Tänä vuonna olen lukenut kaksi järisyttävää kirjaa. Toinen on Haruki Murakamin Dance, dance, dance ja toinen saman tekijän The Wind-Up Bird Chronicle*. Kumpaakaan ei ole valitettavasti vielä suomeksi saatavilla, joten luin ne englanniksi.

The Wind-Up Bird Chronicle on odottanut hyllyssäni vuodesta 2001. Ostin sen pitkää matkaa silmällä pitäen, mutta sitten tapahtui asioita, joiden takia matka peruuntui ja elämäni otti uuden suunnan. Yritin muutamaan otteeseen tarttua kirjaan, ja vaikka Murakamin teksti tietyllä tavalla veti puoleensa, sen amerikkalaismainen tyyli (siltä se ensin vaikutti) synnytti minussa torjuntareaktion. Kesti yli viisitoista vuotta, että pääsin sen yli – ja onneksi pääsin, sillä sitten aloin päästä kirjaan sisään. Toki tieto siitä, että Murakami tuo mukaan Mantšukuon nukkevaltion ja toisen maailmansodan loppuvaiheet tästä näkökulmasta kannusti jatkamaan, onhan se jotakin, mistä vain vähän tiedän. Kirjaa sivusivat myös Murakami ja psykologi Hayao Kawai keskustelukirjassaan, mikä myös herätti kiinnostukseni.

Mutta kirja oli jotakin aivan muuta kuin odotin tai oletin. Jotakin aivan muuta, kuin mitä olin häneltä tähän mennessä lukenut. Hän luo jälleen kudelman, jossa kaikki linkittyy kaikkeen. Mukana on Murakamille tyypillistä aikalaiskritiikkiä tv:n ja median vaikutuksesta sekä kapitalistisesta yhteiskunnasta, mutta ennen kaikkea kirja käsittelee ihmistä psykofyysisenä kokonaisuutena. Toisin sanoen lihallisena, fyysisesti tuntevana ja samalla mentaalisena olentona, jonka mieli jatkaa siitä, mihin fyysinen ei yllä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Murakami tuo ihmisen fyysisyyden kirjaimellisesti iholle asti. Se on pakottavaa tunnetta lantiossa, joka helpottuu laukeamisella. Se on hikeä käsissä, jotka pitelevät baseball-mailaa, josta on tullut tappoväline. Se on tuskaista kuolemaa ihoa nyljettäessä, sen seuraamista katseella ja pahoinvointia sen edessä. Ja siihen kaikkeen liittyy myös mieli. Se mieli, ajatuksen voima, joka tuntee katseen itsessään, joka tietää miten joku pyytää apua ilman sanoja, ja joka pystyy hirvittäviin rikoksiin ja toisaalta tuhoamaan toisen pelastaakseen muut.

Se on myös kertomus piilovaikuttamisesta, ihmisten manipuloinnista, niin yksilön kuin laajempien massojenkin.

Niin, se tarina. Keskiössä on varsin tavallinen kolmikymppinen mies, Toru Okada, joka on ottanut loparit asianajotoimistosta ja keskittyy kodin hoitamiseen ennen kuin alkaa taas etsiä töitä tosissaan. Vaimo on töissä terveyslehden toimituksessa, ja hänen palkkansa riittää toistaiseksi molempien elättämiseen. Näin sivumennen sanoen erittäin harvinainen järjestelmä japanilaisittain, yleensä se on päinvastoin. Kun pariskunnan kissa katoaa, rauhallinen elämä alkaa saada uusia piirteitä. Toru Okada tapaa 17-vuotiaan tytön tyhjillään olevan, kirouksen alla olevana talon pihalla ja he ystävystyvät. Samoin hän ystävystyy Mantšukuossa palvelleen luutnantti Mamiyan kanssa, joka valottaa sodan mielettömyyttä Japanin miehittämällä alueella ja sittemmin Siperian vankileirillä. Sitten katoaa Okadan vaimo. Tämän veli, Noboru Wataya, on noussut median rakastamaksi julkkispoliitikoksi, ja juuri hän kieltää Toru Okadaa yrittämästä ottaa yhteyttä vaimoonsa ja painostaa häntä avioeroon. Okada ei usko vaimoaan tai tämän veljeä, jota hän hän inhoaa syvästi, ja kyetäkseen ymmärtämään mistä kaikessa on kyse, hän laskeutuu kirotun talon pihalla olevaan tyhjään kaivoon, jonka pimeydessä hän pystyy irrottautumaan fyysisistä häiriötekijöistä ja näkemään asiat selvemmin.

The Wind-Up Bird Chronicle on kirja, josta voisi kirjoittaa vaikka tutkielman, pieni blogikirjoitus on vain raapaisu siihen kaikkeen. Kirjassa on paljon samaa kuin Dance, dance, dancessa ja toisaalta 1Q84:ssa, kuten kuu, vuosi 1984 ja jopa yksi hahmokin, niljakas Ushikawa… Tässä vielä muutama katkelma; muistiinmerkintöjä tästä kirjasta oli yllättävän vaikea tehdä, se on niin monipolvinen kokonaisuus.

Soon the mass media began introduce [Noboru Wataya] as a ”hero for the age.” Two expressions he had coined, ”sexual economics” and ”excretory economics,” became the year’s buzzwords. Newspapers and magazines carried feature sections on him as one of the intellectuals of the new age. I couldn’t believe that anyone who wrote these articles understood what Noboru Wataya was saying in his book. I had my doubts they had even opened it. But such things were no concern to them. Noboru Wataya was young and single and smart enough to write a book that nobody could understand.
It made him famous. (s. 74)

Before dawn, in the bottom of the well, I had a dream. But it was not a dream. It was some kind of something that happened to take the form of a dream. (s. 241)

My body stopped fuctioning, as if a plug had been pulled. A perfect nothingness came over me. (s.250)

Taking the veterinarian with him, the lieutenant went to stand  somewhat apart from the soldiers. ”You’d better watch this,” he said. ”This is another way to die.”
[…] Of course, you can train all you want, but finally what you’re stabbing is a straw doll, not a live human being. It doesn’t bleed or scream or spill its guts on the ground. These soldiers have never actually killed a human being that way. And neither have I.” (s. 516)

Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle
(japaninkielinen alkuteos Nejimaki-dori kuronikuru, 1997)
Random House, 1998
kääntänyt japanista englantiin Jay Rubin
607 sivua
omasta kirjahyllystä

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjan kansi on mielestäsi kaunis, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä ja ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja (Yomiuri-kirjallisuuspalkinto).

Haruki Murakami: Dance, dance, dance

After wasting so much pulp and ink myself, who was I to complain about waste? We live in an advanced capitalist society, after all. Waste is the name of the game, its greatest virtue. Politicians call it ’refinements in domestic consumption.’ I call it meaningless waste. A difference in opinion. Which doesn’t change the way we live. If I don’t like it, I can move to Bangladesh or Sudan.
I for one am not eager to live in Bangladesh or Sudan.
So I kept working. (s. 12)

Haruki Murakamin romaani Dance, dance, dance on kenties mieleenpainuvin tänä vuonna lukemistani kirjoista. Luin sen itse asiassa jo keväällä, mutten ehtinyt siitä tuolloin bloggaamaan. Aika on tehnyt tehtävänsä, ja toiset asiat ovat nousseet pintaan ja toiset – kuten juoni – jääneet taustalle. Sillä se, mistä Murakami kertoo, on kapitalistinen yhteiskunta, missä raha, valta, bisnes, merkkituotteet ja media muodostavat piirileikin, johon jouduttuaan on jatkettava tanssimista, askel askeleelta, ajattelematta, kunnes piiri pyörii yhä vinhemmin ja vinhemmin…

Tarinan pääosassa on kolmikymppinen, ammatikseen ravintola-arvosteluja kirjoittava mies, joka lähtee etsimään kadonnutta rakastettuaan Kikiä Hokkaidolle. Nukkavieru hotelli Dolphin on muuttunut säihkyväksi, länsimaistyyliseksi Dauphiniksi, mutta toisinaan hissi pysähtyy näiden kahden maailman väliin, ja siellä asuu lammasmies, jota voisi kai alitajunnaksikin kutsua. Tarinan toinen teema kertoo Kikin murhasta, johon miehen lapsuudenaikainen ystävä, kauniskasvoinen Gotanda, josta on tullut kuuluisa näyttelijä, on sekoittunut. Gotanda vihaa ja halveksuu showbisnestä ja sen ympärillä vellovaa likaista peliä ja hypetystä, ja vuodattaa sen kaiken vanhalle ystävälleen:

”You won’t believe it, but I can. There’s a whole system. This place has this front as a party service, so they can make out these very legitimate receipts. Sex as ’business gifts and entertainment’. Amazing, huh?”

”Advanced capitalism,” I said. (s. 151)

”That’s my world. Azabu, European sports car, first-class. Stupid, meaningless, idiotic bullshit. How did all this… this… this total nonsense get started? Well, it’s very, very simple. You just repeat the message and repeat the message and repeat the message. You pound that baby in. Until everybody believes it. Like a mantra. Azabu, BMW, Rolex, Azabu, BMW, Rolex, Azabu, BMW, Rolex, Azabu…

[…] I’m fed up with this life they have me living. I’m their life-size dress-up doll. Sewed together with loans and mortgages.” (s. 290)

Dance, dance, dance on kirja, joka vaatisi useamman lukukerran, jotta sen kaikista nyansseista saisi kiinni. Samalla se kertoo hyvin tarkkanäköisesti japanilaisesta yhteiskunnasta ja millainen siitä tuli 1980-luvun kuplatalouden aikana ja toisaalta myös myötä. Ei se kovin kaunista kuvaa siis kapitalistisesta maailmasta piirrä. Kuten Gotanda, joka on saanut kaiken materiaalisen, kaipaa lopulta vain yksinkertaista elämää: […] I can’t get what I really want.” / ”Like, for instance, love?” / ”Yeah, like, for instance, love. And tranquility. And a healthy family. And a simple life,” he ran down the list. […] ”Look at me, I had a world of possibilities, I had opportunities. But I’m now a puppet. I can get almost any woman I want. Yet the only woman I want…

Lopuksi vielä sananen Nobel-palkinnosta, jota Murakamille veikataan, mutta jota hän tuskin itse odottaa (ja näillä näkymin tuskin saakaan). Sivulla 299 on aika mielenkiintoinen kommentti aiheeseen: ”No, this is Nobel Prize material. Not something the common man can do.” / ”You’ll need a frock coat for the ceremony.” / ”I’ll buy it. Put it on my expense account.” / ”Sanctus tax deductum.” / ”I’ll be on the stage with the King of Sweden,” Gotanda went on. ”I’ll declare it for all the world to hear. Ladies and gentlemen, the only woman I want to sleep with is my wife! Waves of emotion. Storm clouds part; sun breaks through.”

Haruki Murakami: Dance, dance, dance (Alkuperäinen japaninkielinen teos Dansu, dansu, dansu, 1988)
Vintage Books, 1995
Kääntänyt englanniksi Alfred Birnbaum
393 sivua
Omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjassa selvitetään rikos, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä, kirjan kannessa on eläin.

Isabel Allende: Henkien talo

– Minä kiroan sinut, Esteban! Férula huusi. – Sinä tulet olemaan aina yksin, sinun ruumiisi ja sielusi kutistuvat, ja sinä kuolet kuin koira! (s. 141)

Hyllynlämmittäjien purkaminen on edennyt kohdallani viidenteen kirjaan. Tartuin Isabel Allenden Henkien taloon vähän sellaisella ”no katsotaan nyt mitä tästä tulee” -ajatuksella. Kirjan nimi ja kansi nostattivat lähinnä ennakkoluuloja, eikä pieni printti auttanut innostumista, aikaisemmilla yrityksillä en ollut päässyt alkua pitemmälle. Jokin kirjassa on silti vetänyt puoleensa, sillä kaikesta huolimatta kirja on pysynyt hyllyssä liki kymmenen vuotta.

Nyt, kirjan luettuani, voin vain todeta miten väärässä olin ollut. Kirjahan on todella mielenkiintoinen ja vaatii varmasti myös toisen lukukerran. Tällä kertaa luin sen vain tarinana, ensi kertaa varten aion tutustua Chilen ja vähän yleisemminkin Etelä-Amerikan lähihistoriaan. Sillä siitä Henkien talo kertoo: Eteläamerikkalaisen yhteiskunnan murroksesta 1800-luvulta 1900-luvun loppupuolelle. Se kertoo kahden kerroksen väestä, rikkaista maanomistajista ja talonpojista, sosialismin noususta ja maareformeista ja lopulta sotilasvallankaappauksesta ja diktatuurista, jonka raakuutta edes periporvarit eivät osanneet arvata.

Tarina kerrotaan erään suvun henkilöiden kautta. Pääosassa on Esteban Trueba, hyvästä perheestä tullut poika, jonka isä on hassannut suvun omaisuuden, ja joka nostaa rappiolle joutuneen Las Tres Maríasin sukutilan kukoistavaksi mallitilaksi työllä, rahalla ja ankaruudella, mutta jota vaivaa lapsuudesta asti pahansisuisuus ja raivokohtaukset, minkä vuoksi häntä kunnioitetaan, mutta samalla vihataan. Toisena punaisena lankana kulkevat perheen naisten tarinat: kauniin Rosan, jonka Esteban menettää ennen kuin ehtii saadakaan, henkimaailman kanssa hyvin toimeentulevan Claran, Estebanin ja Claran tyttären Blancan ja lopulta Alban, Blancan tyttären ja isoisänsä lempilapsenlapsen. Juuri naistensa kautta Esteban joutuu kohtaamaan talonpoikaisluokan edustajat yhdenvertaisina ihmisinä, kun sekä tytär että tyttärentytär rakastuvat senaattori Trueban poliittisiin vastustajiin, sosialistimusikanttiin ja sissitaistelijaan.

– Jaahas! Kaikenlaista typeryyttä sitä voikin päästää suustaan laulamalla, [Trueba] murahti. – Opettelisit mieluummin rakkauslauluja!
– Minä pidän enemmän tällaisista, isäntä. Yhtenäisyydessä on voimaa, niin kuin isä José Dulce Maríalla on tapana sanoa. Jos kerran kanat pystyvät yhdistymään kettua vastaan, mikseivät myös ihmiset? (s. 163)

Politiikka kulkee tarinassa kuitenkin taustalla, kuten ihmiselämässä yleensäkin. Sen sijaan keskipisteessä ovat ihmiset hyvine ja huonoine puolineen. Ennen kaikkea Allende kuvaa porvariston elämää: Trueban naiset ovat etuoikeutettuja, heillä on aikaa ja toisaalta myös herkkyyttä kuunnella henkiä, neuloa villavaatteita köyhille ja järjestää juhlia – ja kokea jännittävää rakkautta ja toisaalta rakentaa siltoja siihen toiseen maailmaan, joka elää hyvin toisenlaista arkea saman tilan mailla. Esteban Trueba taas on menneen maailman patruuna: hän toisaalta tekee hyvää kohottaessaan alustalaistensa elintasoa rakennuttamalla kouluja, parantamalla heidän asuinolojaan ja ruokkiessaan ja vaatettaessaan nämä. Toisaalta hän kokee olevansa alustalaisten yläpuolella, raiskaa nuoria palvelustyttöjä ja pieksee pojan, joka villitsee talonpoikia sosialismiopeillaan. Nämä kaksi maailmaa yhdistyvät tuhoisasti Esteban Trueban äpärässä, Esteban Garcíassa, hänen nöyryytyksen, epäoikeudenmukaisuuden ja vihan tunteissaan, jotka pääsevät valloilleen sotilassaappaissa.

[…] tilanherrat seurasivat vaalitoimitusta ja lahjoivat poliisin varmuuden vuoksi etukäteen. Juhlien jälkeen talonpojat lastattiin vankkureille ja vietiin äänestämään tarkan silmänpidon alla. Naurettiin ja laskettiin leikkiä, sillä tämän ainoan kerran isännät kohtelivat alaisiaan tuttavallisesti: veikkonen sinne ja kuomanen tänne, ja luota vain meikäläiseen, kyllä isäntä hoitaa, noin sitä pitää, sinulla pitää kaveri olla vähän sitä isänmaallisuutta, katsos liberaalit ja radikaalit ovat täysiä paskoja, ja kommarit, ne on ateisteja, huoranpenikoita jotka syövät lapsia. (s. 79)

Se, mistä pidin Allenden tekstissä, oli tietty ajattomuus. Vaikka aikakaudet ovatkin läsnä, jäävät ne rivien väliin ja teknologian kehitykseen. Ensin kartanoon ei tule edes vettä, ja kun se saadaan, se lirisee ja on likaista. Radiosta seurataan kaukaisen Euroopan sotatapahtumia, ja jokunen sekopää ryhtyy Etelä-Amerikassakin kulkemaan käsi ojossa. Sosialismi nousee ja porvarien yllätykseksi voittaa, mutta ”pohjoisen poikien” eli CIA:n avulla presidentti murhataan, vaikka lehdissä väitetäänkin tämän tehneen itsemurhan. Sitten alkaa diktatuuri. Vaikka nimiä ei mainita, tässä kohtaa ei voi enää olla vetämättä yhtäläisyysmerkkejä Salvador Allendeen, Isabel Allenden isän serkkuun, ja Augusto Pinochetiin. Ollaan siis päästy 1970-luvulle.

Tavallaan ajattomuutta on myös kulkeminen menneessä ja tulevassa sekä parhaillaan tapahtuvassa ajassa, eri henkilöiden näkökulmissa ja ulkopuolisen kertojan käyttämisessä. Nämä toimivat yhdessä hienosti.

Vielä yksi huomio: Isabel Allenden tarinassa on myös fyysisempi puoli. Hän kirjoittaa rakastavaisten lempimisestä hyvin kiehtovasti, mutta yhtä lailla väkivallasta, raivokohtauksista ja ”turvallisuuspalvelun” suorittamista kidutuksista.

Henkien taloa tunnutaan markkinoitavan naisten romaanina, mutta minusta se ei ole ollenkaan sellainen. Päinvastoin, se on hyvin yleismaailmallinen. En voi välttyä ajattelemasta, miten kirjaa olisi markkinoitu, jos sen kannessa lukisi Isabel Allenden sijaan vaikka vain I. Allende? Sillä kirja herätti paljon ajatuksia. Niin yhteiskuntamalleista kuin demokratian vaihtumisesta diktatuuriin. Eikä tässäkään kirjassa amerikkalaisia kovin kauniisti kuvata, he esiintyvät kieroina ja rahanhimoisina kauppiaina ja puoskareina ja – nyt jo rivien välissä – maan politiikkaan sekautujina, jotka käyttävät kaikki keinot taistellessaan kommunismia vastaan. Kuulostaako tutulta? Nyt kommunismin paikalle on saatu terrorismi.

P.S. Huomaan tarkastelleeni kirjaa erityisesti yhteiskunnalliselta ja poliittiselta kannalta – aihe mikä näyttää tällä hetkellä kiinnostavan minua suuresti – mutta nautin kyllä myös siitä myös sukukronikkana ja monivivahteisen elämän kuvaajana. Hmm… mielenkiintoista!

 

Isabel Allende: Henkien talo
espanjankielinen alkuteos La casa de los espiritus, 1982
kääntänyt Jyrki Lappi-Seppälä
Otava, 1985 (tämä kolmas painos 2007)
436 sivua.

Helmet 2017 -haasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin sukutarina, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä, kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (Kirjasammon täky).

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä

Minua ajaa takaa uusi tunne, katkera ja suloinen, ja vain epäröiden annan sille kauniin, vakavan nimen ikävä. (s. 1)

Asturiasin Herra presidentti oli sen verran järisyttävä lukukokemus, että sen jälkeen oli vaikea tarttua mihinkään. Kaipasin jotakin kevyttä ja lyhyttä välipalaa. Kävin läpi hyllyni kirjat ja tartuin Françoise Saganin kulttikirjaan Tervetuloa, ikävä. Se sopi tähän kohtaan täydellisesti. Edellisestä lukukerrastakin oli kulunut useampi vuosi.

Sagan kirjoitti esikoisteoksensa 18-vuotiaana, ja se aiheuttikin 1950-luvun maailmassa melkoisen skandaalin. Tarina kertoo rikkaasta porvarisperheestä, joka vuokraa  linnan Ranskan Rivieralla pariksi kuukaudeksi kesällä. Ei siinä vielä mitään, mutta perhe koostuu nelikymppisestä leski-isästä Raymondista ja tämän lolitamaisesta tyttärestä Cecilestä, jotka viettävät varsin vapaata elämää, jossa ajatteleminen ei ole tärkeimmällä sijalla, vaan rannalla loikominen ja juhliminen. Isän naiset vaihtuvat tiuhaan ja tytärkin saa tahollaan maistaa esiaviollista seksiä. Mutta sitten tulee kohtalokas Anne kuvioihin. Hän haluaa napata miehen ja ryhtyä tyttärelle tiukaksi äitipuoleksi ja tuoda porvarillista järjestystä perheeseen. Cecile näkee vaaran ja ryhtyy toimiin Annen eliminoimiseksi. Hän onnistuu aikeissaan paremmin kuin uskaltaa arvatakaan.

Saganin teksti ja tarinan kuljettaminen toimii todella hyvin. Jos jää ajattelemaan hänen ikäänsä, tuntuu hän likipitäen pikkuvanhalta – joskaan ei perinteisessä merkityksessä. Jälkikäteen voi sanoa, että tarinasta löytyy hän itse: alkoholi, vaihtuvat partnerit, nopeat autot, kuoleman uhkaaminen, ylellinen jetset-elämä.

Ja sitten on se toinen puoli, minkä Sagan taitaa hämmästyttävän hyvin ikäisekseen: ihmis- ja erityisesti ihmissuhteiden miltei kylmän tarkka ja kaunistelemattomaton kuvaus. Hän kuvaa myös erinomaisesti uusperheen roolien ongelmallisuutta: isä ja tytär ovat yhtä, he ovat samanlaisia, he ajattelevat ja elävät samalla tavalla. Anne, isän rakastajatar ja äitipuolikokelas, on erilainen, hän on tunkeutuja, hän yrittää muuttaa isän ja tyttären ja tunkea heidän väliinsä, mikä saa Cecilen vaihtamaan mielipidettään: ensin hän on ihaillut Annea, sitten hän näkee tämän uhkana.

Mielenkiintoista. Saisiko nykyään kirjoittaa näin? Olisiko se tämän päivän skandaali, kuten esiaviollinen seksi ja epämääräiset suhteet olivat 1950-luvulla?

Sagan ohittaa myös Annen kuoleman kevyesti. Juuri niin kevyesti kuin kevytmieliset ihmiset saattaisivat tehdä. Se mikä oli, oli, nyt on nyt. Elämästä on nautittava nyt.

En ole Saganin muita kirjoja lukenut, pitäisi varmastikin. Onko niissä tätä samaa ihmiskuvausta? Pari näytelmää odottaa hyllyssä lukemista, ehkä niistä voisi aloittaa.

Skandaaleista vielä. Kirja julkaistiin Ranskassa vuonna 1954 ja koska kohu kävi niin kuumana, piti suomennos saada mahdollisimman pian – ja saatiinkin, heti seuraavana vuonna. Se on meillä melkoisen harvinaista. Ranskan taitoisia kääntäjiä ei kuitenkaan ollut saatavilla (!!), joten puikkoihin astui legendaarinen Lea Karvonen. Hän on siis salanimi, jonka varjossa kääntäjinä toimi useita uransa alussa olevia naiskirjailijoita, jotka eivät syystä tai toisesta halunneet nimeään mainittavan. Tervetuloa ikävän käänsi Eeva Joenpelto, mutta koska hän ei osannut ranskaa, hän käänsi kirjan ruotsinnoksesta. Tämä oli 1950-luvulla noloa. Olisipa se nykyäänkin, sillä kyllähän kirjat mieluiten alkuperäiskielestä kääntää pitäisi…

Entä miksi kirjan nimi on Tervetuloa ikävä eikä esimerkiksi suorempi käännös Päivää, ikävä tai Terve, ikävä? En tiedä. Ruotsinnos oli vielä kaukaa haetumpi. Ehkä se suomennos kuulosti vain runollisemmalta?

 

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä
ranskankielinen alkuteos Bonjour Tristesse, 1954
suomentanut Lea Karvonen
Tammi, 2001, 6. painos (ensimmäinen suomennettu painos ilmestyi 1955)
131 sivua
omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan kansi on mielestäsi kaunis, kirjan nimessä on tunne ja kirja on inspiroinut muuta taidetta.

Miguel Angel Asturias: Herra presidentti

On viheliäistä ja sen vuoksi myös surullista, jos sotilas on olemassa vain pitääkseen vallassa roistojen, vehkeilijöiden ja maanpettureiden joukkiota; parempi on sittenkin kuolla nälkään maanpaossa. Millä oikeudella sotilas pakotetaan olemaan uskollinen hallitukselle, joka itse luopuu aatteista, pettää koko maailmaa ja omaa kansaansa?

Hyllynlämmittäjieni joukossa oli yksi erityisen mielenkiintoinen kirja. Tosin en tiennyt siitä mitään, sen harmaassa selkämyksessä vain luki suurin kultaisin kirjaimin Nobel, ja sen vieressä pienellä Miguel Angel Asturias ja kirjan nimi: Herra presidentti. Kirja on edesmenneen isoäitini hyllystä, olen tainnut napata sen itselleni hänen jäämistöstään. Siinä kaikki mitä tiesin. Presidenttiin viittaava nimi tosin vihjasi, että tämä on politiikkaa. Eikä mitä tahansa politiikkaa.

Kirja alkaa kuvauksella, jossa hullu tappaa häntä pylväikössä piinanneen miehen ja sen jälkeen hullun harhaisesta paosta. Ehdin lukea nämä ensimmäiset parikymmentä sivua muutamaan otteeseen, kunnes päätin nyt vihdoin jatkaa eteenpäin. Asturiasin kieli ja kertomistapa ei nimittäin ole maailman helpoimpia. Se on sekoitus unimaailmaa ja runoutta, raakuutta ja rakkautta, ahdistusta ja valoa. Mutta kun sen syövereihin astuu, ei ole pääsyä enää pois, tarina sulkee sisäänsä.

Herra presidentti on kertomus diktatuurista jossakin eteläamerikkalaisessa valtiossa. Se on kertomus siitä, millaista on elää ja kuolla ja kadota maassa, jossa valtaa pitää nimeämättömäksi jäävä presidentti armeijan ja salaisen poliisin avulla. Se kertoo siitä, miten naapurit vakoilevat toinen toisiaan, miten presidenttiä mielistelemällä päästään omalla urallaan etenemään ja toisaalta, millaisiin vaikeuksiin joutuu, jos presidentti niin päättää. Se on kertomus ”ylidemokratiasta”, jossa presidentti valitaan vaaleilla, joissa ei ole vaihtoehtoa äänestää ketään muuta, sillä Presidentti on Hyvä. Mutta se on myös kertomus rakkaudesta. Sattumasta ja uskosta. Ja se on kertomus siitä, miten se usko murennetaan.

Herra presidenttiä lukiessa joutui pidättelemään henkeä, joutui vertaamaan eteläamerikkalaisessa diktatuurissa elämistä tutumpiin maihin. Me emme ehkä elä diktatuurissa, luojan kiitos, mutta moni, kovin moni asia kuulosti tutulta:

Joiltakin puuttuivat välttämättömimmätkin elämän edellytykset, ja heidän oli tehtävä ankarasti työtä saadakseen jokapäiväisen leipänsä. Toiset taas ansaitsivat enemmän kuin tarpeeksi etuoikeutetuissa laiskanviroissaan: presidentin ystävät esimerkiksi; kiinteistöjen (neljän-, viidenkymmenen talon) omistajat; koronkiskurit, jota kuukaudessa ottivat voittoa yhdeksän, yhdeksän ja puoli, jopa kymmenenkin prosenttia; virkamiehet, jotka hoitivat seitsemää, kahdeksaa julkista tointa; toimiluvilla, eläkkeillä ja ammatinvalinnalla keinottelijat, peliluolien omistajat, kukkotappeluijen järjestäjät, intiaanien riistäjät, viinanpolttajat, porttoloiden, baarien ja lahjottujen sanomalehtien omistajat. (s. 21)

Ja oi, miten presidentti olisikaan rakastanut somea, googlea, Facebookia, älypuhelimia ja muita vempeleitä! Ei olisi edes tarvinnut tukeutua naapureihin tai sairaalassa viereisissä sängyissä makaaviin potilaisiin, kansalaisiin, jotka raportoisivat presidentille mitä muut tekevät, sanovat ja ajattelevat. Tutulta kuulostavat myös murhat, joista syytetään omaa vihamiestä, sekä media, joka kirjoittaa mitä hallitus käskee. Yhtä lailla tutulta kuulostaa bloggauksen alussa oleva sitaatti. Miten valtaan päässeet poliitikot rakastavatkaan ympäröidä itsensä armeijalla: kenraaleilla, majureilla ja sotilailla.

Luin kirjan tarinana, sillä sen taustat olivat minulle tuntemattomat. Vilkuilin kuitenkin vähän Wikipediaan. Siellä kerrotaan Miguel Angel Asturiasin (1899–1974) olevan kotoisin Guatemalasta ja Herra presidentin kertovan etäännytetysti diktaattori Manuel Estrada Cabrerista, jota Asturias vastusti näkyvästi. Asturias opiskeli 20-luvulla Pariisissa, missä hän sai vaikutteita surrealisteilta, ja oli kiinnostunut oman maansa alkuperäisväestöstä; hän mm. käänsi espanjaksi mayojen Popol Vuh -kansalliseepoksen. Guatemalasta Asturias joutui lähtemään maanpakoon CIA:n operoiman vallankaappauksen jälkeen. Herra presidenttiä hän alkoi kirjoittaa jo vuonna 1922 ja sai sen valmiiksi 1933, mutta kirja joutui odottaamaan kolmetoista vuotta, ennen kuin se pääsi guatemalalaisen sensuurin läpi.

Miguel Angel Asturias: Herra Presidentti
espanjankielinen alkuteos El señor presidente, 1946
englanninkielestä suomentanut Pirkko Lokka, suomennoksen alkuteokseen verraten tarkistanut ja runot suomentanut Pentti Saaritsa
WSOY, 1976
363 sivua
omasta kirjahyllystä

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin politiikasta tai poliitikosta kertova kirja, ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, kirjan nimessä on erisnimi, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä ja kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.