Aihearkisto: haasteet

Toukokuun kieli oli albania

Kuukauden kieli -haasteessa oli toukokuussa albanian vuoro. Rasti oli vaikea, sillä albaniankielistä kirjallisuutta ei juuri ole käännetty suomeksi eikä paljon muiksikaan kieliksi.

Valitsin albanian haasteeseen siksi, että tiedän itse Albaniasta niin olemattoman vähän. Kirjallisuuden avulla toivoin oppivani maasta jotakin uutta, tai ainakin näkeväni sen uudessa valossa. Pientä esimakua olin jo saanut muutama vuosi sitten luettuani Ismail Kadaren kirjan Kivisen kaupungin kronikka ja toivoin saavani sille jatkoa. No, kun ne kirjastot ovat taas kaukana, niin tässä sitä ollaan, netin armoilla. Kirjaston e-kirjoina kun ei näitä vanhempia varsinkaan ole juuri saatavilla.

Ajattelin ensin että no hyvä on, jos ei löydy albaniankielistä, niin luetaan ainakin Albaniasta. Sellaisia löytyi kaksi: Pajtim Statovcin Tiranan sydän ja Pirjo Mellasen Matkustin Albaniaan. Statovci jäi vielä odottamaan, sen sijaan tartuin Mellasen matkakirjaan, joka kertoo suomalaisen eläkeläispariskunnan kokemuksista Albaniassa. Valitettavasti toteutus oli sen verran amatöörimäinen, etten kahdesta yrityksestä huolimatta päässyt pariakymmentä sivua pidemmälle. Harmi sinänsä. Hyvän kustannustoimittajan kanssa kirjasta olisi voinut tulla vaikka miten mielenkiintoinen.

Lopulta palasin Words without bordersin pariin ja jäin lukemaan Fatos Lubonjan tekstejä. Hän on viettänyt vuosia vankilassa ja on ilmeisesti toisinajattelija maassa (en hirveän tarkkaan paneutunut aiheeseen) ja kritisoi kuulemma Ismail Kadareakin. Tämä herätti kiinnostukseni ja tajusin jälleen, miten valtavan vähän tästä maasta tiedän. Luin lopulta Lubonjan novellin Ahlem, joka pohjaa (kaiketi) suoraan hänen omiin vankilakokemuksiinsa ja jonka kautta hän kritisoi Albanian entistä diktaattoria Enver Hoxhaa. Novellina se ei minusta ollut erityisen kiehtova, mutta saipa sitä taas muistutuksen siitä, millaista on elää maassa, jossa yksi väärä sana tai ele voi johtaa vuosien eristykseen.

Tässä vielä pieni nosto tuosta novellista:

At that exact moment, a trembling voice echoed from the back of the room

”Stand up! The greatest man of the nation is being buried!

We were all on the verge of standing, even the policemen. Then we recognised Ahlem’s voice.

We remained seated yet nobody dared to laugh at the madman.

They began to throw the first spadefuls of earth on the dictator’s coffin.

Tällainen oli oma kurkistukseni albanialaiseen kirjallisuuteen ja Albaniaan. Luitko sinä jotakin albaniaksi alunperin kirjoitettua?

Kesäkuussa onkin sitten ihan toisenlaisen kielen ja kulttuurin vuoro, kun lähdetään etsimään hollanninkielistä kirjallisuutta. Mitä lie tästä löytyykään, mielenkiintoista.

Huhtikuun kieli oli unkari

Huhtikuussa oli Kuukauden kieli -lukuhaasteessa unkarin vuoro. Kiinnostavaksi sen tekee tietenkin se, että unkari on suomen sukulaiskieli. Ei yhtä läheinen kuin viro, mutta yhtäläisyyksiä kumminkin on, kieliopissa kai enimmäkseen.

Unkarista on käännetty suomeksi suhteellisen paljon kirjallisuutta. Ensimmäiseksi tulee mieleen Nobel-palkittu Imre Kertész, mutta yhtä lailla minuuttinovelleistaan tunnettu Istvan Örkeny, romaanikirjailija Sándor Márai tai dekkaristi Vilmos Kondor. Suomi–Unkari Seuran sivuilta löytyy varsin kattava lista suomennetuista unkarilaisteoksista, jos ken lukemista etsii.

Omalla kohdallani huhtikuu meni lähinnä unkarinkielistä kirjallisuutta pohdiskellessa. Minulla on itse asiassa yksi kirja jopa kesken (ollut vuosia, palaan siihen aina uudestaan, mutta ajattelin saada sen tänä vuonna luettua loppuun), ja muuten lukemista etsiessäni törmäsin englanniksi käännettyyn novellikokoelmaan, jonka saattoi ladata netistä ilmaiseksi luettavakseen. Teinkin niin, mutten ehtinyt siihen sen kummemmin vielä tutustua.

Lopuksi luin Istvan Örkenyn pari minuuttinovellia englanniksi, kun niihin Short Story Projectissa törmäsin. Oli kiehtova palata niihin uudestaan parinkymmenen vuoden jälkeen. Luin nimittäin niitä opiskeluaikoinani suurella innostuksella, mutta yksikään tarina ei sellaisenaan ollut jäänyt mieleen. Nyt luin niitä uusin silmin. Nehän todella ovat mainioita. Täytyykin palata tarkemmin uudestaan kirjaston- tai divarinkirjojen muodossa. Jokin minua näissä unkarilaisissa kiehtoo, ja itäeurooppalainen kirjallisuus muutenkin.

Toukokuussa onkin sitten albanian vuoro, eli Euroopan itälaidalla pysytellään. Rasti on vaikea, sillä mieleen tulee vain yksi kirjailija: Ismail Kadaré. Häneen kannattaa toki tutustua, mutta löytäisikö myös jotakin muuta?

(Lisäys heti perään: annan vinkin, kun kerran tähän törmäsin: Pienkustantamo Aviador on julkaissut albanialaisen nykyrunouden antologian nimeltä Olipa kerran toivo, eli jos runoutta etsii, niin tällainenkin on olemassa!)

Luitko sinä jotakin unkariksi alunperin kirjoitettua huhtikuussa?

Helmet 2019 ja ensimmäinen vuosineljännes

Ajattelin tänä vuonna jakaa Helmet-koosteen neljään osaan ja samalla kirjoittaa muutaman rivin kustakin kirjasta ja miksi ne osuivat valittuun haastekohtaan.

Tammi-maaliskuussa sain luettua kokonaan viisitoista kirjaa (joista yksi kuunneltu); suurimmasta osasta olen blogannutkin, mutten kaikista. Eli nämä kohdat on nyt täytetty:

Helmet 2019 15/50

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot Aukje Vergeest: Les yeux dans les yeux Vincent van Gogh – Museokauppahankintojani. Käy Van Goghin elämän ja taiteen läpi lyhyin, mutta kattavin tekstein, joita kuvat täydentävät. Kannessa on Van Goghin omakuva.

2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettäAnja Snellman: Lähestyminen Ensimmäinen Snellmanini vuosiin, ihastuin. Kirjassa etsitään ajatuksen tasolla huumeriippuvaisen ja moniongelmaisen nuorukaisen isää ja samalla syitä siihen, mikä on suistanut hänen elämänsä raiteiltaan.

3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lueMila Teräs: Jäljet – romaani Helene SchjerfbeckistäVierastan minä-muotoisia elämäkertaromaaneja. Kirja piirsi kuitenkin selkeän kaaren Schjerfbeckin elämästä, mikä sinänsä kiinnosti.

7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynytHannu Mäkelä: Muistan – Vapaus Niitä oli todella monta, mistä ilahduin! Oli mielenkiintoista kulkea samoissa maisemissa Mäkelän kanssa ja nähdä ne toisin silmin. Helsinki, Pariisi, Bretagne, Venetsia, Liguria, Theresienstadt, Tallinna, Pietari… olen jo unohtanut, mitkä kaikki.

8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen Märta Tikkanen: Århundradets kärlekssaga – Vuosisadan rakkaustarina on nykyklassikko, eikä pelkästään feministisessä mielessä. Kuuntelin kirjan Märtan itsensä lukemana, ruotsiksi, mikä antoi runoihin aivan oman painonsa. Kirjoittanen tästä myöhemmin erikseen. Teki suuren vaikutuksen.

11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassaAnnastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin – totuuksia ranskatar-myytin takaaKirja, josta en pitänyt. Käsittelee pariisittaren ja ranskalaisen naisen asemaa Ranskassa feministisestä näkökulmasta mediakuplan sisältä. Väsyttävä yksisilmäisyydessään.

13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirjaMarkus Majaluoma: Haikaroiden vauva – Ainoa kirja toistaitseksi, jonka olen lukenut nimenomaan haastetta varten. Majaluoman kuvituksista pidän, ja ne toimivat myös tässä, mutta teksti olisi hyvä olla jonkun toisen kirjoittama. Luin e-kirjana, testasin samalla kuvakirjoja tässä muodossa.

15. Kirjassa käsitellään jotain tabua Henna Mäkelin: Kuolema – kaikki mitä olet aina halunnut tietääMäkelin mainitsee useamman kerran surun olevan nykyään tabu suomalaisessa yhteiskunnassa. Myös kuolemasta on tulossa tabu, kun se halutaan (amerikkalaiseen tapaan) pyyhkiä näkymättömiin. Ei hyvä suunta, mitä kirjakin painottaa.

29. Kirjassa nähdään uniaNatsume Sōseki: BotchanShikokun saarelta opettajan pestin saanut Botchan näkee unia oppilaiden kiusattua häntä. Ei oikein osunut muihin kohtiin.

36. Kirjassa ollaan yksinKyllikki Villa: PakomatkallaVilla matkustaa yksin ja pohtii paljon yksinoloa, joka ei ole sama kuin yksinäisyys. Vaikka kyllähän hän yksinäisyyttäkin pohtii, kun ei ole ketään, jonka kanssa jakaa asioita. Hän on kuitenkin sen verran sosiaalinen luonne, että ystävystyy helposti, ainakin hetkittäin, kuten matkalla on tapana tehdä.

40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia Laura Manninen: Kaikki anteeksiMielenterveysongelmista romaanissa puhutaan ihan tätä sanaa käyttäenkin, jopa niin, että nainen kysyy mieheltä että onko sulla ollut mielenterveysongelmia. Jos oikeassa elämässä tuoreelle rakastetulle näin päräytettäisiin, voisi tulla ongelmia, luulen.

42. Kirjailijan nimi viehättää sinua L. Onerva: Mies ja nainenOi kyllä viehättää! Missä ovat nykyään kirjailijoiden taiteilijanimet, näin ytimekkään runolliset?

43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksiNaja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja.Jos 25-vuotiasta pidetään aikuisena, niin sitten kyllä. Äiti käy läpi kuolleen poikansa elämää ihan alusta loppuun asti ja suree samalla.

45. Kirjan nimessä on kieltosanaJohannes Mario Simmel: Ei aina kaviaaria – Toisen maailmansodan aikaisiin tositapahtumiin ainakin joltain osin perustuva vakoojaseikkailukertomus, jossa ruoalla on suuri merkitys. Ei sen aina kaviaaria tarvitse olla! Tiiliskiviromaani, johon palannen myöhemmin.

47. Kirjassa on alle 100 sivua Claes Andersson: Mörkrets klarhet – Runoteokset ovat usein alle satasivuisia, niin tämäkin. Kaunis pieni teos, jolla aloitin ruotsinkieliseen kirjallisuuteen tutustumiseni, alkukielellä siis.

Pieni kevätkatsaus

Yksi neljäsosa vuodesta on kulunut ja on aika tehdä pieni välitilinpäätös. Eli miten on mennyt kevättalvi ja mitä on odotettavissa keväälle ja kesälle?

Vuoden alkupuoliskolla yllätin itseni innostumalla e-kirjoista. Luin niitä kaikkiaan yksitoista, ja ainakin kolme on yhä kesken (ja muutaman siirsin suosiolla sivuun).  Lisäksi kuuntelin yhden runoteoksen. Haluni tutustua kotimaiseen nykykirjallisuuteen ja sitä kautta siihen, mitä ja mikä Suomi nykyään on, jatkui koko kevättalven.

Luin itselleni epätavallisesti ja jostakin syystä erityisen paljon kuolemasta ja surusta. En oikein tiedä, mikä asiassa minua juuri nyt näin paljon kiinnostaa, mutta ehkä kyse on samasta: näiden teosten kautta on piirtynyt omalla tavallaan kuva suomalaisesta tai ylipäänsä pohjoismaisesta nyky-yhteiskunnasta. Yksi asia tuntuu lukiessa nousevan jatkuvasti esiin: lääkkeiden ja lääkityksen yleistyminen. Kemiallisilla lääkkeillä hoidetaan alkoholismia, huumeriippuvuutta, masennusta, unta, surua, tunteita ja varsinaisia sairauksia. Ja tapetaan tai yritetään tappaa itsensä.

Toinen erityispiirre kevättalven lukemistossani oli päiväkirjamaiset ja fragmentaariset teokset. Ehkä nämä juuri sopivatkin e-kirjamuotoon? Pitkiä romaaneja en siinä muodossa vieläkään oikein jaksa lukea. Mutta nämä lyhyehköt huomiot elämästä, ne toimivat mainiosti. Lisäksi olen innostunut lukemaan jälleen taiteesta, tosin vain muutaman kirjan luin kokonaan, muuten yleisesti selaillen ja paikoin lukien. Lähinnä olen ryhtynyt penkomaan omaa kirjahyllyäni, nautin tästä valtavasti.

Helmet-haastekin on siis täyttynyt yllättävän mukavasti, seuraavassa postauksessa siitä enemmän. Kuukauden kieli -haasteeseen ajattelin tänä vuonna lukea novellien lisäksi kokonaisia kirjoja ko. teemakuukauden aikana, mutta eipä ole onnistunut. Sen sijaan olen jo lukenut lokakuun kieleen tanskalaisen kirjan ja kesken ovat tammikuun korea ja helmikuun norja. No, käyhän se näinkin. Loppuvuodesta tehdään sitten yhteenveto ja katsotaan, mitä löytyi.

Muuten olen ilmoittautunut Hemulin kirjahyllyn Maailman ympäri 80 päivässä -haasteeseen, johon aion lukea novelleja (mutten ole vielä tehnyt mitään asian hyväksi), ja eilen (!!) hoksasin että Kirjasähkökäyrän Mai on jo tammikuussa lanseerannut Kirjahyllyn aarteet -lukuhaasteen, johon aion tottakai osallistua. Kevät ja kesä kun tulevat olemaan oman kirjahyllyn penkomista.

E-kirjat, keskeneräisetkin, jäävät siis nyt sivurooliin ja mm. näillä jatketaan:

Olen aloittanut alimmaisesta eli Roman Polanskin omaelämäkerrasta Roman par Polanski. Luen sitä ranskaksi ja sivuja kirjassa on yli 700, joten etenen suhteellisen hitaasti. Sen jälkeen tulevat Bo Carpelanin Alkutuuli, johon aion vihdoin keskittyä, sekä George Orwellin Burmese Days, jonka löysin vuosia sitten divarista. Nyt on sen aika.

Elokuvien suhteen kevättalvi ja alkukevät on ollut melko vilkasta, olen katsonut tähän mennessä 13 elokuvaa, joista kuusi teatterissa. Suurin osa leffoista on ollut hienoja ja mielenkiintoisia, mutta muutama huonokin joukkoon mahtuu. Olen toisinaan yrittänyt elokuvista kirjoittaa, mutta kirjat ovat tässä kohtaa vieneet voiton. Ehkä palailen niihin kuitenkin vielä.

Helmetin elokuvahaaste on siis täyttynyt samaan tapaan kuin lukuhaastekin, eli toistaiseksi ilman suurempia vaikeuksia. En odota saavani koko listaa täyteen, mutta katsotaan, miten tämä tulee etenemään. Ihana on kuitenkin palata elokuvien pariin, ja tarkoitan nyt nimenomaan elokuvaa, cinema, en viihde-elokuvia, movies. Näillä kahdella kun on vissi ero.

Maaliskuun kieli oli islanti

Kuukauden kieli -haasteen kolmantena teemakielenä oli islanti. Odotin tätä itse mielenkiinnolla, sillä opiskelija-aikoinani olin sen verran suuri islanninkielisen kirjallisuuden fani, että olin jo päätyä maahan vaihto-oppilaaksi, kunnes käänsin kelkkaani ja lähdin aivan toiseen suuntaan. Mutta islanti oli siis pop. Se tuntui vastaavan siihen, mitä kaipasin  – ja olevan samalla täydellinen vastakohta suomalaiselle (inho)realistiselle kirjallisuudelle, jonka koin hyvin vieraaksi. Puhun nyt erityisesti Vigdis Grismdottirista ja hänen teoksistaan Metsän tyttö, Kannastie 7 ja Nimeni on Isbjörg: Olen leijona. Muitakin luin, mutta Grimsdottir meni minuun sisuskaluja myöten.

No. Nyt on eri aika, eivätkä kirjaston kovakantiset paperikirjat ole lähelläni. Selailin e-kirjojen valikoimaa, ja Sjón olisi sieltä erityisesti kiinnostanut, mutta en jaksanut nyt lukea mitään englanniksi. Dekkarit taas ovat niin kamalan pitkiä, ja kun en nimiä tunne, en niihinkään tarttunut. Eikö dekkareita voisi joskus kirjoittaa vaikka pienoisromaanin muotoon tai edes max 200-sivuiseksi?

Joten tältä erää kokonaiset kirjat jäivät ja lopulta luin yhden ja sitten toisen novellin, molemmat jälleen sieltä jo tutuksi tulleesta Words without borders -sivustolta. Islanniksi kirjoitettuja novelleja ei ollut monta, luin kaksi ensimmäiseksi silmiin osunutta.

Ensimmäinen oli Arngunnur Árnádottirin (s. 1987) Bus Sequenses. Pidin asetelmasta, bussimatkat ovat kiehtovia. Novelli on jaettu viiteen kohtaamiseen, samojen ihmisten eli kertojan ja bussissa matkustavan tytön kohtaamisiin. Kuten Suomessa, he kulkevat samalla bussilla joka päivä, tunnistavat toisensa ja heidän katseensa kohtaavat, mutta he eivät koskaan vaihda kuulumisia, eivät edes tervehdi, mutta vaihtavat katseen kääntyäkseen sitten nopeasti pois. Tähän asti tarina oli kiehtova. Mutta sitten tyttö pudottaa muistikirjansa ja kertoja lähtee seuraamaan häntä ja kohtaa hänet hänen työssään, eikä siinä sitten mitään. Jotenkin lössähti koko juttu. Alku oli kuitenkin hyvä, ja siinä mielessä toi mieleeni viime kuussa lukemani norajalaisen bussitarinan, joka niin ikään alkoi hyvin, mutta lössähti. Mikäs näissä busseissa oikein on, etteivät tarinat kanna pidemmälle?

Toinen novelli oli Gyrðir Elíassonin (s. 1961) House no. 451, joka olikin yllättäen tieteisnovelli, sillä se sijoittui vuoteen 2072. Kertojan kodin vieressä on unohdettu talo, joka on rakennettu vuonna 2010, ja nostalgiaan taipuvainen kertoja jää miettimään, millaista talossa olisi ollut esimerkiksi vuonna 2012 (jolloin novelli on julkaistu). Vuoden 2072 nykyisyyttä kuvastaa kirjallisuuden katoaminen lähestulkoon kokonaan, kukaan ei kirjoita, varsinkaan käsin paperille, lapset leikkivät virtuaalitodellisuudessa ja kodin seinää koristaa jättimäinen ruutu, kirjoja talossa ei suvaita. Niinpä nostalginen kertoja haaveilee voivansa matkustaa ajassa taaksepäin, vaikkapa tuohon vuoteen 2012, ja hetkeksi siinä jopa onnistuu… Tässä novellissa oli taianomainen tunnelma, vaikka sitä entistä Islantia en siitä tunnistanutkaan, ja ehkä juuri se oli kirjoittajan tarkoituskin: Islantikinko katoaa…

Voi olla, että tartun vielä johonkin islantilaiseen teokseen tämän vuoden aikana, saa nähdä, jokin tuossa maassa jaksaa kiehtoa.

Huhtikuussa onkin sitten unkarin vuoro, joka on sukulaiskielemme. Tähän on jo muutama idea, mutta saa nähdä, ehdinkö kokonaisia kirjoja tälläkään kertaa tähän kohtaan, vai mennäänkö taas novelleilla. Ehkä.

Luitko sinä maaliskuussa jotakin islannin kielellä kirjoitettua?

Helmikuun kieli oli norja

Kuukauden kieli -haasteen toisena kielenä oli tänä vuonna norja. Luvassa olisi siis jotakin suhteellisen tuttua ja samalla sopivasti vierasta. Miten meni?

Olin jo etukäteen tutkiskellut, mitä norjankielinen kirjallisuus sisältää Ibsenin, Hamsunin ja dekkareiden lisäksi, ja tajunnut ilokseni olevani paitsi ruotsin- myös norjankielisen kirjallisuuden kasvatti. Sillä norjalaisiahan ovat Kasper, Jesper ja Joonatan, Hammaspeikko ja Hyppelihiiri Myökkipyökkimetsässä, suuret lapsuudensuosikkini! Vähän isompana muistan lukeneeni Sofian maailmaa, ja siihen olisikin ollut hauska palata nyt uudestaan, mutta eipä sitä e-kirjana kirjastosta löytynyt. Kuten ei paljon muutakaan: ei Linn Ullmania, ei Erlend Loeta. Dekkareita ja Knausgårdia, siinä koko saldo. Huomio oli joka tapauksessa kiehtova: lapsena kirjailija, hänen taustansa, kotimaansa, äidinkielensä, sukupuolensa tai mikään muukaan merkitse yhtään mitään, vain kirja itse (ja sen kuvitus), joka on joko hyvä, huono tai jotain siltä väliltä.

Päätin lopulta jättää norjalaiset kirjat tässä kohtaa sikseen ja palata niihin joskus myöhemmin. Sen sijaan luin pari novellia Words Without Borders -sivustolta. Ne valitsin suhteellisen sokkona. Per Pettersonilta (s. 1952) on kuulemma jokunenkin kirja suomennettu ja Gunnhild Øyehaugin (s. 1975) kerrotaan olevan hyvin suosittu kotimaassaan. Näihin kahteen päädyin tekstien lyhyyden lisäksi siksi, että toinen heistä on mies ja toinen nainen ja koska heidän profiilinsa mukaan molemmat ovat palkittuja kirjailijoita (ja Pettersonin tekstin alusta nappasin sanan nuclear war. Sehän kiinnostaa). Tein siis aivan päinvastoin kuin mitä yllä kirjoitin!

Entä sitten tuomio? Pitäydytäänkö pidin / en pitänyt / ihan okei -akselilla? Siinä tapauksessa päädytään viimeiseen. Mitään suurta ihastuksen huudahduksia en ilmoille päästellyt, mutten jättänyt keskenkään.

Per Pettersonilta luin novellin Today you must pray God, joka kertoo ydinsodan pelosta lapsen silmin. Ajankohta on 60-luku ja Kuuban kriisi, eivätkä paikan nimet eivätkä muutkaan sano lapselle mitään, mutta aikuisten pelko tarttuu ja saa omat ulottuvuutensa lapsen mielessä. Novelli oli lyhyt ja loppui jotenkin seinään.

Gunnhild Øyehaugin novelli Light tuntui aluksi kiehtovan salaperäiseltä, kaikki ei ole sitä miltä näyttää, mutta sitten tarina otti käänteen josta en niin pitänyt. Nainen kavahtaa illalliseksi paistamansa lihan hajua ja verta ja vertaa hajuja synnytykseen. Jaahas. Taianomainen tunnelma oli poissa, oltiinkin nykyajassa, keskiluokkaisessa kliinissä kotikeittiössä typerien ja mitättömien päänsisäisten nykyongelmien keskellä. Siihen lisäksi joulu ja nuoruusvuosien väärät valinnat, lapset ja koulu ja mitä vielä. Luin novellin kaksi kertaa, ja molemmilla kerroilla kävi samalla tavalla: ensin sukelsin ihastuneena siihen outoon tilanteeseen jonka sateinen bussimatka avaa ja jossa mikään ei ole sitä miltä se ensin näyttää, ja sitten kun tullaan siihen lihakohtaan, kaikki lässähtää ja kiinnostus katoaa. Harmi, sillä alku on todellakin hyvä.

Mutta oli joka tapauksessa kiehtovaa tehdä pieni kurkistus naapurimaahan Ruotsin toisella puolen. Tuttua ja tuntematonta. Täytyy jatkaa tutustumista.

Maaliskuussa onkin sitten islannin vuoro. Tätä oikeastaan odotan paljon, rakastin nuorena islanninkielistä kirjallisuutta, mutta sitten kadotin sen. Josko tulisi uusi valaistus?

Luitko sinä helmikuussa jotakin norjan kielellä alunperin kirjoitettua?

Tammikuun kieli oli korea

Kuukauden kieli 2019 -lukuhaaste alkoi korean kielellä, jota puhutaan Korean niemimaalla niin etelässä kuin pohjoisessakin. Siksi nuo kaksi lippua. Minä kun haluaisin jonakin päivänä nähdä heidät yhdessä taas, ei ole oikein muiden valtioiden jakaa toisia valtioita mielivaltaisesti ja omien pyrkimystensä vuoksi.

Koreoiden jaon ja mahdollisen yhdistymisen joskus hamassa tulevaisuudessa lisäksi mietin sitä, miten vähän Koreasta tiedän. On Etelä-Korea ja on Pohjois-Korea, hyvä on, mutta mikä on se kansa jonka väliin on väkipakolla vedetty raja? Entä miten se näkyy kirjallisuudessa? Miten paljon ehdin aiheeseen tutustua kuukauden aikana? Vähän, hyvin vähän, jouduin toteamaan, sillä tammikuussa en ylipäänsä ole ehtinyt kauheasti lukemaan. Entä minkä verran on korealaista kirjallisuutta ylipäätään tarjolla käännettynä? Japanilaista kirjallisuutta on jo aika runsaasti, kiinalaista jonkin verran, mutta korealaista kirjallisuutta on alettu kääntämään meillekin vasta aivan viime vuosina. Mutta sitten onkin putkahdellut kirja toisensa jälkeen, mikä on ollut mukava panna merkille.

No, miten minun korea-kuukauteni sitten meni? Noin niin kuin lukemisenkin suhteen, eikä pelkkien pohdintojen? Olin vakaasti päättänyt, että tänä vuonna luen myös kokonaisia kirjoja kunkin kuun aikana novellien lisäksi. Varasin heti pari e-kirjaa kirjastosta. Aloitin  monen kehumalla Sun-mi  Hwanin aikuisten sadulla Kana joka tahtoi lentää, mutta kauniista kuvituksesta huolimatta lopetin jo aivan alkuvaiheessa. Liian moralisoiva ja opettavainen minun makuuni, eikä äitiysteemakaan innosta. Tämä siis siitä huolimatta, että olen toki aiheesta samaa mieltä, ei ole kanan eikä muunkaan tuotantoeläimen paikka häkissä. Mutta ei. Väliin jäi.

Myös pohjoiskorealaisen Bandin Syytös jäi väliin, sillä minua vaivaa epäilys. Se vaan tulee niin täydelliseen saumaan, se on niin täydellisen sopiva läntiseen (lue: amerikkalaiseen) narratiiviin Pohjois-Koreasta ja se niin täydellisesti käännettiin heti kaikille mahdollisille länsimaisille kielille. Ehkä tartun siihen jonakin päivänä ja luen samalla, mitä siitä muualla kuin angloamerikkalais(suomalais)essa mediassa on kirjoitettu. Ranskalaisessa ainakin näytti olevan vähän toista näkökulmaa. Mutta ei nyt. Nyt halusin jotakin muuta.

Seuraavaksi tartuin Kyung-soon Shinin romaaniin Pidä huolta äidistä, joka kiinnosti aiheensakin puolesta. Teos alkaa mielenkiintoistesti, mutta kirja saapui huonoon aikaan, enkä ehtinyt siihen keskittyä ja aika loppui kesken. Palaan siihen kyllä vielä, venyvätköön siis aikataulut…

Lopulta palasin takaisin novellien ja runojen pariin kuten viime vuonnakin. Words without borders -sivustolta valitsin ensin Ko Unin runoja ja sitten suhteellisen sattumanvaraisesti kaksi novellia: Sim Sangdaen Beauty ja Oh Jung-Heen Garden of my childhood. Näihin nimenomaisiin teksteihin päädyin siksi, että Sangdaen mainittiin käyttävän korean kieltä taitavasti (englanninnoksessa tämä ei kyllä tullut mitenkään mainittavasti esiin) ja Jung-heen kerrottiin olevan kotimaassaan tunnettu novellisti, minkä lisäksi hänen kertomuksessaan on viittauksia Korean sotaan, joka minua kiinnostaa.

Mutta totta puhuen kumpikaan ei tehnyt suurtakaan vaikutusta. Sangdaen tarina vie Etelä-Korean koillisrannikolle, likaiseen ja ikävään muistojen satamakaupunkiin, missä paikallisen prostituoidun toinen poika pakenee kirjojen pariin ja toinen, silmäpuoli, seuraa vierestä kun irstaat äijät panevat heidän karvatonta äitiään. Kylän kaikki miehet pikkupojista ukkoihin nauravat hutsuäidille, mutta toisaalta himoitsevat pormestarin kaunista nuorta tytärtä, jonka puhtaus tahriutuu kateuden vereen. Tarina etenee melkeinpä episodimaisesti ja jäin välillä miettimään, miksi jatkan lukemista. Sangdae, ainakin tämän kertomuksen perusteella, on niitä mieskirjailijoita, jotka nauttivat irstaasta, likaisesta ja vastenmielisestä kuvauksesta ja jotka haluavat saada lukijan kokemaan olonsa inhottavaksi. Njaah. Ei minulle.

Oh (tai ihan vaan O) Jung-heen kertomus etenee yllättävän samalla kaavalla kuin Sangdaenkin, mutta tässä ei ole sellaista vastenmielistä sivumakua. Ei ollenkaan. Kuten Sangdae, myös Jung-hee antaa näkökulman lapselle. Perhe on paennut sotaa johonkin pikkukylään, jossa he ovat ulkopuolisia ja siksi karsastettuja. Isoäiti varastaa kanoja, jotka ”eivät kuulu kellekään” ja perhe saa niistä syödäkseen, ja kertojatyttö varastaa äidiltä kolikoita saadakseen karkkia. Se alkuun mainittu sota on kaukana ja lähellä, se kuuluu jostakin kaukaa ja muistuttaa isästä, joka on poissa.

Hmm. Nyt kun tätä postausta kirjoitan, huomaan, että molemmat kuvaavat rikkoutunutta perhettä: Sangdaen tarinassa perheen pää eli isä on aina merillä, hän on ainoa, joka ei tiedä vaimonsa olevan satamakylän yleinen nainen. Jung-heen tarinassa isä on puolestaan vedetty sotaan, hän on poissa. Pitkä poissaolo alkaa häivyttää isää pois perheenjäsenten mielistä, jotka salaa alkavat toivoa ettei tämä tulisi ollenkaan takaisin.

Koreassa perhesuhteet ja ylipäänsä hierarkiasuhteet myös työpaikoilla ovat hyvin tärkeitä – kertovatko nämä tarinat omalla tavallaan tämän perinteen rikkoutumisesta? Kulttuurin rikkoutumisesta? Ja eikös se romaanikin, se Pidä äidistä huolta, ole teemaltaan samanlainen, siinä perheestä katoaa äiti?

Oikeastaan aika mielenkiintoista. Ja surullista.

Lopulta palasin vielä Ko Uniin. Luin nyt, että hän on vuonna 1933 syntynyt runoilija, joka soti Korean sodassa ja ryhtyi sen jälkeen buddhistimunkiksi, oli vankka demokratian puolustaja ja jossain vaiheessa vahva ehdokas Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksikin. Lukemani runot on käännetty englanniksi, ne ovat melko pitkiä, ja se tietty buddhalainen viisaus yhdistettynä sodanvastaisuuteen tulee niissä esiin. Pidin niistä kovastikin. Minuun tällainen yhdistelmä tuntuu iskevän. Jotain tällaista voimakasta yhteiskunnallisuutta kaipaisin kotimaahankin. Tässä pieni katkelma (aika kaukana niistä buddhalaisista viisauksista, mutta kumminkin):

What has been paralyzed by greed for rapid growth,
what has made us crazy by unlimited competition,
what has become intoxicated by generations in power
should be got rid of one by one, through and through,
with the pain of writing on our bones
and of having our flesh torn off.
There should be glory for tens of thousands
instead of banquets for just one or ten.

– Ko Un, katkelma runosta A poem I did’nt name

Pätee nykyään aika moneen muuhunkin maahan.

Tällainen oli oma kurkistukseni koreankieliseen kirjallisuuteen. Helmikuussa onkin norjan vuoro, ja olen pientä etsimistä jo tehnyt, ja ihmetellyt, että eikö norjasta käännetä tällä hetkellä mitään muuta kuin dekkareita. Ja ovatko ne kaikki jotain splätterikauhudekkareita? En todellakaan tiedä, mihin tarttua. Psykologiset tai yhteiskunnalliset trillerit voisivat kyllä kiinnostaa. Saa ehdottaa! (Toistaiseksi olen valinnut luettavakseni Ibseniä…)

[Kiitokset Marikalle ja Paulalle vinkeistä, on norjasta nähtävästi paljonkin käännetty, mikä helpotus! Huomasin nyt, että olin katsonut vain kirjaston e-kirjavalikoimaa, joka rajoittuu vain dekkareihin…]

Luitko sinä tammikuussa jotakin korean kielellä alunperin kirjoitettua?