Kansikuvahaaste: Isabel Allenden Henkien talo

Kirjablogisurffaaminen kannattaa: olin kokonaan unohtanut Sivutiellä-blogissa lanseeratun kansikuvahaasteen, mutta Hurjan Hassu Lukija -blogin kansijuttu vinkkasi haasteen olevan lopuillaan. Tämä sattui sopivasti, sillä olen pohtinut asiaa paljon vastikään lukemani Isabel Allenden kirjan Henkien talo kohdalla ja jopa tutkaillut, minkälaisilla kansilla sitä on eri maissa ja eri aikoina myyty. Sitä paitsi kirjojen kannet on mielenkiintoinen aihe, vaikka haasteen feminististä alkuasetelmaa karsastankin.

Sirrin haasteessa kehotetaan analysoimaan, vertailemaan ja pohtimaan. Myös naisnäkökulmasta, ja kun kerran luin naisen kirjoittaman kirjan, niin kirjaan ylös mitä aiheesta olin ajatellut. Sillä tällä kertaa olin todellakin miettinyt kirjan kannessa naisnäkökulman painottamista ja sitä, missä määrin se on perusteltua.

Lukemani Henkien talo on kolmas painos ja pokkariversio vuodelta 2007. Kirja on ilmestynyt ensimmäistä kertaa Chilessä vuonna 1982, ja siitä saatiin ensimmäinen suomennos jo 1985. Suomessa kirjaa on myyty kolmilla eri kansilla, jotka poikkeavat toisistaan hyvin paljon: yhdessä on eteläamerikkalaista tunnelmaa ja toisiinsa kietoutunut mustatukkainen nuoripari, tässä minun kirjassani taiteilija on inspiroitunut tarinasta ja kolmannessa on seinä, johon heijastuu varjoja. Pidin eniten viimeisen ideasta, kun sen vihdoin tajusin, mutta toteutus on vähän valju.

Tämän kolmannen painoksen kannen on suunnitellut Leena Wallikivi. Sävyiltään se on pastellimaisen vihreä ja kuvaa (Andien) vuorista nousevaa jättimaista hurttaa,  tarinan Barabbasta, jonka selässä istuvan naishahmon päästä kumpuaa mielikuvitusmaailma lintuineen, taloineen ja siipineen. Kannen maalaus kuvaa itse asiassa erinomaisesti tarinaa ja etenkin sen yhtä päähenkilöä, Claraa. Vaalean vihreä sävy tullee Rosan ja Alban hiusten väristä. Sama sävy on otettu kansiteksteihin, ja pidän siitä, että kirjan nimi on kirjoitettu suuremmalla kuin kirjailijan nimi.

Mutta se, mitä olen kirjan kansia katsellessa miettinyt, on se, kuinka monta mahdollista lukijaa se on kääntänyt pois. Herkkänä ja hailakkana se tuntuu kutsuvan romanttista, ehkä hiukan haihattelevaa naislukijaa, joka viehättyy henkimaailman asioista. Vaikka romantiikkaa ja henkimaailman juttuja tarinassa toki onkin, ei se jää vain siihen: se on valtavan monikerroksinen sukukronikka, jossa erilaiset ihmiskohtalot yhdistyvät aikakausien hierarkioihin ja lopulta vallankumouksen melskeisiin. Se on myös politiikkaa, ihmisten kautta kerrottuna. En ole voinut välttyä miettimästä, kuinka monen mieslukijan kansi on karkottanut. Ja vaikka tarina ja aihe kiinnostaisi, tekisikö miehen kenties kääräistä kirjan ylle suojapaperit, ettei syntyisi vääriä mielikuvia? Kun minunkin hetkittäin teki mieleni tehdä. Kirja on ollut hyllyssäni kymmenen vuotta, eivätkä sen kannet ole ainakaan houkutelleet kirjaa avaamaan.

Asiaa pohtiessani tutkailin millaisia kansia kirja oli eri puolilla maailmaa saanut. Kirjasta on tehty myös elokuva, joka on vaikuttanut myöhempiin kansiin. Mutta siellä ne ovat samat teemat: nainen, yleensä piirretty, yhdessä valokuva vanhasta miehestä ja pikkutytöstä, eli Truebasta ja Albasta. Väreinä eteläamerikkalaista tunnelmaa tuomassa keltaista, punaista ja oranssia. Yhdessä ranskalaisversiossa on puolestaan lainattu hyvin suoraan ideaa Frida Kahlolta. Ihan kiva, mutta Kahlo on Meksikosta. Kirjasta on tehty myös elokuva, ja niinpä Meryl Streep on päässyt joidenkin kansien kuviin. Tätä vierastan suuresti, enkä ole muutenkaan esittävien valokuvien ylin ystävä kirjan kansissa. Omaksi kansisuosikikseni nousi lopulta espanjankielisen laitoksen 60-lukulainen naishahmo hulmuavine vihreine hiuksineen. Se ottaa kantaa, eikä ota kuitenkaan, nainen on siinä vahva, ei vain herkkä, ja se voi olla yhtä hyvin Rosa kuin Albakin. Ja toisaalta ranskalainen kansi, jossa on vino keltainen talo ja sen parvekkeella ihmishahmo, ja toinen varjommassa sisäpuolella. Italialaisetkin olivat jänniä; siinä punaisessa parvekkeessa on varjomaisia hahmoja sisällä, ne huomaa kun tarkemmin katsoo.

Tässä vielä kuvakaappauksia kirjan erilaisista kansista eri maissa:

Espanjaksi: La casa de los espiritus
Ranskaksi: La maison aux esprits
Englanniksi: The House of the Sprits
Italiaksi: La casa degli spiriti

10 odotetuinta ja unohtunutta kirjaa eli hyllynlämmittäjät 2017

Luin muutamasta blogista listoja kirjoista, jotka on aikoinaan innolla hankkinut mutta sitten tyystin unohtanut. Oi, näitä löytyy myös minulta, joten päätin samantien tehdä oman listani.

Suurin osa näistä kirjoista on hankittu 10–20 vuotta sitten, mutta ne odottavat yhä omaa hetkeäkään. Jokaista olen kuitenkin aloittanut ja jokaisen haluan vielä lukea. Pari niistä onkin jo lähtenyt käyntiin, yhtä odotan kovasti, kunhan vain olen saanut tällä hetkellä lukemani luettua. Kaikelle on aikansa, niille kirjahyllyn unohtuneille kirjoillekin…

Tässä siis listani hyllyni lämmittäjistä vuonna 2017:

    1. Anthelme Brillat-Savarin: Maun fysiologia

Ranskalainen ruokakirjallisuuden klassikko, jonka lukemista todella odotin hankkiessani kirjan vuosia sitten. Kiireessä lukemisesta ei tullut kuitenkaan mitään, mutta tänä vuonna olen aloittanut uudestaan, nyt aperokirjana eli luen sitä aperitiivin aikaan. Aika lennokasta tekstiä, mutta sen verran krumeluuria, että väsyneenä lukemisesta ei tule mitään.

    2. Göran Tunström: Kimmellys

Ystäväni ylisti Tunströmin Talvimatkaa Intiaan sekä Jouluoratoriota, joten nappasin alelaarista samaisen kirjailijan tuotantoa olevan Kimmellyksen. Siitä on kohta 20 vuotta aikaa, enkä ole päässyt edes puoliväliin. Yritän uudestaan jotta saisin luovutettua kirjan eteenpäin. –> Luettu! Ja hyväksi osoittautui, oli vain odottanut oikeaa aikaa…

    3. Jun’ichirō Tanizaki: Childhood years – a memoir

Tanizaki on yksi suosikeistani, ja 1800-luvun ajankuva Tokiosta kiinnostaa. Kirja on kuitenkin tavattoman pientä pränttiä ja sivut avautuvat huonosti, joten en ole päässyt sen kanssa muutamaakaan kymmentä sivua eteenpäin. Silti se tuntuu koko ajan kutsuvan luokseen. On kutsunut kohta viisitoista vuotta. Joko olisi aika?

    4. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Klassikko mikä klassikko, mutta en pääse tarinaan mukaan. On kuitenkin luettava, jo yleissivistyksen vuoksi. (Eikä se ole edes niin pitkä!)

    5. Tapio Koivukari: Luodetuulen maa

Jostain syystä odotin tältä kirjalta paljon. Enkö sitten lukenut takaliepeen tekstiä vai miksi siihen tartuin? Tsaarin sortotoimia, ensimmäistä maailmansotaa, kansalaissotaa ja 1900-luvun alun elämää Suomen saaristossa. En pääse mukaan ollenkaan. En silti luovu kirjasta, haluan lukea sen. -> Onneksi en luopunut, sillä tästä minä aloitin: kirja on todella mielenkiintoinen, kun alkuun vaan pääsee!

    6. Isabel Allende: Henkien talo

Maagista realismia. Odotin, mutta kaksi kertaa olen kirjaan tarttunut, enkä ole eteenpäin päässyt. Silti se jotenkin pysyttelee mielessä. Ehkä jo siksikin, että Isabel Allende on läheistä sukua Chilen entiselle presidentille Salvador Allendelle. –> Luettu. Kirja yllätti, niin tarinallaan kuin kerrontatavallaan. Erinomainen!

    7. Honoré de Balzac: Ukko Goriot

Tämän kirjan selkämystä olen katsellut äitini kirjahyllyssä niin kauan kuin muistan. Ensimmäisen kerran yritin lukea 15-vuotiaana, mutta 1800-luvun ranskalainen tyyli ei oikein ottanut tuulta purjeisiinsa. Mutta tarinan alku on jäänyt mieleen. On siis päästävä sen kanssa eteenpäin. Luulen, että se  alkaa sittenkin viemään mukaansa. Ja onhan se ajankuvaa Pariisista. –> Luettu ja hyväksi todettu. Itse asiassa todella hyväksi.

    8. Victor Hugo: Kurjat I ja II

Tämäkin on ikuisuusprojekti, mutta vuoden alussa aloin päästä jyvälle. Hugohan on kuin onkin nero! Ja Kurjat kuvaa tilannetta, johon nykymaailma on menossa takaisin, ellei jo siellä ole. Tähän palaan uudestaan ja luen sitä pikkuhiljaa eteenpäin. Todella voimakkaita kokemuksia, joten luen aina välillä jotain muuta.

    9. Miguel Angel Asturias: Herra presidentti

Kirja edesmenneen isoäitini hyllystä. On mielenkiintoista tutustua läheiseen ihmiseen sen kautta, mitä hän on lukenut. Ja tarjolla pitäisi olla poliittista aikalaiskritiikkiäkin, tällä kertaa Guatemalasta. Olen aloittanut, mutten vielä päässyt eteenpäin. Tältä kirjalta odotan kuitenkin paljon. –> Ja kyllä kirja odotukset lunastikin! Todella mielenkiintoinen ja silmiä avaava teos. Asturias on ehdottomasti Nobelinsa ansainnut.

    10. Haruki Murakami: The Wind-Up Chronicle

Hankin tämänkin kirjan noin viisitoista vuotta sitten, mutten päässyt alkua pidemmälle. Nyttemmin olen löytänyt Murakamin nerouden ja sormeni suorastaan syyhyävät kirjan pariin. Lukulistalla se on syksyllä.