Aihearkisto: novellit

L. Onerva: Mies ja nainen

Vanhemmalla naisella on salainen sydämen suru ja hänkin on senvuoksi vakava ja hiljainen. Aivan sattuman kautta on hän saanut holhotikseen tämän nuoren tytön, jota hän ei lainkaan tunne ennestään. Mutta hän muistelee kuulleensa, että Inkerin matkalla paitsi terveydellisiä oli kasvattaviakin tarkoitusperiä: hänellä oli kotimaassaan liian paljon sulhasia…

Aloitin kirjavuoteni lukemalla novelleja, jotka kertovat miesten ja naisten välisistä suhteista. Ajankohta on 1900-luvun alku, ja tapahtumat sijoittuvat paitsi kotimaisiin maisemiin, myös Parisiin, Berliniin, bulevaardeille ja Café Bauerin pöytiin. Kirjailija on L. Onerva, johon olen jo pitkään halunnut tutustua.

Ja minähän vallan ihastuin! Sekä L. Onervan kieleen että hän moderniuteensa. Jos joitakin vanhahtavia sanoja tai ilmaisuja ei oteta lukuun, nämä kertomukset olisivat voineet hyvin olla meidänkin ajastamme. 1900-luvun alun suomalainen on näissä tarinoissa hyvin eurooppalainen, matkustelevainen, monin tavoin nykyaikainen. Eivätkä miesten ja naisten väliset suhteet lopulta niin suuresti muutu – vai muuttuvatko?

Näissä kertomuksissa on nuoria naisia ja heidän vanhempia esiliinojaan ja toisaalta eronneita miehiä ja naisia, jotka etsivät uutta onnea ja pohtivat kakkosliittojen tuomia ongelmia sekä uusperheiden yhteensovittamisia. Ne kertovat rakkaudesta ja pettymyksistä, haaveista ja peloista, etsimisestä, löytämisestä ja menettämisestä. Mutta yhdessä asiassa ne kyllä eroavat nykyisestä: näissä tarinoissa puhutaan rakkaudesta ja ylipäänsä tunteista varsin viehkeästi. Jäinkin miettimään, missä vaiheessa suomalaisesta tuli sellainen mykkä umpipussi, joka ei puhu mutta ehkä pussaa. Missä vaiheessa romanttisesta rakkaudesta ylipäänsä tuli noloa? Miksi meidän pitää nykyään olla niin viileitä ja järkiperäisiä? Suuria tunteita pelkääviä? Oi,  kaunopuheisuus ja sydämen ääni, tulethan vielä takaisin…

Hän tuntee itsekin, että hän on särkenyt jotakin. Mitä? Jotakin korvaamatonta.
Sydämen, kenties kaksikin!
Ja hän huokaa…

Näitä minä mietin, vaikka joku toinen olisi saattanut nostaa esiin aivan eri teemoja, kuten sufragetteja ja naisasiaa. Sitäkin puolta kun löytyy näistä teksteistä roppakaupalla. Toisella tavalla kuin nykyään, mutta kumminkin. Minä en välitä, minua tuo toinen teema puhuttelee paljon enemmän, vaikka Onervan modernista naisesta sinänsä kovasti pidänkin ja omakseni tunnistan.

Kirja itsessään on jaettu kolmeen osaan: ensimmäisessä on tyttöjä, toisessa eronneita ja kolmannessa näytelmänkaltaisia tekstejä. Sen verran hurmaannuin, että latasin jo seuraavan kirjan luettavakseni.

Jos sen tietäisi varmaan… Silloin voisi ehkä yrittää… Mutta jos heillä onkin pitkä elämä edessään ja sitten tulee vieraat lapset, tulee entinen vaimo, tulee täytekuvioita kaikenlaisia ja ristiriitaa, kilpailua omistuksesta, katkeruutta, orpoutta, onnettomuutta jokaiselle…

L. Onerva: Mies ja nainen
alunperin ilmestynyt vuonna 1912
Project Gutenbergin e-kirja, 2017
n. 112 sivua

Helmet-haasteeseen tästä tuleekin ensimmäinen merkintä, kohtaan 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua.

Helmet-lukuhaaste 2018 novellein valmis

Viime tippaan se meni, mutta sain kuin sainkin suoritettua Helmet-lukuhaasteen novellein! Aloittaessani vuoden alussa kuvittelin löytäväni viiteenkymmeneen haastekohtaan novellin jos toisenkin helposti, mutta toisin kävi. Tänä aamuna muokkasin kohdan ”kirja kertoo elokuvan tekemisestä” muotoon ”novellissa käydään elokuvissa” ja luin siihen mainion katalonialaisnovellin, minkä lisäksi sain luettua Kuukauden kieli -haasteeseenkin toisen venäläisnovellin, joka oli makaaberi, taidokas, kammottava ja kaunis. Siihen sopii hyvin lopettaa.

Vuosi yksittäisten novellien parissa on ollut hyvin mielenkiintoinen. Olen tutustunut sekä vanhoihin suuriin nimiin että minulle tuiki tuntemattomiin, kulkenut aika pitkälti ympäri maailman ja lukenut kertomuksia kaikista maanosista… vai olenko? Australia! Ei, en lukenut yhtään novellia Australiasta tai Oseaniasta. Mutta muuten olen seikkaillut pitkin Eurooppaa, Etelä- ja Pohjois-Amerikkaa, Aasiaa, Afrikkaa, Lähi-itää ja Venäjää. Osa novelleista on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen, osa saanut ajattelemaan, osa kiinnostumaan kirjoittajasta enemmänkin ja osa on painunut jo unohduksiin, jopa niin, etten muista kyseistä novellia lukeneenikaan.

Kaikkiaan luin 90 yksittäistä novellia ja kaksi novellikokoelmaa (en laskenut niiden novellien määrää) + satunnaisia pikkunovelleja Daniil Harmsin kirjasta Sattumia, joita en kuitenkaan merkinnyt tähän. Lyhyin lukemani novelli oli Norman Mailerin paririvinen It ja pisimpiä taisi olla George Sandin Markiisitar.

Mieleenpainuvimpia novelleja olivat Anaïs Ninin The Mouse, Viet Thanh Nguyenin The Americans, Luigi Pirandellon War, Emrah Serbesin The terrorist upstairs, Behçet Çelikin All the streets of the city, Jun’ichirō Tanizakin The tattoeer, Kei’ichirō Hiranon The trapped boy, Adil al-Qassasin A Condition, Tadeusz Borowskin Silence sekä Sergey Kuznetsovin tänä aamuna lukemani Butterfly Skin. Sattumaa tai ei, melkein kaikki nämä ovat aika tummia aiheiltaan. Lisäksi tykästyin kovasti ranskalaisen Claire Castillonin huumoriin, ja lisää haluan lukea myös bloggauksen alussa mainitselmaltani katalonialaiskirjoittajalta Mercà Rodoredalta, marokkolaiselta Malika Moustadrafilta sekä Doris Lessingiltä, vaikken häneen niin ihastunutkaan – alkoi kuitenkin kiinnostaa juuri siksi tai siitä huolimatta.

Kirjasin kaikki lukemani novellit haastekohdittain omalle sivulleen tänne, klikkaa, jos haluat listaan tarkemmin tutustua. Väliaikapohdintoja etisimistäni ja lukemistani novelleista löytyy puolestaan tästä postauksesta.

Mistäkö novellini sitten luettavaksi löysin? Monestakin paikasta. Osan luin novellikokoelmista, mutta vain kaksi kokoelmaa luin kokonaan (molemmat Zinaida Lindénin). Muut etsin netistä. Gutenberg-projetkin sivuilta löytyy vanhempia novelleja myös suomeksi, muuten turvauduin pitkälti englantiin. Short Story Guide oli pelastajani lukuisine linkkeineen, samoin mainio Words without borders, josta löysin luettavaa myös Kuukauden kieli -haasteeseen, sieltä kun voi etsiä tekstejä myös alkuperäkielen mukaan. Alkuun luin myös Short Story Projectin novelleja (mm. Raija Siekkistä), mutta se meni vuoden puolivälissä salasanan taakse, enkä  sitten jaksanutkaan etsiä salasanaani vaikka sen jonnekin muistiin kirjoitinkin. Ei toimi, sori. Myös The New York Timesin julkaisemia novelleja luin, ja jotain tällaista kaipaisin suomalaisiinkiin sanomalehtiin. Uusia novelleja! Esseitä! Mielenkiintoisia ja avartavia aiheita! Nehän kopioivat muutenkin kaiken amerikkalaisilta, miksei siis joskus jotakin hyvääkin?

Tämänvuotinen Helmet-haaste ei ollut mitenkään helppo, ja välillä olin luovuttaa ja vannoin etten koskaan enää ryhdy moiseen. Mutta nyt, kun homma on suoritettu, olen tyytyväinen. Pakottihan se etsimään uutta, lukemaan vaikka ei aina olisi huvittanut. Opin valtavasti. Niin tarinankerronnasta kuin eri näkemyksistä. Matkustin. Näin erilaisia yhteiskuntia, erilaista elämää, sotaa, kauheuksia, pitkästymistä, epäoikeudenmukaisuutta, huvittavia ihmisiä, tulevaisuudenkuvia, pelkoa, ihmismielen pimeitä puolia ja hyviä puolia, rakkautta, ahneutta, pinnallisuutta sekä välitiloissa olemisen outoutta. Ehkä siis lähden siis samalla tavalla seuraavaan Helmet-haasteeseen. Novellein, tai pikemminkin laajemmin lyhytproosan kanssa, aion nimittäin ensi vuonna ryhtyä lukemaan yksittäisten novellien lisäksi yksittäisiä esseitä.

Tein minä Helmet-haasteen lukemistani kirjoistakin, tosin Pienen Helmet-haasteen, sillä tiesin etten pystyisi millään täyttämään koko Helmet-haastetta lukemillani kirjoilla.

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin

”Timo-san…”
”Makoto, we stay one  night more”, Timo-san ilmoitti iloisesti. ”We do not go home tomorrow. No place on the plane!”

Harvemmin tulee luettua samalta kirjailijalta useampaa kirjaa yhden vuoden aikana, mutta joskus niinkin käy. Viime vuonna linnostuin Haruki Murakamista niin, että luin häneltä kolme teosta, ja tänä vuonna sama kävi Zinaida Lindénin kanssa: kevättalvella luin häneltä yhden romaanin ja yhden novellikokoelman, ja nyt tartuin e-kirjana tähän uusimpaan kokoelmaan, Rakkaus kolmeen appelsiiniin.

Tästä pidin ehkä eniten. Novellien maailma on yhä sama, ihmiset irrotettuna juuriltaan, jonkinlaisessa välitilassa toisessa maassa, erilaisten ihmisten ja tapojen ja tottumusten keskellä. He ovat ulkomaalaisia tai maahanmuuttajia, elävät vierasmaalaisten kanssa, siellä, täällä tai tuolla, maan rajoilla ei sinänsä ole väliä, sillä maa on maa, ja ihmiset ihmisiä ja sillä hyvä. Nautin. Nautin kovasti.

Näissä uusimmissa novelleissa minua viehätti myös ajankohtaisuus: Lindén on sijoittanut tarinansa meidän aikaamme, ja jokaisessa on taustalla jokin onnettomuus tai tapahtuma, joka saa maailman sekaisin ja joka koskettaa tavallista ihmistä ikään kuin mutkan kautta. On Tōhokun maanjäristys ja Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus, on Eyjafjallajökullin tulivuoren purkaus ja lentoliikenteen lamaannus tuhkapilven takia, ja on Utöyan nuorisoleirisurmat. Ja on kaiken maailman terroristit ja raiskaajat ja pakolaiset, joita vastaan mitätön herra Matti Pellonpää taistelee omalla hiljaisella tavallaan liimailemalla öisin lappusia sähkökaappeihin. Lindénillä on terävä kynä, ja välillä ajattelin että voisi sillä toisinaan tökkäistä vähän kipeämminkin, mutta ehkä se ei ole tarkoitus, sillä hänen kuvailemansa maailma on lopulta sen verran nyrjähtänyt että siitä tulee inhimillinen. Sivuhahmojenkin suhteen:

”Mitä teet työksesi?” opettaja kysyi.
”En mitään”, mies vastasi iloisesti. ”En ole vielä päättänyt, mitä rupean tekemään täällä.”
Myöhemmin, kun harjoittelimme pareittain, Peter kertoi minulle, että hänellä oli ollut oma firma Kaiserslauternissa, mutta se oli mennyt konkurssiin. Hän ei kuulostanut ollenkaan iloiselta.

Huomaan lukevani Zinaida Lindénin novellikokoelmia kokonaisuuksina enkä niinkään yksittäisinä kertomuksina, sillä ne ikään kuin sulautuvat toisiinsa, vaikka tarinat ja ihmiset ja tapahtumat ovat eri. Ne vain liukuvat toisiinsa, sulautuvat yhteen. Novellit on nimettykin niin, että ne eivät jää mieleen yksittäisinä kertomuksina. Matti Pellonpään kaiman (mikä oli muuten mainio huomio) tarina kerrotaan nimellä Anastaja, mikä sinänsä on hyvä nimi, mutta unohtuu jälkikäteen, se ei yhdisty enää Matti Pellonpäähän. Tai näin ainakin minulle kävi.

Toisaalta ihastelin Lindénin kykyä eläytyä niin monen eri kansakunnan edustajaan, hän on varsinainen kameleontti! Mikä kertonee hyvästä havainnointikyvystä, sen verran luonnollisia nämä hahmot kaikkinensa (ja kaikkine huvittavine vikoinensa ja kulmikkuuksinensa) ovat.

…paitsi että Japanissa toisiaan vain vähän tuntevat eivät mitä suurimmalla todennäköisyydellä sinuttele toisiaan, kuten Tokio-tarinan Megumi-san ja Ryuichi-san tekevät. Todellisuudessa he käyttäisivät sukunimiä, puhuttelevathan he toisiaan kohteliaisuusmuodoin. Ulkomaalaisten suhteen on eri juttu, kuten alun katkelmassa, mutta japanilaisten keskuudessa näillä nimiasioilla on iso merkitys. No, se oli pieni särö kokonaisuudessa.

Pidin kovasti myös siitä, että Lindénin lauseet ovat pidentyneet. Nuorallatanssijassa minua häiritsi päälauseiden tökkivyys, tässä kertomus menee eteenpäin omalla painollaan ja luontevammin. Liekö kyse tyylinvaihdoksesta vai käännöksestä, en tiedä, suomeksi sen kumminkin luin.

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin
ruotsinkielinen alkuteos Valenciana, 2016
kääntänyt Jaana Nikula
Into, 2017
151 sivua
kirjaston e-kirja

Nadine Gordimer: The Train From Rhodesia (novelli)

Heinäkuussa  afrikaansinkielistä kirjallisuutta etsiskellessäni törmäsin eteläafrikkalaiseen, mutta englanniksi kirjoittaneeseen Nadine Gordimeriin, jonka novellin The Train From Rhodesia talletin myöhemmin luettavaksi. Nyt tuli sen aika. Istuin odotussalissa ja kaivoin printatun tekstin luettavakseni – ja kun odottelu kääntyi pitemmän puoleiseksi, luin novellin toiseenkin kertaan; mikä oli itse asiassa ihan hyvä, sillä ensimmäisellä lukukerralla en vielä päässyt kertomukseen sisään.

Vuonna 1952 julkaistu The Train From Rhodesia on pieni tarina eteläafrikkalaisesta rotuepätasa-arvosta. Jo asetelma on kuvaava: alkuasukkaat (natives) kyykkivät likaisella junalaiturilla odottaen junaa, jonka matkustajina on rikkaita valkoisia herroja (baas) rouvineen (missus), ja jotka puolestaan miettivät, löytyisikö afrikkalaislapsille (piccanin) vaikka appelsiinia annettavaksi. Köyhille mustille junan pysähtyminen tarkoittaa rahaa; he odottavat asemalaiturilla puusta veistettyine leijonineen, virtahepoineen ja kirahveineen, joita rikkaat valkoiset ostavat matkamuistoiksi. Juuri tällaisen leijonan, komeasti karjuvan, hienosti veistetyn, jolla on aidosta eläimen karvasta tehty harja, haluaa kertomuksen nuori, vastavihitty morsian, ja jonka hänen miehensä hänelle hankkii. Mutta hinta, jonka mies puuveistoksesta maksaa, lyö loven tuoreen avioparin välille.

It was a lion, curved out of soft, dry wood that looked like spongecake; heraldic, black and white, with impressionistic detail burnt in. The old man held it up to her still smiling, not from the heart, but at the customer.

Gordimerin kuvailu on suorasukaista ja jokseenkin kylmää. Pienimuotoisilla näkökulmilla ja sanavalinnoilla hän osoittaa sen syvän kuilun, joka valkoisten ja mustien välillä Etelä-Afrikassa vallitsee (etenkin novellin ilmestymisen aikoihin 50-luvulla. Onko sittemmin mikään muuttunut, en osaa sanoa, ei ainakaan vaikuta siltä…). Juna symboloi siirtomaavaltaa: se saapuu ylväänä asemalle, maahan, missä alkuperäiset asukkaat elävät omaa elämäänsä, köyhyydessä, surkeissa oloissa, ja joita valkoiset miehet ja naiset katsovat yläpuolelta, etäältä, junan ikkunoista. Raha ja tuote vaihtaa omistajaa, mutta hinnan määrää ostaja, myyjä tyytyy siihen mitä saa.  Afrikaansia Gordimer käyttää kuvaamaan mustien ja valkoisten välistä juopaa, noista pienistä sanoista tuntuu välittyvän ylenkatsetta ja pinnan alla kuplivaa vihaa.

[The train] began to move; slowly the scrolled chalet moved past it, the yells of the natives, running alongside, jetted up into the air, fell back at different levels. Staring wooden faces waved drunkenly, there, then gone, questioning for the last time at the windows. Here, one-and-six baas! –As one automatically opens a hand to catch a thrown ball, a man fumbled wildly down his pocket, brought up the shilling and sixpence and threw them out; the old native, gasping, his skinny toes splaying the sand, flung the lion.

Hieno novelli, mutta vaatii kyllä keskittymistä jo kielensäkin puolesta, vaikka se sinänsä tyylikästä onkin.

Mielenkiintoinen lisä tämä oli myös kurkistukseeni eteläafrikkalaiseen kirjallisuuteen. Jotenkin alkoi vaikuttaa, että kaikki valkoiset kirjailijat ovat vastustaneet apartheidia (eivät varmastikaan kaikki, mutta ne, joista ja joita luin, kylläkin) ja joutuneet itsekin pulaan. Nadine Gordimerin sanotaan jääneen ulkopuolelle molemmista leireistä: valkoiset eivät katsoneet hyvällä hänen apartheidin vastustamistaan, mustat taas eivät pitäneet valkoista juutalaista omanaan. Mutta paljon Gordimer on ehtinyt kirjoittaa: romaaneja, novelleja, esseitä, tietokirjoja, yhden näytelmänkin, ja aika moni hänen teoksistaan on myös suomennettu. Nobelin hän voitti vuonna 1991 ja Booker-palkinnon1974. Luulen, että tulen vielä palaamaan häneen uudestaan.

Viet Thanh Nguyen: The Americans (novelli)

“You’re not a native,” Carver said. “You’re an American.”
“That’s a problem I’m trying to correct.”

Saman taivaan alla…

Törmäsin Viet Thanh Nguyenin nimeen etsiessäni vietnamilaisia novelleja Kuukauden kieli -haastetta varten. Ei, tästä ei tulisi merkintää, sillä Nguyen kirjoittaa englanniksi. Hän on syntynyt (v. -71) Vietnamissa ja muuttanut vanhempiensa kanssa sotaa pakoon Yhdysvaltoihin, kasvanut siellä, käynyt koulunsa ja tehnyt yliopistouraa. Hän on siis amerikkalainen. Amerikanvietnamilainen.

Koska Vietnam joka tapauksessa kiinnostaa, ja koska toivottaisin tervetulleeksi sen kaivatun toisen näkökulman myös Vietnamin sotaan, jäin lukemaan Nguyenin novellia The Americans. Se löytyy esimerkiksi täällä.

Kirjalliselta tyyliltään The Americans on hyvin amerikkalainen. Toteava, lakoninen, kyyninenkin. Mutta sitten siinä on jotain muuta. Ensin ajattelin, että kyse on vihaisesta vimmasta, joka painaa tarinaa eteenpäin, mutta ei se ole sitä. Tai ei vain sitä. Se on se symbolinen taso, josta kiinnostuin.

Tarina kertoo vanhenevasta amerikkalaismiehestä James Carverista, joka on lentänyt sodan aikana pommikonetta ja sen jälkeen Pan Amin turistilentoja. Hän on tottunut katsomaan maailmaa etäältä, ylhäältä käsin. Hän ei ole nähnyt millaista tuhoa hänen pudottamansa pommit ovat tehneet, eikä hän ole oikeastaan ollut siitä kiinnostunutkaan.

Nyt hänet on tuonut takaisin Kamputšeaan* hänen oma tyttärensä. Tai oikeastaan japanilainen vaimo Michiko, joka uskoo löytävänsä Kamputšeasta sitä Japania, joka katosi toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaistamisen myötä. Carver suostuu lähtemään matkaan sillä ehdolla, että Kamputšean jälkeen mennään Thaimaan hiekkarannoille. Ja tyttären olisi paras tulla kotiin, haihattelut on haihateltu. Mutta se on hänen tyttärensä, joka painaa hänet seinää vasten ja katsomaan maata, jonka hän itse on tuhonnut.

“You bombed this place. Have you ever thought about how many people you killed? The thousands? The tens of thousands?”
“I don’t have to listen to this.”

Tarinan Carver ei ole urhoollinen kansallissankari, mutta ei hän mikään antisankarikaan ole. Hän on vain oman aikansa tuote. Amerikkalainen mies, joka ei näe olevansa vain yksi muiden joukossa, ja jonka teoilla on seurauksensa muiden elämässä. Hän on äreä, ylimielinen ja sokea: hän istuu baarissa museon edessä ja juo thaimaalaista, filippiiniläistä, vietnamilaista ja kamputšealaista olutta, hän unohtaa miina-alueella raajansa menettäneiden kamputšealaispoikien nimet ja kutsuu heitä Tomiksi ja Jerryksi. Hän kuvittelee että häntä ja hänen vaimoaan yhdistää jazz, koska he ovat tavanneet roppongilaisessa jazzbaarissa, unohtaen olleensa siellä valloittajan asemassa ja miettimättä lainkaan, miksi nuori teini-ikäinen tyttö on työskentellyt ulkomaalaisten suosimassa baarissa myöhään illalla.

Nguyenin silmä on tarkka ja kynä terävä, ja vaikka hänen äänessään onkin ehkä suuttumusta, ei siinä kuitenkaan ole kostoa. Hänen James Carverinsa symboloi Yhdysvaltoja, entistä valloittajaa, joka palaa niille paikoille, jotka se on tuhonnut ja pakottaa katsomaan ihmisiä siellä, ihmisiä, jotka eivät ole hänen alapuolellaan, vaan samalla tasolla, samalla sateesta mutaisella tiellä. Ja lopulta se on tytär, joka tukee isäänsä. Isää, joka pelkää, joka pelkää kuolemaa, joka on vain heikko ihminen…

Lisään vielä jälkikäteen. Tämä on mielestäni se symbolinen taso, jota yritän tavoittaa: Nguyen vie Amerikan Aasiaan, hän pakottaa Amerikan katsomaan silmiin sitä Aasiaa, jonka se on pommeillaan tuhonnut, yläilmoista, taakseen katsomatta. Ja se on tulevaisuus, Amerikan omat lapset, joka pakottaa sen katsomaan.

Hieno novelli. Todella hieno. Viet Thanh Nguyen on nimi, joka kannattaa painaa mieleen. Suomennoksia odotellessa…

“Haven’t they seen tourists before?” Carver said.
“Not like us.” Claire unsealed a pack of Alain Delon cigarettes and lit one. “We’re a mixed bag.”
“They don’t know what to make of us?” Michiko said.
“I’m used to it, but you’re not.”
“Try being a Japanese wife at a Michigan air base in 1973.”
“Touche,” Claire said.
“Try being me in Japan,” Carver said. “Or Thailand.”
“But you could always go home,” Claire said. “There was always a place for you somewhere. But there’s never been a place for me.”

 

(Huomasin nyt jälkeenpäin, että samasta novellista on toinenkin versio, jossa Carver tulee Vietnamiin ja Clairen poikaystävä on vietnamilainen. En lukenut tätä toista versiota sen pitemmälle, joten en tiedä onko siinä muitakin eroja… Sen alustuksessa Ngyuen sanoo Carverin olevan afrikkalaisamerikkalainen, mutta eipä se ihonväri sinänsä kertomuksessa esiin tule, eikä loppujen lopuksi muuta kokonaisuutta – ja totta puhuen minä kyllä luin Carveria valkoisena miehenä).

*Käytän tässä vanhempaa kirjotusmuotoa, kun olen siihen tottunut. Nykyään kirjoitettaisiin Kambodža, miksi, sen voi lukea Wikipediasta.

Novellihaaste 2:n koonti

Nipvet-blogin Juhan luotsaama Novellihaaste 2 päättyy huomenna sunnuntaina, joten on pienen yhteenvedon aika.

Luettuani nyt muiden kirjabloggaajien koontipostauksia huomaan lähestyneeni aihetta hiukan toisella tavalla, sillä olen etsinyt luettavakseni yksittäisiä novelleja. Osa on ihan perinteisistä novellikokoelmista; en vain ole lukenut koko kokoelmaa, vaan muutamia kustakin. Mutta suurimman osan lukemistani novelleista olen löytänyt netistä. Suomeksi ei tällä tavalla valitettavasti juuri lukemista löydä, englanniksi sitä vastoin runsaasti. Eikä pelkästään englanninkielisiltä alueilta, vaan ympäri maailman, kiitos kääntäjien. Olenpa lukenut suomalaisiakin novelleja englanniksi käännettynä!

Nipvetin novellihaasteessa nousi kaksi asiaa esiin: toisaalta pyydettiin peukutuksia juonen, henkilön, tunnelman, jne. suhteen, eli tällä tavalla nostamaan ylös yksittäisiä novelleja kokoelmien sijaan. Minusta tämä oli mainio idea, sillä juuri sellaisina novelleista eniten pidän, yksittäisinä teksteinä. Olen huono kokonaisten kokoelmien lukija, en osaa ahmia novelleja putkeen – kukin kertomus kun tarvitsee ilmaa ympärilleen, ja jään niitä aina miettimään. Siksi omassakin hyllyssäni on novellikokoelmia, joihin palaan aina silloin tällöin, luen yhden tekstin, ehkä kaksi, ja tyrkkään kirjan takaisin hyllyyn seuraavaa kertaa odottamaan. Haastetta varten yritinkin novelleja alkuun peukuttaa, mutta lopulta se jäi. * + ** + *** eli kolme lisäystä tekstin lopussa.

Toinen juttu oli luetuimman novellikirjailijan etsiminen. Tähän en taida pystyä kantamaan korteani kekoon, lukemani kirjailijat ovat niin sekalainen sakki. No,  yhden novellin luin Lucia Berliniltä ja kaksi Raymond Carverilta, jotka näyttävät olevan tällä hetkellä hyvin suosittuja. Minuun kumpikaan ei tehnyt suurta säväystä, vaikka hyviä novelleja ne teksteinä toki olivatkin. Suomalaisista jäivät mieleen Leena Krohn (yksi luettu novelli) sekä Zinaida Lindén* ja Johanna Sinisalo (kumpaiseltakin kaksi).  Raija Siekkisen novellin Nälkä luin suomeksi ja englanniksi (ja totesin käännöksen menettäneen paljon tunnelmasta ja tyylistä). Veikko Huoviselta kuuntelin kaksi novellia ja totesin hänen todella olevan synnynnäinen tarinoitsija.

Entä ne varsinaiset mielitietyt? Osa novelleista unohtuu pian, osa jää kirkkaana mieleen. Suurimman vaikutuksen tekivät tällä kertaa Claire Castillonin Junarutiineja, Anaïs Ninin The Mouse, Luigi Pirandellon War, Jun’ichirō Tanizakin The Tattooer, Seirai Yūichin novellit Stone ja Insects sekä Behçet Çelikin All the streets of the city.

Kaikkiaan luin/kuuntelin neljäkymmentä novellia. Viime vuonna saldoni jäi vain muutamaan, mutta tämän vuoden puolella innostuin täyttelemään Helmet-haastetta novellein, ja Kuukauden kieli -haasteeseenkiin ryhdyin etsimäään pääosin yksittäisiä novelleja. Lukutahtini on ollut vaihteleva: keväällä ahmin kirjoja, sitten (fyysiset) työt veivät aikani.

Kiitoksia mielenkiintoisesta haasteesta, ehkä sille tulee taas jatkoakin?

*Höpsis, olin täysin unohtanut että luin kokonaan Zinaida Lindénin novellikokoelman Nuorallatanssija – ja jopa postasin siitä. Kuinka monta novellia siinä oli, en muista, mutta lukemieni novellien kokonaismäärä onkin siis enemmän kuin 40, mutta minkä verran, en tiedä… Toisaalta tämä unohdus vain vahvistaa yllä pohtimaani yksittäisten novellien ja kokoelmien suhdetta, siis minun suhdettani lukijana niihin – unohdan kokoelmat ja muistan yksittäin valitsemani novellit. Jännä juttu sinänsä.

** Höpsis 2: Luinhan minä Ryūnosuke Akutagawankin novellikokoelman kokonaan ja kirjoitinkin siitä.

*** Lisäys 2: Peukutuksen sijaan innostuin kyllä kirjoittamaan yksittäisistä novelleista, etenkin vuoden alussa. Omat postaukset kirjoitin Lucia Berlinin, Anaïs Ninin, Doris Lessingin, Claire Castillonin, Luigi Pirandellon, George Sandin, Vladimir Nabokovin ja Uuno Kailaan novelleista. Lisäksi kirjoitin unkarilaisista novelleista erikseen ja Kuukausin kieli -haasteeseen myös. En koe novelleista kirjoittamista sen vaikeampana kuin kokonaisista kirjoistakaan kirjoittamista, sen sijaan olen huomannut novellien jäävän paremmin mieleen tai avautuvan eri tavalla, kun niitä käsittelee myöhemmin mielessään ja kirjoittaa niistä. Tämä oli uutta minulle(kin), ja kiehtova huomata.

Pahoitteluni tästä hiukan hyppelehtivästä postauksesta lisäyksineen, olen kirjoittanut hiukan kiireessä…

 

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija

Olin ollut Suomessa kolme vuotta kun rakastuin.
Rakkauteni kohde soittaa orkesterissamme. Kukaan ei sanoisi häntä tyylikkääksi mieheksi. Harva parta saa hänet muistuttamaan faunia. Naisten seurassa hän on kömpelö ja niukkasanainen. Musiikin lisäksi hän harrastaa perhosia. (s. 112, novellista Fauni)

Kuten mainitsin aiemmin, olin jo pitkään halunnut tutustua Zinaida Lindéniin, ja kun tilaisuus sitten tuli, lainasin häneltä kaksi teosta: romaanin Ennen maanjäristystä ja novellikokoelman Nuorallatanssija.

Nyt oli jälkimmäisen vuoro. Nuorallatanssija koostuu kymmenestä novellista, joilla kaikilla on sama perusteema: venäläisnaisen ja suomalaismiehen kohtaaminen. Kertomusten tapahtumapaikat sijoittuvat pääasiassa hänelle tuttuihin maisemiin Suomessa, Venäjällä ja Japanissa. Maahanmuuttajakokemuksia tulee siis samalla.

Pidin kokoelman lähtökohdasta, mutta tämä jätti minut kylmemmäksi kuin Ennen maanjäristystä. Yksi syy on kielessä. Lauseet ovat lyhyitä, minun makuuni töksähtelevän lyhyitä. Lisäksi kerrontatavassa on sitä tiettyä lakonista huumoria, joka ei minuun oikein pure.

…ja toisaalta nämä novellit kumminkin ikäviä päiviäni piristivät, ei siinä mitään. Jotain niissä on, josta pidän, ja luen eteenpäin. Samastun Lindénin henkilöhahmojen ulkopuolisuuden tunteeseen asuttuani itsekin vuosia maahanmuuttajana – hetkittäin koen olevani sellainen koti-Suomessakin.

Novellista Romeo ja Julia:

Täällä olin täysin anonyymi. Ohikulkijat eivät voineet aavistaakaan että olin ulkomaalainen. Olin toisenlaista kuin Japanissa. Tämä oli Eurooppaa…
Tulin niin runolliseksi että olin vähällä jäädä raitiovaunun alle. Kun asuu Jokohamassa, tottuu elämään ilman raitiovaunuja – ja ilman oikeanpuoleista liikennettä. (s. 93)

Novellista Fauni:

Siinä tilanteessa hänen tunteidensa herättäminen oli miltei toivotonta. Ei oltu Venäjällä, täällä oli toisenlaiset koodit. Venäjällä olisin turvautunut tavallisiin naisten metkuihin, vaikkakin vastentahtoisesti. (s. 116)

ja:

Suomi on mukava ja yhtenäinen maa. Ihmiset tuntevat toisensa. Sanna luulee että niin on kaikissa muissakin maissa. Hän on kysynyt tunnenko Juri Bašmetin, tähden, joka on tehnyt altosta sooloinstrumentin. (s. 118)

ja:

Ehkäpä minä sitten jään tänne. Ei poissaoloani Venäjällä kuitenkaan huomata ennen kuin vasta muutaman sukupolven kuluttua. (s.129)

Huomaan, että novelli nimeltä Fauni teki minuun suurimman vaikutuksen. Se on kertomus samassa orkesterissa soittavan venäläisen maahanmuuttajanaisen ja suomalaisen, sosiaalisesti hiukan kömpelön miehen orastavasta rakkaudesta. Aika kaunis tarina, itse asiassa.

*** ***

…ja… onneksi luin kokoelman loppuun (kirjoitin yllä olevan ennen kahta viimeistä). Sillä viimeinen novelli, Ofelia, sai minut kyyneliin. Tätä on kirjallisuus, vuoristorataa.

***  ***

Lopuksi vielä kommentti kirjan ulkoasusta: Nimi Nuorallatanssija sopii erinomaisesti kokoelman teemaan ja kansi on kiehtova, räiskyvä ja klassinen samaan aikaan. Yhdessä ne houkuttivat tarttumaan kirjaan.

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija
ruotsinkielinen alkuteos Lindarserskan, 2009 Söderström
suomentanut Jaana Nikula
Gummerus, 2009
179 sivua
kirjastosta