Sarjakuva on minusta periaatteessa erinomainen keino kertoa elämäntarinoita ja kartoittaa historiallisia tapahtumia. Sarjakuva on ikään kuin elokuvan staattinen muoto, monella tapaa vapaampikin kerrontatekniikoiltaan – ja tietenkin tuotantokustannuksiltaan huomattavasti edullisempi.
Siksi tartuin taidemaalari Ellen Thesleffistä kertovaan sarjakuvaromaaniin Ellen T., kun se kohdalle osui. Hänen elämäntarinansa on minulle toki pääpiirteittäin tuttu ja pidän suuresti hänen maalauksistaan. Onhan hän henkilönäkin mielenkiintoinen, ja oli omana aikakautenaan aika epäsovinnainen.
Ellen T. oli kuitenkin pettymys. Se tuntui jatkavan sitä viime vuosina pinnalla ollutta, lapsille ja esiteini-ikäisille (?) tytöille (?) suunnattua woman power -teemaa, jossa niille esiteini-ikäisille halutaan sanoa että sinustakin voi tulla vaikka mitä tahansa, vaikka olet tyttö. Niin. Vaikka olet tyttö. Jo tätä ajatuskuviota vastustan, sillä se vain alleviivaa asetelmaa ja sanoo päinvastoin että paska tsägä, kun oletkin vain tyttö.
Miksi sanon näin? Koska Ellen T. ei koskettanut millään lailla. Se kertoo Ellen Thesleffin elämäntarinan kiiltokuvamaisesti ja pinnallisesti ja kieleltään äärimmäisen yksinkertaisesti ja yksinkertautetusti. Onneksi mukana on katkelmia Ellenin omista kirjeistä, joissa kieli sentään soljui, melkein olisin lukenut mieluummin koko tarinan vain niiden kautta. Kuvat ovat sinänsä komeita, mutta Ellen on kuristettu ampiaisvyötäröiseksi tyttöseksi, joka ei elämänsä aikana fyysisestikään muutu, mitä nyt kaksi tai kolme kevyttä ja haaleaa ryppyä saa elämänsä lopulla. Mitä, mitä, mitä? Eikö tässä juuri menty päinvastaiseen kuin mitä Ellen itse oli? Ja Firenzessä leimahtanut rakkaussuhdekin on esitetty lähinnä platonisena ystävyytenä ilman minkäänlaista tunnetta tai draamaa. Krhm.
Loppujen lopuksi Ellen T. vaikutti minusta tilaustyöltä ja opetusmateriaalilta, jonka kuvitukseen on käytetty suoraan valokuvista piirrettyjä toisintoja. Se lienee tarkoituksellista, on haluttu tuoda Helene Schjerfbeck mukaan tunnistettavana hahmona, samoin Hugo Simberg, Paul Gauguin ja niin edelleen. Tai ehkä minä vain odotin vähän enemmän.
Aukeamia 