Lyhyesti (muista) eristyksen aikana luetuista kirjoista

Korona-aika on varmasti meillä kaikilla vaikuttanut siihen mitä ja miten olemme lukeneet. Ajatukset ovat väkisinkin olleet päivänpolttavissa asioissa, toisilla liittyen virukseen, toisilla sen taustalla tapahtuviin asioihin. Minä kuulun jälkimmäiseen joukkoon. Mitenkään erityisesti ajatukset eivät kuitenkaan ole näkyneet kirjavalinnoissa, vaikka niitä onkin lukenut nyt toisella tavalla. Osasta olen jo kirjoittanut, loput loppuun asti luetuista tulkoon kirjatuksi ylös lyhyinä merkintöinä.

Pia Maria Montonen: Wiurilan Anna Lisa – Arkea ja juhlaa Armfeltien kotikartanossa (Suomi, 2018)

Luin Wiurilan Anna Lisan eristyksen alkupäivinä, jolloin halusi jotakin ihan muuta ajateltavaa. Ja siihen tarkoitukseen Montosen kirja sopi erinomaisesti. Anna Lisa eli Anna Louise Standertskjöld-Brüninghausin tarina johdattelee yksilön kautta Suomen lähihistoriaan, johon kuuluivat kartanon omistajat palkollisineen, ja miten siitä sitten monien mutkien kautta on päästy tähän päivään. Kirjan Anna Lisa on reipas ihminen, joka selviytyy vastoinkäymisistäkin, joita toki riittää, mutta väistämättä sitä jää miettimään, miten se sittenkin on helpompaa niille, joilla on sukunimi, suvun rahaa ja suhteita ympäri Eurooppaa. Ja toisaalta, miten tällaisella taustalla kasvaa varsin vahvoja persoonia, omaan itseensä luottavia. Kirja oli helppolukuinen, ei erityisen syvällinen, mutta kiinnostava näkökulma yhden kartanon ja sen omistajattaren elämään.

 

Sándor Vály: Erään maalarin merkintöjä 2006–2010 (Suomi, 2012)

Suomessa pitkään asuneen unkarilaistaitelija Sándor Vályn päiväkirjamerkintöjä olen lukenut pikku hiljaa ja vähitellen, nyt sain sen vihdoin loppuun. Hän kirjoittaa taiteesta, uskonnosta, elämästä, Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta, Helsingistä, Roomasta, Unkarista ja yleensä maailman menosta pohtivaan tapaan ja havaintojaan ylös kirjoittaen, mikä viehätti minua kovasti. Erityisesti mieleen ovat jääneet pohdinnat taiteen merkityksen muuttumisesta sen jälkeen, kun siitä poistettiin yhteys pyhään ja se alistettiin markkinavoimille eli kun taidetta alettiin hinnoitella ja myydä. Ajatus on todella mielenkiintoinen ja alati ajankohtainen, kun uutisissakin taide tuntuu pääsevän otsikoihin lähinnä vain silloin, kun joku taulu on myyty mahdollisimman kalliilla hinnalla jollekin äkkirikastuneelle pankkiirille tai sijoittajalle. Vaikka Vály ei ole maailman tunnetuin taiteilija, hänen mietteitään oli todella mielenkiintoista lukea, tämä on kirja joka jää hyllyyni.

Derf Backderf: Trashed (Yhdysvallat, 2015)

Luen mielelläni hyviä sarjakuvia, mutta amerikkalaiset comicsit eivät oikein ole heiniäni. Helmetin e-kirjastossa ei vaan valitettavasti ole juuri muuta tarjolla, ja kun Derfin nimi oli jäänyt mieleeni Ville Rannan sarjisblogista, ajattelin että no katsotaan. Albumin kantava teema on (amerikkalainen) jätehuolto, jonka parissa Derf nuorena miehenä työskenteli ja näki, miten valtavasti jätettä tuotetaan ja miten huonosti sitä kierrätetään, vähän ”poissa silmistä, poissa mielistä” -periaatteella. Opettavainen tarina, siis, ja siinä mielessä herättelevä, mutta en pitänyt lainkaan Derfin piirrostyylistä, enkä siitä rumasta kielestä ja vastenmielisestä käytöksestä joka näyttäisi olevan jotenkin ”cool”. Ei, en pitänyt yhtään. Jatkoin lähinnä sen jätehuoltoteeman vuoksi, niiden tikittävien aikapommien, joita kaatopaikoiksikin kutsutaan.

Helena Ruuska: Hugo Simberg – Pirut ja enkelit (Suomi, 2018)

Ruuskan Simberg-elämäkerran ensin kuuntelin ja sitten harppoen vielä luinkin e-kirjana nähdäkseni myös kuvat. Erinomainen teos! Tätä oli ilo sekä kuunnella että lukea, valtavan mielenkiintoinen taiteilija ja elämä kaikkine vastoinkäymisineen ja onnen hetkineenkin. Ja onhan se jälleen yksi näkökulma Suomen historiaan, taiteilijan ja hänen perheensä ja tuttaviensa kautta. Tämä on kirja, jonka omistaisin mielelläni kovakantisena painettuna kirjana, sujauttaisin kirjahyllyyn ja palaisin sen pariin uudestaan ja uudestaan.

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan (Suomi, 2020)

Suomen suurlähettiläänä Venäjällä toimineen René Nybergin omaan perhetarinaan perustuvan kirjan Viimeinen juna Moskovaan kuuntelin äänikirjana. Olikin valtavan mielenkiintoinen tarina Suomen juutalaisista ja heidän sukujuuristaan Latviassa, kaikista niistä kohtaloista toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkeen Neuvostoliitossa. Niistäkin, joissa juutalaistyttö eli Nybergin äiti kielletään tämän mentyä naimisiin kristityn kanssa. Monenlaisia tarinoita mahtuu meidän Suomenmaahammekin, mistä kirja on hyvä muistutus. Kirjan lomassa kuuntelin välillä Hillel Tokazieriä, joka on Nybergin serkku, ja nousee esiin tarinassakin.

Paolo Giordano: Tartunnan aikaan (Italia, 2020)

Italialaisen Paolo Giordanon teos Tartunnan aikaan on ensimmäinen koronaepidemiasta kertova kirja, ja jotenkin luulin jostain lukeneeni että se varoittaa pandemian myötä autoritarismiin siirtymisestä, mutta eihän se sellaista ollut ollenkaan, olen tainnut lukea omiani. Siksi siihen kuitenkin tartuin, aihe kun kiinnostaa. Mutta pikemminkin se on nuoren lukuja ja matemaattisia kaavioita pyörittelemään tottuneen fyysikkomiehen paniikinomainen esseepuheenvuoro siitä, miten meidän kaikkien täytyy jäädä kotiarestiin. Teksti alkaa sikäli kiinnostavasti, että se myöntää koko tilanteen olevan auki ja voivan kääntyä mihin suuntaan tahansa, mutta juuri nyt on tärkeä tehdä muistiinpanoja ja huomioita, sillä jälkikäteen autenttisuus tulee väistämättä puuttumaan. Kun tapahtumapaikkana on vieläpä Pohjois-Italia, alku lupaa paljon. Mutta sitten se menettää otteensa ja minä kiinnostukseni. Lähinnä mieleeni tuli Lars von Trierin elokuvan Melancholia tiedemies, joka luotti laskuihinsa muttei nähnyt väistämätöntä, jonka lapsi näki ja naiset tunsivat. Liika tieteeseen nojautuminen ei ole hyväksi sekään. (Ja epäilevä luontoni alkaa kyllä kysellä miksi tämä on niin nopeasti kirjoitettu ja niin monelle kielelle heti käännetty… että pysykää kotona ja totelkaa määräyksiä, vai?)

George Takei: They Called Us Enemy

In California at that time, the single most popular political position was ’lock up the japs.’ […] The attorney general, Earl Warren, decided to get in front of that issue. He wanted to run for governor… and would do anything to get that office.

Ihan ensimmäiseksi täytyy kiittää kahta kirjabloggaajaa, että ylipäänsä sain kuulla tämän George Takein omaelämäkerrallisen sarjakuva-albumin They Called Us Enemy olemassaolosta – ja toiseksi pääkaupunkiseudun kirjastoverkostoa, josta hakusanalla sen e-kirjana löysin, se nimittäin ei ole sarjakuvien vaan elämäkertojen joukossa.

Olin tietoinen amerikanjapanilaisten eristämisestä internointileireille Yhdysvalloissa toisen maailmansodan aikana, mutta paljon muuta en niistä tiennytkään. Siksi myöhemmin näyttelijänä ja Star Trekin Hikaru Suluna tunnetun amerikanjapanilaisen George Takein lapsuusmuistot tältä ajalta olivat todella mielenkiintoista luettavaa. Tarina on siis Takein, kuvitus niin ikään amerikanjapanilaisen Harmony Beckerin, minkä lisäksi tekijätiimiin kuuluvat Justin Eisinger ja Steven Scott.

George Takei oli viisivuotias, kun Pearl Harborin iskun jälkeen Yhdysvallat julisti Japanille sodan ja samalla kaikki Yhdysvalloissa asuvat japanilaiset vihollisiksi – nekin, jotka olivat maassa syntyneet, kuten George Takein äiti. Hänen isänsä taas oli muuttanut Yhdysvaltoihin teini-ikäisenä, mutta kansalaisuutta hän ei kuitenkaan voinut saada, sillä sitä ei tuolloin myönnetty aasialaisille. Vuonna 1942 presidentti Rooseveltin käskystä kaikki japanilaistaustaiset, siis noin 120 000 ihmistä vauvasta vaariin koottiin internointileireille maan länsiosiin. Perheet menettivät niin kotinsa kuin työnsäkin, vain muutaman matkalaukun sai ottaa mukaan, kun sotilaat tulivat hakemaan.

– Takekuma Norman Takei? – Yes. – Under Executive Order 9066, you are instructed to leave your home immediately.

George Takei kertoo tarinansa lapsen näkökulmasta mutta aikuisen kokemuksella ja taustatiedoilla. Internointihistoria on Yhdysvalloissa yhä tabu, mutta Takein isä kertoi tapahtumista avoimesti, kun poika alkoi niistä nuorukaisena perheillallistenjälkeen  kysellä.

Toki hän muistaa paljon itsekin, kuten tunnelmat, äidin kyyneleet, jännittävät junamatkat, ensimmäiset viikot hevostalliin sijoitettuna, japanilaisen avuliaisuuden ja järjestelmällisyyden leireillä, piikkilanka-aidat jotka pitivät heitä vankeina mutta samalla suojelivat, pahan ruoan, vartijoiden kiusaamisen, joulut, hetkellisen vapauden tunteen kun Takein perhe pääsi jeepillä päiväretkelle leirin ulkopuolelle. Ja ne hyvät ihmiset: miehen, joka toi kirjoja leiriin ja vei sairastuneen koiran lääkäriin sekä lakimiehen, joka työskenteli puolustaakseen internoitujen oikeuksia ja käytännössä pelasti Takein äidin maasta karkotukselta.

Jälkikäteen hän alkoi tietenkin nähdä koko kuvan tapahtumista, politiikan, vanhempiensa vaikeat ratkaisut ja paineet, tapahtumien epäoikeudenmukaisuuden. Hän kieltää olevansa katkera, sillä maa antoi hänelle myös paljon, kuten uran Hollywoodissa, mutta ei hän historiaa unohtanut ole, ja sen hän omalta osaltaan haluaa tässä kertoa.

Täytyy sanoa, että oli monella tapaa silmiä avaava teos, joka toimii hienosti juurikin sarjakuvan muodossa. Harmony Beckerin kuvitustyyli lainaa paljon japanilaisesta gekigasta, vaikka onkin selvästi länsimainen. Tarina jatkuu toki näyttelijäuraan ja Star Trekiin, aina vanhoille päiville saakka, jolloin Takei alkaa tarinaansa kertoa. Esimakua siitä saa tästä videoklipistä, joka on nauhoitettu Kioton Ted Talk -tapahtumassa vuonna 2014:

 

Tässä vielä muutama otos albumista itsestään:

”All imprisoned – driven to outrage by a government’s hysteria… Nearly half of them were kids like us.”

Tieto Hiroshiman ja Nagasakin pommituksista kulkeutuu radion välityksellä leiriin. Monilla, myös Takein perheellä, oli tuhotuissa kaupungeissa läheisiä.

 

Takei alkoi etsiä tietoa tapahtumista opiskelija-aikoinaan.

Rooli Star Trekissä tuntui ihmeeltä. Tässä tulee pieni vihje siitä, mitä se rodullistaminen on Yhdysvalloissa, Takein sanoin: ”Hollywood and television had a long history of unflattering stereotypical depictions of Asian men as buffoons, menials or menaces…

Ha Jin: Waiting (Odotus)

We waited eighteen years for each other, didn’t we? Doesn’t such a long time prove we love each other?

En muista, mistä Ha Jinin romaani Waiting on hyllyyni eksynyt, mutta kauan se siellä on odotellut. Suurin syy siihen, miksen ole kirjaan tarttunut, on sen kansi. Se on niin anglomaisen kliseinen kuva aasialaisesta naisesta tai pikemminkin sen naisen seksualisoidusta selästä, että pelkäsin sisällönkin olevan stereotyyppinen näkökulma Kiinaan.

Siitä ei onneksi ollut kyse. Vaikka tartuinkin kirjaan siksi, että halusin lukea jotakin romanttista (!) saadakseni ajatukseni pois raskaista aiheista, on tässä paljon muitakin tasoja. Erityisesti minua kiinnosti sen ajankohta, kulttuurivallankumous kommunistisessa Kiinassa 60-luvulta eteenpäin.

Etäisesti kerrottu tarina on oikeastaan hyvin surullinen. Se kertoo miehestä, joka elää kahden naisen välissä: vaimonsa, jonka hänen vanhempansa ovat hänelle valinneet ja jota hän häpeää tämän vanhanaikaisten sidottujen jalkojen vuoksi, ja mielitiettynsä, joka patistaa miestä ottamaan eron, jotta he voisivat aloittaa yhteiselämän yhdessä. Ensimmäinen vaimo on perinteinen kiinalainen vaimo, jonka kodissa miehen on hyvä olla. Toinen vaimo on moderni, voimakastahtoinen nainen, joka haluaa päästä eroon vanhanpiian asemastaan ja äidiksi. Ja näiden kahden naisen välissä on hiukan reppana mies, joka ei oikein tiedä mitä hän itse haluaa ja toimii muiden odotusten ja toiveiden mukaisesti. Koska tuohon aikaan avioeron sai  toisen puolison mielipiteestä riippumasta vain siinä tapauksessa että pariskunta on elänyt erillään kahdeksantoista vuoden ajan, alkaa pitkä odotus, joka väistämättä vaikuttaa kaikkiin kolmeen osapuoleen.

Pitkästä odotuksesta johtuen myös tarina tuntui välillä etenevän verkkaisesti, teki mieli hoputella sitä Lin Kongia ottamaan jo se ero, olemaan mies, mutta loppua kohden verkkaus selittyy. Oli hyvä, etten jättänyt kirjaa kesken, vaikka välillä mieli hiukan teki. Myös tarinan naisten (ei, kumpikaan heistä ei muistuta kirjan kannen selkänaista), Shuyu-vaimon ja Manna Wun luonteenpiirteet, odotukset ja omat elämäntarinat piirtyvät oikeastaan aika kauniisti kertomuksen edetessä.

Entä se kulttuurivallankumouksen jälkeinen Kiina? Ha Jin, joka on syntynyt Kiinassa ja kokenut tuon ajan ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin, kuvaa sitä hyvin hienovaraisin siveltimenvedoin. Sekin tuntuu jäävän etäiseksi, kuin vanhaksi, jo hiukan hapertuvaksi kuvaksi. Tiukat lait, säännöt ja yhteiskunnan pusertavuus tuntuvat kammottavan ahdistavilta, mutta eletty sitä on silloinkin. Eletty, rakastuttu, vihattu, petytty, surtu, haaveiltu ja nautittu. Ja kapitalismi alkaa lopulta ujuttautua tähänkin arkeen, se alkaa televisiosta, uusrikkaita ihaillen esittävistä ohjelmista…

Luin kirjan alkukielellä eli englanniksi, sillä kielellä amerikkalaistunut kiinalainen Ha Jin on tarinansa kirjoittanut, mutta teos löytyy myös suomennettuna nimellä Odotus.

Ha Jin: Waiting
Vintage, 2000
308 sivua
omasta hyllystä

Viet Thanh Nguyen: The Americans (novelli)

“You’re not a native,” Carver said. “You’re an American.”
“That’s a problem I’m trying to correct.”

Saman taivaan alla…

Törmäsin Viet Thanh Nguyenin nimeen etsiessäni vietnamilaisia novelleja Kuukauden kieli -haastetta varten. Ei, tästä ei tulisi merkintää, sillä Nguyen kirjoittaa englanniksi. Hän on syntynyt (v. -71) Vietnamissa ja muuttanut vanhempiensa kanssa sotaa pakoon Yhdysvaltoihin, kasvanut siellä, käynyt koulunsa ja tehnyt yliopistouraa. Hän on siis amerikkalainen. Amerikanvietnamilainen.

Koska Vietnam joka tapauksessa kiinnostaa, ja koska toivottaisin tervetulleeksi sen kaivatun toisen näkökulman myös Vietnamin sotaan, jäin lukemaan Nguyenin novellia The Americans. Se löytyy esimerkiksi täällä.

Kirjalliselta tyyliltään The Americans on hyvin amerikkalainen. Toteava, lakoninen, kyyninenkin. Mutta sitten siinä on jotain muuta. Ensin ajattelin, että kyse on vihaisesta vimmasta, joka painaa tarinaa eteenpäin, mutta ei se ole sitä. Tai ei vain sitä. Se on se symbolinen taso, josta kiinnostuin.

Tarina kertoo vanhenevasta amerikkalaismiehestä James Carverista, joka on lentänyt sodan aikana pommikonetta ja sen jälkeen Pan Amin turistilentoja. Hän on tottunut katsomaan maailmaa etäältä, ylhäältä käsin. Hän ei ole nähnyt millaista tuhoa hänen pudottamansa pommit ovat tehneet, eikä hän ole oikeastaan ollut siitä kiinnostunutkaan.

Nyt hänet on tuonut takaisin Kamputšeaan* hänen oma tyttärensä. Tai oikeastaan japanilainen vaimo Michiko, joka uskoo löytävänsä Kamputšeasta sitä Japania, joka katosi toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaistamisen myötä. Carver suostuu lähtemään matkaan sillä ehdolla, että Kamputšean jälkeen mennään Thaimaan hiekkarannoille. Ja tyttären olisi paras tulla kotiin, haihattelut on haihateltu. Mutta se on hänen tyttärensä, joka painaa hänet seinää vasten ja katsomaan maata, jonka hän itse on tuhonnut.

“You bombed this place. Have you ever thought about how many people you killed? The thousands? The tens of thousands?”
“I don’t have to listen to this.”

Tarinan Carver ei ole urhoollinen kansallissankari, mutta ei hän mikään antisankarikaan ole. Hän on vain oman aikansa tuote. Amerikkalainen mies, joka ei näe olevansa vain yksi muiden joukossa, ja jonka teoilla on seurauksensa muiden elämässä. Hän on äreä, ylimielinen ja sokea: hän istuu baarissa museon edessä ja juo thaimaalaista, filippiiniläistä, vietnamilaista ja kamputšealaista olutta, hän unohtaa miina-alueella raajansa menettäneiden kamputšealaispoikien nimet ja kutsuu heitä Tomiksi ja Jerryksi. Hän kuvittelee että häntä ja hänen vaimoaan yhdistää jazz, koska he ovat tavanneet roppongilaisessa jazzbaarissa, unohtaen olleensa siellä valloittajan asemassa ja miettimättä lainkaan, miksi nuori teini-ikäinen tyttö on työskentellyt ulkomaalaisten suosimassa baarissa myöhään illalla.

Nguyenin silmä on tarkka ja kynä terävä, ja vaikka hänen äänessään onkin ehkä suuttumusta, ei siinä kuitenkaan ole kostoa. Hänen James Carverinsa symboloi Yhdysvaltoja, entistä valloittajaa, joka palaa niille paikoille, jotka se on tuhonnut ja pakottaa katsomaan ihmisiä siellä, ihmisiä, jotka eivät ole hänen alapuolellaan, vaan samalla tasolla, samalla sateesta mutaisella tiellä. Ja lopulta se on tytär, joka tukee isäänsä. Isää, joka pelkää, joka pelkää kuolemaa, joka on vain heikko ihminen…

Lisään vielä jälkikäteen. Tämä on mielestäni se symbolinen taso, jota yritän tavoittaa: Nguyen vie Amerikan Aasiaan, hän pakottaa Amerikan katsomaan silmiin sitä Aasiaa, jonka se on pommeillaan tuhonnut, yläilmoista, taakseen katsomatta. Ja se on tulevaisuus, Amerikan omat lapset, joka pakottaa sen katsomaan.

Hieno novelli. Todella hieno. Viet Thanh Nguyen on nimi, joka kannattaa painaa mieleen. Suomennoksia odotellessa…

“Haven’t they seen tourists before?” Carver said.
“Not like us.” Claire unsealed a pack of Alain Delon cigarettes and lit one. “We’re a mixed bag.”
“They don’t know what to make of us?” Michiko said.
“I’m used to it, but you’re not.”
“Try being a Japanese wife at a Michigan air base in 1973.”
“Touche,” Claire said.
“Try being me in Japan,” Carver said. “Or Thailand.”
“But you could always go home,” Claire said. “There was always a place for you somewhere. But there’s never been a place for me.”

 

(Huomasin nyt jälkeenpäin, että samasta novellista on toinenkin versio, jossa Carver tulee Vietnamiin ja Clairen poikaystävä on vietnamilainen. En lukenut tätä toista versiota sen pitemmälle, joten en tiedä onko siinä muitakin eroja… Sen alustuksessa Ngyuen sanoo Carverin olevan afrikkalaisamerikkalainen, mutta eipä se ihonväri sinänsä kertomuksessa esiin tule, eikä loppujen lopuksi muuta kokonaisuutta – ja totta puhuen minä kyllä luin Carveria valkoisena miehenä).

*Käytän tässä vanhempaa kirjotusmuotoa, kun olen siihen tottunut. Nykyään kirjoitettaisiin Kambodža, miksi, sen voi lukea Wikipediasta.

Robert Barry: Le sapin de monsieur Jacobi

Mais à peine le sapin mis en place,
Monsieur Jacobi fit la grimace :
Le sommet attegnait le plafond déjà haut.
– Grand Dieu ! dit-il. Il faut en couper un morceau.

Ranskassa vieraillut ystäväni ihastui vuosi pari sitten Robert Barryn jouluiseen lastenkirjaan Le sapin de monsieur Jacobi ja luetutti sen minullakin. Ja mukava pikku kirjahan se toki on. Tarina on kirjoitettu runomitassa ja omalla kohdallani se toimi mainiosti ranskan harjoituksena. Alkuperäinen teos on vuonna 1963 ilmestynyt Mr Willoby’s Christmas Tree ja näyttää olevan myös suomennettu nimellä Herra Jalavan joulukuusi.

Tarinan pääosassa on nimensä mukaisesti joulukuusi.  Herra Jacobi hankkii ison kuusen saliinsa, mutta kun latva osuu kattoon, sitä pitää hiukan lyhentää. Ja niin alkaa kuusen latvan matka herra Jacobin palvelijan talosta puutarhurin kotiin, sieltä karhun pesään, ketun koloon ja jäniksen luo. Aina se tuntuu osuvan kattoon ja sitä pitää hiukan pätkäistä. Lopulta latvan pätkä saapuu takaisin herra Jacobin taloon, ihan pikkuruisena mutta juuri sopivana hiiren koloon mahtuvaksi.

Pidin kovasti kuvituksesta ja luin nyt, että amerikkalainen Robert E. Barry (1931–2012) on palkittu kirjailija ja kuvittaja. Barry ehti asua myös Sveitsissä ja Etelä-Amerikassa, mikä lienee vaikuttaneen hänen kuvakieleensä.

Kävin tiedustelemassa teosta kirjakaupasta, mutta eipä sitä enää hyllyssä ollut. Tilaaminen kävi nopeasti, viikon päästä kirja odotti hakijaansa. Kirjan hintaan tilaus ei vaikuttanut, pehmeäkantinen pikku kirjanen maksoi 4,95 euroa. Ei siis mikään mahdoton summa, paperi on hyvälaatuista ja sen verran paksua että luulisi kestävän pienemmilläkin lukijoilla. Tuohon hintaan se menee ehdottottomasti myös heräteostoksena.

Huomasin samalla että hyllyt eivät muutenkaan olleet kovin täydet, mutta useampikin tilattu kirja odotti hakijaansa. Näinkö se nykyään käykin? Eli jos etsimäänsä teosta ei löydy hyllystä, ei pidä epäröidä vaan kysäistä myyjältä.

Cette même nuit, un peu plus tard,
Surgit soudain Maître Renard.
Il vit le petit bout, se frotta le menton,
Ouvrit sa besace, y glissa le rogaton.

Kun kyseessä on kuvakirja, niin tulkoon vielä kuviakin. Ovathan ne kaiken lisäksi aika kivoja!

Helmet 2017 -haasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kuvitettu kirja ja käännöskirja.

Robert Barry
Le sapin de monsieur Jacobi
englanninkielinen alkuteos Mr Willoby’s Christmas Tree, 1963
kääntänyt ranskaksi Anne Krief
Gallimard Jeunesse, 2001 (tämä painos 2011)
32 sivua
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta.

Woody Allen: Café Society

Kävin todella pitkästä aikaa elokuvissa. Suurimmaksi osaksi teattereissa ei ole mitään näkemisen arvoista, pääosin samaa amerikkalaista roskaa. Sinänsä huvittaa, että kun sitten vihdoin menin elokuviin, valitsin amerikkalaisen elokuvan.

No, Woody Allen on aina Woody Allen.

Café Society kertoo Amerikan kultaisesta jazz-aikakaudesta, 30-luvun Hollywoodista. Se kertoo maailmasta, missä jokainen haluaa tähdeksi rikkaaksi, ja jotta unelma toteutuisi, on tunnettava oikeat ihmiset ja löydettävä oikeat kontaktit. Ja sitä varten ovat bileet ja pirskeet, joissa viihtyvät niin elokuvaväki, poliitikot kuin pankkiiritkin.

Kaiken pinnallisen glitterin keskellä Café Society on ehkä Allenin vakavin elokuva. Jopa surumielinen, vaikka kyseessä onkin komedia. 80-vuotias Allen, joka toimii myös kertojaäänenä (miten nautinkaan hänen äänestään ja tavastaan puhua!), tuntuu katsovan kotimaataan tavattoman pettyneenä. Amerikkalainen unelma onkin pelkkä kupla, joka odottaa puhkeamistaan.

Allen sivaltaa jälleen omaan tyyliinsä aivan kaikkia: juutalaisia, uusrikkaita, staroja, aikaa, jossa me elämme. Elokuva nauraa name droppingille ja teeskentelylle, se tökkii kylkeen ihmisiä, jotka koittavat kätkeä vaatimattoman taustansa turkiksiin, kalliisiin huviloihin ja hienoihin drinkkeihin. Itse asiassa elokuvan keskiössä on rakkaustarina, surullinen rakkaustarina, joka ei koskaan pääse kukoistamaan, koska tyttö valitsee rakkauden sijaan rahan ja rikkauden ja poika… lopulta ihan saman.

Café Society on elokuva, joka kestää katsomista. Minun tekisi mieli mennä elokuviin jo uudestaan. Elokuvana se on myös hyvin kaunis, onhan kuvaajana mestarillinen Vittorio Storaro.