Avainsana-arkisto: Aasia

Helmikuun kieli oli japani

Kuukauden kieli -haasteessa oli helmikuussa japanin vuoro. Kirjallisuusmaana Japani on toinen suosikkini Ranskan ohella, ja olinkin suunnitellut lukevani helmikuussa paljon japanilaista. Vaan kuinkas sitten kävikään? Pääsin kotimaisten kirjastojen ääreen ja siirsin luettavaksi tarkoittamani japanilaisen novelliantologian syrjään. Sen aika tulee myöhemmin, ehkä kuitenkin tänä vuonna.

Sattumaa sen sijaan oli, että kaksi helmikuussa lukemistani kirjoista liittyivät teemoiltaan Japaniin. Pirkko Lindbergin Fukushima ikuisesti on nk. ekologinen matkakirja, jonka tarkoituksena on selvittää, millä lailla Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus on vaikuttanut tavallisten Japanissa asuvien ihmisten elämään. Hyvin kiinnostava kirja. Zinaida Lindénin romaanissa Ennen maanjäristystä Japania tarkastellaan puolestaan maassa asuvan ulkomaalaisen – venäläisen sumopainijan – silmin. Ulkopuolinen tunne kertomuksessa olikin, japanilaisuuteen se ei sumopainista huolimatta sen syvemmin pureudu. Eikä varmaan voisikaan, kun kirjoittaja ei ole japanilainen.

Eilen sitten tarmistauduin ja luin kaksi japanilaista novellia. Tunnelma näissä tosiaan on aivan toinen:

Luin molemmat kertomukset englanninnoksina, Tanizakin novelli tosin löytyisi suomennettunakin nimillä Tatuoija ja Tatuointi kokoelmista Unien silta ja Fantastisia kertomuksia. Tanizakin novelli toimi englanninnoksenakin hyvin, kun taas Akutagawan (amerikan)englanninnos oli valitettavasti aika huono; siinä ei välity lainkaan kielelliset hienoudet, ainoastaan tarina, minkä lisäksi erisnimien kirjoitusvirheet ovat anteeksiantamattomia (sellaista paikkaa kuin Kamagura ei tietääkseni ole, kyseessä lienee Kamakura, Tokion lähellä oleva kaupunki ja yksi Japanin historiallisista pääkaupungeista, minkä lisäksi päähenkilö Chiekon ei pitäisi hypätä välillä Cheikoksi…).

Tatuoija on Tanizakin ensimmäisiä julkaistuja novelleja (1910) ja se teki hänet kuuluisaksi. Kertomus sijoittuu Edo-kauden Tokioon, aikakauteen, jolloin ihmisillä oli aikaa ja rahaa huvitella, käydä kabukiteatterissa ja ilokortteleissa. Tatuoinnitkin olivat suosiossa, niitä ottivat muutkin kuin kantotuolien kantajat ja merimiehet: jopa samurait ja kauppiaat saattoivat tatuoida ihonsa – vaan eivät naiset. Tarinan tatuoija on alansa parhaimpia, hänellä on varaa kieltäytyä työstä jos iho ei miellytä, ja toisaalta asiakkaat antavat hänelle vapaat kädet niin kuvion kuin rahankin suhteen. Mutta tatuoijalla on toinenkin puoli: hän on sadisti, joka nauttii asiakkaalleen tuottamasta kivusta. Miehen ihon tatuoiminen ei kuitenkaan tuota hänelle täyttä tyydytystä, hänen unelmansa on naisen puhtaan ihossa, jonka hän haluaa ottaa omakseen. Sellainen löytyy, kun geishatalon nuori tyttö, jossa hän näkee tämän pimeän puolen, tulee kohdalle. Hän tatuoi tämän selkään mustanlesken, hämähäkin, joka vapauttaa tämän todellisen luonteen kahleista. Samalla tatuoijasta tulee hänen ensimmäinen uhrinsa. Uskomattoman hieno novelli!

Akutagawan A Strange Story on tunnelmaltaan täysin toisenlainen. Se kertoo tarinan miehestä ja vaimosta, jotka sotaväki on erottanut toisistaan, ja jotka ovat yhteydessä toisiinsa mielen voimalla, punahattuisen kantajan kautta. Tarina on kaunis ja kiehtova, mutta valitettavasti amerikanenglannin köyhä ilmaisu kadottaa siitä jotakin oleellista. Tämän lukisin mieluummin hyvänä suomennoksena.

Tällaista. Maaliskuussa onkin sitten puolan vuoro, jälleen yksi kiinnostava kirjallisuusmaa. Saa nähdä, mitä sieltä löytyy.

Luitko sinä helmikuussa jotakin japanilaista?

Haruki Murakami & Seiji Ozawa: Absolutely on Music – Conversations

Ozawa: In Japan we talk about ma in Asian music – the importance of those pauses or empty spaces – but it’s there in Western music, too. You get a musician like Glenn Gould, and he’s doing exactly the same thing. (s. 20–21)

Myönnän heti alkuun, etten tiedä klassisesta musiikista juuri mitään. Kuuntelen sitä toki mielelläni, mutta harvoin osaan nimetä kuuleman perusteella säveltäjää tai edes kappaleen nimeä, vaikka melodian tuntisinkin.

Joten kun silmiini osui Haruki Murakamin ja kapellimestari Seiji Ozawan keskustelukirja Absolutely on Music*, ajattelin että tämä voisi toimia kannustimena oppia aiheesta enemmän. Ja toisaalta, Murakamin kirjathan ovat täynnä viitteitä musiikkin, ehkä nekin voisivat nyt avautua uudella tavalla.

Kunnianhimoinen ajatukseni oli kuunnella kappaleet sitä mukaa kun ne nousevat keskustelussa esiin, mutta niitä tulikin yksi toisensa perään ja toisaalta itse keskustelu (Murakami on erinomainen haastattelija ja pitkän ja kansainvälisen uran tehneellä Ozawalla paljon kerrottavaa) vei mennessään, joten siirryin suosiolla musiikin pariin vasta jälkikäteen. Käy se toki näinkin, sillä kuunneltavaa riittää.

Kirja koostuu kaikkiaan kuudesta vuonna 2011 tehdystä haastattelusta sekä lisämerkinnöistä. Pääosin teemat pysyttelevät musiikin, kuten Brahmsin, Beethovenin ja Gustav Mahlerin parissa, mutta mukaan mahtuu myös kiehtovia anekdootteja musiikkimaailmasta sekä Murakamin pohdintoja musiikin merkityksestä kirjallisuudessa.

Ozawa:  […] [Maestro Karajan would] say, ”Listen to this instrument right here,” and ”Now listen to this instrument right here,” and ”Now listen to this instrument,” and the sound comes together. (29)

Ikäerostaan (Murakami on syntynyt vuonna 1949 ja Ozawa 1935) näillä kahdella miehellä on paljon yhteistä: he ovat molemmat kotoisin Japanista, joskin Ozawa on syntynyt Mantšukuossa, ja he ovat viettäneet suuren osan elämästään Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Molemmat ovat alallaan menestyneitä – ja ahkeria: he heräävät jo neljältä aamulla ja ryhtyvät töihin, Murakami kirjoittamaan ja Ozawa lukemaan partituureja. Ja molemmat luonnollisesti rakastavat musiikkia.

Keskustelu herrojen kesken onkin toisiaan kunnioittavaa, innostunutta ja asiantuntevaa, ja niin siinä kävi, että tällainen täydellinen maallikokin alkoi katsoa ja kuunnella musiikkia uudella tavalla. Kapellimestarihan on muusikko myös, hänen instrumenttinsa on orkesteri. Kirjaa lukiessani aloinkin kiinnittää huomiota kuuntelemieni kappaleiden esittäjiin aivan uudella tavalla, en vain solisteihin vaan myös kapellimestariin ja orkesteriin itseensä. Niissäkin kun on – luonnollisesti – eroja. Ozawa on lisäksi varsin hurmaava ja samalla särmikäs herrasmies, mikä tulee esiin niin hänen tarinoinnissaan kuin konserttitaltioinneissaan, kuten tässä:

Omaan makuuni keskustelu keskittyi ehkä vähän liiankin paljon Yhdysvaltoihin, siitäkin huolimatta että Ozawa oli siellä pitkään kapellimestarina ja paikka tuttu myös Murakamille. Toisaalta oli mielenkiintoista tajuta, miten valtavan kansainvälinen klassisen musiikin maailma onkaan. Erojakin on, soitantatavassa, yleisössä, mieltymyksissä. Näistä Ozawa kertoilee varsin kiehtovasti, onhan hänellä kokemusta niin Amerikasta, Euroopasta kuin Aasiastakin.

Ja kun klassisesta musiikista kerran oli kyse, odotin koko ajan, nousisiko mukaan suomalaisnimiä. Murakami nosti esiin eestiläisen Paavo Järven ja sitten Sibeliuksen, mutta harmikseni saldo jäi siihen. Ozawan repertuaariin Sibelius ei oikeastaan kuulunut (lukuunottamatta mm. Viktoria Mullovan kanssa esitettyä viulukonserttoa, kuuntele täällä),  mutta hänen oppi-isänsä Herbert von Karajan olikin Sibeliuksen suuri ystävä ja käytti tämän sinfonioita myös opetuksessaan.

No, oppi(ni) jatkuu tästä. Kirja toimii hyvänä inspiraationa ja tiedonlähteenä klassisen musiikin maailmaan, nimiä ja kappaleita löytyy runsaasti. Murakami on koonnut omille sivuilleen Spotify-listan kappalaisesta, joista he keskustelevat, minkä lisäksi YouTubesta löytyy lisää. Niin, ja musiikkikaupoista, radiosta, mistä kaikkialta.

Lopuksi mielenkiintoinen pieni huomio: Murakamin kirjoissa ruoalla on iso rooli, ja yleensä se on länsimaista: keitetään pastaa, syödään salaattia ja voileipiä, juodaan olutta ja viskiä. Tässäkin kirjassa ruoka nousee esiin, sillä kun haastattelut tehtiin, oli Ozawa vakavasti sairas ja hänen piti syödä säännöllisesti. Mitäkö he söivät ja joivat? Vihreää teetä, riisikakkuja (oletan että mochiriisikakkuja), onigiri-riisipalloja ja papayaa. Viimeistä lukuun ottamatta siis erittäin japanilaisia herkkuja!

*Kirja löytyy myös Adlibriksen valikoimista, klikkaa tästä kauppaan.

Murakami kirjallisuudesta ja musiikista:

Murakami: No one ever taught me how to write, and I’ve never made a study of writing techniques. So how did I learn to write? From listening to music. And what’s the most important thing in writing? It’s rythm. It has to have an inner rhytmic feel that propels the reader forward. (s. 89)

Ozawa aasialaisen asemasta länsimaisessa musiikkiperinteessä:

Ozawa: […] We Japanese and other Asian people have our own special kind of sorrow. I think it comes from a slightly different place than Jewish sorrow or European sorrow. If you are willing to attempt to understand all of these mentalities, and make informed decisions after you do so, then the music will naturally open up for you.  Which is to say that when an Eastener performs music written by a Westener, it can have its own special meaning. I thing it’s well worth the effort.

[…] I want to think that there is plenty of room for us non-Europeans to cut our way inside. Professor Saito had some very helpful things to tell us in that regard. ”[…] when you go to other countries, you will be able to absorb their traditions. But traditions are not always good. There are both good traditions and bad traditions. You’ll have to learn to distinguish between the two, and when you go to those countries, you should absorb their good traditions. If you can do that, you will find there is a role for you as Japanese, as Asians.” (s. 186–187)

 

Haruki Murakami & Seiji Ozawa: Absolutely on music
alkuperäinen japaninkielinen teos, Ozawa Seiji-san to ongaku ni tsuite, ilmestyi 2011
Vintage International, 2017 (1. englanninkielinen laitos Penguin Random House, 2016)
kääntänyt englanniksi Jay Rubin
293 sivua
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä, jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän
ja vuoden 2017 uutuuskirja.

Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle

”Wind-up bird?” she asked, looking at me with her mouth open.
”What is that?”
”The bird that winds the spring,” I said. ”Every morning. In the treetops. It winds the world’s spring. Creeeak.” (s. 62)

Tänä vuonna olen lukenut kaksi järisyttävää kirjaa. Toinen on Haruki Murakamin Dance, dance, dance ja toinen saman tekijän The Wind-Up Bird Chronicle*. Kumpaakaan ei ole valitettavasti vielä suomeksi saatavilla, joten luin ne englanniksi.

The Wind-Up Bird Chronicle on odottanut hyllyssäni vuodesta 2001. Ostin sen pitkää matkaa silmällä pitäen, mutta sitten tapahtui asioita, joiden takia matka peruuntui ja elämäni otti uuden suunnan. Yritin muutamaan otteeseen tarttua kirjaan, ja vaikka Murakamin teksti tietyllä tavalla veti puoleensa, sen amerikkalaismainen tyyli (siltä se ensin vaikutti) synnytti minussa torjuntareaktion. Kesti yli viisitoista vuotta, että pääsin sen yli – ja onneksi pääsin, sillä sitten aloin päästä kirjaan sisään. Toki tieto siitä, että Murakami tuo mukaan Mantšukuon nukkevaltion ja toisen maailmansodan loppuvaiheet tästä näkökulmasta kannusti jatkamaan, onhan se jotakin, mistä vain vähän tiedän. Kirjaa sivusivat myös Murakami ja psykologi Hayao Kawai keskustelukirjassaan, mikä myös herätti kiinnostukseni.

Mutta kirja oli jotakin aivan muuta kuin odotin tai oletin. Jotakin aivan muuta, kuin mitä olin häneltä tähän mennessä lukenut. Hän luo jälleen kudelman, jossa kaikki linkittyy kaikkeen. Mukana on Murakamille tyypillistä aikalaiskritiikkiä tv:n ja median vaikutuksesta sekä kapitalistisesta yhteiskunnasta, mutta ennen kaikkea kirja käsittelee ihmistä psykofyysisenä kokonaisuutena. Toisin sanoen lihallisena, fyysisesti tuntevana ja samalla mentaalisena olentona, jonka mieli jatkaa siitä, mihin fyysinen ei yllä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Murakami tuo ihmisen fyysisyyden kirjaimellisesti iholle asti. Se on pakottavaa tunnetta lantiossa, joka helpottuu laukeamisella. Se on hikeä käsissä, jotka pitelevät baseball-mailaa, josta on tullut tappoväline. Se on tuskaista kuolemaa ihoa nyljettäessä, sen seuraamista katseella ja pahoinvointia sen edessä. Ja siihen kaikkeen liittyy myös mieli. Se mieli, ajatuksen voima, joka tuntee katseen itsessään, joka tietää miten joku pyytää apua ilman sanoja, ja joka pystyy hirvittäviin rikoksiin ja toisaalta tuhoamaan toisen pelastaakseen muut.

Se on myös kertomus piilovaikuttamisesta, ihmisten manipuloinnista, niin yksilön kuin laajempien massojenkin.

Niin, se tarina. Keskiössä on varsin tavallinen kolmikymppinen mies, Toru Okada, joka on ottanut loparit asianajotoimistosta ja keskittyy kodin hoitamiseen ennen kuin alkaa taas etsiä töitä tosissaan. Vaimo on töissä terveyslehden toimituksessa, ja hänen palkkansa riittää toistaiseksi molempien elättämiseen. Näin sivumennen sanoen erittäin harvinainen järjestelmä japanilaisittain, yleensä se on päinvastoin. Kun pariskunnan kissa katoaa, rauhallinen elämä alkaa saada uusia piirteitä. Toru Okada tapaa 17-vuotiaan tytön tyhjillään olevan, kirouksen alla olevana talon pihalla ja he ystävystyvät. Samoin hän ystävystyy Mantšukuossa palvelleen luutnantti Mamiyan kanssa, joka valottaa sodan mielettömyyttä Japanin miehittämällä alueella ja sittemmin Siperian vankileirillä. Sitten katoaa Okadan vaimo. Tämän veli, Noboru Wataya, on noussut median rakastamaksi julkkispoliitikoksi, ja juuri hän kieltää Toru Okadaa yrittämästä ottaa yhteyttä vaimoonsa ja painostaa häntä avioeroon. Okada ei usko vaimoaan tai tämän veljeä, jota hän hän inhoaa syvästi, ja kyetäkseen ymmärtämään mistä kaikessa on kyse, hän laskeutuu kirotun talon pihalla olevaan tyhjään kaivoon, jonka pimeydessä hän pystyy irrottautumaan fyysisistä häiriötekijöistä ja näkemään asiat selvemmin.

The Wind-Up Bird Chronicle on kirja, josta voisi kirjoittaa vaikka tutkielman, pieni blogikirjoitus on vain raapaisu siihen kaikkeen. Kirjassa on paljon samaa kuin Dance, dance, dancessa ja toisaalta 1Q84:ssa, kuten kuu, vuosi 1984 ja jopa yksi hahmokin, niljakas Ushikawa… Tässä vielä muutama katkelma; muistiinmerkintöjä tästä kirjasta oli yllättävän vaikea tehdä, se on niin monipolvinen kokonaisuus.

Soon the mass media began introduce [Noboru Wataya] as a ”hero for the age.” Two expressions he had coined, ”sexual economics” and ”excretory economics,” became the year’s buzzwords. Newspapers and magazines carried feature sections on him as one of the intellectuals of the new age. I couldn’t believe that anyone who wrote these articles understood what Noboru Wataya was saying in his book. I had my doubts they had even opened it. But such things were no concern to them. Noboru Wataya was young and single and smart enough to write a book that nobody could understand.
It made him famous. (s. 74)

Before dawn, in the bottom of the well, I had a dream. But it was not a dream. It was some kind of something that happened to take the form of a dream. (s. 241)

My body stopped fuctioning, as if a plug had been pulled. A perfect nothingness came over me. (s.250)

Taking the veterinarian with him, the lieutenant went to stand  somewhat apart from the soldiers. ”You’d better watch this,” he said. ”This is another way to die.”
[…] Of course, you can train all you want, but finally what you’re stabbing is a straw doll, not a live human being. It doesn’t bleed or scream or spill its guts on the ground. These soldiers have never actually killed a human being that way. And neither have I.” (s. 516)

Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle
(japaninkielinen alkuteos Nejimaki-dori kuronikuru, 1997)
Random House, 1998
kääntänyt japanista englantiin Jay Rubin
607 sivua
omasta kirjahyllystä

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjan kansi on mielestäsi kaunis, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä ja ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja (Yomiuri-kirjallisuuspalkinto).

Ryûnosuke Akutagawa: Rashômon and other stories

I remember his mumbling: ”My fate is next.” Then he disappeared from the grove. No, I heard someone crying. Untying the rest of my bonds, I listened carefully, and I noticed it was my own crying. (Long silence.)
– Akutagawa: In A Grove

Vuosia sitten lainaisin kirjastosta japanilaisten tarinoiden kokoelman, joista yksi teki vahvan vaikutuksen. Se oli Ryūnosuke Akutagawan novelli Metsikössä (Yabu no naka, 1922), vaikka muitakin suomennoksia taitaa olla. Se oli siinä, ajattelin tuolloin. Kaikki kirjallisuus on kirjoitettu, kaikki yhdistyy tässä novellissa. Oli vaikea lukea mitään sen jälkeen.

Nyt, vuosia myöhemmin, luin samaisen tarinan uudestaan englanniksi, se aloittaa piskuisen novellikokoelman Rashōmon and Other Stories. Olin ehtinyt lukea In A Grove -novellin englanninnoksen kertaalleen aiemminkin ja katsonut siihen ja toiseen Akutagawan novelliin perustuvan, Akira Kurosawan ohjaaman elokuvan Rashōmon. Enää tarina ei tehnyt aivan yhtä voimakasta vaikutusta kuin ensimmäisellä lukukerralla, mutta merkittävä se edelleen on.

Tarina kertoo raiskauksesta ja murhasta lähellä Kiotoa, joista todistuksensa antavat kaikki siihen jollakin tavalla liittyneet: samurain ruumiin löytänyt puunhakkaaja, murhaajan pidättänyt poliisi, matkalaiset nähnyt buddhistimunkki, raiskatun naisen äiti, murhaaja, raiskattu ja kadonnut nainen sekä, meedion välityksellä, murhattu samurai, joka on myös raiskatun naisen mies. Jokainen kertoo tarinansa oman näkökulmansa mukaan ja omaa itseään suojellen. Totuutta ei ole, sitä ei edes etsitä, sillä totuus on jokaisen oman tarinan mukainen.

The prosperity of the city of Kyōto had been rapicly declining, and he had been dismissed by his master, whom he had served for many years, because of this decline. Thus, confined by the rain, he was at a loss to know where to go. And the weather  had not a little to do with his depressed mood.
– Akutagawa: Rashōmon

Kokoelmassa seuraavana on Kurosawan elokuvalle nimensä ja tapahtumapaikkansa antanut Rashōmon (1915). Itsenäisenä tarinana se on itse asiassa aika hyytävä. Mies, samurain entinen palvelija, pysähtyy Rashōmon-portille ja löytää sen ylisiltä ruumiita, jotka on heitetty sinne mätänemään. Vanha nainen kerää ruumiiden hiuksia saadakseen niistä rahaa peruukkien tekijöiltä.

Muut neljä tarinaa, Yam Gruel, The Martyr, Kesa and Morito ja The Dragon, eivät tee yhtä voimakasta vaikutusta kuin kaksi ensimmäistä, mutta ovat joka tapauksessa kauniisti kirjoitettuja ja kertovat kukin omalla tavallaan menneiden aikojen Japanista. Osa niistä on vanhoja tarinoita, joihin Akutagawa on lisännyt omia näkemyksiään, näin olin ymmärtävinäni.

Ryūnosuke Akutagawa (1892–1927) on yksi Japanin merkittävimmistä kirjailijoista, jonka sanotaan uudistaneen erityisesti japanilaista novellikerrontaa. Akutagawa yritti monta kertaa itsemurhaa ja onnistui vihdoin 35-vuotiaana. Hänen nimeään kantava, kaksi kertaa vuodessa jaettava Akutagawa-palkinto myönnetään uuden ja lupaavan kirjoittajan sanomalehdessä tai aikakauslehdessä julkaistulle novellille.

Nipvet-blogissa käynnissä olevaan novellihaasteeseen osallistun suosittelemalla kohtaan ”näkökulma” novellia In A Grove, joka löytyy suomeksi ainakin nimillä Tiheikössä ja Metsän peitossa. Rashōmon puolestaan sopisi kohtaan ”sävy”.

 

Ryūnosuke Akutagawa: Rashōmon and other stories
Kääntänyt englanniksi Takashi Kojima
Tuttle Publishing,  2003 (29. painos; ilmestyi alunperin vuonna 1952)
102 sivua
Omasta kirjahyllystä

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjassa on monta kertojaa, kirjan kansi on mielestäsi kaunis, kirja on inspiroinut muuta taidetta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

Haruki Murakami: Dance, dance, dance

After wasting so much pulp and ink myself, who was I to complain about waste? We live in an advanced capitalist society, after all. Waste is the name of the game, its greatest virtue. Politicians call it ’refinements in domestic consumption.’ I call it meaningless waste. A difference in opinion. Which doesn’t change the way we live. If I don’t like it, I can move to Bangladesh or Sudan.
I for one am not eager to live in Bangladesh or Sudan.
So I kept working. (s. 12)

Haruki Murakamin romaani Dance, dance, dance on kenties mieleenpainuvin tänä vuonna lukemistani kirjoista. Luin sen itse asiassa jo keväällä, mutten ehtinyt siitä tuolloin bloggaamaan. Aika on tehnyt tehtävänsä, ja toiset asiat ovat nousseet pintaan ja toiset – kuten juoni – jääneet taustalle. Sillä se, mistä Murakami kertoo, on kapitalistinen yhteiskunta, missä raha, valta, bisnes, merkkituotteet ja media muodostavat piirileikin, johon jouduttuaan on jatkettava tanssimista, askel askeleelta, ajattelematta, kunnes piiri pyörii yhä vinhemmin ja vinhemmin…

Tarinan pääosassa on kolmikymppinen, ammatikseen ravintola-arvosteluja kirjoittava mies, joka lähtee etsimään kadonnutta rakastettuaan Kikiä Hokkaidolle. Nukkavieru hotelli Dolphin on muuttunut säihkyväksi, länsimaistyyliseksi Dauphiniksi, mutta toisinaan hissi pysähtyy näiden kahden maailman väliin, ja siellä asuu lammasmies, jota voisi kai alitajunnaksikin kutsua. Tarinan toinen teema kertoo Kikin murhasta, johon miehen lapsuudenaikainen ystävä, kauniskasvoinen Gotanda, josta on tullut kuuluisa näyttelijä, on sekoittunut. Gotanda vihaa ja halveksuu showbisnestä ja sen ympärillä vellovaa likaista peliä ja hypetystä, ja vuodattaa sen kaiken vanhalle ystävälleen:

”You won’t believe it, but I can. There’s a whole system. This place has this front as a party service, so they can make out these very legitimate receipts. Sex as ’business gifts and entertainment’. Amazing, huh?”

”Advanced capitalism,” I said. (s. 151)

”That’s my world. Azabu, European sports car, first-class. Stupid, meaningless, idiotic bullshit. How did all this… this… this total nonsense get started? Well, it’s very, very simple. You just repeat the message and repeat the message and repeat the message. You pound that baby in. Until everybody believes it. Like a mantra. Azabu, BMW, Rolex, Azabu, BMW, Rolex, Azabu, BMW, Rolex, Azabu…

[…] I’m fed up with this life they have me living. I’m their life-size dress-up doll. Sewed together with loans and mortgages.” (s. 290)

Dance, dance, dance on kirja, joka vaatisi useamman lukukerran, jotta sen kaikista nyansseista saisi kiinni. Samalla se kertoo hyvin tarkkanäköisesti japanilaisesta yhteiskunnasta ja millainen siitä tuli 1980-luvun kuplatalouden aikana ja toisaalta myös myötä. Ei se kovin kaunista kuvaa siis kapitalistisesta maailmasta piirrä. Kuten Gotanda, joka on saanut kaiken materiaalisen, kaipaa lopulta vain yksinkertaista elämää: […] I can’t get what I really want.” / ”Like, for instance, love?” / ”Yeah, like, for instance, love. And tranquility. And a healthy family. And a simple life,” he ran down the list. […] ”Look at me, I had a world of possibilities, I had opportunities. But I’m now a puppet. I can get almost any woman I want. Yet the only woman I want…

Lopuksi vielä sananen Nobel-palkinnosta, jota Murakamille veikataan, mutta jota hän tuskin itse odottaa (ja näillä näkymin tuskin saakaan). Sivulla 299 on aika mielenkiintoinen kommentti aiheeseen: ”No, this is Nobel Prize material. Not something the common man can do.” / ”You’ll need a frock coat for the ceremony.” / ”I’ll buy it. Put it on my expense account.” / ”Sanctus tax deductum.” / ”I’ll be on the stage with the King of Sweden,” Gotanda went on. ”I’ll declare it for all the world to hear. Ladies and gentlemen, the only woman I want to sleep with is my wife! Waves of emotion. Storm clouds part; sun breaks through.”

Haruki Murakami: Dance, dance, dance (Alkuperäinen japaninkielinen teos Dansu, dansu, dansu, 1988)
Vintage Books, 1995
Kääntänyt englanniksi Alfred Birnbaum
393 sivua
Omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjassa selvitetään rikos, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä, kirjan kannessa on eläin.

Jälkikädessä Kurjen siivellä -haasteeseen

kurjen_siivella

Osallistun vähän jälkijättöisesti Pinon päällimmäinen -blogin Sannabananan luotsaamaan Kurjen siivellä -haasteeseen, jossa oli siis vuoden 2016 aikana tarkoitus lukea itäaasialaista kirjallisuutta.

Selailin nyt haasteen yhteenvetoja ja löysin sieltä kaikkea mielenkiintoista, ja niin päätin koota yhteen ne vaatimattomat kuusi japanilaista kirjaa jotka itse vuoden aikana luin. Ties vaikka joku löytäisi niiden joukosta kiinnostavaa luettavaa.

Kas tässä:

Haruki Murakami: 1Q84. Monitasoinen romaani, joka jatkaa siitä, mihin George Orwellin 1984 loppui. Nyt ollaan vuodessa 1984. Tai 1Q84, kuka sen mitenkin näkee. Ensimmäinen kirja, josta bloggasin.

Shūsaku Endō: The Sea and Poison. Tositapahtumiin perustuva kertomus ihmiskokeesta, ihmisyydestä ja moraalista. Sekä siitä, mitä niille käy sodan aikana.

Haruki Murakami: After the quake. Koben maanjäristykseen liittyvä novellikokoelma. Miten maanjäristys vaikuttaa ihmismieleen vaikkei edes ollut paikan päällä?

Keigo Higashino: Journey under the midnight sun. Lähimenneisyyteen sijoittuva psykologinen jännäri. Tapahtumapaikkoina Osaka ja Tokio.

Murakami & Kawai: Haruki Murakami goes to meet Hayao Kawai. Psykoterapeutin ja kirjailijan mielenkiintoinen keskustelu kaikesta maan ja taivaan välillä, eli kirjallisuudesta, hiekkalaatikkoterapiasta sekä japanilaisuuden ja länsimaalaisuuden eroista.

Haruki Murakami: Hear the wind sing. Murakamin esikoisteos kirjailijan alkusanojen kera.

 

 

Haruki Murakami: Hear the Wind Sing

Why do you read books?” he asked.
”Why do you drink beer? I replied without glancing in his direction, taking alternate mouthfuls of pickled herring and green salad.

murakami_hearthewindsing

Hear the wind sing on Haruki Murakamin esikoisteos ja sellaisena mielenkiintoinen. Tämän 29-vuotias jazzbaaria Tokiossa pyörittänyt Murakami kirjoitti saatuaan baseball-matsissa oivalluksen että voisi kirjoittaa romaanin. Käsikirjoituksen – ainoan kappaleensa – hän lähetti kirjoituskilpailuun ja omien sanojen mukaansa oli varma että voittaa – ja voittikin. Jos ei olisi voittanut, hän tuskin olisi jatkanut kirjoittamista, kertoo kirjailija esipuheessa.

On aina mielenkiintoista nähdä, mistä kenenkin ura on saanut alkunsa. Hear the wind sing on melko lyhyt tarina, siinä ei ole oikeastaan päätä eikä häntää eikä kummoistakaan juonta, ja tarinankerrontakin on vielä aika hiomatonta. Totta puhuen, en erityisesti innostunut. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen Murakamilta lukemani kirja, en olisi ainakaan kovin hanakasti tarttunut seuraavaan.

Murakami sanoo saaneensa paljon vaikutteita amerikkalaisesta kirjallisuudesta, ja esikoisteoksessa se on mielestäni selvästi nähtävissä. En oikein osaa pukea sitä sanoiksi, mutta siinä on sellaista väsyttävää nokkeluutta, tunkkaisuutta, pätemisentarvetta ja kyynisyyttä, jonka koen luotaantyöntäväksi. Mutta kyllä sieltä sen Murakamin kuitenkin löytää. Lauserakenteet, amerikkalaisen populaarimusiikin, ruoanlaiton ja syömisen, seksin, tämän päivän (tai oikeastaan 70-luvun) Japanin. Ja viittaukset kirjallisuuteen.

The chill of the air conditioning met me when I backed my way as usual through the heavy door f J’s Bar, the stale aroma of cigarettes, whiskey, French fries, unwashed armpits, and bad plumbing all neatly layered like a Baumkuchen. (s. 39)

”’California girls’… The Beach Boys… any luck?
”Come to think of it, about five years ago a girl in my high school lent me that record.” (s.50)

Half a month after my third girlfriend killed herself, I was reading Jules Michelet’s La Sorcière. A great book. (s. 77)

Kirja alkaa Murakamin omilla alkusanoilla, The Birth of My Kitchen-Table Fiction, jossa hän kertoo miten hänestä tuli kirjailija. Olin kuullut nuo kertomukset jo monta kertaa, ja ne tulivat mainittua tuossa ylläkin: eli jazzbaari, baseball-matsi, kirjoituskilpailu. Mutta oli mielenkiintoista lukea ne hänen itsensä kertomana.

Lisäksi Murakami kertoo,  miten hän löysi oman kirjoitustyylinsä. Ensin hän kirjoitti käsin japaniksi, mutta piti lopputulosta liian ”kirjallisuusmaisena”. Joten hän otti esiin kirjoituskoneen ja kokeili kääntää ensimmäiset lauseet englanniksi. Vajavaisella kielitaidolla lauseista tuli väistämättä yksinkertaisia ja lyhyitä, ja ne hän käänsi nyt japaniksi. ”The result was a rough, uncultivated type of prose”, kuten hän itse toteaa. Tätä hän lähti kuitenkin viemään eteenpäin ja löysi vähitellen oikean rytmin. Tyylin, jollaista ei oltu japanilaisessa kirjallisuudessa vielä nähty.

Tässä vielä pari kuvaa kirjan sivuilta. Tyyli on vielä aika kokeilevaa, ja toisaalta juuri se sai minut kiinnostumaan.

murakami_hearthewindsing001 murakami_hearthewindsing002 murakami_hearthewindsing003

Haruki Murakami
Hear the wind sing (alkuperäinen japaninkielinen teos Kaze no uta o kike, 1979)
Penguin Random House, 2015
Kääntänyt englanniksi Ted Goosen
152 sivua
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta.

Luin kirjan syksyllä, joten merkinnät menevät vielä HelMet 2016 -lukuhaasteeseen. Sain tästä merkinnät kohtiin sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja, aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, kirjan kansi on mielestäsi ruma.