”Timo-san…”
”Makoto, we stay one night more”, Timo-san ilmoitti iloisesti. ”We do not go home tomorrow. No place on the plane!”
Harvemmin tulee luettua samalta kirjailijalta useampaa kirjaa yhden vuoden aikana, mutta joskus niinkin käy. Viime vuonna linnostuin Haruki Murakamista niin, että luin häneltä kolme teosta, ja tänä vuonna sama kävi Zinaida Lindénin kanssa: kevättalvella luin häneltä yhden romaanin ja yhden novellikokoelman, ja nyt tartuin e-kirjana tähän uusimpaan kokoelmaan, Rakkaus kolmeen appelsiiniin.
Tästä pidin ehkä eniten. Novellien maailma on yhä sama, ihmiset irrotettuna juuriltaan, jonkinlaisessa välitilassa toisessa maassa, erilaisten ihmisten ja tapojen ja tottumusten keskellä. He ovat ulkomaalaisia tai maahanmuuttajia, elävät vierasmaalaisten kanssa, siellä, täällä tai tuolla, maan rajoilla ei sinänsä ole väliä, sillä maa on maa, ja ihmiset ihmisiä ja sillä hyvä. Nautin. Nautin kovasti.
Näissä uusimmissa novelleissa minua viehätti myös ajankohtaisuus: Lindén on sijoittanut tarinansa meidän aikaamme, ja jokaisessa on taustalla jokin onnettomuus tai tapahtuma, joka saa maailman sekaisin ja joka koskettaa tavallista ihmistä ikään kuin mutkan kautta. On Tōhokun maanjäristys ja Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus, on Eyjafjallajökullin tulivuoren purkaus ja lentoliikenteen lamaannus tuhkapilven takia, ja on Utöyan nuorisoleirisurmat. Ja on kaiken maailman terroristit ja raiskaajat ja pakolaiset, joita vastaan mitätön herra Matti Pellonpää taistelee omalla hiljaisella tavallaan liimailemalla öisin lappusia sähkökaappeihin. Lindénillä on terävä kynä, ja välillä ajattelin että voisi sillä toisinaan tökkäistä vähän kipeämminkin, mutta ehkä se ei ole tarkoitus, sillä hänen kuvailemansa maailma on lopulta sen verran nyrjähtänyt että siitä tulee inhimillinen. Sivuhahmojenkin suhteen:
”Mitä teet työksesi?” opettaja kysyi.
”En mitään”, mies vastasi iloisesti. ”En ole vielä päättänyt, mitä rupean tekemään täällä.”
Myöhemmin, kun harjoittelimme pareittain, Peter kertoi minulle, että hänellä oli ollut oma firma Kaiserslauternissa, mutta se oli mennyt konkurssiin. Hän ei kuulostanut ollenkaan iloiselta.
Huomaan lukevani Zinaida Lindénin novellikokoelmia kokonaisuuksina enkä niinkään yksittäisinä kertomuksina, sillä ne ikään kuin sulautuvat toisiinsa, vaikka tarinat ja ihmiset ja tapahtumat ovat eri. Ne vain liukuvat toisiinsa, sulautuvat yhteen. Novellit on nimettykin niin, että ne eivät jää mieleen yksittäisinä kertomuksina. Matti Pellonpään kaiman (mikä oli muuten mainio huomio) tarina kerrotaan nimellä Anastaja, mikä sinänsä on hyvä nimi, mutta unohtuu jälkikäteen, se ei yhdisty enää Matti Pellonpäähän. Tai näin ainakin minulle kävi.
Toisaalta ihastelin Lindénin kykyä eläytyä niin monen eri kansakunnan edustajaan, hän on varsinainen kameleontti! Mikä kertonee hyvästä havainnointikyvystä, sen verran luonnollisia nämä hahmot kaikkinensa (ja kaikkine huvittavine vikoinensa ja kulmikkuuksinensa) ovat.
…paitsi että Japanissa toisiaan vain vähän tuntevat eivät mitä suurimmalla todennäköisyydellä sinuttele toisiaan, kuten Tokio-tarinan Megumi-san ja Ryuichi-san tekevät. Todellisuudessa he käyttäisivät sukunimiä, puhuttelevathan he toisiaan kohteliaisuusmuodoin. Ulkomaalaisten suhteen on eri juttu, kuten alun katkelmassa, mutta japanilaisten keskuudessa näillä nimiasioilla on iso merkitys. No, se oli pieni särö kokonaisuudessa.
Pidin kovasti myös siitä, että Lindénin lauseet ovat pidentyneet. Nuorallatanssijassa minua häiritsi päälauseiden tökkivyys, tässä kertomus menee eteenpäin omalla painollaan ja luontevammin. Liekö kyse tyylinvaihdoksesta vai käännöksestä, en tiedä, suomeksi sen kumminkin luin.
Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin
ruotsinkielinen alkuteos Valenciana, 2016
kääntänyt Jaana Nikula
Into, 2017
151 sivua
kirjaston e-kirja
Zinaida Lindén on kirjailija, johon olen halunnut jo pitkään tutustua, joten kun tilaisuus tuli lainasin heti kaksi hänen teostaan: yhden romaanin ja yhden novellikokoelman.
Aukeamia 