Joulun alla televisiosta tulee tavallista parempia elokuvia. Kuten nyt Artelta vai TV5 Mondelta, en muista kummalta, Max Ophülsin Lola Montès (1955, suomeksi Skandaalikuningatar). Leffa alkoi juuri, kun olimme syöneet illallisen, joten käperryin sohvan nurkkaan elokuvailtaa varten.
Tarina kertoo löyhästi laulajatar Lola Montez’n elämäntarinan, joka kietoutuu miesten, matkojen, esiintymisten, skandaalien sekä köyhyyden ja ylellisyyden ympärille.
Mutta miten Max Ophüls kertookaan tarinan! Hän sekoittaa teatterin ja ihmiskohtalon, kulkee näiden välillä ees taas, saa tarinan pyörimään kuin karusellin, värjää kaiken uskomattoman näyttäväksi spektaakkeliksi. Huikeaa. Oli kerta kaikkiaan mahdotonta jättää elokuvaa kesken mennäkseen ajoissa nukkumaan.
Lola Montès jäi Ophülsin viimeiseksi elokuvaksi, ja valitettavasti se ei saanut kovin ylistäviä arvosteluja, päinvastoin. Nykyään sitä pidetään yhtenä elokuvahistorian merkittävimmistä elokuvista.
Elokuvaa katsoessa jäi myös miettimään, miten köyhäksi digitaalisella ajalla elokuva on käynyt. Kun kaikki on vain bittejä, ykkösiä ja nollia, rakennettu tietokoneella, vihreän screenin edessä osansa suorittaneet näyttelijät ympätty keinotekoiseen maailmaan. Kun leikkaus on katkonaista, nykivää, nopeatempoista.
Ophülsin aikana kaikki oli toisin. Elokuva alkaa yhdellä pitkällä otolla teatterinäytöksestä, ja kaikki suorittavat roolinsa samaan aikaan, he muistavat pitkät repliikkinsä, he tietävät tarkkaan, milloin jokaisen on suoritettava oma roolinsa muihin nähden. Lisäksi Ophüls käyttää hienosti Cinemascopea ja Technicolorin säihkyviä värejä.
Tämä on elokuva, joka pitäsi nähdä laajakankaalla elokuvateatterin pimeydessä. Eikä minkä tahansa teatterin, vaan kauniin, vanhan teatterin, missä tärkeintä ei ole jalkatila, popcornit ja juomapidike.
Aukeamia 