Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Kaikella sanottavalla on aikansa.

Kyung-sook Shinin romaani Pidä huolta äidistä on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani, mikä tuntuu yllättävältä, sillä onhan sen naapurimaista, Japanista ja Kiinasta, ollut jo pitkään tarjolla teoksia suomeksi. Pikkuinen Korea, vieläpä kahtia jaettu, on jäänyt näiden kahden mahtimaan väliin.

Tunnistan ongelman itsekin: olen lukenut japanilaista kirjallisuutta suhteellisen monipuolisesti, kiinalaistakin jonkin verran, mutta korealaisista tämä oli ensimmäiseni. Kiinnostus on kuitenkin herännyt, sekä maahan (maihin) että sen kirjallisuuteen, ja ilokseni olen pannut merkille, ettei tämä suinkaan ole jäänyt ainoaksi käännetyksi korealaisteokseksi. Toivottavasti trendi jatkuu ja jossain vaiheessa saadaan myös vanhempaa korealaiskirjallisuutta luettavaksi.

Pidä huolta äidistä on erään perheen tarina, jonka kautta kirjailija heijastelee sukupolvien muutosta Koreassa. Vanhempi sukupolvi on elänyt hyvin erilaisessa ja huomattavasti köyhemmässä, sodan runtelemassa maassa kuin heidän lapsensa, maalta kaupunkiin muuttaneet kosmopoliittiset nykykorealaiset. Muutos on todella ollut nopea ja valtava.

Tarina alkaa perheen äidin kadotessa ihmisvilinään Soulin metroasemalla. Iäkkäät vanhemmat ovat tulleet tapaamaan lapsiaan kaupunkiin, mutta isä ei huomaa äidin jääneen metrosta laiturille. Lapset yrittävät löytää äitiään, turhaan. Samalla he tutkiskelevat itseään ja suhdettaan äitiin ja huomaavat, etteivät tunteneetkaan tätä kuten olivat kuvitelleet. Toisaalta, kuka tuntee kenet? Olemmeko kaikki erilaisia eri ihmisille, näytämmekö eri puolet itsestämme, tietoisesti tai tiedostamatta? Entä miten olemme kohdelleet läheisiämme? Olemmeko olleet oikeudenmukaisia, reiluja vai itsekkäitä? Entä mikä on äiti, kuka hän on? Näitä asioita pohditaan kunkin perheenjäsenen silmin.

Shin käyttää eri kertojaääniä eri henkilöiden kohdalla: kolmatta persoonaa, minä-muotoa ja kaikkein kiehtovimpana yksikön toista persoonaa, jolloin lukija sujautetaan henkilön saappaisiin. Ensin mietin, mitä sillä halutaan sanoa. Onko puhuttelija kadonnut äiti, kenties kuollut äiti, vai jokin ylempi ääni, vaiko kenties henkilöhahmon omatunto. Hetken ajattelin, että ei kai se (inhoamani) sinä-passiivi ole, mutta ei, siksi se on liian aktiivinen. Lopulta tulin siihen tulokseen, että kyseessä on nimenomaan lukijan asettaminen kirjan henkilön tilalle. Tämä oli uutta minulle, ja toimi loistavasti.

Pidin muutenkin kirjan kerrontatavasta. Se ei asettanut minua lukijana ihmettelijän tai vieraan rooliin, vaikka korealainen yhteiskunta minulle vieras onkin. Mutta ihminenhän on sama, ihmiselämä. Pienet asiat muuttuvat, kuten nimet, ruoat ja uskonnolliset tavat, siinä kaikki. Toisaalta oli kiehtova todeta, miten luonnollisesti ruoka ja ruoanlaitto ovat korealaisessa elämässä mukana, kirjassa laitetaan koko ajan ruokaa ja puhutaan ruoasta, mutta ilman että sitä nostetaan millään tavalla erityisesti esille. Jotenkin se tuntui niin hyvältä, kun kotimaassa ruoasta on tullut niin kamalan vaikea ja hankala asia.

En tiedä miksi, mutta ehkä eniten minua kosketti, yllätti tai ainakin mieleeni painui äidin oma puheenvuoro kun hän katselee nuorinta tytärtään, kolmen lapsen äitiä sivusta. Myös kadonnut äiti käy läpi omaa elämäänsä ja suhdettaan lapsiinsa, puolisoonsa ja muihin ihmisiin, miettii, mitä on tehnyt oikein ja mitä väärin. Nykyäidin rooli ei lopulta ole sen ihmeellisempi, vaikeampi tai helpompi kuin entistenkään, erot ovat vain nyansseissa. Kuten elämässä muutenkin.

Ja muuten se, mistä näissä itäaasialaisissa kirjoissa yleensäkin pidän, on moralisoimattomuus. Ihmiset ovat ihmisiä hyvine ja huonoine puolineen. Niin tässäkin tarinassa. Välillä tosin se ”pidä huolta” -teema tuntui nousevat vähän turhankin paljon esille, vähempikin olisi riittänyt, mutta toisaalta jakoa hyvään ja pahaan ei tehdä, kaikissa on molempia.

Ajatuksia herättävä kirja, jonka voisi lukea uudestaankin.

Niin, aloittelin tätä tosiaan jo tammikuussa kun Kuukauden kieli -haasteessa oli korean vuoro, mutta lukeminen katkesi kun oli niin paljon muuta kesken… Nyt oli sopiva hetki jatkaa. Kaikelle on oma aikansa.

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä
alkuperäinen koreankielinen teos Omma rul put’akhae, 2009
suomentanut Taru Salminen
Into, 2015
210 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin

”Timo-san…”
”Makoto, we stay one  night more”, Timo-san ilmoitti iloisesti. ”We do not go home tomorrow. No place on the plane!”

Harvemmin tulee luettua samalta kirjailijalta useampaa kirjaa yhden vuoden aikana, mutta joskus niinkin käy. Viime vuonna linnostuin Haruki Murakamista niin, että luin häneltä kolme teosta, ja tänä vuonna sama kävi Zinaida Lindénin kanssa: kevättalvella luin häneltä yhden romaanin ja yhden novellikokoelman, ja nyt tartuin e-kirjana tähän uusimpaan kokoelmaan, Rakkaus kolmeen appelsiiniin.

Tästä pidin ehkä eniten. Novellien maailma on yhä sama, ihmiset irrotettuna juuriltaan, jonkinlaisessa välitilassa toisessa maassa, erilaisten ihmisten ja tapojen ja tottumusten keskellä. He ovat ulkomaalaisia tai maahanmuuttajia, elävät vierasmaalaisten kanssa, siellä, täällä tai tuolla, maan rajoilla ei sinänsä ole väliä, sillä maa on maa, ja ihmiset ihmisiä ja sillä hyvä. Nautin. Nautin kovasti.

Näissä uusimmissa novelleissa minua viehätti myös ajankohtaisuus: Lindén on sijoittanut tarinansa meidän aikaamme, ja jokaisessa on taustalla jokin onnettomuus tai tapahtuma, joka saa maailman sekaisin ja joka koskettaa tavallista ihmistä ikään kuin mutkan kautta. On Tōhokun maanjäristys ja Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus, on Eyjafjallajökullin tulivuoren purkaus ja lentoliikenteen lamaannus tuhkapilven takia, ja on Utöyan nuorisoleirisurmat. Ja on kaiken maailman terroristit ja raiskaajat ja pakolaiset, joita vastaan mitätön herra Matti Pellonpää taistelee omalla hiljaisella tavallaan liimailemalla öisin lappusia sähkökaappeihin. Lindénillä on terävä kynä, ja välillä ajattelin että voisi sillä toisinaan tökkäistä vähän kipeämminkin, mutta ehkä se ei ole tarkoitus, sillä hänen kuvailemansa maailma on lopulta sen verran nyrjähtänyt että siitä tulee inhimillinen. Sivuhahmojenkin suhteen:

”Mitä teet työksesi?” opettaja kysyi.
”En mitään”, mies vastasi iloisesti. ”En ole vielä päättänyt, mitä rupean tekemään täällä.”
Myöhemmin, kun harjoittelimme pareittain, Peter kertoi minulle, että hänellä oli ollut oma firma Kaiserslauternissa, mutta se oli mennyt konkurssiin. Hän ei kuulostanut ollenkaan iloiselta.

Huomaan lukevani Zinaida Lindénin novellikokoelmia kokonaisuuksina enkä niinkään yksittäisinä kertomuksina, sillä ne ikään kuin sulautuvat toisiinsa, vaikka tarinat ja ihmiset ja tapahtumat ovat eri. Ne vain liukuvat toisiinsa, sulautuvat yhteen. Novellit on nimettykin niin, että ne eivät jää mieleen yksittäisinä kertomuksina. Matti Pellonpään kaiman (mikä oli muuten mainio huomio) tarina kerrotaan nimellä Anastaja, mikä sinänsä on hyvä nimi, mutta unohtuu jälkikäteen, se ei yhdisty enää Matti Pellonpäähän. Tai näin ainakin minulle kävi.

Toisaalta ihastelin Lindénin kykyä eläytyä niin monen eri kansakunnan edustajaan, hän on varsinainen kameleontti! Mikä kertonee hyvästä havainnointikyvystä, sen verran luonnollisia nämä hahmot kaikkinensa (ja kaikkine huvittavine vikoinensa ja kulmikkuuksinensa) ovat.

…paitsi että Japanissa toisiaan vain vähän tuntevat eivät mitä suurimmalla todennäköisyydellä sinuttele toisiaan, kuten Tokio-tarinan Megumi-san ja Ryuichi-san tekevät. Todellisuudessa he käyttäisivät sukunimiä, puhuttelevathan he toisiaan kohteliaisuusmuodoin. Ulkomaalaisten suhteen on eri juttu, kuten alun katkelmassa, mutta japanilaisten keskuudessa näillä nimiasioilla on iso merkitys. No, se oli pieni särö kokonaisuudessa.

Pidin kovasti myös siitä, että Lindénin lauseet ovat pidentyneet. Nuorallatanssijassa minua häiritsi päälauseiden tökkivyys, tässä kertomus menee eteenpäin omalla painollaan ja luontevammin. Liekö kyse tyylinvaihdoksesta vai käännöksestä, en tiedä, suomeksi sen kumminkin luin.

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin
ruotsinkielinen alkuteos Valenciana, 2016
kääntänyt Jaana Nikula
Into, 2017
151 sivua
kirjaston e-kirja

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

Nainen sanoi:
Itserakkauden ruhtinasta
minä en halua.

Mies sanoi:
Enkä minäkään halua
pyhimystä.

Nyt olemme ainakin jostain yhtä mieltä.

Enpä olisi arvannut pitäväni Ebba Witt-Brattströmin kirjasta Vuosisadan rakkaussota näin paljon!

Lähtökohdat eivät nimittäin olleet kovin suotuisat. Olin sen verran tutustunut aiheeseen, että tiesin kirjoittajan olevan tunnettu ruotsalainen feministi, joka oli vastikään eronnut puolisostaan, Ruotsin akatemian jäsenestä ja Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuosittaisesta julkistajasta, ja että nämä kaksi sitten riitelivät julkisesti kirjoittamalla ilkeitä kirjoja toinen toisestaan. Ei kovin innostavaa, kuten ei myöskään feminismin korostaminen, minussa se aiheuttaa lähinnä vastustusreaktion. Väsyttävää, vanhanaikaista.

Mutta sitten joku jossain mainitsi, että Vuosisadan rakkaussota on aika nopealukuinen, kirjoitettu runoelman muotoon. Jaahas, jaahas, höristelin korviani nyt, ja löysin jostain muualta katkelman, joka vaikuttikin itse asiassa aika kiinnostavalta. Kun kirja sitten löytyi e-versiona kirjastosta, ajattelin että no annetaanpa sille sittenkin mahdollisuus.

Vuosisadan rakkaussota on kunnianosoitus Märta Tikkasen runoteokselle Vuosisadan rakkaustarina, jonka olen ehkä lukenut, en ole varma. Märtassa on jotakin, mistä kovasti pidän, mutta niin on Henrikissäkin, jonka kirjoista ja piirustuksista olen nauttinut kovasti. Siksi en jaksa sitä mies-nainen-paha-hyvä-asetelmaa: heidän suhteensa on heidän oma asiansa, ja minä olen vain lukija ja katsoja eli yleisö, jolle ainoastaan heidän työllään on merkitystä.

Tästä lähtökohdasta ryhdyin lukemaan myös Ebba Witt-Brattströmin teosta, joka on eroamassa olevan miehen ja naisen kaksinpuhelu. Alkuun mies oli mielessäni Horace ja nainen Ebba, mutta onneksi he ovat henkilöinä minulle niin etäisiä, että vähitellen heidän kasvonsa alkoivat haalistua ja sitten ne katosivat kokonaan. Oli vain mies ja oli vain nainen. Kasvottomat hahmot, kuin valkoiseen vaippaan puetut.

Nainen sanoi:
Sinä elät silmälaput silmillä
ja korvalaput korvilla.
Et kuule muuta kuin
liehittelijöiden aplodeja.
Mies sanoi:
Älyllinen turhamaisuutesi
oli suurempaa kuin hyvyytesi.
Too bad.

Ensin oli riita. ”Kostokirjelmä” kirjoitin muistiinpanoihini ja vähän myöhemmin: ”vihanäytelmä”. ”Sopii niille, jotka mielellään kuuntelevat toisten ihmisten riitelemistä.” Tässä vaiheessa olin jo luovuttamassa. Onko mitään mieltä lukea kahden toisistaan piittaamattoman, itsekkään ja pikkumaisen aikuisen ihmisen typerää riitelemistä, ajattelin, ja totesin että toisaalta juuri tällaista on riiteleminen. Ilkeää, idioottimaista, itsensä korostamista ja toisen lyttäämistä.

Pidin tauon. En koskenut koko teokseen. Ja kun palasin, oli tapahtunut jotakin. Välirauha. He rakastavat toisiaan, kaikesta huolimatta. He muistavat onnellisia päiviä, hullaantumistaan, iloa ja onnea, aikaa, jolloin lapset olivat pieniä. Ja sitten he sivaltavat taas. Mies kokee, että vaimo haluaa muuttaa hänet mieleisekseen, nainen kokee, ettei mies arvosta. Nainen kokee, että mies on kiinnostunut vain piireistä ja mies kokee, että nainen vain paistattelee omiensa keskellä. Siispä sekä että. He ovat olleet onnellisia yhdessä, mutta menettäneet toisensa työlleen ja julkisuudelle sekä sille huomionkipeydelle, johon työ ja julkisuus vastaavat herkemmin kuin puoliso.

Mitä pidemmälle luin, sitä kauemmas katosivat henkilöt miehen ja naisen takana, ja oli kuin olisin lukenut kreikkalaista tragediaa meidän päiviimme sijoitettuna. Ei, ei tämä ole runo. Ei runoelmakaan. Ei kostokirjelmä, kuten ensin ajattelin (vaikka on siinä sitäkin). Tämä on tragedia. Jonka luulen vielä jonakin päivänä kuuluvan jonkin teatterin ohjelmistoon.

Yllätyin myös teoksen koskettavuudesta. Vaikka mukana oli sekä miehen että naisen ääni, oli kirjoittaja silti selvästi nainen. Se oli naisen näkemys. Olkoon. Olkoot roolit tällä kertaa näin päin. Pitkä avioliitto purkautuu raivolla; jos se ei niin tekisi, ei siinä olisi rakkautta alunperinkään ollut.

Niinä tuokioina
kun käytät hiukan lempeämpää kieltä
olen kuin taivaassa.
Mutta se hävettää minua
tunnelman taas muututtua.

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
ruotsinkielinen alkuteos Århundradets kärlekskrig, 2016
suomentanut Jaana Nikula
180 sivua
Into, 2018
kirjastosta e-kirjana

Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen

Joka kerta kun mielen valtaa ahtauden tunne, sitä tulee avartaa.

Edith Södergran (1892–1923) on yksi lempirunoilijoistani, mutta hänen mietelmiään en ollut ennen lukenut. Totta puhuen, en ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että hän sellaisiakin kirjoitti. Ja jotain hyvin runollistahan näissä on, tyystin toisenlaisia kuin vaikkapa puolalaisen Stanislaw Jerzy Lecin satiiriset aforismit.

Kaikkiin neljään tuuleen -kokoelman mietelmät ovat ilmestyneet alunperin ruotsiksi sekä kirjana (Brokiga iakttagelser, 1919) että kulttuurijulkaisu Ultrassa (Tankar om naturen, 1922). Niissä tulee esiin paitsi muutokset Södergranin omassa elämässä, myös poliittisessa murroksessa olevassa Euroopassa. Hän kirjoittaa taiteesta, luonnosta, uskonnosta, elämän katoamisesta. Ja kaiken kauneuden ohella niissä on södergranmaista tarkkanäköisyyttä ja teräväsanaisuutta, josta pidän: ”Pienet ovat naiiveja ja kirjaimellisia hyveissään, ehkä siksi että ne ovat heille vielä niin uusia.”

Aforismit on kirjassa sekä suomeksi että ruotsiksi, jälkimmäiset vasta lopussa, joten käännöksiä voi halutessaan vertailla (tai opetella ruotsia/suomea, kummin vain). Lisäksi mukana on Södergranin parantola-ajalta yksi suomen kielellä kirjoitettu teksti sekä kääntäjän loppusanat, joissa hän kirjoittaa Södergranin elämästä, kirjallisista vaikutteista sekä kirjoittamisesta ja teosten vastaanotosta.

Pieni, mutta hyvin viehättävä kirja.

Siellä mistä kauneus puuttuu, tarttuvat kaikki sulottaret toisiaan kädestä ja pakenevat. Silloin rakkauden tilalle tulee oikeudenmukaisuus, kuninkaallisen taipumuksen tilalle velvollisuus.

**

Ei tarvitse kysyä, onko Jumalaa vai ei; yksinkertaisesti siirtää vain oman vähäisen ymmärryksensä syrjään.

**

Elämän kolme suurta lahjaa: köyhyys, yksinäisyys ja kärsimys – vain viisas osaa antaa niille niiden varsinaisen korkean arvon.

**

Kukaan ei vältä tähteään; sitä on pakko seurata.

 

Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen
suomentanut Hilja Mörsäri
Into, 2013 (kuuluu Suomen aforismiyhdistyksen Pilke-julkaisusarjaan)
71 sivua
kirjastosta

Emilia Kukkala & Pontus Purokuru: Luokkavallan vahtikoirat

Mediaa on näet helpompi hallita, kun toimittajat ajattelevat jo valmiiksi oikealla tavalla. (s. 41)

Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun kirja Luokkavallan vahtikoirat  – miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä oli lukulistallani tänä kesänä. Pääkaupunkiseudun kirjastoissa se oli kokonaan varattu, mutta onneksi muualta löytyi yksi.

Kukkala ja Purokuru porautuvat erittäin ajankohtaiseen aiheeseen eli median valtaan ja miten se (väärin)käyttää asemaansa auttaakseen vallan pysymistä eliitillä. Kirja avaa erinomaisella tavalla kuvioita lehti- ja mediamaailman kulissien takana. Kiinnostavinta ovatkin nimettöminä tehdyt toimittajahaastattelut. Kun nimiä ei näy (toimittajat erotellaan numeroin, esim. toimittaja 1, T2, jne.), eri asemissa olevat journalistit voivat kertoa hyvinkin suoraan miten heihin ja heidän nimissään kirjoitettuihin artikkeleihin vaikutetaan.

Se ei ole kaunista luettavaa. Meillä hehkutetaan suomalaisen journalismin vapautta, mutta se osoittautuu (lähes) pelkäksi silmänkääntötempuksi. Toimittajat kertovat kuinka toimituspäällikkö muokkaa juttuja tai seisoo selän takana vahtimassa että teksti tulee kirjoitettua kuten on tarkoitettu, tai kuinka omistajaporras sanelee mistä aiheista kirjoitetaan ja miten.

Samoin tulee ilmi toimittajien, poliitikkojen ja suuryritysten yhteistyö. Pienessä maassa kaikki tuntevat kaikki, eikä varpaille kovin herkästi hypitä. Vaikka toimittaja haluaisi kirjoittaa jostakin aiheesta, voi työpaikan menettämisen pelko vaikuttaa aiheen jättämiseen. Onhan toimittajillakin asuntolainat, uudet autot ja lasten harrastukset maksettavana. Olisiko silloin syytä vaihtaa alaa, onkin sitten toinen kysymys. Tai ryhtyä yhdessä kapinaan.

Kiinnostavaa on myös journalismin ja sanomalehtien historian avaaminen, samoin valtamedian puoliporvarillinen näkökanta. Minua kiinnosti kovasti myös EU:n luoma mediastrategia TTIP-sopimuksesta, josta sai kirjoittaa vain positiivisesti, sekä GMO-juttua Ylelle tehneen toimittajan kertomus kohtaamistaan hankaluuksista. Olen lukenut ko. jutun ja ihmettelin kovasti, miksi se haudattiin saman tien näkymättömiin. Myös Jari Hanskan Porttikielto Poriin -dokkarin vaiheet oli hyvä käydä uudestaan läpi. Erittäin kiinnostava dokumentti journalismin, vallan ja elinkeinoelämän (ts. rahan) yhteispelistä, kannattaa katsoa (löytyy osina YouTubesta).

Valtion media ei voi toimia valtiota vastaan tai kyseenalaistaa sen instituutioita. (s. 42)

Kiinnostavia olivat myös media-alan ammattilaisten nimitykset, jotka suuntasivat yllättävän usein pankkeihin, oikeistolaisiin puolueisiin ja poroporvarillisiin viestintäyrityksiin. Toki toisinaan myös vasemmalle tai näiden kahden väliin, mutta oikealle kallistuminen on selvästikin tämän hetken trendi mediamaailmassa. Se nyt ei ole yllätys, vaikka jotain punavihreää kuplaa kovasti kailotetaankin.

[…] kukaan ei kuitenkaan kyseenalaista uutiskielessä käytettävää uusliberalismiin taipuvaista retoriikkaa, kuten kilpailukyky, työn kysynnän kasvu, kestävyysvaje tai sopeutumistoimet. Lista on pitkä. Kukaan ei oikeastaan kyseenalaista sitä, onko tämän poliittis-taloudellisen hegemonian toisintaminen suoraan sellaisenaan mediassa tarpeen, tai miksi asiat ovat niin. (Ylelle määräaikaisena toimittajana työskennellyt ja GMO:sta ja TTIP:stä kirjoittanut Jaana Kivi, s. 35)

Paljon hyvää, mutta jotain kritiikkiäkin: välillä näkökulma kääntyi jo liikaakin vasemmalle ja marginaalissa olevien oikeudet ja ongelmat olisi voinut jättää toiseen kirjaan, tässä ne lähtivät viemään tärkeää aihetta väärään suuntaan.

Erittäin mielenkiintoinen ja ajankohtainen teos joka tapauksessa. Ei ihme, ettei Luokkavallan vahtikoirat ole saanut suurtakaan näkyvyyttä valtamedioissa.

Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru
Luokkavallan vahtikoirat – miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä
Into, 2016
269 sivua
Kansi: Ninni Kairisalo
Lainattu kirjastosta

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja, keskustelua herättänyt kirja, vuonna 2016 julkaistu kirja.