Avainsana-arkisto: Pohjois-Amerikka

Ha Jin: Waiting (Odotus)

We waited eighteen years for each other, didn’t we? Doesn’t such a long time prove we love each other?

En muista, mistä Ha Jinin romaani Waiting on hyllyyni eksynyt, mutta kauan se siellä on odotellut. Suurin syy siihen, miksen ole kirjaan tarttunut, on sen kansi. Se on niin anglomaisen kliseinen kuva aasialaisesta naisesta tai pikemminkin sen naisen seksualisoidusta selästä, että pelkäsin sisällönkin olevan stereotyyppinen näkökulma Kiinaan.

Siitä ei onneksi ollut kyse. Vaikka tartuinkin kirjaan siksi, että halusin lukea jotakin romanttista (!) saadakseni ajatukseni pois raskaista aiheista, on tässä paljon muitakin tasoja. Erityisesti minua kiinnosti sen ajankohta, kulttuurivallankumous kommunistisessa Kiinassa 60-luvulta eteenpäin.

Etäisesti kerrottu tarina on oikeastaan hyvin surullinen. Se kertoo miehestä, joka elää kahden naisen välissä: vaimonsa, jonka hänen vanhempansa ovat hänelle valinneet ja jota hän häpeää tämän vanhanaikaisten sidottujen jalkojen vuoksi, ja mielitiettynsä, joka patistaa miestä ottamaan eron, jotta he voisivat aloittaa yhteiselämän yhdessä. Ensimmäinen vaimo on perinteinen kiinalainen vaimo, jonka kodissa miehen on hyvä olla. Toinen vaimo on moderni, voimakastahtoinen nainen, joka haluaa päästä eroon vanhanpiian asemastaan ja äidiksi. Ja näiden kahden naisen välissä on hiukan reppana mies, joka ei oikein tiedä mitä hän itse haluaa ja toimii muiden odotusten ja toiveiden mukaisesti. Koska tuohon aikaan avioeron sai  toisen puolison mielipiteestä riippumasta vain siinä tapauksessa että pariskunta on elänyt erillään kahdeksantoista vuoden ajan, alkaa pitkä odotus, joka väistämättä vaikuttaa kaikkiin kolmeen osapuoleen.

Pitkästä odotuksesta johtuen myös tarina tuntui välillä etenevän verkkaisesti, teki mieli hoputella sitä Lin Kongia ottamaan jo se ero, olemaan mies, mutta loppua kohden verkkaus selittyy. Oli hyvä, etten jättänyt kirjaa kesken, vaikka välillä mieli hiukan teki. Myös tarinan naisten (ei, kumpikaan heistä ei muistuta kirjan kannen selkänaista), Shuyu-vaimon ja Manna Wun luonteenpiirteet, odotukset ja omat elämäntarinat piirtyvät oikeastaan aika kauniisti kertomuksen edetessä.

Entä se kulttuurivallankumouksen jälkeinen Kiina? Ha Jin, joka on syntynyt Kiinassa ja kokenut tuon ajan ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin, kuvaa sitä hyvin hienovaraisin siveltimenvedoin. Sekin tuntuu jäävän etäiseksi, kuin vanhaksi, jo hiukan hapertuvaksi kuvaksi. Tiukat lait, säännöt ja yhteiskunnan pusertavuus tuntuvat kammottavan ahdistavilta, mutta eletty sitä on silloinkin. Eletty, rakastuttu, vihattu, petytty, surtu, haaveiltu ja nautittu. Ja kapitalismi alkaa lopulta ujuttautua tähänkin arkeen, se alkaa televisiosta, uusrikkaita ihaillen esittävistä ohjelmista…

Luin kirjan alkukielellä eli englanniksi, sillä kielellä amerikkalaistunut kiinalainen Ha Jin on tarinansa kirjoittanut, mutta teos löytyy myös suomennettuna nimellä Odotus.

Ha Jin: Waiting
Vintage, 2000
308 sivua
omasta hyllystä

Viet Thanh Nguyen: The Americans (novelli)

“You’re not a native,” Carver said. “You’re an American.”
“That’s a problem I’m trying to correct.”

Saman taivaan alla…

Törmäsin Viet Thanh Nguyenin nimeen etsiessäni vietnamilaisia novelleja Kuukauden kieli -haastetta varten. Ei, tästä ei tulisi merkintää, sillä Nguyen kirjoittaa englanniksi. Hän on syntynyt (v. -71) Vietnamissa ja muuttanut vanhempiensa kanssa sotaa pakoon Yhdysvaltoihin, kasvanut siellä, käynyt koulunsa ja tehnyt yliopistouraa. Hän on siis amerikkalainen. Amerikanvietnamilainen.

Koska Vietnam joka tapauksessa kiinnostaa, ja koska toivottaisin tervetulleeksi sen kaivatun toisen näkökulman myös Vietnamin sotaan, jäin lukemaan Nguyenin novellia The Americans. Se löytyy esimerkiksi täällä.

Kirjalliselta tyyliltään The Americans on hyvin amerikkalainen. Toteava, lakoninen, kyyninenkin. Mutta sitten siinä on jotain muuta. Ensin ajattelin, että kyse on vihaisesta vimmasta, joka painaa tarinaa eteenpäin, mutta ei se ole sitä. Tai ei vain sitä. Se on se symbolinen taso, josta kiinnostuin.

Tarina kertoo vanhenevasta amerikkalaismiehestä James Carverista, joka on lentänyt sodan aikana pommikonetta ja sen jälkeen Pan Amin turistilentoja. Hän on tottunut katsomaan maailmaa etäältä, ylhäältä käsin. Hän ei ole nähnyt millaista tuhoa hänen pudottamansa pommit ovat tehneet, eikä hän ole oikeastaan ollut siitä kiinnostunutkaan.

Nyt hänet on tuonut takaisin Kamputšeaan* hänen oma tyttärensä. Tai oikeastaan japanilainen vaimo Michiko, joka uskoo löytävänsä Kamputšeasta sitä Japania, joka katosi toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaistamisen myötä. Carver suostuu lähtemään matkaan sillä ehdolla, että Kamputšean jälkeen mennään Thaimaan hiekkarannoille. Ja tyttären olisi paras tulla kotiin, haihattelut on haihateltu. Mutta se on hänen tyttärensä, joka painaa hänet seinää vasten ja katsomaan maata, jonka hän itse on tuhonnut.

“You bombed this place. Have you ever thought about how many people you killed? The thousands? The tens of thousands?”
“I don’t have to listen to this.”

Tarinan Carver ei ole urhoollinen kansallissankari, mutta ei hän mikään antisankarikaan ole. Hän on vain oman aikansa tuote. Amerikkalainen mies, joka ei näe olevansa vain yksi muiden joukossa, ja jonka teoilla on seurauksensa muiden elämässä. Hän on äreä, ylimielinen ja sokea: hän istuu baarissa museon edessä ja juo thaimaalaista, filippiiniläistä, vietnamilaista ja kamputšealaista olutta, hän unohtaa miina-alueella raajansa menettäneiden kamputšealaispoikien nimet ja kutsuu heitä Tomiksi ja Jerryksi. Hän kuvittelee että häntä ja hänen vaimoaan yhdistää jazz, koska he ovat tavanneet roppongilaisessa jazzbaarissa, unohtaen olleensa siellä valloittajan asemassa ja miettimättä lainkaan, miksi nuori teini-ikäinen tyttö on työskentellyt ulkomaalaisten suosimassa baarissa myöhään illalla.

Nguyenin silmä on tarkka ja kynä terävä, ja vaikka hänen äänessään onkin ehkä suuttumusta, ei siinä kuitenkaan ole kostoa. Hänen James Carverinsa symboloi Yhdysvaltoja, entistä valloittajaa, joka palaa niille paikoille, jotka se on tuhonnut ja pakottaa katsomaan ihmisiä siellä, ihmisiä, jotka eivät ole hänen alapuolellaan, vaan samalla tasolla, samalla sateesta mutaisella tiellä. Ja lopulta se on tytär, joka tukee isäänsä. Isää, joka pelkää, joka pelkää kuolemaa, joka on vain heikko ihminen…

Lisään vielä jälkikäteen. Tämä on mielestäni se symbolinen taso, jota yritän tavoittaa: Nguyen vie Amerikan Aasiaan, hän pakottaa Amerikan katsomaan silmiin sitä Aasiaa, jonka se on pommeillaan tuhonnut, yläilmoista, taakseen katsomatta. Ja se on tulevaisuus, Amerikan omat lapset, joka pakottaa sen katsomaan.

Hieno novelli. Todella hieno. Viet Thanh Nguyen on nimi, joka kannattaa painaa mieleen. Suomennoksia odotellessa…

“Haven’t they seen tourists before?” Carver said.
“Not like us.” Claire unsealed a pack of Alain Delon cigarettes and lit one. “We’re a mixed bag.”
“They don’t know what to make of us?” Michiko said.
“I’m used to it, but you’re not.”
“Try being a Japanese wife at a Michigan air base in 1973.”
“Touche,” Claire said.
“Try being me in Japan,” Carver said. “Or Thailand.”
“But you could always go home,” Claire said. “There was always a place for you somewhere. But there’s never been a place for me.”

 

(Huomasin nyt jälkeenpäin, että samasta novellista on toinenkin versio, jossa Carver tulee Vietnamiin ja Clairen poikaystävä on vietnamilainen. En lukenut tätä toista versiota sen pitemmälle, joten en tiedä onko siinä muitakin eroja… Sen alustuksessa Ngyuen sanoo Carverin olevan afrikkalaisamerikkalainen, mutta eipä se ihonväri sinänsä kertomuksessa esiin tule, eikä loppujen lopuksi muuta kokonaisuutta – ja totta puhuen minä kyllä luin Carveria valkoisena miehenä).

*Käytän tässä vanhempaa kirjotusmuotoa, kun olen siihen tottunut. Nykyään kirjoitettaisiin Kambodža, miksi, sen voi lukea Wikipediasta.

Robert Barry: Le sapin de monsieur Jacobi

Mais à peine le sapin mis en place,
Monsieur Jacobi fit la grimace :
Le sommet attegnait le plafond déjà haut.
– Grand Dieu ! dit-il. Il faut en couper un morceau.

lesapindejacobi

Ranskassa vieraillut ystäväni ihastui vuosi pari sitten Robert Barryn jouluiseen lastenkirjaan Le sapin de monsieur Jacobi ja luetutti sen minullakin. Ja mukava pikku kirjahan se toki on. Tarina on kirjoitettu runomitassa ja omalla kohdallani se toimi mainiosti ranskan harjoituksena. Alkuperäinen teos on vuonna 1963 ilmestynyt Mr Willoby’s Christmas Tree ja näyttää olevan myös suomennettu nimellä Herra Jalavan joulukuusi.

Tarinan pääosassa on nimensä mukaisesti joulukuusi.  Herra Jacobi hankkii ison kuusen saliinsa, mutta kun latva osuu kattoon, sitä pitää hiukan lyhentää. Ja niin alkaa kuusen latvan matka herra Jacobin palvelijan talosta puutarhurin kotiin, sieltä karhun pesään, ketun koloon ja jäniksen luo. Aina se tuntuu osuvan kattoon ja sitä pitää hiukan pätkäistä. Lopulta latvan pätkä saapuu takaisin herra Jacobin taloon, ihan pikkuruisena mutta juuri sopivana hiiren koloon mahtuvaksi.lesapindejacobi001

Pidin kovasti kuvituksesta ja luin nyt, että amerikkalainen Robert E. Barry (1931–2012) on palkittu kirjailija ja kuvittaja. Barry ehti asua myös Sveitsissä ja Etelä-Amerikassa, mikä lienee vaikuttaneen hänen kuvakieleensä.

Kävin tiedustelemassa teosta kirjakaupasta, mutta eipä sitä enää hyllyssä ollut. Tilaaminen kävi nopeasti, viikon päästä kirja odotti hakijaansa. Kirjan hintaan tilaus ei vaikuttanut, pehmeäkantinen pikku kirjanen maksoi 4,95 euroa. Ei siis mikään mahdoton summa, paperi on hyvälaatuista ja sen verran paksua että luulisi kestävän pienemmilläkin lukijoilla. Tuohon hintaan se menee ehdottottomasti myös heräteostoksena.

Huomasin samalla että hyllyt eivät muutenkaan olleet kovin täydet, mutta useampikin tilattu kirja odotti hakijaansa. Näinkö se nykyään käykin? Eli jos etsimäänsä teosta ei löydy hyllystä, ei pidä epäröidä vaan kysäistä myyjältä.

Cette même nuit, un peu plus tard,
Surgit soudain Maître Renard.
Il vit le petit bout, se frotta le menton,
Ouvrit sa besace, y glissa le rogaton.

Kun kyseessä on kuvakirja, niin tulkoon vielä kuviakin. Ovathan ne kaiken lisäksi aika kivoja!

lesapindejacobi002 lesapindejacobi003 lesapindejacobi004

Helmet 2017 -haasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kuvitettu kirja ja käännöskirja.

Robert Barry
Le sapin de monsieur Jacobi
englanninkielinen alkuteos Mr Willoby’s Christmas Tree, 1963
kääntänyt ranskaksi Anne Krief
Gallimard Jeunesse, 2001 (tämä painos 2011)
32 sivua
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta.

Woody Allen: Café Society

Kävin todella pitkästä aikaa elokuvissa. Suurimmaksi osaksi teattereissa ei ole mitään näkemisen arvoista, pääosin samaa amerikkalaista roskaa. Sinänsä huvittaa, että kun sitten vihdoin menin elokuviin, valitsin amerikkalaisen elokuvan.

No, Woody Allen on aina Woody Allen.

Café Society kertoo Amerikan kultaisesta jazz-aikakaudesta, 30-luvun Hollywoodista. Se kertoo maailmasta, missä jokainen haluaa tähdeksi rikkaaksi, ja jotta unelma toteutuisi, on tunnettava oikeat ihmiset ja löydettävä oikeat kontaktit. Ja sitä varten ovat bileet ja pirskeet, joissa viihtyvät niin elokuvaväki, poliitikot kuin pankkiiritkin.

Kaiken pinnallisen glitterin keskellä Café Society on ehkä Allenin vakavin elokuva. Jopa surumielinen, vaikka kyseessä onkin komedia. 80-vuotias Allen, joka toimii myös kertojaäänenä (miten nautinkaan hänen äänestään ja tavastaan puhua!), tuntuu katsovan kotimaataan tavattoman pettyneenä. Amerikkalainen unelma onkin pelkkä kupla, joka odottaa puhkeamistaan.

Allen sivaltaa jälleen omaan tyyliinsä aivan kaikkia: juutalaisia, uusrikkaita, staroja, aikaa, jossa me elämme. Elokuva nauraa name droppingille ja teeskentelylle, se tökkii kylkeen ihmisiä, jotka koittavat kätkeä vaatimattoman taustansa turkiksiin, kalliisiin huviloihin ja hienoihin drinkkeihin. Itse asiassa elokuvan keskiössä on rakkaustarina, surullinen rakkaustarina, joka ei koskaan pääse kukoistamaan, koska tyttö valitsee rakkauden sijaan rahan ja rikkauden ja poika… lopulta ihan saman.

Café Society on elokuva, joka kestää katsomista. Minun tekisi mieli mennä elokuviin jo uudestaan. Elokuvana se on myös hyvin kaunis, onhan kuvaajana mestarillinen Vittorio Storaro.