Luin heti Loskalaulujen perään Satu Rommilta toisenkin teoksen. Minua olisi kiinnostanut (jo ihan nimensä vuoksi) Aina matkalla, mutta kun sitä ei ollut saatavilla, tartuin kirjaan nimeltä Teetä ja temppeleitä – Matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta.
Täytyy sanoa, että Rommin kirjojen kannet ovat mahdollisimman harhaanjohtavia lapsellisine fontteineen ja idän eksotiikkaa pursuavine kuvineen. Itse sisältö on pikemminkin toimittajamaista kuin varsinaista matkakuvausta tai -kirjallisuutta. En pidä sitä ollenkaan huonona, vaikka odotin jotain muuta. Rommi kulkee siis Thaimaassa, Burmassa ja Kambodžassa ja käy samalla läpi näiden maiden historiaa, poliittisia mullistuksia ja yhteiskunnallisia epäkohtia, samoin matkustamisen ja turismin vaikutuksia näihin maihin. Aika paljon tilaa saa myös prostituutio ja ihmiskauppa ja toisaalta Aung San Suu Kyui sekä radikalisoituneet buddhistimunkit ja muslimivähemmistöjen vainot. Toki mukana on lisäksi Rommin omia huomioita kustakin maasta, joita olisin odottanut (ja toivonut) olevan enemmänkin.
Paljon mielenkiintoista, mutta siellä täällä minua hiukan häiritsi se näkökulman selvä anglosaksisuus. Tämä lienee perua Rommin Lontoon vuosilta, hän sanoo (missä, en nyt muista, näissä jommassakummassa kirjassako vai jossain haastattelussa) kokevansa olevansa lontoolainen, niin pitkään hän on siellä elämästään viettänyt. Mutta se, että ohitetaan lähes kokonaan brittien siirtomaavallan aiheuttamat ongelmat ja amerikkalaisten kylvämien pommien määrä ja sodan tuhot, on minusta aika erikoista. Oli ihan pakko vilkaista, että ovatko ne Kambodžan miinat tosiaan vain vietnamilaisten asettamia, että olinko aina käsittänyt väärin, että amerikkalaisillakin olisi jotain tekemistä asian kanssa. Pikagooglauksella löysin tämän maininnan: ”Yhdysvallat kylvi Vietnamin sodan aikana 1964-1973 Vietnamin, Kambodžan ja Laosin alueille maahan enemmän pommeja ja miinoja, kuin kaikki osapuolet yhteensä toisen maailmansodan aikana. Satoja tuhansia tonneja räjähtämättömiä miinoja ja muita pommeja on yhä piilossa maan alla.” (IL, 7.8.2018)
Tätä toteamusta vasten en voinut olla ihmettelemättä yhä enemmän tämän näkökulman poisjättämistä.
Samoin anglosaksista näkökulmaa tuntuivat korostavan haastatellut, jotka olivat pääsääntöisesti länsimaalaisia, sekä kirja- ja lähdeluettelo, josta ei ei-englanninkielistä materiaalia löytynyt. Kielellä ja kirjoittajan taustalla on merkitystä, väitän.
Noin muuten kirja oli kyllä kiinnostava ja koin oppineeni lisää näistä maista. Thaimaassa ja Burmassa olen itsekin matkustanut, joten omakohtaista kokemustakin on, kun taas Kambodžan jätin aikoinani väliin osin juurikin noiden miinojen takia. Jo pelkkä ajatus miinaan vahingossa astumisesta saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni.
Kirja oli melko lyhyt ja sen luki muutamassa päivässä. Eli kyllä Rommi lukijansa hyppysissään pitää ja antaa ajateltavaa, vaikken tällä kertaa muistiinmerkintöjä tehnytkään. Tulen varmasti tilaisuuden tullessa tarttumaan hänen teoksiinsa vastedeskin, täytyy vaan unohtaa nuo kirjojen kannet.
Satu Rommi: Teetä ja temppeleitä – Matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta
207 sivua
Basam Books, 2013
kirjastosta
Aukeamia 