Aihearkisto: novellit

Viet Thanh Nguyen: The Americans (novelli)

“You’re not a native,” Carver said. “You’re an American.”
“That’s a problem I’m trying to correct.”

Saman taivaan alla…

Törmäsin Viet Thanh Nguyenin nimeen etsiessäni vietnamilaisia novelleja Kuukauden kieli -haastetta varten. Ei, tästä ei tulisi merkintää, sillä Nguyen kirjoittaa englanniksi. Hän on syntynyt (v. -71) Vietnamissa ja muuttanut vanhempiensa kanssa sotaa pakoon Yhdysvaltoihin, kasvanut siellä, käynyt koulunsa ja tehnyt yliopistouraa. Hän on siis amerikkalainen. Amerikanvietnamilainen.

Koska Vietnam joka tapauksessa kiinnostaa, ja koska toivottaisin tervetulleeksi sen kaivatun toisen näkökulman myös Vietnamin sotaan, jäin lukemaan Nguyenin novellia The Americans. Se löytyy esimerkiksi täällä.

Kirjalliselta tyyliltään The Americans on hyvin amerikkalainen. Toteava, lakoninen, kyyninenkin. Mutta sitten siinä on jotain muuta. Ensin ajattelin, että kyse on vihaisesta vimmasta, joka painaa tarinaa eteenpäin, mutta ei se ole sitä. Tai ei vain sitä. Se on se symbolinen taso, josta kiinnostuin.

Tarina kertoo vanhenevasta amerikkalaismiehestä James Carverista, joka on lentänyt sodan aikana pommikonetta ja sen jälkeen Pan Amin turistilentoja. Hän on tottunut katsomaan maailmaa etäältä, ylhäältä käsin. Hän ei ole nähnyt millaista tuhoa hänen pudottamansa pommit ovat tehneet, eikä hän ole oikeastaan ollut siitä kiinnostunutkaan.

Nyt hänet on tuonut takaisin Kamputšeaan* hänen oma tyttärensä. Tai oikeastaan japanilainen vaimo Michiko, joka uskoo löytävänsä Kamputšeasta sitä Japania, joka katosi toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaistamisen myötä. Carver suostuu lähtemään matkaan sillä ehdolla, että Kamputšean jälkeen mennään Thaimaan hiekkarannoille. Ja tyttären olisi paras tulla kotiin, haihattelut on haihateltu. Mutta se on hänen tyttärensä, joka painaa hänet seinää vasten ja katsomaan maata, jonka hän itse on tuhonnut.

“You bombed this place. Have you ever thought about how many people you killed? The thousands? The tens of thousands?”
“I don’t have to listen to this.”

Tarinan Carver ei ole urhoollinen kansallissankari, mutta ei hän mikään antisankarikaan ole. Hän on vain oman aikansa tuote. Amerikkalainen mies, joka ei näe olevansa vain yksi muiden joukossa, ja jonka teoilla on seurauksensa muiden elämässä. Hän on äreä, ylimielinen ja sokea: hän istuu baarissa museon edessä ja juo thaimaalaista, filippiiniläistä, vietnamilaista ja kamputšealaista olutta, hän unohtaa miina-alueella raajansa menettäneiden kamputšealaispoikien nimet ja kutsuu heitä Tomiksi ja Jerryksi. Hän kuvittelee että häntä ja hänen vaimoaan yhdistää jazz, koska he ovat tavanneet roppongilaisessa jazzbaarissa, unohtaen olleensa siellä valloittajan asemassa ja miettimättä lainkaan, miksi nuori teini-ikäinen tyttö on työskentellyt ulkomaalaisten suosimassa baarissa myöhään illalla.

Nguyenin silmä on tarkka ja kynä terävä, ja vaikka hänen äänessään onkin ehkä suuttumusta, ei siinä kuitenkaan ole kostoa. Hänen James Carverinsa symboloi Yhdysvaltoja, entistä valloittajaa, joka palaa niille paikoille, jotka se on tuhonnut ja pakottaa katsomaan ihmisiä siellä, ihmisiä, jotka eivät ole hänen alapuolellaan, vaan samalla tasolla, samalla sateesta mutaisella tiellä. Ja lopulta se on tytär, joka tukee isäänsä. Isää, joka pelkää, joka pelkää kuolemaa, joka on vain heikko ihminen…

Lisään vielä jälkikäteen. Tämä on mielestäni se symbolinen taso, jota yritän tavoittaa: Nguyen vie Amerikan Aasiaan, hän pakottaa Amerikan katsomaan silmiin sitä Aasiaa, jonka se on pommeillaan tuhonnut, yläilmoista, taakseen katsomatta. Ja se on tulevaisuus, Amerikan omat lapset, joka pakottaa sen katsomaan.

Hieno novelli. Todella hieno. Viet Thanh Nguyen on nimi, joka kannattaa painaa mieleen. Suomennoksia odotellessa…

“Haven’t they seen tourists before?” Carver said.
“Not like us.” Claire unsealed a pack of Alain Delon cigarettes and lit one. “We’re a mixed bag.”
“They don’t know what to make of us?” Michiko said.
“I’m used to it, but you’re not.”
“Try being a Japanese wife at a Michigan air base in 1973.”
“Touche,” Claire said.
“Try being me in Japan,” Carver said. “Or Thailand.”
“But you could always go home,” Claire said. “There was always a place for you somewhere. But there’s never been a place for me.”

 

(Huomasin nyt jälkeenpäin, että samasta novellista on toinenkin versio, jossa Carver tulee Vietnamiin ja Clairen poikaystävä on vietnamilainen. En lukenut tätä toista versiota sen pitemmälle, joten en tiedä onko siinä muitakin eroja… Sen alustuksessa Ngyuen sanoo Carverin olevan afrikkalaisamerikkalainen, mutta eipä se ihonväri sinänsä kertomuksessa esiin tule, eikä loppujen lopuksi muuta kokonaisuutta – ja totta puhuen minä kyllä luin Carveria valkoisena miehenä).

*Käytän tässä vanhempaa kirjotusmuotoa, kun olen siihen tottunut. Nykyään kirjoitettaisiin Kambodža, miksi, sen voi lukea Wikipediasta.

Novellihaaste 2:n koonti

Nipvet-blogin Juhan luotsaama Novellihaaste 2 päättyy huomenna sunnuntaina, joten on pienen yhteenvedon aika.

Luettuani nyt muiden kirjabloggaajien koontipostauksia huomaan lähestyneeni aihetta hiukan toisella tavalla, sillä olen etsinyt luettavakseni yksittäisiä novelleja. Osa on ihan perinteisistä novellikokoelmista; en vain ole lukenut koko kokoelmaa, vaan muutamia kustakin. Mutta suurimman osan lukemistani novelleista olen löytänyt netistä. Suomeksi ei tällä tavalla valitettavasti juuri lukemista löydä, englanniksi sitä vastoin runsaasti. Eikä pelkästään englanninkielisiltä alueilta, vaan ympäri maailman, kiitos kääntäjien. Olenpa lukenut suomalaisiakin novelleja englanniksi käännettynä!

Nipvetin novellihaasteessa nousi kaksi asiaa esiin: toisaalta pyydettiin peukutuksia juonen, henkilön, tunnelman, jne. suhteen, eli tällä tavalla nostamaan ylös yksittäisiä novelleja kokoelmien sijaan. Minusta tämä oli mainio idea, sillä juuri sellaisina novelleista eniten pidän, yksittäisinä teksteinä. Olen huono kokonaisten kokoelmien lukija, en osaa ahmia novelleja putkeen – kukin kertomus kun tarvitsee ilmaa ympärilleen, ja jään niitä aina miettimään. Siksi omassakin hyllyssäni on novellikokoelmia, joihin palaan aina silloin tällöin, luen yhden tekstin, ehkä kaksi, ja tyrkkään kirjan takaisin hyllyyn seuraavaa kertaa odottamaan. Haastetta varten yritinkin novelleja alkuun peukuttaa, mutta lopulta se jäi. * + ** + *** eli kolme lisäystä tekstin lopussa.

Toinen juttu oli luetuimman novellikirjailijan etsiminen. Tähän en taida pystyä kantamaan korteani kekoon, lukemani kirjailijat ovat niin sekalainen sakki. No,  yhden novellin luin Lucia Berliniltä ja kaksi Raymond Carverilta, jotka näyttävät olevan tällä hetkellä hyvin suosittuja. Minuun kumpikaan ei tehnyt suurta säväystä, vaikka hyviä novelleja ne teksteinä toki olivatkin. Suomalaisista jäivät mieleen Leena Krohn (yksi luettu novelli) sekä Zinaida Lindén* ja Johanna Sinisalo (kumpaiseltakin kaksi).  Raija Siekkisen novellin Nälkä luin suomeksi ja englanniksi (ja totesin käännöksen menettäneen paljon tunnelmasta ja tyylistä). Veikko Huoviselta kuuntelin kaksi novellia ja totesin hänen todella olevan synnynnäinen tarinoitsija.

Entä ne varsinaiset mielitietyt? Osa novelleista unohtuu pian, osa jää kirkkaana mieleen. Suurimman vaikutuksen tekivät tällä kertaa Claire Castillonin Junarutiineja, Anaïs Ninin The Mouse, Luigi Pirandellon War, Jun’ichirō Tanizakin The Tattooer, Seirai Yūichin novellit Stone ja Insects sekä Behçet Çelikin All the streets of the city.

Kaikkiaan luin/kuuntelin neljäkymmentä novellia. Viime vuonna saldoni jäi vain muutamaan, mutta tämän vuoden puolella innostuin täyttelemään Helmet-haastetta novellein, ja Kuukauden kieli -haasteeseenkiin ryhdyin etsimäään pääosin yksittäisiä novelleja. Lukutahtini on ollut vaihteleva: keväällä ahmin kirjoja, sitten (fyysiset) työt veivät aikani.

Kiitoksia mielenkiintoisesta haasteesta, ehkä sille tulee taas jatkoakin?

*Höpsis, olin täysin unohtanut että luin kokonaan Zinaida Lindénin novellikokoelman Nuorallatanssija – ja jopa postasin siitä. Kuinka monta novellia siinä oli, en muista, mutta lukemieni novellien kokonaismäärä onkin siis enemmän kuin 40, mutta minkä verran, en tiedä… Toisaalta tämä unohdus vain vahvistaa yllä pohtimaani yksittäisten novellien ja kokoelmien suhdetta, siis minun suhdettani lukijana niihin – unohdan kokoelmat ja muistan yksittäin valitsemani novellit. Jännä juttu sinänsä.

** Höpsis 2: Luinhan minä Ryūnosuke Akutagawankin novellikokoelman kokonaan ja kirjoitinkin siitä.

*** Lisäys 2: Peukutuksen sijaan innostuin kyllä kirjoittamaan yksittäisistä novelleista, etenkin vuoden alussa. Omat postaukset kirjoitin Lucia Berlinin, Anaïs Ninin, Doris Lessingin, Claire Castillonin, Luigi Pirandellon, George Sandin, Vladimir Nabokovin ja Uuno Kailaan novelleista. Lisäksi kirjoitin unkarilaisista novelleista erikseen ja Kuukausin kieli -haasteeseen myös. En koe novelleista kirjoittamista sen vaikeampana kuin kokonaisista kirjoistakaan kirjoittamista, sen sijaan olen huomannut novellien jäävän paremmin mieleen tai avautuvan eri tavalla, kun niitä käsittelee myöhemmin mielessään ja kirjoittaa niistä. Tämä oli uutta minulle(kin), ja kiehtova huomata.

Pahoitteluni tästä hiukan hyppelehtivästä postauksesta lisäyksineen, olen kirjoittanut hiukan kiireessä…

 

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija

Olin ollut Suomessa kolme vuotta kun rakastuin.
Rakkauteni kohde soittaa orkesterissamme. Kukaan ei sanoisi häntä tyylikkääksi mieheksi. Harva parta saa hänet muistuttamaan faunia. Naisten seurassa hän on kömpelö ja niukkasanainen. Musiikin lisäksi hän harrastaa perhosia. (s. 112, novellista Fauni)

Kuten mainitsin aiemmin, olin jo pitkään halunnut tutustua Zinaida Lindéniin, ja kun tilaisuus sitten tuli, lainasin häneltä kaksi teosta: romaanin Ennen maanjäristystä ja novellikokoelman Nuorallatanssija.

Nyt oli jälkimmäisen vuoro. Nuorallatanssija koostuu kymmenestä novellista, joilla kaikilla on sama perusteema: venäläisnaisen ja suomalaismiehen kohtaaminen. Kertomusten tapahtumapaikat sijoittuvat pääasiassa hänelle tuttuihin maisemiin Suomessa, Venäjällä ja Japanissa. Maahanmuuttajakokemuksia tulee siis samalla.

Pidin kokoelman lähtökohdasta, mutta tämä jätti minut kylmemmäksi kuin Ennen maanjäristystä. Yksi syy on kielessä. Lauseet ovat lyhyitä, minun makuuni töksähtelevän lyhyitä. Lisäksi kerrontatavassa on sitä tiettyä lakonista huumoria, joka ei minuun oikein pure.

…ja toisaalta nämä novellit kumminkin ikäviä päiviäni piristivät, ei siinä mitään. Jotain niissä on, josta pidän, ja luen eteenpäin. Samastun Lindénin henkilöhahmojen ulkopuolisuuden tunteeseen asuttuani itsekin vuosia maahanmuuttajana – hetkittäin koen olevani sellainen koti-Suomessakin.

Novellista Romeo ja Julia:

Täällä olin täysin anonyymi. Ohikulkijat eivät voineet aavistaakaan että olin ulkomaalainen. Olin toisenlaista kuin Japanissa. Tämä oli Eurooppaa…
Tulin niin runolliseksi että olin vähällä jäädä raitiovaunun alle. Kun asuu Jokohamassa, tottuu elämään ilman raitiovaunuja – ja ilman oikeanpuoleista liikennettä. (s. 93)

Novellista Fauni:

Siinä tilanteessa hänen tunteidensa herättäminen oli miltei toivotonta. Ei oltu Venäjällä, täällä oli toisenlaiset koodit. Venäjällä olisin turvautunut tavallisiin naisten metkuihin, vaikkakin vastentahtoisesti. (s. 116)

ja:

Suomi on mukava ja yhtenäinen maa. Ihmiset tuntevat toisensa. Sanna luulee että niin on kaikissa muissakin maissa. Hän on kysynyt tunnenko Juri Bašmetin, tähden, joka on tehnyt altosta sooloinstrumentin. (s. 118)

ja:

Ehkäpä minä sitten jään tänne. Ei poissaoloani Venäjällä kuitenkaan huomata ennen kuin vasta muutaman sukupolven kuluttua. (s.129)

Huomaan, että novelli nimeltä Fauni teki minuun suurimman vaikutuksen. Se on kertomus samassa orkesterissa soittavan venäläisen maahanmuuttajanaisen ja suomalaisen, sosiaalisesti hiukan kömpelön miehen orastavasta rakkaudesta. Aika kaunis tarina, itse asiassa.

*** ***

…ja… onneksi luin kokoelman loppuun (kirjoitin yllä olevan ennen kahta viimeistä). Sillä viimeinen novelli, Ofelia, sai minut kyyneliin. Tätä on kirjallisuus, vuoristorataa.

***  ***

Lopuksi vielä kommentti kirjan ulkoasusta: Nimi Nuorallatanssija sopii erinomaisesti kokoelman teemaan ja kansi on kiehtova, räiskyvä ja klassinen samaan aikaan. Yhdessä ne houkuttivat tarttumaan kirjaan.

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija
ruotsinkielinen alkuteos Lindarserskan, 2009 Söderström
suomentanut Jaana Nikula
Gummerus, 2009
179 sivua
kirjastosta

Helmikuun kieli oli japani

Kuukauden kieli -haasteessa oli helmikuussa japanin vuoro. Kirjallisuusmaana Japani on toinen suosikkini Ranskan ohella, ja olinkin suunnitellut lukevani helmikuussa paljon japanilaista. Vaan kuinkas sitten kävikään? Pääsin kotimaisten kirjastojen ääreen ja siirsin luettavaksi tarkoittamani japanilaisen novelliantologian syrjään. Sen aika tulee myöhemmin, ehkä kuitenkin tänä vuonna.

Sattumaa sen sijaan oli, että kaksi helmikuussa lukemistani kirjoista liittyivät teemoiltaan Japaniin. Pirkko Lindbergin Fukushima ikuisesti on nk. ekologinen matkakirja, jonka tarkoituksena on selvittää, millä lailla Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus on vaikuttanut tavallisten Japanissa asuvien ihmisten elämään. Hyvin kiinnostava kirja. Zinaida Lindénin romaanissa Ennen maanjäristystä Japania tarkastellaan puolestaan maassa asuvan ulkomaalaisen – venäläisen sumopainijan – silmin. Ulkopuolinen tunne kertomuksessa olikin, japanilaisuuteen se ei sumopainista huolimatta sen syvemmin pureudu. Eikä varmaan voisikaan, kun kirjoittaja ei ole japanilainen.

Eilen sitten tarmistauduin ja luin kaksi japanilaista novellia. Tunnelma näissä tosiaan on aivan toinen:

Luin molemmat kertomukset englanninnoksina, Tanizakin novelli tosin löytyisi suomennettunakin nimillä Tatuoija ja Tatuointi kokoelmista Unien silta ja Fantastisia kertomuksia. Tanizakin novelli toimi englanninnoksenakin hyvin, kun taas Akutagawan (amerikan)englanninnos oli valitettavasti aika huono; siinä ei välity lainkaan kielelliset hienoudet, ainoastaan tarina, minkä lisäksi erisnimien kirjoitusvirheet ovat anteeksiantamattomia (sellaista paikkaa kuin Kamagura ei tietääkseni ole, kyseessä lienee Kamakura, Tokion lähellä oleva kaupunki ja yksi Japanin historiallisista pääkaupungeista, minkä lisäksi päähenkilö Chiekon ei pitäisi hypätä välillä Cheikoksi…).

Tatuoija on Tanizakin ensimmäisiä julkaistuja novelleja (1910) ja se teki hänet kuuluisaksi. Kertomus sijoittuu Edo-kauden Tokioon, aikakauteen, jolloin ihmisillä oli aikaa ja rahaa huvitella, käydä kabukiteatterissa ja ilokortteleissa. Tatuoinnitkin olivat suosiossa, niitä ottivat muutkin kuin kantotuolien kantajat ja merimiehet: jopa samurait ja kauppiaat saattoivat tatuoida ihonsa – vaan eivät naiset. Tarinan tatuoija on alansa parhaimpia, hänellä on varaa kieltäytyä työstä jos iho ei miellytä, ja toisaalta asiakkaat antavat hänelle vapaat kädet niin kuvion kuin rahankin suhteen. Mutta tatuoijalla on toinenkin puoli: hän on sadisti, joka nauttii asiakkaalleen tuottamasta kivusta. Miehen ihon tatuoiminen ei kuitenkaan tuota hänelle täyttä tyydytystä, hänen unelmansa on naisen puhtaan ihossa, jonka hän haluaa ottaa omakseen. Sellainen löytyy, kun geishatalon nuori tyttö, jossa hän näkee tämän pimeän puolen, tulee kohdalle. Hän tatuoi tämän selkään mustanlesken, hämähäkin, joka vapauttaa tämän todellisen luonteen kahleista. Samalla tatuoijasta tulee hänen ensimmäinen uhrinsa. Uskomattoman hieno novelli!

Akutagawan A Strange Story on tunnelmaltaan täysin toisenlainen. Se kertoo tarinan miehestä ja vaimosta, jotka sotaväki on erottanut toisistaan, ja jotka ovat yhteydessä toisiinsa mielen voimalla, punahattuisen kantajan kautta. Tarina on kaunis ja kiehtova, mutta valitettavasti amerikanenglannin köyhä ilmaisu kadottaa siitä jotakin oleellista. Tämän lukisin mieluummin hyvänä suomennoksena.

Tällaista. Maaliskuussa onkin sitten puolan vuoro, jälleen yksi kiinnostava kirjallisuusmaa. Saa nähdä, mitä sieltä löytyy.

Luitko sinä helmikuussa jotakin japanilaista?

Lucia Berlin: A Manual for Cleaning Women (novelli)

Most American women are very uncomfortable about having servants. They don’t know what to do while you are there. Mrs. Burke does things like re-check her Christmas card list and iron last year’s wrapping paper. In August.

Try to work for Jews or Blacks. You get lunch. But mostly Jewish and Black women respect work, the work you do and also they are not at all ashamed of spending the entire day doing absolutely nothing. They are paying you, right?

Koko Blogistania tuntuu olleen viime ajat yhtä Lucia Berliniä, joten kun törmäsin yhteen hänen novelliinsa, ajattelin että what the heck, let’s give it a try*.

Koska olin lukenut blogijuttuja, tiesin että Berlin oli siivooja, alkoholisti ja kuollut**, ja että hänen postuumisti julkaistut omaelämäkerralliset tarinansa piirtävät rosoisen kuvan amerikkalaisesta arjesta. Ja että mukana on vinkkejä siivoojille.

Check, check, check, check. Oikeassa olivat, kaikki nämä löytyvät tästä yhdestä novellista. Mutta miltä se sitten minun silmiini näytti ja korviini kuulosti, eli mitä siitä minulle jäi käteen?

Lucia Berlinin novelli A Manual for Cleaning Women on eräänlaista tajunnanvirtaa, joka pohjaa hänen kokemukseensa siivoojana erilaisissa perheissä (näin ainakin oletan). Hän kulkee bussilla, kuten nuoret mustat ja vanhat valkoiset, ja käy siivoamassa niin valkoisten, mustien kuin juutalaistenkin kodeissa. Ja siinä samalla hän piirtää hyvin tarkkanäköisen ja kaunistelemattoman kuvan amerikkalaisesta yhteiskunnasta. Mutta ei Berlin onneksi inhorealistista kuvaa piirrä, vaan toteaa vain, kuin ohimennen: hän ei pohdi, ei arvota, ei moralisoi, eikä sorru esittämään, vaan pikemminkin vain kirjaa ylös kuin muistiinpanoja. Ja vaikka kuva ei ole kaunis, kaikkea muuta, on siinä tiettyä keveyttä ja lämmin pohjavirekin: I finally did quit Mrs. Jessel. She kept on paying me with a check and once she called me four times in one night. I called her husband and told him I had mononucleosis. She forgot I quit, called me last night to ask if she had looked a little paler to me. I miss her.

Mutta häkellyttävän paljon amerikkalaisuutta Berlin on yhteen novelliin mahduttanut. Mukana ovat ainakin seuraavat Amerikka-kliseet: rotu, ihonväri, juutalaiset, raha, hintalaput, aseet, tappaminen, alkoholi, lääkkeet, sosiaalinen asema, tupakanpoltto, työttömät, vangit, rikkaat, populaarikulttuuriviitteet, Coca-Cola, ihmisten vihamielisyys, epäluulo ja toisaalta lämpimyys (I miss her), psykiatrit, avioliittoneuvojat, parempien perheiden pehmeä lastenkasvatus ja ilkeät lapset, tuotebrändit, ja kuin pienenä piikkinä, skandinaavien (ja filipinojen) tapa viljellä slangi-ilmaisuja englantinsa sekaan. Se kuulostaa amerikkalaisen korvaan kornilta huvittavalta. *Touché!

Hyvin kirjoitettu kuvaus, kyllä, mutta en tiedä jaksaisinko näitä koko kokoelmallista lukea. Kuten niin usein amerikkalaisessa kirjallisuudessa, siinä on sitä jonkinlaista outoa nukkavieruutta, elämän näköalattomuutta ja… no, dullness, joka saa minut alavireeseen. Katsotaan, ehkä vielä palaankin (tai sitten en, olen saanut aikamoisen yliannostuksen Amerikkaa jo teiniaikoina telkkaria katsoessani), sillä päällimmäiseksi jää sittenkin se suora, hiukan alistunut, mutta silti elämälle lempeä katse.

Tässä vielä kuvaus amerikkalaisesta kahtia jakautuneesta yhteiskunnasta, bussia odotellessa.

The bus is late. Cars drive by. Rich people in cars never look at people on the street, at all. Poor ones always do… in fact it sometimes seems they’re just driving around, looking at people on the street. I’ve done that. Poor people wait a lot. Welfare, unemployment lines, laundromats, phone booths, emergency rooms, jails, etc.

**Niin julkaisihan hän siis toki novellejaan jo eläessään, mutta mainetta ne niittivät vasta hänen kuolemansa jälkeen, ja oli duunariduuniensa lisäksi myös kirjallisuuden opettaja. Nämäkin seikat tulivat kyllä juttuja lukiessa selville, kunhan oioin postauksessani sen mukaan mitä päällimmäiseksi mieleeni jäi, heh…

Helmet-haasteeseen(i) tästä tulee merkintä kohtaan 22. Kirjassa Novellissa on viittauksia populaarikulttuuriin: Oh ho ho ho Mrs. Robinson. He has over $2000 worth of stereo equipment and five records. Simon and Garfunkel, Joni Mitchell and three Beatles.

Anaïs Nin: The Mouse (novelli)

The grand blessé de guerre did not look at the Mouse as if she were a human being. Everything about him said clearly: you are only a servant, just a little servant, and like all of them you get into trouble, and it’s your own fault. Now he said out loud: ”All you servants make trouble for us doctors.”

Minulle ranskalaiskirjailija* Anaïs Nin (1903–1977) mieltyy nimenomaan eroottisten novellien (varsin tyylikkäiden sellaisten, mikäli oikein muistan) kirjoittajana, joten olin yllättynyt lukiessani häneltä aivan toisen tyyppistä, pikemminkin yhteiskunnallista tekstiä.

Netin uumenista löytämässäni novellissa The Mouse ei nimittäin ole mitään eroottista tai sensuellia. Vain lyhyt kuvaus tarinan päähenkilöstä viittaa mihinkään lihallisuuteen: ”The mouse was a small woman with thin legs, big breasts, and frightened eyes.” Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alun Pariisiin, jota leimaa voimakas luokkajako: on rikkaat ja on köyhät, on herrasväki ja on palvelusväki. Hiiri, se säikky (ja isorintainen) harmaa nainen, on siis piika, palvelustyttö, jota tarinan kertova emäntä haluaa auttaa. Hiiri on tottunut huonoon kohteluun, eikä uskalla emännältään ystävyyttä ja tasa-arvoista kohtelua vastaanottaa, hänen on vaikea uskoa sen olevan totta. Ja käy kuten käy, emännän poissa ollessa romanttisia haaveita elättelevä tyttö lankeaa, tulee raskaaksi ja yrittää päästä ongelmasta eroon omin neuvoin. Mitä muuta hän voisikaan tehdä?

Mutta se, mikä sai minut säpsähtämään, oli kertomuksen loppu, jossa toisen luokan kansalaisena kohdeltu palvelustyttö jää ilman hoitoa, siitä huolimatta että hän on vakavasti sairas ja että hänellä on jopa emäntänsä tukenaan. Yksikään sairaala ei ota häntä vastaan, sillä hänhän on vain pahainen palvelustyttö.

Niin, tähänkö meillä ollaan Suomessa matkalla? Porvarien ajamien sote-uudistusten ja muiden myötä? Takaisin viime vuosisadan vaihteeseen? Luokkayhteiskuntaan? Ajatuskin on hurja.

Lainaan vielä novellin loppupuolelta:

At the hospital they refused to take her in.

Who was the doctor taking care of her? None. Was she married? No. Who performed the abortion? Herself. This they doubted. They advised us to try another hospital. The Mouse was losing blood. The fever was consuming her. I took her to another hospital where they sat her on a bench. The Mouse kept a firm grasp of her little valise. They plied her with questions. Where did she come from? Where was the first place she worked in? The Mouse answered meekly. And after that? She could not remember the address. This held up the questionnaire for ten minutes. And before that? The Mouse answered again. She kept one hand over her stomach.

”This woman is losing blood,” I protested, ”Are all these questions necessary?”

Well, if she didn’t remember the third address, did she remember  where she had worked after that? And how long? The time was always two years. Why? asked the man at the desk. As if her not having stayed in the house for longer were surprising, suspicious. As if she were the culprit.

Mutta takaisin Anaïs Niniin. Merkitsin asteriskilla* hänen kansallisuutensa, sillä siihen voisikin tässä palata. Wikipedia määrittelee hänen kansalaisuutensa nimittäin kieliversion mukaan, mikä puolestaan kertoo eri maiden suhtautumisesta asiaan. Suomalaisten mielestä Anaïs Nin on ranskalainen, onhan hän Ranskassa syntynyt. Ranskalaisten mielestä ranskalais-kuubalais-amerikkalainen, sillä hän on kuubalaisvanhemmille Ranskassa syntynyt ja sittemmin lähtenyt Ranskasta. Amerikkalaisten mielestä taas se, joka on ottanut Yhdysvaltain kansalaisuuden, on amerikkalainen ja muu on historiaa. Mielenkiintoinen huomio, tämäkin!

Kuukauden kieli olisi tässä kuussa ranska, mutta merkintää ei tule, sillä novellin Nin on kirjoittanut englanniksi. Mitä hänen kirjoitustapaansa taas tulee, sitä kutsutaan ranskalaistyyliseksi englanniksi. Niin, ei se syntymäkansallisuus taida sittenkään kadota minnekään, vaikka maata vaihtaisikin (tiedän siitä jotain itsekin…).

 Sen sijaan Helmet-haasteeseen(i) tästä tulee merkintä kohtaan 17. Kirja Novelli käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. Nipvet-blogin novellihaasteeseen tätä taas voisi suositella kohtaan teema.

Kolme Doris Lessingin lyhyttä novellia

Brittikirjailija Doris Lessingin (1919–2003) nimi on jäänyt mieleeni vanhempieni kirjahyllystä. Muistan katselleeni sinisävyisen niteen selkämystä ja vetäneeni sen esiin. Kirjan nimi oli Eloonjääneen muistelmat ja kansi oli ahdistava. Työnsin kirjan takaisin hyllyyn.

Mutta Doris Lessingin nimi on myös niitä, jotka nousevat kirjallisuuskeskusteluissa yhä uudestaan esiin. Hän on ollut hyvin monipuolinen kirjailija, jonka tuotantoon sisältyy niin novelleja, romaaneja, Afrikka-kuvauksia, feministeillekin kelpaavaa tekstiä (joskin hän ymmärtääkseni itse irtisanoutui tällaisista mielleyhtymistä) ja tieteiskirjallisuutta. Luulen, että ainakin isääni kiinnosti tuo viimeinen osuus.

Etsiessäni nyt  netistä ilmaisia novelleja novellihaasteeseeni, törmäsin jälleen Lessingiin. Englanninkielistä maailmaa täytyy kehua siitä, että kokonaisiakin novelleja löytyy luettavaksi, mikä puolestaan voi edesauttaa mahdollista lukijaa jatkossakin kirjailijan luo… Näin ensi alkuun tartuin Lessingin lyhyimpiin novelleihin, jotka löysin. Seuraavassa niistä enemmän.

*

’I remember,’ he began; and again she said, in protest, ’Ohhh!’ He checked himself. ’Darling,’ he said dryly, ’you’re the only woman I’ve ever loved.’ They laughed.

Wine on lyhyt, vain muutaman sivun pituinen tarina, joka sijoittuu Pariisiin. Mies ja nainen istuvat kahvilassa, tilaavat kahvia, mutta eivät koske niihin. Molemmat muistelevat tapahtumaa omassa nuoruudessaan, mutta vain mies kertoo sen ääneen. Kohtaamisen alastoman neitsyen kanssa, jota hän ei kuitenkaan rakastellut. Tämä saa naisen raivoihinsa, ei mustasukkaisuudesta, vaan siksi, että mies on näin saattanut ranskalaistytön naurunalaiseksi.

*

’Waiting for Steven, hey?’ he said, his fingers curling like claws into his palm. ’Any objection?’ she asked lightly, refusing to look at him.

Flight puolestaan kertoo isoisän vastahangasta tyttärentyttären tapaillessa nuorta miestä. Samalla se on kuvaus vanhan miehen pelosta jäädä yksin, vaikeudesta päästää irti. Tästä novellista on sanottu, että se heijastelisi Lessingin omaa elämää ja kuinka hänen isänsä ei hyväksynyt hänen nuorena solmittua liittoaan (joka ei tosin kestänytkään), ja ehkä niin, mutta minusta se kyllä kuvasi pikemminkin vanhenevan, patriarkaalisen asemansa menettävän miehen tuntoja.

*

Catherine looked at the books lying around his room, and asked if she might borrow the stories of Isaac Babel to read on the train. Catherine is thirteen. I suggested she might find them difficult, but she said: ”Philip reads them, doesn’t he?”

Homage for Isaac Babel on nimensä mukaisesti kunnianosoitus venäläiselle novellistille Isaac Babelille, joka teloitettiin vuonna 1940 vakoilusta syytettynä . Lessing kertoo tarinansa aikuisen naisen ja nuoren tytön keskusteluna. Tyttö haluaa tutustua Babelin tarinoihin, koska on ihastunut poikaan, joka niitä lukee. Nainen pitää häntä liian nuorena, mutta kehottaa häntä palaamaan teksteihin uudestaan, kun on vähän kasvanut.

***

Lopputulema? Näiden muutaman lyhyen novellin myötä mielikuvani Lessingistä ei sinänsä muuttunut, mutta toki hiukan laajeni. Hän kirjoittaa kauniisti, hänen englantinsa on vivahteikasta, novellit klassisia ja taitavasti rakennettuja kertomuksia. Mutta teksteissä on myös jotakin… miten sitä kuvailisin… vihamielistä kuivakkuutta, johon sisältyy yläluokkaisen britin ylemmyydentunto muita kohtaan… jopa niin, että se ylemmyydentunto on miehistä ja viha naisista lähtevää.

Novellien maailma on hyvin englantilainen, vaikka ensimmäinen tarinoista sijoittuu Afrikkaan (”[…] until he saw his granddaughter swinging on the gate underneath a frangipani tree”), toinen Pariisiin (”[…] no longer absorbed the din of Paris traffic”) ja vasta kolmas Britanniaan (”In the train going back to London I sat beside Catherine.”). Puhun nyt siitä tietynlaisesta jäykkyydestä, josta puuttuu elämän pusertava intohimo – mutta tässä tapauksessa myös se briteille ominainen huumori, joka voi korvata edellisen puutetta. Huumoria näissä tarinoissa ei ole tippaakaan.

’I don’t want any tea. I don’t want it, I tell you.’ ’Now, now,’ she crooned. ’What’s wrong with it? Why not?’ ’She’s eighteen. Eighteen!’

Sen sijaan kaikissa kolmessa novellissa juodaan jotakin (teetä, kahvia, viiniä) tai ollaan koskematta juomiin (teehen, kahviin, viiniin), mutta yhdessäkään ei syödä mitään. Tämä on aika huvittavaa, sillä se näyttää olevan hyvin anglosaksinen tai angloamerikkalainen piirre, en ole varma kumpaa, mutta tulee joka tapauksessa esiin niin kirjoissa kuin elokuvissakin. Ruoasta ei edes puhuta. Mielenkiintoista. Teemana noin muuten kaikissa kolmessa on miehen ja naisen (tai pojan ja tytön) välinen (rakkaus)suhde.

Tällaisia mielikuvia minulle siis nousi kolmesta suhteellisen sattumanvaraisesti valitusta novellista.

En silti sano, etten enää tartu Lessingin teoksiin, todennäköisesti tartun kyllä. En innosta hihkuen, ehkä, mutta tietääkseni enemmän. Ja kyllähän Lessing henkilönä on kiinnostava, koko hänen elämänsä niin Persiassa, Afrikassa kuin myöhemmin Euroopassakin. Mutta kirjallisuuden kannalta kiinnostuin pikemminkin Isaak Babelista, jonka Odessaan sijoittuva novellikokoelma näyttää olevan suomennettukin…

P.S. Jos jotakuta kiinnostaa Lessingin novellit englanniksi, niitä löytyy mm. The New Yorkerista, joka on ne Lessingin muiston kunnioaksi uudelleen netissä julkaissut. Aika hieno ele, minusta.

Helmet 2018 -(novelli)haasteeseen näistä tuli merkinnät kohtiin 16. Kirjassa Novellissa luetaan kirjaa (Homage for Isaac Babel), 24. Surullinen kirja  novelli (Flight) ja 41. Valitse kirja novelli sattumanvaraisesti (Wine).