Kōji Fukada: Harmonium (leffa)

Cannesin Un Certain Regard -sarjassa kilpaili viime vuonna Hymyilevän miehen kanssa  japanilaisen Kōji Fukadan elokuva Harmonium (Fuchi ni tatsu, 2016). Vaikka voitto menikin Suomeen, sai japanilainen tuomariston palkinnon.

Harmonium on psykologinen trilleri, joka ensi alkuun tuo mieleen ranskalaiselokuvan Harry, qui vous veut du bien (2000), amerikaksi A friend like Harry...

Molemmissa leffoissa pariskunnan arkeen ilmestyy vanha ystävä, joka vaikuttaa mitä ystävällisimmältä ja avuliaimmalta, mutta joka todellisuudessa on jotain aivan muuta. Mutta siinä, missä Harry jne. tiivistyy varsinaiseksi kauhukertomukseksi, jättää Harmonium kaiken ilmaan ja lopulta lässähtää. Ja siinä, missä Hymyilevä mies on kuvaukseltaan kaunis, on Harmonium arkinen ja harmaa.

Katsoin kuitenkin elokuvan loppuun asti, eli ei se ihan mahdoton ole. Aluksi se pitää näpeissään ihan ok. On toisistaan etääntynyt pariskunta: vaimo (Mariko Tsutsui) on kristitty, mies (Kanji Furutachi) ateisti, ja tytär on valmistautumassa urkuharmoniesiintymistä varten. Kuviota sekoittaa miehen vanha ystävä Yasaka-san (Tadanobu Asano), kohtelias ja ystävällinen mies, jolla on synkkä menneisyys: hän on vastikään vapautunut vankilasta saatuaan armahduksen murhatuomiosta. Yasakalla ja perheen isällä on jotakin yhteistä ja hetken vaikuttaa, että Yasaka on tullut ottamaan kaiken sen, mitä ystävällä on ja mitä hänellä ei ole. Vaimo tuntee seksuaalista vetoa Yasakaan, mutta torjuu tämän, minkä jälkeen Yasaka pahoinpitelee (seksuaalisesti?) perheen tyttären, joka vammautuu loppuiäkseen.

Tähän liittyykin elokuvan kiinnostavin filosofinen kysymys, kun perheen isä pohtii tyttären vammautumisen olevan rangaistus hänen ja vaimon rikoksista. Toinen rikos on fyysinen, toinen mentaalinen. Kristinuskoa, buddhismia ja ateismiakin sivutaan, mutta nekin teemat jäävät vähän ilmaan. Vaimo vaikuttaa jättäneen uskonsa tyttärensä vammauduttua (ainakaan tämä teema katoaa elokuvasta siinä vaiheessa) ja kenties koska on joutunut Yasakan pauloihin.

Koska elokuva ei kuitenkaan sellaisenaan oikein toimi ja erilaiset teemat jäävät ilmaan (eivätkä yksityiskohdat oikein vakuuta), jäin miettimään, että tämä tarina toimisi huomattavasti paremmin kirjana, jolloin rivien väliin voi kirjoittaa enemmän. Sitä kai leffakin oli hakenut, muttei onnistunut. Hetken jo luulin että se olisikin elokuvasovitus, mutta niin ei taida kuitenkaan olla.

Näyttelijätyöstä pidin kyllä. Pienieleistä ja jotenkin hyvin japanilaista.

Juho Kuosmanen: Hymyilevä mies (leffa)

Juho Kuosmasen Hymyilevä mies voitti viime vuonna Cannesin Un Certain Regard -palkinnon, millä on sekin merkitys, että elokuva kuuluu nyt ranskalaiseen Cannes-sarjaan. Eli sitä näytetään ja tullaan näyttämään erilaisissa tilanteissa, kuten telkkarissa ja pitkillä Air Francen lennoilla.

Ranskaksi elokuva on nimetty päähenkilön mukaan. Olli Mäki riittää, siinä on tarpeeksi eksotiikkaa (pisteet a:n päällä!) ja se on lyhyt ja napakka. Suomeksi (jotenkin kaurismäkeläinen?) nimi Hymyilevä mies taas toimii paremmin – sitä paitsi kukapa tietäisi, kuka se Olli Mäki oikeastaan oli.

Se seikka tulee toki pian selville. Hymyilevä mies on tositapahtumiin perustuva elokuva nyrkkeilijä Olli Mäestä, joka otteli ensimmäisenä suomalaisena maailmanmestaruuskilpailussa. Elokuva keskittyy kuitenkin enemmän Mäen rakkaustarinaan, joka häiritsee hänen harjoitteluaan, sekä nyrkkeilijän, managerin ja mediamyllytyksen suhteeseen.

Elokuva on mustavalkoinen ja tyylikkäästi kuvattu. On nykyään harvinaista herkkua, että elokuva toimii nimenomaan kuvallisesti – asia, mikä pitäisi olla elokuvan kyseessä ollessa selviö, mutta mikä on tällä hetkellä tyystin unohdettu. Kuvakulmat ovat hyviä, leikkaus toimii, kokonaisuus on kaunista katsottavaa.

Näyttelijäkaarti on (ainakin minulle) jokseenkin tuntematonta, mutta  päärooleissa olevat kokkolalaiset Jarkko Lahti (Olli) ja Oona Airola (tyttöystävä Raija) ovat vähäeleisen luontevia. Sen sijaan Eero Milonoff managerina tuottaa harmaita hiuksia. Milonoff ei pysty ravistelemaan pois vuoden 2017 stadilaiskundin puhetapaa ja maneereja, mikä ei oikein istu vuoteen 1962 sijoittuviin tapahtumiin. Enkä oikeasti usko, että vuonna 1962 suomalaiset olisivat puhuneet amerikkalaisvieraittensa kanssa noin hyvää englantia ja tuosta noin vaan…

Kokonaisuutena elokuva toimi, se eteni kivasti eteenpäin ja etenkin alussa (häät, hääpuhe, polkka…) se sai hörähtelemään ääneen. Leffaa mainostettiin ainakin Ranskassa komediana, mutta alun jälkeen se kyllä lähinnä vakavoitui. Pieniä kivoja anekdootteja olivat Claes Andersson baarin pianistina ja oikea Mäen pariskunta ohikulkijoina, jotka molemmat tosin huomasin vasta lopputeksteistä.

Mutta jokin jäi lopulta uupumaan. Elokuva on kiva, mutta siinä kaikki. Jokin särmä tai ohjaajan näkemys tuntui puuttuvan. Pientä vihjettä antoivat managerin rahahuolet ja rahoittajien lausahdus että eikös se Olli Mäki ole kommunisti, mutta nämä Kuosmanen kuitenkin ohitti. Mäen siviiliammatti leipurina jäi sekin vain titteliksi.

Ulkomaalainen seuralaiseni puolestaan valitteli jälkeenpäin, että elokuva tai sen henkilöt yrittävät olla liian amerikkalaisia. ”Ei suomalaiset ole tuollaisia”, hän sanoi. Minä jäin miettimään. Ovatko he? Olemmeko me? Tiedän, että Milonoff ainakin on hyvin tyypillinen nykyhelsinkiläinen. Ehkä me todella olemme amerikkalaistuneet jo liikaa…