Avainsana-arkisto: Kirjapaja

Liisa Väisänen: Ranska, rakkaudella

[…] olen Ranskan suuren vallankumouksen lapsi ja ranskalaisten filosofien ja ajattelun lapsi. Ranska on suurvalta, sillä Ranska on muokannut tapaani ajatella. Vaikka en olisi koskaan käynyt Ranskassa, olisin silti ranskalainen minäkin.

Liisa Väisänen on minulle tuttu oikeastaan vain hänen Italia-Espanja-Ranska-kirjatrilogiastaan. Italiaa olen silmäillyt myöhemmin luettavaksi, Espanjan olen tainnut lukea jo puoliväliin, kun taas Ranskan ahmaisin kerralla kokonaan. Se selittyy tietenkin sillä, että Ranska on minulle näistä kolmesta maasta se läheisin ja toisaalta sillä, että se maa on suurten muutosten edessä, ja juuri nyt minua kiinnostaa kaikki Ranskaan ja sen historiaan, eritoten vallankumoukseen, liittyvä.

Niinpä oikeastaan yllätyin, että myös Väisänen puhuu pitkin kirjaansa vallankumouksesta. Sekä Ranskaa ja koko eurooppalaista ajattelua määrittelevänä asiana että lopulta sen mahdollisesta uudesta  tulemisesta.

Väisänen on jakanut kirjansa alueisiin ja kaupunkeihin, joiden kautta hän tutkiskelee ennen kaikkea Ranskan historiaa ja ripottelee mukaan myös omakohtaisia kokemuksiaan opiskeluajoilta sekä työssään matkaoppaana; asunut hän on Pariisin lisäksi myös Nizzassa ja Biarritzissa. Koko maata ja sen valtavan laajaa sekä monivaiheista historiaa kulttuurin erityispiirteineen hän ei edes yritä kahmaista, vaan tekee valintoja omien kiinnostuksen kohteittensa mukaan. Suurin osa oli minullekin tuttua, mutta ihan uuttakin opin: en ollut koskaan kuullut Loiren jokilaakson sarjamurhaajasta enkä liioin torajyvästä, joka vaivasi Colmarin väkeä niihin aikoihin, kun Grünewald maalasi kuuluisan Isenheimin alttaritaulun. Loiren jokilaaksoa olen kiertänyt ja tuon alttaritaulunkin nähnyt, joten oli kiehtovaa saada ihan uutta näkökulmaa niihinkin.

Vaikka pidinkin kirjan konseptista ja Väisäsen jutustelevasta kirjoitustavasta, vaivaa kirjaa keskeneräisyyden olo. Se näkyy paitsi siinä, että Ranskan karttaan on jäänyt valkoisia alueita eli joita hän ei käsittele lainkaan, myös kirjoitusvirheiden valtavana määränä. Siis niin valtavana, että se jo häiritsee lukemista: samojen sanojen ja ilmausten jatkuvaa toistumista, kömpelöitä lauserakenteita ja huolimattomuutta paikan ja henkilöiden nimissä. On kuin kirja olisi pitänyt saada pikaisesti markkinoille ja viimeistely oikolukuineen olisi jätetty kokonaan väliin. Tästä sapiskaa myös kustantajalle.

Mutta se, mistä pidin, on Väisäsen oman kenties hiukan räiskyvänkin persoonan näkyminen tekstissä. Hän ei epäröi kutsua suomalaista historiatulkintaa amerikkalaiseksi tai kritisoida suomalaista yksisilmäisyyttä englannin kielen edessä. Eikä hän liioin sorru toimittajien tapaan toistelemaan valmiiksi annettuja näkökulmia tai viljelemään trendisanoja ilmastonmuutoksesta salaliittoteorioihin, vaan kirjoittaa mielenkiintoisesti mm.  vapaamuurariudesta, temppeliherroista ja Graalin maljan etsijöistä historiallisina ja alati elävinä ilmiöinä. Nostan hänelle tästä hattua.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen matka, vaikka odotinkin ihan erilaista. Meinasin nimittäin ensin lukea itseäni kiinnostavista alueista, mutta alueet toimivat tässä kirjassa vain kimmokkeena historiallisille tarkasteluille, joten aloitin alusta ja luin loppuun. Kiehtovaa sinänsä.

Tein jonkin verran muistiinpanoja ja kirjoittelin kiinnostavia tekstin pätkiä ylös. Tässä niitä:

Historian tulkinnan näkökulmasta ja Normandiasta:

Suurin osa Normandiassa vierailleista suomalaisista on käynyt Normandian maihinnousun paikoilla. Meidän tapamme tulkita historiaa on usein hieman amerikkalainen. Historiahan on aina tulkintaa. (s.47)

Ranskan kielen merkityksestä (englannin puserruksissa):

Muistan erään matka, jonka aikana tapasimme ryhmäni kanssa yliopistosta vastavalmistuneen tohtorin. Eräs ryhmämme jäsen kysyi häneltä, oliko hän tehnyt väitöskirjansa englanniksi. Kysymys oli hänestä absurdi. Miksi ihmeessä ranskalainen kirjoittaisi väitöskirjansa englanniksi? Kun minä vuorostani kysyin kysyjältä, mistä tällainen ajatus on juolahtanut tämän mieleen, hän sanoi, että väitöskirjoja voitaisiin tehdä englanniksi kansainvälisyyden vuoksi. Sillä hän osoitti, ettei tiennyt, kuinka kansainvälinen kieli ranska on. (s. 64)

Ranskan kielen syrjäytyminen ja englannin nousu alkoi vähitellen ja voimistui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Vuosi 1945 toi mukanaan uudenlaisen kielipoliittisen maailmanjärjestyksen, jossa Amerikan Yhdysvallat näytti olevan läntinen johtovaltio. YK:ta perustettaessa Yhdysvallat ehdotti englantia ainoaksi viralliseksi työskentelykieleksi. Ranska tietenkin vastusti sitä, ja yhä edelleen ranska on yksi YK:n ja Unescon kuudesta virallisesta kielestä. (s. 65)

Saksa ja Ranska, toki Espanjan ja Italian taustatuella, kyselevät nyt suureen ääneen, onko englannin kielen asemaa mieltä pitää Euroopan unionissa niin vahvasti esillä. Oikeassahan he ovat, ei ole. Brexitin jälkeen englanninkielisiä maita unionissa ovat enää Iralnti ja paikoin Malta, mutta sielläkään englanti ei ole kovin monen äidinkieli. (s. 235)

Marseillesta (oi, minä ymmärrän!):

Ranskan kansallislauluksi nimetty Marseljeesi on alun perin ollut juuri Marseillen vallankumoustaistelijoiden taistelulaulu. Nuoriso on jatkanut kapinaansa vallankumouksen jälkeenkin, etenkin musiikin avulla. (s. 212)

”Tulitko Amsterdamin koneella?”
”Ei, tulin Brysselin koneella.”
”No, mutta sehän on ihan sama.”
Hän on aivan oikeassa. Marseillesta katsottuna se on aivan yhdentekevää. (s.215)

Tiedättekö, minä rakastan Marseillen kaupunkia. Jos joskus vielä muutan Ranskaan, Marseille on minun kaupunkini. (s.216)

Descartesista ja ranskalaisesta ajattelusta (joka pätee yhä tänä päivänä):

Hänen [eli Descartesin] radikaalein ajatuksensa oli varmasti se, että ihan kaikkea voi lähtökohtaisesti epäillä. Hänelle epäily oli merkittävin metodi. Pitää epäillä aina siihen saakka, kunnes kohtaa jotain sellaista, mitä voi pitää varmana. Ainut asia, jota hänen mukaansa ei voi epäillä, on, että ihminen epäilee.

Vallankumouksen alkusyistä ja -vaiheista:

Ennen vallankumousta Ranskan kansa oli jaettu kolmeen säätyyn. Aatelissääty nautti lukuisista etuoikeuksista, eivätkä he juurikaan maksaneet veroja. Pappissääty keräsi kymmenyksiä, ja he eivät maksaneet lainkaan veroja. Niin sanottu kolmas sääty, johon kuului 98% koko Ranskan väestöstä, ei nauttinut minkäänlaisia etuja tai oikeuksia, ja koko valtion verotaakka oli käytännössä heidän harteillaan. Vallankumouksen kynnyksellä Ranskan taloudellinen tilanne oli katastrofaalinen. Ranska menetti paljon rahaa Amerikan itsenäisyyssodissa. Kuningas halusi kerätä lisää veroja, joita kansa ei paitsi halunnut, myöskään millään olisi pystynyt enää maksamaan. (s. 223)

Kun naiset tulivat pyytämään leipää kuningattarelta, kuningatar [Marie-Antoinette] piiloutui sen sijaan, että olisi ottanut heidät vastaan. (s. 225)

[1700-luvun] kahviloissa suunniteltiin myös vallankumousta. Pelkästään Pariisissa oli vuotta ennen vallankumousta kuusisataa kahvilaa. Niissä vaihdettiin mielipiteitä ja uutisia. (s. 246)

Napoleonin ajasta:

Lakot olivat kiellettyjä. Rikoslaki kielsi yli 20 ihmisen kokoukset. (s. 259)

Tulevaisuudesta:

Moni aiempi Ranskan presidenteistä on joutunut perumaan haluamansa uudistukset, koska ranskalainen yhteiskunta on lakkojen tähden halvaantunut täydellisesti. Macron on toistaiseksi osoittanut peräänantamattomuutensa. Lakot ovat nyt syksyllä 2018 jatkuneet jo kuukausia ja häirinneet taatusti monen ranskalaisen elämää. Onkin mielenkiintoista seurata, kuka lopulta luovuttaa ensimmäisenä, vai onko lopputulema uusi suuri vallankumous. (s. 273) (Alleviivaus minun)

Liisa Väisänen: Ranska, rakkaudella
2019, Kirjapaja
282 sivua

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta

Kulttuurissamme arvostetaan menestymistä sekä halutaan uskoa siihen, että ihminen on oman onnensa seppä ja onnellisuusoppaiden avulla selviää kaikista ongelmista. Tuntuu, että yhteiskunnan maallistuessa lähimmäisenrakkauden ihanteet on haudattu, vaikka välittämistä onneksi vielä on.

Vielä on muutama keväällä lukemani kirja, joista en ole postannut. Yksi niistä on Laura Honkasalon esseemäinen Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta.

Honkasalo on jäänyt mieleeni naistenlehtien jutuista ja siitä, miten hän on avoimesti kertonut kokemuksistaan avioerolapsena sekä siitä, miten hän ei olisi koskaan toivonut omien lastensa kokevan samaa. Ja kuitenkin hänen pahin pelkonsa kävi toteen ja hänen oma liittonsa kariutui. Minusta Honkasalon tuoma näkökulma on ollut tervetullut siihen hymistelevään kaanoniin, jonka mukaan avioerot ovat joskus paras vaihtoehto koko perheelle ja uusperheet voivat olla onnellisia. Juu, varmasti näin. Mutta pääpaino pitäisi kuitenkin olla sanoilla joskus ja voivat olla.

Joten kun Honkasalo tarttui aiheeseen nimeltä yksinäisyys, päätin lukea mitä hän siitä sanoo.

Lukukokemukseni oli ristiriitainen. Toisaalta Honkasalo kirjoittaa todella kiinnostavasti ja kauniistikin. Hän toteaa yksinäisyyden lisääntyneen tässä individualismia ihannoivassa ajassa, ja hänen omia ajatuksiaan yksinäisyydestä ja siihen kasvamisesta lukee mielenkiinnolla. Syntyy kuva tytöstä ja naisesta, joka on romanttinen, itsekseen viihtyvä ja syrjäänvetäytyvä, mutta joka samalla ihailee ja suorastaan pää punaisena kadehtii kauniita ja sanavalmiita skumppalasien ja vaihtuvien poikaystävien täyttämää ”makeeta elämää” eläviä nuoria naisia, joita Facebook ja muut juorulähteet tuovat iholle asti. Teki mieli ravistella kirjailijaa että huhuu, ei tuo ole kadehtimisen arvoista, mutta onneksi hän kirjan loppua kohden hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja tajuaa, ettei ole mitään vikaa siinä, ettei ole bilehilu. Kuten ei olekaan.

Rehellisesti hän kirjoittaa myös avioeron ja (taas kerran) yksin jäämisen musertavasta painosta, ja toisaalta hyvin kauniisti esimerkiksi lapsuudenmuistoistaan isovanhempiensa huomassa. Uusperheelle hän sanoo ei kiitos, hän on nähnyt mitä se on.

Mutta sitten tulevat miinukset. Jostain syystä Honkasalo ei luota oman kokemuksensa merkittävyyteen, vaan lainaa nettikeskusteluja (vauva.fi ei välttämättä ole luotettavin tai kiinnostavin lähde…) ja nimettömien ihmisten omia kokemuksia. Kun niiden tueksi otetaan vielä kaiken maailman amerikkalaisia (ja siis vain amerikkalaisia) pseudotieteellisiä mutututkimuksia ja ihmissuhdehömppää, mieleni teki kirkua: suomi ei ole yhdysvallat, suomalaiset eivät ole yhdysvaltalaisia, suomen ja yhdysvaltojen välillä on 7844 kilometriä ja mentaalinen etäisyys on tuhat kertaa enemmän! Oli kuin olisi lukenut ylipitkäksi venähtänyttä Hesarin tai naistenlehtien artikkelia (miten ne nykyään muistuttavatkin niin kovasti toisiaan?).

No, en kuitenkaan kirkunut, vaan hillitsin itseni ja hyppäsin noiden kohtien yli ja etsin Honkasalon omaa ääntä. Onneksi niin, sillä sitä lukikin mielellään, se riitti kertomaan sen, mitä hän halusi sanoa.

Vielä pieni huomio kirjan kannesta: minusta se oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kaunis ja eleetön, ja kertoi yhdellä vilkauksella, mistä kirjassa on kyse. Plussaa myös siitä, että kirjan nimi on isommalla kuin kirjailijan.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta
Kirjapaja, 2016
168 sivua
kirjastosta