Ilo ja suru kuuluvat molemmat elämään, ja joskus ne kulkevat hyvinkin lähekkäin.
Kuolema kiinnostaa, niin minua kuin monia muitakin, totesin asettuessani Henna Mäkelinin tietokirjan Kuolema – kaikki mitä olet aina halunnut tietää varausjonoon kirjaston e-kirjojen puolella. Odottaminen palkittiin: kirja on nimittäin todella hienosti toteutettu ja laaja-alainen katsaus meitä jokaista koskettavasta aiheesta, enkä meinannut lainkaan malttaa lopettaa lukemista.
Kuoleman pariin toimittaja Henna Mäkelinin on sysännyt oman lapsen vakava sairastuminen. Hän alkoi etsiä vastauksia kysymyksiinsä, ja ehkä juuri siitä omakohtaisuudesta ja samalla ammattitaustasta johtuen kirja on helppolukuinen, mielenkiintoinen sekä aihettaan, haastateltaviaan ja lukijaa kunnioittava. Tämän viimeisen huomion panin merkille monta kertaa – hatun nostamisen arvoinen asia! Ainoa, mikä jäi häiritsemään tekstissä oli kiroileminen. Kun sitaatit on muuten kirjoitettu puhtaaksi siistille yleiskielelle, särähtivät kirosanat ja ”perseet” korvaan ikävinä ja hiukan halventavinakin. Se ei varmasti ole ollut tarkoitus, mutta siltä se valitettavasti kuulosti.
Mäkelin on haastatellut kirjaansa varten hyvin monenlaisia ihmisiä leukemiaan kuolevasta miehestä sairaan- ja saattohoitajiin, lääkäreihin, filosofeihin, tutkijoihin, hautausurakoitsijoihin, sairaalapastoreihin, omaisiin ja niin edelleen. Kuolemaa katsotaan monelta kantilta. Ihminen voi kuolla niin monella tavalla ja kaikki ne jättävät jälkensä myös jäljelle jääviin. Suru on syvä, oli omainen kuollut sairauteen, oman käden kautta, väkivallan uhrina, onnettomuudessa tai vain vanhuuteen. Esiin nostetaan myös kuolemanrajakokemukset, saattohoidon merkitys, eutanasia ja masennuslääkkeiden sivuvaikutukset, joilla voi olla kohtalokkaita seuraamuksia.
Suurista lupauksistaan (”kaikki mitä olet aina halunnut tietää”) huolimatta kirja ei tietenkään aivan kaikkiin kysymyksiin vastaa. Kuolemaa käsitellään paitsi fyysisenä ja henkisenä tapahtumana ennen kaikkea luterilaisesta ja toisaalta ateistisesta katsantokannasta. Muut uskonnot ja niiden kuolemakäsitykset, hautaustavat ja käytännön asiat on rajattu pois. Esimerkiksi islamilainen, juutalainen, buddhalainen ja ortodoksinen kuolema on arkipäivää myös tämän päivän Suomessa, vaikka ne vähemmistönä ovatkin. Pieni vilkaisu tähän puoleen olisi ollut mielenkiintoinen lisä, sillä näkemykset ja tavat voivat poiketa paljonkin siitä, mihin me olemme tottuneet.
Mäkelin painottaa moneen kertaan, että kuolema ei ole Suomessa (vielä) tabu, mutta kaikesta päätellen siihen suuntaan ollaan kyllä uhkaavasti menossa. Tähän viittaa myös se, että lapsia ei välttämättä enää oteta hautajaisiin, mikä on kirjan asiantuntijoidenkin mielestä todella suuri virhe, sekä rauhoittavien lääkkeiden syöminen hautajaisissa. Ja jos kuolema ei vielä tabu olisikaan, surusta on jo tullut sellainen. Ei tiedetä miten siitä puhua, sitä ei haluta näyttää eikä nähdä, se pitää suorittaa pian pois päiväjärjestyksestä (freudilaisittain, tätä en tiennyt!) ja mennä eteenpäin, unohtaa. Mutta miten unohtaa rakkaus, kuten yksi haastatelluista parahtaa.
Ekoajattelun nostaminen esiin hautaamisen yhteydessä särähti pahasti korvaani. Ajatushan on sinänsä hyvä, maasta sinä olet tullut jne., mutta samalla se kaiken minimoiminen pahviarkusta tai tuhka(pöly!)pussista virtuaalikukkiin ja hautakiven kierrätykseen alkoi tuntua vähitellen äärimmäiseltä kitsastelulta ja vainajien halveksunnalta, välinpitämättömyydeltä. Tämä tuskin on tarkoitus, mutta kyllä se siltä alkoi vaikuttaa. Tiedän, että enää ei monesti toivota kukkia, koska ne maksavat ja kuihtuvat ja niin edelleen, mutta kovin tylyiltä näyttävät hautajaiset, joihin ei edes kukkia tuoda. Itse aion tilata kauniin kukkalaitteen vastedeskin, se on kunnioittamisen ele, sekä vainajan että omaisten. Samoin jäin erään hyvin rakkaan läheiseni kuoleman jälkeen miettimään, miten kuolemakin on jaettu nykyään rikkaisiin ja köyhiin. Köyhät vainajat saavat odottaa tuhkaustaan kuukausikaupalla, minkä jälkeen tuhkat ripotellaan yhteiseen paikkaan ja nimilaatta kiinnitetään yhteiseen kiveen ilman mitään mahdollisuutta edes laittaa juuri tälle vainajalle kukkapaikkaa. Minulle tuli siitä mieleen joukkohauta.
Entä mitä kertoo yhteiskunnasta se, että hautapaikka varataan 15–25 vuodeksi, minkä jälkeen se irtisanotaan ja annetaan eteenpäin, jos omaiset eivät pane hanttiin eli maksa? Tekijänoikeudetkin ovat voimassa 75 vuotta tekijän kuoleman jälkeen! Rahako se tosiaan tässä maailmassa enää merkitsee?
Valtavan mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja, jota luin paikoin kyyneleet silmissä, välillä päätäni puistellen ja välillä hymyillen. Inhimillisyys nousee tärkeimmäksi. Ja hyvä lisä tämä on myös tällä hetkellä vellovaan hoivakeskusteluun. Kuten yksi haastatelluista totesi: Jos emme kunnioita kuolevaa ihmistä, milloin me sitten kunnioitamme. Sillä ihmisiähän me tällä maallisella vaelluksellamme olemme, kokonaisia, tuntevia, arvostettavia ihmisiä.
Tein aivan liian vähän muistiinmerkintöjä, mutta nämä kaksi haluan nostaa ylös. Ne koskettivat jostain syystä molemmat syvästi.
Äiti oli aina ollut hautajaisten itkijänainen, joka vollottaa vapautuneesti, oli vainaja läheinen tai ei. Mirasta tuli äidin kuolemassa samanlainen. Hän oli teini-ikäisenä alkanut tukahduttaa ja piilottaa kyyneleensä muilta. Nyt hän antaa mennä.
(Äitinsä rikoksen uhrina menettänyt nainen)
Jos kaupan kassa oli minulle ystävällinen, päivä tuntui heti paremmalta. Pienet asiat piristivät paljon.
(Isoveljen itsemurhasta toipuva poika)
Henna Mäkelin: Kuolema – kaikki mitä olet aina halunnut tietää
Kustantamo S&S, 2018
luettu kirjaston e-kirjana
n. 188 sivua
Aukeamia 