Aihearkisto: sarjakuvat

Lyhyesti (muista) eristyksen aikana luetuista kirjoista

Korona-aika on varmasti meillä kaikilla vaikuttanut siihen mitä ja miten olemme lukeneet. Ajatukset ovat väkisinkin olleet päivänpolttavissa asioissa, toisilla liittyen virukseen, toisilla sen taustalla tapahtuviin asioihin. Minä kuulun jälkimmäiseen joukkoon. Mitenkään erityisesti ajatukset eivät kuitenkaan ole näkyneet kirjavalinnoissa, vaikka niitä onkin lukenut nyt toisella tavalla. Osasta olen jo kirjoittanut, loput loppuun asti luetuista tulkoon kirjatuksi ylös lyhyinä merkintöinä.

Pia Maria Montonen: Wiurilan Anna Lisa – Arkea ja juhlaa Armfeltien kotikartanossa (Suomi, 2018)

Luin Wiurilan Anna Lisan eristyksen alkupäivinä, jolloin halusi jotakin ihan muuta ajateltavaa. Ja siihen tarkoitukseen Montosen kirja sopi erinomaisesti. Anna Lisa eli Anna Louise Standertskjöld-Brüninghausin tarina johdattelee yksilön kautta Suomen lähihistoriaan, johon kuuluivat kartanon omistajat palkollisineen, ja miten siitä sitten monien mutkien kautta on päästy tähän päivään. Kirjan Anna Lisa on reipas ihminen, joka selviytyy vastoinkäymisistäkin, joita toki riittää, mutta väistämättä sitä jää miettimään, miten se sittenkin on helpompaa niille, joilla on sukunimi, suvun rahaa ja suhteita ympäri Eurooppaa. Ja toisaalta, miten tällaisella taustalla kasvaa varsin vahvoja persoonia, omaan itseensä luottavia. Kirja oli helppolukuinen, ei erityisen syvällinen, mutta kiinnostava näkökulma yhden kartanon ja sen omistajattaren elämään.

 

Sándor Vály: Erään maalarin merkintöjä 2006–2010 (Suomi, 2012)

Suomessa pitkään asuneen unkarilaistaitelija Sándor Vályn päiväkirjamerkintöjä olen lukenut pikku hiljaa ja vähitellen, nyt sain sen vihdoin loppuun. Hän kirjoittaa taiteesta, uskonnosta, elämästä, Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta, Helsingistä, Roomasta, Unkarista ja yleensä maailman menosta pohtivaan tapaan ja havaintojaan ylös kirjoittaen, mikä viehätti minua kovasti. Erityisesti mieleen ovat jääneet pohdinnat taiteen merkityksen muuttumisesta sen jälkeen, kun siitä poistettiin yhteys pyhään ja se alistettiin markkinavoimille eli kun taidetta alettiin hinnoitella ja myydä. Ajatus on todella mielenkiintoinen ja alati ajankohtainen, kun uutisissakin taide tuntuu pääsevän otsikoihin lähinnä vain silloin, kun joku taulu on myyty mahdollisimman kalliilla hinnalla jollekin äkkirikastuneelle pankkiirille tai sijoittajalle. Vaikka Vály ei ole maailman tunnetuin taiteilija, hänen mietteitään oli todella mielenkiintoista lukea, tämä on kirja joka jää hyllyyni.

Derf Backderf: Trashed (Yhdysvallat, 2015)

Luen mielelläni hyviä sarjakuvia, mutta amerikkalaiset comicsit eivät oikein ole heiniäni. Helmetin e-kirjastossa ei vaan valitettavasti ole juuri muuta tarjolla, ja kun Derfin nimi oli jäänyt mieleeni Ville Rannan sarjisblogista, ajattelin että no katsotaan. Albumin kantava teema on (amerikkalainen) jätehuolto, jonka parissa Derf nuorena miehenä työskenteli ja näki, miten valtavasti jätettä tuotetaan ja miten huonosti sitä kierrätetään, vähän ”poissa silmistä, poissa mielistä” -periaatteella. Opettavainen tarina, siis, ja siinä mielessä herättelevä, mutta en pitänyt lainkaan Derfin piirrostyylistä, enkä siitä rumasta kielestä ja vastenmielisestä käytöksestä joka näyttäisi olevan jotenkin ”cool”. Ei, en pitänyt yhtään. Jatkoin lähinnä sen jätehuoltoteeman vuoksi, niiden tikittävien aikapommien, joita kaatopaikoiksikin kutsutaan.

Helena Ruuska: Hugo Simberg – Pirut ja enkelit (Suomi, 2018)

Ruuskan Simberg-elämäkerran ensin kuuntelin ja sitten harppoen vielä luinkin e-kirjana nähdäkseni myös kuvat. Erinomainen teos! Tätä oli ilo sekä kuunnella että lukea, valtavan mielenkiintoinen taiteilija ja elämä kaikkine vastoinkäymisineen ja onnen hetkineenkin. Ja onhan se jälleen yksi näkökulma Suomen historiaan, taiteilijan ja hänen perheensä ja tuttaviensa kautta. Tämä on kirja, jonka omistaisin mielelläni kovakantisena painettuna kirjana, sujauttaisin kirjahyllyyn ja palaisin sen pariin uudestaan ja uudestaan.

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan (Suomi, 2020)

Suomen suurlähettiläänä Venäjällä toimineen René Nybergin omaan perhetarinaan perustuvan kirjan Viimeinen juna Moskovaan kuuntelin äänikirjana. Olikin valtavan mielenkiintoinen tarina Suomen juutalaisista ja heidän sukujuuristaan Latviassa, kaikista niistä kohtaloista toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkeen Neuvostoliitossa. Niistäkin, joissa juutalaistyttö eli Nybergin äiti kielletään tämän mentyä naimisiin kristityn kanssa. Monenlaisia tarinoita mahtuu meidän Suomenmaahammekin, mistä kirja on hyvä muistutus. Kirjan lomassa kuuntelin välillä Hillel Tokazieriä, joka on Nybergin serkku, ja nousee esiin tarinassakin.

Paolo Giordano: Tartunnan aikaan (Italia, 2020)

Italialaisen Paolo Giordanon teos Tartunnan aikaan on ensimmäinen koronaepidemiasta kertova kirja, ja jotenkin luulin jostain lukeneeni että se varoittaa pandemian myötä autoritarismiin siirtymisestä, mutta eihän se sellaista ollut ollenkaan, olen tainnut lukea omiani. Siksi siihen kuitenkin tartuin, aihe kun kiinnostaa. Mutta pikemminkin se on nuoren lukuja ja matemaattisia kaavioita pyörittelemään tottuneen fyysikkomiehen paniikinomainen esseepuheenvuoro siitä, miten meidän kaikkien täytyy jäädä kotiarestiin. Teksti alkaa sikäli kiinnostavasti, että se myöntää koko tilanteen olevan auki ja voivan kääntyä mihin suuntaan tahansa, mutta juuri nyt on tärkeä tehdä muistiinpanoja ja huomioita, sillä jälkikäteen autenttisuus tulee väistämättä puuttumaan. Kun tapahtumapaikkana on vieläpä Pohjois-Italia, alku lupaa paljon. Mutta sitten se menettää otteensa ja minä kiinnostukseni. Lähinnä mieleeni tuli Lars von Trierin elokuvan Melancholia tiedemies, joka luotti laskuihinsa muttei nähnyt väistämätöntä, jonka lapsi näki ja naiset tunsivat. Liika tieteeseen nojautuminen ei ole hyväksi sekään. (Ja epäilevä luontoni alkaa kyllä kysellä miksi tämä on niin nopeasti kirjoitettu ja niin monelle kielelle heti käännetty… että pysykää kotona ja totelkaa määräyksiä, vai?)

George Takei: They Called Us Enemy

In California at that time, the single most popular political position was ’lock up the japs.’ […] The attorney general, Earl Warren, decided to get in front of that issue. He wanted to run for governor… and would do anything to get that office.

Ihan ensimmäiseksi täytyy kiittää kahta kirjabloggaajaa, että ylipäänsä sain kuulla tämän George Takein omaelämäkerrallisen sarjakuva-albumin They Called Us Enemy olemassaolosta – ja toiseksi pääkaupunkiseudun kirjastoverkostoa, josta hakusanalla sen e-kirjana löysin, se nimittäin ei ole sarjakuvien vaan elämäkertojen joukossa.

Olin tietoinen amerikanjapanilaisten eristämisestä internointileireille Yhdysvalloissa toisen maailmansodan aikana, mutta paljon muuta en niistä tiennytkään. Siksi myöhemmin näyttelijänä ja Star Trekin Hikaru Suluna tunnetun amerikanjapanilaisen George Takein lapsuusmuistot tältä ajalta olivat todella mielenkiintoista luettavaa. Tarina on siis Takein, kuvitus niin ikään amerikanjapanilaisen Harmony Beckerin, minkä lisäksi tekijätiimiin kuuluvat Justin Eisinger ja Steven Scott.

George Takei oli viisivuotias, kun Pearl Harborin iskun jälkeen Yhdysvallat julisti Japanille sodan ja samalla kaikki Yhdysvalloissa asuvat japanilaiset vihollisiksi – nekin, jotka olivat maassa syntyneet, kuten George Takein äiti. Hänen isänsä taas oli muuttanut Yhdysvaltoihin teini-ikäisenä, mutta kansalaisuutta hän ei kuitenkaan voinut saada, sillä sitä ei tuolloin myönnetty aasialaisille. Vuonna 1942 presidentti Rooseveltin käskystä kaikki japanilaistaustaiset, siis noin 120 000 ihmistä vauvasta vaariin koottiin internointileireille maan länsiosiin. Perheet menettivät niin kotinsa kuin työnsäkin, vain muutaman matkalaukun sai ottaa mukaan, kun sotilaat tulivat hakemaan.

– Takekuma Norman Takei? – Yes. – Under Executive Order 9066, you are instructed to leave your home immediately.

George Takei kertoo tarinansa lapsen näkökulmasta mutta aikuisen kokemuksella ja taustatiedoilla. Internointihistoria on Yhdysvalloissa yhä tabu, mutta Takein isä kertoi tapahtumista avoimesti, kun poika alkoi niistä nuorukaisena perheillallistenjälkeen  kysellä.

Toki hän muistaa paljon itsekin, kuten tunnelmat, äidin kyyneleet, jännittävät junamatkat, ensimmäiset viikot hevostalliin sijoitettuna, japanilaisen avuliaisuuden ja järjestelmällisyyden leireillä, piikkilanka-aidat jotka pitivät heitä vankeina mutta samalla suojelivat, pahan ruoan, vartijoiden kiusaamisen, joulut, hetkellisen vapauden tunteen kun Takein perhe pääsi jeepillä päiväretkelle leirin ulkopuolelle. Ja ne hyvät ihmiset: miehen, joka toi kirjoja leiriin ja vei sairastuneen koiran lääkäriin sekä lakimiehen, joka työskenteli puolustaakseen internoitujen oikeuksia ja käytännössä pelasti Takein äidin maasta karkotukselta.

Jälkikäteen hän alkoi tietenkin nähdä koko kuvan tapahtumista, politiikan, vanhempiensa vaikeat ratkaisut ja paineet, tapahtumien epäoikeudenmukaisuuden. Hän kieltää olevansa katkera, sillä maa antoi hänelle myös paljon, kuten uran Hollywoodissa, mutta ei hän historiaa unohtanut ole, ja sen hän omalta osaltaan haluaa tässä kertoa.

Täytyy sanoa, että oli monella tapaa silmiä avaava teos, joka toimii hienosti juurikin sarjakuvan muodossa. Harmony Beckerin kuvitustyyli lainaa paljon japanilaisesta gekigasta, vaikka onkin selvästi länsimainen. Tarina jatkuu toki näyttelijäuraan ja Star Trekiin, aina vanhoille päiville saakka, jolloin Takei alkaa tarinaansa kertoa. Esimakua siitä saa tästä videoklipistä, joka on nauhoitettu Kioton Ted Talk -tapahtumassa vuonna 2014:

 

Tässä vielä muutama otos albumista itsestään:

”All imprisoned – driven to outrage by a government’s hysteria… Nearly half of them were kids like us.”
Tieto Hiroshiman ja Nagasakin pommituksista kulkeutuu radion välityksellä leiriin. Monilla, myös Takein perheellä, oli tuhotuissa kaupungeissa läheisiä.

 

Takei alkoi etsiä tietoa tapahtumista opiskelija-aikoinaan.
Rooli Star Trekissä tuntui ihmeeltä. Tässä tulee pieni vihje siitä, mitä se rodullistaminen on Yhdysvalloissa, Takein sanoin: ”Hollywood and television had a long history of unflattering stereotypical depictions of Asian men as buffoons, menials or menaces…

Renaud Dillies & Régis Hautière: Abélard

Palailen pikku hiljaa blogini pariin lyhyehkön hiljaiselon jälkeen ja kirjoitan pienen merkinnän lukemastani sarjakuvasta. Kirjaston englanninkielisten e-sarjakuvien joukkoon oli nimittäin ilokseni tullut uusi eurooppalainen sarjakuva, ranskalaisten Renaud Dilliesin ja Régis Hautièren Abélard. Se erottui heti amerikkalaisten sukkahoususankareiden ja japanilaisten isosilmäisten mangojen keskeltä, niin erilainen on eurooppalainen sarjakuvatyyli.

No, Amerikka se oli tämänkin sarjakuvan teemana, mietin jo että sekö se on se hankintakriteeri ollutkin… Hmm. Mutta sarjiksen luettuani totesin, että Amerikka onkin siinä oikeastaan vain symboli, kuun tavoitteleminen taivaalta, unelmat, jotka ovat kauniita unelmoituina ja joiden raadollisuuden todellisuus paljastaa. Abélard on pieni ja naiivi linnunpoikanen, joka elää rauhallista ja onnellista elämää kalastellen ja tovereittensa kanssa turinoiden. Häntä kuitenkin mietityttää, onko tässä kaikki, vai olisiko maailma toisenlainen jossakin muualla. Vanhemmat ja kokeneemmat linnut varoittelevat nuorta sinisilmää, mutta kun Abélard rakastuu kuvankauniiseen turistitipuseen, hän lähtee etsimään tälle kuuta taivaalta, sillä sitä tuon kaunottaren sanotaan tavoittelevan. Kuuhun ja ylipäätään taivaalle tähtien luo pääsee kuulemma vain lentämällä, ja Amerikassa on sellainen kone, jolla ilmaan pääsee, hänelle kerrotaan.

Alkaa siis matka unelmien luvattuun maahan, ja sillä matkalla Abélard ehtii nähdä maailman, joka on hyvin toisenlainen kuin oma lintukoto. Puhdassydämisen pikku linnun uskoa hyvään se ei silti tapa, sen tekee… niin, pääseekö Abélard koskaan päämääräänsä, keräämään tähtiä rakkautensa kohteelle? Tavallaan, tavallaan…

Tarina oli oikeastaan kaikessa surumielisessä rujoudessaan aika kaunis. Samalla se kertoo Euroopasta ja Amerikasta, ajasta, jolloin vanhalta, likaiselta ja epäoikeudenmukaiselta mantereelta lähdettiin unelmien perässä merten taakse uuteen maailmaan, jossa kaikki olisi mahdollista. Dilliesin piirrostyyli, -tekniikka ja sävymaailma miellyttivät silmääni kovasti, ja vaikka eläinhahmot toisaalta tuntuvat hiukan ylimääräiseltä ja alleviivaalta ratkaisulta, loppujen lopuksi se taitaakin etäännyttää tarinaa sopivasti todellisista ihmiskohtaloista ja historiasta.

Itse asiassa, kuten tätä blogitekstiä kirjoittaessani tajusin, sarjakuvan Abélard mahdottomine rakkauksineen viittaa myös todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin,  nimittäin keskiajalla eläneiden Pierre Abélardin ja Héloïsen traagiseen rakkaustarinaan, josta voi lukea lisää vaikkapa Wikipediasta. Nyt kun tämän yhteyden tajusin, alkoivat Abélardin hatusta ilmestyvät viisaudetkin saada selityksensä ja koko tarina näyttäytyä uudessa valossa. Hmm, mielenkiintoista!

Helmetin kirjastolle kiitos lukumahdollisuudesta ja samalla kaino vieno pyyntö: lisää eurooppalaista sarjakuvaa e-kirjahyllyyn, kiitos! Tai ylipäätään muutakin kuin amerikkalaista ja mangaa.

Tein tästä muuten merkinnän Helmet-haasteeseen kohtaan kirjan kannessa on kuu, vaikka itse asiassa se kuu on alunperin kahdessa osassa ilmestyneen sarjakuva-albumin toisen osan kannessa. Tässä on mustalaistanssiaiset. Vai onko? Kirjahaussa on se kansi, mutta e-kirjan avattua esiin lävähtää kuu-kansi. Hämäävää! Mutta menköön merkinnäksi, tuo kuukansi kiteyttää niin paljon.

Renaud Dillies & Régis Hautière: Abélard
ranskasta englantiin kääntänyt Joe Johnson
NBM Publishing, e-kirjana 2012
luettu kirjaston e-kirjalainana

Sarjakuva päivässä pitää huonon tuulen loitolla

Erikoiset ovat lukijain tiet. Olin tänään (ensin oikein hyvällä ja sitten) huonolla tuulella (kohdattuani oikein inhottavan ja arrogantin ihmisen), ja tuota huonoa tuulta hätyytelläkseni lueskelin kirjablogeja, eksyin yhteen, sitten toiseen, sitä kautta itselleni tuntemattomaan kustantajaan ja sen facebook-sivulle ja edelleen Ville Rannan sarjakuvablogiin.

Tokihan Rannan nimi oli tuttu, tyylikin, mutta koskaan mitään pitempää en ole häneltä lukenut. Siis niin kuin albumillista sarjakuvia. Mutta tilanne ei ole niin paha, sillä hänpä kirjoittaa sarjakuvablogia, sekä suomeksi että ranskaksi. Aloitin ranskalaisella versiolla (päivittäiset kieliopinnot tekevät hyvää) ja jatkoin sitten suomalaisen puolelle. Hörähtelin. Hymyilin. Aloin hiljaisesti hekotella. Huono tuuleni alkoi hälvetä ja hymynkare nousi huulilleni. Miten olisi varhainen apero, huikkasin puolisolleni, joka vastasi myöntävästi, ja niin palasin koneeni ääreen viinilasillisen ja lautasen kanssa, jolla oli pari palaa juustoja (Saint-Agur ja Bethmale) ja siivu ilmakuivattua kinkkua. Jatkoin lukemista. Huono tuuleni alkoi vähitellen hälvetä, kiitos Rannan.

Niin. Voi sitä iltapäivän näinkin viettää. Lukea sarjakuvamuotoista ajatuksenarkivirtaa, viinilasi vierellänsä ja huutaa ärtymyksensä tuuleen tai vähintäänkin röhönauruun. Eli kantsuu lukea, kuten meillä suosittelijakirjabloggareilla on tapana sanoa.

P.S. Mä luen yhä, ja on pakko lisätä vielä tämä pätkä, ihan vaan lainauksena:

…me kaikki teemme asiaa, jota 2000-luku ei ymmärrä tarvita. Mutta tarvitsee silti. Kohta kaikki tajuavat, ettei läppäreiden ja kännyköiden tuijottaminen oikeastaan olekaan kovin kiinnostavaa. Sitten ne tulee meidän luokse ja kysyy: ”Vieläkö te teette sarjakuvia?” ”Vieläkö olis levyjä?” Ja me tehdään niitä vielä ja myydään, kun on oltu hitaita ja jääty odottelemaan, kun ei muutakaan puuhaa ollut.

– Huokaus on paras puolustus / Ville Ranta

Sarjakuvahaasteen (lyhykäinen) koonti

Hurja Hassu Lukija -blogissa käynnistyi vuoden alussa sarjakuvahaaste, joka päättyy nyt marraskuun lopulla. Ensin ajattelin, että tämä jää minulta tällä kertaa väliin, mutta kesällä innostuinkin lukemaan sarjakuvia e-kirjoina ja sitten menin ja ostin pari albumia ihan perinteisenä printtinäkin (vaikka lopulta ehdin lukea niistä vain toisen, olivat niin paksuja ja ranskaksi, seliseli…). Saldoni jäi vaatimattomaksi, mutta ajattelin siitä huolimatta listata lukemani albumit, hyviä kun olivat jokainen.

Nämä seuraavat albumit ehdin lukea kevään ja kesän aikana:

Hugo Pratt: Corto Maltese etelämerellä eli Suolaisen meren balladi. Corto Maltese on eurooppalaisen sarjakuvan kulttikamaa, mutta suomennoksia niistä näyttää tulleen vasta 80-luvulta alkaen ja senkin jälkeen hyvin vähitellen. Jäivät siis lapsuudessa lukematta ja sitten kokonaan. Nyt pääsin korjaamaan tämän puutteen ja aloitin tuosta Suolaisen meren balladista. Aivan ensimmäiseksi yllätyin todella kauniista ja maalauksellisesta piirrostyylistä. Olisin voinut vain katsella kuvia. Itse tarina ei vetänyt ihan samalla tavalla puoleensa, juoni oli aika ennalta arvattava ja hahmot, etenkin naiset, kliseisiä. Eipä silti, voisin minä Corto Maltesen pariin jatkossakin palata. Niin, ja sain samalla uuden merkinnän hitaasti etenevään Le Monden vuosisadan 100 kirjaa -haastelistaanikin. Bloggaus jäi tekemättä, kun palautin albumin ja unohdin ottaa kuvia.

Étienne Davodeau: Lulu Anew. Kirjaston englanninkielisten e-sarjisten joukosta löysin omani, ranskalaisen Étienne Davodeaun kaksi sarjakuvaa. Ihastuin ikihyväksi ensin Luluun, sen hyvin kauniiseen piirrostyyliin ja myös tarinaan. Tällaista haluan lukea enemmänkin.

(Valitettavasti e-kirjaston 117 sarjiksen joukosta en löytänyt mitään muuta mielenkiintoista luettavaa. Ei sukkahousumiehiä minulle, kiitos, eikä isosilmäisiä mangahahmoja. Yritin jotain amerikkalaista sotajuttuakin, mutta amerikkalainen kertomatapa ja piirrostyyli ei vaan nappaa vaikka miten yrittäisin.)

Étienne Davodeau: The Initiates: A comic artist and a wine artisan exchange jobs. Jatkoin Lulun jälkeen Davodeaun dokkarimaisemmalla albumilla, jossa Davodeau ja viinintekijä tutustuttavat toisensa omaan ammattiinsa. Aivan kerta kaikkiaan mahtava albumi ja konsepti! Luin tämänkin e-kirjana ja englanniksi käännettynä, mutta kävin hypistelemässä sarjista ranskalaisessa kirjakaupassa. Ai kun teki mieli ostaa omaksi… Mutta luulen, että palaan Davodeauhon kyllä toisten sarjisten myötä. Ranskan lähihistoriaakin oli tarjolla, se (veritahra hörökorvaisen de Gaullen rinnassa) kiinnosti kovasti. Suomennettuna ei ole vielä valitettavasti yhtään mitään, mutta toivottavasti tulevaisuudessa kyllä. (Heh, minusta tuli kertaheitolla täysverinen fani, kuten rivien välistä voinee lukea…)

Jirô Taniguchi: Le journal de mon père. Davodeau luetteli valtavat määrät sarjakuvantekijöitä tuossa edellä mainitussa albumissaan, mutta ei yhtään japanilaista. Olen kuitenkin varma, että hän on saanut vaikutteita Jirô Taniguchilta(kin), joka on Ranskassa hyvin suosittu. Joten nyt päätin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, opiskella ranskaa ja tutustua samalla Taniguchiin. Ostin kaksi albumia, ja maksoin niistä hulppeat viisikymppiä, mitä en yleensä koskaan tee. En katunut. Taniguchi on todella kiehtova sarjakuvantekijä. Sekä tarina että kuvat tekivät vaikutuksen, tarina oli surullinen, itkeä pillitin kuin pikkutyttö (taisin olla kesällä aika väsynytkin, on ollut monivaiheinen vuosi takana). Bloggaamaan en ole ehtinyt, mutta palaan aiheeseen varmasti vielä. Ainakin siinä vaiheessa, kun luen sen toisen albumin, joka on paksumpi kuin tämä. Järkäleitä molemmat. Taniguchiltakaan ei ole suomennettu vielä mitään, toivottavasti tämä puute jossain vaiheessa korjataan.

Näiden lisäksi luin kaksi netistä löytämääni suomalaista sarjakuvanovellia Helmet-haastetta varten. Ne olivat ihan kivoja, mutteivät jättäneet sen kummempaa muistijälkeä, joten ei niistä sen enempää.

Eli summa summarum, saldoni oli neljä paksua sarjakuva-albumia + 2 sarjakuvanovellia, eli näillä vaatimattomilla tuloksilla pääsin haasteessa Jaska Jokuseksi (3-5 luettua sarjakuvaa) tai Fingerporiksi (6-8 luettua sarjakuvaa), mutta taidan pitäytyä ihan vaan jaskana.

Kiitän haasteesta ja vastaanotan seuraavankin, jos tälle jatkoa tulee!

Étienne Davodeau: The Initiates: A Comic Artist and a Wine Artisan Exchange Jobs (sarjakuva)

– Here’s something that counts: Feeling the devotion and pleasure felt by the guy who made the wine… Or the book.
– Absolutely.

Joo’o, täytyy myöntää että minusta tuli fani. Ensin Lulu ja sitten The Initiates. Étienne Davodeau johdattelee tarinoitaan käsittämättömän hienolla ja hienostuneella tavalla, siinä on ranskalaista älykästä ja charmikasta piikikkyyttä yhdistettynä inhimillisyyteen ja tiedonhaluun. Jota tukee vielä kaunis kädenjälki, jossa yhdistyy akvarelli ja kynänjälki.

Jos Lulu toi mieleeni elokuvallisuuden ja japanilaisvaikutteet, on The Initiatesissa vastaavasti valokuvauksellisuutta. Tällä kertaa (kustannussyistä?) paletti on mustavalkoinen, mutta kaikkine harmaan sävyineen, ja ruudut pääosin neliskanttisia. Mutta se, miten Davodeau käyttää tuota neliötä, miten hän sijoittaa niihin kuvansa, on kiehtovaa. Se noudattaa hienosti valokuvan kerrontatapoja kuvakulmineen ja leikkauksineen. Enkä tarkoita nyt niitä valokuvia, joissa joku seisoo keskellä ruutua ja katsoo kameraan. Ei, en ollenkaan…

The Initiates on kertomuksenakin aivan toisenlainen kuin fiktiivinen Lulu. Tämä on reportaasi ja dokkari sarjakuvan muodossa. Idea on mainio: sarjakuvapiirtäjä ja viinintekijä tutustuvat toistensa työhön ja maailmaan yhden vuoden aikana. Kumpikaan ei tiedä toisensa maailmasta yhtikäs mitään. Niinpä Davodeau pääsee leikkaamaan viiniköynnöksiä, kääntämään maata ja maistelemaan viinejä sekä vierailemaan eri puolilla maata viinitiloilla ja -kellareissa. Vastaavasti viininviljelijä Richard Leroy pääsee lukemaan sarjakuvia ja vierailemaan sarjakuvafestareilla ja sarjakuvapiirtäjien luona. Ja siinä samalla tällainen samanlainen mistään-mitään-tietämätön lukija pääsee tutustumaan molempiin aiheisiin. Mainiota!

Albumi on pitkä, miltei kolmesataasivuinen, mutta se on jaettu sopivasti lukuihin. Jossain vaiheessa (kun kahden viikon kirjastolainan eräpäivä alkoi lähestyä) tarina tuntui liiankin pitkältä, mutta lopulta oli jopa sääli hyvästellä nämä kaksi toverusta, olisin jatkanut pitempäänkin. Kirjasin ylös sarjakuvia, joita haluan lukea ja opin viininviljelystä. Ja ranskalaisuudesta. Väittelyistä, joissa ei kaivauduta omiin poteroihin vaan otetaan yhteen, perustellaan ja paiskataan lopulta kättä.

–We got vines to prune.
– Yep.

Kiinnostavaa oli sekin, että Leroyn viinit ovat luomua, itse asiassa jopa biodynaamisia, mutta leimoja hän ei kaipaa pullojensa kylkeen. Hän haluaa vain tehdä kaikkein parasta viiniä, ja tämä on kokeilujen tulos. Miksi sitten ei luomuleimaa? Koska hän haluaa ihmisten ostavan viinin siksi, että he pitävät siitä, ei ideologisista syistä. Minusta tämä ajatus oli mielenkiintoinen. Samoin kuin se, että Leroy ei suinkaan tule vanhasta viininviljelijäsuvusta, vaan on alunperin pankkiiri. Näitä uranvaihtojuttuja kuulee Ranskassa paljon. Ja nimenomaan niin päin, että palataan takaisin kulttuurisille juurille.

The Initiates on sarjakuva, josta voisi kirjoittaa paljon. Se kuvaa ihmisiä ja ilmiöitä sekä viini- että sarjakuvapiireissä todella tarkasti. Ehkä se on vähän kiltimpi sarjisväelle, kun taas viinipuolella etenkin amerikkalaiset showmiehet saavat arvoisensa kohtelun. Eivät nämä kaksi kulttuuria oikein kohtaa, vaikka miten yritettäisiin.

Mutta kiehtova matka tämä oli! Opin paljon sarjakuvista sekä viinistä. Jälkimmäiset nimet menivät minulta kyllä ohi, mutta sarjakuvanimiä kirjoitin ylös. On paljon, paljon mielenkiintoista. Ranskahan on aina ollut vahva sarjakuvamaa.

Lainasin tämän kirjastosta e-kirjana, toimii siten erinomaisesti.

Étienne Davodeau: The Initiates: A Comic Artist and a Wine Artisan Exchange Jobs
alkuperäinen ranskankielinen teos Les Ignorants, Résit d’un initiation croisée, 2011
kääntänyt englanniksi Joe Johnson
NBM Comics Lit, 2013
278 sivua

Étienne Davodeau: Lulu Anew (sarjakuva)

So there she was, alone on the beach.
Maybe it’s stupid, but it’s new for her, this solitude, this indepence.

Silmäillessäni Helmetin E-kirjaston englanninkielisten digisarjakuvien (suhteellisen suppeaa) valikoimaa  kiinnittyi huomioni ranskalaisen Étienne Davodeaun (s. 1965) albumiin Lulu Anew (Lulu Femme Nue). Se erottui joukosta rauhallisen kauniilla ulkoasullaan, ja arvelin, että tämä voisi olla minua varten.

Mutta se, mitä en arvannut oli, etten meinannut malttaa lopettaa lukemista ollenkaan. Aloitin illalla ja jatkoin aamulla, en vain voinut pitää siitä näppejäni irti. Yllätyin tästä itsekin.

Pidin hyvin paljon Davodeaun piirustustyylistä, joka yhdistää akvarellia ja kynän jälkeä. Hän vaihtelee ruutujen kokoa ja muotoa, ja niiden sisällä kuvakulmia miltei elokuvalliseen tapaan. Se toimii. Epäilemättä hän on saanut vaikutteita japanilaisesta sarjakuvasta, ei niinkään mangasta vaan realistisemmasta gekigasta. Ja etenkin Jirō Taniguchilta, luulen, hän oli hyvin suosittu Ranskassa, olen joskus silmäillyt hänen tuotantoaan, enkä voinut olla vetämättä yhtäläisyysmerkkejä Davodeaun kanssa. Mutta joka tapauksessa ruuduissa oli paljon japanilaista: etualalla olevia esteitä, katulamppuja, jotka katkoivat pitkulaisen ruudun kolmeen osaan. Kun siihen yhdistää hyvin ranskalaisen maiseman ja tietyt kunnianosoitukset esimerkiksi belgialaiselle sarjakuvalle (Tintti, se oli Tintti, ja Asterix, voin vaikka vannoa…!) , on lopputulos varsin kiehtova.

Minua viehätti myös Davodeaun kuvasto. Hän kuvaa tämän hetken ranskalaista katukuvaa (ja muuttumattomia merimaisemia) sellaisenaan, paikoin hyvin masentavina (missäpä eivät olisi kaupunkien laidalla olevat shoppailualueet masentavia), mutta siitä huolimatta kauniisti kuvattuna, tarkkaan harkitulla väripaletilla.

Oli hauska poimia tuttuja asioita: puiston penkit, betoniset pylväät, arkkitehtuuri… Kaunis ja ruma yhdessä, vierekkäin. Samoin hän kuvaa hienosti, muutamilla kynänvedoilla ranskalaisen kansanluonteen, heidän tyypilliset ilmeensä, asentonsa, tilanteet. Se kaikki sai minut hymyilemään. Tämän albumin voisin hankkia itselleni, muistoksi tästä ajasta.

Mutta se, mikä minua eniten kosketti, oli tarina. Lulu Anew kertoo keski-ikäisestä, päälle nelikymppisestä perheenäidistä, joka on totaalisen väsynyt elämäänsä alkoholistimiehen ja kolmen lapsen äitinä, joka ei yrityksistään huolimatta saa edes töitä. Pieleen menneen työhaastattelun jälkeen hän vain lähtee pois. Hetkeksi pois, kaikesta. Hän ajautuu yhä kauemmas, hän tapaa ihmisiä, jotka saavat hänet taas elämään, jotka kuuntelevat hänen tarinansa, hänen tylsän ja tavallisen tarinansa. Hän on hetken vapaa. Kuin ajopuu. Kunnes on aika palata.

Hieno tarina. Ja hieno toteutus. Taidan etsiä hänen muutkin albuminsa käsiini.

Pieni huomio vielä OverDrivestä, jolla tämän luin. Se toimi mainiosti (pienistä hetkittäisistä bugeista huolimatta) ja alkuperäistä albumia kunnioittaen. Välillä tarkastelin ruutuja hyvinkin läheltä, niin kaunis oli akvarellin sävymaailma, välillä etäännytin takaisin kokonaiseksi aukeamaksi. Järjestelmänä OverDrive toimii paljon paremmin kuin suomalaisen puolen Ellibs, joka on minusta vähän vanhanaikainen ja epäkäytännöllinen (sarjakuvia en ole sillä edes yrittänyt lukea, koska selaimessa lukeminen ei onnistu, ja lataamiseen tarvitsee sovelluksen tai taas jonkun uuden tilin – ei kiitos). Toistaiseksi olen joka tapauksessa todennut sarjakuvien ja runojen sopivan minulle e-kirjoina, muita en ole tähän mennessä jaksanut pitemmälle siinä formaatissa lukea.

J.K. Huomasin nyt, että tästä on tehnyt myös elokuva (Ranska, 2013). Katsoin trailerin ja sen mukaan näytti, että elokuva seuraa kyllä tarinaa, mutta on kadottanut sen sielun. Ei se niin helppoa ole…

Étienne Davodeau: Lulu Anew
ilmestynyt alunperin ranskaksi kahdessa osassa vuosina 2008 ja 2010
kääntänyt englanniksi Joe Johnson
Nantier-Beall-Minoustchine Publishing, 2015
lainattu kirjastosta e-kirjana