Vuonna 2016 katsomani elokuvat

Tammikuu lähenee jo loppuaan, mutta ehkä sitä ehtii vielä yhden listauksen tehdä. Olen silloin tällöin kirjannut blogiini myös katsomiani elokuvia, joten ajattelin tehdä niihin pienen pikakatsauksen. Suurin osa on tullut katsottua televisiosta tai videolta, leffateatteriin en toiveistani huolimatta tainnut päästä kuin kerran. Kun ei siellä ole mitään katsomisen arvoista. Ja Suomessa leffojen hinnat ovat niin hulppeita, että jäi Almodovar näkemättä kun Ranskassa en ehtinyt. Harmi sinänsä.

En ole pitänyt sen tarkempaa listaa, joten tästä varmastikin uupuu muutama. Mutta tällaisia katsoin siis vuonna 2016:

Woody Allen: Café Society (USA, 2016). Ainoa leffa, jonka näin teatterissa. Taattua Allenia, joskin aavistuksen surumielinen. Mutta parhaimmillaan Allen on sijoittaessaan tarinansa Amerikan ihmemaahan.

Claude Sautet: César et Rosalie (Ranska, 1972). Tuli telkkarista ja jäin katsomaan. Seitsemänkymmenluvun tunnelmia, kauniin surullinen tarina vapaasta naisesta ja kahdesta häneen hullaantuneesta miehestä. Ei ehkä mestariteos, mutta jäi hyvällä tavalla kaihertamaan mieltä. Pääosissa Romy Schneider ja Yves Montand sekä vähemmän tunnetty Sami Frey.

Roman Polanski: The Pianist (Ranska, Britannia, Saksa, Puola, 2002). Elokuva, jonka olen nähnyt moneen kertaan ja johon en koskaan kyllästy. Paras koskaan tehty elokuva toisesta maailmansodasta ja holokaustista. Sodassa mikään kansa ei ole absoluuttisen hyvä tai absoluuttisen paha. Perheen isän suulla Polanski taitaa sanoa mielipiteensä siitä, ketä hän syyttää holokaustista ja että sitä ei estetty. Kannattaa katsoa ja kuunnella tarkkaan. Polanski itsehän pakeni keskitysleiriltä ja hänen äitinsä ja isoäitinsä kuolivat Auschwitzissä.

Krzysztof Kieslowski: Trois colours: Bleu (Ranska, Puola, Sveitsi,  1993). Olen pitkään halunnut katsoa Kieslowskin väritrilogian uudestaan (tai siis, jälleen kerran) ja nyt siihen tuli tilaisuus. Sinisestä pidän eniten, sen musiikista ja teemasta. Kohtauksista mielenkiintoisimmassa esitetään hyvä kysymys: miksi teet tätä, eli strippaat ja huoraat, ja saadaan vastaus: koska pidän siitä. Eihän näin pidä vastata, eikö totta?

Krzysztof Kieslowski: Trois colours: Rouge (Ranska, Puola, Sveitsi, 1994). Punainen on myös kiehtova, eläkkeellä oleva tuomari kuuntelee salaa naapureitaan ja kaikilla on salaisuuksia. Kumpi on moraalisesti enemmän roisto, se, joka kuuntelee muita salaa muttei tuomitse ketään (vaikka onkin ammattituomari) vai se, joka valehtelee lähimmäisilleen (tai rikkoo lakia)? Entä milloin pitää mennä väliin? Kumpaa se tuottaa, hyvää vai pahaa? Paljon hyviä kysymyksiä.

Krzysztof Kieslowski: Trois colours: Blanc (Ranska, Puola, Sveitsi, 1994). Surumielinen komedia, jonka tapahtumat sijoittuvat Pariisiin ja Puolaan. Miehen ja naisen valta-asemat menevät heittävät häränpyllyä ja menevät päälaelleen.

Marjane Satrapi & Vincent Paronnaud: Persepolis (Ranska, 2007). Satrapin samannimisen sarjakuva-albumin pohjalta tehty animaatio. Ja hyvin se olikin tehty, noudatti pitkälti sarjakuvan tarinaa. Sarjakuvana se kyllä jäi paremmin mieleen.

Luchino Visconti: Rocco et ses frères (Italia, Ranska, 1960). Tuli televisiosta joulun alla, enkä malttanut olla katsomatta loppuun asti. Kiehtova, välillä vähän pitkän oloinen, mutta piti otteessaan.

Nigel Cole: Dagenham (Britannia, 2010). Mielenkiintoinen aihe naisten taistelusta tasa-arvoiseen palkkaukseen, mutta surkea, laskelmoitu ja ennalta-arvattava toteutus. Televisioelokuvamainen, vaikka olikin tehty teatterilevitykseen. Huoh.

Max Ophüls: Lola Montès (Ranska, 1955). Aivan mahtava draamapyöritys, jota ei voinut jättää kesken.

Loppuyhteenveto: Vaikka Yhdysvallat dominoi tv:tä ja elokuvateattereita (kuinka kauan? joko loppu häämöttää?), minun listallani jyräsi Ranska. Näistä kymmenestä katsomastani leffasta peräti seitsemän oli ranskalaisia, yksi italialainen, yksi britti ja yksi amerikkalainen. Toki asiaan vaikuttaa se, että asun Ranskassa, ranskalaisia elokuvia on nähtävissä enemmän kuin Suomessa. Mutta amerikkalaisleffat täälläkin tunkevat joka paikkaan. Niissä vain niin kovin harvoin on mitään kiinnostavaa katsottavaa.