Aihearkisto: haasteet

Maaliskuun kieli oli puola

Puolan lippu, josta katoaa valkoinen yläosa valkoiseen taustaan…

Kuukauden kieli -haasteessa oli maaliskuun teemakielenä puola. Puolahan on vanha kulttuurimaa, mutta ensimmäisenä ei välttämättä mieleen tule sittenkään kirjallisuus, vaan musiikki ja elokuva ja sellaiset nimet kuin Frédéric Chopin, Zbigniew Preisner, Krzysztof Kieślowski, Andrzej Wajda, Agnieszka Holland, Roman Polański ja tietenkin Nalle Luppakorva. Mutta entä kirjallisuus? Sitä jouduin oikein tutkiskelemaan, ja tokihan siltäkin saralta löytyy paljon kiinnostavaa, Nobel-palkittuja kirjailijoitakin on peräti neljä. Toinen maailmansota ja keskitysleirit ovat luonnollisesti jättäneet jälkensä puolalaiseen kirjallisuuteen, mutta tällä kertaa kaipasin jotakin muuta.

Lopulta päädyin runoihin ja aforismeihin. Wisława Szymborska on jostakin mieleen jäänyt nimi, joten lainasin kirjastosta hänen runoteoksensa Hetki. Odotin siltä paljon, mutta jostain syystä en kuitenkaan päässyt runoihin sisään, vaikka ne kauniita toki olivatkin. Ehkä olin liian väsynyt illalla niitä lukiessani, ehkä oli vain väärä hetki. Palaan Szymborskaan varmasti myöhemmin uudestaan, paremmalla ajalla.

Sen sijaan Stanisław Jerzy Lecin satiiriset aforismit kokoelmassa Vastakarvaan – siistimättömiä mietelmiä kolahtivat täysillä. Nämä ovat todella nerokkaita! Yhteen tai kahteen lauseeseen on saatu mahdutettua kokonainen maailma tai maailmankuva, joka usein kiepsahtaa ylösalaisin  lauseen lopussa. Tietenkään näitä ei lueta pitkään pötköön vaikka iltasaduksi, vaan napostellaan sopivina palasina silloin tällöin – vaikka sitten kananmunia keittäessä ja kirja toisessa kädessä. Esimerkiksi näin:

Keulakuvat ovat tavallisesti puuta.

**

Älä kulje tallattua polkua. Liukastut.

**

Maailman voi peittää näkyvistä sanomalehdellä.

**

Vierasta kieltä osaamatta et opi ymmärtämään ulkomaalaisen vaikenemista.

**

Valkoiset läikät ovat kadonneet kartoilta. Ne siirtyivät historiankirjoihin.

Kurkistukseni puolalaiseen kirjallisuuteen oli siis tällainen, ja vastedeskin pidän korvani höröllä sen suhteen. Satiiri, politiikka ja absurdismi yhdistettynä uskonnon läsnäoloon ja elämän tarkkasilmäiseen havainnointiin on kiehtova yhdistelmä. Olisi myös kiinnostava tietää, millaista kirjallisuutta Puolassa tänään kirjoitetaan.

Huhtikuussa onkin vuorossa portugali, jonka odotan olevan varsin toisenlaista puolalaiseen verrattuna. Jos ken kaipaa ideoita, niitä löytyy esimerkiksi tästä Suomi-Portugali-yhdistyksen laatimasta kirjallisuuslistasta (pdf). + lisäys: portugaliahan puhutaan myös Brasiliassa, eli sieltäkin kannattaa lukemista etsiä!

Luitko sinä jotakin alunperin puolan kielellä kirjoitettua?

Hitaan lukijan pieni Helmet-haaste

Olen parina viime vuotena lukenut (loppuun asti) noin kaksikymmentäviisi kirjaa kumpaisenakin, ja oletan ettei tänä vuonna tapahdu mitään sen kummempaa spurttia.  Juuri nyt olen tosin suorastaan ahminut kirjoja, yksi nide on mennyt parissa päivässä, mikä johtuu yksinkertaisesti innostuksesta Suomen iki-ihanan kirjastolaitoksen äärellä, lukemisesta suomeksi ja tietenkin hyvistä kirjoista, mutta tämä kaikki on väliaikaista, kohta taas ei ole samalla tavalla aikaa eikä mahdollisuuttakaan lukea.

Osin näistä syistä päätin osallistua Helmet-lukuhaasteeseen tänä vuonna yksittäisin novellein (ja osin siksi, että sain alkuvuodesta novellipistoksen, halusin lukea mahdollisimman paljon erilaisia novelleja, mihin niin ikään iki-ihana internet onneksi antaa mahdollisuuden, ainakin englanniksi). Mutta nytpä huomasin, että on olemassa myös Pieni Helmet-haaste, jonka sanotaan sopivan paitsi lapsille ja nuorille, myös sellaisille aikuisille, jotka ”haluavat valita hieman kevyemmän luku-urakan”. Tämähän sopii minulle, ajattelin, ja aloin kirjata ylös lukemaani.

Pienen lukuhaasteen kohdat on poimittu isosta lukuhaasteesta karsimalla siitä tasan puolet ja niitäkin osin muokaten. Osa kohdista on tosiaan nuorempia lukijoita silmällä pitäen valittu (kirjassa käydään koulua, kirjaan tarttuminen hieman pelottaa, kirjan tapahtumat sijoittuvat mielikuvitusmaahan, kirja liittyy johonkin peliin, kirjassa on lemmikkieläin), mutta toisaalta, kaikkeahan voi tarkastalla monista eri näkökulmista!

…mutta mikä olisi kirja, johon tarttuminen hieman pelottaa? Tätä kohtaa olen ihmetellyt jo isossa haasteessa…. miten kirjaan tarttuminen voi pelottaa? En ymmärrä, ja yritän kuitenkin ymmärtää.

Täydennän haastekohtia omalla haastesivullani täällä.

Helmikuun kieli oli japani

Kuukauden kieli -haasteessa oli helmikuussa japanin vuoro. Kirjallisuusmaana Japani on toinen suosikkini Ranskan ohella, ja olinkin suunnitellut lukevani helmikuussa paljon japanilaista. Vaan kuinkas sitten kävikään? Pääsin kotimaisten kirjastojen ääreen ja siirsin luettavaksi tarkoittamani japanilaisen novelliantologian syrjään. Sen aika tulee myöhemmin, ehkä kuitenkin tänä vuonna.

Sattumaa sen sijaan oli, että kaksi helmikuussa lukemistani kirjoista liittyivät teemoiltaan Japaniin. Pirkko Lindbergin Fukushima ikuisesti on nk. ekologinen matkakirja, jonka tarkoituksena on selvittää, millä lailla Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus on vaikuttanut tavallisten Japanissa asuvien ihmisten elämään. Hyvin kiinnostava kirja. Zinaida Lindénin romaanissa Ennen maanjäristystä Japania tarkastellaan puolestaan maassa asuvan ulkomaalaisen – venäläisen sumopainijan – silmin. Ulkopuolinen tunne kertomuksessa olikin, japanilaisuuteen se ei sumopainista huolimatta sen syvemmin pureudu. Eikä varmaan voisikaan, kun kirjoittaja ei ole japanilainen.

Eilen sitten tarmistauduin ja luin kaksi japanilaista novellia. Tunnelma näissä tosiaan on aivan toinen:

Luin molemmat kertomukset englanninnoksina, Tanizakin novelli tosin löytyisi suomennettunakin nimillä Tatuoija ja Tatuointi kokoelmista Unien silta ja Fantastisia kertomuksia. Tanizakin novelli toimi englanninnoksenakin hyvin, kun taas Akutagawan (amerikan)englanninnos oli valitettavasti aika huono; siinä ei välity lainkaan kielelliset hienoudet, ainoastaan tarina, minkä lisäksi erisnimien kirjoitusvirheet ovat anteeksiantamattomia (sellaista paikkaa kuin Kamagura ei tietääkseni ole, kyseessä lienee Kamakura, Tokion lähellä oleva kaupunki ja yksi Japanin historiallisista pääkaupungeista, minkä lisäksi päähenkilö Chiekon ei pitäisi hypätä välillä Cheikoksi…).

Tatuoija on Tanizakin ensimmäisiä julkaistuja novelleja (1910) ja se teki hänet kuuluisaksi. Kertomus sijoittuu Edo-kauden Tokioon, aikakauteen, jolloin ihmisillä oli aikaa ja rahaa huvitella, käydä kabukiteatterissa ja ilokortteleissa. Tatuoinnitkin olivat suosiossa, niitä ottivat muutkin kuin kantotuolien kantajat ja merimiehet: jopa samurait ja kauppiaat saattoivat tatuoida ihonsa – vaan eivät naiset. Tarinan tatuoija on alansa parhaimpia, hänellä on varaa kieltäytyä työstä jos iho ei miellytä, ja toisaalta asiakkaat antavat hänelle vapaat kädet niin kuvion kuin rahankin suhteen. Mutta tatuoijalla on toinenkin puoli: hän on sadisti, joka nauttii asiakkaalleen tuottamasta kivusta. Miehen ihon tatuoiminen ei kuitenkaan tuota hänelle täyttä tyydytystä, hänen unelmansa on naisen puhtaan ihossa, jonka hän haluaa ottaa omakseen. Sellainen löytyy, kun geishatalon nuori tyttö, jossa hän näkee tämän pimeän puolen, tulee kohdalle. Hän tatuoi tämän selkään mustanlesken, hämähäkin, joka vapauttaa tämän todellisen luonteen kahleista. Samalla tatuoijasta tulee hänen ensimmäinen uhrinsa. Uskomattoman hieno novelli!

Akutagawan A Strange Story on tunnelmaltaan täysin toisenlainen. Se kertoo tarinan miehestä ja vaimosta, jotka sotaväki on erottanut toisistaan, ja jotka ovat yhteydessä toisiinsa mielen voimalla, punahattuisen kantajan kautta. Tarina on kaunis ja kiehtova, mutta valitettavasti amerikanenglannin köyhä ilmaisu kadottaa siitä jotakin oleellista. Tämän lukisin mieluummin hyvänä suomennoksena.

Tällaista. Maaliskuussa onkin sitten puolan vuoro, jälleen yksi kiinnostava kirjallisuusmaa. Saa nähdä, mitä sieltä löytyy.

Luitko sinä helmikuussa jotakin japanilaista?

Ystävänpäivän lukumaraton

Yli puolivälin!

Elämäni ensimmäisellä lukumaratonilla keskityin Alexandre Dumas’n Kolmeen muskettisoturiin, jonka toivoin saavani luettua loppuun.

Ihan en tavoitteeseeni lopulta yltänyt, eikä maratonini muutenkaan ollut aivan niin tehokas kuin olin kaavaillut, mutta mukava oli joka tapauksessa  keskittyä kerrankin yhteen tarinaan useamman tunnin ajan. Ja kuten epäilinkin, en päässyt päivittämään blogiani maratonin edetessä, vaan käytin sen sijaan vanhaa kunnon kynä + paperi -menetelmää muistiinmerkintöjen tekemiseen. Tässä siis tulos:

Aloitin lukumaratonini tiistai-iltana 13.2. jotakuinkin klo 22.15 (unohdin tehdä alkumerkinnän!) ja luin noin 45 minuuuttia. Olin väsynyt, ja rivit tuntuivat ensi alkuun hyppelevän, mutta sitten tarina taas imaisi mukaansa. Salaperäinen mylady näyttää todelliset kasvonsa, hän on varsinainen piru naiseksi!

Tauko, minkä jälkeen luin vielä ennen nukkumaanmenoa puolisen tuntia ja pääsin sivulle 72.

Varsinainen maraton osui siis ystävänpäivälle. Kuvittelin ehtiväni lukea ennen aamiaista, mutta niinpä ei käynytkään, joten tartuin kirjaan klo 10.40. Merkitsin ylös kiinnostavia pätkiä, kuten seuraavat:

[…] se olisi paljon pienempi synti kuin noiden hugenottiparkojen kaulan katkominen, jotka eivät ikinä ole tehneet muuta rikosta kuin sen, että ovat laulaneet ranskaksi samoja virsiä, joita me laulamme latinaksi. (s. 76)

Elämä on kuin ikävyyksien helminauha, jota filosofi sormeilee hymyssä suin. (s. 104)

Lounasaikaan pidin tauon ja jatkoin klo 13 maissa. Kardinaali Richelieu, joka on yksi tarinan päähenkilöistä, on kiinnostanut minua aina. Tässä pienessä sitaatissa La Rochellen piirityksen ajalta tulee esiin se, miksi häntä kutsuttiin veriseksi kardinaaliksi:

Piirittäjät puolestaan saivat silloin tällöin kiinni joitakin sananviejiä, joita rochellelaiset lähettivät Buckinghamin luo tai tiedustelijoita, joita Buckingham lähetti La Rochelle’iin.
Kummassakin tapauksessa oikeudenkäynti oli yhtä nopea. Herra kardinaali sanoi vain sanan: hirteen.

Ja sitten, yksi kauneimmista ja samalla edelleen ajankohtaisimmista kohdista koko kirjassa:

– Kuinka? Mekö väärässä? huudahti Athos. Kenelle kuuluu ilma, jota hengitämme? Kenelle valtameri, joka levittäytyy silmiemme edessä? Kenelle hiekka, jolla makasimme? Kenelle teidän rakastettunne kirje? Kardinaalilleko ehkä? Totta vieköön, tuo mies kuvittelee, että koko maailma kuuluu hänelle, ja te seisotte siinä änkyttäen, nolona ja lamaantuneena aivan kuin Bastilji olisi kohonnut maasta teidän eteenne tai kuin jättiläismäinen Medusa olisi muuttanut teidät kiviksi. Onko sitten salavehkeilyä olla rakastunut? (s. 137–138)

Aperitiivi: proseccoa, pikkunaposteltavaa ja muskettisotureita.

Välillä otin torkut, luin vielä hiukan, kunnes klo 16.30 menin saunaan ja porealtaaseen rentoutumaan. Kyllä tekikin hyvää. Lukemista jatkoin aperitiivilla klo 18.10, jolloin olin sivulla 199 luvun LVII alussa (nämä roomalaiset numerot ovat alkaneet viehättää minua, vaikka olenkin jo pudonnut kärryiltä). Ehdin lukea puolisen tuntia, ja kun katsoin ulos ikkunasta, oli pilkkosen pimeää. Illallisaika.

Klo 21.07 jatkoin lukemista sivulta 217, ja suljin kirjan klo 22.15 24h-maratonin tultua päätökseensä. Olin päässyt sivulle 261 ja luvun LXII loppuun. Viitisenkymmentä sivua jäi uupumaan, olisi kai pitänyt nipistää edellisistä yöunista… Mutta olin yhä väsynyt ja nukahdin taas pian.

Kuten rivien välistä voi lukea, olen hidas lukija (ja maratonilleni tuli erinäisiä esteitä, kuten saunomista ja nukkumista), joten lukemani sivumäärät ovat olemattoman pienet verrattuna monien muiden bloggaajien maratonennätyksiin. Mutta ei se mitään, minä pikku etana tulen perässä omaan tahtiini 🙂 Ja toisaalta, ei kai päämääränä ole vain sivumäärä, vaan paneutuminen muuten, luulisin.

Ihana on lukea kirjaa, joka avautuu hyvin.

Kohti ensimmäistä lukumaratonia

Tämänkertainen lukumaraton osuu ystävänpäivään, joka saattaisi olla ajankohdaltaan minulle kerrankin otollinen… Lisäksi haluan tuon mammuttimaiselta tuntuvan Muskettisoturit loppuun. Eli siihen aion pureutua, olen sentään jo viimeisessä niteessä.

Varma en tosin ole pääsenkö päivittämään reaaliajassa, vai kirjaanko vain ylös merkintöjä ja julkaisen ne maratonin päätyttyä. Saa nähdä. Tämä on ensimmäinen lukumaratonini, joten kaikki on vielä auki…

Jatkuu III niteessä, siis…

Naisten aakkoset, B

Jatkan naisten aakkosten parissa. Kirjaimena B oli yllättävän vaikea ja vaati pientä pyörittelyä – Blixeniä lukuunottamatta. Mutta tällaisia nousi siis mieleeni.

Naisten aakkosissa etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme:

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Tanskalainen Karen Blixen, joka kirjoitti myös nimellä Isak Dinesen. En ole järin montaa Blixenin teosta lukenut, mutta hänessä on jotakin, mistä pidän.  Voimakkaimmin minuun on vaikuttanut kuitenkin elokuva: ei se Blixenin elämästä kertova Minun Afrikkani, vaan hänen novelliinsa Babetten pidot perustuva Ranskalainen illallinen (1987), jonka voin katsoa yhä uudestaan ja uudestaan. Blixen tunnetaan erityisesti novelleistaan, joten täytyneekin palata häneen vielä!

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Berthe Morisot, vaikka totta puhuen ensimmäisenä tulee mieleen hänestä maalatut teokset… Mutta Morisot oli siis itsekin taidemaalari ja henkilönä kiinnostava.

Morisot Manet’n mukaan

3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

a) Nina Banarjee-Louhija. Vielä en ole ehtinyt Banarjee-Louhijan tuotantoon tutustua, mutta kahden kulttuurin tarinat kiinnostavat. Kuten hänen vanhempiensa tarinaan perustuva Yhden päivän kuningatar.

b) Barbara, oikealta nimeltään Monique Andrée Serf. Ranskalainen runoilija, chanson-laulaja ja lauluntekijä – jonka lauluja on muuten esittänyt suomeksi Arja Saijonmaa! Kuusikymmenluvulla laulujen sanat olivat vielä runoutta ja naisartistien kissansilmät komeita…

Tammikuun kieli oli ranska

…ja nyt on aika katsoa, miten ensimmäinen haastekuukausi sujui.

On siis kyse Kuukauden kieli -haasteesta, joka alkoi ilokseni ranskalla. Ilokseni siksi, että kaikista maailman kirjallisuuskielistä koen ranskan läheisimmäksi (jos omaa äidinkieltä ei oteta lukuun). Mikäkö siinä kiehtoo? Monikin asia. Pidän tietyllä tavalla koukeroisesta ja lyyrisestä ilmaisusta, pidän sen eurooppalaisuudesta, aistillisuudesta, terävästä älykkyydestä ja silti inhimillisyydestä. Jos nyt yhden kielikunnan nyansseja voi yhteen niputtaa!

Mutta ehkä siinä on jotain perääkin, kuten jäin tuumimaan Anaïs Ninin kohdalla: hänhän kirjoitti pääosin englanniksi, mutta koska ranska oli hänen äidinkielensä, tapa nähdä, ajatella ja kirjoittaa puski niin voimakkaasti esiin, että hänen kirjoitustyyliään on kuvattu ”ranskalaiseksi englanniksi”. Ihmekö siis, että pidän Anaïs Ninistä!

No. Luin siis novelleja. Vähemmän kuin oli tarkoitus: pöydällä odottaa yhä Irène Némirovsky (joka oli siis ukrainalainen, mutta kirjoitti puolestaan ranskaksi) ja Anatole France, enkä ehtinyt rakasta Alphonse Daudetianikaan lukea, vaikka nappasinkin Kirjeitä myllyltäni -kokoelman tarkoitusta varten hyllystäni. No, ei se mitään. Eihän tässä mistään kilpailusta ole kyse, jatkan lukemista ja niputan ne yhteen vaikka vuoden lopussa.

Mutta ehdin minä kaksi ranskaksi alunperin kirjoitettua novellia kumminkin lukemaan. Ne olivat seuraavat:

Kaksi aikakautta, kaksi naista. Ja miten erilaiset näkökulmat! Oli aika kiehtovaa paitsi nautiskella heidän tarinoistaan, myös vertailla näitä kahta kirjoitustyyliä toisiinsa. 1800-luvun (saati sitten 1700-luvun, josta Sandin novelli kertoo) Ranska ja 2000-luvun Ranska ovat varsin erilaisia yhteiskuntia. Vai ovatko?

Luin minä itse asiassa muutakin ranskalaista. Olin jo päässyt hyvään vauhtiin hyllyäni lämmittäneen Victor Segalenin Maalauksia-kirjan kanssa, kun kävin isäni kanssa seuraavan puhelinkeskustelun:

Isä: No oletko sä jo lukenut sen?
Minä: Ai minkä?
Isä: No sen minkä sä lainasit.
Minä: Ai Muskettisoturit?
Isä: No sen juuri. Mä haluan sen jossain vaiheessa takaisinkin, hei.

Okei, okei. Lainakirjat pitää palauttaa ennemmin tai myöhemmin, ja mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Siirsin siis kiltisti Maalaukset sivuun ja tartuin Muskettisotureihin. Ehkä se tarvitsikin pienen patistuksen, mutta mikäs siinä, kyllä noiden velikultien kanssa on illat hyvin sujuneet. Loppuun asti en vielä tosin ehtinyt kolmen niteen sarjaa saada, joten jatketaan.

Helmikuussa jatketaan japanin parissa. Sekin sopii, sillä se on ranskan ohella toinen lempikirjallisuusmaitani.

Luitko sinä jotakin alunperin ranskaksi kirjoitettua tammikuussa?