Voltaire: Candide

Kehottakaa huviksenne jokaista matkustajaa kertomaan vaiheitansa. Jos löytyy yksi ainoa, joka ei ole usein kironnut elämäänsä, ei ole monesti otaksunut olevansa onnettomin kaikista ihmisistä, heittäkää minut mereen pää edellä. (s. 45)

voltaire_candide

Luin Voltairen Candiden toiseen otteeseen viime vuoden lopulla, mutten ehtinyt siitä bloggaamaan. Pari sitaattia olin kirjannut ylös, siinä kaikki. Mutta kirja on jäänyt pyörimään mieleeni, ja yllättäen aivan eri asiasta kuin mistä olin alun perin ajatellut kirjoittaa.

Nimittäin kuvaus Eldoradosta, unelmien yhteiskunnasta, jonka ei ole vuorten piilossa ollessaan tarvinnut ”pelätä Euroopan kansojen ryöstöretkistä” ja jossa ei ole ”munkkeja, jotka opettavat, väittelevät, hallitsevat, juonittelevat ja polttavat roviolla ihmisiä jotka eivät ole samaa mieltä kuin he”. Ei, sen sijaan Eldoradossa pukeudutaan hyvin, syödään, juodaan ja keskustellaan henkevästi, kuningasta ei pokkuroida vaan tämä syleilee vieraitaan rakastettavasti kuin vanhaa tuttua ja maalliset rikkaudet ovat kaikkien kansalaisten yhteisessä käytössä: suihkulähteet suihkuttavat puhdasta vettä, ruusuvettä ja likööriä, torien jalokivikiveykset uhoavat mausteneilikan ja kaneelin tuoksua. Parlamenttia, oikeuspalatsia ja vankiloita ei ole, sillä Eldoradossa ei käräjöidä koskaan.

Mutta ihminen on hauras, ja vaikka hän saisi kaiken, ei hän ole tyytyväinen. Candiden rakastettu Kunigunde ei nimittäin ole Eldoradossa, joten siellä ei ole mitään. Candiden palvelija Cacambo on poislähdöstä mielissään, sillä:

[…] ihminen näet haluaa liikkua maailmalla, olla olevinaan jotakin maanmiestensä silmissä ja kerskua siitä, mitä on nähnyt matkoillaan, ja sen vuoksi nämäkin kaksi onnellista päättivät luopua onnestansa ja pyytää Hänen Majesteetiltaan lupaa lähteä pois. (s. 71)

Tyhjin käsin vieraiden ei tarvitse lähteä, ja tämä on se lause, joka on erityisesti jäänyt mieleeni pyörimään:

– En ymmärrä, sanoi [Elodradon kuningas], – miksi te eurooppalaiset olette niin kovin mieltyneet keltaiseen soraamme, mutta ottakaa sitä niin paljon kuin haluatte ja olkoon se onneksenne. (s. 72)

Niinpä! Tuo on se asia, mitä aina ihmettelen. Miksi jokin kivilaatu on nostettu toisten yläpuolelle (vaikka toki kaunis silmiimme onkin), miksi sen vuoksi ollaan valmiita tappamaan ja vuodattamaan verta, miksi ihminen haluaa kerskailla materialla. Voltaire ei tietenkään anna, vaan Candide ja Cacambo menettävät kaiken ja ovat pian taas rutiköyhiä ja joutuvat sen sijaan orjakaleeriin.

Voltairen Candidesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon ja on hykerryttävä kuvitella, miten se – pirullisena, aikaansa kritisoiden ja sille nauraen – on otettu vastaan 1700-luvun Ranskassa. No, sehän tietenkin kiellettiin. Eikä vain Ranksassa, vaan myös Yhdysvalloissa, tuossa sananvapauden ja demokratian mallimaassa. Haha!

Sanotaan toki, että Candide on Voltairen vastaus Gottfried Wilhelm Leibnizin optimismiajattelulle, mutta kyllä se peilaa hienosti myös ranskalaista yhteiskuntaa ja meidänkin aikakauttamme.

Ja ihan lopuksi, miten kaikki sittenkin liittyvät kaikkeen ja kaikella on tarkoitus, miten hullu maailma ikinä olisikaan:

– Kaikki tapahtumat kytkeytyvät yhteen parhaassa kaikista mahdollisista maailmoista. Jos näet teitä ei olisi neiti Kunigundeen kohdistuneen rakkautenne takia ajettu pois kauniista linnastanne ja jos ette olisi silloin saanut kovia potkuja takalistoonne, joe ette olisi joutunut inkvisition tuomittavaksi, jos ette olisi vaeltanut Amerikan halki jalkapatikassa, jos ette olisi antanut paronille kelpo miekaniskua, jos ette olisi menettänyt kaikkia Eldoradon hyvän maan lampaitanne, ette nyt söisi täällä hillottuja sitruunia ja pistasioita.
– Hyvin sanottu, vastasi Candide, – mutta meidän tulee viljellä puutarhaamme. (s. 135)

Voltaire
Candide (Candide, 1759)
Suomentanut ranskan kielestä J.A. Hollo
Tammi, 2001, 5. painos, ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1953
135 sivua
Omasta kirjahyllystä

Helmet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin 1700-luvulla kirjoitettu kirja, kirjassa rakastutaan, kirjassa on myrsky, jossain päin maailmaa kielletty kirja (Ranska, Yhdysvallat), kirjassa joku kuolee ja kirjassa on alle 150 sivua.

Haruki Murakami: Hear the Wind Sing

Why do you read books?” he asked.
”Why do you drink beer? I replied without glancing in his direction, taking alternate mouthfuls of pickled herring and green salad.

murakami_hearthewindsing

Hear the wind sing on Haruki Murakamin esikoisteos ja sellaisena mielenkiintoinen. Tämän 29-vuotias jazzbaaria Tokiossa pyörittänyt Murakami kirjoitti saatuaan baseball-matsissa oivalluksen että voisi kirjoittaa romaanin. Käsikirjoituksen – ainoan kappaleensa – hän lähetti kirjoituskilpailuun ja omien sanojen mukaansa oli varma että voittaa – ja voittikin. Jos ei olisi voittanut, hän tuskin olisi jatkanut kirjoittamista, kertoo kirjailija esipuheessa.

On aina mielenkiintoista nähdä, mistä kenenkin ura on saanut alkunsa. Hear the wind sing on melko lyhyt tarina, siinä ei ole oikeastaan päätä eikä häntää eikä kummoistakaan juonta, ja tarinankerrontakin on vielä aika hiomatonta. Totta puhuen, en erityisesti innostunut. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen Murakamilta lukemani kirja, en olisi ainakaan kovin hanakasti tarttunut seuraavaan.

Murakami sanoo saaneensa paljon vaikutteita amerikkalaisesta kirjallisuudesta, ja esikoisteoksessa se on mielestäni selvästi nähtävissä. En oikein osaa pukea sitä sanoiksi, mutta siinä on sellaista väsyttävää nokkeluutta, tunkkaisuutta, pätemisentarvetta ja kyynisyyttä, jonka koen luotaantyöntäväksi. Mutta kyllä sieltä sen Murakamin kuitenkin löytää. Lauserakenteet, amerikkalaisen populaarimusiikin, ruoanlaiton ja syömisen, seksin, tämän päivän (tai oikeastaan 70-luvun) Japanin. Ja viittaukset kirjallisuuteen.

The chill of the air conditioning met me when I backed my way as usual through the heavy door f J’s Bar, the stale aroma of cigarettes, whiskey, French fries, unwashed armpits, and bad plumbing all neatly layered like a Baumkuchen. (s. 39)

”’California girls’… The Beach Boys… any luck?
”Come to think of it, about five years ago a girl in my high school lent me that record.” (s.50)

Half a month after my third girlfriend killed herself, I was reading Jules Michelet’s La Sorcière. A great book. (s. 77)

Kirja alkaa Murakamin omilla alkusanoilla, The Birth of My Kitchen-Table Fiction, jossa hän kertoo miten hänestä tuli kirjailija. Olin kuullut nuo kertomukset jo monta kertaa, ja ne tulivat mainittua tuossa ylläkin: eli jazzbaari, baseball-matsi, kirjoituskilpailu. Mutta oli mielenkiintoista lukea ne hänen itsensä kertomana.

Lisäksi Murakami kertoo,  miten hän löysi oman kirjoitustyylinsä. Ensin hän kirjoitti käsin japaniksi, mutta piti lopputulosta liian ”kirjallisuusmaisena”. Joten hän otti esiin kirjoituskoneen ja kokeili kääntää ensimmäiset lauseet englanniksi. Vajavaisella kielitaidolla lauseista tuli väistämättä yksinkertaisia ja lyhyitä, ja ne hän käänsi nyt japaniksi. ”The result was a rough, uncultivated type of prose”, kuten hän itse toteaa. Tätä hän lähti kuitenkin viemään eteenpäin ja löysi vähitellen oikean rytmin. Tyylin, jollaista ei oltu japanilaisessa kirjallisuudessa vielä nähty.

Tässä vielä pari kuvaa kirjan sivuilta. Tyyli on vielä aika kokeilevaa, ja toisaalta juuri se sai minut kiinnostumaan.

murakami_hearthewindsing001 murakami_hearthewindsing002 murakami_hearthewindsing003

Haruki Murakami
Hear the wind sing (alkuperäinen japaninkielinen teos Kaze no uta o kike, 1979)
Penguin Random House, 2015
Kääntänyt englanniksi Ted Goosen
152 sivua
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta.

Luin kirjan syksyllä, joten merkinnät menevät vielä HelMet 2016 -lukuhaasteeseen. Sain tästä merkinnät kohtiin sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja, aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, kirjan kansi on mielestäsi ruma.

Helmet 2016 -lukuhaasteen yhteenveto

helmet2016Sanoja, lauseita -kirjablogini sai alkunsa, kun löysin tammikuussa HelMet-lukuhaasteen ja aloin sen innostamana kirjata mietteitäni lukemistani kirjoista.

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta (olympialaiset, lastenkirja) en lähtenyt etsimään lukemista täytelläkseni listaa vaan sijoitin lukemani kirjat haasteen eri kohtiin. Joihinkin kohtiin oli tunkua, kuten kirjassa rakastutaan, joku kuolee, kirjassa juhlitaan ja kirjassa on myrsky. Tänä vuonna moni osui myös kohtaan kirjassa on yli 500 sivua ja toisaalta kirjassa on alle 150 sivua. Rumiin kirjankansiinkin tuli lopulta kolme merkintää (luulin pitkään, ettei tule yhtään). Ihan kaikista en ole ehtinyt bloggaamaan.

Suureen osaan ei osunut yhtään kirjaa. Afrikkalainen ja eteläamerikkalainen kirjallisuus jäi tänä(kin) vuonna kokonaan paitsioon, ja matkakirjoja luen todella harvoin vaikka matkustan itse paljon. Yksi kirja ei taas osunut oikeastaan mihinkään kohtaan.

Kaikkiaan luin 25 kirjaa, joista viisi sarjakuvakirjaa, yksi runokirja, yksi sitaattikirja, yksi kuunnelma, yksi keskustelukirja, yksi reportaasi, yksi satu, kaksi tietokirjaa ja loput romaaneja. Yhtä luen parhaillaan, kaksi jäi kesken ja kaksi siirsin kokonaan sivuun. Aloittelin myös muutamaa muuta, mutta pääsin niissä niin vähän eteenpäin, etten merkinnyt niitä kirjalistaan ollenkaan. Niiden vuoro tulee kyllä. Epätavallista sitä vastoin on, että luin kolme Murakamin kirjaa ja yhden, missä hän oli toinen keskustelijoista.

Tein samalla muutakin tilastointia, kuten miten tänä vuonna lukemani kirjat sijoittuvat kartalle. Ensin alueittain: Eurooppa 12, Aasia 6, Pohjois-Amerikka 2, Lähi-itä 2. Ja maittain: Suomi 6, Japani 6, Ranska 5, Iran 2, Yhdysvallat 2, Kreikka 2, Viro 1, Tanska 1, Saksa 1. Lukukielijakauma puolestaan oli seuraava: suomeksi luin 17 kirjaa, englanniksi 8 ja ranskaksi yhden.

Ensi vuodeksi on kuulemma uusi haaste tulossa, taidanpa tarttua siihenkin!

Helmet-lukuhaaste 2016:

  1. Ruuasta kertova kirja. Juha Tanttu (toim.): Pieniä sanoja sinulle, joka pidät hyvästä ruoasta
  2. Matkakertomus
  3. Kirjassa rakastutaan. Haruki Murakami: 1Q84; F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby ; Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät; Voltaire: Candide
  4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja. Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät; Voltaire: Candide
  5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman
  6. Kirjastosta kertova kirja
  7. Vihervuosi 2016 -sloganiin ”Minun maisemani – maalla ja kaupungissa” sopiva kirja. (Näitä lueskelin paljonkin, mutten tainnut lukea yhtään ihan kannesta kanteen)
  8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin. Keigo Higashino: Journey under the midnight sun; F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby ; Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät; Marjane Satrapi: The Complete Persepolis; Niko Kazantzakis: Kerro minulle Zorbas 
  9. Sinulle vieraalla kielellä (eli ei omalla äidinkielelläsi) tai murteella kirjoitettu kirja. Goscinny & Uderzo: Le tour de Gaule; Keigo Higashino: Journey under the midnight sun; F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby ; Haruki Murakami: After the quake; Haruki Murakami: Hear the wind sing;
  10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Haruki Murakami: After the quake;  Haruki Murakami: 1Q84; Haruki Murakami: Hear the wind sing; Keigo Higashino: Journey under the midnight sun; Shūsaku Endō: The Sea and Poison
  11. Sarjakuvakirja. Goscinny & Uderzo: Asterix ja riidankylväjä; Goscinny & Uderzo: Jumaltenrannan nousu ja tuho; Goscinny & Uderzo: Asterix olympialaisissa; Goscinny & Uderzo: Le tour de Gaule; Marjane Satrapi: The Complete Persepolis
  12. Näytelmä. Mika Waltari: Leikkaus
  13. Kirjan nimi on kysymys
  14. Historiaa käsittelevä tietokirja. Pekka Mykkänen: Amerikka – hiekkaan valuneita unelmia
  15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma. Haruki Murakami: Hear the wind sing; Keigo Higashino: Journey under the midnight sun; Hayao Kawai & Haruki Murakami: Haruki Murakami goes to meet Hayao Kawai
  16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta. Hayao Kawai & Haruki Murakami: Haruki Murakami goes to meet Hayao Kawai; Shūsaku Endō: The Sea and Poison
  17. Kirjassa juhlitaan. F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby 
  18. Lastenkirja. Grimmin veljekset: Bremenin soittoniekat
  19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi
  20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan
  21. 1700-luvulla kirjoitettu kirja. Voltaire: Candide
  22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe (syntymästä 90 v.)
  23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja (Miina Sillanpään, Suomen ensimmäinen naisministerin, syntymästä 150 v.)
  24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja
  25. Kirjassa on yli 500 sivua. Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät; Keigo Higashino: Journey under the midnight sun; Haruki Murakami: 1Q84 
  26. Elämäkerta tai muistelmateos
  27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
  28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja
  29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja. Otollinen tilaisuus – antiikin faabeleita (toimittaneet ja kääntäneet Arto Kivimäki ja Sampo Vesterinen; Hayao Kawai & Haruki Murakami: Haruki Murakami goes to meet Hayao Kawai;
  30. Viihteellinen kirja. Goscinny & Uderzo: Jumaltenrannan nousu ja tuho; Keigo Higashino: Journey under the midnight sun;
  31. Olympialaisista kertova kirja. Goscinny & Uderzo: Asterix olympialaisissa
  32. Kirjassa on myrsky. Haruki Murakami: 1Q84, Niko Kazantzakis: Kerro minulle Zorbas , Voltaire: Candide
  33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja
  34. Keskustelua herättänyt kirja. Voltaire: Candide; Marjane Satrapi: The Complete Persepolis
  35. Kirjassa ollaan avaruudessa
  36. Kokoelma esseitä tai kolumneja. Jaan Kaplinski: Titanic
  37. Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan
  38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja. Marjane Satrapi: The Complete Persepolis (kielletty Iranissa ja Yhdysvalloissa, jälkimmäisessä tosin yhdessä koulussa); Voltaire: Candide (kielletty Ranskassa ja Yhdysvalloissa)
  39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja. Ernest Hemingway: Kuolema iltapäivällä
  40. Eläkeläisen suosittelema kirja
  41. Kirjassa lähetetään kirjeitä. Niko Kazantzakis: Kerro minulle Zorbas 
  42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja. Pekka Mykkänen: Amerikka – hiekkaan valuneita unelmia
  43. Kirjassa mukana Pablo Picasso (syntymästä 135 v.)
  44. Kirjassa joku kuolee. Shūsaku Endō: The Sea and Poison; Haruki Murakami: 1Q84 ; Keigo Higashino: Journey under the midnight sun, Pekka Mykkänen: Amerikka – hiekkaan valuneita unelmia
  45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja. Kari Hotakainen: Finnhits
  46. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja
  47. Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
  48. Kirjassa on alle 150 sivua. Abbas Kiarostami: Matkalla tuulen kanssa; Kari Hotakainen: Finnhits
  49. Vuonna 2016 julkaistu kirja. Emilia Kukkala & Pontus Purokuru: Luokkavallan vahtikoirat – miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä
  50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

 

Haruki Murakami goes to meet Hayao Kawai

Personally, I think marriage is extraordinarily interesting. What could be more interesting than that? (Kawai, s. 81)

murakami_kawai

Luen mielelläni esseitä, kirjeitä ja haastettalukirjoja. Joten kun sain käsiini Haruki Murakamin ja psykologi Hayao Kawain eräänä viikonloppuna käytyyn keskusteluun perustuvan kirjan, ostin sen heti omakseni.

Kirja on ilmestynyt japaniksi jo vuonna 1996, mutta englanniksi se käännettiin vasta tänä vuonna – siis 20 vuotta myöhemmin. Kustantajana toimii sveitsiläinen Daimon. Miksikö näin? Ehkä siksi, että professori Hayao Kawai tunnetaan siellä suunnalla jungilaisena psykologina. Kawai kuoli vuonna 2007.

Keskustelu käydään siis ennen vuotta 1996, pian Koben maanjäristyksen jälkeen, ja se nouseekin yhdeksi tärkeäksi teemaksi. Muuten Murakami ja Kawai puhuvat paljon japanilaisuudesta ja länsimaalaisuudesta – josta erotetaan vielä eurooppalaisuus ja amerikkalaisuus. Molemmat ovat asuneet sekä Yhdysvalloissa ja Euroopassa, joten heillä on vertailupohjaa. He tapasivat ensi kertaa Yhdysvalloissa ja ystävystyivät heti, ikäerosta huolimatta. Murakami on syntynyt vuonna 1949, Kawai 1928.

Minua kiinnosti tietenkin enemmän Murakamin pohdiskelut kirjoittamisesta, kirjailijuudesta, kielen merkityksestä ja kääntämisen problematiikasta kuin Kawain psykologiset analyysit ja teoriat hiekkalaatikkoterapiasta. Mutta yhdessä ne olivat kieltämättä kiehtovia. Tämä on pieni suuri kirja, sellainen, johon voi palata varmasti monta kertaa uudestaan.

(Ja mikä on mielenkiintoista, huomaan nyt juuri Kawain pohdintojen jääneen pyörimään mielessäni – ehkä osittain myös siksi, että Murakami tavallaan aika paljon haastattelee Kawaita, johdattelee keskustelua kysymyksillään.)

Kawailta tärkeimmäksi anniksi minulle nousi pohdinnat avioliitosta. Hän ei pidä avioeroa huonona ratkaisuna, jos puolisot ovat ajautuneet erilleen ja jos heillä on täysin erilaiset odotukset liitolta. Mutta muuten hän pitää avioliittoa, etenkin pitkää avioliittoa, jossa puolisot vaikeuksista huolimatta kykenevät ”kaivamaan yhdessä kaivoa”, kaikkein kiinnostavimpana asiana. Murakami, joka on ollut vaimonsa kanssa naimisissa nuoresta miehestä lähtien, oli samoilla linjoilla.

Ja tämä on minusta mielenkiintoista.

Samoin he miettivät amerikkalaista seksuaalispainotteista ja individualismiin nojautuvaa avioliittokäsitystä ja kuinka se eroaa japanilaisesta. Kun amerikkalainen malli tuodaan (esim.) Aasiaan, missä egon sijaan merkittävämpi on perhe ja ryhmä, joudutaan helposti törmäyskurssille, mikä näkyy esimerkiksi Koreassa korkeina avioerolukuina.

Kuulostaa kumman tutulta.

Myös Murakamin kirjat nousevat keskustelussa usein esille, ennen kaikkea The Wind-Up Bird Cronicle, jota en ole vielä lukenut, mutta joka odottaa luettavien pinossa. Siihen tartun ensi vuonna, varmasti! Myös Aumista (lahkosta, joka muistetaan sariinihyökkäyksestä Tokion metroon 1995) keskustellaan paljon.

Tässä vielä katkelma amerikkalaisen ja japanilaisen ajattelutavan eroista ja Murakamin kirjojen käännösten vastaanottamisesta:

Murakami: My books have been translated into English and I sometimes discuss them with American students, but I have the feeling that the translations don’t quite match up. On the other hand, the students are impressed and interested in unexpected things. Asian readers, though, are usually pretty similar to Japanese readers.

Kawai: Even if they read the books in English?

Murakami: Yes, regardless of whether they read them in English or Chinese or Korean. (s. 50–51)

Ja amerikkalaisen ja eurooppalaisen ajattelun eroista:

Americans put great stock in the Western-Style ego, so there is a strong reliance in one’s own intentions and ideas. […]
In Europe, things are a bit different. Europe has a  longer history and Europeans have experienced all kinds of odd things. (Kawai, s. 98)

Ja vielä sodasta, kirjailijan merkityksestä ja japanilaisesta mielenlaadusta:

Murakami: But the pen is virtually powerless against the dynamic violence of the state. For example, a writer can’t effectively do anything to resist war.

Kawai: Even so, you have to try. You have no choice but to do everything you can.

Murakami: But the Japanese society is more emotional than logical.

Kawai: That’s certainly true.

Murakami: Does that make easier to operate?

Kawai: Yes, if you can manage the situation. (s. 146)

Haruki Murakami goes to meet Hayao Kawai
(alkuperäinen japaninkielinen teos Murakami Haruki, Kawai Hayo ni ai ni iku, 1996)
Englanniksi japanin kielestä kääntänyt Christopher Stephens
2016, Daimon Verlag
154 sivua

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja, aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, kirjan kansi on mielestäsi ruma, et ole ikinä ennen kuullut kirjasta, kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Hän poimi tassut kämmenelleen.
Ne olivat pienet ja kevyet, mitättömät. Hän tuijotti niitä. Näilläkö ne pystyivät ohjaamaan elävää kuvaa ja luonnollista ääntä suoraan oikeisiin hermoverkkoihin? […]
Tuntuisiko se todella oikealta, kokonaan ilman ruutua ja kuulokkeita?

valtonen_he_eivat_tieda

Aivan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että Jussi Valtosen kirjan He eivät tiedä mitä tekevät kansi on hieno. Se sai minut heti kiinnostumaan. Luonnehdinnat kirjasta älykkäänä sekä neurotieteitä ja nyky-yhteiskunnan ongelmia yhdistävänä lisäsivät kiinnostustani. Sen sijaan eläinaktivismin mukanaolo sai minut epäröimään. Mahtaako se sittenkään olla minua varten…

Ostin kirjan kuitenkin omakseni, kun siitä oli (erittäin) hyvä tarjous. Muuten olen pyrkinyt olemaan lukematta aiheesta oikeastaan mitään. Toki tiesin kirjan voittaneen Finlandia-palkinnon, mutta juonesta en tiennyt, enkä siitä mitä muut ovat kirjasta sanoneet. Kaikkeen siihen paneudun vasta, kun olen saanut nämä muistiinmerkinnät näpyteltyä.

Saatuani kirjan nyt luettua on oloni hämmentynyt. Totta puhuen, olin jättää koko homman kesken sadan sivun jälkeen, ja jälleen luettuani parisataa sivua lisää. Pinnistelin kuitenkin loppuun (välillä tosin reippaasti harppoen), mikä oli ihan hyvä. Valtonen kuroo tarinaansa yhteen loppua kohden. Viimeiset sata sivua, lopetusta lukuun ottamatta, olivat oikeasti kiinnostavia.

Ja silti, vaikka miten yritin, en päässyt tarinaan mukaan. Tuntui, että Valtonen oli tunkenut tarinaan kaiken, mikä häntä kiinnosti tai mistä hän halusi jotakin sanoa (tai mistä pitäisi jotakin sanoa). Monikulttuuristen avioliittojen ongelmat, suomalaisen yliopiston ja samalla yhteiskunnan sisäänpäinkääntyvyys verrattuna amerikkalaiseen dynaamisuuteen ja menestyksen tavoitteluun, eläinkokeet, ekoterrorismi, somemaailma ja blogihuoraaminen, mielialalääkkeet, tulevaisuuden teknologia, nuorten naisten syömähäiriöt, amerikkalaisten asehulluus, uusperhekuviot… Sekaan vielä pakolliset seksikuvaukset ja ympäristön ja sään maalailu. Huoh.

Mietin moneen kertaan, että aiheista olisi riittänyt useampaan eri tarinaan, jolloin niihin olisi voinut hiukan syventyäkin. Tai että olisin ehkä sittenkin lukenut mieluummin Valtosen ajatuksia esseen muodossa. Sillä olihan hänellä toki sanottavaa, paljon mielenkiintoistakin. Parhaimmillaan hän on mielestäni ollessaan lähellä omaa aihealuettaan, neurotieteitä, ja isän ja pojan kohtaaminen (vaikka molemmat kuvailtiin lopussa aivan erilaisiksi kuin olin heidät kuvitellut) oli sekin kiinnostava. Mutta muuten tarinassa on liikaa kaikkea ja paljon jaarittelua.

Tämä on ensimmäinen Valtoselta lukemani kirja, joten en tiedä onko tämä hänen yleinen tyylinsä. En kuitenkaan oikein löytänyt kirjailijan omaa ääntä. Enkä ymmärtänyt, mitä Joen amerikanjuutalaisuus toi tarinaan lisää, paitsi satunnaista jiddishiä. Tai miksi lukujen välillä olevat jaotukset oli merkitty X:llä. Jossain vaiheessa ihmettelin, että taasko on kymmenes luku… Englannin kielen sekoittaminen tekstiin meni välillä itsetarkoitukselliseksi ja toisaalta, ei aivan kaikkea tarvitse kääntää kielestä toiseen. (”What are you doing? Mitä sä oikein teet?” s. 33)

Toisaalta kuvaukset iAm-laitteesta, yritysmaailman väestä jotka lipovat nuoret puoli-ilmaisiksi mainosalustoiksi sekä varoitukset kaiken digitaalisen hakkeroimismahdollisuuksista olivat aiheita, joihin olisin toivonut kirjailijan paneutuvan täysillä.

Mutta mikä häkellytti ehkä kaikkein eniten, olivat kirjan lopussa olevat kiitokset. Kokonaisen aukeaman verran. Romaanissa? Ymmärrän kyllä, että taustatyötä on täytynyt tehdä ja että kirjaa on luetettu (todella) monelle, mutta jäin miettimään, että onko kirjaa muokattu liikaakin palautteen mukaan. Ja toisaalta: eikö kukaan sanonut, että tiivistä, hyvä mies, tiivistä! Kill your fucking darlings!

Vielä yksi huomio: kovakantisena kirjana tämä oli todella kömpelö ja kookas. Kuljetan kirjaa mielelläni kassissa, ja se tuntui vievän kaiken tilan ja pistävän terävillä reunoillaan.

Jussi Valtonen
He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi, 2014
557 sivua
Ostettu nettikirjakaupasta.

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirja kirjailijalta jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin, maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja, kirjassa on yli 500 sivua ja 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja.

Keigo Higashino: Journey under the midnight sun

’A dull town. Dusty, dirty, filled with worthless people who squirm like so many insects. But their eyes are sharp, beady. A town where no one lets their guard down, not ever.’ He finished his beer. ’You still want to go there?’
’I do.’

higashino_midnight_sun

Luen aika vähän dekkareita, mutta kun sain käsiini Keigo Higashinon kirjan Journey under the midnight sun, kiinnostuin. Osin ehkä ihan siksikin, että sen myötä saa taas uuden näkökulman tämän päivän japanilaiseen kirjallisuuteen ja yhteiskuntaan.

Dekkariksi Journey under the midnight sun on aika mielenkiintoisesti rakennettu: se ei seuraa tapahtumia kronologisesti saati etsivän tutkimusten mukaisesti, vaikka ne toki tulevatkin esiin. Sen sijaan tarina kulkee edestakaisin menneen ja nykyisen välillä. Se, millaisen lapsuuden me olemme viettäneet vaikuttaa väistämättä aikuisuuteen. Hyvässä ja pahassa. Psykologinen jännäri, siis.

Kiinnostavaa oli myös tapahtumien sijoittaminen lähimenneisyyteen, 1970-luvulta ja 90-luvulle. Siihen mahtuu öljykriisi, Jom Kippur -sota (josta tulinkin nyt lukeneeksi enemmän) sekä Japanin kuplatalous ja sen puhkeaminen. Poliittiset tapahtumat, kaukaisetkin, vaikuttavat väistämättä tavallisen ihmisen elämään, kuten tarinassa nähdään.

Kirjan on kääntänyt englanniksi Alexander O. Smith, jonka kerrotaan saaneen apua Joseph Reederiltä. Japanin kääntäminen englanniksi on käsittääkseni erityisen vaikeaa, ovathan nämä kielet ja kulttuurit (ajattelutapa) niin valtavan erilaiset. Tällaista ainakin Haruki Murakami on joskus sanonut. Vaikken mikään suuri englannin tuntija olekaan, häiritsi käännöksessä esimerkiksi (oletettavasti) Osakan murteen muuttaminen Bronxin slangiksi. Ei oikein toimi. Toisaalta teksti hyppeli hyvin brittiläisestä ilmaisusta (”amongst”) yleisenglantiin. No, tästä harmittelusta piti vain päästä yli ja antaa tarinan viedä.

Ja se tosiaan veti! Kirjassa on reippaat 500 sivua, mutten olisi millään malttanut laskea sitä käsistäni. Loppu oli hiukan hollywoodmainen, mikä latisti tunnelmaa, mutta muuten Higashino johdattelee lukijaa kyllä todella mielenkiintoisesti. Vaikka tarinassa on murhia ja väkivaltaa, on se oikeastaan kuvaus puhtaasta rakkaudesta, jonka likainen maailma turmelee.

Mutta enpä kerrokaan enempää!

Higashinon tuotantoa on käännetty paitsi englanniksi, myös ainakin ranskaksi, epanjaksi, italiaksi ja saksaksi. Suomennokset odottavat vielä kääntäjäänsä, toivottavasti kuitenkin suoraan japanista eikä englannista kuten yleensä.

Vielä yksi pieni huomio: kirjan englanninkielisen laitoksen kansi on minusta kamala. Teki mieli taitella sen päälle japanilaistyylinen suojapaperi, jotta kukaan muu ei näkisi mitä luen. Tai siis, etten itse näkisi kantta. En myöskään innostu angloamerikkalaisesta tavasta ottaa kirjan kansi mainosalustaksi, jossa kerrotaan mitä muuta kirjailijalta on tarjolla, mitä palkintoja voittanut ja mitä joku tusinaylistävä kritiikki on sanonut (niitä löytyy tämänkin kirjan sisäsivuilta oikea litania, kaikki yhdentekeviä ylistyksiä). Tässä kohtaa suomalaiset vetävät pitemmän korren, meillä kansiin panostetaan ja ne ovat usein todella hienoja!

Keigo Higashino
Journey under the midnight sun (alkuperäinen japaninkielinen teos Byakuyako, 1999)
Englanniksi kääntänyt Alexander O. Smith ja Joseph Reeder
Little, Brown 2015, taskukirja: Abacus 2016
539 s.

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja, aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, viihteellinen kirja, kirjassa joku kuolee, kirjan kansi on mielestäsi ruma, kirja kirjailijalta jonka tuotantoa et ole aiemmin lukenut, kirjassa on yli 500 sivua.

Niko Kazantzakis: Kerro minulle Zorbas

– Sillä tavalla vapauduin, hän sanoi.
– Vapauduit isänmaasta?
– Niin, isänmaasta, hän vastasi lujasti ja tyynesti.
Hetken kuluttua hän jatkoi:
– Vapauduin isänmaasta, vapauduin papeista, vapauduin rahasta. Olen kulkenut kuin seulan lävitse, ajan mittaan minua seulotaan yhä enemmän ja enemmän. Heitän pois turhaa painolastia. Kuinka selittäisin sinulle? Vapaudun, minusta tulee ihminen. (s. 225)

zorbas

Nappasin äitini kirjahyllystä matkalukemiseksi Niko Kazantzakisin romaanin Kerro minulle Zorbas. Teos oli tuttu kyllä nimenä, mutten ollut koskaan tullut ajatelleeksi etsiä sitä käsiini. Ja siinä se nyt oli, kuin odottamassa noutamistaan. Luin kirjan jo jokin aikaa sitten, joten kirjoitan siitä tässä vain muutamia muistiinpanoja ylöskirjattujen lainausten lisäksi.

Kerro minulle Zorbas on tarina ystävyydestä, rakkaudesta, filosofiasta, elämästä. Kuolemastakin, sen verran moni ehtii tässä tarinassa kuolla. Kieli on virkistävää kaikessa epäsovinnaisuudessaan; Zorbas manaa, kiroaa, haukkuu ja sepittää, ja toisaalta hän elää ja rakastaa, juurevasti ja häpeämättä. Hihittelin ajatellessani millaisen skandaalin kirja aiheuttaisi jos se julkaistaisiin nyt, tällä itselleen nauramattomuuden aikakaudella. Feministit ja muut mielensäpahoittajat  olisivat taatusti sen kimpussa.

– Mitä sinä oikein tarkoitat, Zorbas? vastasin, luuletko vakavissasi, ettei kukaan nainen ajattele mitään muuta asiaa kuin tuota yhtä asiaa?
– Ei, eivät he ajattele mitään muuta kuin sitä, isäntä. Kuulehan, kun sanon sinulle, minä, joka olen nähnyt ja kokenut yhtä ja toista tässä maailmassa. Naisella ei ole mitään muuta ajatuksissaan, hän on, sanon sinulle, jotenkin sairas, ruikuttavainen. Jos et sano hänelle, että rakastat häntä ja haluat häntä, hän alkaa itkeä. Ehkä hän ei halua sinua ensinkään, ehkä hän inhoaa sinua, ehkä hän sanoo sinulle ei. Se on kokonaan toinen juttu. Mutta kaikkien, jotka hänet näkevät, täytyy himoita häntä. Sitä hän haluaa, raukka, voithan siis olla hänelle mieliksi! (s. 49)

Hah! Kuka väittää, ettei asia olisi juurikin noin, me hienohelmaiset narsistiset ihanat naiset! Joiden pikkurillin ympärille mies on niin helppo kietaista…

Nautin tavattomasti Zorbasin puheenparresta, jossa hän ylistää ja alistaa naista vuoronperään. Ei pahalla, ei hän sitä pahalla tee, sillä Zorbas rakastaa naisia, kaikkia naisia, ikään katsomatta.

– Älä hätäile, pikku Bombolinani; vanha lahonnut ja kolhiutunut proomuni! Älä hätäile, en minä jätä sinua lohtua vaille, en! Neljä suurvaltaa on hylännyt sinut, nuoruus on hylännyt sinut, Jumala on hylännyt sinut, minä, Zorbas, en sinua hylkää! (s. 219)

Ja sitten se asia, joka osuu erityisesti meidän aikakauteemme, jossa aivoista ja kylmästä ajattelemisesta, analysoinnista ja tieteestä, on tehty uusi jumala. Jos Zorbasia on uskominen, juuri siinä mennään vikaan. Minua tämä ajatus kiehtoo kovasti.

[…] Sanonpa sinulle mitä tahansa, se menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, suo anteeksi, isäntä.
– Kuinka niin? vastustin minä. Ymmärränhän minä asioita, Zorbas!
– Ymmärrät kyllä aivoillasi. Sanot: tämä on oikein, tämä ei ole oikein, tämä on näin, tämä ei ole näin, sinä olet oikeassa, sinä olet väärässä. Mutta sillä tavoin et pääse puusta pitkään. Kun puhut, niin minä tarkkailen käsivarsiasi, rintaasi. Ne ovat mykkiä, ne eivät sano mitään. Aivan kuin niissä ei olisi pisaraakaan verta. Miten voit siis ymmärtää asioita? Päälläsi? Huh! (s. 223)

Kirja on suomennettu ranskan kielestä ja olisi vaatinut hyvän oikolukijan. Siellä täällä on hassuja virheitä, vanhahtavia ilmauksia ja liian suoria lainauksia, ja väkisinkin jää miettimään, miten erilainen olisi suoraan kreikasta tehty käännös. Jos näiden seikkojen ei anna häiritä, vie tarina kuitenkin mennessään.

Niko Kazantzakis
Kerro minulle Zorbas (Vios ke politía tu Aléksi Zorbá, 1946)
Suomentanut ranskan kielestä Vappu Roos
Tammi, 1994, 11. painos. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1954.
308 sivua.
Lainattu perheenjäsenen kirjahyllystä.

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirja kirjailijalta jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin, kirjassa juhlitaan, kirjassa lähetetään kirjeitä ja kirjassa joku kuolee.zorbas_sivu