Avainsana-arkisto: Endo

Elokuvissa: Martin Scorsesen Silence

Mikäkö on paras tapa viettää vapaapäivä? Mennä elokuviin ja sen jälkeen kahvilaan lukemaan kirjaa.

Olin ollut kahden vaiheilla Martin Scorsesen uusimman elokuvan Silence (USA, 2016) suhteen: se kiinnosti aiheensa (kristittyjen vaino 1600-luvun Nagasakissa) ja alkuperänsä (perustuu Shūsaku Endōn romaaniin Vaitiolo) vuoksi, mutta mitä siitä kaikesta oltaisiin saatu väännettyä Hollywoodissa? Vaikkakin ohjaajana olisi Martin Scorsese? Toisaalta Scorsesen hyvät ajat ovat 1970-luvulla: Taksikuski on edelleen upea elokuva, sen jälkeen… no, sen jälkeen Scorsese ajoi partansa, suki tukkansa geelillä taaksepäin, alkoi pukeutua pikkutakkiin ja metsästää Oscareita.

Olin siis epäileväinen, mutta kiinnostunut. Alku ei näyttänyt kauhean hyvältä: kuvaus oli amatöörimäistä, kuvakulmat ja kameratyöskentely kuin independent-elokuvasta. Päärooleihin oli kiinnitetty kaksi kasvoiltaan portugalilaispapeiksi varsin hyvin soveltuvaa amerikkalaisnäyttelijää, Andrew Garfield ja Adam Driver. Alkuun he muistivat puhua englantia vieraalla korostuksella, mutta vähitellen amerikkalainen puheenparsi ja kehonkieli pääsivät valitettavasti vallalle.

Angloamerikkalaisten (Garfield, Driver, Liam Neeson) sijaan elokuvan parasta antia tarjosivatkin (markkinoinnissa missatut) japanilaisnäyttelijät. Yōsuke Kubozaka on mainio luikkuna ja epärehellisenä kristittynä, mutta vielä parempia ovat Shinya Tsukamoto (kulttileffaohjaaja, joka muistetaan esimerkiksi Tetsuo-leffoista) Mokichin roolissa ja erinomainen Issey Ogata inhottavan inkvisiittorin roolissa. Amerikkalaisesta ylinäyttelemisestä ei ole tietoakaan!

Kiinnostavinta elokuvassa on kuitenkin pohdinnat Jumalasta, Jumalan hiljaisuudesta, lähetyssaarnaajista, heidän kauttaan käydystä politikoinnista, idän ja lännen eroista ajattelussa ja tavoissa. Aion ehdottomasti etsiä käsiini Endōn kirjan, jossa näihin aiheisiin varmastikin pureudutaan mielenkiintoisesti.

Loppua kohti leffa valitettavasti vähän lässähti. Kun vanha, uskostaan näennäisesti luopunut portugalilaispappi kuolee ja hänet haudataan perinteisin buddhalaisin menoin, olin jo sanomassa ääneen että please, Scorsese, älä nyt näytä sinne arkkuun/tynnyriin sisään! Ja juuri sinnehän se kamera seuraavaksi työntyy ja paljastaa, mitä vanhalla papilla on kädessään. Höhö.

Kun typerää loppukohtausta seuraa kiitostekstit, jotka Scorsese esittää ensimmäiseksi kaikille Japanin kristityille, en voi välttyä ajattelemasta että katolisuuttaan voimakkaasti esiintuova Scorsese näkee itsensä viimeisenä lähetyssaarnaajana, viimeisenä Kristuksena. Se siitä.

Kaiken kaikkiaan elokuva oli joka tapauksessa kiinnostava, maisemat (Taiwanista) kauniita ja etenkin japanilaisten näyttelijätyö mukaansatempaavaa. Kamalasti epätarkkuuksia ja kliseitä kuitenkin, kuten hylätyn kylän kiiltäväturkkiset kissat, amerikkalaisnäyttelijöiden ikuinen syömättömyys (miksi ihmeessä amerikkalaisnäyttelijät eivät saa syödä elokuvissa?), vaaleatukkainen pappi hyvä, tummatukkainen paha, ym. Ja näkökulmakin on lopulta länsimaalainen, mitä nyt inkvisiittori sitä yrittää hiukan raapia. Asetelma on joka tapauksessa aina sama: länsimaiset kristityt yrittävät käännyttää alkuperäiskansaa omaan, oikeaan totuuteensa.

Menisinkö katsomaan uudestaan? En. Jos telkkarista tulisi, saattaisin katsoa. Tai sitten en.

Vielä yksi huomio: miksi elokuvien nimiä ei enää suomenneta? Miksi Silence on suomeksi Silence, eikä esimerkiksi Vaitiolo, kuten Endōn romaani on?

Shusaku Endo: The Sea and Poison

”Doctors aren’t saints. They want to be successful. They want to become full professors. And when they want to try out new techniques, they don’t limit their experiments to monkeys and dogs. Suguro, this is the world, and you ought to take a closer look at it.” (s. 50)

sea_and_poison

Shūsaku Endōn tositapahtumiin perustuva romaani The Sea and Poison (Umi to dokuyaku, 1957) kertoo toisen maailmansodan aikana japanilaisessa yliopistossa amerikkalaiselle sotavangille tehdystä vivisektiosta sekä leikkaukseen osallistuneista lääkäreistä, harjoittelijoista ja sairaanhoitajista. Osalliset tuomittiin myöhemmin sotarikoksesta ja johtava kirurgi teki itsemurhan.

Rankasta aiheestaan huolimatta kirja on todella hieno ja on suuri harmi, ettei sitä ole suomennettu. Roomalaiskatolisena Endō tuo mukaan kysymykset moraalista ja omatunnosta, mutta japanilaiseen tapaan hän ei paasaa eikä mässäile, vaan pikemminkin tutkii hahmojaan ja kysyy, mikä saa ihmisen osallistumaan tällaiseen epäinhimilliseen rikokseen. Onko ihminen sisäsyntyisesti paha? Miten jokin tapahtuma, trauma hänen omassa elämässään vaikuttaa hänen tuleviin valintoihinsa? Sillä valinnoistahan kaikessa on kyse, myös osallistumisessa sotarikokseen.

Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Fukuokan kaupunkiin Kyushun saarelle. Amerikkalaiset ovat pommittaneet kaupunkia jo niin pitkään, että asukkaat ovat turtuneet kauheuksiin ja on jokseenkin yhdentekevää, kuoleeko joku vai ei. Sama välinpitämättömyys on levinnyt sairaalaan, jonka ikkunoista seurataan kaupungin tuhoa ja jossa samalla yritetään hoitaa sairaita ja haavoittuneita. Yhtä kuollutta on turha surra, kuten kyynisesti asioihin suhtautuva lääkäriharjoittelija toteaa toiselle, aavistuksen herkemmälle:

”The poor bastard who doesn’t die in the hospital gets his chance every night to die in an air raid. What’s the point, then, of pitying one old lady. You’d be doing better to think of a new way of curing TB.” (s. 33)

Johtavan lääkärin kuolema ja uuden valinta on käynnistänyt valtataistelun. Jokainen parantelee omia asemiaan, sekä kokeneemmat että nuoremmat. Kun helppo leikkaus epäonnistuu ja oma asema vaaraantuu, näyttää uraauurtava vaikkakin alhainen ihmiskoe tuovan uuden mahdollisuuden.

sea_and_poison_sivu
Tarina kerrotaan pääosin kahden lääkäriharjoittelijan, Suguron ja Todan, sekä sairaanhoitaja Uedan näkökulmien kautta.

Itse leikkaus suoritetaan kuin mikä tahansa leikkaus: vanki nukutetaan ja häntä hoidetaan tuberkuloosipotilaana. Tässä tapauksessa leikkauspöydällä ei kuitenkaan ole sairas potilas, eikä häntä ole tarkoitus pelastaa vaan kokeilla, mihin asti voidaan mennä ennen kuin potilas kuolee. Lääkärit oikeuttavat teon itselleen toteamalla, että kuolemaantuomittu vankihan kuolisi joka tapauksessa, mutta nyt hän auttaa lääketiedettä ja pelastaa siten useita ihmisiä.

Vaikka kirjan pääteema on epäinhimillinen ihmiskoe, on pääpaino loppujen lopuksi leikkaukseen osallistuneiden selonteoissa. Sota, pettymykset, suru, hemmottelu, yksipuolinen rakkaus, kateus. Ihminen voi kovettua monesta syystä. Loppujen lopuksi mieleeni jää voimakkaimpana kohtaus, jossa lapsensa kuolleena synnyttänyt, miehestään eronnut ja yhteiskunnan ulkopuolelle jäänyt sairaanhoitaja palaa tyhjään kotiinsa vivisektion jälkeen, ottaa kaapista lapselleen kutomansa vaatteet, levittää ne polvilleen ja tuijottaa tyhjyyteen.

Mikä on ihmisen moraalinen vastuu? Entä kuinka paljon vallitsevat olosuhteet vaikuttavat meidän valintoihimme? Nämä ovat kiinnostavia kysymyksiä, jotka Endō asettaa taidokkaasti lukijan eteen. Kuten yksi syyllisistä, vaikkakin lopulta leikkaukseen osallistumatta jättäneistä lääkäreistä vuosia myöhemmin itsekseen toteaa:

”…Because nothing could be done. At the same time nothing could be done. From now on, I’m not sure at all. If I were caught in the same way, I might, I might just do the same thing again. The same thing again…” (s. 30)

Shusaku Endo
The Sea and Poison
Japaninkielinen alkuteos Umi to dokuyaku, 1958
Kääntänyt japanista englantiin Peter Owen
Tuttle Publishing 1972, 167 s.
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta.

Helmet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin sinulle vieraalla kielellä kirjoitettu kirja, aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, keskustelua herättänyt kirja ja kirjassa joku kuolee.

Fukuokan sairaalassa on nykyään museo, joka kertoo toisen maailmansodan aikaisesta rikoksesta. Kirjasta on tehty myös elokuva, jonka voi katsoa kokonaan YouTubessa.