Elokuun kieli oli vietnam

Kuukauden kieli -haasteen kahdeksantena teemana oli vietnaminkielinen kirjallisuus.

Arvelin etukäteen, että tehtävä olisi hankala, ja niin se olikin. Löysin kirjaston kokoelmista kolme (3)* vietnamin kielellä alunperin kirjoitettua teosta, mutta koska en tällä kertaa päässyt niitä(kään) lukemaan, siirryin etsimään novelleja netistä. Löysin yhden. Yhden ainokaisen englanniksi käännetyn novellin. Sen minä sitten luin.

Toisaalta se edusti juuri sitä mitä halusinkin lukea, eli vietnamilaista nykykirjallisuutta. Đỗ Bích Thúy on vuonna 1974 syntynyt vietnamilaisnainen, jonka novelli Sage on the Mountain (Ngải Đắng Ở Trên Núi) julkaistiin pari vuotta sitten Words Withouth Borders -nettilehdessä.

Sage on the Mountain kertoo kaupunkiin muuttaneesta nuoresta naisesta, joka vierailee Pohjois-Vietnamin vuoristossa sijaitsevassa kotikylässään. Vierailulla kohtaavat paitsi tytär ja äiti, myös kaksi hyvin erilaista maailmaa: moderni nykyisyys ja entinen, väistyvä aika. Tytär, joka on aina ollut kapinallinen ja hylännyt yhteisönsä lähtemällä alas laaksoon, kokee kaikesta huolimatta tulleensa kotiin kulkiessaan ylhäällä vuorilla ja etsiessään mykän naapurinpojan kanssa villinä kasvavaa salviaa. Mutta ei hän vuorille enää kuulu. Ei hän pysty enää edes kietaisemaan perinteistä turbaania leikattuaan hiuksensa lyhyiksi.

Äidin valitus tyttärelle tämän veljestä kuvaa hienosti sitä murrosta, jossa moderni länsimaistunut aikakausi tapoineen jyrää vanhan kulttuurin:

Both of you learned to sit and walk on the floor before you got all grown up like that, and now he brings home a table and chairs. He said we’d have frequent guests, so our manners would have to be top-notch. But who decides what manners are good? All the guests wear nice clothes but keep their shoes on in the house. When they sit down to have a drink of water, they turn their backs on our ancestral altar. If they see children in the village, they pat their cheeks and run their hands all over the children’s heads. But when I open my mouth, he tells me to tear down our wooden house and build a new tile-roofed house.

Hiukan surullinen on tämän novellin tunnelma kaikkinensa. Vanha jää, uusi tulee, eikä sille ole lopulta vaihtoehtoa, vaikka sydän sanoisi toisin salvioita kerätessä.

Lopputulos? Niin, lukisin todella mielelläni enemmänkin vietnamilaista kirjallisuutta. Esimerkiksi Vietnamin sodasta on kyllä saatu kuulla runsaasti amerikkalaisten (sotilaiden) näkökulmasta, mutta entä se vietnamilainen näkökulma? Missä se on? Heidän maansahan se on, amerikkalaiset (ja sitä ennen ranskalaiset) tulivat sinne tuhansien kilometrien päästä tuhotakseen heidän kulttuurinsa, ottaakseen maan omakseen. Eikö olisi jo aika kuulla jo heidän tarinansa? Mitä me muutenkaan tiedämme vietnamilaisten elämästä, heidän tavastaan katsoa maailmaa, ennen ja myös jälkeen sodan? Aika vähän. Itse asiassa tuskin mitään.

Ehkä se kuitenkin on tulossa. Omalla tavallaan tähän tarpeeseen vastaa vietnamilaisamerikkalainen Viet Thanh Nguyen, jonka tuotantoon tutustuin yhden novellin verran tämän Vietnam-teeman innoittamana ja josta kirjoitin täällä.

Syyskuun kieli onkin sitten helpompi, saksa. Kielialueenahan se ulottuu Saksan lisäksi Sveitsiin ja Itävaltaan, joten eiköhän sieltä luettavaa löydy. Ja kirjoittihan Kafkakin saksaksi…

Luitko sinä jotakin vietnamin kielellä alunperin kirjoitettua?

* Ei, on niitä enemmän. Tässä muistilistaa itselleni ja kenelle tahansa muulle, jota vietnamilainen kirjallisuus kiinnostaa:

Châng Không: Todellista rakkautta etsimässä (Palladium-kirjat)

Pham, Thi Hoai: Kristallilähettiläs (Kääntöpiiri, 1993)

Ho, Xuân Huong: Kysymyksiä kuulle (Nostromo, 1992)

Nhat Hanh, thich: Tämä hetki ihmeellinen hetki (Biokustannus, 2002)

Lisään, jos mitä tulee vastaan.

Viet Thanh Nguyen: The Americans (novelli)

“You’re not a native,” Carver said. “You’re an American.”
“That’s a problem I’m trying to correct.”

Saman taivaan alla…

Törmäsin Viet Thanh Nguyenin nimeen etsiessäni vietnamilaisia novelleja Kuukauden kieli -haastetta varten. Ei, tästä ei tulisi merkintää, sillä Nguyen kirjoittaa englanniksi. Hän on syntynyt (v. -71) Vietnamissa ja muuttanut vanhempiensa kanssa sotaa pakoon Yhdysvaltoihin, kasvanut siellä, käynyt koulunsa ja tehnyt yliopistouraa. Hän on siis amerikkalainen. Amerikanvietnamilainen.

Koska Vietnam joka tapauksessa kiinnostaa, ja koska toivottaisin tervetulleeksi sen kaivatun toisen näkökulman myös Vietnamin sotaan, jäin lukemaan Nguyenin novellia The Americans. Se löytyy esimerkiksi täällä.

Kirjalliselta tyyliltään The Americans on hyvin amerikkalainen. Toteava, lakoninen, kyyninenkin. Mutta sitten siinä on jotain muuta. Ensin ajattelin, että kyse on vihaisesta vimmasta, joka painaa tarinaa eteenpäin, mutta ei se ole sitä. Tai ei vain sitä. Se on se symbolinen taso, josta kiinnostuin.

Tarina kertoo vanhenevasta amerikkalaismiehestä James Carverista, joka on lentänyt sodan aikana pommikonetta ja sen jälkeen Pan Amin turistilentoja. Hän on tottunut katsomaan maailmaa etäältä, ylhäältä käsin. Hän ei ole nähnyt millaista tuhoa hänen pudottamansa pommit ovat tehneet, eikä hän ole oikeastaan ollut siitä kiinnostunutkaan.

Nyt hänet on tuonut takaisin Kamputšeaan* hänen oma tyttärensä. Tai oikeastaan japanilainen vaimo Michiko, joka uskoo löytävänsä Kamputšeasta sitä Japania, joka katosi toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaistamisen myötä. Carver suostuu lähtemään matkaan sillä ehdolla, että Kamputšean jälkeen mennään Thaimaan hiekkarannoille. Ja tyttären olisi paras tulla kotiin, haihattelut on haihateltu. Mutta se on hänen tyttärensä, joka painaa hänet seinää vasten ja katsomaan maata, jonka hän itse on tuhonnut.

“You bombed this place. Have you ever thought about how many people you killed? The thousands? The tens of thousands?”
“I don’t have to listen to this.”

Tarinan Carver ei ole urhoollinen kansallissankari, mutta ei hän mikään antisankarikaan ole. Hän on vain oman aikansa tuote. Amerikkalainen mies, joka ei näe olevansa vain yksi muiden joukossa, ja jonka teoilla on seurauksensa muiden elämässä. Hän on äreä, ylimielinen ja sokea: hän istuu baarissa museon edessä ja juo thaimaalaista, filippiiniläistä, vietnamilaista ja kamputšealaista olutta, hän unohtaa miina-alueella raajansa menettäneiden kamputšealaispoikien nimet ja kutsuu heitä Tomiksi ja Jerryksi. Hän kuvittelee että häntä ja hänen vaimoaan yhdistää jazz, koska he ovat tavanneet roppongilaisessa jazzbaarissa, unohtaen olleensa siellä valloittajan asemassa ja miettimättä lainkaan, miksi nuori teini-ikäinen tyttö on työskentellyt ulkomaalaisten suosimassa baarissa myöhään illalla.

Nguyenin silmä on tarkka ja kynä terävä, ja vaikka hänen äänessään onkin ehkä suuttumusta, ei siinä kuitenkaan ole kostoa. Hänen James Carverinsa symboloi Yhdysvaltoja, entistä valloittajaa, joka palaa niille paikoille, jotka se on tuhonnut ja pakottaa katsomaan ihmisiä siellä, ihmisiä, jotka eivät ole hänen alapuolellaan, vaan samalla tasolla, samalla sateesta mutaisella tiellä. Ja lopulta se on tytär, joka tukee isäänsä. Isää, joka pelkää, joka pelkää kuolemaa, joka on vain heikko ihminen…

Lisään vielä jälkikäteen. Tämä on mielestäni se symbolinen taso, jota yritän tavoittaa: Nguyen vie Amerikan Aasiaan, hän pakottaa Amerikan katsomaan silmiin sitä Aasiaa, jonka se on pommeillaan tuhonnut, yläilmoista, taakseen katsomatta. Ja se on tulevaisuus, Amerikan omat lapset, joka pakottaa sen katsomaan.

Hieno novelli. Todella hieno. Viet Thanh Nguyen on nimi, joka kannattaa painaa mieleen. Suomennoksia odotellessa…

“Haven’t they seen tourists before?” Carver said.
“Not like us.” Claire unsealed a pack of Alain Delon cigarettes and lit one. “We’re a mixed bag.”
“They don’t know what to make of us?” Michiko said.
“I’m used to it, but you’re not.”
“Try being a Japanese wife at a Michigan air base in 1973.”
“Touche,” Claire said.
“Try being me in Japan,” Carver said. “Or Thailand.”
“But you could always go home,” Claire said. “There was always a place for you somewhere. But there’s never been a place for me.”

 

(Huomasin nyt jälkeenpäin, että samasta novellista on toinenkin versio, jossa Carver tulee Vietnamiin ja Clairen poikaystävä on vietnamilainen. En lukenut tätä toista versiota sen pitemmälle, joten en tiedä onko siinä muitakin eroja… Sen alustuksessa Ngyuen sanoo Carverin olevan afrikkalaisamerikkalainen, mutta eipä se ihonväri sinänsä kertomuksessa esiin tule, eikä loppujen lopuksi muuta kokonaisuutta – ja totta puhuen minä kyllä luin Carveria valkoisena miehenä).

*Käytän tässä vanhempaa kirjotusmuotoa, kun olen siihen tottunut. Nykyään kirjoitettaisiin Kambodža, miksi, sen voi lukea Wikipediasta.