Avainsana-arkisto: kesken jääneet

Kevään ja kesän kuusi kesken jäänyttä kirjaa

Yleensä sitä kirjoittaa vain niistä kirjoista, jotka on lukenut loppuun. Mutta entä ne, joita on aloittanut, kiinnostuksella, joskus innostuksella, toisinaan vähän epäillen, ja jotka kuitenkin ovat syystä tai toisesta tyssänneet jo alkuvaiheessa tai jopa puolen välin paikkeilla? Näin on käynyt kevään ja kesän aikana käynyt näille kuudelle kirjalle. Useammallekin, itse asiassa, mutta näiden kanssa sinnittelin enemmän tai vähemmän pitkään, mutta lopulta luovutin.

Satu Vasantola: En palaa koskaan takaisin, luulen. Tartuin teokseen Vasantolan hesarilaisen toimittajataustan vuoksi, minua kiinnosti, millaisen romaanin hän on kirjoittanut. Samoin minua kiinnosti aiheen ajankohtaisuus, maahanmuuttajien ja suomalaisten yhteiselämä. Muut teemat olen tainnut jo unohtaa. Luin ehkä viitisenkymmentä sivua, mutta en oikein innostunut, en kerrontatavasta enkä dialogista. ”Toimittajan kirjoittama, ja siltä se kuulostaa”, kirjoitin muistikirjaani.

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta. Olen karttanut Pulkkista tähän mennessä ihan tarkoituksellisesti, en ole oikein uskonut, että hän olisi minua varten. Mutta kun hänen kirjojaan kuitenkin kirjablogeissa kovasti kehutaan, ajattelin kokeilla. Lasten planeetta aiheeltaan kiinnosti, nykykaupunkilaispariskunnan ero ja pieni lapsi siinä keskellä. Jäi kesken. Välillä epäilin, että kirja onkin parodia meidän ajastamme, mutta pelkään pahoin että se on sittenkin vakavasti kirjoitettu. Kylmä ja itsekeskeinen kuvaus perhe-elämästä ja sen loppumisesta, ainakin ne ensimmäiset n. 100 sivua. ”Jos tämä on suomalaisuutta, minä pysyn jatkossakin poissa maasta”, kirjoitin muistikirjaani ärtyneenä.

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat. Minulla ei mene hyvin amerikkalaisen kirjallisuuden kanssa, mutta Oikukkaat puutarhat vaikutti sellaiselta, että voisin löytää etsimäni. Kansikin houkutteli. Mutta. Ensimmäinen novelli oli yksinkertaisesti huono Thelma&Louise-toisinto, jossa kaksi amerikkalaista naista lainaa intinaaninaisilta yhden lauseen, otetaan kirveet esiin, tms., ja lähtevät sitten pahoja perheenjäseniä pakoon tai muuta sellaista… Ja loppu kuin Hollywood-elokuvasta. Mamma mia. Jos Eugenides on ”amerikkalaisen kirjallisuuden kärkinimi”, niin mitä odottaa niiltä muilta? En tiedä. Kovasti tätäkin kehutaan, mutta en kyllä ymmärrä, miksi. Yritin toista novellia vielä, mutta tyssäsi heti alkuun ja luovutin suosiolla.

Hiromi Kawasaki: Sensein salkku. Japanilainen kirjallisuus kiinnostaa, mutta siitä huolimatta epäröin Kawasakin suhteen. Arvaukseni osui oikeaan, ei ollut minulle. Kirjoitin ylös: ”Pitkäveteinen, turha, aika mitäänsanomaton, nostalginen ja kieleltään jotenkin vanhanaikainen. Töksähteleväkin.” Sinnittelin puoliväliin, mutta sitten se jäi. Pikkusievää kerrontaa aikuisen naisen ja hänen iäkkään professorinsa ystävyydestä. Izakaya-kohtaukset menettelivät vielä, mutta muuten… juu, ei.

Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä. Luen aika vähän matkakertomuksia, mutta ajattelin kokeilla. Tämä löytyi kirjastosta e-lainana. Mutta, mutta… Kustannustoimittaja, joka lähtee itseään etsimään ja espanjaa opiskelemaan Etelä-Amerikkaan ja pyörittää samalla ”iloista taloa” toisen suomalaisnaisen kanssa, tekee välillä vähän etätöitäkin kun ne luettavat käsikirjoitukset vihdoin saapuvat maahan. Krhm. En ole erityisen innostunut lukemaan opiskelukuvauksia, enkä näitä lemmenleikkejäkään, joten jätin väliin, vaikka hiukan sikäli harmitti, että Etelä-Amerikasta olisin kyllä mieluusti lukenut.

Kristiina Wallin & Hanna-Mari Heino: Puutarhakirjeitä. Puutarha ja kirjeenvaihto ovat aiheita, jotka kiinnittävät heti huomioni. Mutta kaksi suhteellisen tuntematonta runoilijaa? Tai no, suhteellisuus on suhteellista, ovathan he kumpikin useita teoksia julkaisseet ja kai palkintojakin voittaneet. Tuntemattomia kuitenkin minulle. No, kokeillaan kuitenkin, ajattelin, kun kirjastossa kirja osui kohdalle. Ei napannut. Ei tämä minusta oikein kirjeenvaihtoa ollut, puutarhakin melkein sivuosassa, ja liian maalailevaa, liian runollista, vähän väkisin tehdyn oloista. Yritin kauheasti, pääsin melkein puoliväliin, mutta jätin sitten kesken.

Kesken jääneistä kirjoista on kirjoittanut myös Kirjojen pyörteissä -blogin Jenny, jolta idean osin nyt nappasinkin. Aiemmat omat kesken jääneet kirjat löytyvät tägin alta.

Takkuileva 101 kirjaa -haaste

lue_kirja
Oi minä niin yritin! Mutta ei siitä mitään tullut.

Innostuin vuoden alussa Ylen 101 kirjaa -haasteesta, mutta miten sen kanssa on käynyt? Kuukausi on takana – se ei ole paljon, mutta kertoo sitäkin enemmän.

Ei siis ole mennyt kovin hyvin. Kaksi ensimmäistä lukuyritystä meni heti mönkään: Edith Södergranin kirja olikin ruotsiksi, ja vaikka olen päättänyt palata ruotsin kielen pariin, eivät 1920-luvun runot ole ehkä se otollisin alku. Pentti Saarikoski olisi ollut suomeksi ja sen olisi voinut ladata omalle koneelle – mutta sitä varten olisi pitänyt hankkia taas joku uusi tili, joten jätin väliin.

No, seuraavaksi päätin lukea suoraan verkossa Anja Kaurasen Sonja O:n. En erityisesti välittänyt sen kielestä, ja vaikka kuitenkin aloin jo päästä vauhtiin ja innostua, en parin illan jälkeen enää jaksanutkaan.

Eipä lannistuta, ajattelin, ja lainasin seuraavan e-kirjan. Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie kiinnostaa aiheensa puolesta ja ajattelin, että sen voisin lukea uudestaan. Pääsin siihen asti, kun se mies käy siellä omakotitaloalueella ja yrittää ostaa talon, muttei saakaan sitä. En päässyt yli mielikuvieni, joissa suomalaisneuroottinen Hotakainen (erotuksena Woody Allenin amerikkalaisneuroottiselle hahmolle) itse se siellä juoksentelee Pakilan omakotitaloalueella ja eroottishieroo tyhjässä asunnossa kosketuksenkipeitä rouvia. En ole Hotakais-fani. En välitä hänen kielestään, enkä pääse sisään hänen maailmaansa. Joten miksi kidutan itseäni vain jonkun haasteen takia, mietin, ja palautin e-kirjan.

Seuraavaksi koitin lukea Saima Harmajan runoja. Ovathan ne kauniita, mutta eivät minulle. Saima on niin sairas ja sydämensä raskas, en minä jaksa. Huomaan jälkikäteen, etten muista niistä mitään ja etten ollut edes varma, kenen runoja tulinkaan lukeneeksi. Ei kovin vakuuttavaa.

Joten miten tästä eteenpäin? Olen todennut, etten tosiaan välitä e-kirjoista. Tuijotan tietokoneen ruutua tarpeeksi päivisin, illalla se ei innosta. Kirja ei tunnu kirjalta ruudulla. En näe sivunumeroja, en tunne paperia. En voi plärätä sitä mieleni mukaan.  Tarina voi tarttua, mutta se liekki jää väpättämään ja sammuu. Hotakaisen sain luettua paperikirjana, mutta ruudulla en siihen palaa. Copy-paste ei sekään toimi, joten muistiinmerkintöjen tekeminen on hankalaa. Haasteen paksuja kirjoja en edes vilkaissut.

En sano silti vielä luovuttavani kokonaan. Vilkuilen valikoiman kirjoja, yritän siltä käsin saada käsityksen suomalaisesta kirjallisuudestakin. Olisin kyllä toivonut vähän toisenlaisia valintoja listaan. Mitä, en tiedä, mutta en saa näistä otetta.

Kirja, joka oli jäädä kesken: Bo Carpelanin Alkutuuli

Kirjoitettu 27.2.2016, siirretty 7.4.2016

bo_carpelan_alkutuuliEn olisi halunnut, että tässä käy näin. Enkä olisi ikinä uskonut, että jättäisin Alkutuulen kesken. 78 sivun jälkeen.

Bo Carpelan on yksi lempikirjailijoistani. Muistan, uneksin (1980) teki minuun aikoinaan valtavan vaikutuksen. Että kirjallisuutta voi kirjoittaa näinkin! Lensin Carpelanin mukana uniin ja unikuviin, näin kaiken juuri niin kuin hän oli kuvannut. Yhtä lailla olen rakastanut hänen Helsingin kuvauksiaan. Pidän hänen kielestään – vaikkakin suomennettuna –, tunnistan samat kadut, talot, porttikongit… enkä tunnista kuitenkaan, sillä minähän olen vain ohikulkija.

Olin pyytänyt Alkutuulta joululahjaksi ja sainkin sen muutama vuosi sitten. Aloitin lukemisen, mutta se jäi kesken. En osannut keskittyä, mutta ajattelin, että se johtui vain siitä että elämäni oli tuolloin kiireistä, en osannut keskittyä mihinkään muuhunkaan.

Nyt, luettuani ensin Murakamin 1Q84:n, tartuin Alkutuuleen. Eteneminen kangerteli edelleen. Kieli on kaunista, kyllä, ja Carpelan sekoittaa tätä hetkeä, muistoja ja kuvitelmia sellaiseen trombiin, etten pysy kärryillä. Haluan nauttia, mutta keskittymiseni katkeaa. Huomaan jääväni illalla tietokoneen ääreen pikemminkin kuin kömpiväni sänkyyn kirja kädessäni, tuntia kahta ennen kuin nukahtaisin, vain siksi, että olisi vähän enemmän aikaa lukea.

Mikä sitten mättää? Luvut ovat suht lyhyitä, mutta niiden pitäisi varmaan olla vielä lyhyempiä. Ehkä tarina olisi pitänyt kertoa lyhytproosana? Tai ihan reippaasti runona? Nyt vaimo on lähtenyt New Yorkiin ja mies katoaa antikvariaattiinsa ja lapsuuden muistoihinsa ja minä putoan väkisinkin kärryiltä.

Haluaisin löytää jotakin sanomaakin, mutta se kaikki on vain muistoa ja unia. Ehkä se on hyvä niin, ehkä tartun kirjaan toiste, mutta haluaisin niin kuulla jotakin, joka iskee tähän hetkeen, mikä se sitten onkaan.

Tai olihan siellä:

“Tv pursuaa sellaista viihdetahmaa, että ruutu on pestävä ainakin kerran viikossa, ja todellisia vallanpitäjiä ovat amerikkalaisten sarjojen ostajat; heidän sivistyksestään ei ole tietoa. (s. 54)

Paf!! Suoraan päin pläsiä! Ja niin totta!

Miten Alkutuulen kanssa lopulta käy? Olen selaillut sitä tätä postausta kirjoittaessani. Se on täynnä helmiä. Kuten:

“Jos näkisimme kuin lapset, saisivat nuo talot, portaikot, huoneet ja ihmiset kutistuneine varjoineen oikeat mittasuhteensa. Värit hehkuisivat, yllätykset täyttäisivät päivämme, padotusta kaaviosta virtaisi lämpöä.” (s. 16)

“Elää elämäänsä, mitä muuta tekemistä täällä olisi? Syö se voileipäsi, tajua miten ihmeellinen se on.” (s. 29)

“Muista muistella, se vie sinua eteenpäin. Voi Daniel, sinähän olet vielä lapsi, miten iloiset ja tarkkaavaiset silmät sinulla onkaan! Älä hukkaa niitä, Daniel! Ole utelias! Ole tarkkaavainen! Lupaatko?” (s. 34)

“[…] hän sekoittaa yhteen menneen ja äskeittäisen, ja niinhän aika itsekin tekee, kaikki riippuu kaikesta ja muodostaa mieltä hämmentävän ja ihanan mosaiikin, joka muistuttaa unen logiikkaa, niin, jopa ylittää sen […] (s.55)

Niin. Luvut ovat lyhyitä. Tätä kirjaa ei pidä hotkia, sitä luetaan hiljalleen, vaikka siihen menisi vuosia. Se siis siirtyy vierelleni, tuohon työpapereiden päälle. Siitä minä sitä luen, pikkuhiljaa. Pääluettavaksi nostan jonkun toisen, jota luen niin, etten malta tietokoneellani pysyä.

Bo Carpelan
Alkutuuli
Ruotsinkielinen alkuteos Urwind
Suomentanut käsikirjoituksesta Kyllikki Härkäpää
Otava 1993, 285 s.
Saatu joululahjana

Tästä piti tulla Helmetin lukuhaasteeseen merkintä kohtaan Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi. Vaikka se minun unelmani oli kyllä kirjaston puolella! Saisi siitä myös ruksin kohtiin Kirjassa lähetetään kirjeitä sekä Suomalaisesta miehestä kertova kirja (aika hauska ajatella sitä tästä näkökulmasta, suomalainen mies tuo yleensä ihan erilaisia assosiaatioita!)