Aihearkisto: päiväkirjat

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja

Sinä sanoit: ”En pelkää kuolemaa. En ole koskaan pelännyt.”
Minä sanoin: ”Minäpä pelkään. Kun kuolen, teidän on poltettava minut, en halua pimeään multaan.”

Minulla meinasi käydä köpelösti tämän kirjan kanssa. Luin sen kirjaston e-kirjana ja olin päässyt varmaan yli puolenvälin, kun yhtäkkiä välistä katosi kymmeniä sivuja. Kun e-kirjassa ei niitä sivunumeroita ole ja kun tämä kirja on hyvin fragmetaarinen, en asiaa ensin huomannut. Ihmettelin vaan, että kylläpä tämä menikin nopeasti ja olipa kirja todella kummallinen ja pinnallinen, teennäinen ja tekotaiteellinenkin, ja ihmettelin, missä se oli se koskettavuus, josta moni kirjabloggari oli maininnut. Että ihan itkeneetkin olivat. Jaa, minkä vuoksi, tuumin, kunnes tulin selanneeksi kirjaa vielä kerran ja totuus selvisi: bugi! Sen takia välistä oli kadonnut kirjan ydin, Carlin kuolema, huumeet, joiden vaikutuksen alla 25-vuotias nuorimies riisuu itsensä alasti ja hyppää ikkunasta murskautuen kirjaimellisesti palasiksi. Samoin puuttuivat kohtaukset sairaalasta, minne perhe ja ystäväpiiri kokoontuu, järkyttyneenä, hyvästelemään rakkaansa. Tapahtumat muuttavat kaikkien hänen  läheistensä elämän, äiti mukaanluettuna. Tai oikeastaan äidin elämän ennen kaikkea.

Sivujen, niiden kertomuksen kannalta oleellisimpien, katoaminen välistä oli oiva oppitunti kirjan dramaturgiasta ja rakenteesta: kun yksi osa puuttuu, muut eivät toimi, ja jos se varsinainen sydän puuttuu, lässähtää kokonaisuus kokonaan ja jäljellä oleva tekstin lukee aivan toisessa valossa. Pelkät kauniit lauseet eivät kosketa, jos kirjailija ei anna itsestään kaikkea, näytä itseään vereslihalla. Näin oli todella käydä, onneksi huomasin viime tingassa mitä oli tapahtunut ja luin puuttuvat sivut. Nyt minäkin itkin, äidin rinnalla.

Mutta miksi sitten kirja tuntui ensin teennäiseltä ja tekotaiteelliselta? Koska kirjoittaja, New Yorkissa jonkinlaista bling-bling-elämää viettävä eronnut ja uudestaan avioitunut tanskalainen runoilija-äiti suree hurmaavan poikansa poismenoa kaipaavin, mutta perin ihailevin ja runollisin sanamuodoin. Kuin Lemminkäisen äiti hän yrittää koota kadonnutta poikaansa kokoon päiväkirjamerkintöjen, pojan kirjoittamien runojen (joista äiti ei ole tiennyt) ja muistiinpanojen sekä sekalaisten muistojen myötä. Äiti on poikaansa kokoon kursiessaan neuvoton, hän ei ole tuntenutkaan lastaan, hän pelkää jo nyt unohtavansa tämän, vaikka toisaalta tietää ettei unohda, poika vain muuttaa muotoaan, asuu magnolian kukissa ja muissa perheenjäsenissä, heidän ilmeissään, olomuodossaan ja muistoissaan. Lopulta karvas totuus tulee ilmi (ja nämä sivut siis bugi ensin kadotti). Poika on ollut huumepäissään, psykoosissa, nappailtuaan sieniä, riisunut itsensä alasti ja hypännyt ikkunasta ja että ei, se ei ole onnettomuus, se ei ole tapaturma, se on omaehtoinen hyppy kuolemaan, joskin huumeiden vaikutuksen alla tapahtunut. Ja se hyppy rikkoo paljon, paljon enemmän kuin pojan oman ruumiin.

Se, mikä minua kiinnosti etenkin ensi alkuun, oli se, miten ihminen jollakin tavalla tietää tulevan kuolemansa, ennenaikaisenkin. Äiti näkee unta, jossa poika kaatuu ja satuttaa itsensä, ja hän herää unestaan ahdistuneena. Poika taas on, kuten äiti päiväkirjamerkinnöistään nyt huomaa, pienestä alkaen puhunut kuolemasta toisella tavalla kuin muut. Ikään kuin luonnollisena tapahtumana, ei pelottavana. Ja: pojan, vanhempiensa avioeron kahtia halkaiseman, menetyksen pelko, joka ilmenee vaikeina hyvästeinä lapsena ja jonkinlaisena haahuiluna elämässä.

Nämä ovat ne asiat, mitkä jäävät mieleeni äidin tuskan lisäksi, tai oikeastaan läheisten tuskan, sillä jokainen reagoi nuorukaisen kuolevan ruumiin vierellä eri tavoin. Äidin elämän pojan kuolema muuttaa. Ura ei enää merkitse mitään (hän sanoo). Seurapiiritapahtumat eivät merkitse mitään (hän oppii sanomaan ei). Tärkeysjärjestys muuttuu kokonaan.

Niin, onneksi huomasin lukea puuttuvat sivut. Luulen, että palaan tähän kirjaan vielä uudestaan, luen sen kerralla läpi kokonaisuutena. Jäi sen verran paljon mietittyttämään sekä teemansa, tyylinsä että sen dramaturgian kaaren vuoksi.

Tästä tulee muuten myös etukäteismerkintä Kuukauden kieli -haasteeseen, jossa on lokakuun kielenä tanska. Enpä olisi arvannut löytäväni siihen näin kiinnostavaa kirjaa ja vieläpä minulle tyystin tuntemattomalta kirjailijalta!

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on ottanut sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja
tanskankielinen alkuteos Har døden taget  noget fra dig så giv det tilbage – Carls bog, 2017
suomentanut Kristiina Huttunen
S&S, 2018
n. 160 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

 

Kyllikki Villa: Pakomatkalla

[…] en ole koskaan nähnyt tätä väliä päivällä. Nostalgiaa. Miksi yhä vaellan? Koen kyllä haltioituneita hetkiä. Mutta en tiedä vieläkään (68-vuotiaana) mitä elämältäni tahdon.

Siitä on jo vuosia, kun luin Kyllikki Villan matkakertomuksen Vanhan rouvan lokikirja. Ihastuin tuolloin hänen tapaansa kirjoittaa ja nähdä maailma. Villasta tuli kuin salaa yksi ihailemistani naisista, jopa esikuvista. Joten nyt, kun selailin taas kirjaston suhteellisen suppeaa e-kirjojen valikoimaa ja törmäsin hänen toiseen lokikirjaansa Pakomatkalla, en epäröinyt kauaa siihen tarttua.

Tällä kertaa (ja ennen tuota kuuluisaa Chilen merimatkaa) hän on lähdössä Afrikkaan, katsomaan isänsä ja tätinsä synnyinpaikkoja. Matkansa päämäärästä hän ei tosin kerro kellekään, tytärtään lukuunottamatta. Ajatus on hänestä itsestäänkin niin hurja ja kenties käytännössä mahdoton (miten mennä Afrikkaan laivalla), mutta hänellä on takanaan suuria suruja ja luopumista, joihin hän haluaa samalla ottaa etäisyyttä. Hän haluaa ottaa koko kotimaahan etäisyyttä.

Joten hän lähtee. Ensin Lissaboniin, sieltä Britanniaan, edelleen Saint Helenan saarelle ja vihdoin, sittenkin, Namibiaan. Kaikkiaan hän on matkassa viisi kuukautta. Hän pysähtyy kuhunkin maahan pitemmäksi aikaa, sillä ei hän vain matkusta, hän tekee samalla töitä, käännöstöitä, vaikka julkaisusta ei ole edes päätetty.  Villa on jo tuolloin pitkälti samassa tilanteessa kuin moni tämän päivän freelancer: julkaisupäätöksiä roikotetaan, lehdet eivät sitoudu ottamaan juttuja ja apurahahakemuksia rustaillaan viimeisenä oljenkortena. Lopuksi vain lähdetään ajatuksella, että kyllä ne asiat jotenkin järjestyvät. Niin, ilman tällaista heittäytymiskykyä ja luottamista johonkin tämä elämäntapa olisikin mahdoton. Ja hyvin Kyllikillekin lopulta käy, hänen käännöstyönsä julkaistaan sittenkin, matkoista syntyy muutama lehti- ja radiojuttu, ja vaikka apurahaa ei heru, myöhemmin syntyy tämä kirja.

Kirja koostuu päiväkirjamerkinnöistä, joita Villa paikoin myöhemmin kommentoi ja korjailee, tai pikemminkin lisäilee poisjäänyttä. Henkilökohtaisuudet hän jättää kokonaan pois, lukuunottamatta omia tuntemuksiaan ja huomioitaan. Minua tämä tyyli viehättää hyvin paljon, osin myös siksi, että Villa on merkinnöissään hyvin rehellinen. Hän ei esitä reipasta eikä teeskentele, hän itkeä vollottaa menetetyn rakkauden – kumppanuuden – perään, hän kompuroi ja menee eteenpäin. Tämä on se asia, mihin ihastuin jo ensimmäisessä lokikirjassa. Villan rehellisyys. Tuolloin hän hermoili yhteiseen ruokapöytään menemisestä, joka ikinen ilta, ja silti kaikki meni aina ihan hyvin. Halusin halata häntä! Tiedän tuon tunteen niin hyvin!

Ja tämä sama tunteiden, ajatusten ja huomioiden rehellisyys jatkuu siis näissä merkinnöissä. Lissabonin aika on raskasta, täynnä muistoja, hyviä ja huonoja, hän kävelee ja kävelee, juo viiniä ja napsii unilääkkeitä, vettä sataa, kuin pyyhkiäkseen hänen pahan mielensä pois. Sitten tulee uusi vaihe: Saint Helena. Sinne hän jää pariksi kuukaudeksi, tuosta noin vaan. Hän uudistuu. Hän tekee töitä, ui, lukee, kävelee, kompuroi, hermoilee, antaa itseään autettavan. Ja sitten tulee Afrikan ja Namibian vuoro. Matkan täyttymys. Hänen kirjoitustyyliinsäkin laskeutuu rauha, hänen sydämeensä tuntuu laskeutuneen rauha, minkä jälkeen hän on valmis myös palaamaan takaisin kotiin.

Tein valtavasti muistiinmerkintöjä, toisin sanoen kirjoitin ylös lauseita. Ellibsillä kun copy+paste ei toimi, joten on kirjoitettava käsin. Toisaalta, jäävätpä sikälikin paremmin mieleen. Muuten luin jälleen nopeasti, mutta en siksi, että olisin halunnut kirjan pian päättyvän vaan koska en malttanut lopettaa. Jos vielä vähän lukisin? Vielä pari merkintää? Näin se meni, ja hyvä etten silmät kyynelissä viimeisiä rivejä lukenut… Elämä on ihmeellistä.

[…] ainakin tämä työ pitelee minua jotenkin kiinni  tässä epätodellisessa ja turhassa elämässäni.

Illalla. Kääntänyt yhteensä 21 liuskaa, mutta kun pari liuskaa on kääntänyt, muistaa etteihän tätä kukaan ole pyytänyt.

Tuntuu koko ajan että olen ryhtymässä johonkin liian isoon. Tavallaanhan niin pitääkin.

Taistelin asiasta rauhallisesti. Pahinta on, etten tiedä milloin tulen takaisin ja miten. Kyllä meitä säännellään eikä kevytmielisyyttä ja vapautta sallita. Mutta on hyödyllistä olla vanha nainen.

Eilen näimme sen lyhyen vihreän välähdyksen joka kuulemma näkyy kirkaalla ilmalla juuri kun aurinko katoaa horisonttiin. Hyvän onnen enne.

Maanantai. Heräsin kello kolme uneen, jossa joku ilmoitti puhelimessa lyhyeen ja asiallisesti: ”On perustettu uusi yhtiö Enckellin kirjan julkaisemiseksi. Käännättekö sen? Mikä on palkkio?” Entinen oli 1300 painoarkilta, vastasin.

Vahinko, ettei mikään lehti Suomessa halunnut matkajuttua.

Jotain juttuahan tästä on johonkin lehteen saatava.  Suhteeni lehtiin ovat yhtä kurjat kuin kustantajiin.

Olen luvannut tehdä Hanskulle jonkinlaisen nauhan radioon kuunvaihteessa, lähtemään niihin aikoihin kun itse lähden. Impressioista kai enemmän kuin faktoista. Mutta kun ensivaikutelmissa on paljon kriittistäkin, täytyisi vähän asiatietojen avulla ymmärtää.

Monikohan tuntemistani osaisi olla näin jouten, yksin? Ikävähän minullakin on, jotenkin, mutta se ikäänkuin sisältyy ohjelmaan.

Loion, voimistelutan jalkoja, yritän lukea, mutta en pysty keskittymään. On niin käsittämätöntä että olen täällä.

Woolf sai minut kaipaamaan kirjoittamista, saaressa olisi ollut hyvä kirjoittaa. Mutta olen lehtien ja kustantajien nujertama.

[…] ja kaikesta olen selviytynyt. Oman pärjäämisen tunne ja tieto ihmisten avuliaisuudesta ovat melkein tasapainossa; ehkä avuliaisuutta on ollut enemmän ja niissä tilanteissa olen saanut olla avuton.

(J.K. Huomaan nostaneeni ylös etenkin Villan työhön ja sen epävarmuuteen liittyviä merkintöjä. Sitä kai kuvittelisi, että näinkin tunnetulla kääntäjällä ja kirjailijalla olisi mutkaton ja jotenkin helppo suhde työnantajiin, mutta ei se nähtävästi niin mene. Epävarmuus raastaa, vaikka Villa selvästi rakastaa työtään, hänhän jatkaa sen parissa, vaikka on jo eläkkeellä!)

Kyllikki Villa: Pakomatkalla: toinen lokikirja
2007, Like
192 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo on yksi niistä suomalaisista kirjailijoista, joiden tuotantoon olen halunnut tutustua. Hänessä – hänen julkisuuskuvassaan – on jotakin, mikä kiehtoo minua: hänen etäinen ja utuinen katseensa, haalean vaaleansiniset silmänsä,  tyylikäs harmaa tukkansa, ikuinen monalisamainen hymy… Mutta mihin kirjaan tarttua? En tiennyt.

Viihdepuolen jätän suosiolla väliin, samoin masennuskirjat (kiitos, sitä puolta olen nähnyt  tarpeeksi elävässä elämässä). Kun sitten huomasin, että häneltä on tänä vuonna ilmestynyt pohdintakirja, jonka teemana on nelikymppisyys ja sen tuoma toinen elämä, ajattelin että tämä voisi olla kiinnostava. Olenhan samaa ikäpolveakin hänen kanssaan. Kirja on kaiken lisäksi taitettu kevyesti ja koostuu lyhyistä tekstinpätkistä, mikä tuntui houkuttelevalta.

Mutta kymmenen sivun jälkeen olin jo luovuttaa. Huomasin joutuneeni väärään seuraan. Tämä olikin minuudessavellomiskirjallisuutta, ja mitä pitemmälle luin, sitä selvemmäksi vellominen kävi. Kuka olen? Olenko sitä mitä haluan? Mitä minun pitäisi olla? Olenko tylsä, onko minun keskiluokkainen elämäni miehen, lasten, koiran, auton ja taloprojektin kanssa mielenkiinnotonta?  (Ei, ei se ole, ihmisen elämä on kaikkein mielenkiintoisinta, arjessakin, kun sitä vain katsoo niin) Ovatko muut, eronneet, deittailevat, matkustelevat someihmiset kiinnostavampia ja parempia kuin minä? Teinkö oikeat ratkaisut? Oliko elämä tässä, päättyykö se neljäänkymmeneen ikävuoteen? (Eh, ei.) Ja niin edelleen.

Omien pohdintojensa tueksi Vanhatalo ottaa angloamerikkalaisia (98% + muutama muu) minuudessavellojakirjailijanaisia (+ 1 mies), mutta nämä pätkät ohitin suosiolla. Tai ohitin kyllä, mutta mielenkiinnosta googletin jokaisen esiin nostetun nimen ja arvuuttelin etukäteen onko kyseessä jenkki vai britti. Hämmentävää. Näinkö valtavan angloamerikkalaistunutta suomalaisuudesta on tullut? Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kiinnitän asiaan huomiota…

Lopulta Vanhatalo ei löydä vastausta kysymyksiinsä, ne eivät johda oikeastaan mihinkään. Tai ehkä hän toteaa, että ei siinä hänen elämässään mitään vikaa olekaan. Taloprojekti valmistuu, puolisot löytävät toisensa uudelleen ja lapset kulkevat mukana.

Harmittelin tätä sisäänpäin kääntynyttä näkökulmaa, sillä Vanhatalo kuitenkin kirjoittaa taitavasti, ja mielenkiintoisimmillaan hänen pohdintonsa ovat silloin, kun hän peilaa itseään omiin vanhempiinsa ja isovanhempiinsa. Ei, ei siinä mitään angloamerikkalaisia kirjailijattaria tarvita, se pohja löytyy paljon lähempää. Ja se on paljon, paljon kiinnostavampi, paljon, paljon läheisempi.

Pieni huomio vielä kirjan kannesta, se kuvaa minusta osuvasti kirjan tunnelmaa. Selvästikin kirja on myös jatkoa edelliseen, masennusaiheiseen kirjaan, paitsi teemaltaan myös kannen tyyliltä.

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä
S&S, 2018
206 sivua
lainattu e-kirjana kirjastosta

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous

Maanantaiaamu klo 7.23. Kirjani ovat minun osani ihmisten välisestä vuoropuhelusta.

Loppuvuoden lukusuunnitelmistani kirjoittaessani olin kokonaan unohtanut varanneeni kirjastosta Eeva Kilven Kuolinsiivouksen. Kun se hiukan yllättäen saapui, tartuin siihen heti, enkä meinnannut millään malttaa lopettaa. Kolmessa illassa olin kirjan lukenut.

Toisin sanoen, pidin lukemastani. En tiennyt varsinaisesti mitä odottaa, nimi Kuolinsiivous viittasi, no, kuolinsiivoukseen. Siitä ei kuitenkaan ollut kyse, vaan päiväkirjamerkinnöistä ja vanhuuden pohtimisesta. Ajatusten siivoamisesta? Ehkä, jos sillä tarkoitetaan sitä, että Kilpi palaa muutamaan otteeseen kommentoimaan vuosien takaisia pohdintojaan tyyliin ”mitä minä oikein olen ajatellut”.

Kirja ja sen merkinnät on jaettu kuukausien ja päivämäärien mukaan, vain vuodet vaihtuvat. Ensin vuosilukujen painottaminen tuntui minusta turhalta, mutta vähitellen aloin ymmärtää niiden tarkoituksen. Jäinpä lopulta jopa laskemaan, minkä ikäinen Eeva Kilpi on milloinkin ja minkäkin ajatuksen, tunnelman aikoihin ollut, ja peilaamaan hänen ajatuksiaan ja tuntojaan omiin vanhempiini sekä isoäitiini, joka oli vain muutamia vuosia Kilpeä vanhempi ja jakoi saman kaipuun kotiin takaisin Karjalaan. Niin, Eeva Kilvestä etsin aina isoäitiäni, yritän löytää hänen tarinansa, tuntonsa ja kohtalonsa ikätoverin kirjoituksista. Äänensäkin, joka siellä täällä tulee esiin. Karjalaiset rakastivat sanontoja, niitä tulee esiin runsaasti Kilven tekstissä  ja muistuttaa isoäitini lisäksi isoisotädistäni. Se kieli, ne lorut ja runot, viisaudet ja sananparret!

Päiväkirjamerkintöjen lisäksi kirjaa rytmittävät runot. Jokainen kuukausi alkaa runolla, mutta runoja on myös merkintöjen sisällä. Samoin ytimekkäitä mietelmiä. Kirjoitin joitakin ylös, lopulta luin vain. Tämä on kirja, jonka mielelläni ottaisin omakseni, sujauttaisin kirjahyllyyni ja tutkailisin silloin tällöin, miettiessäni vanhuutta ja omia, jo katkeilevia juuriani. Karjala menetettiin, juu, ja sitä kaipaavat ne, jotka sinne syntyivät, mutta me, jotka olemme karjalaisia vain sielultamme, olemmeko me sittenkin vapaampia, kuin taivaan linnut, jotka tulevat ja menevät, tekevät pesänsä minne hyväksi katsovat, ja jatkavat taas matkaansa? Me emme kaipaa kuten isovanhempamme, vaan säilytämme sitä kaikkea sydämissämme.

Tässä muutama sitaatti. Huomaan, etten ole sittenkään kirjoittanut ylös päivämäärää, vain vuoden. Sääkirjaukset jostain syystä viehättävät minua kovasti, samoin erilaiset pohdinnat. Maailmanpolitiikka on sittenkin kaukana tavallisesta ihmisestä, ja Eeva Kilven kohdalla jäin miettimään hänen (meidän kaikkien) suhdettaan etenkin äitiin, joka nousee esiin usein, useammin kuin hänen oma äitiytensä, joka vaikuttaa olleen hankalampi. Tai ainakin toisenlainen. (Kilpi ei ole itsekään tainnut olla maailman helpoin läheinen, varsin voimakas ja epäsovinnainen persoona näistä muistiinmerkinnöistäkin nousee esiin.) Mieleeni jäi myös hänen mainintansa entisestä puolisostaan ja se, miten hän hiukan katuu eroaan. Ja sitten, jälkiviisaana, toteaa: turha toivo.

[…] Johtuukohan se siitä, että me karjalaiset ja sodan kokeneet ihmiset, evakot ja veteraanit, entiset sotalapset ja tavalla tai toisella invalidisoituneet  alamme nyt poistua tästä maailmasta? Jäljelle jäävät kaikentietävät rikkiviisaat selittelijät, historian uudelleenkirjoittajat, näköalattomat teoretisoijat ja maailma heidän käsiinsä. (2005)

Helmikuussa, minun syntymäni aikaan alkavat illat vaaleta ja päivä on äkkiä pitempi kuin aikoihin talvella. Länsitaivas punertaa ja puut näkyvät sen sijaan että olisi säkkipimeää niin kuin äskettäin tähän aikaan. Juuri tähän aikaan sen huomaa. (1984)

Perjantai klo 22. Suomalainen miesproosa on suoraan sanottuna tylsää. Eivät ole  päässeet vieläkään irti sodanjälkeisen modernismin puujaloista, mieskirjailijaparat. (2003)

Muisti on sekä ihmiskunnan että yksilön kulttuurin ydin. (2002)

Jos oli ahdistavaa tuo äärivasemmiston, taistolaisuuden vaihe, stalinismi, niin kyllä on kalseaa tämä markkinatalouden valtakausikin, rahan valta, ihmisten eriarvoistuminen, äärimmäinen köyhyys ja rikkauden kasautuminen rikkaille, häikäilemättömyys. (2002)

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous
WSOY, 2012 (e-kirja 2017)
117 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Pentti Saarikoski: Bretagnen päiväkirja ja muita myöhäisiä merkintöjä

Kylän komein kalastaja tuli ryypylle, löi minua olkapäälle: sinä se aina vaan kirjoitat! Miten oli saalis? Merde! Seitsemän kiloa!

Pentti Saarikosken viimeisimpiin muistiinmerkintöihin perustuva Bretagnen päiväkirja ja muita myöhäisiä merkintöjä ilmestyi pari vuotta sitten Saarikosken tyttären Helena Saarikosken toimittamana. Halusin lukea sen jo tuolloin, mutta kolmeakymppiä huiteleva hinta piti meidät erossa ja pääsin tutustumaan siihen vasta nyt, kirjaston myötävaikutuksella. (Edelleen haluan kirjan omakseni, mutta en tuohon hintaan.)

Kirja on pieni ja lyhyt, luin sen yhdessä illaksi kääntyvässä iltapäivässä. Lyhyydestään huolimatta se on asiaa täynnä. Runot ja päiväkirjamerkinnät vievät lukijan Saarikosken mukana ensin Irlantiin, sitten Bretagneen (ehkä hänet on sinne houkutellut Mika Waltarin pienoisromaani, jota itse asiassa luen samaan aikaan?) ja lopuksi Ruotsiin. Tekstiä rytmittävät Saarikosken piirrokset, jotka eivät nyt ihan samalle tasolle ylläkään kuin hänen runonsa ja kirjoituksensa, vaikka hän (ironiaa? vai ei?) itseään kuvataitelijanakin mieluusti pitäisi: ”Koulutustahan minulla ei ole, mutta oliko sitä tullimies Rousseaullakaan?

Kuten päiväkirjoissa yleensä, Saarikoskikin kirjaa ylös erilaisia mietteitä, jotka ulottuvat Bretagnen säästä, ihmisistä ja maisemista riitoihin vaimon kanssa, oman työskentelyn pohtimiseen ja politiikkaan. Hän seuraa Suomen vaaleja etäältä (1980-luku oli kuplatalouden aikaa kuten tämä rahaa rakastava 2010-lukukin), pohtii Ranskan frangin devalvaatiota ja ihmettelee, miksi ranskalaiset äänestävät Giscardia (d’Estaing, oikeistolainen poliitikko ja Ranskan 20. presidentti). Ja hän lukee. Lukee, lukee ja lukee, ja tekee töitä.

Eletään siis vuotta 1983, joka jäi Pentti Saarikosken viimeiseksi, hän kuoli Suomen matkallaan elokuussa Joensuun keskussairaalassa vain 45-vuotiaana. Mutta tulevaa kohtaloaan hän ei päiväkirjamerkintöjään kirjoittaessaan tiennyt. Silti hän taisi jotakin aavistaa, sillä merkinnöissään hän pohtii uraansa, iloitsee saatuaan Tiarnia-triloginsa valmiiksi ja leikittelee kunnianhimoisella ajatuksella, että joku ihminen, hän tai joku muu, saataisiin kuvattua mahdollisimman tarkasti. ”En minä sitä tarkoita että juuri MINÄ, mutta kun materiaalia on niin kosolti. Voitaisiin etsiä vastausta kysymykseen, mikä on ihminen ja mikä on hänen elämänsä.” Ajatushan on kiehtova, se on totta.

Mutta jos Saarikoski ei omaa tulevaisuuttaan nähnyt, niin runouden kenties kylläkin. ”Tuleeko ’oral poetry’ takaisin?” hän kysyy, ja myöntävästä vastauksesta kenties ilahtuisikin.

Juu’u, kyllä tämä on sellainen kirja, jonka lukemisesta nautin ja jonka haluaisin lukea uudestaan ja uudestaan, mutta toistaiseksi tyydyn kirjaamaan ylös vain muutamia sitaatteja – maailma ei ole juurikaan muuttunut 35 vuodessa! Kas tässä:

Aspenströmin runokirjaa myydään Suomessa ehkä 500 kappaletta, jos sitäkään, että sen jo ilman laskukonettakin ymmärtää, että tämä on kannattamaton liiketoimi. Mutta asia ei ole näin yksinkertainen. Laatukirjojen säteilyvaikutus yhteiskunnassa on paljon suurempi kuin myyntiluvut kertovat: ne jotka lukevat ovat vaikuttajia, kuka pienemmässä kuka suuremmassa yhteisössä, ja siten riippuu yhteiskunnan laatu paljolti laadukkaista kirjoista (ja muusta laadukkaasta taiteesta). Liikaa on korostettu ekonomiaa: kirjoituspöytä, kynä, paperia, leipää lämmin huone etc., tietysti ne ovat välttämättömiä, mutta niitäkään, edes niitä eivät kuoliot, mielikuvituksettomat, älykääpiöt pysty meille hankkimaan, jos ei niitä ensin valista ja opeta. Poliitikkoja. (s. 31–32)

Työttömien armeija on meidän aikamme proletariaatti, ja se kasvaa, mutta sitä ei päästetä kasvamaan niin suureksi että sillä olisi mahdollisuuksia järkyttää valtastruktuuria. (s. 36)

Väkeä tulee lisää, monet tervehtivät minua jo kädestä, mutta eivät kaikki. Suomessa ei tervehditä kädestä enää juuri muualla kuin presidentin vastaanotolla. Where are the old men with beautiful manners? (s. 39)

Palveluja täällä onkin, verrattuna samankokoiseen Kållekärriin aivan ruhtinaallisesti: 6 anniskelupistettä (Kållekärrissä yksi konditoria kahvioikeuksin), 2 lihakauppaa ja Alimentation (Kållekärrissä 2 valintamyymälää), kalatori ja kiertävä vihannesmyymälä (Kållekärrissä ei mitään vastaavaa) jne. Pankki ja sairastupa Kållekärrissä on mutta ei täällä. Mistä tämä valtava elämänlaadun ero johtuu? Siitäkö vain että Bretagne on ”primitiivisempi” maa kuin Ruotsi? (s. 41)

 

Pentti Saarikoski: Bretagnen päiväkirja ja muita myöhäisiä merkintöjä
Partuuna, 2016
72 sivua
kirjastosta