Keiji Nakazawa: Hiroshiman poika 1&2

Luin Hiroshiman (ja Nagasakin) atomipommi-iskujen 75-vuotismuistojuhlan jälkimainingeissa kaksi aiheeseen liittyvää teosta: Editan Morrisin romaanin Hirošiman kukat ja Keiji Nakazawan omaelämäkerrallisen mangasarjakuvan Hiroshiman poika, osat 1 ja 2.

Itse asiassa sarja on huomattavasti pitempi, kaikkiaan kymmenosainen, mutta suomennettu siitä on vain kaksi ensimmäistä. Sääli sinänsä, sillä eihän selvinneiden elämä pommitukseen loppunut, siitä se vasta alkoi. Toisaalta on aika hienoa, että juuri Hiroshiman poika (Hadashi no Gen, suoraan käännettynä Paljasjalka-Gen, alkuperäinen sarja ilmestyi 1973–1985) oli ensimmäinen suomennettu manga, ja se saatiin meille vuonna 1985. Toista osaa, itse pommituksesta kertovaa, jouduttiin tosin odottamaan vuoteen 2006. Olisiko nyt vihdoin loppuosien aika? Kertomus ja sen aihehan eivät vanhene.

Hiroshiman poika on siis autofiktiivinen kertomus, joka perustuu Nakazawan omiin kokemuksiin. Itse asiassa tätä maailmanlaajuiseksi menestykseksi noussutta sarjakuvaa edelsi omaelämäkerrallinen Ore wa mita eli Minä näin, mutta tässä tarinassa Nakazawan alterego on Gen. Kertomus alkaa sodan loppuvaiheista, jolloin Japani on luhistumisen partaalla, mutta uskoa voittoon ylläpidetään armeijan ja lehdistön propagandalla. Genin isä on pasifisti ja yrittää saada muutkin ymmärtämään, että sotimalla ei mitään voiteta, tappaminen on väärin, samoin väärä nationalismi ja nationalistinen, sotapropagandan tuottama rasismi. Se kostautuu koko köyhälle perheelle, jota syrjitään ja pilkataan pettureiksi. Mutta isän mielestä perheen ei pidä taipua, eikä myöskään lasten muuttaa mieltään painostuksen edessä.

Vaikka lapsuus on ollut sodan aikaisessa Japanissa rankka, ruokaa ollut kasvaville lapsille vähän ja pelko aina läsnä – siitä huolimatta, että Hiroshima on säästynyt suuremmilta pommituksilta; Genin äiti tätä huolestuneena ihmettelee, pelkää että heitä odottaa jokin suurempi isku, pelko, joka osoittautuu sitten todeksi – mutta kaikesta huolimatta Gen pikkuveljineen ja sisaruksineen elää onnellista lasten elämää. Isä on ankara, mutta reilu ja rakastava, äiti, viimeisillään raskaana, perheen lämmin turva.

Sarjan ensimmäinen osa päättyy siihen, kun pommi putoaa, toinen alkaa siitä. Nakazawa kuvaa pommituksen kauhut tarkasti ja kiertelemättä. Paineaallon, tulen, ihmiset jotka kulkevat kuin haamut nahka irroneena roikkuen, ihmiset jotka kuolevat käsiin tai jotka ovat kuolleet seisaalleen tai pienokaistaan varjellen, sekä selvinneet, joiden vaatteet paineaalto on riistänyt, jotka ovat menneet mieleltään sekaisin ja jotka pian menettävät hiuksensa, alkavat saada läiskiä vartaloonsa ja kuolevat. Yhtä lailla hän kuvaa kiertelemättä ihmisluonnon epämiellyttäviäkin piirteitä, jotka tulevat katastrofissa esiin: itsekkyyttä ja ilkeyttä, mutta myös surua, epätoivoa sekä vilpitöntä auttamisen halua.

Gen selviää atomipommi-iskusta, häntä sattumalta suojelee koulun muuri, jonka eteen hän on pysähtynyt juttelemaan keski-ikäisen naisen kanssa, joka sen sijaan kuolee. Genin perhe on kotona, vain äiti säästyy, isä, sisko ja pikkuveli jäävät romahtaneen talon alle, eikä pieni koulupoika ja raskaana oleva äiti jaksa nostaa painavia kattoparruja heidän päältään. Ilkeä naapuri, jonka Gen sen sijaan pelastaa, ei tule auttamaan, ja niin loukussa jääneet palavat tulenlieskoihin. Järkytys käynnistää äidin synnytyksen, ja Gen joutuu auttamaan pikkusisarensa maailmaan, sillä kätilöitä ei ole missään, eikä myöskään vanhoja viisaita naisia. Jos oikein muistan, tarina jatkuu myöhemmin niin, ettei tämä pienokainen kuitenkaan selviä, äidiltä ei tule maitoa ja sekä äiti että lapsi ovat saanut aimo annoksen säteilyä. Mutta siihen eivät nämä kaksi osaa siis vielä yllä.

Hiroshiman poika oli rankasta ja järkyttävästäkin aiheestaan huolimatta todella mielenkiintoista luettavaa, oli vaikea laskea kirjaa kädestä. Lapsen näkökulma tuo tarinaan myös huumoria ja iloa, jonka pikkupojat kyllä löytävät sodankin jaloissa. Mutta yhtä lailla se näkyy kertomuksen suoruudessa, ja siinä vääryydessä, mitä sota on. Että miehet (ja nykyään myös naiset) kabineteissaan päättävät tappaa ja tuhota, kehittävät mitä hirveämpiä aseita ja pudottavat ne toisten ihmisten niskaan joutumatta katsomaan aiheuttamaansa hävitystä silmästä silmään, pelkäämättä oman nahkansa puolesta. Kertomuksen sävy on luonnollisesti sodanvastainen. Onko sellaista sodasta selvinnyttä ihmistä olemassakaan, joka ei olisi sodanvastainen?

Pidin enemmän ensimmäisen osan ulkoasusta, tekstaustyypistä ja myös suomennoksesta (vaikka molemmat on suomentanut sama henkilö, Kaija-Leena Ogihara, ehkä kyse on siis toimituksesta?). Toinen osa noudattaa japanilaista tyyliä sikäli, että kirja alkaa länsimaisesta näkökulmasta lopusta, eli sivuja käännellään ”väärään suuntaan”. Ensimmäisessä osassa kirja noudattaa meikäläistä suuntaa, mutta puhekuplat on tietenkin japanilaisessa järjestyksessä, mikä vaatii lukijalta pientä totuttelua ja joustavaa lukutapaa.

Tässä pieni näyte ensin ykkösosasta ja sitten kakkososasta:

Edita Morris: Hirošiman kukat

Mutta mitä on tapahtunut haro-sanille? Hänen silmiensä ilme on muuttunut. Ehkä se johtuu siitä, ettei hän enää ole ihminen, joka näkee ulkopuolelta. Hän on nyt sisäpuolella.

Hiroshiman atomipommi-iskusta on kulunut tänä vuonna 75 vuotta. Yle huomioi sen paremmin kuin vuosiin, julkaisi useamman artikkelin ja yhden yllättävän hyvän videon. Hesari? Naah, nothing. Blogimaailmassakin päivä näytti unohtuneen, paitsi yhdessä: Sheferijm – ajatuksia kirjoista nosti esiin Edita Morrisin Hirošiman kukat, ja päätin saman tien, että nyt on aika se lukea.

Aloitin tosin toisella aiheeseen liittyvällä kertomuksella, nimittäin Keiji Nakazawan mangalla Hiroshiman poika, ja täytyy sanoa että se oli niin voimakas lukukokemus, että Morrisin romaani jäi hiukan valjuksi sen jälkeen. Vaan paikkansa on silläkin kirjallisuuden kentällä, vaikkei se ehkä mitään suurta maailmankirjallisuutta lukuisista käännöksistään huolimatta olekaan.

Hirošiman kukat kertoo atomipomminuhrien (hibakusha) elämästä neljätoista vuotta pommin pudottamisen jälkeen. Päähenkilö on keski-ikäinen nainen, joka asuu sisarensa, miehensä ja lastensa kanssa Hiroshimassa eräänlaista kaksoiselämää: on ulkopuolelle näytettävä tyyni ja pärjäävä ihminen ja toisaalta se sodan varjoissa lopun elämänsä elävä ihminen. Arvet ovat näkyviä tai vaattein peitettävissä, tai kokonaan piilossa kehon ja mielen sisällä. Tämän Morris tuo esiin amerikkalaisnuorukaisen kautta, joka tulee liikematkalle Hiroshimaan ja päätyy naisen alivuokralaiseksi, ja jolle  atomipommin uhrien tarkasti varjelema salaisuus vähitellen valkenee. Yhteiskunnassa kun hibakushat ovat alinta paarialuokkaa: heidän arpensa ja säteilysairautensa pelottavat muita, eivätkä he niin ollen pääse julkisiin kylpylöihin, töihin saati naimisiin, sillä säteilyä saanut nainen on saastunut, ja saattaa synnyttää epämuodostuneita lapsia – mikä toki onkin totta. Sairauksien puhkeaminen ja sen pelko vuosia atomipommituksen jälkeen on sekin taakka, jota hibakushat joutuvat kantamaan.

Hirošiman kukat ilmestyi vuonna 1959, jolloin aihe lienee ollut edelleen aikamoinen tabu. Ja kun kohdeyleisö on ollut pääosin amerikkalaista, on kirjoittaja sanoissaan varovainen sikäli, että pommi ”putoaa”, ja ainoa tarinassa esiintyvä amerikkalainen on mieleltään  ja käytökseltään  jalo. Sodan kauhut, sen aiheuttama kärsimys ja potilaitten vammat on kuitenkin kerrottu yllättävänkin suoraan, kuten seuraavassa sitaatissa:

”’Tässä vuoteessa makaava poika – silmäluomien kutistumien atomiräjähdyksessä.’ Tohtori Domoto alkaa jälleen selittää englanniksi. ’Neljätoista vuotta nukkunut silmät auki – tai ei nukkunut ollenkaan. Molemmat korvalehdet poissa. Suu – no niin, voitte itse nähdä, miten suulle on käynyt…'”,

tai kuten tässä:

”Aivan oikein! Enemmän kobolttisäteitä, enemmän epämuodostumia. Viikon kuluttua kalalle kasvaa kaksi päätä, neljä silmää. Samoin voi tapahtua ihmislapselle ennen syntymää – jos äiti saa säteilyä – tai tuon lapsen lapselle vielä todennäköisemin. Mutaatiot saattavat ehkä jättää väliin yhden sukupolven. Säteilylle alttiiksi joutunut ihminen ei voi koskaan tietää, etteivät hänen lapsenlapsenlapsensa ole sen näköisiä kuin – kuin tuo kauhukala.”

Kaikkiaan lukukokemus oli, näin jälkikäteen arvioituna, yllättävä. Toisaalta kertomus oli likipitäen naiivi ja herttainen, siitä tuli hetkittäin mieleen Hilja Valtonen, vaikken Valtosta ole edes lukenut, mutta siis mielikuvana. Mitään ihmismielen tutkiskelua Morris ei tarjoa. Toisaalta kirja jätti kuitenkin yllättävän voimakkaan jäljen. Ehkä siksi Hirošiman kukat onkin niittänyt mainetta ympäri maailmaa, kirja on käännetty 39:lle kielelle. Kyllä se lukea kannattaa. Ehdottomasti.

”Lapsi on rakastunut. Hän on okay.”

Nyökkään ja yritän pakottaa itseni uskomaan, että hän on oikeassa. Mutta tiedän, että asia on toisin. Kukaan ”lapsi”, joka on kokenut saman kuin Ohatsu, ei voi olla ”okay”. Sitä en kuitenkaan aio sanoa haro-sanille.

Edita Morris on hänkin aika mielenkiintoinen tuttavuus. Hän syntyi ja kasvoi Ruotsissa, missä hän myös tapasi tulevan miehensä, rikkaan amerikkalaisen toimittaja-kirjailija Ira Morrisin. Molemmat toimivat aktiivisesti ydinaseita vastaan ja maailmanrauhan puolesta, ja Hirošiman kukat perustuu Morrisin pojan, Ivan Morrisin kertomuksiin Hiroshimasta, missä hän oli palvellut Yhdysvaltain armeijan leivissä tiedustelijana. Myöhemmin Edita Morris perusti Hiroshimaan lepokodin atomipommiuhreille sekä Hiroshima-säätiön, jonka on tarkoitus edistää maailmanrauhaa ja sovinnon tekemistä.

Edita Morris: Hirošiman kukat
englanninkielinen alkuteos The Flowers of Hiroshima, 1959
suomentanut Juha Jaskari
WSOY, 1980 (4. painos)
170 sivua

George Takei: They Called Us Enemy

In California at that time, the single most popular political position was ’lock up the japs.’ […] The attorney general, Earl Warren, decided to get in front of that issue. He wanted to run for governor… and would do anything to get that office.

Ihan ensimmäiseksi täytyy kiittää kahta kirjabloggaajaa, että ylipäänsä sain kuulla tämän George Takein omaelämäkerrallisen sarjakuva-albumin They Called Us Enemy olemassaolosta – ja toiseksi pääkaupunkiseudun kirjastoverkostoa, josta hakusanalla sen e-kirjana löysin, se nimittäin ei ole sarjakuvien vaan elämäkertojen joukossa.

Olin tietoinen amerikanjapanilaisten eristämisestä internointileireille Yhdysvalloissa toisen maailmansodan aikana, mutta paljon muuta en niistä tiennytkään. Siksi myöhemmin näyttelijänä ja Star Trekin Hikaru Suluna tunnetun amerikanjapanilaisen George Takein lapsuusmuistot tältä ajalta olivat todella mielenkiintoista luettavaa. Tarina on siis Takein, kuvitus niin ikään amerikanjapanilaisen Harmony Beckerin, minkä lisäksi tekijätiimiin kuuluvat Justin Eisinger ja Steven Scott.

George Takei oli viisivuotias, kun Pearl Harborin iskun jälkeen Yhdysvallat julisti Japanille sodan ja samalla kaikki Yhdysvalloissa asuvat japanilaiset vihollisiksi – nekin, jotka olivat maassa syntyneet, kuten George Takein äiti. Hänen isänsä taas oli muuttanut Yhdysvaltoihin teini-ikäisenä, mutta kansalaisuutta hän ei kuitenkaan voinut saada, sillä sitä ei tuolloin myönnetty aasialaisille. Vuonna 1942 presidentti Rooseveltin käskystä kaikki japanilaistaustaiset, siis noin 120 000 ihmistä vauvasta vaariin koottiin internointileireille maan länsiosiin. Perheet menettivät niin kotinsa kuin työnsäkin, vain muutaman matkalaukun sai ottaa mukaan, kun sotilaat tulivat hakemaan.

– Takekuma Norman Takei? – Yes. – Under Executive Order 9066, you are instructed to leave your home immediately.

George Takei kertoo tarinansa lapsen näkökulmasta mutta aikuisen kokemuksella ja taustatiedoilla. Internointihistoria on Yhdysvalloissa yhä tabu, mutta Takein isä kertoi tapahtumista avoimesti, kun poika alkoi niistä nuorukaisena perheillallistenjälkeen  kysellä.

Toki hän muistaa paljon itsekin, kuten tunnelmat, äidin kyyneleet, jännittävät junamatkat, ensimmäiset viikot hevostalliin sijoitettuna, japanilaisen avuliaisuuden ja järjestelmällisyyden leireillä, piikkilanka-aidat jotka pitivät heitä vankeina mutta samalla suojelivat, pahan ruoan, vartijoiden kiusaamisen, joulut, hetkellisen vapauden tunteen kun Takein perhe pääsi jeepillä päiväretkelle leirin ulkopuolelle. Ja ne hyvät ihmiset: miehen, joka toi kirjoja leiriin ja vei sairastuneen koiran lääkäriin sekä lakimiehen, joka työskenteli puolustaakseen internoitujen oikeuksia ja käytännössä pelasti Takein äidin maasta karkotukselta.

Jälkikäteen hän alkoi tietenkin nähdä koko kuvan tapahtumista, politiikan, vanhempiensa vaikeat ratkaisut ja paineet, tapahtumien epäoikeudenmukaisuuden. Hän kieltää olevansa katkera, sillä maa antoi hänelle myös paljon, kuten uran Hollywoodissa, mutta ei hän historiaa unohtanut ole, ja sen hän omalta osaltaan haluaa tässä kertoa.

Täytyy sanoa, että oli monella tapaa silmiä avaava teos, joka toimii hienosti juurikin sarjakuvan muodossa. Harmony Beckerin kuvitustyyli lainaa paljon japanilaisesta gekigasta, vaikka onkin selvästi länsimainen. Tarina jatkuu toki näyttelijäuraan ja Star Trekiin, aina vanhoille päiville saakka, jolloin Takei alkaa tarinaansa kertoa. Esimakua siitä saa tästä videoklipistä, joka on nauhoitettu Kioton Ted Talk -tapahtumassa vuonna 2014:

 

Tässä vielä muutama otos albumista itsestään:

”All imprisoned – driven to outrage by a government’s hysteria… Nearly half of them were kids like us.”

Tieto Hiroshiman ja Nagasakin pommituksista kulkeutuu radion välityksellä leiriin. Monilla, myös Takein perheellä, oli tuhotuissa kaupungeissa läheisiä.

 

Takei alkoi etsiä tietoa tapahtumista opiskelija-aikoinaan.

Rooli Star Trekissä tuntui ihmeeltä. Tässä tulee pieni vihje siitä, mitä se rodullistaminen on Yhdysvalloissa, Takein sanoin: ”Hollywood and television had a long history of unflattering stereotypical depictions of Asian men as buffoons, menials or menaces…

Sōseki Natsume: Botchan

But never would I be beaten however hard pressed I might be. It is all the fault of my being honest. Yet if honesty could not be the final victor, what else could, I wonder?

Joitakin kirjoja lukee pitkään ja hartaudella. Syy voi olla kirjan pituudessa, pitkäveteisyydessä, kielessä tai siinä, ettei halua tarinan päättyvän.

Sōseki Natsumen* Botchan kuuluu tähän kategoriaan. Kirjalla ei sinänsä ole hirveästi pituutta, se on alle 200-sivuinen, mutta luin sitä yli kuukauden. Miksi? Koska sen englanninkielinen käännös vuodelta 1922 on niin vanhahtava ja koukeroinen, että ilo lukea kääntyi melkein pakkopullaksi. Ehkä siinä paistaa läpi se, että kääntäjä ei käännä omaan äidinkieleensä vaan omasta äidinkielestään. Kieli on varmasti pilkulleen oikeaoppista, mutta sujuvaa se ei valitettavasti ole.

Harmi sinänsä, sillä kyseessä on klassikko, joka kuuluu kaikkien japanilaislasten koululukemistoon. Vähän samaan tapaan kuin meillä luetaan Seitsemää veljestä, Japanissa luetaan Botchania. Tämä olikin se suurin syy, miksi kirjaan tartuin.

Botchan kertoo varakkaasta tokiolaisperheestä lähtöisin olevasta nuorestaherrasta (botchan, englanniksi ”young master”), joka on vanhempiensa hyljeksimä mutta iäkkään lastenhoitajansa Kiyon suuresti rakastama. Luonteeltaan tämä botchan on oikeamielinen ja rehellinen mutta samalla naiivi, kiivas ja hiukan yksinkertainen. Mutta ei niin yksinkertainen, etteikö hän lähtisi vanhempiena kuoleman jälkeen opiskelemaan matematiikkaa ja algebraa, minkä myötä hän päätyy opettajaksi kaukaiselle Shikokun saarelle poikakouluun. Ajankohta on viime vuosisadan vaihde tai varhainen 1900-luku.

Ajankuvana Botchan onkin kiehtovaa. Poikakoulussa botchan joutuu paitsi koulupoikien kiusanteon kohteeksi, myös todistamaan koulun opettajien välisiä hierarkia- ja valtataisteluita. Sōseki kuvaa ihmisluonteen piirteitä, niin hyviä kuin huonojakin, suorasukaisen tyylikkäästi ja huumorin värittämänä. Mielenkiintoista on sekin, että koulun opettajat ovat pikkuisen päälle parikymppisiä, vain vähän vanhempia kuin oppilaansa.

Botchan on  Sōseki Natsumen varhaisempaa tuotantoa, myöhemmässä on aika erilainen kaiku. Olen aiemmin yrittänyt lukea hänen merkkiteostaan I am a cat (Wagahai wa neko de aru), mutta en pääse siinä eteenpäin, kun taas myöhempää tuotantoa oleva And Then (Sorekara) teki suuren vaikutuksen. Palannen siis Sōsekiin vastakin, vaikka tämä Botchan ei lemppareihini noussutkaan. Suomeksi häneltä on ilmestynyt vain yksi teos, Kokoro, joka on minulla vielä lukematta.

Huomasin nyt, että Botchanin tarinasta on innoitusta saanut myös mangaka Jirô Taniguchi, jonka teos Botchan no jidai eli Botchanin aikaan on ilmestynyt ranskaksi. Siihen minä mieluusti tutustuisinkin.

* tai japanilaisittain Natsume Sōsekin, kumpiakin käytetään, sukunimi on siis Natsume; jostain syystä, en tiedä miksi, Natsumesta usein puhutaan myös pelkästään Sōsekina. **Jäin tätä tutkimaan kommenttikeskustelun jälkeen ja niin se taitaa olla, että Sōseki-nimeä käytetään sellaisenaan koska se on hänen taiteilijanimensä, Kinnosukena kun hän syntynyt on ja Sōsekina kirjansa kirjoittanut. *** No minäpä lopulta kysyin asiaa japanilaiselta henkilöltä, ja hän vahvisti että (pelkän) Natsumen sijaan käytetään nimeä Sōseki, koska se on niin epätavallinen, ei sekoitu kehenkään muuhun. Korjasin nyt nuo muodot oikein tekstiinikin… Kiitos Iida huomautuksesta, joka tähän selvittelyyn johti!

Sōseki Natsume: Botchan
japaninkielinen alkuteos Botchan, 1906
kääntänyt englanniksi Umeji Sasaki
Tuttle Publishing, 1968 (tämä painos 2013)
192 sivua
ostettu kirjakaupasta ulkomailta

Helmet-haasteeseen tästä tulee merkintä kohtaan 29. Kirjassa nähdään unia.

Seichō Matsumoto: A Quiet Place

What Tsuneo Asai had in common with all other non-career-track civil servants who had fought their way up their positions was a fierce sense of pride, and loyalty to his own ministry, where he would do anything to hold on to his job. Now that his position was threatened, a powerful instinct for self-preservation kicked in. And that was the motive for what happened next.

Loppuvuoden ”uudeksi ja odottamatomaksi” lukemiseksi valikoitui lopulta japanilaisen dekkaristin Seichō Matsumoton vastikään englanniksi käännetty A Quiet Place (alkup. Kikanakatta bashō, 1975). Ja niinhän siinä kävi, että siirsin muut lukupinossani odottavat kirjat jälleen syrjään ja tartuin Matsumotoon samantien.

Seichō Matsumoto (1909–1992) tunnetaan Japanissa rikoskirjallisuuden uudistajana ja hyvin tuotteliaana kirjoittajana: hän aloitti kirjailijan uransa vasta 42-vuotiaana, mutta jätti jälkeensä liki viidensadan teoksen perinnön. Suomeksi Matsumotolta on ilmestynyt vain hänen pääteoksensa Junaongelma (Sapo-sarja, 1973), mm. englanniksi, ranskaksi ja espanjaksi vähän enemmän. Mutta kaiken kaikkiaan käännöksiä on vähän. Siksi tämä uusi englanninnos alkoi kiinnostaa.

A Quiet Place kertoo maa- ja metsätalousministeriön alemmasta virkamiehestä Tsuneo Asaista, jonka elämän päätarkoituksena on nousta uraportailla ylöspäin. Hän on valmis tekemään sen hyväksi mitä tahansa, eikä edes hänen nuoren vaimonsa yllättävä kuolema horjuta hänen työminäänsä. Henkilökohtaisella puolella tilanne on eri: ei välttämättä syvän rakkauden, vaan petoksen vuoksi, joka hänelle alkaa selvitä.

Mutta se, mikä on oikeastaan juontakin mielenkiintoisempaa, on ihmisen mieli ja miten Matsumoto sitä tutkailee: se, miten rikokseen päädytään ja toisaalta, miten rikollinen ei pääse tekoaan pakoon vaikka miten yrittää: se seuraa häntä kaikkialle ja kääntyy häntä vastaan, vaikka hän toimisi miten loogisesti hävittääkseen kaikki johtolangat. Psykologinen trilleri, voitaisiin siis tiivistää.

Noin muuten sitä tiivistystä olisi välillä vähän kaivannutkin, keskivaiheilla tarina tuntuu kulkevan paikoillaan ja tyyliksi muodostuu asioiden ja tapahtumien kertaaminen, kunnes tarina saa vihdoin (yli puolivälin jälkeen!) uuden käänteen ja sitä myötä selityksensä. Suvantovaiheitten yli kantavat onneksi kertomuksen muut teemat, kuten japanilaisiin hautajaismenoihin liittyvät muotoseikat sekä virkamiesten ja maatalousliittojen väliset yhteydet, siis kaikki se, mikä tapahtuu rivien välissä ja kulisseissa, ja mikä sinänsä onkin kyllä varsin valaisevaa.

Kirjan on kääntänyt britti, minkä panin merkille mielissäni. Mielissäni siksi, että japanilaista kirjallisuutta yleensä kääntävät amerikkalaiset tuppaavat briljanteeraamaan sivistyssanoilla tai heittäytyvän täysin bronxilaisiksi, mikä ainakin särähtää minun korvaani ja kuulostaa lähinnä taituroinnilta ja itsekorostukselta ja häiritsee lukukokemusta. Nuori brittikääntäjä taasen keskittyy tarinaan itseensä ja (kenties) luokkayhteiskunnan kasvattina tavoittaa japanilaiset kohteliaisuusfraasit aika luontevasti. Tässä pieni ote tilanteesta, jossa Asai vierailee vaimoaan auttaneen naisen luona hautajaisten jälkeen ja ojentaa tälle kiitoksena vastarahalahjan, kuten tapana on:

”You really didn’t need to do that,” she said, hurriedly pushing the envelope back towards Asai.
”No, we insist. It’s an expression of our regret. We feel terrible for all the inconvenience you’ve suffered. Please accept this small gift.”
Miyako joined him in a deep bow, but the shopkeeper was unmoved.
”No, truly. I only did what anyone would have done. But I couldn’t save her. I wish things had turned out differently. It was so tragic.”
”No, really, it’s no more than what we owe you. We realize that you had to shut up shop that day while you dealt with my sister and waited for the car to come.”
”No, no. I’m really not all that busy here. I only had to draw the curtains at the for for a couple of hours. It didn’t have that much effect on business at all.
It suddenly seemed to occur to her that she wasn’t being polite.
”I’m sorry to keep you standing all this time. My shop is only small, but […]”

Tai tämä yksinkertainen sananvaihto pääjohtajan ja hänen alaisensa eli Asain kesken koskien Asain vaimon kuolemaa:

”Once again, I’m so sorry for your unexpected tragedy.”
”I’m ever so grateful that you took so much trouble to pay your respects.”

Juu, ei tapahtuisi koskaan suomalaisessa firmassa…

Muutama sana vielä kirjan ulkoasusta. Menin lankaan. Ostin kirjan paitsi kiinnostuksesta Matsumotoa kohtaan, myös sen kauniin kannen innoittamana. Mutta sepä on pelkkää bluffia. Tarinassa ei ole mitään, ei yhtikäs mitään mikä viittaisi tuohon kanteen valittuun kuvaan. Se on vain eksotiikkaa, napattu jostain japanilaista vanhaa kaupunkia edustava kuva, jollaisesta ei ole edes puhe koko kirjassa. Kansi on siis kuin klikkiotsikko, se kiinnittää huomion, mutta lukija kokee tulleensa huijatuksi.

Toinen harmistus on kirjan koko: tässä on käytetty halpaa ja paksuhkoa paperia, jotta saataisiin kirjasta paksumpi ja sitä myöten hilattua hintaa ylös. Monta, hyvin monta kertaa käänsin sivua edestakas varmistaakseni, ettei mennyt kaksi sivua kerralla, sen verran paksut ovat sivut. Ah, welcome to the world of capitalism…

Ja näistä valituksistani huolimatta tärkeintä on, että jälleen on saatu uusi japanilainen kirja käännettyä. Odotan jatkoa.

Seichō Matsumoto: A Quiet Place
japaninkielinen alkuteos Kikanakatta bashō, 1975
kääntänyt englanniksi Louise Heal Kawai
235 sivua
Bitter Lemon Press, 2016
ostettu ulkomaisesta kirjakaupasta

Sarjakuvahaasteen (lyhykäinen) koonti

Hurja Hassu Lukija -blogissa käynnistyi vuoden alussa sarjakuvahaaste, joka päättyy nyt marraskuun lopulla. Ensin ajattelin, että tämä jää minulta tällä kertaa väliin, mutta kesällä innostuinkin lukemaan sarjakuvia e-kirjoina ja sitten menin ja ostin pari albumia ihan perinteisenä printtinäkin (vaikka lopulta ehdin lukea niistä vain toisen, olivat niin paksuja ja ranskaksi, seliseli…). Saldoni jäi vaatimattomaksi, mutta ajattelin siitä huolimatta listata lukemani albumit, hyviä kun olivat jokainen.

Nämä seuraavat albumit ehdin lukea kevään ja kesän aikana:

Hugo Pratt: Corto Maltese etelämerellä eli Suolaisen meren balladi. Corto Maltese on eurooppalaisen sarjakuvan kulttikamaa, mutta suomennoksia niistä näyttää tulleen vasta 80-luvulta alkaen ja senkin jälkeen hyvin vähitellen. Jäivät siis lapsuudessa lukematta ja sitten kokonaan. Nyt pääsin korjaamaan tämän puutteen ja aloitin tuosta Suolaisen meren balladista. Aivan ensimmäiseksi yllätyin todella kauniista ja maalauksellisesta piirrostyylistä. Olisin voinut vain katsella kuvia. Itse tarina ei vetänyt ihan samalla tavalla puoleensa, juoni oli aika ennalta arvattava ja hahmot, etenkin naiset, kliseisiä. Eipä silti, voisin minä Corto Maltesen pariin jatkossakin palata. Niin, ja sain samalla uuden merkinnän hitaasti etenevään Le Monden vuosisadan 100 kirjaa -haastelistaanikin. Bloggaus jäi tekemättä, kun palautin albumin ja unohdin ottaa kuvia.

Étienne Davodeau: Lulu Anew. Kirjaston englanninkielisten e-sarjisten joukosta löysin omani, ranskalaisen Étienne Davodeaun kaksi sarjakuvaa. Ihastuin ikihyväksi ensin Luluun, sen hyvin kauniiseen piirrostyyliin ja myös tarinaan. Tällaista haluan lukea enemmänkin.

(Valitettavasti e-kirjaston 117 sarjiksen joukosta en löytänyt mitään muuta mielenkiintoista luettavaa. Ei sukkahousumiehiä minulle, kiitos, eikä isosilmäisiä mangahahmoja. Yritin jotain amerikkalaista sotajuttuakin, mutta amerikkalainen kertomatapa ja piirrostyyli ei vaan nappaa vaikka miten yrittäisin.)

Étienne Davodeau: The Initiates: A comic artist and a wine artisan exchange jobs. Jatkoin Lulun jälkeen Davodeaun dokkarimaisemmalla albumilla, jossa Davodeau ja viinintekijä tutustuttavat toisensa omaan ammattiinsa. Aivan kerta kaikkiaan mahtava albumi ja konsepti! Luin tämänkin e-kirjana ja englanniksi käännettynä, mutta kävin hypistelemässä sarjista ranskalaisessa kirjakaupassa. Ai kun teki mieli ostaa omaksi… Mutta luulen, että palaan Davodeauhon kyllä toisten sarjisten myötä. Ranskan lähihistoriaakin oli tarjolla, se (veritahra hörökorvaisen de Gaullen rinnassa) kiinnosti kovasti. Suomennettuna ei ole vielä valitettavasti yhtään mitään, mutta toivottavasti tulevaisuudessa kyllä. (Heh, minusta tuli kertaheitolla täysverinen fani, kuten rivien välistä voinee lukea…)

Jirô Taniguchi: Le journal de mon père. Davodeau luetteli valtavat määrät sarjakuvantekijöitä tuossa edellä mainitussa albumissaan, mutta ei yhtään japanilaista. Olen kuitenkin varma, että hän on saanut vaikutteita Jirô Taniguchilta(kin), joka on Ranskassa hyvin suosittu. Joten nyt päätin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, opiskella ranskaa ja tutustua samalla Taniguchiin. Ostin kaksi albumia, ja maksoin niistä hulppeat viisikymppiä, mitä en yleensä koskaan tee. En katunut. Taniguchi on todella kiehtova sarjakuvantekijä. Sekä tarina että kuvat tekivät vaikutuksen, tarina oli surullinen, itkeä pillitin kuin pikkutyttö (taisin olla kesällä aika väsynytkin, on ollut monivaiheinen vuosi takana). Bloggaamaan en ole ehtinyt, mutta palaan aiheeseen varmasti vielä. Ainakin siinä vaiheessa, kun luen sen toisen albumin, joka on paksumpi kuin tämä. Järkäleitä molemmat. Taniguchiltakaan ei ole suomennettu vielä mitään, toivottavasti tämä puute jossain vaiheessa korjataan.

Näiden lisäksi luin kaksi netistä löytämääni suomalaista sarjakuvanovellia Helmet-haastetta varten. Ne olivat ihan kivoja, mutteivät jättäneet sen kummempaa muistijälkeä, joten ei niistä sen enempää.

Eli summa summarum, saldoni oli neljä paksua sarjakuva-albumia + 2 sarjakuvanovellia, eli näillä vaatimattomilla tuloksilla pääsin haasteessa Jaska Jokuseksi (3-5 luettua sarjakuvaa) tai Fingerporiksi (6-8 luettua sarjakuvaa), mutta taidan pitäytyä ihan vaan jaskana.

Kiitän haasteesta ja vastaanotan seuraavankin, jos tälle jatkoa tulee!

Helmikuun kieli oli japani

Kuukauden kieli -haasteessa oli helmikuussa japanin vuoro. Kirjallisuusmaana Japani on toinen suosikkini Ranskan ohella, ja olinkin suunnitellut lukevani helmikuussa paljon japanilaista. Vaan kuinkas sitten kävikään? Pääsin kotimaisten kirjastojen ääreen ja siirsin luettavaksi tarkoittamani japanilaisen novelliantologian syrjään. Sen aika tulee myöhemmin, ehkä kuitenkin tänä vuonna.

Sattumaa sen sijaan oli, että kaksi helmikuussa lukemistani kirjoista liittyivät teemoiltaan Japaniin. Pirkko Lindbergin Fukushima ikuisesti on nk. ekologinen matkakirja, jonka tarkoituksena on selvittää, millä lailla Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus on vaikuttanut tavallisten Japanissa asuvien ihmisten elämään. Hyvin kiinnostava kirja. Zinaida Lindénin romaanissa Ennen maanjäristystä Japania tarkastellaan puolestaan maassa asuvan ulkomaalaisen – venäläisen sumopainijan – silmin. Ulkopuolinen tunne kertomuksessa olikin, japanilaisuuteen se ei sumopainista huolimatta sen syvemmin pureudu. Eikä varmaan voisikaan, kun kirjoittaja ei ole japanilainen.

Eilen sitten tarmistauduin ja luin kaksi japanilaista novellia. Tunnelma näissä tosiaan on aivan toinen:

• Jun’ichirō Tanizaki: The Tattooer
• Ryūnosuke Akutagawa: A Strange Story

Luin molemmat kertomukset englanninnoksina, Tanizakin novelli tosin löytyisi suomennettunakin nimillä Tatuoija ja Tatuointi kokoelmista Unien silta ja Fantastisia kertomuksia. Tanizakin novelli toimi englanninnoksenakin hyvin, kun taas Akutagawan (amerikan)englanninnos oli valitettavasti aika huono; siinä ei välity lainkaan kielelliset hienoudet, ainoastaan tarina, minkä lisäksi erisnimien kirjoitusvirheet ovat anteeksiantamattomia (sellaista paikkaa kuin Kamagura ei tietääkseni ole, kyseessä lienee Kamakura, Tokion lähellä oleva kaupunki ja yksi Japanin historiallisista pääkaupungeista, minkä lisäksi päähenkilö Chiekon ei pitäisi hypätä välillä Cheikoksi…).

Tatuoija on Tanizakin ensimmäisiä julkaistuja novelleja (1910) ja se teki hänet kuuluisaksi. Kertomus sijoittuu Edo-kauden Tokioon, aikakauteen, jolloin ihmisillä oli aikaa ja rahaa huvitella, käydä kabukiteatterissa ja ilokortteleissa. Tatuoinnitkin olivat suosiossa, niitä ottivat muutkin kuin kantotuolien kantajat ja merimiehet: jopa samurait ja kauppiaat saattoivat tatuoida ihonsa – vaan eivät naiset. Tarinan tatuoija on alansa parhaimpia, hänellä on varaa kieltäytyä työstä jos iho ei miellytä, ja toisaalta asiakkaat antavat hänelle vapaat kädet niin kuvion kuin rahankin suhteen. Mutta tatuoijalla on toinenkin puoli: hän on sadisti, joka nauttii asiakkaalleen tuottamasta kivusta. Miehen ihon tatuoiminen ei kuitenkaan tuota hänelle täyttä tyydytystä, hänen unelmansa on naisen puhtaan ihossa, jonka hän haluaa ottaa omakseen. Sellainen löytyy, kun geishatalon nuori tyttö, jossa hän näkee tämän pimeän puolen, tulee kohdalle. Hän tatuoi tämän selkään mustanlesken, hämähäkin, joka vapauttaa tämän todellisen luonteen kahleista. Samalla tatuoijasta tulee hänen ensimmäinen uhrinsa. Uskomattoman hieno novelli!

Akutagawan A Strange Story on tunnelmaltaan täysin toisenlainen. Se kertoo tarinan miehestä ja vaimosta, jotka sotaväki on erottanut toisistaan, ja jotka ovat yhteydessä toisiinsa mielen voimalla, punahattuisen kantajan kautta. Tarina on kaunis ja kiehtova, mutta valitettavasti amerikanenglannin köyhä ilmaisu kadottaa siitä jotakin oleellista. Tämän lukisin mieluummin hyvänä suomennoksena.

Tällaista. Maaliskuussa onkin sitten puolan vuoro, jälleen yksi kiinnostava kirjallisuusmaa. Saa nähdä, mitä sieltä löytyy.

Luitko sinä helmikuussa jotakin japanilaista?

Haruki Murakami & Seiji Ozawa: Absolutely on Music – Conversations

Ozawa: In Japan we talk about ma in Asian music – the importance of those pauses or empty spaces – but it’s there in Western music, too. You get a musician like Glenn Gould, and he’s doing exactly the same thing. (s. 20–21)

Myönnän heti alkuun, etten tiedä klassisesta musiikista juuri mitään. Kuuntelen sitä toki mielelläni, mutta harvoin osaan nimetä kuuleman perusteella säveltäjää tai edes kappaleen nimeä, vaikka melodian tuntisinkin.

Joten kun silmiini osui Haruki Murakamin ja kapellimestari Seiji Ozawan keskustelukirja Absolutely on Music*, ajattelin että tämä voisi toimia kannustimena oppia aiheesta enemmän. Ja toisaalta, Murakamin kirjathan ovat täynnä viitteitä musiikkin, ehkä nekin voisivat nyt avautua uudella tavalla.

Kunnianhimoinen ajatukseni oli kuunnella kappaleet sitä mukaa kun ne nousevat keskustelussa esiin, mutta niitä tulikin yksi toisensa perään ja toisaalta itse keskustelu (Murakami on erinomainen haastattelija ja pitkän ja kansainvälisen uran tehneellä Ozawalla paljon kerrottavaa) vei mennessään, joten siirryin suosiolla musiikin pariin vasta jälkikäteen. Käy se toki näinkin, sillä kuunneltavaa riittää.

Kirja koostuu kaikkiaan kuudesta vuonna 2011 tehdystä haastattelusta sekä lisämerkinnöistä. Pääosin teemat pysyttelevät musiikin, kuten Brahmsin, Beethovenin ja Gustav Mahlerin parissa, mutta mukaan mahtuu myös kiehtovia anekdootteja musiikkimaailmasta sekä Murakamin pohdintoja musiikin merkityksestä kirjallisuudessa.

Ozawa:  […] [Maestro Karajan would] say, ”Listen to this instrument right here,” and ”Now listen to this instrument right here,” and ”Now listen to this instrument,” and the sound comes together. (29)

Ikäerostaan (Murakami on syntynyt vuonna 1949 ja Ozawa 1935) näillä kahdella miehellä on paljon yhteistä: he ovat molemmat kotoisin Japanista, joskin Ozawa on syntynyt Mantšukuossa, ja he ovat viettäneet suuren osan elämästään Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Molemmat ovat alallaan menestyneitä – ja ahkeria: he heräävät jo neljältä aamulla ja ryhtyvät töihin, Murakami kirjoittamaan ja Ozawa lukemaan partituureja. Ja molemmat luonnollisesti rakastavat musiikkia.

Keskustelu herrojen kesken onkin toisiaan kunnioittavaa, innostunutta ja asiantuntevaa, ja niin siinä kävi, että tällainen täydellinen maallikokin alkoi katsoa ja kuunnella musiikkia uudella tavalla. Kapellimestarihan on muusikko myös, hänen instrumenttinsa on orkesteri. Kirjaa lukiessani aloinkin kiinnittää huomiota kuuntelemieni kappaleiden esittäjiin aivan uudella tavalla, en vain solisteihin vaan myös kapellimestariin ja orkesteriin itseensä. Niissäkin kun on – luonnollisesti – eroja. Ozawa on lisäksi varsin hurmaava ja samalla särmikäs herrasmies, mikä tulee esiin niin hänen tarinoinnissaan kuin konserttitaltioinneissaan, kuten tässä:

Omaan makuuni keskustelu keskittyi ehkä vähän liiankin paljon Yhdysvaltoihin, siitäkin huolimatta että Ozawa oli siellä pitkään kapellimestarina ja paikka tuttu myös Murakamille. Toisaalta oli mielenkiintoista tajuta, miten valtavan kansainvälinen klassisen musiikin maailma onkaan. Erojakin on, soitantatavassa, yleisössä, mieltymyksissä. Näistä Ozawa kertoilee varsin kiehtovasti, onhan hänellä kokemusta niin Amerikasta, Euroopasta kuin Aasiastakin.

Ja kun klassisesta musiikista kerran oli kyse, odotin koko ajan, nousisiko mukaan suomalaisnimiä. Murakami nosti esiin eestiläisen Paavo Järven ja sitten Sibeliuksen, mutta harmikseni saldo jäi siihen. Ozawan repertuaariin Sibelius ei oikeastaan kuulunut (lukuunottamatta mm. Viktoria Mullovan kanssa esitettyä viulukonserttoa, kuuntele täällä),  mutta hänen oppi-isänsä Herbert von Karajan olikin Sibeliuksen suuri ystävä ja käytti tämän sinfonioita myös opetuksessaan.

No, oppi(ni) jatkuu tästä. Kirja toimii hyvänä inspiraationa ja tiedonlähteenä klassisen musiikin maailmaan, nimiä ja kappaleita löytyy runsaasti. Murakami on koonnut omille sivuilleen Spotify-listan kappalaisesta, joista he keskustelevat, minkä lisäksi YouTubesta löytyy lisää. Niin, ja musiikkikaupoista, radiosta, mistä kaikkialta.

Lopuksi mielenkiintoinen pieni huomio: Murakamin kirjoissa ruoalla on iso rooli, ja yleensä se on länsimaista: keitetään pastaa, syödään salaattia ja voileipiä, juodaan olutta ja viskiä. Tässäkin kirjassa ruoka nousee esiin, sillä kun haastattelut tehtiin, oli Ozawa vakavasti sairas ja hänen piti syödä säännöllisesti. Mitäkö he söivät ja joivat? Vihreää teetä, riisikakkuja (oletan että mochiriisikakkuja), onigiri-riisipalloja ja papayaa. Viimeistä lukuun ottamatta siis erittäin japanilaisia herkkuja!

*Kirja löytyy myös Adlibriksen valikoimista, klikkaa tästä kauppaan.

Murakami kirjallisuudesta ja musiikista:

Murakami: No one ever taught me how to write, and I’ve never made a study of writing techniques. So how did I learn to write? From listening to music. And what’s the most important thing in writing? It’s rythm. It has to have an inner rhytmic feel that propels the reader forward. (s. 89)

Ozawa aasialaisen asemasta länsimaisessa musiikkiperinteessä:

Ozawa: […] We Japanese and other Asian people have our own special kind of sorrow. I think it comes from a slightly different place than Jewish sorrow or European sorrow. If you are willing to attempt to understand all of these mentalities, and make informed decisions after you do so, then the music will naturally open up for you.  Which is to say that when an Eastener performs music written by a Westener, it can have its own special meaning. I thing it’s well worth the effort.

[…] I want to think that there is plenty of room for us non-Europeans to cut our way inside. Professor Saito had some very helpful things to tell us in that regard. ”[…] when you go to other countries, you will be able to absorb their traditions. But traditions are not always good. There are both good traditions and bad traditions. You’ll have to learn to distinguish between the two, and when you go to those countries, you should absorb their good traditions. If you can do that, you will find there is a role for you as Japanese, as Asians.” (s. 186–187)

 

Haruki Murakami & Seiji Ozawa: Absolutely on music
alkuperäinen japaninkielinen teos, Ozawa Seiji-san to ongaku ni tsuite, ilmestyi 2011
Vintage International, 2017 (1. englanninkielinen laitos Penguin Random House, 2016)
kääntänyt englanniksi Jay Rubin
293 sivua
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä, jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän
ja vuoden 2017 uutuuskirja.

Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle

”Wind-up bird?” she asked, looking at me with her mouth open.
”What is that?”
”The bird that winds the spring,” I said. ”Every morning. In the treetops. It winds the world’s spring. Creeeak.” (s. 62)

Tänä vuonna olen lukenut kaksi järisyttävää kirjaa. Toinen on Haruki Murakamin Dance, dance, dance ja toinen saman tekijän The Wind-Up Bird Chronicle*. Kumpaakaan ei ole valitettavasti vielä suomeksi saatavilla, joten luin ne englanniksi.

The Wind-Up Bird Chronicle on odottanut hyllyssäni vuodesta 2001. Ostin sen pitkää matkaa silmällä pitäen, mutta sitten tapahtui asioita, joiden takia matka peruuntui ja elämäni otti uuden suunnan. Yritin muutamaan otteeseen tarttua kirjaan, ja vaikka Murakamin teksti tietyllä tavalla veti puoleensa, sen amerikkalaismainen tyyli (siltä se ensin vaikutti) synnytti minussa torjuntareaktion. Kesti yli viisitoista vuotta, että pääsin sen yli – ja onneksi pääsin, sillä sitten aloin päästä kirjaan sisään. Toki tieto siitä, että Murakami tuo mukaan Mantšukuon nukkevaltion ja toisen maailmansodan loppuvaiheet tästä näkökulmasta kannusti jatkamaan, onhan se jotakin, mistä vain vähän tiedän. Kirjaa sivusivat myös Murakami ja psykologi Hayao Kawai keskustelukirjassaan, mikä myös herätti kiinnostukseni.

Mutta kirja oli jotakin aivan muuta kuin odotin tai oletin. Jotakin aivan muuta, kuin mitä olin häneltä tähän mennessä lukenut. Hän luo jälleen kudelman, jossa kaikki linkittyy kaikkeen. Mukana on Murakamille tyypillistä aikalaiskritiikkiä tv:n ja median vaikutuksesta sekä kapitalistisesta yhteiskunnasta, mutta ennen kaikkea kirja käsittelee ihmistä psykofyysisenä kokonaisuutena. Toisin sanoen lihallisena, fyysisesti tuntevana ja samalla mentaalisena olentona, jonka mieli jatkaa siitä, mihin fyysinen ei yllä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Murakami tuo ihmisen fyysisyyden kirjaimellisesti iholle asti. Se on pakottavaa tunnetta lantiossa, joka helpottuu laukeamisella. Se on hikeä käsissä, jotka pitelevät baseball-mailaa, josta on tullut tappoväline. Se on tuskaista kuolemaa ihoa nyljettäessä, sen seuraamista katseella ja pahoinvointia sen edessä. Ja siihen kaikkeen liittyy myös mieli. Se mieli, ajatuksen voima, joka tuntee katseen itsessään, joka tietää miten joku pyytää apua ilman sanoja, ja joka pystyy hirvittäviin rikoksiin ja toisaalta tuhoamaan toisen pelastaakseen muut.

Se on myös kertomus piilovaikuttamisesta, ihmisten manipuloinnista, niin yksilön kuin laajempien massojenkin.

Niin, se tarina. Keskiössä on varsin tavallinen kolmikymppinen mies, Toru Okada, joka on ottanut loparit asianajotoimistosta ja keskittyy kodin hoitamiseen ennen kuin alkaa taas etsiä töitä tosissaan. Vaimo on töissä terveyslehden toimituksessa, ja hänen palkkansa riittää toistaiseksi molempien elättämiseen. Näin sivumennen sanoen erittäin harvinainen järjestelmä japanilaisittain, yleensä se on päinvastoin. Kun pariskunnan kissa katoaa, rauhallinen elämä alkaa saada uusia piirteitä. Toru Okada tapaa 17-vuotiaan tytön tyhjillään olevan, kirouksen alla olevana talon pihalla ja he ystävystyvät. Samoin hän ystävystyy Mantšukuossa palvelleen luutnantti Mamiyan kanssa, joka valottaa sodan mielettömyyttä Japanin miehittämällä alueella ja sittemmin Siperian vankileirillä. Sitten katoaa Okadan vaimo. Tämän veli, Noboru Wataya, on noussut median rakastamaksi julkkispoliitikoksi, ja juuri hän kieltää Toru Okadaa yrittämästä ottaa yhteyttä vaimoonsa ja painostaa häntä avioeroon. Okada ei usko vaimoaan tai tämän veljeä, jota hän hän inhoaa syvästi, ja kyetäkseen ymmärtämään mistä kaikessa on kyse, hän laskeutuu kirotun talon pihalla olevaan tyhjään kaivoon, jonka pimeydessä hän pystyy irrottautumaan fyysisistä häiriötekijöistä ja näkemään asiat selvemmin.

The Wind-Up Bird Chronicle on kirja, josta voisi kirjoittaa vaikka tutkielman, pieni blogikirjoitus on vain raapaisu siihen kaikkeen. Kirjassa on paljon samaa kuin Dance, dance, dancessa ja toisaalta 1Q84:ssa, kuten kuu, vuosi 1984 ja jopa yksi hahmokin, niljakas Ushikawa… Tässä vielä muutama katkelma; muistiinmerkintöjä tästä kirjasta oli yllättävän vaikea tehdä, se on niin monipolvinen kokonaisuus.

Soon the mass media began introduce [Noboru Wataya] as a ”hero for the age.” Two expressions he had coined, ”sexual economics” and ”excretory economics,” became the year’s buzzwords. Newspapers and magazines carried feature sections on him as one of the intellectuals of the new age. I couldn’t believe that anyone who wrote these articles understood what Noboru Wataya was saying in his book. I had my doubts they had even opened it. But such things were no concern to them. Noboru Wataya was young and single and smart enough to write a book that nobody could understand.
It made him famous. (s. 74)

Before dawn, in the bottom of the well, I had a dream. But it was not a dream. It was some kind of something that happened to take the form of a dream. (s. 241)

My body stopped fuctioning, as if a plug had been pulled. A perfect nothingness came over me. (s.250)

Taking the veterinarian with him, the lieutenant went to stand  somewhat apart from the soldiers. ”You’d better watch this,” he said. ”This is another way to die.”
[…] Of course, you can train all you want, but finally what you’re stabbing is a straw doll, not a live human being. It doesn’t bleed or scream or spill its guts on the ground. These soldiers have never actually killed a human being that way. And neither have I.” (s. 516)

Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle
(japaninkielinen alkuteos Nejimaki-dori kuronikuru, 1997)
Random House, 1998
kääntänyt japanista englantiin Jay Rubin
607 sivua
omasta kirjahyllystä

• Kirjan voi ostaa Adlibriksestä, klikkaa tästä kauppaan.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjan kansi on mielestäsi kaunis, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä ja ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja (Yomiuri-kirjallisuuspalkinto).

Ryûnosuke Akutagawa: Rashômon and other stories

I remember his mumbling: ”My fate is next.” Then he disappeared from the grove. No, I heard someone crying. Untying the rest of my bonds, I listened carefully, and I noticed it was my own crying. (Long silence.)
– Akutagawa: In A Grove

Vuosia sitten lainaisin kirjastosta japanilaisten tarinoiden kokoelman, joista yksi teki vahvan vaikutuksen. Se oli Ryūnosuke Akutagawan novelli Metsikössä (Yabu no naka, 1922), vaikka muitakin suomennoksia taitaa olla. Se oli siinä, ajattelin tuolloin. Kaikki kirjallisuus on kirjoitettu, kaikki yhdistyy tässä novellissa. Oli vaikea lukea mitään sen jälkeen.

Nyt, vuosia myöhemmin, luin samaisen tarinan uudestaan englanniksi, se aloittaa piskuisen novellikokoelman Rashōmon and Other Stories. Olin ehtinyt lukea In A Grove -novellin englanninnoksen kertaalleen aiemminkin ja katsonut siihen ja toiseen Akutagawan novelliin perustuvan, Akira Kurosawan ohjaaman elokuvan Rashōmon. Enää tarina ei tehnyt aivan yhtä voimakasta vaikutusta kuin ensimmäisellä lukukerralla, mutta merkittävä se edelleen on.

Tarina kertoo raiskauksesta ja murhasta lähellä Kiotoa, joista todistuksensa antavat kaikki siihen jollakin tavalla liittyneet: samurain ruumiin löytänyt puunhakkaaja, murhaajan pidättänyt poliisi, matkalaiset nähnyt buddhistimunkki, raiskatun naisen äiti, murhaaja, raiskattu ja kadonnut nainen sekä, meedion välityksellä, murhattu samurai, joka on myös raiskatun naisen mies. Jokainen kertoo tarinansa oman näkökulmansa mukaan ja omaa itseään suojellen. Totuutta ei ole, sitä ei edes etsitä, sillä totuus on jokaisen oman tarinan mukainen.

The prosperity of the city of Kyōto had been rapicly declining, and he had been dismissed by his master, whom he had served for many years, because of this decline. Thus, confined by the rain, he was at a loss to know where to go. And the weather  had not a little to do with his depressed mood.
– Akutagawa: Rashōmon

Kokoelmassa seuraavana on Kurosawan elokuvalle nimensä ja tapahtumapaikkansa antanut Rashōmon (1915). Itsenäisenä tarinana se on itse asiassa aika hyytävä. Mies, samurain entinen palvelija, pysähtyy Rashōmon-portille ja löytää sen ylisiltä ruumiita, jotka on heitetty sinne mätänemään. Vanha nainen kerää ruumiiden hiuksia saadakseen niistä rahaa peruukkien tekijöiltä.

Muut neljä tarinaa, Yam Gruel, The Martyr, Kesa and Morito ja The Dragon, eivät tee yhtä voimakasta vaikutusta kuin kaksi ensimmäistä, mutta ovat joka tapauksessa kauniisti kirjoitettuja ja kertovat kukin omalla tavallaan menneiden aikojen Japanista. Osa niistä on vanhoja tarinoita, joihin Akutagawa on lisännyt omia näkemyksiään, näin olin ymmärtävinäni.

Ryūnosuke Akutagawa (1892–1927) on yksi Japanin merkittävimmistä kirjailijoista, jonka sanotaan uudistaneen erityisesti japanilaista novellikerrontaa. Akutagawa yritti monta kertaa itsemurhaa ja onnistui vihdoin 35-vuotiaana. Hänen nimeään kantava, kaksi kertaa vuodessa jaettava Akutagawa-palkinto myönnetään uuden ja lupaavan kirjoittajan sanomalehdessä tai aikakauslehdessä julkaistulle novellille.

Nipvet-blogissa käynnissä olevaan novellihaasteeseen osallistun suosittelemalla kohtaan ”näkökulma” novellia In A Grove, joka löytyy suomeksi ainakin nimillä Tiheikössä ja Metsän peitossa. Rashōmon puolestaan sopisi kohtaan ”sävy”.

 

Ryūnosuke Akutagawa: Rashōmon and other stories
Kääntänyt englanniksi Takashi Kojima
Tuttle Publishing,  2003 (29. painos; ilmestyi alunperin vuonna 1952)
102 sivua
Omasta kirjahyllystä

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjassa on monta kertojaa, kirjan kansi on mielestäsi kaunis, kirja on inspiroinut muuta taidetta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.