Aihearkisto: haasteet

Kesäkuun kieli oli italia

Kesäkuu tuli ja meni – nopeasti. Kuukauden kielenä oli italia, johon olisin halunnut paneutua tarkemmin, mutten kiireiltäni ehtinyt. Saldoni oli surkea yksi novelli, joka sekään ei erityisesti innostanut, vaikka olikin sinänsä mestarillisen Italo Calvinon kirjoittama. Luin tarinan englanniksi, se löytyi The New Yorkerin sivuilta; kolme juttua saa lukea kuukauden aikana ilmaiseksi ja minä valitsin tämän. Grazie mille rapakon taakse.

The Adventure of a Skier kertoo italialaispojan ja sveitsiläistytön kohtaamisesta alpeilla. Tyttö on rämäpäisen poikaporukan saavuttamaton ihanne, reipas nuori nainen, joka saa poikien varauksettoman kunnioituksen nousemalla laskettelurinnettä ylös laittamalla suksiinsa jonkinlaiset suojat (ski skins, ihan uusi termi minulle) ja laskettelemalla kauniisti, luonnollisin liikkein ja nopeasti, kun pojat vain räpeltävät, kaatuilevat ja sekoilevat. Tarinan sankaripojalla ja -tytöllä ei ole nimiä; he ovat vain vihreäkakkulainen poika ja vaaleatukkainen tyttö. Ja juuri he osuvat lopulta yhdessä hiihtohissiin, samalle kapulalle, nousevat yhdessä ylös rinteen huipulle ja eroavat. Sinänsä ihan kaunis kuvaus nuoruudesta, mutta ei siinä mitään italocalvinomaista tuntunut olevan… tai ehkä olikin. Loppujen lopuksi en tiedä, sillä olen lukenut häneltä vain yhden teoksen, Ritari jota ei ollut olemassa, enkä voi sanoa onko sen eriskummallisuus hänen ainoa tyylilajinsa. Wikipediassa todetaan Calvinon tutkiskelevan teoksissaan sattumia ja sattumuksia, ja ne kyllä löytyvät tästäkin novellista. No, hyvä sysäys jatkaa tutustumista.

[Ja jos olisin huomannut ajoissa, että näitä adventureja on ainakin kolme, of a skier, of a photographer ja of a poet, olisi ollut mielenkiintoista niitä tässä yhdessä vertailla, mutta huomasin noiden kahden muun olemassa olon vasta tätä postausta kirjoittaessani eli liian myöhään…]

Sinänsä Calvino oli kyllä hauska sattuma Kuukauden kieli -haasteeseen, sillä hän syntyi Kuubassa, vaikka olikin kansalaisuudeltaan italialainen ja eli suurimman osan elämästään Italiassa. Tämän haasteen rajoina kun eivät ole maan rajat vaan kieli: italiaksi mielletään yleensä nimenomaan Italiassa asuvat, mutta voihan heitä olla muuallakin. Jäinpä sitäkin miettimään, miten sääli on oikeastaan se, että Yhdysvalloissa englanti on jyrännnyt muut kielet (paitsi espanjan, kiitos eteläamerikkalaisten) alleen. Miten mielenkiintoista olisikaan, jos esimerkiksi amerikanitalialaiset olisivat säilyttäneet kielensä paremmin. Tästä päästään taas takaisin Calvinoon: kuollessaan hän oli valmistamassa luentoja (italiaksi tietenkin) Harvardin yliopistoon. Tekstit julkaistiin postuumisti, suomeksi ne ilmestyivät Loki-kirjojen kustantamana vuonna 1995 nimellä Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. Täytyykin laittaa lukulistalle tuo.

Aiemmin tänä vuonna olin lukenut Luigi Pirandellon novellin War, joka teki voimakkaan vaikutuksen. Näin olenkin tykännyt tänä vuonna novelleja lukea, mahdollisuuksina tutustua kirjailijoihin, joiden tuotantoon en syystä tai toisesta ole paremmin (tai ollenkaan) päässyt tutustumaan. Aion jatkaa.

Ensi kuussa onkin sitten afrikaansin vuoro. Aikaa olisi minullakin enemmän, mutta rasti on aika vaikea, mieleen tulee vain pari kirjailijaa: J.M. Coetzee ja André Brink. Moni muu eteläafrikkalainen kun kirjoittaa englanniksi. No, katsotaan mitä löytyy.

Luitko sinä kesäkuussa jotakin alkujaan italiaksi kirjoitettua?

Tietokirjahaasteen koonti

Klassikkojen lumoissa -blogin Tietokirjahaaste oli ja meni, mutta koska luin keväällä tavanomaista enemmän tietokirjallisuutta (no, non-fictionia ainakin, jos ei ihan hard-core-tietokirjallisuutta), ajattelin tehdä pienen yhteenvedon.

Pidättäydyin tasolla 1 (helppo), eli luin oman mieltymykseni mukaan.

Pirkko Lindberg: Fukushima ikuisesti. Ekologiseksi matkakirjaksikin tituleerattu teos, jossa Lindberg tutustuu Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jälkeiseen Japaniin yksittäisten ihmisten kokemusten kautta. Erittäin mielenkiintoinen katsaus, joka avasi silmiä.

Carita Österberg: Gambatte! Japaniin vie tämäkin teos, tällä kertaa puutarha-alan pariin. Harmi kyllä konsepti on hiukan hakusessa, eli en kokenut saavani kirjasta kauheasti irti. Nopealukuinen teos joka tapauksessa, ja opin minä tästäkin jotain uutta.

Pentti Saarikoski: Bretagnen päiväkirja ja muita myöhäisiä merkintöjä. Meneekö tämä tietokirjallisuuden piiriin vai mihin? Kategorisointi on joskus hankalaa. Mutta koska kyseessä ei ole runous eikä proosa, niin menköön. Erinomaisen kiehtovia pohdintoja ja huomioita joka tapauksessa Saarikoskelta, niin Ranskasta kuin kaukaa katsottuna kotimaastakin.

Kirsi Tuominen: Tuoksuva puutarha ja parveke. Johdattelee tuoksuvien kasvien pariin, paljon vinkkejäkin. Nappasin kirjaston esittelyhyllystä, kun lainauskoneen vieressä oli. Haaveilen omasta tuoksuvasta puutarhastani… sitten joskus…

Esa Seppänen: Raavi niskaa – löytöretki tietokirjailijan maailmaan. Valtavan mielenkiintoinen katsaus tietokirjailijan työskentelyyn ja kirjojen syntyyn. Mielenkiintoisia huomioita myös Venäjästä ja suomalaisten Venäjä-tietämyksestä.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta. Esseemäinen teos, joka tavoittelee yleispätevyyttä hiukan hapuillen. Honkasalon omat pohdinnat ovat kiinnostavia, lainaukset keskustelupalstoilta ja amerikkalaisista (viihde)tutkimuksista latistavat kokonaisuuden.

Lisäys: Unohdin Jörkan. Miten minä Jörkan unohdin?

Jörn Donner: SuomiFinland©. Luen tämänkin tietokirjoihin, vaikka pedantti voisi olla eri mieltä. Kyseessä on donnermaisen piikikäs (kirjoittajan mukaan) paskilli, epäreilu essee ja perverssin itsekeskeinen kirja, joka lienee tilausteos Suomen 100-vuotisjuhlia varten. Ja miksipä ei. Donnerilla on yli 80 vuoden kokemus tästä maasta, jota hän tarkastelee lähinnä omasta näkökulmastaan. Minusta se oli kiehtovaa. Ja mieleen jäi myös hänen epäilyksensä sairastamansa kolmen syövän syystä.

Postaamatta on jäänyt yksi teos:

Seija ja Rauno Tirri (toim.): Naantalin luostarin lääke- ja yrttikirja. Mielenkiintoinen, mutta ulkoasultaan aika vaatimaton teos vie 1440-luvun suomalaiseen yrttitietouteen. Kyseessä on suomennos (ja uusruotsinnos sekä englanninnos) alkuperäisestä ruotsinkielestä tekstistä ja esittelee muutaman tuolloin käytetyn yrtin. Odotin tältä kirjalta vähän enemmän; se oli kyllä kiinnostava vilkaisu 1400-luvun Suomeen ja lääkeyrtteihin, mutta oli todella nopeasti luettu (kahvilassa yhden kahvikupillisen aikana. Toki sisäistäminen veisi enemmän aikaa, heh, tekstin siis). Siksi innostuinkin luettuani, että nyt koko käsikirjoitus on suomennettu; yrttikirja on siitä siis vain osa. Täytynee tarttua siihen seuraavan kerran.

Kiitoksia mielenkiintoisesta haasteesta Klassikkojen lumoihin!

 

Toukokuun kieli oli turkki

Kuukauden kieli -haasteen viidentenä tärppinä oli turkki, johon otin varaslähdön jo huhtikuussa lukemalla Nazim Hikmetin runoja. Pidin niistä valtavasti, tämä on sellaista runoutta, joka iskee minuun.

Toukokuun lukemiseksi olin jo kaavaillut Orhan Pamukia (s. 1952), mutta jouduin perääntymään: tiesin, etten ehtisi toukokuussa kauheasti lukemaan, ja Pamukin kirjat ovat pitkiä. Ja minulla on edelleen Saramagon tiiliskivikin kesken…

Joten palasin yksittäisten novellien pariin. Ei yhtään hullumpi juttu, pääsin toteamaan, sillä aloitin kuin aloitinkin Orhan Pamukilla. The New Yorkerista löytyi novelli nimeltä Distant relations. 1970-luvulle sijoittuva tarina kertoo pitkästyneistä (uus)rikkaista istanbulilaisnuorista, jotka häilyvät perinteiden ja vapaana (seksinä) näyttäytyvän länsimaisuuden välillä. Kemal ja Sibel suunnittelevat häitään ja rakastelevat Kemalin toimiston sohvalla, mutta liittoon on tulla särö, kun Kemal ihastuu kaupan hämärässä kaukaiseen sukulaiseensa, kauniiseen ja köyhään Füsuniin. Olin lukevinani rivien välistä tiettyä sarkasmia liittyen tähän pitkäveteiseen, merkkituotteita ja näyttäviä kihlajaisia suunnittelevaan rikkaiden vanhempien lasten elämään, mutta suhteellisen lempeää kuitenkin, sillä ihmisiähän  hekin ovat omine heikkouksineen ja epävarmuuksineen.

Pamukista ei kuitenkaan taida tulla haasteeseeni merkintää, sillä kertomuksen yhteydessä ei mainittu kääntäjää; se taisi olla siis englanniksi kirjoitettu. Mikä sinänsä ei ole ihme, onhan Pamuk amerikkalaisen koulun käynyt ja Yhdysvalloissa professorina toiminut.

Seuraavastakaan novellista ei tule merkintää, sillä saksanturkkilainen Emine Sevgi Özdamar (s. 1946) kirjoittaa saksaksi. Hänen taustansa kuitenkin kiinnosti, onhan Saksassa valtava turkkilaisvähemmistö. Miten nämä kaksi hyvin erilaista kansaa tulevat toimeen keskenään, on mielenkiintoinen juttu. Özdamarin novelli My Istanbul (Mein Istanbul) onkin maailmojen välissä: ensin lentokoneessa Saksan ja Turkin välissä, sitten lautalla eurooppalaisen ja aasialaisen Istanbulin välillä. Ja taivaalla loistaa kuu, joka on kuin olemassa vain Istanbulia varten. Samalla piirtyy kuva meluisasta, kiihkeästä, tunteellisesta, hajuja ja tuoksuja täynnä olevasta Turkista, joka lienee tyystin toisenalainen kuin Saksa, johon nämä ihmiset – kirjailija mukaan lukien – ovat yrittäneet sopeutua.

Lopulta löysin (jälleen uuden novellisivuston ja sieltä) kaksi alunperin turkiksi kirjoitettua novellia. Emrah Serbesin (s. 1981) The Terrorist Upstairs on  kerrottu pienen pojan näkökulmasta. Nurettin on menettänyt isoveljensä ja marttyyrin veljenä ja turkkilaisena nationalistina hän hautoo kostoa terroristeille. Käykin niin, että ”yksi heistä” muuttaa Nurettinin perheen yläkertaan: nuorella miehellä on tuuhea parta, joten asiasta ei ole epäilystäkään. Utelias ja murhanhimoinen pikkupoika pääsee yläkerran terroristin, hänen kauniin tyttöystävänsä ja kurdiystävien seuraan, ja vastoin suunnitelmiaan ystävystyy näiden kanssa. Serbes kuvaa yhteiskunnan jännitteitä pienen, omaa suruaan läpikäymättömän pojan vilkkaan mielikuvituksen kautta humoristisesti, mutta vakavalla pohjavireellä. Miten paljon lapsi lainaakaan aikuisten ajatusmaailmasta… Mainio novelli, jonka voisi lukea uudestaankin.

Befçet Çelikin (s. 1968) All the Streets of the City puolestaan kertoo nimeämättömästä kaupungista, joka on asetettu ulkonaliikkumiskieltoon. Sisätiloihin pakottaminen käy etenkin nuorten miesten hermoille: ”Come and take me out, Kemal,” he said, ”I can’t stay home anymore. I can’t breathe, my hands, my feet, they have a mind of their own.” Tähän pyyntöön, kuin rukoukseen, Kemal tovereineen vastaa, ja lähtee vaaralliselle matkalle läpi suljetun kaupungin, päästääkseen ystävänsä hetkeksi ulos talosta, jutellakseen tämän kanssa tähtitaivaan alla.

Alkusanoissa Çelik kertoo jättäneensä tarkoituksella tapahtumapaikan ja ajan pois, jolloin tilanteesta tulee universaali. Sellaisena minäkin suomalaislukijana sitä luin, vaikka esikuvana kuulemma onkin vuoden 2015 tapahtumat Istanbulissa. Niin, luinhan minäkin Turkin tapahtumista tuolloin, mutta olen ne autuaasti unohtanut. Miten kaukaiselta, miten mahdottomalta tuntuukaan meille ajatus, että kotikaupungista tulisi taistelutanner, jossa ihmiset pakotetaan pysyttelemään kodeissaan ja olemaan liikkumatta ulkona. Çelikin novelli pisti miettimään, se pureutui sisimpääni, vaikka lukukokemuksena se ei niin suurta vaikutusta tehnytkään.

Tällainen oli siis pieni vilkaisu turkkilaiseen kirjallisuuteen. Seuraavaksi vuorossa on italia, joka vienee jälleen aivan uusille poluille.

Luitko sinä jotakin alunperin turkiksi kirjoitettua?

Naisten aakkoset, C

Tarukirja-blogista lähtenyt Naisten aakkoset etenee omalla kohdallani hitaasti, mutta varmasti. C-kirjaimen kohdat täyttelin jo aikaa sitten, mutta postaus jäi julkaisematta. No, ehtiihän tuota, vaikka tänään. Eli tällaisia nimiä mieleeni nousi:

Naisten aakkosissa etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme:

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Clarice Lispector. Miten omaleimainen kirjailija! Siitä on jo aikaa, kun hänen kirjojaan luin, mutta mieleen ne ovat painuneet. Eivät välttämättä tarinankerronnaltaan, vaan pikemminkin tunnelmaltaan. Häneen palaisin mielelläni uudestaan.

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Catherine Deneuve. Paitsi että hän on erinomainen näyttelijä (ja tietenkin valtavan kaunis), nostin hänelle hiljaisesti hattua, kun hän muiden ranskalaisnaisten kanssa kyseenalaisti tämän jo absurdejakin piirteitä saaneen me too -kampanjan. Sillä vaikka seksuaalinen häirintä on tietenkin idioottimaista (se on ollut sitä aina) ja miehissä toki omaa asemaansa hyväksi käyttäviä mulkkuja, niin tämä amerikkalainen kampanja alkaa tuntua masinoidulta. Kun saadaan miehet ja naiset toistensa kimppuun ja ryhdytään penkomaan jopa kymmeniä vuosia sitten tapahtuneita asioita, joista edes asianosaisilla ei välttämättä ole kovin selkeitä mielikuvia (mutta sitäkin suurempia tunteita, näin jälkikiäteen ennen kaikkea), voidaan katseet kääntää pois jostakin aivan muusta. Mistä, sitä olen viime aikoina miettinyt.

3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

a) Colette. Ranskalainen naiskirjailija, jonka nimi nousee esiin siellä täällä. Käsittääkseni hän on ollut varsin villi ja epäsovinnainen, rohkeakin, nainen. Ja siis tuottelias kirjailija, aikana jolloin naisia ei kirjailijoina juuri hyväksytty. Ikävämpänä puolena taas oli hänen saksalaismielisyytensä miehityksen aikaan, mutta vaikea on siitä mitään sanoa, kun en asiaa tunne.

b) Christiane K. Luin teini-ikäisenä berliiniläisen Christiane K:n kirjoittaman omaelämäkerrallisen tarinan Huumeasema Zoo*, joka teki vaikutuksen ja piti aika vakaasti kaidalla tiellä. Esimerkki oli kova. Käsittääkseni Christinelle itselleen ei käynyt yhtä hyvin, mutta tämä kirja on sellainen, jonka mielellään luetuttaisi kaikilla teini-ikäisillä.

Edelliset kirjaimet löytyvät tägin alta.

1918-haaste ja muutamia ajatuksia

Omppu Martinin emännöimä 1918-haaste päättyi eilen, ja moni on julkaissut koontipostauksensa. Tämä ei ole sellainen, sillä luin lopulta vain yhden teoksen, joka sivuaa Suomen sisällissodan tapahtumia. Oikeastaan se kertoo saaristolais-Suomen elämästä tuona mullistuksia täynnä olevassa aikakaudessa, joka päättyi veljessotaan. Pääosassa on pieni, tavallinen ihminen, johon maailman tapahtumat väistämättä vaikuttavat, joskus viiveellä, joskus etäisesti ja joskus suoranaisesti. Teos on Tapio Koivukarin Luodetuulen maa, josta bloggasin noin vuosi sitten täällä.

Syy lukemattomuuteeni lienee sama, mikä nousi monessa blogissa esiin: väsyminen. Väsyminen siihen, että vellotaan yhden asian tiimoilla, kumpi oli oikeassa, punaiset vai valkoiset, kumpi kärsi, kumpikin kärsi, valkoiset voittivat koska saivat tukea saksalaisilta (jos nyt olisi sama tilanne saksalaisten tilalla olisivat amerikkalaiset), mitä sanaa pitää tai saa käyttää sodasta (itse käytän sanaa veljessota, sillä siitähän on kyse pienen maan sotiessa toinen toistaan vastaan), ja niin edelleen ja niin edelleen, kun joskus voisi kääntää katseen siihen, miten sodan jälkeen saatiin yhteiskunta toimimaan, miten ne veljet lopulta paiskasivat kättä ja paiskasivatko, miten asiat sovittiin ja miten ehkäistäisiin vastaavan tilanteen eskaloituminen, niin ettei Suomessa enää koskaan sodittaisi, ei omien kesken eikä vieraita vastaan. No, ehkä tämä keskustelu on vasta tulossa, toivon näin.

Ajatukseni ovat toki olleet vuoden 1918 tapahtumissa. Muistan lukeneeni jonkun kirjailijan hämmästelleen, miten kaikki tietävät edelleen kummalla puolella olivat. Taidan olla poikkeus, sillä minulla ei todellakaan ole aavistustakaan, kummalla puolella kumpikaan sukuni on ollut. Ehkä punaisissa, ehkä valkoisissa. Tai ehkä meidän sukumme on ollut rosé, tiedä häntä. Monta kertaa olen ollut kysymässä asiaa vanhemmiltani, mutta unohtanut. Sillä onko sillä mitään merkitystä? Enää? Ei kai, kun ei koskaan puheeksi tule.

Mutta aikakautena, historiana, sisällissota kyllä kiinnostaa. Mikrohistoriana erityisesti. Olen lukenut kiinnostuksella Hesarin sisällissotajuttuja, etenkin niitä jotka osuvat lähelle: mieleen ovat jääneet leppävaaralaisella parkkipaikalla oleva tuntemattoman saksalaisen hauta sekä nuoren tytön tekemät päiväkirjamerkinnät ja päätön nainen Hakaniemessä. Tässä jälkimmäisessä jutussa kiteytyi kaiken mielettömyys: ollaan kavereita keskenään, mutta yhtäkkiä tulee sota, jolloin yhdessä rapussa ollaan punaisia ja toisessa valkoisia, ja huhut alkovat velloa, kulkeeko yksi punaisten poika puukko taskussa vai ei, miten kulkisi kun mistä se puukonkaan olisi saanut, eikä kukaan tiedä onko niissä perää vai vain (lasten) pelosta kummunnutta mielikuvitusta.

Ehkä tähän kiteytyy toinen syy lukemattomuuteeni: en ole kauhean innokas historiallisten romaanien lukija, mutta luen kyllä mielelläni aikalaiskertomuksia. Mutta ehkä sekin muuttuu, on vain astuttava taas yhden kynnyksen yli, avasihan se Koivukarinkin kirja silmiäni aikalailla. (Kolmas syy on tietenkin osa-aikaulkosuomalaisuuteni: kun vihdoin kirjaston hyllyjen ääreen pääsee, ei sota ole sittenkään listalla ensimmäisenä.)

Vaikka muistovuosi ja samalla lukuhaaste päättyy, lukeminen jatkuu, tälläkin teemalla. Kiitoksia siis haasteesta ja kaikista koontipostauksista, joista ryhdyn lukemista etsimään.

Huhtikuun kieli oli portugali

Kuukauden kieli -haasteen neljäntenä eli huhtikuun kielialueena oli portugali, jota puhutaan Portugalin lisäksi Brasiliassa.

Ajattelin ensin, että rasti olisi vaikea. Mutta sitten huomasin portugalilaisen kirjallisuuden hivuttautuneen kevääseeni miltei puolihuomaamatta: maaliskuussa luin Fernando Pessoan mielenkiintoisen kirjan Anarkistipankkiiri ja huhtikuussa nappasin kirjaston hyllystä Mariana Alcoforadon rakkauskirjeet. Lopuksi aloittelin José Saramagon romaania Ricardo Reisin viimeinen vuosi (joka siis linkittyy kiehtovasti Fernando Pessoaan käyttämällä yhtä hänen heteronyymeistään), mutta se on sen verran pitkä, etten saanut sitä vielä kokonaan luettua.

Oikeastaan oli hauskaa, että varsinaisesti huhtikuun kirjakseni osui teos, jonka kirjoittajaa en tuntenut, ts. luin jotakin ihan uutta, joskin 1600-luvulla alunperin kirjoitettua. Sen sijaan portugalilainen nykykirjallisuus jäi vielä tästä kohtaa uupumaan, samoin brasilialainen kirjallisuus. Jälkimmäisestä löysin luettavaksi yhden novellin, mutta se odottaa vielä hetkeään.

Toukokuussa on turkin vuoro, mikä voikin olla kiehtovaa nyt kun Turkki sananvapauksineen on jälleen tapetilla.

Luitko sinä huhtikuussa jotakin alunperin portugalin kielellä kirjoitettua?

 

Maaliskuun kieli oli puola

Puolan lippu, josta katoaa valkoinen yläosa valkoiseen taustaan…

Kuukauden kieli -haasteessa oli maaliskuun teemakielenä puola. Puolahan on vanha kulttuurimaa, mutta ensimmäisenä ei välttämättä mieleen tule sittenkään kirjallisuus, vaan musiikki ja elokuva ja sellaiset nimet kuin Frédéric Chopin, Zbigniew Preisner, Krzysztof Kieślowski, Andrzej Wajda, Agnieszka Holland, Roman Polański ja tietenkin Nalle Luppakorva. Mutta entä kirjallisuus? Sitä jouduin oikein tutkiskelemaan, ja tokihan siltäkin saralta löytyy paljon kiinnostavaa, Nobel-palkittuja kirjailijoitakin on peräti neljä. Toinen maailmansota ja keskitysleirit ovat luonnollisesti jättäneet jälkensä puolalaiseen kirjallisuuteen, mutta tällä kertaa kaipasin jotakin muuta.

Lopulta päädyin runoihin ja aforismeihin. Wisława Szymborska on jostakin mieleen jäänyt nimi, joten lainasin kirjastosta hänen runoteoksensa Hetki. Odotin siltä paljon, mutta jostain syystä en kuitenkaan päässyt runoihin sisään, vaikka ne kauniita toki olivatkin. Ehkä olin liian väsynyt illalla niitä lukiessani, ehkä oli vain väärä hetki. Palaan Szymborskaan varmasti myöhemmin uudestaan, paremmalla ajalla.

Sen sijaan Stanisław Jerzy Lecin satiiriset aforismit kokoelmassa Vastakarvaan – siistimättömiä mietelmiä kolahtivat täysillä. Nämä ovat todella nerokkaita! Yhteen tai kahteen lauseeseen on saatu mahdutettua kokonainen maailma tai maailmankuva, joka usein kiepsahtaa ylösalaisin  lauseen lopussa. Tietenkään näitä ei lueta pitkään pötköön vaikka iltasaduksi, vaan napostellaan sopivina palasina silloin tällöin – vaikka sitten kananmunia keittäessä ja kirja toisessa kädessä. Esimerkiksi näin:

Keulakuvat ovat tavallisesti puuta.

**

Älä kulje tallattua polkua. Liukastut.

**

Maailman voi peittää näkyvistä sanomalehdellä.

**

Vierasta kieltä osaamatta et opi ymmärtämään ulkomaalaisen vaikenemista.

**

Valkoiset läikät ovat kadonneet kartoilta. Ne siirtyivät historiankirjoihin.

Kurkistukseni puolalaiseen kirjallisuuteen oli siis tällainen, ja vastedeskin pidän korvani höröllä sen suhteen. Satiiri, politiikka ja absurdismi yhdistettynä uskonnon läsnäoloon ja elämän tarkkasilmäiseen havainnointiin on kiehtova yhdistelmä. Olisi myös kiinnostava tietää, millaista kirjallisuutta Puolassa tänään kirjoitetaan.

Huhtikuussa onkin vuorossa portugali, jonka odotan olevan varsin toisenlaista puolalaiseen verrattuna. Jos ken kaipaa ideoita, niitä löytyy esimerkiksi tästä Suomi-Portugali-yhdistyksen laatimasta kirjallisuuslistasta (pdf). + lisäys: portugaliahan puhutaan myös Brasiliassa, eli sieltäkin kannattaa lukemista etsiä!

Luitko sinä jotakin alunperin puolan kielellä kirjoitettua?