Robert Barry: Le sapin de monsieur Jacobi

Mais à peine le sapin mis en place,
Monsieur Jacobi fit la grimace :
Le sommet attegnait le plafond déjà haut.
– Grand Dieu ! dit-il. Il faut en couper un morceau.

lesapindejacobi

Ranskassa vieraillut ystäväni ihastui vuosi pari sitten Robert Barryn jouluiseen lastenkirjaan Le sapin de monsieur Jacobi ja luetutti sen minullakin. Ja mukava pikku kirjahan se toki on. Tarina on kirjoitettu runomitassa ja omalla kohdallani se toimi mainiosti ranskan harjoituksena. Alkuperäinen teos on vuonna 1963 ilmestynyt Mr Willoby’s Christmas Tree ja näyttää olevan myös suomennettu nimellä Herra Jalavan joulukuusi.

Tarinan pääosassa on nimensä mukaisesti joulukuusi.  Herra Jacobi hankkii ison kuusen saliinsa, mutta kun latva osuu kattoon, sitä pitää hiukan lyhentää. Ja niin alkaa kuusen latvan matka herra Jacobin palvelijan talosta puutarhurin kotiin, sieltä karhun pesään, ketun koloon ja jäniksen luo. Aina se tuntuu osuvan kattoon ja sitä pitää hiukan pätkäistä. Lopulta latvan pätkä saapuu takaisin herra Jacobin taloon, ihan pikkuruisena mutta juuri sopivana hiiren koloon mahtuvaksi.lesapindejacobi001

Pidin kovasti kuvituksesta ja luin nyt, että amerikkalainen Robert E. Barry (1931–2012) on palkittu kirjailija ja kuvittaja. Barry ehti asua myös Sveitsissä ja Etelä-Amerikassa, mikä lienee vaikuttaneen hänen kuvakieleensä.

Kävin tiedustelemassa teosta kirjakaupasta, mutta eipä sitä enää hyllyssä ollut. Tilaaminen kävi nopeasti, viikon päästä kirja odotti hakijaansa. Kirjan hintaan tilaus ei vaikuttanut, pehmeäkantinen pikku kirjanen maksoi 4,95 euroa. Ei siis mikään mahdoton summa, paperi on hyvälaatuista ja sen verran paksua että luulisi kestävän pienemmilläkin lukijoilla. Tuohon hintaan se menee ehdottottomasti myös heräteostoksena.

Huomasin samalla että hyllyt eivät muutenkaan olleet kovin täydet, mutta useampikin tilattu kirja odotti hakijaansa. Näinkö se nykyään käykin? Eli jos etsimäänsä teosta ei löydy hyllystä, ei pidä epäröidä vaan kysäistä myyjältä.

Cette même nuit, un peu plus tard,
Surgit soudain Maître Renard.
Il vit le petit bout, se frotta le menton,
Ouvrit sa besace, y glissa le rogaton.

Kun kyseessä on kuvakirja, niin tulkoon vielä kuviakin. Ovathan ne kaiken lisäksi aika kivoja!

lesapindejacobi002 lesapindejacobi003 lesapindejacobi004

Helmet 2017 -haasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kuvitettu kirja ja käännöskirja.

Robert Barry
Le sapin de monsieur Jacobi
englanninkielinen alkuteos Mr Willoby’s Christmas Tree, 1963
kääntänyt ranskaksi Anne Krief
Gallimard Jeunesse, 2001 (tämä painos 2011)
32 sivua
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta.

F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby

Why they came East I don’t know. They had spent a year in France for no particular reason, and then drifted here and there unrestfully wherever people played polo  and were rich together. (s. 6)

[…] and champagne was served in glasses bigger than finger-bowls. (s. 31)

the great gatsbyKäytyäni katsomassa Woody Allenin uusimman elokuvan Café Society tartuin uudestaan F. Scott Fitzgeraldin romaaniin The Great Gatsby, joka kertoo samaisesta aikakaudesta. Se löytyisi suomennettunakin nimellä Kultahattu, mutta minulla se oli englanninkielisenä hyllyssä.

Edellinen lukuyritys oli jämähtänyt ensimmäiseen lukuun, ja niin meinasi nytkin käydä. Kiitos kenties tämän blogin päätin kuitenkin jatkaa. Ja vaikken erityisesti kirjasta pitänytkään, niin oli se hyvä lukea loppuun. Sillä kertoohan se aikakaudestaan sekä Yhdysvalloista, jota minun on niin vaikea ymmärtää. Eikö kirjallisuus ole olemassa juuri siksi, että pääsisi näkemään muutakin kuin mikä on itseään lähellä?

The Great Gatsby mainitaan usein merkittäväksi amerikkalaiseksi kirjaksi ja jazz-kauden tarkaksi kuvaukseksi. Ja kyllähän se kuvailee. Vaatteita, asusteita, kaikkea ulkokohtaista. Jazz jää tosin sivuosaan, alkoholia (kieltolain aikaan, huom.) täynnä olevien juhlien kustannuksella. En ole Fitzgeraldilta muuta lukenut, mutta vähitellen alkoi tuntua, että ei hän tätä maailmaa ainakaan ihaile. Maailmaa, jossa kaikki mitataan rahassa, missä yhteiskunta jakautuu menestyjiin ja menettäjiin, missä hyvän vaikutuksen tekeminen on kaikki kaikessa ja jos menettää kasvonsa, menettää ystävänsä ja tukijansa.

Tarinan kertojana toimii Nick Carraway, joka seuraa serkkunsa Daisyn, tämän aviomiehen Tom Buchananin ja nuoruudenrakastetun Jay Gatsbyn välistä kolmiodraamaa lähietäisyydeltä. Kuten Woodyn Café Societyssä, myös The Great Gatsbyssä raha voittaa rakkauden, eikä tyhjätaskulla ole mitään tekoa rikkaiden maailmassa. Sinne voi hetkeksi päästä, mutta kortit on jaettu etukäteen.

Lopulta sympaattisin hahmo on Gatsbyn isä herra Gatz, oikeastaan ainoa henkilö kirjassa joka ei teeskentele olevansa jotain muuta kuin mikä on. Toisaalta hänkin haaveilee paremmasta elämästä, poikansa kautta.

Haruki Murakamin on sanottu saaneen inspiraatiota The Great Gatsbystä, mutta ainoa yhtäläisyys jonka itse huomasin, on vaatetuksen piinallisen tarkka kuvailu. Murakami ei vain laita hintalappuja vaatteille, jotka ylipäänsä ovat aika tavallisia.

Kulttuurisesti on myös kiinnostava huomata, miten kirjassa kuvaillaan juomia ja ruokia: Fitzgeraldin hahmot juovat kahvia, teetä, šamppanjaa, drinkkejä, viskiä, mint julep’eja ja lopulta maitoa. He eivät kuitenkaan syö. Aviokriisin kohdatessa Daisy ja Tom istuvat keittiön pöydän ääressä paistettu kana välissään, mutta kumpikaan ei koske siihen (ei kyllä kuulostakaan kauhean houkuttelevalta, ei käy edes ilmi onko kana jo kylmää…), voileivätkin jäävät joltakulta syömättä, eikä Gatsbyn isäkään surussaan koske hänelle tarjottuun ruokaan, vaan juo vain maitoa, joka läikähtää pöydälle.

Myös Suomi vilahtaa tarinassa. Naisella ei ole nimeä, hän on vain palvelija, ”my Finn”, joka puhelee itsekseen suomalaisia viisauksia. Suomeksi varmaan, kun herra Carraway ei niistä sen enempää mainitse. Nimetön suomalainen kertoo omalla tavallaan mikä on meikäläisten arvoasema tuossa nytkin niin kovasti ihannoidussa maassa.

Muistelen nähneeni kirjan elokuvaversion, sen Robert Redfordin tähdittämän, mutta olen nähtävästi unohtanut koko tarinan. Kirjan luettuani en pysty lainkaan kuvittelemaan Redfordia Gatsbyn rooliin; eihän hän mikään playboy ole, vaan aika vakava ja yksiviivainenkin kaveri, joka kuvittelee voivansa ”fix things” ja palata menneeseen aloittaakseen Daisyn kanssa kaiken alusta. Sitä paitsi minusta Gatsbyllä on tumma tukka!

No, lopulta kirja oli ajatuksia herättävä. Viimeisillä sivuilla ajattelin tosin, että kyllä on kylmä kirja. Ja aika surullinen.

Jostain syystä lähes kaikki merkintäni kirjasta koskevat sitä, miten amerikkalaiset tuntuvat arvottavan aivan kaiken rahassa. Tässä muutama esimerkki.

 

’I was going to wear it tonight, but it was too big in the bust and had to be altered. It was gas blue and lavender beads. Two hundred and sixty-five dollars.’ (s. 29)

His family were enourmously wealthy – even in college his freedom with money was a matter of […]

’Well, they say he’s a nephew or a cousin of Kaiser Wilhelm’s. That’s where all his money comes from.’ (s. 22)

I was sure that they were selling something, bonds or insurance or automobiles. They were at least agonisingly aware of the easy money in the vicinity and convinced that it was theirs for a few words in the right key (s. 28)

’It took me just three years to ear the money that bought it.’ (s. 58)

’She’s got an indiscreet voice’, I remarked. ’It’s full of –’ I hesitated.
’Her voice is full of money’, he said suddenly. (s.76)

F. Scott Fitzgerald
The Great Gatsby
Wordsworth Editions, 1993. Alunperin julkaistu 1925.
115 s.
Kansi: Robert Mathias, kannen kuva Delphin Enjolras’n A Pause for Thought (1957)
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta.

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjassa rakastutaan, kirja kirjailijalta jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin, sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja, kirjassa juhlitaan, kirjassa joku kuolee, kirjassa on alle 150 sivua.

J.K. Jäin seuraavana päivänä lukemaan mitä muut ovat kirjasta tuumineet ja sen myötä ajattelin, että saatan hyvinkin tarttua tähän uudestaan suomennettuna. Oli kiinnostavaa lukea kirja alkuperäiskielellä, mutta kuka ties – ja nyt kun suurin ärtymys on ohi – omalla kielellä kiinnittää asioihin toisella tavalla huomiota. Tai sitten ei. Saa nähdä.

 

Woody Allen: Café Society

Kävin todella pitkästä aikaa elokuvissa. Suurimmaksi osaksi teattereissa ei ole mitään näkemisen arvoista, pääosin samaa amerikkalaista roskaa. Sinänsä huvittaa, että kun sitten vihdoin menin elokuviin, valitsin amerikkalaisen elokuvan.

No, Woody Allen on aina Woody Allen.

Café Society kertoo Amerikan kultaisesta jazz-aikakaudesta, 30-luvun Hollywoodista. Se kertoo maailmasta, missä jokainen haluaa tähdeksi rikkaaksi, ja jotta unelma toteutuisi, on tunnettava oikeat ihmiset ja löydettävä oikeat kontaktit. Ja sitä varten ovat bileet ja pirskeet, joissa viihtyvät niin elokuvaväki, poliitikot kuin pankkiiritkin.

Kaiken pinnallisen glitterin keskellä Café Society on ehkä Allenin vakavin elokuva. Jopa surumielinen, vaikka kyseessä onkin komedia. 80-vuotias Allen, joka toimii myös kertojaäänenä (miten nautinkaan hänen äänestään ja tavastaan puhua!), tuntuu katsovan kotimaataan tavattoman pettyneenä. Amerikkalainen unelma onkin pelkkä kupla, joka odottaa puhkeamistaan.

Allen sivaltaa jälleen omaan tyyliinsä aivan kaikkia: juutalaisia, uusrikkaita, staroja, aikaa, jossa me elämme. Elokuva nauraa name droppingille ja teeskentelylle, se tökkii kylkeen ihmisiä, jotka koittavat kätkeä vaatimattoman taustansa turkiksiin, kalliisiin huviloihin ja hienoihin drinkkeihin. Itse asiassa elokuvan keskiössä on rakkaustarina, surullinen rakkaustarina, joka ei koskaan pääse kukoistamaan, koska tyttö valitsee rakkauden sijaan rahan ja rikkauden ja poika… lopulta ihan saman.

Café Society on elokuva, joka kestää katsomista. Minun tekisi mieli mennä elokuviin jo uudestaan. Elokuvana se on myös hyvin kaunis, onhan kuvaajana mestarillinen Vittorio Storaro.