Avainsana-arkisto: Aasia

Seichō Matsumoto: A Quiet Place

What Tsuneo Asai had in common with all other non-career-track civil servants who had fought their way up their positions was a fierce sense of pride, and loyalty to his own ministry, where he would do anything to hold on to his job. Now that his position was threatened, a powerful instinct for self-preservation kicked in. And that was the motive for what happened next.

Loppuvuoden ”uudeksi ja odottamatomaksi” lukemiseksi valikoitui lopulta japanilaisen dekkaristin Seichō Matsumoton vastikään englanniksi käännetty A Quiet Place (alkup. Kikanakatta bashō, 1975). Ja niinhän siinä kävi, että siirsin muut lukupinossani odottavat kirjat jälleen syrjään ja tartuin Matsumotoon samantien.

Seichō Matsumoto (1909–1992) tunnetaan Japanissa rikoskirjallisuuden uudistajana ja hyvin tuotteliaana kirjoittajana: hän aloitti kirjailijan uransa vasta 42-vuotiaana, mutta jätti jälkeensä liki viidensadan teoksen perinnön. Suomeksi Matsumotolta on ilmestynyt vain hänen pääteoksensa Junaongelma (Sapo-sarja, 1973), mm. englanniksi, ranskaksi ja espanjaksi vähän enemmän. Mutta kaiken kaikkiaan käännöksiä on vähän. Siksi tämä uusi englanninnos alkoi kiinnostaa.

A Quiet Place kertoo maa- ja metsätalousministeriön alemmasta virkamiehestä Tsuneo Asaista, jonka elämän päätarkoituksena on nousta uraportailla ylöspäin. Hän on valmis tekemään sen hyväksi mitä tahansa, eikä edes hänen nuoren vaimonsa yllättävä kuolema horjuta hänen työminäänsä. Henkilökohtaisella puolella tilanne on eri: ei välttämättä syvän rakkauden, vaan petoksen vuoksi, joka hänelle alkaa selvitä.

Mutta se, mikä on oikeastaan juontakin mielenkiintoisempaa, on ihmisen mieli ja miten Matsumoto sitä tutkailee: se, miten rikokseen päädytään ja toisaalta, miten rikollinen ei pääse tekoaan pakoon vaikka miten yrittää: se seuraa häntä kaikkialle ja kääntyy häntä vastaan, vaikka hän toimisi miten loogisesti hävittääkseen kaikki johtolangat. Psykologinen trilleri, voitaisiin siis tiivistää.

Noin muuten sitä tiivistystä olisi välillä vähän kaivannutkin, keskivaiheilla tarina tuntuu kulkevan paikoillaan ja tyyliksi muodostuu asioiden ja tapahtumien kertaaminen, kunnes tarina saa vihdoin (yli puolivälin jälkeen!) uuden käänteen ja sitä myötä selityksensä. Suvantovaiheitten yli kantavat onneksi kertomuksen muut teemat, kuten japanilaisiin hautajaismenoihin liittyvät muotoseikat sekä virkamiesten ja maatalousliittojen väliset yhteydet, siis kaikki se, mikä tapahtuu rivien välissä ja kulisseissa, ja mikä sinänsä onkin kyllä varsin valaisevaa.

Kirjan on kääntänyt britti, minkä panin merkille mielissäni. Mielissäni siksi, että japanilaista kirjallisuutta yleensä kääntävät amerikkalaiset tuppaavat briljanteeraamaan sivistyssanoilla tai heittäytyvän täysin bronxilaisiksi, mikä ainakin särähtää minun korvaani ja kuulostaa lähinnä taituroinnilta ja itsekorostukselta ja häiritsee lukukokemusta. Nuori brittikääntäjä taasen keskittyy tarinaan itseensä ja (kenties) luokkayhteiskunnan kasvattina tavoittaa japanilaiset kohteliaisuusfraasit aika luontevasti. Tässä pieni ote tilanteesta, jossa Asai vierailee vaimoaan auttaneen naisen luona hautajaisten jälkeen ja ojentaa tälle kiitoksena vastarahalahjan, kuten tapana on:

”You really didn’t need to do that,” she said, hurriedly pushing the envelope back towards Asai.
”No, we insist. It’s an expression of our regret. We feel terrible for all the inconvenience you’ve suffered. Please accept this small gift.”
Miyako joined him in a deep bow, but the shopkeeper was unmoved.
”No, truly. I only did what anyone would have done. But I couldn’t save her. I wish things had turned out differently. It was so tragic.”
”No, really, it’s no more than what we owe you. We realize that you had to shut up shop that day while you dealt with my sister and waited for the car to come.”
”No, no. I’m really not all that busy here. I only had to draw the curtains at the for for a couple of hours. It didn’t have that much effect on business at all.
It suddenly seemed to occur to her that she wasn’t being polite.
”I’m sorry to keep you standing all this time. My shop is only small, but […]”

Tai tämä yksinkertainen sananvaihto pääjohtajan ja hänen alaisensa eli Asain kesken koskien Asain vaimon kuolemaa:

”Once again, I’m so sorry for your unexpected tragedy.”
”I’m ever so grateful that you took so much trouble to pay your respects.”

Juu, ei tapahtuisi koskaan suomalaisessa firmassa…

Muutama sana vielä kirjan ulkoasusta. Menin lankaan. Ostin kirjan paitsi kiinnostuksesta Matsumotoa kohtaan, myös sen kauniin kannen innoittamana. Mutta sepä on pelkkää bluffia. Tarinassa ei ole mitään, ei yhtikäs mitään mikä viittaisi tuohon kanteen valittuun kuvaan. Se on vain eksotiikkaa, napattu jostain japanilaista vanhaa kaupunkia edustava kuva, jollaisesta ei ole edes puhe koko kirjassa. Kansi on siis kuin klikkiotsikko, se kiinnittää huomion, mutta lukija kokee tulleensa huijatuksi.

Toinen harmistus on kirjan koko: tässä on käytetty halpaa ja paksuhkoa paperia, jotta saataisiin kirjasta paksumpi ja sitä myöten hilattua hintaa ylös. Monta, hyvin monta kertaa käänsin sivua edestakas varmistaakseni, ettei mennyt kaksi sivua kerralla, sen verran paksut ovat sivut. Ah, welcome to the world of capitalism

Ja näistä valituksistani huolimatta tärkeintä on, että jälleen on saatu uusi japanilainen kirja käännettyä. Odotan jatkoa.

Seichō Matsumoto: A Quiet Place
japaninkielinen alkuteos Kikanakatta bashō, 1975
kääntänyt englanniksi Louise Heal Kawai
235 sivua
Bitter Lemon Press, 2016
ostettu ulkomaisesta kirjakaupasta

Ha Jin: Waiting (Odotus)

We waited eighteen years for each other, didn’t we? Doesn’t such a long time prove we love each other?

En muista, mistä Ha Jinin romaani Waiting on hyllyyni eksynyt, mutta kauan se siellä on odotellut. Suurin syy siihen, miksen ole kirjaan tarttunut, on sen kansi. Se on niin anglomaisen kliseinen kuva aasialaisesta naisesta tai pikemminkin sen naisen seksualisoidusta selästä, että pelkäsin sisällönkin olevan stereotyyppinen näkökulma Kiinaan.

Siitä ei onneksi ollut kyse. Vaikka tartuinkin kirjaan siksi, että halusin lukea jotakin romanttista (!) saadakseni ajatukseni pois raskaista aiheista, on tässä paljon muitakin tasoja. Erityisesti minua kiinnosti sen ajankohta, kulttuurivallankumous kommunistisessa Kiinassa 60-luvulta eteenpäin.

Etäisesti kerrottu tarina on oikeastaan hyvin surullinen. Se kertoo miehestä, joka elää kahden naisen välissä: vaimonsa, jonka hänen vanhempansa ovat hänelle valinneet ja jota hän häpeää tämän vanhanaikaisten sidottujen jalkojen vuoksi, ja mielitiettynsä, joka patistaa miestä ottamaan eron, jotta he voisivat aloittaa yhteiselämän yhdessä. Ensimmäinen vaimo on perinteinen kiinalainen vaimo, jonka kodissa miehen on hyvä olla. Toinen vaimo on moderni, voimakastahtoinen nainen, joka haluaa päästä eroon vanhanpiian asemastaan ja äidiksi. Ja näiden kahden naisen välissä on hiukan reppana mies, joka ei oikein tiedä mitä hän itse haluaa ja toimii muiden odotusten ja toiveiden mukaisesti. Koska tuohon aikaan avioeron sai  toisen puolison mielipiteestä riippumasta vain siinä tapauksessa että pariskunta on elänyt erillään kahdeksantoista vuoden ajan, alkaa pitkä odotus, joka väistämättä vaikuttaa kaikkiin kolmeen osapuoleen.

Pitkästä odotuksesta johtuen myös tarina tuntui välillä etenevän verkkaisesti, teki mieli hoputella sitä Lin Kongia ottamaan jo se ero, olemaan mies, mutta loppua kohden verkkaus selittyy. Oli hyvä, etten jättänyt kirjaa kesken, vaikka välillä mieli hiukan teki. Myös tarinan naisten (ei, kumpikaan heistä ei muistuta kirjan kannen selkänaista), Shuyu-vaimon ja Manna Wun luonteenpiirteet, odotukset ja omat elämäntarinat piirtyvät oikeastaan aika kauniisti kertomuksen edetessä.

Entä se kulttuurivallankumouksen jälkeinen Kiina? Ha Jin, joka on syntynyt Kiinassa ja kokenut tuon ajan ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin, kuvaa sitä hyvin hienovaraisin siveltimenvedoin. Sekin tuntuu jäävän etäiseksi, kuin vanhaksi, jo hiukan hapertuvaksi kuvaksi. Tiukat lait, säännöt ja yhteiskunnan pusertavuus tuntuvat kammottavan ahdistavilta, mutta eletty sitä on silloinkin. Eletty, rakastuttu, vihattu, petytty, surtu, haaveiltu ja nautittu. Ja kapitalismi alkaa lopulta ujuttautua tähänkin arkeen, se alkaa televisiosta, uusrikkaita ihaillen esittävistä ohjelmista…

Luin kirjan alkukielellä eli englanniksi, sillä kielellä amerikkalaistunut kiinalainen Ha Jin on tarinansa kirjoittanut, mutta teos löytyy myös suomennettuna nimellä Odotus.

Ha Jin: Waiting
Vintage, 2000
308 sivua
omasta hyllystä

Viet Thanh Nguyen: The Americans (novelli)

“You’re not a native,” Carver said. “You’re an American.”
“That’s a problem I’m trying to correct.”

Saman taivaan alla…

Törmäsin Viet Thanh Nguyenin nimeen etsiessäni vietnamilaisia novelleja Kuukauden kieli -haastetta varten. Ei, tästä ei tulisi merkintää, sillä Nguyen kirjoittaa englanniksi. Hän on syntynyt (v. -71) Vietnamissa ja muuttanut vanhempiensa kanssa sotaa pakoon Yhdysvaltoihin, kasvanut siellä, käynyt koulunsa ja tehnyt yliopistouraa. Hän on siis amerikkalainen. Amerikanvietnamilainen.

Koska Vietnam joka tapauksessa kiinnostaa, ja koska toivottaisin tervetulleeksi sen kaivatun toisen näkökulman myös Vietnamin sotaan, jäin lukemaan Nguyenin novellia The Americans. Se löytyy esimerkiksi täällä.

Kirjalliselta tyyliltään The Americans on hyvin amerikkalainen. Toteava, lakoninen, kyyninenkin. Mutta sitten siinä on jotain muuta. Ensin ajattelin, että kyse on vihaisesta vimmasta, joka painaa tarinaa eteenpäin, mutta ei se ole sitä. Tai ei vain sitä. Se on se symbolinen taso, josta kiinnostuin.

Tarina kertoo vanhenevasta amerikkalaismiehestä James Carverista, joka on lentänyt sodan aikana pommikonetta ja sen jälkeen Pan Amin turistilentoja. Hän on tottunut katsomaan maailmaa etäältä, ylhäältä käsin. Hän ei ole nähnyt millaista tuhoa hänen pudottamansa pommit ovat tehneet, eikä hän ole oikeastaan ollut siitä kiinnostunutkaan.

Nyt hänet on tuonut takaisin Kamputšeaan* hänen oma tyttärensä. Tai oikeastaan japanilainen vaimo Michiko, joka uskoo löytävänsä Kamputšeasta sitä Japania, joka katosi toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaistamisen myötä. Carver suostuu lähtemään matkaan sillä ehdolla, että Kamputšean jälkeen mennään Thaimaan hiekkarannoille. Ja tyttären olisi paras tulla kotiin, haihattelut on haihateltu. Mutta se on hänen tyttärensä, joka painaa hänet seinää vasten ja katsomaan maata, jonka hän itse on tuhonnut.

“You bombed this place. Have you ever thought about how many people you killed? The thousands? The tens of thousands?”
“I don’t have to listen to this.”

Tarinan Carver ei ole urhoollinen kansallissankari, mutta ei hän mikään antisankarikaan ole. Hän on vain oman aikansa tuote. Amerikkalainen mies, joka ei näe olevansa vain yksi muiden joukossa, ja jonka teoilla on seurauksensa muiden elämässä. Hän on äreä, ylimielinen ja sokea: hän istuu baarissa museon edessä ja juo thaimaalaista, filippiiniläistä, vietnamilaista ja kamputšealaista olutta, hän unohtaa miina-alueella raajansa menettäneiden kamputšealaispoikien nimet ja kutsuu heitä Tomiksi ja Jerryksi. Hän kuvittelee että häntä ja hänen vaimoaan yhdistää jazz, koska he ovat tavanneet roppongilaisessa jazzbaarissa, unohtaen olleensa siellä valloittajan asemassa ja miettimättä lainkaan, miksi nuori teini-ikäinen tyttö on työskentellyt ulkomaalaisten suosimassa baarissa myöhään illalla.

Nguyenin silmä on tarkka ja kynä terävä, ja vaikka hänen äänessään onkin ehkä suuttumusta, ei siinä kuitenkaan ole kostoa. Hänen James Carverinsa symboloi Yhdysvaltoja, entistä valloittajaa, joka palaa niille paikoille, jotka se on tuhonnut ja pakottaa katsomaan ihmisiä siellä, ihmisiä, jotka eivät ole hänen alapuolellaan, vaan samalla tasolla, samalla sateesta mutaisella tiellä. Ja lopulta se on tytär, joka tukee isäänsä. Isää, joka pelkää, joka pelkää kuolemaa, joka on vain heikko ihminen…

Lisään vielä jälkikäteen. Tämä on mielestäni se symbolinen taso, jota yritän tavoittaa: Nguyen vie Amerikan Aasiaan, hän pakottaa Amerikan katsomaan silmiin sitä Aasiaa, jonka se on pommeillaan tuhonnut, yläilmoista, taakseen katsomatta. Ja se on tulevaisuus, Amerikan omat lapset, joka pakottaa sen katsomaan.

Hieno novelli. Todella hieno. Viet Thanh Nguyen on nimi, joka kannattaa painaa mieleen. Suomennoksia odotellessa…

“Haven’t they seen tourists before?” Carver said.
“Not like us.” Claire unsealed a pack of Alain Delon cigarettes and lit one. “We’re a mixed bag.”
“They don’t know what to make of us?” Michiko said.
“I’m used to it, but you’re not.”
“Try being a Japanese wife at a Michigan air base in 1973.”
“Touche,” Claire said.
“Try being me in Japan,” Carver said. “Or Thailand.”
“But you could always go home,” Claire said. “There was always a place for you somewhere. But there’s never been a place for me.”

 

(Huomasin nyt jälkeenpäin, että samasta novellista on toinenkin versio, jossa Carver tulee Vietnamiin ja Clairen poikaystävä on vietnamilainen. En lukenut tätä toista versiota sen pitemmälle, joten en tiedä onko siinä muitakin eroja… Sen alustuksessa Ngyuen sanoo Carverin olevan afrikkalaisamerikkalainen, mutta eipä se ihonväri sinänsä kertomuksessa esiin tule, eikä loppujen lopuksi muuta kokonaisuutta – ja totta puhuen minä kyllä luin Carveria valkoisena miehenä).

*Käytän tässä vanhempaa kirjotusmuotoa, kun olen siihen tottunut. Nykyään kirjoitettaisiin Kambodža, miksi, sen voi lukea Wikipediasta.

Helmikuun kieli oli japani

Kuukauden kieli -haasteessa oli helmikuussa japanin vuoro. Kirjallisuusmaana Japani on toinen suosikkini Ranskan ohella, ja olinkin suunnitellut lukevani helmikuussa paljon japanilaista. Vaan kuinkas sitten kävikään? Pääsin kotimaisten kirjastojen ääreen ja siirsin luettavaksi tarkoittamani japanilaisen novelliantologian syrjään. Sen aika tulee myöhemmin, ehkä kuitenkin tänä vuonna.

Sattumaa sen sijaan oli, että kaksi helmikuussa lukemistani kirjoista liittyivät teemoiltaan Japaniin. Pirkko Lindbergin Fukushima ikuisesti on nk. ekologinen matkakirja, jonka tarkoituksena on selvittää, millä lailla Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus on vaikuttanut tavallisten Japanissa asuvien ihmisten elämään. Hyvin kiinnostava kirja. Zinaida Lindénin romaanissa Ennen maanjäristystä Japania tarkastellaan puolestaan maassa asuvan ulkomaalaisen – venäläisen sumopainijan – silmin. Ulkopuolinen tunne kertomuksessa olikin, japanilaisuuteen se ei sumopainista huolimatta sen syvemmin pureudu. Eikä varmaan voisikaan, kun kirjoittaja ei ole japanilainen.

Eilen sitten tarmistauduin ja luin kaksi japanilaista novellia. Tunnelma näissä tosiaan on aivan toinen:

Luin molemmat kertomukset englanninnoksina, Tanizakin novelli tosin löytyisi suomennettunakin nimillä Tatuoija ja Tatuointi kokoelmista Unien silta ja Fantastisia kertomuksia. Tanizakin novelli toimi englanninnoksenakin hyvin, kun taas Akutagawan (amerikan)englanninnos oli valitettavasti aika huono; siinä ei välity lainkaan kielelliset hienoudet, ainoastaan tarina, minkä lisäksi erisnimien kirjoitusvirheet ovat anteeksiantamattomia (sellaista paikkaa kuin Kamagura ei tietääkseni ole, kyseessä lienee Kamakura, Tokion lähellä oleva kaupunki ja yksi Japanin historiallisista pääkaupungeista, minkä lisäksi päähenkilö Chiekon ei pitäisi hypätä välillä Cheikoksi…).

Tatuoija on Tanizakin ensimmäisiä julkaistuja novelleja (1910) ja se teki hänet kuuluisaksi. Kertomus sijoittuu Edo-kauden Tokioon, aikakauteen, jolloin ihmisillä oli aikaa ja rahaa huvitella, käydä kabukiteatterissa ja ilokortteleissa. Tatuoinnitkin olivat suosiossa, niitä ottivat muutkin kuin kantotuolien kantajat ja merimiehet: jopa samurait ja kauppiaat saattoivat tatuoida ihonsa – vaan eivät naiset. Tarinan tatuoija on alansa parhaimpia, hänellä on varaa kieltäytyä työstä jos iho ei miellytä, ja toisaalta asiakkaat antavat hänelle vapaat kädet niin kuvion kuin rahankin suhteen. Mutta tatuoijalla on toinenkin puoli: hän on sadisti, joka nauttii asiakkaalleen tuottamasta kivusta. Miehen ihon tatuoiminen ei kuitenkaan tuota hänelle täyttä tyydytystä, hänen unelmansa on naisen puhtaan ihossa, jonka hän haluaa ottaa omakseen. Sellainen löytyy, kun geishatalon nuori tyttö, jossa hän näkee tämän pimeän puolen, tulee kohdalle. Hän tatuoi tämän selkään mustanlesken, hämähäkin, joka vapauttaa tämän todellisen luonteen kahleista. Samalla tatuoijasta tulee hänen ensimmäinen uhrinsa. Uskomattoman hieno novelli!

Akutagawan A Strange Story on tunnelmaltaan täysin toisenlainen. Se kertoo tarinan miehestä ja vaimosta, jotka sotaväki on erottanut toisistaan, ja jotka ovat yhteydessä toisiinsa mielen voimalla, punahattuisen kantajan kautta. Tarina on kaunis ja kiehtova, mutta valitettavasti amerikanenglannin köyhä ilmaisu kadottaa siitä jotakin oleellista. Tämän lukisin mieluummin hyvänä suomennoksena.

Tällaista. Maaliskuussa onkin sitten puolan vuoro, jälleen yksi kiinnostava kirjallisuusmaa. Saa nähdä, mitä sieltä löytyy.

Luitko sinä helmikuussa jotakin japanilaista?

Haruki Murakami & Seiji Ozawa: Absolutely on Music – Conversations

Ozawa: In Japan we talk about ma in Asian music – the importance of those pauses or empty spaces – but it’s there in Western music, too. You get a musician like Glenn Gould, and he’s doing exactly the same thing. (s. 20–21)

Myönnän heti alkuun, etten tiedä klassisesta musiikista juuri mitään. Kuuntelen sitä toki mielelläni, mutta harvoin osaan nimetä kuuleman perusteella säveltäjää tai edes kappaleen nimeä, vaikka melodian tuntisinkin.

Joten kun silmiini osui Haruki Murakamin ja kapellimestari Seiji Ozawan keskustelukirja Absolutely on Music*, ajattelin että tämä voisi toimia kannustimena oppia aiheesta enemmän. Ja toisaalta, Murakamin kirjathan ovat täynnä viitteitä musiikkin, ehkä nekin voisivat nyt avautua uudella tavalla.

Kunnianhimoinen ajatukseni oli kuunnella kappaleet sitä mukaa kun ne nousevat keskustelussa esiin, mutta niitä tulikin yksi toisensa perään ja toisaalta itse keskustelu (Murakami on erinomainen haastattelija ja pitkän ja kansainvälisen uran tehneellä Ozawalla paljon kerrottavaa) vei mennessään, joten siirryin suosiolla musiikin pariin vasta jälkikäteen. Käy se toki näinkin, sillä kuunneltavaa riittää.

Kirja koostuu kaikkiaan kuudesta vuonna 2011 tehdystä haastattelusta sekä lisämerkinnöistä. Pääosin teemat pysyttelevät musiikin, kuten Brahmsin, Beethovenin ja Gustav Mahlerin parissa, mutta mukaan mahtuu myös kiehtovia anekdootteja musiikkimaailmasta sekä Murakamin pohdintoja musiikin merkityksestä kirjallisuudessa.

Ozawa:  […] [Maestro Karajan would] say, ”Listen to this instrument right here,” and ”Now listen to this instrument right here,” and ”Now listen to this instrument,” and the sound comes together. (29)

Ikäerostaan (Murakami on syntynyt vuonna 1949 ja Ozawa 1935) näillä kahdella miehellä on paljon yhteistä: he ovat molemmat kotoisin Japanista, joskin Ozawa on syntynyt Mantšukuossa, ja he ovat viettäneet suuren osan elämästään Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Molemmat ovat alallaan menestyneitä – ja ahkeria: he heräävät jo neljältä aamulla ja ryhtyvät töihin, Murakami kirjoittamaan ja Ozawa lukemaan partituureja. Ja molemmat luonnollisesti rakastavat musiikkia.

Keskustelu herrojen kesken onkin toisiaan kunnioittavaa, innostunutta ja asiantuntevaa, ja niin siinä kävi, että tällainen täydellinen maallikokin alkoi katsoa ja kuunnella musiikkia uudella tavalla. Kapellimestarihan on muusikko myös, hänen instrumenttinsa on orkesteri. Kirjaa lukiessani aloinkin kiinnittää huomiota kuuntelemieni kappaleiden esittäjiin aivan uudella tavalla, en vain solisteihin vaan myös kapellimestariin ja orkesteriin itseensä. Niissäkin kun on – luonnollisesti – eroja. Ozawa on lisäksi varsin hurmaava ja samalla särmikäs herrasmies, mikä tulee esiin niin hänen tarinoinnissaan kuin konserttitaltioinneissaan, kuten tässä:

Omaan makuuni keskustelu keskittyi ehkä vähän liiankin paljon Yhdysvaltoihin, siitäkin huolimatta että Ozawa oli siellä pitkään kapellimestarina ja paikka tuttu myös Murakamille. Toisaalta oli mielenkiintoista tajuta, miten valtavan kansainvälinen klassisen musiikin maailma onkaan. Erojakin on, soitantatavassa, yleisössä, mieltymyksissä. Näistä Ozawa kertoilee varsin kiehtovasti, onhan hänellä kokemusta niin Amerikasta, Euroopasta kuin Aasiastakin.

Ja kun klassisesta musiikista kerran oli kyse, odotin koko ajan, nousisiko mukaan suomalaisnimiä. Murakami nosti esiin eestiläisen Paavo Järven ja sitten Sibeliuksen, mutta harmikseni saldo jäi siihen. Ozawan repertuaariin Sibelius ei oikeastaan kuulunut (lukuunottamatta mm. Viktoria Mullovan kanssa esitettyä viulukonserttoa, kuuntele täällä),  mutta hänen oppi-isänsä Herbert von Karajan olikin Sibeliuksen suuri ystävä ja käytti tämän sinfonioita myös opetuksessaan.

No, oppi(ni) jatkuu tästä. Kirja toimii hyvänä inspiraationa ja tiedonlähteenä klassisen musiikin maailmaan, nimiä ja kappaleita löytyy runsaasti. Murakami on koonnut omille sivuilleen Spotify-listan kappalaisesta, joista he keskustelevat, minkä lisäksi YouTubesta löytyy lisää. Niin, ja musiikkikaupoista, radiosta, mistä kaikkialta.

Lopuksi mielenkiintoinen pieni huomio: Murakamin kirjoissa ruoalla on iso rooli, ja yleensä se on länsimaista: keitetään pastaa, syödään salaattia ja voileipiä, juodaan olutta ja viskiä. Tässäkin kirjassa ruoka nousee esiin, sillä kun haastattelut tehtiin, oli Ozawa vakavasti sairas ja hänen piti syödä säännöllisesti. Mitäkö he söivät ja joivat? Vihreää teetä, riisikakkuja (oletan että mochiriisikakkuja), onigiri-riisipalloja ja papayaa. Viimeistä lukuun ottamatta siis erittäin japanilaisia herkkuja!

*Kirja löytyy myös Adlibriksen valikoimista, klikkaa tästä kauppaan.

Murakami kirjallisuudesta ja musiikista:

Murakami: No one ever taught me how to write, and I’ve never made a study of writing techniques. So how did I learn to write? From listening to music. And what’s the most important thing in writing? It’s rythm. It has to have an inner rhytmic feel that propels the reader forward. (s. 89)

Ozawa aasialaisen asemasta länsimaisessa musiikkiperinteessä:

Ozawa: […] We Japanese and other Asian people have our own special kind of sorrow. I think it comes from a slightly different place than Jewish sorrow or European sorrow. If you are willing to attempt to understand all of these mentalities, and make informed decisions after you do so, then the music will naturally open up for you.  Which is to say that when an Eastener performs music written by a Westener, it can have its own special meaning. I thing it’s well worth the effort.

[…] I want to think that there is plenty of room for us non-Europeans to cut our way inside. Professor Saito had some very helpful things to tell us in that regard. ”[…] when you go to other countries, you will be able to absorb their traditions. But traditions are not always good. There are both good traditions and bad traditions. You’ll have to learn to distinguish between the two, and when you go to those countries, you should absorb their good traditions. If you can do that, you will find there is a role for you as Japanese, as Asians.” (s. 186–187)

 

Haruki Murakami & Seiji Ozawa: Absolutely on music
alkuperäinen japaninkielinen teos, Ozawa Seiji-san to ongaku ni tsuite, ilmestyi 2011
Vintage International, 2017 (1. englanninkielinen laitos Penguin Random House, 2016)
kääntänyt englanniksi Jay Rubin
293 sivua
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä, jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän
ja vuoden 2017 uutuuskirja.

Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle

”Wind-up bird?” she asked, looking at me with her mouth open.
”What is that?”
”The bird that winds the spring,” I said. ”Every morning. In the treetops. It winds the world’s spring. Creeeak.” (s. 62)

Tänä vuonna olen lukenut kaksi järisyttävää kirjaa. Toinen on Haruki Murakamin Dance, dance, dance ja toinen saman tekijän The Wind-Up Bird Chronicle*. Kumpaakaan ei ole valitettavasti vielä suomeksi saatavilla, joten luin ne englanniksi.

The Wind-Up Bird Chronicle on odottanut hyllyssäni vuodesta 2001. Ostin sen pitkää matkaa silmällä pitäen, mutta sitten tapahtui asioita, joiden takia matka peruuntui ja elämäni otti uuden suunnan. Yritin muutamaan otteeseen tarttua kirjaan, ja vaikka Murakamin teksti tietyllä tavalla veti puoleensa, sen amerikkalaismainen tyyli (siltä se ensin vaikutti) synnytti minussa torjuntareaktion. Kesti yli viisitoista vuotta, että pääsin sen yli – ja onneksi pääsin, sillä sitten aloin päästä kirjaan sisään. Toki tieto siitä, että Murakami tuo mukaan Mantšukuon nukkevaltion ja toisen maailmansodan loppuvaiheet tästä näkökulmasta kannusti jatkamaan, onhan se jotakin, mistä vain vähän tiedän. Kirjaa sivusivat myös Murakami ja psykologi Hayao Kawai keskustelukirjassaan, mikä myös herätti kiinnostukseni.

Mutta kirja oli jotakin aivan muuta kuin odotin tai oletin. Jotakin aivan muuta, kuin mitä olin häneltä tähän mennessä lukenut. Hän luo jälleen kudelman, jossa kaikki linkittyy kaikkeen. Mukana on Murakamille tyypillistä aikalaiskritiikkiä tv:n ja median vaikutuksesta sekä kapitalistisesta yhteiskunnasta, mutta ennen kaikkea kirja käsittelee ihmistä psykofyysisenä kokonaisuutena. Toisin sanoen lihallisena, fyysisesti tuntevana ja samalla mentaalisena olentona, jonka mieli jatkaa siitä, mihin fyysinen ei yllä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Murakami tuo ihmisen fyysisyyden kirjaimellisesti iholle asti. Se on pakottavaa tunnetta lantiossa, joka helpottuu laukeamisella. Se on hikeä käsissä, jotka pitelevät baseball-mailaa, josta on tullut tappoväline. Se on tuskaista kuolemaa ihoa nyljettäessä, sen seuraamista katseella ja pahoinvointia sen edessä. Ja siihen kaikkeen liittyy myös mieli. Se mieli, ajatuksen voima, joka tuntee katseen itsessään, joka tietää miten joku pyytää apua ilman sanoja, ja joka pystyy hirvittäviin rikoksiin ja toisaalta tuhoamaan toisen pelastaakseen muut.

Se on myös kertomus piilovaikuttamisesta, ihmisten manipuloinnista, niin yksilön kuin laajempien massojenkin.

Niin, se tarina. Keskiössä on varsin tavallinen kolmikymppinen mies, Toru Okada, joka on ottanut loparit asianajotoimistosta ja keskittyy kodin hoitamiseen ennen kuin alkaa taas etsiä töitä tosissaan. Vaimo on töissä terveyslehden toimituksessa, ja hänen palkkansa riittää toistaiseksi molempien elättämiseen. Näin sivumennen sanoen erittäin harvinainen järjestelmä japanilaisittain, yleensä se on päinvastoin. Kun pariskunnan kissa katoaa, rauhallinen elämä alkaa saada uusia piirteitä. Toru Okada tapaa 17-vuotiaan tytön tyhjillään olevan, kirouksen alla olevana talon pihalla ja he ystävystyvät. Samoin hän ystävystyy Mantšukuossa palvelleen luutnantti Mamiyan kanssa, joka valottaa sodan mielettömyyttä Japanin miehittämällä alueella ja sittemmin Siperian vankileirillä. Sitten katoaa Okadan vaimo. Tämän veli, Noboru Wataya, on noussut median rakastamaksi julkkispoliitikoksi, ja juuri hän kieltää Toru Okadaa yrittämästä ottaa yhteyttä vaimoonsa ja painostaa häntä avioeroon. Okada ei usko vaimoaan tai tämän veljeä, jota hän hän inhoaa syvästi, ja kyetäkseen ymmärtämään mistä kaikessa on kyse, hän laskeutuu kirotun talon pihalla olevaan tyhjään kaivoon, jonka pimeydessä hän pystyy irrottautumaan fyysisistä häiriötekijöistä ja näkemään asiat selvemmin.

The Wind-Up Bird Chronicle on kirja, josta voisi kirjoittaa vaikka tutkielman, pieni blogikirjoitus on vain raapaisu siihen kaikkeen. Kirjassa on paljon samaa kuin Dance, dance, dancessa ja toisaalta 1Q84:ssa, kuten kuu, vuosi 1984 ja jopa yksi hahmokin, niljakas Ushikawa… Tässä vielä muutama katkelma; muistiinmerkintöjä tästä kirjasta oli yllättävän vaikea tehdä, se on niin monipolvinen kokonaisuus.

Soon the mass media began introduce [Noboru Wataya] as a ”hero for the age.” Two expressions he had coined, ”sexual economics” and ”excretory economics,” became the year’s buzzwords. Newspapers and magazines carried feature sections on him as one of the intellectuals of the new age. I couldn’t believe that anyone who wrote these articles understood what Noboru Wataya was saying in his book. I had my doubts they had even opened it. But such things were no concern to them. Noboru Wataya was young and single and smart enough to write a book that nobody could understand.
It made him famous. (s. 74)

Before dawn, in the bottom of the well, I had a dream. But it was not a dream. It was some kind of something that happened to take the form of a dream. (s. 241)

My body stopped fuctioning, as if a plug had been pulled. A perfect nothingness came over me. (s.250)

Taking the veterinarian with him, the lieutenant went to stand  somewhat apart from the soldiers. ”You’d better watch this,” he said. ”This is another way to die.”
[…] Of course, you can train all you want, but finally what you’re stabbing is a straw doll, not a live human being. It doesn’t bleed or scream or spill its guts on the ground. These soldiers have never actually killed a human being that way. And neither have I.” (s. 516)

Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle
(japaninkielinen alkuteos Nejimaki-dori kuronikuru, 1997)
Random House, 1998
kääntänyt japanista englantiin Jay Rubin
607 sivua
omasta kirjahyllystä

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjan kansi on mielestäsi kaunis, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä ja ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja (Yomiuri-kirjallisuuspalkinto).

Ryûnosuke Akutagawa: Rashômon and other stories

I remember his mumbling: ”My fate is next.” Then he disappeared from the grove. No, I heard someone crying. Untying the rest of my bonds, I listened carefully, and I noticed it was my own crying. (Long silence.)
– Akutagawa: In A Grove

Vuosia sitten lainaisin kirjastosta japanilaisten tarinoiden kokoelman, joista yksi teki vahvan vaikutuksen. Se oli Ryūnosuke Akutagawan novelli Metsikössä (Yabu no naka, 1922), vaikka muitakin suomennoksia taitaa olla. Se oli siinä, ajattelin tuolloin. Kaikki kirjallisuus on kirjoitettu, kaikki yhdistyy tässä novellissa. Oli vaikea lukea mitään sen jälkeen.

Nyt, vuosia myöhemmin, luin samaisen tarinan uudestaan englanniksi, se aloittaa piskuisen novellikokoelman Rashōmon and Other Stories. Olin ehtinyt lukea In A Grove -novellin englanninnoksen kertaalleen aiemminkin ja katsonut siihen ja toiseen Akutagawan novelliin perustuvan, Akira Kurosawan ohjaaman elokuvan Rashōmon. Enää tarina ei tehnyt aivan yhtä voimakasta vaikutusta kuin ensimmäisellä lukukerralla, mutta merkittävä se edelleen on.

Tarina kertoo raiskauksesta ja murhasta lähellä Kiotoa, joista todistuksensa antavat kaikki siihen jollakin tavalla liittyneet: samurain ruumiin löytänyt puunhakkaaja, murhaajan pidättänyt poliisi, matkalaiset nähnyt buddhistimunkki, raiskatun naisen äiti, murhaaja, raiskattu ja kadonnut nainen sekä, meedion välityksellä, murhattu samurai, joka on myös raiskatun naisen mies. Jokainen kertoo tarinansa oman näkökulmansa mukaan ja omaa itseään suojellen. Totuutta ei ole, sitä ei edes etsitä, sillä totuus on jokaisen oman tarinan mukainen.

The prosperity of the city of Kyōto had been rapicly declining, and he had been dismissed by his master, whom he had served for many years, because of this decline. Thus, confined by the rain, he was at a loss to know where to go. And the weather  had not a little to do with his depressed mood.
– Akutagawa: Rashōmon

Kokoelmassa seuraavana on Kurosawan elokuvalle nimensä ja tapahtumapaikkansa antanut Rashōmon (1915). Itsenäisenä tarinana se on itse asiassa aika hyytävä. Mies, samurain entinen palvelija, pysähtyy Rashōmon-portille ja löytää sen ylisiltä ruumiita, jotka on heitetty sinne mätänemään. Vanha nainen kerää ruumiiden hiuksia saadakseen niistä rahaa peruukkien tekijöiltä.

Muut neljä tarinaa, Yam Gruel, The Martyr, Kesa and Morito ja The Dragon, eivät tee yhtä voimakasta vaikutusta kuin kaksi ensimmäistä, mutta ovat joka tapauksessa kauniisti kirjoitettuja ja kertovat kukin omalla tavallaan menneiden aikojen Japanista. Osa niistä on vanhoja tarinoita, joihin Akutagawa on lisännyt omia näkemyksiään, näin olin ymmärtävinäni.

Ryūnosuke Akutagawa (1892–1927) on yksi Japanin merkittävimmistä kirjailijoista, jonka sanotaan uudistaneen erityisesti japanilaista novellikerrontaa. Akutagawa yritti monta kertaa itsemurhaa ja onnistui vihdoin 35-vuotiaana. Hänen nimeään kantava, kaksi kertaa vuodessa jaettava Akutagawa-palkinto myönnetään uuden ja lupaavan kirjoittajan sanomalehdessä tai aikakauslehdessä julkaistulle novellille.

Nipvet-blogissa käynnissä olevaan novellihaasteeseen osallistun suosittelemalla kohtaan ”näkökulma” novellia In A Grove, joka löytyy suomeksi ainakin nimillä Tiheikössä ja Metsän peitossa. Rashōmon puolestaan sopisi kohtaan ”sävy”.

 

Ryūnosuke Akutagawa: Rashōmon and other stories
Kääntänyt englanniksi Takashi Kojima
Tuttle Publishing,  2003 (29. painos; ilmestyi alunperin vuonna 1952)
102 sivua
Omasta kirjahyllystä

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjassa on monta kertojaa, kirjan kansi on mielestäsi kaunis, kirja on inspiroinut muuta taidetta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.