Avainsana-arkisto: tv

Ajatuksia dokkarista ja ajasta sotien välissä

”Jos minä en olisi köyhä, sinä et olisi rikas.”

Näin kirjoitti muistiinpanoissaan Bertolt Brecht. Ajankohta oli joskus 1920- tai -30-luvulla, se meni minulta ohi. Mutta se kuvasi tilannetta Euroopassa tuohon aikaan, juuri ennen toisen maailmansodan puhkeamista. Brechtin Berliinissä toiset ihmisistä olivat niin köyhiä, ettei heillä ollut rahaa ruokaan, kun taas toiset rikastuivat rikastumistaan. Miten se menikään? Joka tunti viisi saksalaista kommunistia teki itsemurhan köyhyyden vuoksi. Samaan aikaan kapitalistit juhlivat, söivät ja joivat parhaissa ravintoloissa. Ei, vaan joka viides tunti Berliinissä joku teki itsemurhan, pahimmin kärsi proletariaatti. Ja Barcelonassa rikkaat juhlivat, söivät ja joivat parhaimmissa ravintoloissa, joista toiset eivät voineet haaveillakaan. (Katsoin pätkän myöhemmin uudestaan) Vaan eipä se puna-aatekaan kurnivaa vatsaa helpottanut.

Katsoin eilen puolella silmällä saksalais-ranskalaiselta Arten tv-kanavalta tullutta dramatisoitua dokkaria särkyneistä unelmista kahden maailmansodan välillä (Les rêves brisés de l’entre-deux-guerres 1918–1939). Dokkari oli pitkä, ja täkäläiseen tapaan kaksi jaksoa näytetään peräjälkeen. En minä ihan niin paljon jaksaisi…

Mutta konsepti oli mielenkiintoinen. Se perustuu ihmisten omiin muistiinmerkintöihin noilta ajoilta, ja kuvaa siis tilannetta, joka eskaloitui lopulta toisen maailmansodan puhkeamiseen. En valitettavasti nähnyt ohjelmaa alusta asti, mutta se vei niin Berliiniin, Pariisiin, Tukholmaan, Italiaan, Britanniaan, Venäjälle kuin Yhdysvaltoihinkin. Siinä vaiheessa kun minä hyppäsin kyytiin, oli kapitalismi nousussa  ja lainarahalla kuluttaminen alussa ja sen vastakohtana äärimmäinen köyhyys. Hitler ja Mussolini olivat juuri astuneet näyttämölle.

On tietenkin mahdotonta olla vetämättä yhtäläisyysviivoja omaan aikaamme, minkä vuoksi dokkari varmasti on tehtykin. Köyhät köyhtyvät, rikkaat rikastuvat, häikäilemätön keinottelu ja oman edun tavoittelu ovat vallalla. Kommunismi on kuollut, kapitalismi elää oikein pulskasti. Ja minä mietin… olisiko näiden kahden ääripään välissä jotakin ihan muuta? Jokin uusi suunta, joka on kuin kulman takana, jota me emme vielä näe? Kapitalismi tulee kuolemaan ihan samalla tavalla kuin kommunismi. Mutta toivottavasti se ei sotaa tarvitse loppuakseen. Olen optimisti, vaikka välillä en siltä kuulostaisikaan.

Tämä 8-osainen dokkarisarja kuitenkin kannattaa katsoa. En tiedä, näytetäänkö sitä Suomessa, ehkä, toivottavasti** Kyllä, joo!. Dokkari on katsottavissa Arten sivuilla, ja Youtubesta näytti myös löytyvän jaksoja, kielenä on ranska + kaikki muut.

** Yle näyttää saman sarjan nyt lokakuun puolivälistä alkaen! Eli täältä löytyy suomalaisilla tekstityksillä. Suosittelen!

1918-1939, les rêves brisés de l’entre deux guerres BA VF from Les Films d’Ici on Vimeo.

Ei ihan tavallinen junamatka eli ranskalaisdokkari Suomesta

Samaan aikaan kun kotimaassa seurattiin silmä tarkkana Putinin Suomen vierailua ja penättiin että sanoiko se meille onneksi olkoon vai ei ja mitä se sanoi amerikkalaisista EU:sta ja mitä meistä noin muuten (ei muuten tainnut sanoa mitään Suomessa olevista amerikkalaissotilaista, tai jos sanoi, suomalaismedia itsesensuroi), seurattiin sen sijaan ranskalaisilla kotisohvilla herra Philippe Gouglerin junamatkaa talvisessa Suomenmaassa. Sama kai se, kuka siellä Pohjolassa käy!

Tai no, tällä kertaa ranskalaisdokkari vei voiton. Des trains pas comme les autres eli ei mitään ihan tavallisia juniaa on tv-ohjelma, joka vie eri puolille maailmaa junamatkojen kautta. Ei ehkä maailman uniikein idea, mutta aina yhtä kiehtova. Eilen oli siis Suomen vuoro. Ranskalaisille Suomi on eksoottinen, luminen satumaa poroineen ja jäätyvine merineen. Ja tämä oli toki teemana tälläkin kertaa.

Mutta mitä muita huomioita ranskalaiset Suomesta tekivät?

Koitan tiivistää. Helsinki on kaunis ja hiljainen kaupunki, jonka arkkitehtuurissa näkee Venäjän läheisyyden ja yhteisen historian (fakta ja kohteliaisuus, ranskalaiset arvostavat venäläistä kulttuuria korkeammalle kuin me) – ja itäisen maantieteellisen sijainnin huomaa myös rautatieasemalla, jossa suomalaisten paikannimien joukosta pomppaa esiin Saint Petersburg, jonne on tosiaa parin tunnin junamatka. Eksoottista sekin.

Suomen kieli ihastuttaa suuresti, se on niin erilainen kuin mikään muu kieli. Se eristää ja samalla se tekee Suomesta erityisen. Suomalaiset ovat hyvin ylpeitä kielestään, toteaa Philippe Gougler, ja minun tekee mieleni sanoa että Philippe kiltti, kerro nämä huomiosi Finnairille!! Ja Fazerille!! ja Nokialle!! ja mainosmiehille!!!!! Ja suomalaisille poliitikoille!!! Pian, pian, ennen kuin on liian myöhäistä!!! Ei englanti ole meidän kielemme, ei edes se meidän skandinaavienglantimme, kuten nytkin huomasi. Se on vain kommunikointiväline, ei sillä meidän ajatuksiamme, arvomaailmojamme tai tunteitamme ilmaista (eihän siinä ole edes meidän sanojamme).

Hauska oli myös huomata, että ranskalaisille tietyt ”vaikeat” äänteet ovat helppoja, heiltä kun löytyy samat. Hei, ei, kyllä, aucun problème !

Mutta nyt suuntana on pohjoinen ja Lappi, La Laponie, ranskalaisten unelma. Ja siltä se tosiaan näyttää. Aavalta, satumaiselta. On kuin olisi joulupukin maassa, mutta tämä on totta. Porot juoksevat perässä melkein kesyinä, tietäessään saavansa pian särvintä. Mutta paijata ne eivät anna. Poromies on kuin ranskalainen puhuessaan intohimosta ammattiinsa joka on paitsi elinkeino, myös elämäntapa, ja tämän pieni, suloinen kuusivuotias tyttärenpoika heittää lassoa ja kertoo silmät loistaen, miten hänestä tulee vielä isoisän veroinen poronhoitaja.

Matka jatkuu Rovaniemeltä Kemiin, missä käydään katsomassa lumenluojia (junaradan siis) ja jäänmurtajia ja vedessä kelluvia taiwanilaisia, ja sitten palataankin takaisin Helsinkiin. Lopuksi mennään katsomaan metallimessua Töölönaukion kirkkoon, mikä oli vähän ikävä lopetus muuten mielenkiintoiselle retkelle. Moshaaminen kirkossa? Ah… suomalaista? No, ehkä, mutta… oi, säästäkää minut siltä.

Mutta miten ulkosuomalainen sitten kotimaataan katseli? Näin kun se esitetään… kun ihmiset ovat hymyileviä, nauravia, juttelevaisia… Niin, hiukan haikeanahan sitä katsoo. Helsingin kadut, iki-ihana rautatieasema, lumi, kylmät Helsingin iltaiset tyhjät pimeät kellertävävaloiset kadut, kylmyys, joka hohkaa kaduista ja kivitalojen seinistä ja saa kävelijät vaappumaan tönkköinä tai kipittämään pikavauhtia… Ja se kieli, se kaunis, hassu, vivahteikas, rikas, suloinen suomen kieli. Minun kotimaani. Suomen kieli.

Ja seuraavaksi juna veikin sitten jonnekin ihan muualle, Indonesiaan tai Chileen, en enää seurannut minne.

P.S. Huvituin suuresti lukiessani Ilta-Sanomista, kuinka ”koko maailma” seuraa Putinin Suomen vierailua, ja todisteena väitteelle oli lainauksia amerikkalaisesta, britannialaisesta ja ruotsalaisesta lehdestä. Täällä Ranskassa seurattiin ehkä Putinin sanomisia amerikkalaispakotteiden vuoksi, löysin etsimisen jälkeen yhden lauseen jossa mainittiin Suomi: Vladimir Poutine a fini par commenter le vote de la Chambre des représentants américaine à l’occasion d’une visite en Finlande. (RFI) No, hyvä on, mainittiin jutun lopussa vielä Savonlinna, Niinistö ja Suomen 100-vuotisjuhla, ei niitä unohdettu. Tämä on joka tapauksessa oiva esimerkki siitä, miten vääristynyt on Sanomien käsitys ”koko maailmasta”. Ei, toimittajat hyvät, maailma ei ole UK-USA, maailmaan mahtuu paljon muitakin näkemyksiä ja arvoja kuin angloamerikkalainen.