Mediaa on näet helpompi hallita, kun toimittajat ajattelevat jo valmiiksi oikealla tavalla. (s. 41)
Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun kirja Luokkavallan vahtikoirat – miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä oli lukulistallani tänä kesänä. Pääkaupunkiseudun kirjastoissa se oli kokonaan varattu, mutta onneksi muualta löytyi yksi.
Kukkala ja Purokuru porautuvat erittäin ajankohtaiseen aiheeseen eli median valtaan ja miten se (väärin)käyttää asemaansa auttaakseen vallan pysymistä eliitillä. Kirja avaa erinomaisella tavalla kuvioita lehti- ja mediamaailman kulissien takana. Kiinnostavinta ovatkin nimettöminä tehdyt toimittajahaastattelut. Kun nimiä ei näy (toimittajat erotellaan numeroin, esim. toimittaja 1, T2, jne.), eri asemissa olevat journalistit voivat kertoa hyvinkin suoraan miten heihin ja heidän nimissään kirjoitettuihin artikkeleihin vaikutetaan.
Se ei ole kaunista luettavaa. Meillä hehkutetaan suomalaisen journalismin vapautta, mutta se osoittautuu (lähes) pelkäksi silmänkääntötempuksi. Toimittajat kertovat kuinka toimituspäällikkö muokkaa juttuja tai seisoo selän takana vahtimassa että teksti tulee kirjoitettua kuten on tarkoitettu, tai kuinka omistajaporras sanelee mistä aiheista kirjoitetaan ja miten.
Samoin tulee ilmi toimittajien, poliitikkojen ja suuryritysten yhteistyö. Pienessä maassa kaikki tuntevat kaikki, eikä varpaille kovin herkästi hypitä. Vaikka toimittaja haluaisi kirjoittaa jostakin aiheesta, voi työpaikan menettämisen pelko vaikuttaa aiheen jättämiseen. Onhan toimittajillakin asuntolainat, uudet autot ja lasten harrastukset maksettavana. Olisiko silloin syytä vaihtaa alaa, onkin sitten toinen kysymys. Tai ryhtyä yhdessä kapinaan.
Kiinnostavaa on myös journalismin ja sanomalehtien historian avaaminen, samoin valtamedian puoliporvarillinen näkökanta. Minua kiinnosti kovasti myös EU:n luoma mediastrategia TTIP-sopimuksesta, josta sai kirjoittaa vain positiivisesti, sekä GMO-juttua Ylelle tehneen toimittajan kertomus kohtaamistaan hankaluuksista. Olen lukenut ko. jutun ja ihmettelin kovasti, miksi se haudattiin saman tien näkymättömiin. Myös Jari Hanskan Porttikielto Poriin -dokkarin vaiheet oli hyvä käydä uudestaan läpi. Erittäin kiinnostava dokumentti journalismin, vallan ja elinkeinoelämän (ts. rahan) yhteispelistä, kannattaa katsoa (löytyy osina YouTubesta).
Valtion media ei voi toimia valtiota vastaan tai kyseenalaistaa sen instituutioita. (s. 42)
Kiinnostavia olivat myös media-alan ammattilaisten nimitykset, jotka suuntasivat yllättävän usein pankkeihin, oikeistolaisiin puolueisiin ja poroporvarillisiin viestintäyrityksiin. Toki toisinaan myös vasemmalle tai näiden kahden väliin, mutta oikealle kallistuminen on selvästikin tämän hetken trendi mediamaailmassa. Se nyt ei ole yllätys, vaikka jotain punavihreää kuplaa kovasti kailotetaankin.
[…] kukaan ei kuitenkaan kyseenalaista uutiskielessä käytettävää uusliberalismiin taipuvaista retoriikkaa, kuten kilpailukyky, työn kysynnän kasvu, kestävyysvaje tai sopeutumistoimet. Lista on pitkä. Kukaan ei oikeastaan kyseenalaista sitä, onko tämän poliittis-taloudellisen hegemonian toisintaminen suoraan sellaisenaan mediassa tarpeen, tai miksi asiat ovat niin. (Ylelle määräaikaisena toimittajana työskennellyt ja GMO:sta ja TTIP:stä kirjoittanut Jaana Kivi, s. 35)
Paljon hyvää, mutta jotain kritiikkiäkin: välillä näkökulma kääntyi jo liikaakin vasemmalle ja marginaalissa olevien oikeudet ja ongelmat olisi voinut jättää toiseen kirjaan, tässä ne lähtivät viemään tärkeää aihetta väärään suuntaan.
Erittäin mielenkiintoinen ja ajankohtainen teos joka tapauksessa. Ei ihme, ettei Luokkavallan vahtikoirat ole saanut suurtakaan näkyvyyttä valtamedioissa.
Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru
Luokkavallan vahtikoirat – miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä
Into, 2016
269 sivua
Kansi: Ninni Kairisalo
Lainattu kirjastosta
HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja, keskustelua herättänyt kirja, vuonna 2016 julkaistu kirja.
Aukeamia 