Aihearkisto: haasteet

Klassikkokirjat -haaste

Satunnainen italialainen kirjakioski

Erilaisista syistä johtuen luen tällä hetkellä hyvin hitaasti. Ja kirjakin on pitkä. Ja päivät työntäytteiset, fyysisen työn täytteiset, minkä vuoksi silmät alkavat uhkaavasti lupsua iltaisin…

Blogihiljaisuuteen tuovat pientä vaihtelua haasteet. Tällä kertaa nappasin klassikkokirjahaasteen Oksan hyllyltä, ja näin vapaapäivän ratoksi käänsin alunperin englanninkieliset kysymykset suomeksi ja vastailin niihin siivoamisen ja ruoanlaiton lomassa. Kas näin:

1. Yliarvostettu klassikko, josta et itse pitänyt

Hemingwayn Vanhus ja meri. Kuolettavan pitkäveteinen kirja, jonka sain työläästi luettua loppuun – onneksi kuitenkin sain, sillä ymmärsin lopulta mikä siitä on (kenties) klassikon tehnyt, mutta toista kertaa en kirjaan kyllä tartu. Hemingway muutenkin on minusta yliarvostettu itsekeskeinen jaarittelija.

2. Aikakausi, josta mieluiten luet

Tällä hetkellä minua kiinnostaa 1800-luku sekä 1920- ja -30-luvut. Maailman murroskohdat ja luokkaepätasa-arvo, johon minun nähdäkseni suomalaista(kin) yhteiskuntaa ollaan jälleen viemässä (ks. sote ja muut kokoomuksen kärkihankkeet). Toisaalta kiinnostaa tämä hetki.

3. Lempisatusi

Lapsena tuli luettua/kuunneltua satuja laidasta laitaan, yhtä suosikkia on mahdotonta valita. Mutta kaikki ne ihanat Elsa Beskowit, Astrid Lindgrenit, Grimmin sadut ja muut… Vaan, valitsenpa sittenkin yhden kirjan. Se oli Rudolf Koivun kuvittama, nimeä en enää muista. Toinen oli vihreäkantinen, siitä pidin vielä enemmän, siinä oli ihania satuja. Niin, ja Mika Waltarin Kiinalainen kissa!

4. Hävettää myöntää, mutta tätä klassikkoa en ole vielä lukenut:

Niitä riittää, mutta onneksi on aikaa. Hävettää kyllä, että Kalevala on vielä vaiheessa, ja Seitsemän veljeksen taisin harppoa aika vauhdilla kouluaikoina. Toisaalta, ehkä nyt on aika näille kypsä?

5. Viisi klassikkoa, jotka haluaisit (pian) lukea

Painotan sanaa pian, sillä nämä ovat lukupinossani/listallani seuraavaksi tai ainakin lähitulevaisuudessa:

1. Aapelin Pikku Pietarin piha (kesken)
2. Victor Hugon Kurjat (kesken)
3. Albert Camus’n Sivullinen (aion kuunnella ranskaksi)
4. Danten Jumalainen näytelmä (nyt! nyt!)
5. Heinrich Böllin Katharina Blumin menetetty maine (tämä on jäänyt kaihertamaan ja haluan tarttua siihen pian)

6. Klassikkoon perustuva moderni kirja tai kirjasarja, josta pidät

Ainoa, mikä tulee mieleeni, on modernisoidut Tuntematon sotilas -versiot, mutta en ole niitä edes silmäillyt. Kiinnostaako edes, en ole varma (Suomi 100 -vouhotus alkaa jo väsyttää).

7. Klassikkoon perustuva elokuva- tai tv-sarjaversio, josta pidät

Tämä oli helppo: Roman Polanskin Oliver Twist. Polanskilta ei huonoa elokuvaa olekaan!

8. Kamalin klassikkoon perustuva elokuva

Näitä löytyy roppakaupalla Hollywoodista. Pahimpia lienevät ne Rooman valtakuntaan sijoittuvat leffat, joissa vääristellään historiaa mm. gladiaattoritaistelujen suhteen: ensinnäkin gladiaattoreita harvemmin tapettiin (gladiaattoritaistelijan koulutus oli kallis investointi) ja toisekseen, epäsuosiota ei osoitettu näyttämällä peukaloa alaspäin, se on Hollywoodin ihka oma keksintö.

9. Klassikkokirjasarja, jonka kirjoja haluaisit kerätä

Tammen Keltaisessa kirjastossa on paljon kiinnostavia kirjoja. Ei tietenkään kaikki, mutta harvemmin ne pettävät.

10. Aliarvostettu klassikko, jota haluaisit suositella kaikille

Onko sellaista? En ole varma, mutta jos joku ei ole lukenut Albert Camus’n Ruttoa, suosittelen lämpimästi. Pidin siitä ehkä jopa enemmän kuin Sivullisesta.

 

(Edit: Vaihdoin otsikkoa, ettei sekoitu siihen varsinaiseen klassikkohaasteeseen…)

Minä kirjojen mukaan

Sataa. Vihmoo. Rummuttaa. Tällaisina päivinä ei juuri ulos ole menemistä, joten voi hyvillä mielin vastailla vaikkapa blogeissa kiertäneeseen haasteeseen.

Tällä kertaa ideana on kuvailla itseään bloggaamiensa kirjojen nimien mukaan – joku voi tehdä sen vakavammin, joku toinen vähemmän vakavammin. Alunperin haaste on lähtöisin Kirjat kertovat -blogista, ja on siitä sitten lähtenyt eteenpäin ja vähän tainnut muokkautuakin. Hauska näitä vastauksia on joka tapauksessa ollut lukea, joten kannan minäkin korteni kekoon! Mitä siis kirjat minusta kertovat? Esimerkiksi tällaista:

Lapsena olin: Candide
Nyt olen: René
Haluaisin olla: Herra Presidentti
Ominaisuuteni, josta en luovu: Some prefer nettles
Taito, jota haluan kehittää: Dance, dance, dance

Kotini: Luodetuulen maa
Elämäni: L’échappée belle
Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni: Matkalla tuulen kanssa
Asia, jota ilman en voisi elää: Kimmellys
Asia, jota en haluaisi kokea: A Hanging

Työni: Täällä taas
Työpöydälläni: He eivät tiedä mitä tekevät
Yöpöydälläni: Le sapin de monsieur Jacobi
Antavat voimaa: Päivällisvieras ja muita kertomuksia
Vievät voimia: After the quake

Haaveilen: Paluu
Viestini ystävälle: Kerro minulle Zorbas
Minua mietityttää usein: Jumaltenrannan nousu ja tuho
Minua pelottaa joskus: Titanic
Tulevaisuudensuunnitelmani: Journey under the midnight sun

Taskuun mahtuva tietokirja Haussmannista

Sanooko nimi Georges-Eugène Haussmann mitään? Tai haussmannilainen tyyli? Jos sanoo, olet kiinnostunut a) Ranskasta, b) arkkitehtuurista tai c) molemmista.

Minulle nimi Haussmann on jäänyt mieleen parikymppisenä lukemastani pikkujutusta Hesarissa. Se kertoi Pariisin haussmannilaisista rakennuksista ja kuinka niiden ylimpien kerrosten ”palvelija-asunnot” olivat nyt todella chic. Todellisuudessa nämä asunnot ovat pieniä, talvella kylmiä ja kesällä kuumia, mutta kaupungin yli avautuvat näkymät, ne ovat komeat. Jostain syystä (orastava rakkaus Ranskaan? haave muuttaa Pariisiin?) termi hausmannilainen arkkitehtuuri jäi pyörimään mieleeni.

Vähitellen Haussmannin nimi alkoi tulla tutummaksi, siihen törmäsi yhä uudelleen ja uudelleen. Se oli tämä herrasmies, joka Napoleon III:n aikana suunnitteli näyttävät bulevardit ja arkkitehtonisen tyylin, jonka me nykyään miellämme pariisilaiseksi. Huis, hais, keskiaikaiset korttelit! 1800-luvulla Pariisissa puhalsivat uudet tuulet, ja entisestä haisevasta kaupungista muokattiin Georges-Eugène Haussmannin visioilla ja Napoleon III:n vahtivan silmän alla valon kaupunki.

Vaikka Ranskassa voidaan tehdä niinkin radikaaleja muutoksia, kuten 1800-luvun rakennusbuumin aikaan tehtiin, rakastavat ranskalaiset historiaa, tietoa ja oppimista. Se näkyy paitsi museoiden ja infotaulujen määrässä, myös tietokirjoina. Ei ole harvinaista, että jopa moottoritien levähdyspaikan myymälässä on riveittäin kirjoja ja niistä suurin osa historiaa: haluatko tietää orjakaupasta Ranskassa? Tässä, olkaa hyvä. Tai konjakin valmistuksesta? Löytyy. Vapaamuurareista? Oi, sillä on pitkä ja monipolvinen historia. Keskiaikaisista lääkeyrteistä? Kanaaleista, linnoista, puutarhoista, kauniista kylistä? Ihan mistä tahansa Ranskan alueesta? Sano vain, tietokirja aiheesta on tehty. Eivätkä ne ole mitään huitaisten tehtyjä läpysköitä, vaan tyylikkäitä ja informatiivisia, pehmytkantisia ja kiiltäväpaperisia runsaasti kuvitettuja kirjoja.

Tämän postauksen, jolla osallistun siis Tietokirjaviikon kunniaksi lanseerattuun tietokirjahaasteeseen, kirjanen kuuluu historiallisia henkilöitä esittelevään sarjaan, ostin sen vuosia sitten pariisilaisen kirjakaupan alennusmyynnistä. Se on juuri sopivan kokoinen tietopaketti, mahtuu povitaskuun tai käsilaukkuun. Ei vaadi akkua eikä laturia, joten voi lukea missä vain ja milloin vain, kunhan valoa riittää. Kevytkin se on, 160 grammaa, sillä kirja on pehmytkantinen.

93 sivuun on saatu mahdutettua Georges-Eugène Haussmannin (1809–1891) koko elämäntarina ja samalla iso pala Ranskan historiaa. Ennen Pariisin jättiurakkaa Haussmann ehti kiertää eri puolilla Ranskaa suunnittelemassa kyliä ja pikkukaupunkeja, rakentamassa siltoja ja kohentamassa viemäriverkostoja. Aina ei ollut mukava muuttaa, mutta valtion virkamies ei valita, sillä kaikella on tarkoituksensa ja pikkukaupungeista saatuja kokemuksia voi jalostaa myöhemmin isompiin projekteihin. Haussmannin elämäkertakertomuksen lisäksi kirjassa on runsaasti kuvia ja karttoja sekä pieniä anekdootteja niin aikalaistapahtumista, sukulaissuhteista kuin rakennushankkeistakin.

Koska kirja on ranskaksi, luen sitä pikku hiljaa ja vähän kerrallaan. Jos se olisi omalla äidinkielellä, sen hotkaisi varmasti nopeasti, mutta aina siihen voi palata. Olisikin hauska nähdä tällaisia historiatietoiskuja Suomessakin, ja nimenomaan pieninä, edullisina kirjoina. Ei mitään pompöösejä kirjajärkäleitä, vaan simppeleitä tietoa lisääviä teoksia, joita lukisi vaikka sitten junassa tai bussissa someselailun sijaan.

Tältä pikkukirja näyttää sisältä: vasemmalla sivulla on lisätietoa ja pieniä anedootteja, Haussmannin elämäntarina kulkee oikealla sivulla valkoisella pohjalla. Oikean sivun reunassa on aikajana, josta helposti näkee missä nyt mennään.

Monique Rauzy: Georges-Eugène Haussmann
Hatier, 2002
93 sivua
omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan nimessä on erisnimi ja elämäkerta tai muistelmateos.

Kansikuvahaaste: Isabel Allenden Henkien talo

Kirjablogisurffaaminen kannattaa: olin kokonaan unohtanut Sivutiellä-blogissa lanseeratun kansikuvahaasteen, mutta Hurjan Hassu Lukija -blogin kansijuttu vinkkasi haasteen olevan lopuillaan. Tämä sattui sopivasti, sillä olen pohtinut asiaa paljon vastikään lukemani Isabel Allenden kirjan Henkien talo kohdalla ja jopa tutkaillut, minkälaisilla kansilla sitä on eri maissa ja eri aikoina myyty. Sitä paitsi kirjojen kannet on mielenkiintoinen aihe, vaikka haasteen feminististä alkuasetelmaa karsastankin.

Sirrin haasteessa kehotetaan analysoimaan, vertailemaan ja pohtimaan. Myös naisnäkökulmasta, ja kun kerran luin naisen kirjoittaman kirjan, niin kirjaan ylös mitä aiheesta olin ajatellut. Sillä tällä kertaa olin todellakin miettinyt kirjan kannessa naisnäkökulman painottamista ja sitä, missä määrin se on perusteltua.

Lukemani Henkien talo on kolmas painos ja pokkariversio vuodelta 2007. Kirja on ilmestynyt ensimmäistä kertaa Chilessä vuonna 1982, ja siitä saatiin ensimmäinen suomennos jo 1985. Suomessa kirjaa on myyty kolmilla eri kansilla, jotka poikkeavat toisistaan hyvin paljon: yhdessä on eteläamerikkalaista tunnelmaa ja toisiinsa kietoutunut mustatukkainen nuoripari, tässä minun kirjassani taiteilija on inspiroitunut tarinasta ja kolmannessa on seinä, johon heijastuu varjoja. Pidin eniten viimeisen ideasta, kun sen vihdoin tajusin, mutta toteutus on vähän valju.

Tämän kolmannen painoksen kannen on suunnitellut Leena Wallikivi. Sävyiltään se on pastellimaisen vihreä ja kuvaa (Andien) vuorista nousevaa jättimaista hurttaa,  tarinan Barabbasta, jonka selässä istuvan naishahmon päästä kumpuaa mielikuvitusmaailma lintuineen, taloineen ja siipineen. Kannen maalaus kuvaa itse asiassa erinomaisesti tarinaa ja etenkin sen yhtä päähenkilöä, Claraa. Vaalean vihreä sävy tullee Rosan ja Alban hiusten väristä. Sama sävy on otettu kansiteksteihin, ja pidän siitä, että kirjan nimi on kirjoitettu suuremmalla kuin kirjailijan nimi.

Mutta se, mitä olen kirjan kansia katsellessa miettinyt, on se, kuinka monta mahdollista lukijaa se on kääntänyt pois. Herkkänä ja hailakkana se tuntuu kutsuvan romanttista, ehkä hiukan haihattelevaa naislukijaa, joka viehättyy henkimaailman asioista. Vaikka romantiikkaa ja henkimaailman juttuja tarinassa toki onkin, ei se jää vain siihen: se on valtavan monikerroksinen sukukronikka, jossa erilaiset ihmiskohtalot yhdistyvät aikakausien hierarkioihin ja lopulta vallankumouksen melskeisiin. Se on myös politiikkaa, ihmisten kautta kerrottuna. En ole voinut välttyä miettimästä, kuinka monen mieslukijan kansi on karkottanut. Ja vaikka tarina ja aihe kiinnostaisi, tekisikö miehen kenties kääräistä kirjan ylle suojapaperit, ettei syntyisi vääriä mielikuvia? Kun minunkin hetkittäin teki mieleni tehdä. Kirja on ollut hyllyssäni kymmenen vuotta, eivätkä sen kannet ole ainakaan houkutelleet kirjaa avaamaan.

Asiaa pohtiessani tutkailin millaisia kansia kirja oli eri puolilla maailmaa saanut. Kirjasta on tehty myös elokuva, joka on vaikuttanut myöhempiin kansiin. Mutta siellä ne ovat samat teemat: nainen, yleensä piirretty, yhdessä valokuva vanhasta miehestä ja pikkutytöstä, eli Truebasta ja Albasta. Väreinä eteläamerikkalaista tunnelmaa tuomassa keltaista, punaista ja oranssia. Yhdessä ranskalaisversiossa on puolestaan lainattu hyvin suoraan ideaa Frida Kahlolta. Ihan kiva, mutta Kahlo on Meksikosta. Kirjasta on tehty myös elokuva, ja niinpä Meryl Streep on päässyt joidenkin kansien kuviin. Tätä vierastan suuresti, enkä ole muutenkaan esittävien valokuvien ylin ystävä kirjan kansissa. Omaksi kansisuosikikseni nousi lopulta espanjankielisen laitoksen 60-lukulainen naishahmo hulmuavine vihreine hiuksineen. Se ottaa kantaa, eikä ota kuitenkaan, nainen on siinä vahva, ei vain herkkä, ja se voi olla yhtä hyvin Rosa kuin Albakin. Ja toisaalta ranskalainen kansi, jossa on vino keltainen talo ja sen parvekkeella ihmishahmo, ja toinen varjommassa sisäpuolella. Italialaisetkin olivat jänniä; siinä punaisessa parvekkeessa on varjomaisia hahmoja sisällä, ne huomaa kun tarkemmin katsoo.

Tässä vielä kuvakaappauksia kirjan erilaisista kansista eri maissa:

Espanjaksi: La casa de los espiritus
Ranskaksi: La maison aux esprits
Englanniksi: The House of the Sprits
Italiaksi: La casa degli spiriti

Le Monden vuosisadan 100 kirjaa

Komein kirjaston sisäänkäynti, jonka olen nähnyt: Cité du livre Aix-en-Provencessa

Aina silloin tällöin törmää erilaisiin listoihin, joissa kerrotaan mitkä sata tai jopa tuhat kirjaa pitäisi elämänsä aikana lukea. Listaukset painottuvat luonnollisesti laatijan kotimaan tai äidinkielen mukaan: Keskisuomalaisen listalta löytyy pääosin suomalaista kirjallisuutta ja BBC:n listalta brittiläistä ja muuten englanninkielistä. Mutta millaisia listoja muualla maailmassa on laadittu?

Googlaillessani muutama päivä sitten Françoise Saganin romaanin Tervetuloa ikävä taustoja törmäsin ranskalaislehti Le Monden laatimaan sadan kirjan listaan. Vuonna 1999 julkaistu lista keskittyy tuolloin päättymäisillään olleeseen 1900-lukuun ja merkittäväksi sen tekee se, että jopa 17 000 ihmistä vastasi kyselyyn. He saivat nimetä journalistien ja kirjakauppiaiden etukäteen valitseman kahdensadan teoksen joukosta ne, jotka kokivat itselleen kaikkein mieleenpainuvimmiksi. Lista löytyi yllättäen myös suomeksi Wikipediasta, ja mikä parasta, suurin osa näistä kirjoista on suomennettu.

Listassa painottuvat tietenkin ranskalaiset kirjailijat, mutta mielenkiintoista sitä on lukea muutenkin keskieurooppalaisena näkemyksenä 1900-luvun kirjallisuudesta ja kulttuurista. 1900-luku oli pitkälti angloamerikkalaisuuden vuosisata, mikä korostui entisestään toisen maailmansodan jälkeen. Se näkyy tässäkin listassa.

Kirjoista ranskalaisia on 43, britannialaisia 10 ja amerikkalaisia 15, mutta myös naapurimaat ovat vahvasti mukana: joukossa on useampi saksalainen (3), itävaltalainen (4), belgialainen (4) ja italialainen (6) teos. Pohjoismaista on vain yksi (Selma Lagerlöf) ja muuten liuta yksittäisiä eurooppalaisia, venäläisiä ja eteläamerikkalaisia kirjoja ja kirjailijoita. Ranskalaiset rakastavat myös sarjakuvia ja filosofiaa, mikä tulee sekin hauskasti esiin.

Merkitsen listaan mustalla lihavoinnilla ne, jotka olen lukenut ja sinisellä lihavoinnilla toiseen kertaan lukemani. Koska Suomen ihanainen kirjastolaitos on edelleen suurimmaksi osaksi tavoittamattomissani, etenen todennäköisesti hitaasti. Mutta mikäpä kiirekään tässä toisaalta on. Niin, ja haasteen saa toki napata ken haluaa!

 

LE MONDEN VUOSISADAN 100 KIRJAA

  1. Albert Camus: Sivullinen (1942, Ranska)
  2. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (1913-1927, Ranska)
  3. Franz Kafka: Oikeusjuttu (1925, Tsekkoslovakia)
  4. Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi (1943, Ranska)
  5. André Malraux: Sielujen kapina (1933, Ranska)
  6. Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää (1932, Ranska)
  7. John Steinbeck: Vihan hedelmät (1939, Yhdysvallat)
  8. Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat (1940, Yhdysvallat)
  9. Alain-Fournier: Ensirakkaus (1913, Ranska)
  10. Boris Vian: Päivien kuohu (1947, Ranska)
  11. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli (1949, Ranska)
  12. Samuel Beckett: Huomenna hän tulee (1952, Irlanti)
  13. Jean-Paul Sartre: L’être et le néant (ranskaksi) (1943, Ranska)
  14. Umberto Eco: Ruusun nimi (1980, Italia)
  15. Aleksandr Solženitsyn: Gulag: Vankileirien saaristo (1973, Neuvostoliitto)
  16. Jacques Prévert: Sanoja (1946, Ranska)
  17. Guillaume Apollinaire: Alcools (1913, Ranska)
  18. Hergé: Sininen lootus (1936, Belgia)
  19. Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja (1947, Alankomaat)
  20. Claude Lévi-Strauss: Tropiikin kasvot (1955, Ranska)
  21. Aldous Huxley: Uljas uusi maailma (1932, Britannia)
  22. George Orwell: Vuonna 1984 (1949, Britannia)
  23. René Goscinny ja Albert Uderzo: Asterix gallialainen (1959, Ranska)
  24. Eugène Ionesco: Kalju laulajatar (1952, Romania/Ranska)
  25. Sigmund Freud: Seksuaaliteoria (1905, Itävalta)
  26. Marguerite Yourcenar: Käy kohti pimeää (1968, Ranska)
  27. Vladimir Nabokov: Lolita (1955, Yhdysvallat)
  28. James Joyce: Odysseus Ulysses (1922, Irlanti)
  29. Dino Buzzati: Tataariaro (1940, Italia)
  30. André Gide: Vääränrahantekijät (1925, Ranska)
  31. Jean Giono: Husaari katolla (1951, Ranska)
  32. Albert Cohen: Rakkaani, valittuni (1968, Sveitsi)
  33. Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys (1967, Kolumbia)
  34. William Faulkner: Ääni ja vimma (1929, Yhdysvallat)
  35. François Mauriac: Thèrése – myrkyttäjätär (1927, Ranska)
  36. Raymond Queneau: Zazie – Pariisin päiviä (1959, Ranska)
  37. Stefan Zweig: Verwirrung der Gefühle (saksaksi) (1927, Itävalta)
  38. Margaret Mitchell: Tuulen viemää (1936, Yhdysvallat)
  39. D. H. Lawrence: Lady Chatterleyn rakastaja (1928, Britannia)
  40. Thomas Mann: Taikavuori (1924, Saksa)
  41. Françoise Sagan: Tervetuloa ikävä (1954, Ranska)
  42. Vercors: Le Silence de la mer (ranskaksi) (1942, Ranska)
  43. Georges Perec: Elämä Käyttöohje (1978, Ranska)
  44. Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (1901-1902, Britannia)
  45. Georges Bernanos: Sous le soleil de Satan (ranskaksi) (1926, Ranska)
  46. Francis Scott Fitzgerald: Kultahattu (1925, Yhdysvallat)
  47. Milan Kundera: Pila (1967, Tsekkoslovakia)
  48. Alberto Moravia: Keskipäivän aave (1954, Italia)
  49. Agatha Christie: Roger Ackroydin murha (1926, Britannia)
  50. André Breton: Nadja (1928, Ranska)
  51. Louis Aragon: Aurélien (ranskaksi) (1944, Ranska)
  52. Paul Claudel: Le Soulier de satin (ranskaksi) (1929, Ranska)
  53. Luigi Pirandello: Kuusi roolia etsii tekijää (1921, Italia)
  54. Bertolt Brecht: Arturo Uin valtaannousu (1959, Saksa)
  55. Michel Tournier: Perjantai eli Tyynen meren kiirastuli (1967, Ranska)
  56. H. G. Wells: Maailmojen sota (1898, Britannia) (luettu sarjakuvana)
  57. Primo Levi: Tällainenko on ihminen (1947, Italia)
  58. J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta (1954-1955, Britannia)
  59. Colette: Les Vrilles de la vigne (ranskaksi) (1908, Ranska)
  60. Paul Éluard: Capitale de la douleur (ranskaksi) (1926, Ranska)
  61. Jack London: Martin Eden (1909, Yhdysvallat)
  62. Hugo Pratt: Corto Maltese Etelämerellä: Suolaisen meren balladi (1967, Italia)
  63. Roland Barthes: Le degré zéro de l’écriture (ranskaksi) (1953, Ranska)
  64. Heinrich Böll: Katharina Blumin menetetty maine (1974, Saksa)
  65. Julien Gracq: Le Rivage des Syrtes (ranskaksi) (1951, Ranska)
  66. Michel Foucault: Sanat ja asiat: Ihmistieteiden arkeologia (1966, Ranska)
  67. Jack Kerouac: Matkalla (1957, Yhdysvallat)
  68. Selma Lagerlöf: Peukaloisen retket villihanhien seurassa (1906-1907, Ruotsi)
  69. Virginia Woolf: Oma huone (1929, Britannia)
  70. Ray Bradbury: Marsin aikakirjat (1950, Yhdysvallat)
  71. Marguerite Duras: Lol V. Steinin elämä (1964, Ranska)
  72. Jean-Marie Gustave Le Clézio: Raportti Aatamista (1963, Ranska)
  73. Nathalie Sarraute: Tropismeja (1939, Ranska)
  74. Jules Renard: Journal, 1887-1910 (ranskaksi) (1925, Ranska)
  75. Joseph Conrad: Lordi Jim (1900, Britannia)
  76. Jacques Lacan: Écrits (ranskaksi) (1966, Ranska)
  77. Antonin Artaud: Kohti kriittistä teatteria (1938, Ranska)
  78. John Dos Passos: Manhattan Transfer (englanniksi) (1925, Yhdysvallat)
  79. Jorge Luis Borges: Ficciones (espanjaksi) (1944, Argentiina)
  80. Blaise Cendrars: Moravagine (ranskaksi) (1926, Ranska)
  81. Ismail Kadare: Kuolleen armeijan kenraali (1963, Albania)
  82. William Styron: Sophien valinta (1979, Yhdysvallat)
  83. Federico García Lorca: Mustalaisromansseja (1928, Espanja)
  84. Georges Simenon: Maigret ja latvialainen (1931, Belgia)
  85. Jean Genet: Kukkien Madonna (1944, Ranska)
  86. Robert Musil: Mies vailla ominaisuuksia (1930-1932, Itävalta)
  87. René Char: Fureur et mystère (ranskaksi) (1948, Ranska)
  88. J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa (1951, Yhdysvallat)
  89. James Hadley Chase: Ei kukkia neiti Blandishille (1939, Britannia)
  90. Edgar Pierre Jacobs: Blake ja Mortimer (1950, Belgia)
  91. Rainer Maria Rilke: Malte Laurids Briggen muistiinpanot (1910, Itävalta-Unkari)
  92. Michel Butor: La Modification (ranskaksi) (1957, Ranska)
  93. Hannah Arendt: Totalitarismin synty (1951, Yhdysvallat)
  94. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (1967, Neuvostoliitto)
  95. Henry Miller: Ruusuinen ristiinnaulitseminen (1949-1960, Yhdysvallat)
  96. Raymond Chandler: Syvä uni (1939, Yhdysvallat)
  97. Saint-John Perse: Amers (ranskaksi) (1957, France)
  98. André Franquin: Niilo Pielinen (1957, Belgia)
  99. Malcolm Lowry: Tulivuoren juurella (1947, Britannia)
  100. Salman Rushdie: Keskiyön lapset (1981, Britannia)

Kirjabloggaajan kesäaakkosia V–Ö

Kesä ei ole vielä ohi, mutta Minnan lanseeraamissa kirjabloggaajan kesäaakkosissa on viimeisten – vaikeiden, vieraiden – kirjainten vuoro. Koitan yhä pidättäytyä kirjallisuusteemassa, vaikka vähän vaikeaa se hetkittäin onkin. Aiemmat löytyvät täältä.

V – Valinta. Olen saanut juuri yhden kirjan luettua ja nyt valitsen seuraavaa. Käyn läpi koko pinon, luen pätkän yhdestä, siirryn seuraavaan, siirrän senkin sivuun, kokeilen vielä paria muuta ja sitten löydän omani. Kaikille kirjoille on oma aikansa, oma hetkensä. Nyt on kohdallani Presidentin vuoro.

W – Waltari. Jos suomalaisista kirjailijoista pitäisi nostaa yksi ainoa esiin, taitaisi se olla Mika Waltari. Ja siitä huolimatta joudun tunnustamaan, että olen lukenut Waltarilta vain kolme teosta: ensimmäiseksi Helsinkiin sijoittuvan tarinan, johon ihastuin nuorena täysin, sitten tietenkin Sinuhen ja sen jälkeen näytelmän Leikkaus. On siis jäljellä paljon luettavaa. Juuri tällä hetkellä minua kiinnostavat Waltarin pienoisromaanit.

X – Xenofobia. En haluaisi kirjoittaa tätä sanaa, en haluaisi kirjoittaa sanaakaan muukalaisvihasta. Silti se tuntuu nostaneen ikävällä tavalla päätään Suomessa ja monessa muussa maassa. Kuinka paljon siitä on sitten otsikoita ja lehtijuttuja, en tiedä. Ainakaan Ranskassa en huomaa sellaista muukalaisvihaa kuin mistä lehdissä puhutaan. Ehkä se toisaalta johtuu siitä, että Ranskassa on totuttu siihen että ihmiset menevät ja tulevat, kulkevat läpi maan, jotkut jäävät, jotkut palaavat sinne, mistä ovat tulleet. Ja kaikilla on ulkkistuttuja ja kavereita jo kouluajoilta. Meillä Suomessa ollaan oltu niin pitkään pussin pohjalla ja suljetussa (eli näennäisvapaassa) valtiossa, että on unohtunut kokonaan elämää olevan muuallakin. (Ja kuten tästäkin tekstistä huomaa, olen syntynyt ja kasvanut hyvin vaaleassa Suomessa, siitäkin huolimatta, että moni lapsuudenystävistäni oli puolisuomalaisia.)

Y – Ystävyys. Mikä ihana sana seuraavaksi. Ystävyyttä on niin monenlaista, se on sielujen sympatiaa, se kestää aikaa ja etäisyyttä, se voi olla ystävällinen sana vieraalle ihmiselle, sana, hymy, joka tekee itse kunkin elämän helpommaksi, mukavammaksi ja kauniimmaksi. Ystävyyttä voi olla myös verkossa, vaikka ei oltaisi koskaan kohdattu. Tullaan siis takaisin alkuun, eli sielujen sympatiaan.

Z – Zorro. Amerikkalainen (?) vanha mustavalkoinen tv-sarja, joka tulee ranskalaiselta kanavalta joka arkipäivä. Käännän aina kanavaa, Zorro ei oikein jaksa innostaa…

Å – Åland. Kakarana laulettiin, jotta ”kyllä Oolannin sota oli kauhia, kun kolmellasadalla peltipurkilla puliukot seilasi sammakkolahdella, sumfaraa, sumfaraa, ostakaa makkaraa, kyllä Kekkonen kustantaa” tietämättä oikeastaan ollenkaan, mikä se sellainen Oolannin sota edes oli. Olikin jokseenkin huvittavaa, kun se Oolannin sota sitten tuli vastaan vakavampana asiana Tapio Koivukarin hienossa romaanissa Luodetuulen maa… Heh, nostalgista!

Ä – Äänikirjat. Olen pitänyt äänikirjoja vanhuksille tarkoitettuina, sillä isoäitini niitä kuunteli kun kädet eivät enää jaksaneet pitää kirjaa ylhäällä, ja vasta oikeastaan kirjablogien kautta olen tajunnut että voi niitä muutkin kuunnella. Aloitin äänikirjakokeiluni Juhani Ahon pienoisromaanilla Helsinkiin vaatteita silittäessäni, eikä se ollutkaan yhtään hullumpi. Mutta että pitempää kirjaa? No, katsotaan…

Ö – Örveltäminen. Asia, jota en todellakaan kotimaasta kaipaa. Eihän se pelkästään suomalainen ongelma tietenkään ole, mutta enpä heti keksi toista maata, jossa örveltämistä pidettäisiin miehekkäänä, tavoiteltavana tai millään tavalla ”makeena” juttuna. Voin olla väärässäkin, mutta tämä örveltämisen ihannointi näyttäisi tulevan esiin joissain suomalaisten mieskirjailijoiden teoksissakin, jotka olen niiden nimien perustella sivuuttanut oitis. Toivon arvioineeni väärin…

Kirjabloggaajan kesäaakkosia O–U

Minnan perässä mennään ja jatketaan kirjabloggaajan kesäaakkosia oosta uuhun. Omat aakkoseni pitäytyvät edelleen kirjablogiteeman mukaisesti (laveasti) kirjallisuuden parissa. Täältä löytyvät edelliset osat.

O – Oppiminen. Nautin uuden tiedon ja uusien asioiden oppimisesta, oli kyse sitten lehtijutusta tai museovierailusta tai vanhempien luona käymisestä. Tai kirjallisuudesta. Sanonta ”minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa” pitää toki paikkansa, mutta se ei sulje pois aikuisena oppimista, joka on vain erilaista. Joskus se on syventävää oppimista, lisätiedon hankkimista tai jopa aivan uutta, kuten kieliä itsekseni opiskellessani olen huomannut.

P – Pienoisromaanit. Kirjan ei tarvitse olla pitkä ollakseen hyvä tai merkittävä. Usein – mutta ei toki aina – on jopa päinvastoin, moni pitkä kirja olisi parantunut tiivistämisestä. Suomessa pienromaaneja tunnutaan vähättelevän, niitä käsittääkseni julkaistaankin harvemmin. Miksi? En ymmärrä. Vastaavaa en ole huomannut muualla. Viimeisin pienoisromaani, jonka luin, on Alessandro Bariccon Silkki, joka vei 1800-luvun maailman halki Ranskasta Japaniin. Kiehtova matka, jonka tein tällä kertaa ranskaksi.

Q – Queneau. Kuulostaa vaikealta nimeltä, kunnes sen ääntää: köno. Queneaun Tyyliharjoituksia oli erään opiskelijakaverini lempikirjoja, mistä nimi on jäänyt mieleeni. Olen varmaan kyseisen kielellä leikittelevän teoksen aikoinaan lukenutkin, mutta joskus mieleen jää vain nimi ja ihminen, joka kirjaa on niin kovasti hehkuttanut. Näin kävi minulle Queneaun kohdalla. (Pitäisi varmaan tarttua kirjaan uudestaan!)

R – Runous. Lapsena meillä luettiin runoja, mutta en oikein välittänyt loppusoinnillisista lurituksista (loruista pidin kylläkin). Aivan uusin silmin aloin nähdä runouden opiskeluaikoina, jolloin erästä tehtävää varten kahlasin kirjaston ja lähipiirini hyllyt ja löysin omani. Olin myyty, olin löytänyt jotakin aivan uutta. Edelleenkään en välitä kovin kikkailevista runoista vaan sellaisista, jotka vievät sanoilla minut uusiin maailmoihin ja avaavat uusia näkökulmia.

S – Sanonnat. Sanonnat ovat murteiden ohella kielen rikkautta, rakastan niitä! Eri ihmisillä on myös juuri heille ominaiset sanontansa, siis sellaiset, joita he usein toistelevat, ja jotka muualla kuullessaan tuovat mieleen juuri tämän ihmisen mieleen. Sanonnat avaavat myös kieltä ja kulttuuria, eikä niitä voi aina sellaisenaan kääntää, ne täytyy ymmärtää kulttuurista käsin.

T – Tietokirjat. Hyvin ja mielenkiintoisesti kirjoitettu tietokirja on kiehtovaa luettavaa – ja tähän joudun toteamaan että luen niitä aivan liian vähän (jos ei oteta mukaan matkaoppaita). Mieleeni on jäänyt mm. junan ja raitioliikenteen historiaan perehdyttävä teos, jota luki kuin romaania. Avasi silmiä!

U – Uskonto. Nykyään on muodikasta olla uskontovastainen, mutta minä olen vastarannankiiski, ja mitä enemmän media vähättelee uskonnon merkitystä ihmisen elämässä, sitä enemmän itse siitä kiinnostun. Länsimaisen (hah, ja itämaisen! ja pohjoisen ja eteläisenkin…) maailman historiaan, taiteeseen, tieteeseen ja kirjallisuuteen uskonto on vaikuttanut niin voimakkaasti, että on suorastaan naurettavaa sitä ohittaa. Ja kun ihminen unohtaa pyhän… mitä jää jäljelle? (Ei, en puhu vain kristinuskosta, vaikka se oma uskontokuntani onkin.)

Tämä reliefi on tehty 800 vuotta ennen syntymääni.