Aihearkisto: haasteet

Naisten aakkoset, E

On taas kulunut hetki naisten aakkosten edellisestä päivityksestäni. Ketkä ovat siis ne E-kirjaimen naiset, jotka ovat vaikuttaneet minun elämääni tai herätelleet kiinnostukseni?

Haastehan on siis alkujaan Tarukirjasta, ja idea on seuraava:

Naisten aakkosissa etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme:

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Edith Södergran. Hänen runonsa kuuluvat niihin, jotka ravisuttivat maailmankuvaani nuorena opiskelijana oikein kunnolla. Ei ajalla ole merkitystä, vain kirjoituksilla ja näkökulmilla, ihminen kysymyksineen ja tuntoineen on sama.

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Brigitte Engerer. Kuuntelen usein klassista musiikkia työtä tehdessäni, ja hyvin usein valitsen Chopinin nokturnot juurikin Brigitte Engererin soittamina. Mikä siinä onkin, että ne soivat niin kauniisti juuri hänen esittäminään?

 

3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

a) Emmi Itäranta ja Emma Puikkonen. Luin Itärannan Teemestarin kirjan kesällä, ja kuten hiukan aavistelinkin, tarina ja sen teemat ovat jääneet muhimaan mielessäni, ja olenkin ajatellut kirjoittaa niistä enemmän. Itärannan ajatusmaailmaan tutustuisinkin mieluusti paremmin. Emma Puikkonen on taas jäänyt mieleeni kiinnostavan kuuloisesta romaanistaan, jolla on todella kaunis kansikin.

b) Elsa Beskow. Rakastin Elsa Beskowin satuja ja satumaailmaa pikkutyttönä. Ja huomaan olevani aika pitkälti ruotsalaisten satutätien kasvattama 🙂

Muut aakkoseni: A, B, C, D

Helmet-haaste novellein, väliaikakatsaus

Koin vuoden alussa jonkinlaisen novelliherätyksen; halusin lukea mahdollisimman paljon ja mahdollisimman erilaisia novelleja, tutuilta ja tuntemattomilta tekijöiltä, vuosisatojen takaa ja ihan viime aikoina ilmestyneitä. Kuuluisia novelleja, tunnettuja kirjailijanimiä joihin en muuten ole tutustunut ja jotakin aivan umpimähkään valikoitua. Tästä tulisi todellinen novellivuosi, päätin.

Koska Helmet-haasteiden saldot olivat kohdallani jääneet aikaisempina vuosina varsin vaatimattomiksi, päätin muokata tämän vuoden listan novellien mukaan. Vaihdoin sanan kirja sanaan novelli ja tein muutamia muitakin mutkansuoristuksia, ja ajattelin, että no puolessa vuodessa tämä on suoritettu.

Ei ihan…

Ollaan lokakuun alussa ja olen lukenut 53 yksittäistä novellia ja yhden novellikokoelman. Niitä ei kuitenkaan voi ripotella tuosta noin vaan haasteen jokaiseen viiteenkymmeneen kohtaan, joten vielä neljätoista kohtaa uupuu. Kyllä, neljätoista…

[Lisäys 21.10. Tein pientä loppuspurttia ja etsin sopivia novelleja; kirjaan ne ylös kursiivilla. Samalla päätin, että tämä on viimeinen Helmet-osallistumiseni, mielenkiintoista näitä on metsästää, mutta turhan aikaavievää.]

Osaan tosin tiedän jo, mitä luen. Sellaisia ovat kohdat 18. Kirja  kertoo elokuvan tekemisestä eli Novellista on tehty elokuva ja kohta 39. Kirja eli Novelli on maahanmuuttajan kirjoittama. Täytyy vain ottaa itseään niskasta kiinni ja lukea ne. Itse asiassa odotan molempia.

Yllättävän vaikeaksi on muodostunut kohta 42. Kirjan eli Novellin nimessä on adjektiivi. Tämä oli todella mielenkiintoinen huomio, novellien nimissä ei juurikaan käytetä adjektiiveja. Teonsanoja löytyy runsaasti, samoin paikannimiä, ja aivan erityisen suosittuja ovat ytimekkäät yhden sanan novellit. Vaan ei adjektiiveja. Mutta eiköhän tähänkin jotain vielä löydy. – Löytyi: Pentti Haanpään Reppuselkäinen mies ja laiha hevonen. Kaksikin adjektiivia yhdessä nimessä!

Harmaita hiuksia sen sijaan tuottavat seuraavat:

27. Kirjassa Novellissa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta (olen etsinyt, mutten löydä) – Tähän luin Hemingwayn novellin The Sea Change; nainen jättää miehen ollakseen naisensa kanssa, tulee melkein sivulauseessa ilmi, mutta hyväksyttäköön.

29. Kirjassa Novellissa on lohikäärme (tähän on ehkä valittava satu, vaikka haluaisin lukea aikuisille tarkoitettuja novelleja) – Ei tarvittu satua! Ray Bradburyn novellin The Dragon lohikäärme osoittautuu joksikin ihan muuksi.

31. Kirjaan Novelliin tarttuminen hieman pelottaa (en vieläkään ymmärrä, mitä tällä haetaan) – Alakoululaisia voi kirjaan tai novelliin tarttuminen pelottaa, joten muokkasin mielessäni teemaa niin, että kertomuksen aihe tai teema pelottaa. Valitsin ydinsodan, ja johan löytyi: Samaisen Ray Bradburyn There will come soft rains.

44. Kirja Novelli liittyy johonkin peliin (toivoin löytäväni vaikka mahjongia tai šakkia, olen tämän pelihehkutusmaailman ulkopuolella täysin).

Pientä etsimistä vaativat seuraavat kohdat:

7. Kirja Novellin tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja novelli – Luin virolaisen Urmas Vadin humoristiset novellit Boycott ja Ground Beef Land

10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja novelliNappasin kirjahyllystä Raymond Carverin novellikokoelman Will you please be quiet, please, jota mieheni on minulle suositellut, ja luin sen ensimmäisen novellin Fat. En pidä Raymond Carverista. Hänen tarinoissaan on aina jotenkin ilkeä, nuhjuinen. likainen ja ikävä sävy, ja tulen niistä huonolle tuulelle.

12. Sarjakuvaromaani Sarjakuvanovelli – Netti on pullollaan suomalaisiakin sarjakuvanovelleja, ja laatu heittelee. Luin lopulta kaksi, Elisa Rouhijärven Kosmonautin ja  Suvi Ermilän & Salla Vaseniuksen Jouluvieraat

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja novelli/novellikokoelma – Tutkin Kirjasampoa ja etsin netistä siellä esiteltyjen kirjailijoiden novelleja. Tapani Bagge on julkaissut blogissaan muutaman aiemmin muualla julkaistun novellinsa, valitsin niistä lyhyehkön, tatuoijasta kertovan Kuvittajan.

Mutta eiköhän niihinkin jotain löydy. Sitten on vielä kohta 36. Runo on kirjassa novellissa tärkeässä roolissa, johon minulla oli jo novelli katsottuna, mutta kadotin sen… – Tähän luin Yukio Mishiman novellin Eggs, jossa on tosin laululyriikkaa, mutta jos Bob Dylanin sanoitukset kelpaavat Nobel-komitealle runoista, niin menköön yksi venelaulu novellihaasteeseen lyriikasta. Muuten tämä kohta on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta…

Entä mikä olisi sellainen novelli, jonka päähenkilö haluaisin olla? Tämäpä onkin kiperä kysymys. – …ja etsiminen vaikeaa, joten kävin läpi jo luettuja novelleja, ja totesin, että no olisihan se hienoa olla taiteilija, joka ei ole kiinnostunut muiden mielipiteistä tai ulkoisesta olemuksesta, vaann ainoastaan taiteestaan. Valitsin siis tähän unkarilaisen László Krasznahorkain novellin Ulkoista tulta.

No, kaksi kuukautta on vielä aikaa löytää näihin vastaukset. Vähitellen täydentyvän listani löytää täältä.

Miten noin muuten on mennyt? Mielenkiintoisesti. Olen pääosin etsinyt luettavaa netistä, minkä lisäksi Suomessa ollessani luin yksittäisiä novelleja erilaisista kokoelmista ja lopuksi jatkoin samalla tavalla e-kirjaston kirjoilla. Novelleilla olen lähtenyt myös Kuukauden kieli -haasteeseen, mikä on tuonut molempiin haasteisiin oman lisävärinsä. Osan lukemistani novelleista olen unohtanut jo autuaasti, osa on jäänyt mieleen tunnelmansa, tarinansa tai kielensä vuoksi.

On myös ollut kiehtova saada esimakua tunnetuista kirjailijoista ja heidän tyylistään, kyllä ne sieltä novelleistakin esiin tulevat. Kiinnitän nyt myös huomiota novellien nimeämiseen, hyvin nimetty novelli jää mieleen, sillä se kiteyttää jotakin oleellista novellista. Samoin yksittäisistä novelleista kirjoittaminen saa mielen liikkeelle, tarkastelemaan tekstiä tarkemmin, jolloin se myös painautuu mieleen paremmmin.

 

Syyskuun kieli oli saksa

Syyskuussa oli Kuukauden kieli -haasteessa saksan vuoro.

Tehtävä oli sikäli helppo, että saksankielistä kirjallisuutta on käännetty paljon suomeksi. Klassikoita eritoten, sen sijaan saksankielinen nykykirjallisuus taitaa olla vähemmän edustettuna. Ainakaan minun mieleeni ei tule kovin monta nimeä.

Toisaalta saksa ei kirjallisuuden kielenä katso maarajoja eikä liioin kansallisuutta, puhumattakaan juurista. Tämän huomasin jo toukokuussa etsiessäni turkkilaista kirjallisuutta: Saksassahan on suuri turkkilaisvähemmistö, ja uuden kotimaansa kielellä hekin pääosin kirjoittavat. Lisäksi ovat tietenkin naapurimaat Itävalta ja Sveitsi ja niiden ympärysalueet – ja kirjoittihan Kafkakin itse asiassa saksaksi, vaikka (Itävalta-Unkarin aikaisessa) Prahassa olikin syntynyt.

Valinnanvaraa siis ainakin olisi ollut. Mutta kaikesta huolimatta minulle kävin kuten muinakin kuukausina, ja luin lopulta vain kaksi yksittäistä novellia. Olin kaavaillut lukevani Bölliä ja Kafkaa, mutten jaksanutkaan niihin keskittyä, joten vasta kuun lopulla terästäydyin ja etsin jotakin ihan uutta. Todettakoon tähän väliin vielä, että minulla itselläni on pienimuotoinen ongelma saksan kielen ja saksankielisen kirjallisuuden suhteen, se kiinnostaa minua (mainittua Kafkaa ja paria muuta lukuunottamatta) lähes yhtä paljon kuin angloamerikkalainen kirjallisuus, eli ei lainkaan… Ehkä siksikin lykkäsin tehtävää eteenpäin…

No, luin siis lopulta kaksi itävaltalaista novellia. Kumpikaan ei ollut huono, ja kumpikin olivat kiinnostavia tuttavuuksia, mutta mitään suurta elämystä en kokenut. Olin tosin aika väsynytkin novelleja lukiessani…

Valitsin novellit aika umpimähkään, ja olikin aika hauska sattuma, että ensimmäinen, Karl-Markus Gaußin (s. 1954) The First thing I Saw (Das erste was Ich sah) käsitteli nimenomaan kieliä, niiden puhumista ja kuuntelemista pienen lapsen näkökulmasta. Isä heittelee kirjoja ikkunasta, alhaalla odottavat kirjojen noutajat. Eri kielet, sanat, lauseet, ääntämyserot kertovat omia tarinoitaan, joiden taustalla on moninaiset elämänpolut.

I sit under the table and listen to the way they speak, these nameless, faceless men, of whom I see only their dark trousers, their hidden, tightly tied footwear, their scratchy socks, and occasionally a section of their bony white legs. Or I lie in bed in my room and the singsong of their speech lulls me to sleep, I am rocked on their sentences which are almost always about places they have lost, legendary cities they were forced to leave or fabulous cities they longed to settle in, about Werschetz, Eger, Bruntál, or about Toronto, Philadelphia, Buenos Aires.

Gauß onkin nimi, jonka aion laittaa korvan taakse. Wikipedia tietää hänen käsittelevän yleensäkin tuotannossaan vähemmistöjä ja kieliasioita, ja ainakin tämän novellin perusteella hän tekee sen inhimillisistä lähtökohdista.

What was it you thought, take your time, tell me what it was you thought, we’ve surely got long enough for that.

That I was next, I thought. Or you. One of us. Me first and then you. I thought.

Of all the people here, look around you, where do you get the nerve to think you’re next. I don’t get it.

Toinen novelli oli aivan toisen tyyppinen. Alois Hotschnigin (s. 1959) Getting dressed, yes, and getting dressed, too on absurdi kertomus lääkärin vastaantotolta. Ensi alkuun hykertelin: juu, voin hyvin kuvitella tällaiset täysin irrationaaliset keskustelut lääkärikäynneillä, yksi kysyy yhtä ja toinen vastaa toista, ja lopulta etsitään vaikka sitten takkia. Mutta en tiedä olinko tosiaan vain liian väsynyt, mutta lopulta novelli tuntui vain toistavan itseään ja venyvän. Puolet pois ja hyvä olisi ollut. Enemmänkin kuin puolet. Välillä myös mietin, jäikö jotakin käännöksessä minulta ymmärtämättä, olisiko tällainen kummallinen teksti toiminut sittenkin paremmin omalla äidinkielelläni. Ehkä. En tiedä.

Tällainen oli siis laihahko saaliini saksankielisestä kirjallisuudesta. Lokakuussa on espanjan vuoro, ja silloin mennään emämaa Espanjan lisäksi Amerikoihin, kaikkialle sinne, missä espanjaa nykyään puhutaan ja sillä kielellä kirjoitetaan. Luulen, että etsin jälleen jotakin uutta ja lyhyttä.

Luitko sinä syyskuussa jotakin alunperin saksan kielellä kirjoitettua?

Elokuun kieli oli vietnam

Kuukauden kieli -haasteen kahdeksantena teemana oli vietnaminkielinen kirjallisuus.

Arvelin etukäteen, että tehtävä olisi hankala, ja niin se olikin. Löysin kirjaston kokoelmista kolme (3)* vietnamin kielellä alunperin kirjoitettua teosta, mutta koska en tällä kertaa päässyt niitä(kään) lukemaan, siirryin etsimään novelleja netistä. Löysin yhden. Yhden ainokaisen englanniksi käännetyn novellin. Sen minä sitten luin.

Toisaalta se edusti juuri sitä mitä halusinkin lukea, eli vietnamilaista nykykirjallisuutta. Đỗ Bích Thúy on vuonna 1974 syntynyt vietnamilaisnainen, jonka novelli Sage on the Mountain (Ngải Đắng Ở Trên Núi) julkaistiin pari vuotta sitten Words Withouth Borders -nettilehdessä.

Sage on the Mountain kertoo kaupunkiin muuttaneesta nuoresta naisesta, joka vierailee Pohjois-Vietnamin vuoristossa sijaitsevassa kotikylässään. Vierailulla kohtaavat paitsi tytär ja äiti, myös kaksi hyvin erilaista maailmaa: moderni nykyisyys ja entinen, väistyvä aika. Tytär, joka on aina ollut kapinallinen ja hylännyt yhteisönsä lähtemällä alas laaksoon, kokee kaikesta huolimatta tulleensa kotiin kulkiessaan ylhäällä vuorilla ja etsiessään mykän naapurinpojan kanssa villinä kasvavaa salviaa. Mutta ei hän vuorille enää kuulu. Ei hän pysty enää edes kietaisemaan perinteistä turbaania leikattuaan hiuksensa lyhyiksi.

Äidin valitus tyttärelle tämän veljestä kuvaa hienosti sitä murrosta, jossa moderni länsimaistunut aikakausi tapoineen jyrää vanhan kulttuurin:

Both of you learned to sit and walk on the floor before you got all grown up like that, and now he brings home a table and chairs. He said we’d have frequent guests, so our manners would have to be top-notch. But who decides what manners are good? All the guests wear nice clothes but keep their shoes on in the house. When they sit down to have a drink of water, they turn their backs on our ancestral altar. If they see children in the village, they pat their cheeks and run their hands all over the children’s heads. But when I open my mouth, he tells me to tear down our wooden house and build a new tile-roofed house.

Hiukan surullinen on tämän novellin tunnelma kaikkinensa. Vanha jää, uusi tulee, eikä sille ole lopulta vaihtoehtoa, vaikka sydän sanoisi toisin salvioita kerätessä.

Lopputulos? Niin, lukisin todella mielelläni enemmänkin vietnamilaista kirjallisuutta. Esimerkiksi Vietnamin sodasta on kyllä saatu kuulla runsaasti amerikkalaisten (sotilaiden) näkökulmasta, mutta entä se vietnamilainen näkökulma? Missä se on? Heidän maansahan se on, amerikkalaiset (ja sitä ennen ranskalaiset) tulivat sinne tuhansien kilometrien päästä tuhotakseen heidän kulttuurinsa, ottaakseen maan omakseen. Eikö olisi jo aika kuulla jo heidän tarinansa? Mitä me muutenkaan tiedämme vietnamilaisten elämästä, heidän tavastaan katsoa maailmaa, ennen ja myös jälkeen sodan? Aika vähän. Itse asiassa tuskin mitään.

Ehkä se kuitenkin on tulossa. Omalla tavallaan tähän tarpeeseen vastaa vietnamilaisamerikkalainen Viet Thanh Nguyen, jonka tuotantoon tutustuin yhden novellin verran tämän Vietnam-teeman innoittamana ja josta kirjoitin täällä.

Syyskuun kieli onkin sitten helpompi, saksa. Kielialueenahan se ulottuu Saksan lisäksi Sveitsiin ja Itävaltaan, joten eiköhän sieltä luettavaa löydy. Ja kirjoittihan Kafkakin saksaksi…

Luitko sinä jotakin vietnamin kielellä alunperin kirjoitettua?

* Ei, on niitä enemmän. Tässä muistilistaa itselleni ja kenelle tahansa muulle, jota vietnamilainen kirjallisuus kiinnostaa:

Châng Không: Todellista rakkautta etsimässä (Palladium-kirjat)

Pham, Thi Hoai: Kristallilähettiläs (Kääntöpiiri, 1993)

Ho, Xuân Huong: Kysymyksiä kuulle (Nostromo, 1992)

Nhat Hanh, thich: Tämä hetki ihmeellinen hetki (Biokustannus, 2002)

Lisään, jos mitä tulee vastaan.

Naisten aakkoset, D

Tarukirja-blogista lähtenyt Naisten aakkoset -haaste etenee kohdallani D-kirjaimeen. Helppoa, eikä ollenkaan helppoa.

Naisten aakkosissa etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme:

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Marguerite Duras. Mikä on Durasin taika? Ne lyhyet ja silti niin kauniisti soivat lauseet? Epäsovinnaisuus? Oman polun kulkeminen muiden mielipiteistä piittaamatta? En tiedä, mutta jokin hänessä on, joka kiehtoo. Se tunnelma, jonka hän osaa luoda? Niin Rakastajassa kuin Hiroshima, rakastettuni -elokuvassa (tänään on tullut muuten kuluneeksi 73 vuotta Hiroshiman atomipommituksesta, ajankohtaisempi asia kuin ensi alkuun ajattelisikaan), mutta myös myöhemmässä tuotannossaan, niissä keskusteluissa nuoren rakastajansa kanssa, joihin mieluusti aina palaan.

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Dalida. Italialaistaustainen ranskalaislaulajatar, jonka dramaattinen elämä kuului hänen kauniissa äänessään (ja miten rakastankaan hänen aksenttiaan!). Harmi, että hänestä tehty biopic eli elämäkertaelokuva oli niin onnettoman huono… Jätetään siis se, ja kuunnellaan tämä:

 

3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

a) Kiran / Anita Desai. Intialaiset tytär- ja äitikirjailijat, joista aiemman esikoisteos löytyy lukemattomana kirjahyllystäni, mutta jonka äidin tuotanto on alkanut kiinnostaa enemmän.

b) Elin Danielson-Gambogi.

Tässä jälleen suomalainen taiteilijatar, josta tiedän hyvin vähän, mutta jonka maalauksista olen aina pitänyt. Hänen paletissaan on hienostunut värien hehku. En nyt muista, onko hänestä tehty vielä elämäkertaa, mutta jos ei, niin aineksia ainakin riittäisi. Tässä mielenkiintoinen artikkeli Elin Danielson-Gambogista ja hänen taiteestaan.

Muut aakkoseni: A, B, C

Heinäkuun kieli oli afrikaans

Kuukauden kieli -haasteen seitsemäs kohta lankesi afrikaansille, jota puhutaan ensisijaisesti Etelä-Afrikassa, mutta myös Namibiassa. Afrikaans kehittyi 1700-luvun puolivälissä Kapmaan alueella puhutusta hollanninmurteesta ja sitä käyttivät niin valkoiset kuin mustatkin.

Näin lunttailin Wikipediasta etsiskellessäni kirjallisuutta, joka olisi kirjoitettu alunperin afrikaansiksi. Tehtävä ei ollut helppo. Aivan ensimmäiseksi jouduin rajaamaan pois suuret afrikaansinkieliset romaanikirjailijat, kuten J.M. Coetzeen ja André Brinkin, sillä suomalainen kirjastoverkko on jälleen ulottumattomissani. Mutta ei se mitään, löytyyhän sitä netistä aina novelleja ja runoja, jotka on käännetty englanniksi, ajattelin. Toinen mutta: moni afrikaansinkielisistä kirjailijoista ja runoilijoista kirjoittaa myös englanniksi ja kääntää omaa tuotantoaan englanniksi, joten mistä tiedän, onko juuri se teksti, jonka aion lukea, kirjoitettu alunperin afrikaansiksi? Ah…

No, löysin minä kuitenkin jotakin. Ensin yritin lukea Etienne van Heerdenia (s. 1954), mutta valitsemassani tekstinpätkässä vilisi afrikaansin sanoja ja muutenkin se tuntui minusta sellaiselta kieputukselta vankien maailmassa, etten yksinkertaisesti pysynyt perässä. Seuraavaksi löysin Breyten Breytenbachin (s. 1939), jonka esseen Mandelasta (vai Mandelalle? En lukenut vielä) tallensin luettavaksi. Mutta millä kielellä se oli kirjoitettu? Ehkä sittenkin englanniksi. Breytenbach kiinnostaa siksikin, että hänhän oli rikollinen apartheidin lakien mukaan naituaan ei-valkoisen naisen ja asuu tätä nykyä Ranskassa.

Matkani eteläafrikkalaisten kirjailijoiden parissa siis jatkui, ja törmäsin uutiseen heinäkuun lopulta: runoilija ammuttu kuoliaaksi ryöstön yhteydessä, varkaat saivat saalikseen kannettavan tietokoneen ja useita matkapuhelimia. Krhmm. Oli karistettava kurkkua. Eteläafrikkalainen arki on niin kaukana omastani, koko se maailma tuntuu niin ahdistavalta. Ehkä pitäisi todellakin lukea maan kirjallisuutta saadakseen siitä jonkun käsityksen. Näkökulmaa mielellään molemmilta puolilta.

Lopulta löysin runoilijan, jonka tuotannosta pidin. Elisabeth Eybers (1915–2007) syntyi Transvaalin provinssissa Etelä-Afrikan pohjoisosassa, toimi journalistina ja voitti ensimmäisenä naisrunoilijana afrikaansinkielisen kirjallisuuden Herzog-palkinnon. Ja voittipa hän sen vielä toisenkin kerran. Myöhemmin Eybers muutti Amsterdamiin, missä hän vietti lopun elämänsä.

Elisabeth Eybersin runoja ei tietääkseni ole suomennettu, mutta englanniksi niitä löytyy netistä useampia. Niissä on kaunis, hiukan melankolinen, mutta samalla vahva sointu. Hän kirjoittaa kirjoittamisesta, ihmisyydestä ja tästä toisinaan niin kovin oudosta maailmasta, jonka eteen me laitamme kaltereita, ihan itse. Mutta on siellä myös huumoriakin: The last thing I said to myself when I died /
was: don’t be so melodramatic.

Tässä muutama esimerkki:

https://www.worldliteraturetoday.org/blog/poetry/four-poems-afrikaans-elisabeth-eybershttp://www.literaturefromthelowcountries.eu/five-poems-elisabeth-eybers/

Vaikka tulokseni afrikaansinkielisestä kirjallisuudesta ei ollut kummoinenkaan, avasi kierros silti silmiä. Olen pitkään halunnut lukea André Brinkiä ja enemmän J. M. Coetzeeta, mutta onhan maassa paljon muitakin kirjailijoita. Nadine Gordimeria minulla on jo odottamassakin, mutta hän kirjoitti englanniksi ja jäi siksi pois tästä katsauksesta.

Elokuun teemana on vietnamin kielellä alunperin kirjoitettu kirjallisuus. Tähän toivon löytäväni jotain ihan uutta! Pakkokin, sillä en muista lukeneeni koskaan mitään vietnamin kielellä kirjoitettua, vaikka olen maassa vieraillut ja sitä eri näkökulmista tarkastellut. Mielenkiintoista, mielenkiintoista…

Luitko sinä jotakin afrikaansiksi alunperin kirjoitettua?

 

Heinäkuun lukumaratonista jälkikäteen

Heinäkuun lukumaratonista on kulunut jo tovi (kaksi viikkoa), mutta merkintäni pääsen tekemään vasta nyt.

Olin valinnut maratonille kaksi kirjaa, joista toisen luin loppuun ja toista aloittelin. Koska maratonpäivä osui lauantaille 7.7. starttasin silloin, vaikka vasta seuraava päivä olisi ollut minulle parempi. No, kello kävi, tein maratonini ja jatkoin lukemista. Käy se niinkin.

Aloitin siis lauantaina klo 16.30 avaamalla Carlos Maria Dominguezin Paperitalon sivulta 49. Kirja kertoo kirjallisuudesta ja kirjahulluudesta, mutta minun oli ollut vaikea päästä tarinaan sisään. Ehkä syynä oli katkeileva lukemiseni ja yleinen stressi, ehkä liian iso fontti, tai ehkä ne kaikki yhdessä. Nyt lukeminen kangerteli edelleen, mutta kirjoitin ylös huomioitani kiehtovista kohdista: lukijoiden tekemistä muistiinmerkinnöistä sekä siitä hiljaisesta äänimaisemasta, joka muodostuu kun luemme itsellemme ääneti.

Kävin välillä syömässä illallista ja palasin kirjan pariin vielä ennen nukkumaanmenoa, ja sain kuin sainkin sen loppuun lauantai-illan aikana. Mikään paksu kirja se ei ollut: 143 sivua, muodoltaan kapea, väljästi taitettu ja fontti tosiaan iso. Päätin jo tuolloin lukea kirjan uudestaan ajatuksella, minkä teinkin päästyäni uimarannalle seuraavalla viikolla. Mainio kirja, joka kestää useamman lukemisen ja joka tosiaan tarvitsee sopivan lukurauhan.

Lukumaratoniani jatkoin seuraavana päivänä eli sunnuntaina. Kuvittelin lukevani jo ennen aamiaista, mutta nukuinkin pitkään. Taisi tulla tarpeeseen. Aloitin siis klo 9.07 avaamalla Emmi Itärannan Teemestarin kirjan. Olin ostanut sen nettikirjakaupan tarjouksesta; olin kiinnostunut siitä lähinnä siksi, että se on käännetty niin monelle kielelle, vaikka tekijä on aika tuntematon. Dystopiaksikin sitä kai oli kuvailtu, tai ainakin tulevaisuudenkuvaksi.

Olin alkuun hiukan epäileväinen, mutta kiinnostunut. Pyörittelin mielessäni seuraavia kysymyksiä: miksi tee, teeseremonia? Suomessa? Mitä suomalainen siitä tietää, syvällisemmin? Kiina kuitenkin kiinnostaa. Millaisen vastaanoton kirja on saanut Kiinassa/Japanissa? Teksti sulavaa, mutta onko liian anglo? Eikö tämä julkaistukin ensin englanniksi? Karviaiset, roihukärpäset + teemaja -> ristiriita? Lapissa? Entä ne hyttyset, jos ei ole vettä?

Kolmenkymmenen sivun vaiheilla pelkäsin kirjan kääntyvän moralisoinnin puolelle (kulutusyhteiskunta, ilmastonmuutos) ja olin jo lopettaa, mutta meninkin lounaalle, ja jatkoin lukemista sen jälkeen: nyt tuli käänne: Hämärän vuosisata. ”Hyvä huomio”, kirjoitin muistikirjaani, ja tämän jälkeen aloin päästä Itärannan maailmaan ja lukeminen lähti käyntiin. Luin innoissani. ”Mikä on totuus, mikä historia? Mitä kouluissa opetettu, mitä kirjoissa kerrottu…” kirjoitin jälleen ylös. Te luulette että kaiken voi omistaa; entismaailman hylätyt aavekaupungit, kaikki maailmassa ei ole ihmisen… Kun nuoresta naisesta on tulossa teemestari miesten maailmaan, pelkäsin Itärannan kääntyvän naisasian puoleen, mutta hänpä onnistui välttämään tämänkin karikon. Se on vain sivujuonne, eikä nouse tapin nokkaan. Hienoa.

Ehdin lukemiseni välissä ottaa pienet unoset, käydä saunassa ja katsella maisemia, mutta sitten kello löi 16.30 ja piti merkitä lukumaraton päättyneeksi. Lukemista jatkoin toki sen jälkeenkin, mutta säännöt ovat säännöt. Kokonaisuutena saldoni ei ollut kummoinenkaan, 243 sivua, mutta mukava oli taas pitkästä aikaa keskittyä lukemiseen – etenkin kun edellistä kirjaa, Saramagon sinänsä kyllä kiehtovaa tiiliskiveä, olin lukenut parin kuukauden ajan. Kaikelle on aikansa ja lukutapoja niin monia, ja niihinkin vaikuttavat vallitsevat olotilat, sano.

Nyt aion kuitenkin nauttia taas lukemista omaan tahtiini, milloin ahmien, milloin sulatellen, milloin napostellen, milloin mitenkin. Ja palaan noihin kahteen kirjaankin vielä, samoin siihen Saramagoon. Loma, tai mikä se sitten olikin, on ohi.