Marcel Carné: Le quai des brumes

Tämähän menee vallan elokuviksi, mutta mainitsenpahan tämänkin… Klassikkoelokuvia restauroidaan nyt kiireen vilkkaa ja tällä kertaa vuorossa oli Marcel Carnén Le Quai des brumes (Ranska, 1938, suomeksi Sumujen laituri). Televisiossa se näytettiin eilen illalla, ja juutuin taas paikoilleni.

Le Havreen sijoittuvan elokuvan pääosissa ovat Jean Gabin ja vastikään keskuudestamme poistunut säihkysilmäinen Michèle Morgan. Pierre Mac Orlanin saman nimiseen romaaniin perustuvan tarinan muokkasi elokuvakäsikirjoitukseksi runoilija-käsikirjoittaja Jacques Prévert, ja sen tyylilajiksi ilmoitetaankin runollinen realismi.

Sitä Sumujen laituri toki onkin: runollista, surullista, kaihoa, suuria tunteita. Häpeää, rakkautta, vihaa, mustasukkaisuutta, äkkipikaisuutta. Taustana Le Havren sumuinen ja likainen satama, jonka mustat Etelä-Amerikkaan lähtevät linjalaivat antavat toivon paremmasta elämästä.

Elokuvaa katsoessani ajattelin monta kertaa, että tätä Ranskaa ei enää ole. Vaatetus, puheenparsi, tietty epätoivokin… se on kaikki muuttunut niin kovasti. Ja jonakin päivänä tätä meidän aikaamme ei ole, on jotain ihan muuta. Se on kummallinen tunne.

Katsoin Sumujen laiturin nyt toista tai kolmatta kertaa. Restaurointi on tehnyt terää kuvan laadulle, muttei poistanut sen omaperäistä tunnelmaa.