Avainsana-arkisto: Lindén

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija

Olin ollut Suomessa kolme vuotta kun rakastuin.
Rakkauteni kohde soittaa orkesterissamme. Kukaan ei sanoisi häntä tyylikkääksi mieheksi. Harva parta saa hänet muistuttamaan faunia. Naisten seurassa hän on kömpelö ja niukkasanainen. Musiikin lisäksi hän harrastaa perhosia. (s. 112, novellista Fauni)

Kuten mainitsin aiemmin, olin jo pitkään halunnut tutustua Zinaida Lindéniin, ja kun tilaisuus sitten tuli, lainasin häneltä kaksi teosta: romaanin Ennen maanjäristystä ja novellikokoelman Nuorallatanssija.

Nyt oli jälkimmäisen vuoro. Nuorallatanssija koostuu kymmenestä novellista, joilla kaikilla on sama perusteema: venäläisnaisen ja suomalaismiehen kohtaaminen. Kertomusten tapahtumapaikat sijoittuvat pääasiassa hänelle tuttuihin maisemiin Suomessa, Venäjällä ja Japanissa. Maahanmuuttajakokemuksia tulee siis samalla.

Pidin kokoelman lähtökohdasta, mutta tämä jätti minut kylmemmäksi kuin Ennen maanjäristystä. Yksi syy on kielessä. Lauseet ovat lyhyitä, minun makuuni töksähtelevän lyhyitä. Lisäksi kerrontatavassa on sitä tiettyä lakonista huumoria, joka ei minuun oikein pure.

…ja toisaalta nämä novellit kumminkin ikäviä päiviäni piristivät, ei siinä mitään. Jotain niissä on, josta pidän, ja luen eteenpäin. Samastun Lindénin henkilöhahmojen ulkopuolisuuden tunteeseen asuttuani itsekin vuosia maahanmuuttajana – hetkittäin koen olevani sellainen koti-Suomessakin.

Novellista Romeo ja Julia:

Täällä olin täysin anonyymi. Ohikulkijat eivät voineet aavistaakaan että olin ulkomaalainen. Olin toisenlaista kuin Japanissa. Tämä oli Eurooppaa…
Tulin niin runolliseksi että olin vähällä jäädä raitiovaunun alle. Kun asuu Jokohamassa, tottuu elämään ilman raitiovaunuja – ja ilman oikeanpuoleista liikennettä. (s. 93)

Novellista Fauni:

Siinä tilanteessa hänen tunteidensa herättäminen oli miltei toivotonta. Ei oltu Venäjällä, täällä oli toisenlaiset koodit. Venäjällä olisin turvautunut tavallisiin naisten metkuihin, vaikkakin vastentahtoisesti. (s. 116)

ja:

Suomi on mukava ja yhtenäinen maa. Ihmiset tuntevat toisensa. Sanna luulee että niin on kaikissa muissakin maissa. Hän on kysynyt tunnenko Juri Bašmetin, tähden, joka on tehnyt altosta sooloinstrumentin. (s. 118)

ja:

Ehkäpä minä sitten jään tänne. Ei poissaoloani Venäjällä kuitenkaan huomata ennen kuin vasta muutaman sukupolven kuluttua. (s.129)

Huomaan, että novelli nimeltä Fauni teki minuun suurimman vaikutuksen. Se on kertomus samassa orkesterissa soittavan venäläisen maahanmuuttajanaisen ja suomalaisen, sosiaalisesti hiukan kömpelön miehen orastavasta rakkaudesta. Aika kaunis tarina, itse asiassa.

*** ***

…ja… onneksi luin kokoelman loppuun (kirjoitin yllä olevan ennen kahta viimeistä). Sillä viimeinen novelli, Ofelia, sai minut kyyneliin. Tätä on kirjallisuus, vuoristorataa.

***  ***

Lopuksi vielä kommentti kirjan ulkoasusta: Nimi Nuorallatanssija sopii erinomaisesti kokoelman teemaan ja kansi on kiehtova, räiskyvä ja klassinen samaan aikaan. Yhdessä ne houkuttivat tarttumaan kirjaan.

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija
ruotsinkielinen alkuteos Lindarserskan, 2009 Söderström
suomentanut Jaana Nikula
Gummerus, 2009
179 sivua
kirjastosta

Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä

”Mitä sanoisitte autoajelusta Tokiossa? Ettehän ole vielä nähnyt kotikaupunkiani. Täällä meillä ei ole mitään hienoja palatseja kuten teillä Pietarissa, vain pelkkiä tylsiä pilvenpiirtäjiä.”

Zinaida Lindén on kirjailija, johon olen halunnut jo pitkään tutustua, joten kun tilaisuus tuli lainasin heti kaksi hänen teostaan: yhden romaanin ja yhden novellikokoelman.

Tartuin ensin romaaniin. Jo sen nimi kiehtoi: Ennen maanjäristystä. Muuta en siitä oikeastaan tiennytkään, ja totta puhuen olin yllättynyt kun tarina alkoikin entisestä Neuvostoliitosta ja Leningradin kaupungista. Kiinnostavaa, kyllä, mutta miten se maanjäristykseen liittyy?

No, siihen päästään toisessa osassa, kun leningradilainen painonnostaja-palomies Ivan Demidov matkustaa Japaniin tullakseen sumopainijaksi. Kirjan alkuperäinen nimi I väntan på en jordbävning onkin minusta kuvaavampi, sillä maanjäristystä Ivan Demidov tosiaan odottaa, ja vaikka suomenkielisellekin nimelle tulee selitys, on se minusta silti hiukan harhaanjohtava. Melkein kuin klikkiotsikko, johon minäkin siis sorruin.

Lindénin maalaama tarina on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että annettakoon markkinointikikka anteeksi. Sillä se, mikä minua erityisesti kiinnosti (sumon lisäksi, josta pidän kovasti) oli neuvostoliittolaisen ja venäläisen ihmisen näkökulma maailmaan. Kaukana Japanissa se törmää lisäksi paitsi japanilaiseen, myös eurooppalaiseen ja amerikkalaiseen. Varsin tervetullutta.

Kun minulta kysyttiin olinko amerikkalainen, minulla oli tapana vastata piloillani:
”Päinvastoin!”

Venäläinen ja amerikkalainen maailmankuva ovat todellakin erilaisia jo lähtökohtiensa suhteen, mikä tulee varsin selkeästi esiin. Lindén kuvaa kiehtovasti neuvostoliittolaista ihmistä, joka ihailee kaikkea länsimaalaista, mutta joutuu eksyksiin Neuvostoliiton romahdettua ja kapitalismin syrjäytettyä kommunismin. Se mikä oli, ei ehkä ollut sittenkään sen huonompaa kuin se, mikä tilalle tuli, vain erilaista. Demidovilta katoaa valtion lisäksi kaikki muukin: lapsi, vaimo, ura, koti ja lopulta kotimaakin, kun hän aloittaa kokonaan uuden elämän Japanissa sumopainijana. Eikä se ihailtu Amerikkakaan ole lopulta mikään onnela, tai ainakaan sivistykselä, kuten Demidovin koulutoveri, Yhdysvaltoihin muuttanut venäjänjuutalainen Nonna kirjeessään kirjoittaa:

Amerikkalaiset eivät tiedä Venäjästä mitään. He luulevat että me kaikki näemme nälkää Venäjällä ja ettei meillä ole edes lupaa omistaa kameroita. He hämmästelevät että olen lukenut Mark Twainia ja Fenimore Cooperia. (s. 61)

Lindén on (kirjan lopussa olevien kiitosten mukaan) haastatellut teostaan varten kahta venäläistä sumopainijaa, Rohoa ja Hakurozania, minkä ansiosta kirjan sumo-osuus on kiehtovaa luettavaa. Sumohan on Japanin kansallisurheilulaji, mutta nykyään moni painijoista on ulkomailta, kuten Mongoliasta ja Havaijilta, mutta myös Venäjältä ja jopa Virosta. Suomalaisia sumopainijoita ei ainakaan Japanissa ammattilaisina ole näkynyt.

Ennen maanjäristystä on Zinaida Lindénin ensimmäinen romaani, ja se voitti arvostetun Runeberg-palkinnon vuonna 2005. Käsittääkseni Lindénin toinen kirja Kirjeitä Japanista on itsenäinen jatko-osa tälle. Täytynee tarttua siihen seuraavaksi.

Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä (I väntan på en jordbävning, 2004)
suomentanut Jaana Nikula
Gummerus, 2005
236 sivua
kirjastosta