Minua ajaa takaa uusi tunne, katkera ja suloinen, ja vain epäröiden annan sille kauniin, vakavan nimen ikävä. (s. 1)
Asturiasin Herra presidentti oli sen verran järisyttävä lukukokemus, että sen jälkeen oli vaikea tarttua mihinkään. Kaipasin jotakin kevyttä ja lyhyttä välipalaa. Kävin läpi hyllyni kirjat ja tartuin Françoise Saganin kulttikirjaan Tervetuloa, ikävä. Se sopi tähän kohtaan täydellisesti. Edellisestä lukukerrastakin oli kulunut useampi vuosi.
Sagan kirjoitti esikoisteoksensa 18-vuotiaana, ja se aiheuttikin 1950-luvun maailmassa melkoisen skandaalin. Tarina kertoo rikkaasta porvarisperheestä, joka vuokraa linnan Ranskan Rivieralla pariksi kuukaudeksi kesällä. Ei siinä vielä mitään, mutta perhe koostuu nelikymppisestä leski-isästä Raymondista ja tämän lolitamaisesta tyttärestä Cecilestä, jotka viettävät varsin vapaata elämää, jossa ajatteleminen ei ole tärkeimmällä sijalla, vaan rannalla loikominen ja juhliminen. Isän naiset vaihtuvat tiuhaan ja tytärkin saa tahollaan maistaa esiaviollista seksiä. Mutta sitten tulee kohtalokas Anne kuvioihin. Hän haluaa napata miehen ja ryhtyä tyttärelle tiukaksi äitipuoleksi ja tuoda porvarillista järjestystä perheeseen. Cecile näkee vaaran ja ryhtyy toimiin Annen eliminoimiseksi. Hän onnistuu aikeissaan paremmin kuin uskaltaa arvatakaan.
Saganin teksti ja tarinan kuljettaminen toimii todella hyvin. Jos jää ajattelemaan hänen ikäänsä, tuntuu hän likipitäen pikkuvanhalta – joskaan ei perinteisessä merkityksessä. Jälkikäteen voi sanoa, että tarinasta löytyy hän itse: alkoholi, vaihtuvat partnerit, nopeat autot, kuoleman uhkaaminen, ylellinen jetset-elämä.
Ja sitten on se toinen puoli, minkä Sagan taitaa hämmästyttävän hyvin ikäisekseen: ihmis- ja erityisesti ihmissuhteiden miltei kylmän tarkka ja kaunistelemattomaton kuvaus. Hän kuvaa myös erinomaisesti uusperheen roolien ongelmallisuutta: isä ja tytär ovat yhtä, he ovat samanlaisia, he ajattelevat ja elävät samalla tavalla. Anne, isän rakastajatar ja äitipuolikokelas, on erilainen, hän on tunkeutuja, hän yrittää muuttaa isän ja tyttären ja tunkea heidän väliinsä, mikä saa Cecilen vaihtamaan mielipidettään: ensin hän on ihaillut Annea, sitten hän näkee tämän uhkana.
Mielenkiintoista. Saisiko nykyään kirjoittaa näin? Olisiko se tämän päivän skandaali, kuten esiaviollinen seksi ja epämääräiset suhteet olivat 1950-luvulla?
Sagan ohittaa myös Annen kuoleman kevyesti. Juuri niin kevyesti kuin kevytmieliset ihmiset saattaisivat tehdä. Se mikä oli, oli, nyt on nyt. Elämästä on nautittava nyt.
En ole Saganin muita kirjoja lukenut, pitäisi varmastikin. Onko niissä tätä samaa ihmiskuvausta? Pari näytelmää odottaa hyllyssä lukemista, ehkä niistä voisi aloittaa.
Skandaaleista vielä. Kirja julkaistiin Ranskassa vuonna 1954 ja koska kohu kävi niin kuumana, piti suomennos saada mahdollisimman pian – ja saatiinkin, heti seuraavana vuonna. Se on meillä melkoisen harvinaista. Ranskan taitoisia kääntäjiä ei kuitenkaan ollut saatavilla (!!), joten puikkoihin astui legendaarinen Lea Karvonen. Hän on siis salanimi, jonka varjossa kääntäjinä toimi useita uransa alussa olevia naiskirjailijoita, jotka eivät syystä tai toisesta halunneet nimeään mainittavan. Tervetuloa ikävän käänsi Eeva Joenpelto, mutta koska hän ei osannut ranskaa, hän käänsi kirjan ruotsinnoksesta. Tämä oli 1950-luvulla noloa. Olisipa se nykyäänkin, sillä kyllähän kirjat mieluiten alkuperäiskielestä kääntää pitäisi…
Entä miksi kirjan nimi on Tervetuloa ikävä eikä esimerkiksi suorempi käännös Päivää, ikävä tai Terve, ikävä? En tiedä. Ruotsinnos oli vielä kaukaa haetumpi. Ehkä se suomennos kuulosti vain runollisemmalta?
Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä
ranskankielinen alkuteos Bonjour Tristesse, 1954
suomentanut Lea Karvonen
Tammi, 2001, 6. painos (ensimmäinen suomennettu painos ilmestyi 1955)
131 sivua
omasta kirjahyllystä.
HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan kansi on mielestäsi kaunis, kirjan nimessä on tunne ja kirja on inspiroinut muuta taidetta.
Aukeamia 