Avainsana-arkisto: Ahava

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Hän oli mies. Hän oli mies minulle.

Selja Ahava on yksi niistä suomalaisista naiskirjailijoista, joihin olen Zinaida Lindénin ja muutaman muun ohella halunnut tutustua. Minua kiinnosti jo hänen edellinen teoksensa, mutta ennen kuin ehdin siihen tarttua, ilmestyikin omaelämäkerrallinen Ennen kuin mieheni katoaa kohun saattelemana. Yleensä pidän etäisyyttä kirjoihin (ja kohuihin), jotka haluan lukea, mutta nyt tein päinvastoin: luin sekä lehtijuttuja, maksullista Kuukausiliitettä lukuunottamatta, että blogipostauksia. Tiesin siis mistä on kyse ja mistä puhutaan.

Mutta omaan lukukokemukseeni se ei vaikuttanut millään tavalla. Ehkä siksi, ettei kyseessä ole juoniromaani, ja toisaalta siksi, että kirja yksinkertaisesti on vain niin vaikuttava. Pikemminkin jäin ihmettelemään, mistä tässä on kohistu ja miten kummallisiin asioihin ihmiset jäävät kiinni, kuten toisen näkökulman puutteeseen, ikään kuin kirjallisuudessa pitäisi etsiä kompromisseja, konsensusta tai jotakin yleistä totuutta. Ei, se ei ole kirjallisuuden tehtävä, kirjallisuuden on saatava lukija ajattelemaan, ja siinä Ahavan teos todella onnistuu.

Kuuntelin enkä ymmärtänyt mitään. Mistä sinä tiedät onko lapsesi ahkera? Lapsesi voi olla ihan mitä vaan. Entä jos tulet huomenna kotiin eikä hän olekaan enää ahkera? Olin ahkera mutta lopetin. Ajattelin olla tästä eteenpäin sininen. Mitä? Voiko niin sanoa? Voiko ahkeran vaihtaa siniseen? Lakkaako toinen kun vaihtaa toiseen? Entä jos ei luovu mistään, on ahkera sekä sininen, mitä se on? Lapsesi voi olla ihan mitä vaan.

Olen Selja Ahavan kanssa samaa ikäluokkaa, ja ehkä siksikin eläydyin ja imeydyin hänen kertomukseensa niin voimakkaasti. Ahavan kieli on kaunista ja ajateltua, hänen järkytyksensä, hämmennyksensä, vihansa, pettymyksensä ja vähittäinen luopumisensa – surunsa – tulee esiin rehellisenä ja silti tarpeeksi etäännettynä. Kristoffer Kolumbuksen mukaan ottaminen on hyvä ratkaisu: Ahava peilaa sekä kertomuksen naisen että miehen tuntoja tähän Intiaa etsivään tutkimusmatkailijaan, jonka todellisesta nimestäkään ei ole varmuutta, he kaikki kolme hapuilevat mosaiikiksi pirstaloituvan, sumuisen maailman keskellä, jonka ääriviivoja on mahdoton hahmottaa. Lopputuloksena on todella hieno kirja, vaikka luulen, että Ahava olisi mieluimmin ollut kirjoittamatta sitä. Sillä rakkaus mieheen, jota ei sitten ollutkaan, joka katosi tekoripsiin, riisillä täytettyihin rintapusseihin ja vaimon omiin mekkoihin, piirtyy numeroimattomille sivuille kauniisti. Mieheen, jonka joku vieras nainen sitten vei.

Kirjoitin lukiessani silloin tällöin muistiinmerkintöjä. Yksi niistä oli suvaitsevaiston hillitty charmi. Kun mies kertoo vaimolle, että on aina halunnut olla nainen, vaimo kiertää kätensä tämän ympärille ja sanoo että olet rohkea. Mutta se mitä hän ajattelee, on, että tämä on valehtelija. He ovat valehdelleet ja valehtelevat molemmat: mies olevansa mies ja nainen hyväksyvänsä muutoksen – kumpikaan valheista ei kestä, ja niin miehestä tulee nainen ja nainen hyvästelee hänet. Mikä on aika luonnollista, kun asiaa ajattelee. Vaikka sielu on sama, ihminen on eri kehossa eri, vaikuttaahan siihen jo hormonitkin. Suvaitsevaiston hillittyä charmia oli myös tapa, jolla he kertoivat tapahtuvasta ystävilleen. Viinilasi kädessä, ilman draamaa, ilman tunteellisuutta. Ja yhtä tukahdutetut, hyvinkäyttäytyvät ja asialliset, ”oikeaoppiset”, ovat reaktiot: onhan sitä erilaisia perheitä, vai että sillä tavalla, miten se niin kuin käytännössä… Vain yksi ystävistä sanoa paukauttaa mitä hän ajattelee, ja tätä purkausta kertomuksen nainen sisimmässään kiittää, kuin hänen omille tunteilleen olisi annettu muoto:

Kerran joku purskahtaa nauruun kuin koulupoika. En loukkaannu. Varmaan moni muukin on vähällä nauraa muttei kehtaa. Minä ymmärrän tämän naurun.
Hetkeä myöhemmin sama ihminen suuttuu. Hän syyttää minua mieheni puolustelemisesta. Hän syyttää miestäni pettämisestä. Hän ei voi sietää sitä ymmärtäväistä ja hillittyä tapaa, jolla asiasta kerron.
Rupeamme riitelemään. Sekin tuntuu hyvältä. Hän haluaa, että olen vihainen. Hän on puolestani vihainen. Hän ei ole yhtään asiallinen eikä nykyaikainen, hän ei hyväksy selityksiäni asian monimutkaisuudesta, hän ei hyväksy kun sanon: – Ei mieheni voinut muuta. Hän pistää mutkat suoriksi ja vastaa: – Se oli kuule rumasti tehty.

Tähän liittyykin toinen merkintäni, (yltiö)individualismi. Mies, joka haluaa olla nainen, lähtee tarmokkaasti päämääräänsä kohti, unohtaen kokonaan ihmiset ympärillään. Kaikki ihmiset. On vain hänen halunsa, johon lääketiede antaa vastauksen. Tiedän, että tässä ajassa on tabu kyseenalaistaa tätä, sillä jokaisen on meidän länsimaisessa nykymaailmassamme tavoiteltava omaa onneaan. Mutta mikä on se onni, joka satuttaa muita? Onko mies, josta tuli nainen, joka menetti sen, mikä hänellä oli, onnellinen? Onko onnea vain kehollisuus? Ulkomuoto? Vai olisiko onnea sittenkin ollut se, kun vaimo sanoo että olisit vain välillä nainen, pikkuisina annoksina, mutta muuten minun mieheni, joka sinä lupasit olla? Nämä ovat suuria kysymyksiä, joihin tuskin kenelläkään on vastausta, mutta joita on hyvä pohdiskella.

Pohdiskella. Sitä tämä kirja todella ainakin minussa aiheutti. Jäin pohtimaan miehuutta ja naiseutta, nykyajan sukupuolettomuuden trendiä, kehon merkitystä, sitä miten rakas voikaan rakastetun keho olla, tukahdutettuja tunteita ja ajatuksia, joita ei saa sanoa ääneen. Lili Laalaa, Pilipali, Tilulilu. Ja toisaalta millaisia tragedioita syntyykään tukahdutetuista tunteista ja tuntemuksista, siitä että kokee olevansa nainen mutta yrittää kaikin voimin olla mies, ja: olisiko tarinan mies, joka takertuu vaimoonsa kuin viimeiseen oljenkorteen, joka pelkää, joka pelkää niin valtavasti että yrittää olla mies, ja joka on mies, miesnainen, olisiko hän vain halunnut rajoja, jotka joku olisi asettanut, jos vaimo ei olisikaan kietonut käsiään hänen ympärilleen vaan sanonut että mitä sitä puhut? Toisaalta, ei hän kadu, hän sanoo, ei muutostaan. Vain sitä, ettei tullut arvostaneeksi niitä pieniä hetkiä yhteisessä arjessa kuin olisi voinut.

En tiedä. Mutta ajattelemaan ja tuntemaan kirja minut sai.

75 leguaa, kirjataan 60. 28 leguaa, kirjataan 20. Näin hän valehtelee: aikaa ja matkaa.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus, 2017
231 numeroimatonta sivua
kirjastosta