Avainsana-arkisto: Aasia

Ryûnosuke Akutagawa: Rashômon and other stories

I remember his mumbling: ”My fate is next.” Then he disappeared from the grove. No, I heard someone crying. Untying the rest of my bonds, I listened carefully, and I noticed it was my own crying. (Long silence.)
– Akutagawa: In A Grove

Vuosia sitten lainaisin kirjastosta japanilaisten tarinoiden kokoelman, joista yksi teki vahvan vaikutuksen. Se oli Ryūnosuke Akutagawan novelli Metsikössä (Yabu no naka, 1922), vaikka muitakin suomennoksia taitaa olla. Se oli siinä, ajattelin tuolloin. Kaikki kirjallisuus on kirjoitettu, kaikki yhdistyy tässä novellissa. Oli vaikea lukea mitään sen jälkeen.

Nyt, vuosia myöhemmin, luin samaisen tarinan uudestaan englanniksi, se aloittaa piskuisen novellikokoelman Rashōmon and Other Stories. Olin ehtinyt lukea In A Grove -novellin englanninnoksen kertaalleen aiemminkin ja katsonut siihen ja toiseen Akutagawan novelliin perustuvan, Akira Kurosawan ohjaaman elokuvan Rashōmon. Enää tarina ei tehnyt aivan yhtä voimakasta vaikutusta kuin ensimmäisellä lukukerralla, mutta merkittävä se edelleen on.

Tarina kertoo raiskauksesta ja murhasta lähellä Kiotoa, joista todistuksensa antavat kaikki siihen jollakin tavalla liittyneet: samurain ruumiin löytänyt puunhakkaaja, murhaajan pidättänyt poliisi, matkalaiset nähnyt buddhistimunkki, raiskatun naisen äiti, murhaaja, raiskattu ja kadonnut nainen sekä, meedion välityksellä, murhattu samurai, joka on myös raiskatun naisen mies. Jokainen kertoo tarinansa oman näkökulmansa mukaan ja omaa itseään suojellen. Totuutta ei ole, sitä ei edes etsitä, sillä totuus on jokaisen oman tarinan mukainen.

The prosperity of the city of Kyōto had been rapicly declining, and he had been dismissed by his master, whom he had served for many years, because of this decline. Thus, confined by the rain, he was at a loss to know where to go. And the weather  had not a little to do with his depressed mood.
– Akutagawa: Rashōmon

Kokoelmassa seuraavana on Kurosawan elokuvalle nimensä ja tapahtumapaikkansa antanut Rashōmon (1915). Itsenäisenä tarinana se on itse asiassa aika hyytävä. Mies, samurain entinen palvelija, pysähtyy Rashōmon-portille ja löytää sen ylisiltä ruumiita, jotka on heitetty sinne mätänemään. Vanha nainen kerää ruumiiden hiuksia saadakseen niistä rahaa peruukkien tekijöiltä.

Muut neljä tarinaa, Yam Gruel, The Martyr, Kesa and Morito ja The Dragon, eivät tee yhtä voimakasta vaikutusta kuin kaksi ensimmäistä, mutta ovat joka tapauksessa kauniisti kirjoitettuja ja kertovat kukin omalla tavallaan menneiden aikojen Japanista. Osa niistä on vanhoja tarinoita, joihin Akutagawa on lisännyt omia näkemyksiään, näin olin ymmärtävinäni.

Ryūnosuke Akutagawa (1892–1927) on yksi Japanin merkittävimmistä kirjailijoista, jonka sanotaan uudistaneen erityisesti japanilaista novellikerrontaa. Akutagawa yritti monta kertaa itsemurhaa ja onnistui vihdoin 35-vuotiaana. Hänen nimeään kantava, kaksi kertaa vuodessa jaettava Akutagawa-palkinto myönnetään uuden ja lupaavan kirjoittajan sanomalehdessä tai aikakauslehdessä julkaistulle novellille.

Nipvet-blogissa käynnissä olevaan novellihaasteeseen osallistun suosittelemalla kohtaan ”näkökulma” novellia In A Grove, joka löytyy suomeksi ainakin nimillä Tiheikössä ja Metsän peitossa. Rashōmon puolestaan sopisi kohtaan ”sävy”.

 

Ryūnosuke Akutagawa: Rashōmon and other stories
Kääntänyt englanniksi Takashi Kojima
Tuttle Publishing,  2003 (29. painos; ilmestyi alunperin vuonna 1952)
102 sivua
Omasta kirjahyllystä

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjassa on monta kertojaa, kirjan kansi on mielestäsi kaunis, kirja on inspiroinut muuta taidetta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

Haruki Murakami: Dance, dance, dance

After wasting so much pulp and ink myself, who was I to complain about waste? We live in an advanced capitalist society, after all. Waste is the name of the game, its greatest virtue. Politicians call it ’refinements in domestic consumption.’ I call it meaningless waste. A difference in opinion. Which doesn’t change the way we live. If I don’t like it, I can move to Bangladesh or Sudan.
I for one am not eager to live in Bangladesh or Sudan.
So I kept working. (s. 12)

Haruki Murakamin romaani Dance, dance, dance on kenties mieleenpainuvin tänä vuonna lukemistani kirjoista. Luin sen itse asiassa jo keväällä, mutten ehtinyt siitä tuolloin bloggaamaan. Aika on tehnyt tehtävänsä, ja toiset asiat ovat nousseet pintaan ja toiset – kuten juoni – jääneet taustalle. Sillä se, mistä Murakami kertoo, on kapitalistinen yhteiskunta, missä raha, valta, bisnes, merkkituotteet ja media muodostavat piirileikin, johon jouduttuaan on jatkettava tanssimista, askel askeleelta, ajattelematta, kunnes piiri pyörii yhä vinhemmin ja vinhemmin…

Tarinan pääosassa on kolmikymppinen, ammatikseen ravintola-arvosteluja kirjoittava mies, joka lähtee etsimään kadonnutta rakastettuaan Kikiä Hokkaidolle. Nukkavieru hotelli Dolphin on muuttunut säihkyväksi, länsimaistyyliseksi Dauphiniksi, mutta toisinaan hissi pysähtyy näiden kahden maailman väliin, ja siellä asuu lammasmies, jota voisi kai alitajunnaksikin kutsua. Tarinan toinen teema kertoo Kikin murhasta, johon miehen lapsuudenaikainen ystävä, kauniskasvoinen Gotanda, josta on tullut kuuluisa näyttelijä, on sekoittunut. Gotanda vihaa ja halveksuu showbisnestä ja sen ympärillä vellovaa likaista peliä ja hypetystä, ja vuodattaa sen kaiken vanhalle ystävälleen:

”You won’t believe it, but I can. There’s a whole system. This place has this front as a party service, so they can make out these very legitimate receipts. Sex as ’business gifts and entertainment’. Amazing, huh?”

”Advanced capitalism,” I said. (s. 151)

”That’s my world. Azabu, European sports car, first-class. Stupid, meaningless, idiotic bullshit. How did all this… this… this total nonsense get started? Well, it’s very, very simple. You just repeat the message and repeat the message and repeat the message. You pound that baby in. Until everybody believes it. Like a mantra. Azabu, BMW, Rolex, Azabu, BMW, Rolex, Azabu, BMW, Rolex, Azabu…

[…] I’m fed up with this life they have me living. I’m their life-size dress-up doll. Sewed together with loans and mortgages.” (s. 290)

Dance, dance, dance on kirja, joka vaatisi useamman lukukerran, jotta sen kaikista nyansseista saisi kiinni. Samalla se kertoo hyvin tarkkanäköisesti japanilaisesta yhteiskunnasta ja millainen siitä tuli 1980-luvun kuplatalouden aikana ja toisaalta myös myötä. Ei se kovin kaunista kuvaa siis kapitalistisesta maailmasta piirrä. Kuten Gotanda, joka on saanut kaiken materiaalisen, kaipaa lopulta vain yksinkertaista elämää: […] I can’t get what I really want.” / ”Like, for instance, love?” / ”Yeah, like, for instance, love. And tranquility. And a healthy family. And a simple life,” he ran down the list. […] ”Look at me, I had a world of possibilities, I had opportunities. But I’m now a puppet. I can get almost any woman I want. Yet the only woman I want…

Lopuksi vielä sananen Nobel-palkinnosta, jota Murakamille veikataan, mutta jota hän tuskin itse odottaa (ja näillä näkymin tuskin saakaan). Sivulla 299 on aika mielenkiintoinen kommentti aiheeseen: ”No, this is Nobel Prize material. Not something the common man can do.” / ”You’ll need a frock coat for the ceremony.” / ”I’ll buy it. Put it on my expense account.” / ”Sanctus tax deductum.” / ”I’ll be on the stage with the King of Sweden,” Gotanda went on. ”I’ll declare it for all the world to hear. Ladies and gentlemen, the only woman I want to sleep with is my wife! Waves of emotion. Storm clouds part; sun breaks through.”

Haruki Murakami: Dance, dance, dance (Alkuperäinen japaninkielinen teos Dansu, dansu, dansu, 1988)
Vintage Books, 1995
Kääntänyt englanniksi Alfred Birnbaum
393 sivua
Omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjassa selvitetään rikos, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä, kirjan kannessa on eläin.

Jälkikädessä Kurjen siivellä -haasteeseen

kurjen_siivella

Osallistun vähän jälkijättöisesti Pinon päällimmäinen -blogin Sannabananan luotsaamaan Kurjen siivellä -haasteeseen, jossa oli siis vuoden 2016 aikana tarkoitus lukea itäaasialaista kirjallisuutta.

Selailin nyt haasteen yhteenvetoja ja löysin sieltä kaikkea mielenkiintoista, ja niin päätin koota yhteen ne vaatimattomat kuusi japanilaista kirjaa jotka itse vuoden aikana luin. Ties vaikka joku löytäisi niiden joukosta kiinnostavaa luettavaa.

Kas tässä:

Haruki Murakami: 1Q84. Monitasoinen romaani, joka jatkaa siitä, mihin George Orwellin 1984 loppui. Nyt ollaan vuodessa 1984. Tai 1Q84, kuka sen mitenkin näkee. Ensimmäinen kirja, josta bloggasin.

Shūsaku Endō: The Sea and Poison. Tositapahtumiin perustuva kertomus ihmiskokeesta, ihmisyydestä ja moraalista. Sekä siitä, mitä niille käy sodan aikana.

Haruki Murakami: After the quake. Koben maanjäristykseen liittyvä novellikokoelma. Miten maanjäristys vaikuttaa ihmismieleen vaikkei edes ollut paikan päällä?

Keigo Higashino: Journey under the midnight sun. Lähimenneisyyteen sijoittuva psykologinen jännäri. Tapahtumapaikkoina Osaka ja Tokio.

Murakami & Kawai: Haruki Murakami goes to meet Hayao Kawai. Psykoterapeutin ja kirjailijan mielenkiintoinen keskustelu kaikesta maan ja taivaan välillä, eli kirjallisuudesta, hiekkalaatikkoterapiasta sekä japanilaisuuden ja länsimaalaisuuden eroista.

Haruki Murakami: Hear the wind sing. Murakamin esikoisteos kirjailijan alkusanojen kera.

 

 

Haruki Murakami: Hear the Wind Sing

Why do you read books?” he asked.
”Why do you drink beer? I replied without glancing in his direction, taking alternate mouthfuls of pickled herring and green salad.

murakami_hearthewindsing

Hear the wind sing on Haruki Murakamin esikoisteos ja sellaisena mielenkiintoinen. Tämän 29-vuotias jazzbaaria Tokiossa pyörittänyt Murakami kirjoitti saatuaan baseball-matsissa oivalluksen että voisi kirjoittaa romaanin. Käsikirjoituksen – ainoan kappaleensa – hän lähetti kirjoituskilpailuun ja omien sanojen mukaansa oli varma että voittaa – ja voittikin. Jos ei olisi voittanut, hän tuskin olisi jatkanut kirjoittamista, kertoo kirjailija esipuheessa.

On aina mielenkiintoista nähdä, mistä kenenkin ura on saanut alkunsa. Hear the wind sing on melko lyhyt tarina, siinä ei ole oikeastaan päätä eikä häntää eikä kummoistakaan juonta, ja tarinankerrontakin on vielä aika hiomatonta. Totta puhuen, en erityisesti innostunut. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen Murakamilta lukemani kirja, en olisi ainakaan kovin hanakasti tarttunut seuraavaan.

Murakami sanoo saaneensa paljon vaikutteita amerikkalaisesta kirjallisuudesta, ja esikoisteoksessa se on mielestäni selvästi nähtävissä. En oikein osaa pukea sitä sanoiksi, mutta siinä on sellaista väsyttävää nokkeluutta, tunkkaisuutta, pätemisentarvetta ja kyynisyyttä, jonka koen luotaantyöntäväksi. Mutta kyllä sieltä sen Murakamin kuitenkin löytää. Lauserakenteet, amerikkalaisen populaarimusiikin, ruoanlaiton ja syömisen, seksin, tämän päivän (tai oikeastaan 70-luvun) Japanin. Ja viittaukset kirjallisuuteen.

The chill of the air conditioning met me when I backed my way as usual through the heavy door f J’s Bar, the stale aroma of cigarettes, whiskey, French fries, unwashed armpits, and bad plumbing all neatly layered like a Baumkuchen. (s. 39)

”’California girls’… The Beach Boys… any luck?
”Come to think of it, about five years ago a girl in my high school lent me that record.” (s.50)

Half a month after my third girlfriend killed herself, I was reading Jules Michelet’s La Sorcière. A great book. (s. 77)

Kirja alkaa Murakamin omilla alkusanoilla, The Birth of My Kitchen-Table Fiction, jossa hän kertoo miten hänestä tuli kirjailija. Olin kuullut nuo kertomukset jo monta kertaa, ja ne tulivat mainittua tuossa ylläkin: eli jazzbaari, baseball-matsi, kirjoituskilpailu. Mutta oli mielenkiintoista lukea ne hänen itsensä kertomana.

Lisäksi Murakami kertoo,  miten hän löysi oman kirjoitustyylinsä. Ensin hän kirjoitti käsin japaniksi, mutta piti lopputulosta liian ”kirjallisuusmaisena”. Joten hän otti esiin kirjoituskoneen ja kokeili kääntää ensimmäiset lauseet englanniksi. Vajavaisella kielitaidolla lauseista tuli väistämättä yksinkertaisia ja lyhyitä, ja ne hän käänsi nyt japaniksi. ”The result was a rough, uncultivated type of prose”, kuten hän itse toteaa. Tätä hän lähti kuitenkin viemään eteenpäin ja löysi vähitellen oikean rytmin. Tyylin, jollaista ei oltu japanilaisessa kirjallisuudessa vielä nähty.

Tässä vielä pari kuvaa kirjan sivuilta. Tyyli on vielä aika kokeilevaa, ja toisaalta juuri se sai minut kiinnostumaan.

murakami_hearthewindsing001 murakami_hearthewindsing002 murakami_hearthewindsing003

Haruki Murakami
Hear the wind sing (alkuperäinen japaninkielinen teos Kaze no uta o kike, 1979)
Penguin Random House, 2015
Kääntänyt englanniksi Ted Goosen
152 sivua
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta.

Luin kirjan syksyllä, joten merkinnät menevät vielä HelMet 2016 -lukuhaasteeseen. Sain tästä merkinnät kohtiin sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja, aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, kirjan kansi on mielestäsi ruma.

Haruki Murakami goes to meet Hayao Kawai

Personally, I think marriage is extraordinarily interesting. What could be more interesting than that? (Kawai, s. 81)

murakami_kawai

Luen mielelläni esseitä, kirjeitä ja haastettalukirjoja. Joten kun sain käsiini Haruki Murakamin ja psykologi Hayao Kawain eräänä viikonloppuna käytyyn keskusteluun perustuvan kirjan, ostin sen heti omakseni.

Kirja on ilmestynyt japaniksi jo vuonna 1996, mutta englanniksi se käännettiin vasta tänä vuonna – siis 20 vuotta myöhemmin. Kustantajana toimii sveitsiläinen Daimon. Miksikö näin? Ehkä siksi, että professori Hayao Kawai tunnetaan siellä suunnalla jungilaisena psykologina. Kawai kuoli vuonna 2007.

Keskustelu käydään siis ennen vuotta 1996, pian Koben maanjäristyksen jälkeen, ja se nouseekin yhdeksi tärkeäksi teemaksi. Muuten Murakami ja Kawai puhuvat paljon japanilaisuudesta ja länsimaalaisuudesta – josta erotetaan vielä eurooppalaisuus ja amerikkalaisuus. Molemmat ovat asuneet sekä Yhdysvalloissa ja Euroopassa, joten heillä on vertailupohjaa. He tapasivat ensi kertaa Yhdysvalloissa ja ystävystyivät heti, ikäerosta huolimatta. Murakami on syntynyt vuonna 1949, Kawai 1928.

Minua kiinnosti tietenkin enemmän Murakamin pohdiskelut kirjoittamisesta, kirjailijuudesta, kielen merkityksestä ja kääntämisen problematiikasta kuin Kawain psykologiset analyysit ja teoriat hiekkalaatikkoterapiasta. Mutta yhdessä ne olivat kieltämättä kiehtovia. Tämä on pieni suuri kirja, sellainen, johon voi palata varmasti monta kertaa uudestaan.

(Ja mikä on mielenkiintoista, huomaan nyt juuri Kawain pohdintojen jääneen pyörimään mielessäni – ehkä osittain myös siksi, että Murakami tavallaan aika paljon haastattelee Kawaita, johdattelee keskustelua kysymyksillään.)

Kawailta tärkeimmäksi anniksi minulle nousi pohdinnat avioliitosta. Hän ei pidä avioeroa huonona ratkaisuna, jos puolisot ovat ajautuneet erilleen ja jos heillä on täysin erilaiset odotukset liitolta. Mutta muuten hän pitää avioliittoa, etenkin pitkää avioliittoa, jossa puolisot vaikeuksista huolimatta kykenevät ”kaivamaan yhdessä kaivoa”, kaikkein kiinnostavimpana asiana. Murakami, joka on ollut vaimonsa kanssa naimisissa nuoresta miehestä lähtien, oli samoilla linjoilla.

Ja tämä on minusta mielenkiintoista.

Samoin he miettivät amerikkalaista seksuaalispainotteista ja individualismiin nojautuvaa avioliittokäsitystä ja kuinka se eroaa japanilaisesta. Kun amerikkalainen malli tuodaan (esim.) Aasiaan, missä egon sijaan merkittävämpi on perhe ja ryhmä, joudutaan helposti törmäyskurssille, mikä näkyy esimerkiksi Koreassa korkeina avioerolukuina.

Kuulostaa kumman tutulta.

Myös Murakamin kirjat nousevat keskustelussa usein esille, ennen kaikkea The Wind-Up Bird Cronicle, jota en ole vielä lukenut, mutta joka odottaa luettavien pinossa. Siihen tartun ensi vuonna, varmasti! Myös Aumista (lahkosta, joka muistetaan sariinihyökkäyksestä Tokion metroon 1995) keskustellaan paljon.

Tässä vielä katkelma amerikkalaisen ja japanilaisen ajattelutavan eroista ja Murakamin kirjojen käännösten vastaanottamisesta:

Murakami: My books have been translated into English and I sometimes discuss them with American students, but I have the feeling that the translations don’t quite match up. On the other hand, the students are impressed and interested in unexpected things. Asian readers, though, are usually pretty similar to Japanese readers.

Kawai: Even if they read the books in English?

Murakami: Yes, regardless of whether they read them in English or Chinese or Korean. (s. 50–51)

Ja amerikkalaisen ja eurooppalaisen ajattelun eroista:

Americans put great stock in the Western-Style ego, so there is a strong reliance in one’s own intentions and ideas. […]
In Europe, things are a bit different. Europe has a  longer history and Europeans have experienced all kinds of odd things. (Kawai, s. 98)

Ja vielä sodasta, kirjailijan merkityksestä ja japanilaisesta mielenlaadusta:

Murakami: But the pen is virtually powerless against the dynamic violence of the state. For example, a writer can’t effectively do anything to resist war.

Kawai: Even so, you have to try. You have no choice but to do everything you can.

Murakami: But the Japanese society is more emotional than logical.

Kawai: That’s certainly true.

Murakami: Does that make easier to operate?

Kawai: Yes, if you can manage the situation. (s. 146)

Haruki Murakami goes to meet Hayao Kawai
(alkuperäinen japaninkielinen teos Murakami Haruki, Kawai Hayo ni ai ni iku, 1996)
Englanniksi japanin kielestä kääntänyt Christopher Stephens
2016, Daimon Verlag
154 sivua

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja, aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, kirjan kansi on mielestäsi ruma, et ole ikinä ennen kuullut kirjasta, kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja.

Keigo Higashino: Journey under the midnight sun

’A dull town. Dusty, dirty, filled with worthless people who squirm like so many insects. But their eyes are sharp, beady. A town where no one lets their guard down, not ever.’ He finished his beer. ’You still want to go there?’
’I do.’

higashino_midnight_sun

Luen aika vähän dekkareita, mutta kun sain käsiini Keigo Higashinon kirjan Journey under the midnight sun, kiinnostuin. Osin ehkä ihan siksikin, että sen myötä saa taas uuden näkökulman tämän päivän japanilaiseen kirjallisuuteen ja yhteiskuntaan.

Dekkariksi Journey under the midnight sun on aika mielenkiintoisesti rakennettu: se ei seuraa tapahtumia kronologisesti saati etsivän tutkimusten mukaisesti, vaikka ne toki tulevatkin esiin. Sen sijaan tarina kulkee edestakaisin menneen ja nykyisen välillä. Se, millaisen lapsuuden me olemme viettäneet vaikuttaa väistämättä aikuisuuteen. Hyvässä ja pahassa. Psykologinen jännäri, siis.

Kiinnostavaa oli myös tapahtumien sijoittaminen lähimenneisyyteen, 1970-luvulta ja 90-luvulle. Siihen mahtuu öljykriisi, Jom Kippur -sota (josta tulinkin nyt lukeneeksi enemmän) sekä Japanin kuplatalous ja sen puhkeaminen. Poliittiset tapahtumat, kaukaisetkin, vaikuttavat väistämättä tavallisen ihmisen elämään, kuten tarinassa nähdään.

Kirjan on kääntänyt englanniksi Alexander O. Smith, jonka kerrotaan saaneen apua Joseph Reederiltä. Japanin kääntäminen englanniksi on käsittääkseni erityisen vaikeaa, ovathan nämä kielet ja kulttuurit (ajattelutapa) niin valtavan erilaiset. Tällaista ainakin Haruki Murakami on joskus sanonut. Vaikken mikään suuri englannin tuntija olekaan, häiritsi käännöksessä esimerkiksi (oletettavasti) Osakan murteen muuttaminen Bronxin slangiksi. Ei oikein toimi. Toisaalta teksti hyppeli hyvin brittiläisestä ilmaisusta (”amongst”) yleisenglantiin. No, tästä harmittelusta piti vain päästä yli ja antaa tarinan viedä.

Ja se tosiaan veti! Kirjassa on reippaat 500 sivua, mutten olisi millään malttanut laskea sitä käsistäni. Loppu oli hiukan hollywoodmainen, mikä latisti tunnelmaa, mutta muuten Higashino johdattelee lukijaa kyllä todella mielenkiintoisesti. Vaikka tarinassa on murhia ja väkivaltaa, on se oikeastaan kuvaus puhtaasta rakkaudesta, jonka likainen maailma turmelee.

Mutta enpä kerrokaan enempää!

Higashinon tuotantoa on käännetty paitsi englanniksi, myös ainakin ranskaksi, epanjaksi, italiaksi ja saksaksi. Suomennokset odottavat vielä kääntäjäänsä, toivottavasti kuitenkin suoraan japanista eikä englannista kuten yleensä.

Vielä yksi pieni huomio: kirjan englanninkielisen laitoksen kansi on minusta kamala. Teki mieli taitella sen päälle japanilaistyylinen suojapaperi, jotta kukaan muu ei näkisi mitä luen. Tai siis, etten itse näkisi kantta. En myöskään innostu angloamerikkalaisesta tavasta ottaa kirjan kansi mainosalustaksi, jossa kerrotaan mitä muuta kirjailijalta on tarjolla, mitä palkintoja voittanut ja mitä joku tusinaylistävä kritiikki on sanonut (niitä löytyy tämänkin kirjan sisäsivuilta oikea litania, kaikki yhdentekeviä ylistyksiä). Tässä kohtaa suomalaiset vetävät pitemmän korren, meillä kansiin panostetaan ja ne ovat usein todella hienoja!

Keigo Higashino
Journey under the midnight sun (alkuperäinen japaninkielinen teos Byakuyako, 1999)
Englanniksi kääntänyt Alexander O. Smith ja Joseph Reeder
Little, Brown 2015, taskukirja: Abacus 2016
539 s.

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja, aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, viihteellinen kirja, kirjassa joku kuolee, kirjan kansi on mielestäsi ruma, kirja kirjailijalta jonka tuotantoa et ole aiemmin lukenut, kirjassa on yli 500 sivua.

Haruki Murakami: After the quake

“Strange and mysterious things, though, aren’t they – earthquakes? We take it for granted that the earth beneath our feet is solid and stationery. (s. 68)

murakami_afterthequake
Olin jostain lukenut / kuullut, että Fitzgeraldin The Great Gatsby (eli Kultahattu) olisi japanilaiselle Haruki Murakamille kuin Raamattu. Joten luettuani Gatsbyn nappasin hyllystäni seuraavaksi Murakamin. Olin lukenut kirjan puoliväliin joskus vuosia sitten, nyt aloitin alusta.

After the quake koostuu kuudesta erillisestä novellista, jotka kietoutuvat tavalla tai toisella Koben maanjäristykseen vuonna 1995. Se oli harvinaisen voimakas järistys, tappoi tuhansia ihmisiä ja jätti kaupungin raunioiksi.

Novellit eivät kuitenkaan sijoitu Koben kaupunkiin vaan kertovat muista satunnaisista ihmisistä, joihin jättijäristys tavalla tai toisella vaikuttaa. Maanjäristys nostaa erilaisia tunteita pintaan: lapsi pelkää uutisia nähtyään maanjäristysmiestä, satutettu nainen toivoo miehen jääneen sortuneen rakennuksen alle, maanjäristyksen tuoma epävarmuus saa empijän empimään entisestään. Ja sitten on Super Sammakko, jonka tehtävänä on estää Tokiota uhkaava suurjäristys.

Omiksi suosikeiksini nousivat novellit Thailand ja Honey Pie. Hienoa, monitasoista kerrontaa.

Tässä muutama nosto:

Yes she thought, he lived in Kobe. I hope he was crushed to death by something big and heavy. Or swallowed up by the liquefied earth. It’s everything I’ve wanted for him all these years. (Thailand, s. 68)

“You said before that you have come here to save Tokyo from destruction?
“That is what I said.”
“What kind of destruction?”
“Earthquake,” Frog said with utmost gravity. (Super-Frog Saves Tokyo, s. 85)

What was left for him to decide? And so he went on wondering. And not deciding. And then the earthquake struck.
[…] TV news filled with images of whole city blocks of collapsed buildings and black clouds of smoke. It looked like the aftermath of an air raid. (Honey Pie, s. 124)

Koben maanjäristys lienee järkyttäneen naapurikaupunki Kiotosta kotoisin olevaa Murakamia, sillä aihe nousee usein esiin hänen tuotannossaan. Näin olen ollut panevinani merkille.

Toinen, mikä nousee usein esiin, on Pohjoismaat. Tällä kertaa yhdessä tarinassa nousi esiin Norja ja Lappi. Tosin taiteellisella vapaudella, sillä tässä Lapissa asuu myös jääkarhuja. No, mieleni teki kyllä tarttua seuraavaksi Hämeenlinnaan sijoittuvaan Värittömän miehen vaelluksiin!

“My Norwegian employer was actually from Lapland,” he said.
[…] I remember asking my employer, ’Then what do polar bears exist for?’ ’Yes exactly,’ he said with a big smile. ’Then what do we exist for, Nimit?’
(s. 79–80)

Entä se yhteys Fitzgeraldiin? Tämä kirja ei ollut ehkä paras vertailukohde, mutta en minä sitä yhtäläisyyttä muutenkaan kauhean hyvin löydä, paitsi nykymaailman ja vaatetuksen yksityiskohtaisesta kuvaamisesta. Ajatus on kuitenkin kiinnostava.

Haruki Murakami
After the quake (Alkuperäinen japaninkielinen teos Kami no kodomo-tachi wa mina odoru, 2000)
Kääntänyt japanista englantiin Jay Rubin
Vintage, 2003
132 sivua
Ostettu ulkomailta.

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja, aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, kirjassa on alle 150 sivua.