Aujourd’hui, maman est morte. Ou peut-être hier, je ne sais pas.
Näillä sanoilla alkaa Albert Camus’n kuuluisa pienoisromaani L’Étranger, suomeksi Sivullinen. Olen lukenut kirjan kertaalleen parikymppisenä opiskelijana, jolloin se teki lähtemättömän vaikutuksen. Se oli ennen kaikkea tunnelma, päähenkilö Meursaultin sivullisuus omasta elämästään ja sen tapahtumista, joka järisytti minua tuolloin.
Nyt tuosta lukukerrasta on kulunut parisenkymmentä vuotta ja tuntui, että olisi uudelleenlukemisen aika. Huomasin, että kirja löytyy YouTubesta Camus’n itsensä lukemana, mikä kuulosti kiinnostavalta, mutta omalle vielä hiukan vajavaiselle kielitaidolleni sopivammaksi osoittautui toinen, näyttelijä Michael Lonsdalen lukema ja tekstityksillä varustettu versio. Lonsdalen tarpeeksi hidasta ja selkeää lukutapaa kuuntelikin hyvin mielellään, ja se muistutti, miksi alunperin tähän kieleen ja kulttuuriin niin kovasti miellyin.
J’ai secoué la sueur et le soleil. Je compris que j’avais détruit l’equilibre du jour, le silence exceptionnel d’une plage où j’avais été heureux. Alors, j’ai tiré encore quatre fois sur un corps inert, où les balles s’enfonçaient sans qu’il y parût. Et c’était comme quatre coups bref que je frappais sur la porte du malheur.
Audiokirjalla on pituutta kolme tuntia ja kolmetoista minuuttia. Jaoin kuunteluni kolmeen osaan: ensimmäinen osa johdatteli Meursaultin elämään Algeriassa äidin kuoleman jälkeisinä päivinä ja kohtalokkaaseen arabimiehen tappoon, toinen osa käsitteli oikeudenkäyntiä ja kolmannessa osassa odotettiin sellissä kuolemantuomion täyteenpanoa. Etenkin viimeinen osa vaatisi kohdallani useamman kuuntelun tai uudelleen lukemisen, sillä tässä oltiin perimmäisten kysymysten äärellä, jotka liittyivät kuolemantuomion oikeutukseen ja pohdintoihin kuolemanjälkeisestä elämästä tai kaiken loppumisesta.
Jos parikymppisenä koin jollain tapaa samastuvani Meursaultiin, tai ainakin ymmärtäväni tuota olemisen tilaa (kaikki on yhdentekevää, merkityksetöntä, kaikki tapahtuu kuin sivusta seuraten, käsivarren mitan päässä itsestä), kiinnittyi huomioni tällä kertaa pikemminkin siihen, mitä tapahtui Meursaultin ulkopuolella: se, miten yhteisö (oikeuslaitos) tuomitsee hänet ei sen vuoksi mitä hän on tehnyt (tappanut miehen) vaan sen vuoksi mitä hän ei ole tehnyt (itkenyt äitinsä haudalla, uskonut Jumalaan). Oikeudenkäynti on tavallaan vain näytelmää, sillä ne, jotka tuntevat Meursaultin ja tapahtumaan johtaneet seikat (Marie, Masson, Raymond) puhuvat hänen puolestaan, kun taas ulkopuoliset (oikeusoppineet, journalistit, yleisö) näkevät asiat täysin toisella tavoin. Sattumaa ei ole ja kaikki on sattumaa. Välinpitämättömyys äidin haudalla on välinpitämättömyyttä elämän ja Jumalan edessä. Yksittäiset tapahtumat muodostavat kokonaisuuden, jonka sävy riippuu katsojan näkökulmasta. Kaikki on selitettävissä, eikä mikään ole selitettävissä, asiat vain tapahtuvat, kaikki liittyy kaikkeen.
Meursaultin yhdentekevä mutta jollakin tavoin itsestään selvä suhtautuminen elämään, onneen ja kuolemaan alkaa saada säröä vasta sellissä, kun hän joutuu kohtaamaan tietoisuuden omasta tulevasta kuolemastaan. Meursault, joka ei usko Jumalaan eikä siten kuolemanjälkeiseen elämään, saa tosin omansalaisen rauhan sellin ikkunasta avautuvasta maisemasta. Ihminen ei ole lopulta koskaan täysin onneton.
Pieni suuri kirja, joka tuskin jättää ketään kylmäksi saati kysymyksiä ja henkilökohtaisia pohdintoja vaille.
Vielä yksi lisähuomio: Camus on kirjailijana hyvin hienovarainen tarkkailija, jolla on taito nostaa satunnainen sivuhenkilö jopa päähenkilöä mieleenpainuvammaksi. Rutossa (La Peste) se oli romaanikirjailija, joka ei saanut ensimmäistä lukua valmiiksi, koska ei ollut siihen koskaan tarpeeksi tyytyväinen. Sivullisessa se taas on vanha Salamano, joka pieksee koiraansa mutta itkee sen perään kun se karkaa. Kuvaus on niin tarkka vivahteissaan, että on kuin tapahtumia katselisi vierestä, surullisena päätään puistellen.
Albert Camus: L’Étranger
ilmestynyt alunperin vuonna 1942
Audiokirjan lukee Michel Lonsdale
3h13min29sec
Kuunneltu YouTubessa.
HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnän kohtiin kirjablogissa kehuttu kirja (kukapa ei kehuisi) ja kirjan nimessä on tunne (voi kai sen niinkin ymmärtää?).
Aukeamia 