Kuukauden kieli -haasteen kolmantena teemakielenä oli islanti. Odotin tätä itse mielenkiinnolla, sillä opiskelija-aikoinani olin sen verran suuri islanninkielisen kirjallisuuden fani, että olin jo päätyä maahan vaihto-oppilaaksi, kunnes käänsin kelkkaani ja lähdin aivan toiseen suuntaan. Mutta islanti oli siis pop. Se tuntui vastaavan siihen, mitä kaipasin – ja olevan samalla täydellinen vastakohta suomalaiselle (inho)realistiselle kirjallisuudelle, jonka koin hyvin vieraaksi. Puhun nyt erityisesti Vigdis Grismdottirista ja hänen teoksistaan Metsän tyttö, Kannastie 7 ja Nimeni on Isbjörg: Olen leijona. Muitakin luin, mutta Grimsdottir meni minuun sisuskaluja myöten.
No. Nyt on eri aika, eivätkä kirjaston kovakantiset paperikirjat ole lähelläni. Selailin e-kirjojen valikoimaa, ja Sjón olisi sieltä erityisesti kiinnostanut, mutta en jaksanut nyt lukea mitään englanniksi. Dekkarit taas ovat niin kamalan pitkiä, ja kun en nimiä tunne, en niihinkään tarttunut. Eikö dekkareita voisi joskus kirjoittaa vaikka pienoisromaanin muotoon tai edes max 200-sivuiseksi?
Joten tältä erää kokonaiset kirjat jäivät ja lopulta luin yhden ja sitten toisen novellin, molemmat jälleen sieltä jo tutuksi tulleesta Words without borders -sivustolta. Islanniksi kirjoitettuja novelleja ei ollut monta, luin kaksi ensimmäiseksi silmiin osunutta.
Ensimmäinen oli Arngunnur Árnádottirin (s. 1987) Bus Sequenses. Pidin asetelmasta, bussimatkat ovat kiehtovia. Novelli on jaettu viiteen kohtaamiseen, samojen ihmisten eli kertojan ja bussissa matkustavan tytön kohtaamisiin. Kuten Suomessa, he kulkevat samalla bussilla joka päivä, tunnistavat toisensa ja heidän katseensa kohtaavat, mutta he eivät koskaan vaihda kuulumisia, eivät edes tervehdi, mutta vaihtavat katseen kääntyäkseen sitten nopeasti pois. Tähän asti tarina oli kiehtova. Mutta sitten tyttö pudottaa muistikirjansa ja kertoja lähtee seuraamaan häntä ja kohtaa hänet hänen työssään, eikä siinä sitten mitään. Jotenkin lössähti koko juttu. Alku oli kuitenkin hyvä, ja siinä mielessä toi mieleeni viime kuussa lukemani norajalaisen bussitarinan, joka niin ikään alkoi hyvin, mutta lössähti. Mikäs näissä busseissa oikein on, etteivät tarinat kanna pidemmälle?
Toinen novelli oli Gyrðir Elíassonin (s. 1961) House no. 451, joka olikin yllättäen tieteisnovelli, sillä se sijoittui vuoteen 2072. Kertojan kodin vieressä on unohdettu talo, joka on rakennettu vuonna 2010, ja nostalgiaan taipuvainen kertoja jää miettimään, millaista talossa olisi ollut esimerkiksi vuonna 2012 (jolloin novelli on julkaistu). Vuoden 2072 nykyisyyttä kuvastaa kirjallisuuden katoaminen lähestulkoon kokonaan, kukaan ei kirjoita, varsinkaan käsin paperille, lapset leikkivät virtuaalitodellisuudessa ja kodin seinää koristaa jättimäinen ruutu, kirjoja talossa ei suvaita. Niinpä nostalginen kertoja haaveilee voivansa matkustaa ajassa taaksepäin, vaikkapa tuohon vuoteen 2012, ja hetkeksi siinä jopa onnistuu… Tässä novellissa oli taianomainen tunnelma, vaikka sitä entistä Islantia en siitä tunnistanutkaan, ja ehkä juuri se oli kirjoittajan tarkoituskin: Islantikinko katoaa…
Voi olla, että tartun vielä johonkin islantilaiseen teokseen tämän vuoden aikana, saa nähdä, jokin tuossa maassa jaksaa kiehtoa.
Huhtikuussa onkin sitten unkarin vuoro, joka on sukulaiskielemme. Tähän on jo muutama idea, mutta saa nähdä, ehdinkö kokonaisia kirjoja tälläkään kertaa tähän kohtaan, vai mennäänkö taas novelleilla. Ehkä.
Luitko sinä maaliskuussa jotakin islannin kielellä kirjoitettua?
Aukeamia 