Kōji Fukada: Harmonium (leffa)

Cannesin Un Certain Regard -sarjassa kilpaili viime vuonna Hymyilevän miehen kanssa  japanilaisen Kōji Fukadan elokuva Harmonium (Fuchi ni tatsu, 2016). Vaikka voitto menikin Suomeen, sai japanilainen tuomariston palkinnon.

Harmonium on psykologinen trilleri, joka ensi alkuun tuo mieleen ranskalaiselokuvan Harry, qui vous veut du bien (2000), amerikaksi A friend like Harry...

Molemmissa leffoissa pariskunnan arkeen ilmestyy vanha ystävä, joka vaikuttaa mitä ystävällisimmältä ja avuliaimmalta, mutta joka todellisuudessa on jotain aivan muuta. Mutta siinä, missä Harry jne. tiivistyy varsinaiseksi kauhukertomukseksi, jättää Harmonium kaiken ilmaan ja lopulta lässähtää. Ja siinä, missä Hymyilevä mies on kuvaukseltaan kaunis, on Harmonium arkinen ja harmaa.

Katsoin kuitenkin elokuvan loppuun asti, eli ei se ihan mahdoton ole. Aluksi se pitää näpeissään ihan ok. On toisistaan etääntynyt pariskunta: vaimo (Mariko Tsutsui) on kristitty, mies (Kanji Furutachi) ateisti, ja tytär on valmistautumassa urkuharmoniesiintymistä varten. Kuviota sekoittaa miehen vanha ystävä Yasaka-san (Tadanobu Asano), kohtelias ja ystävällinen mies, jolla on synkkä menneisyys: hän on vastikään vapautunut vankilasta saatuaan armahduksen murhatuomiosta. Yasakalla ja perheen isällä on jotakin yhteistä ja hetken vaikuttaa, että Yasaka on tullut ottamaan kaiken sen, mitä ystävällä on ja mitä hänellä ei ole. Vaimo tuntee seksuaalista vetoa Yasakaan, mutta torjuu tämän, minkä jälkeen Yasaka pahoinpitelee (seksuaalisesti?) perheen tyttären, joka vammautuu loppuiäkseen.

Tähän liittyykin elokuvan kiinnostavin filosofinen kysymys, kun perheen isä pohtii tyttären vammautumisen olevan rangaistus hänen ja vaimon rikoksista. Toinen rikos on fyysinen, toinen mentaalinen. Kristinuskoa, buddhismia ja ateismiakin sivutaan, mutta nekin teemat jäävät vähän ilmaan. Vaimo vaikuttaa jättäneen uskonsa tyttärensä vammauduttua (ainakaan tämä teema katoaa elokuvasta siinä vaiheessa) ja kenties koska on joutunut Yasakan pauloihin.

Koska elokuva ei kuitenkaan sellaisenaan oikein toimi ja erilaiset teemat jäävät ilmaan (eivätkä yksityiskohdat oikein vakuuta), jäin miettimään, että tämä tarina toimisi huomattavasti paremmin kirjana, jolloin rivien väliin voi kirjoittaa enemmän. Sitä kai leffakin oli hakenut, muttei onnistunut. Hetken jo luulin että se olisikin elokuvasovitus, mutta niin ei taida kuitenkaan olla.

Näyttelijätyöstä pidin kyllä. Pienieleistä ja jotenkin hyvin japanilaista.

Elokuvissa: Martin Scorsesen Silence

Mikäkö on paras tapa viettää vapaapäivä? Mennä elokuviin ja sen jälkeen kahvilaan lukemaan kirjaa.

Olin ollut kahden vaiheilla Martin Scorsesen uusimman elokuvan Silence (USA, 2016) suhteen: se kiinnosti aiheensa (kristittyjen vaino 1600-luvun Nagasakissa) ja alkuperänsä (perustuu Shūsaku Endōn romaaniin Vaitiolo) vuoksi, mutta mitä siitä kaikesta oltaisiin saatu väännettyä Hollywoodissa? Vaikkakin ohjaajana olisi Martin Scorsese? Toisaalta Scorsesen hyvät ajat ovat 1970-luvulla: Taksikuski on edelleen upea elokuva, sen jälkeen… no, sen jälkeen Scorsese ajoi partansa, suki tukkansa geelillä taaksepäin, alkoi pukeutua pikkutakkiin ja metsästää Oscareita.

Olin siis epäileväinen, mutta kiinnostunut. Alku ei näyttänyt kauhean hyvältä: kuvaus oli amatöörimäistä, kuvakulmat ja kameratyöskentely kuin independent-elokuvasta. Päärooleihin oli kiinnitetty kaksi kasvoiltaan portugalilaispapeiksi varsin hyvin soveltuvaa amerikkalaisnäyttelijää, Andrew Garfield ja Adam Driver. Alkuun he muistivat puhua englantia vieraalla korostuksella, mutta vähitellen amerikkalainen puheenparsi ja kehonkieli pääsivät valitettavasti vallalle.

Angloamerikkalaisten (Garfield, Driver, Liam Neeson) sijaan elokuvan parasta antia tarjosivatkin (markkinoinnissa missatut) japanilaisnäyttelijät. Yōsuke Kubozaka on mainio luikkuna ja epärehellisenä kristittynä, mutta vielä parempia ovat Shinya Tsukamoto (kulttileffaohjaaja, joka muistetaan esimerkiksi Tetsuo-leffoista) Mokichin roolissa ja erinomainen Issey Ogata inhottavan inkvisiittorin roolissa. Amerikkalaisesta ylinäyttelemisestä ei ole tietoakaan!

Kiinnostavinta elokuvassa on kuitenkin pohdinnat Jumalasta, Jumalan hiljaisuudesta, lähetyssaarnaajista, heidän kauttaan käydystä politikoinnista, idän ja lännen eroista ajattelussa ja tavoissa. Aion ehdottomasti etsiä käsiini Endōn kirjan, jossa näihin aiheisiin varmastikin pureudutaan mielenkiintoisesti.

Loppua kohti leffa valitettavasti vähän lässähti. Kun vanha, uskostaan näennäisesti luopunut portugalilaispappi kuolee ja hänet haudataan perinteisin buddhalaisin menoin, olin jo sanomassa ääneen että please, Scorsese, älä nyt näytä sinne arkkuun/tynnyriin sisään! Ja juuri sinnehän se kamera seuraavaksi työntyy ja paljastaa, mitä vanhalla papilla on kädessään. Höhö.

Kun typerää loppukohtausta seuraa kiitostekstit, jotka Scorsese esittää ensimmäiseksi kaikille Japanin kristityille, en voi välttyä ajattelemasta että katolisuuttaan voimakkaasti esiintuova Scorsese näkee itsensä viimeisenä lähetyssaarnaajana, viimeisenä Kristuksena. Se siitä.

Kaiken kaikkiaan elokuva oli joka tapauksessa kiinnostava, maisemat (Taiwanista) kauniita ja etenkin japanilaisten näyttelijätyö mukaansatempaavaa. Kamalasti epätarkkuuksia ja kliseitä kuitenkin, kuten hylätyn kylän kiiltäväturkkiset kissat, amerikkalaisnäyttelijöiden ikuinen syömättömyys (miksi ihmeessä amerikkalaisnäyttelijät eivät saa syödä elokuvissa?), vaaleatukkainen pappi hyvä, tummatukkainen paha, ym. Ja näkökulmakin on lopulta länsimaalainen, mitä nyt inkvisiittori sitä yrittää hiukan raapia. Asetelma on joka tapauksessa aina sama: länsimaiset kristityt yrittävät käännyttää alkuperäiskansaa omaan, oikeaan totuuteensa.

Menisinkö katsomaan uudestaan? En. Jos telkkarista tulisi, saattaisin katsoa. Tai sitten en.

Vielä yksi huomio: miksi elokuvien nimiä ei enää suomenneta? Miksi Silence on suomeksi Silence, eikä esimerkiksi Vaitiolo, kuten Endōn romaani on?

Jun’ichirō Tanizaki: Some prefer nettles

For Kaname a woman had to be either a goddess or a plaything. Possibly the real reason for his failure with Misako was that she could be neither. Had she not been his wife he might have been able to look on her as a plaything, and the fact that she was his wife made it impossible for him to find her interesting. (s. 80)

Nappasin kirjahyllystäni matkaluettavaksi japanilaisen Jun’ichirō Tanizakin romaanin Some prefer nettles, jonka olin lukenut viitisentoista vuotta sitten, mutta aika lailla jo unohtanut tarinan. Oli siis aika uusinnalle.

Kirjan takakannessa juoni kuvataan seuraavasti: Kaname seeks escape from his vacuous domestic existence in the arms of a beautiful Eurasian, and closes his eyes to the possibility that his wife may take a lover. Kuvaus vie kuitenkin harhaan, sillä tosiasiassa se kaunis euraasialainen (prostituoitu) esiintyy vasta aivan kirjan lopussa, eikä Kaname suinkaan ole sulkemassa silmiään vaimon rakastajalta, vaan päinvastoin kannustaa vaimoaan ulkopuoliseen suhteeseen toiveenaan, että tälle löytyisi kunniallinen paikka yhteiskunnassa heidän avioeronsa jälkeen. Mahtaako takakannen tekstin kirjoittaja olla lainkaan lukenut kirjaa, vai silmäillyt vain?

Tarinan kerrotaan olevan pitkälti omaelämäkerrallinen sikäli, että Tanizaki itse tarjosi omaa vaimoaan ystävälleen, jonka kanssa vaimo menikin naimisiin sen jälkeen, kun Tanizaki oli ottanut hänestä eron. Edelleen kerrotaan, ettei Tanizakilla ollut mitään vaimoaan vastaan, hän vain oli menettänyt kiinnostuksensa tähän, samoin kuin tarinan Kaname.

Mutta millään sillä ei ole oikeastaan merkitystä, vain tarinalla. Kaname on Tokiosta vuoden 1923 suuren maanjäristyksen jälkeen Osakaan muuttanut ylempään keskiluokkaan kuuluva mies (kuten Tanizakikin), jonka suhde naisiin on jokseenkin kieroutunut: hänelle naiset ovat joko leikkikaluja tai madonnia. Koska vaimo ei loksahda kumpaankaan lokeroon, hän on menettänyt kiinnostuksensa tähän. Se ei tarkoita kuitenkaan että eroaminen olisi yksinkertainen asia: heillä on yhteinen lapsi ja yhteinen arki, ja vaimo hoitaa vaimon velvollisuudet hyvin, vain kamarin puolella ei tapahdu mitään. Se, joka tilanteesta kärsii, on itse asiassa vaimo.

Toisenlaisen näkökulman aiheeseen antaa Kanamen appiukko, joka harrastaa perinteistä japanilaista bunraku-nukketeatteria ja jolla on täydellinen – nukkemainen – nuori rakastajatar O-hisa. Appi kouluttaa rakastajattarestaan täydellistä naista pukeutumisineen ja harrastuksineen. Nainen tekee kuten mies toivoo, mutta valittaa tämän selän takana pukujen kiristävän ja soittamisen olevan pitkästyttävää. Kuitenkin tämän näennäisen epäsuhtaisen pariskunnan välillä on side ja tietynlainen harmonia.

Kanamen moderni, länsimaistunut vaimo Misako inhoaa isänsä perinteistä rakastajatarta, joka puolestaan salaa kadehtii Misakoa ja tämän vapautta. Appiukko taas yrittää pelastaa tyttärensä avioliiton johdattelemalla Kanamen bunrakun pariin, joka yllätyksekseen huomaa kiinnostuvansa aiemmin pitkästyttävänä pitämästään nukketeatterista löytäessään nukesta naiseuden täydellistymän.

Paljon siis tasoja yhdessä ja jokseenkin lyhyessä (151 sivua, joista kahdeksan kääntäjän esipuhetta) kirjassa! Lisäksi Tanizakin kieli ja ilmaisu on tavattoman kaunista, joka tulee esiin englanninnoksessakin. Olisipa tämä käännetty suomeksi…

Minua kiinnostaa tietenkin myös se, miten Tanizaki käsittelee maansa länsimaistumista ja länsivaikutteita. Tässä eletään aikaa ennen amerikkalaistumista ja vaikutteet tulevat pikemminkin Euroopasta. Erot idän ja lännen välillä ovat valtavat niin ajattelussa kuin tavoissa, ja vaikka Kanamen ikäpolvea maan avautuminen länteen kiehtookin, appiukko kääntyy takaisin perinteisiin. Tarinassa länsi tulee esiin erityisesti bordellin kautta, jota johtaa viinaan menevä brittinainen. Eroavaisuus tulee paitsi suhteessa seksuaalisuuteen, myös suruun ja sen näyttämiseen.

Kaname had heard that foreign women tend to weep, but this was the first time he had actually seen one of them weeping. Somehow it struck him as intensely sad, just as a foreign song with whose melody he was still not entirely familiar could strike him with the force of its melancholy.
’Where did your brother die?’
’In Canada.’
’How old was he?’
’Forty-eight, forty-nine, fifty – something like that, I think.’

Sananen vielä itse kirjasta esineenä: se on surkea. Pokkarina myytävän kirjan paperi on halpaa, mutta kirjan hinta on suhteellisen korkea (1500 jeniä joskus viisitoista vuotta sitten), minkä lisäksi sivujen ulkoreunojen marginaali on leveämpi kuin sisäreunojen: kun kirja ei edes avaudu kunnolla, on todella tuskallista yrittää lukea sängyssä maaten! Kirosin kirjan valmistajaa monta kertaa yrittäessäni pidellä sitä auki edessäni yhdellä kädellä.

Yritä nyt tätä lukea!

Junichirō Tanizaki
Some prefer nettles (Tade kuu mushi, 1929)
Kääntänyt englanniksi Edward G. Seidensticker
Vintage, 2001. Ensijulkaisu Britanniassa 1956
151 sivua
Omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan nimi on mielestäsi kaunis ja valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.

Jälkikädessä Kurjen siivellä -haasteeseen

kurjen_siivella

Osallistun vähän jälkijättöisesti Pinon päällimmäinen -blogin Sannabananan luotsaamaan Kurjen siivellä -haasteeseen, jossa oli siis vuoden 2016 aikana tarkoitus lukea itäaasialaista kirjallisuutta.

Selailin nyt haasteen yhteenvetoja ja löysin sieltä kaikkea mielenkiintoista, ja niin päätin koota yhteen ne vaatimattomat kuusi japanilaista kirjaa jotka itse vuoden aikana luin. Ties vaikka joku löytäisi niiden joukosta kiinnostavaa luettavaa.

Kas tässä:

Haruki Murakami: 1Q84. Monitasoinen romaani, joka jatkaa siitä, mihin George Orwellin 1984 loppui. Nyt ollaan vuodessa 1984. Tai 1Q84, kuka sen mitenkin näkee. Ensimmäinen kirja, josta bloggasin.

Shūsaku Endō: The Sea and Poison. Tositapahtumiin perustuva kertomus ihmiskokeesta, ihmisyydestä ja moraalista. Sekä siitä, mitä niille käy sodan aikana.

Haruki Murakami: After the quake. Koben maanjäristykseen liittyvä novellikokoelma. Miten maanjäristys vaikuttaa ihmismieleen vaikkei edes ollut paikan päällä?

Keigo Higashino: Journey under the midnight sun. Lähimenneisyyteen sijoittuva psykologinen jännäri. Tapahtumapaikkoina Osaka ja Tokio.

Murakami & Kawai: Haruki Murakami goes to meet Hayao Kawai. Psykoterapeutin ja kirjailijan mielenkiintoinen keskustelu kaikesta maan ja taivaan välillä, eli kirjallisuudesta, hiekkalaatikkoterapiasta sekä japanilaisuuden ja länsimaalaisuuden eroista.

Haruki Murakami: Hear the wind sing. Murakamin esikoisteos kirjailijan alkusanojen kera.

 

 

Haruki Murakami: Hear the Wind Sing

Why do you read books?” he asked.
”Why do you drink beer? I replied without glancing in his direction, taking alternate mouthfuls of pickled herring and green salad.

murakami_hearthewindsing

Hear the wind sing on Haruki Murakamin esikoisteos ja sellaisena mielenkiintoinen. Tämän 29-vuotias jazzbaaria Tokiossa pyörittänyt Murakami kirjoitti saatuaan baseball-matsissa oivalluksen että voisi kirjoittaa romaanin. Käsikirjoituksen – ainoan kappaleensa – hän lähetti kirjoituskilpailuun ja omien sanojen mukaansa oli varma että voittaa – ja voittikin. Jos ei olisi voittanut, hän tuskin olisi jatkanut kirjoittamista, kertoo kirjailija esipuheessa.

On aina mielenkiintoista nähdä, mistä kenenkin ura on saanut alkunsa. Hear the wind sing on melko lyhyt tarina, siinä ei ole oikeastaan päätä eikä häntää eikä kummoistakaan juonta, ja tarinankerrontakin on vielä aika hiomatonta. Totta puhuen, en erityisesti innostunut. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen Murakamilta lukemani kirja, en olisi ainakaan kovin hanakasti tarttunut seuraavaan.

Murakami sanoo saaneensa paljon vaikutteita amerikkalaisesta kirjallisuudesta, ja esikoisteoksessa se on mielestäni selvästi nähtävissä. En oikein osaa pukea sitä sanoiksi, mutta siinä on sellaista väsyttävää nokkeluutta, tunkkaisuutta, pätemisentarvetta ja kyynisyyttä, jonka koen luotaantyöntäväksi. Mutta kyllä sieltä sen Murakamin kuitenkin löytää. Lauserakenteet, amerikkalaisen populaarimusiikin, ruoanlaiton ja syömisen, seksin, tämän päivän (tai oikeastaan 70-luvun) Japanin. Ja viittaukset kirjallisuuteen.

The chill of the air conditioning met me when I backed my way as usual through the heavy door f J’s Bar, the stale aroma of cigarettes, whiskey, French fries, unwashed armpits, and bad plumbing all neatly layered like a Baumkuchen. (s. 39)

”’California girls’… The Beach Boys… any luck?
”Come to think of it, about five years ago a girl in my high school lent me that record.” (s.50)

Half a month after my third girlfriend killed herself, I was reading Jules Michelet’s La Sorcière. A great book. (s. 77)

Kirja alkaa Murakamin omilla alkusanoilla, The Birth of My Kitchen-Table Fiction, jossa hän kertoo miten hänestä tuli kirjailija. Olin kuullut nuo kertomukset jo monta kertaa, ja ne tulivat mainittua tuossa ylläkin: eli jazzbaari, baseball-matsi, kirjoituskilpailu. Mutta oli mielenkiintoista lukea ne hänen itsensä kertomana.

Lisäksi Murakami kertoo,  miten hän löysi oman kirjoitustyylinsä. Ensin hän kirjoitti käsin japaniksi, mutta piti lopputulosta liian ”kirjallisuusmaisena”. Joten hän otti esiin kirjoituskoneen ja kokeili kääntää ensimmäiset lauseet englanniksi. Vajavaisella kielitaidolla lauseista tuli väistämättä yksinkertaisia ja lyhyitä, ja ne hän käänsi nyt japaniksi. ”The result was a rough, uncultivated type of prose”, kuten hän itse toteaa. Tätä hän lähti kuitenkin viemään eteenpäin ja löysi vähitellen oikean rytmin. Tyylin, jollaista ei oltu japanilaisessa kirjallisuudessa vielä nähty.

Tässä vielä pari kuvaa kirjan sivuilta. Tyyli on vielä aika kokeilevaa, ja toisaalta juuri se sai minut kiinnostumaan.

murakami_hearthewindsing001 murakami_hearthewindsing002 murakami_hearthewindsing003

Haruki Murakami
Hear the wind sing (alkuperäinen japaninkielinen teos Kaze no uta o kike, 1979)
Penguin Random House, 2015
Kääntänyt englanniksi Ted Goosen
152 sivua
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta.

Luin kirjan syksyllä, joten merkinnät menevät vielä HelMet 2016 -lukuhaasteeseen. Sain tästä merkinnät kohtiin sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja, aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, kirjan kansi on mielestäsi ruma.

Haruki Murakami goes to meet Hayao Kawai

Personally, I think marriage is extraordinarily interesting. What could be more interesting than that? (Kawai, s. 81)

murakami_kawai

Luen mielelläni esseitä, kirjeitä ja haastettalukirjoja. Joten kun sain käsiini Haruki Murakamin ja psykologi Hayao Kawain eräänä viikonloppuna käytyyn keskusteluun perustuvan kirjan, ostin sen heti omakseni.

Kirja on ilmestynyt japaniksi jo vuonna 1996, mutta englanniksi se käännettiin vasta tänä vuonna – siis 20 vuotta myöhemmin. Kustantajana toimii sveitsiläinen Daimon. Miksikö näin? Ehkä siksi, että professori Hayao Kawai tunnetaan siellä suunnalla jungilaisena psykologina. Kawai kuoli vuonna 2007.

Keskustelu käydään siis ennen vuotta 1996, pian Koben maanjäristyksen jälkeen, ja se nouseekin yhdeksi tärkeäksi teemaksi. Muuten Murakami ja Kawai puhuvat paljon japanilaisuudesta ja länsimaalaisuudesta – josta erotetaan vielä eurooppalaisuus ja amerikkalaisuus. Molemmat ovat asuneet sekä Yhdysvalloissa ja Euroopassa, joten heillä on vertailupohjaa. He tapasivat ensi kertaa Yhdysvalloissa ja ystävystyivät heti, ikäerosta huolimatta. Murakami on syntynyt vuonna 1949, Kawai 1928.

Minua kiinnosti tietenkin enemmän Murakamin pohdiskelut kirjoittamisesta, kirjailijuudesta, kielen merkityksestä ja kääntämisen problematiikasta kuin Kawain psykologiset analyysit ja teoriat hiekkalaatikkoterapiasta. Mutta yhdessä ne olivat kieltämättä kiehtovia. Tämä on pieni suuri kirja, sellainen, johon voi palata varmasti monta kertaa uudestaan.

(Ja mikä on mielenkiintoista, huomaan nyt juuri Kawain pohdintojen jääneen pyörimään mielessäni – ehkä osittain myös siksi, että Murakami tavallaan aika paljon haastattelee Kawaita, johdattelee keskustelua kysymyksillään.)

Kawailta tärkeimmäksi anniksi minulle nousi pohdinnat avioliitosta. Hän ei pidä avioeroa huonona ratkaisuna, jos puolisot ovat ajautuneet erilleen ja jos heillä on täysin erilaiset odotukset liitolta. Mutta muuten hän pitää avioliittoa, etenkin pitkää avioliittoa, jossa puolisot vaikeuksista huolimatta kykenevät ”kaivamaan yhdessä kaivoa”, kaikkein kiinnostavimpana asiana. Murakami, joka on ollut vaimonsa kanssa naimisissa nuoresta miehestä lähtien, oli samoilla linjoilla.

Ja tämä on minusta mielenkiintoista.

Samoin he miettivät amerikkalaista seksuaalispainotteista ja individualismiin nojautuvaa avioliittokäsitystä ja kuinka se eroaa japanilaisesta. Kun amerikkalainen malli tuodaan (esim.) Aasiaan, missä egon sijaan merkittävämpi on perhe ja ryhmä, joudutaan helposti törmäyskurssille, mikä näkyy esimerkiksi Koreassa korkeina avioerolukuina.

Kuulostaa kumman tutulta.

Myös Murakamin kirjat nousevat keskustelussa usein esille, ennen kaikkea The Wind-Up Bird Cronicle, jota en ole vielä lukenut, mutta joka odottaa luettavien pinossa. Siihen tartun ensi vuonna, varmasti! Myös Aumista (lahkosta, joka muistetaan sariinihyökkäyksestä Tokion metroon 1995) keskustellaan paljon.

Tässä vielä katkelma amerikkalaisen ja japanilaisen ajattelutavan eroista ja Murakamin kirjojen käännösten vastaanottamisesta:

Murakami: My books have been translated into English and I sometimes discuss them with American students, but I have the feeling that the translations don’t quite match up. On the other hand, the students are impressed and interested in unexpected things. Asian readers, though, are usually pretty similar to Japanese readers.

Kawai: Even if they read the books in English?

Murakami: Yes, regardless of whether they read them in English or Chinese or Korean. (s. 50–51)

Ja amerikkalaisen ja eurooppalaisen ajattelun eroista:

Americans put great stock in the Western-Style ego, so there is a strong reliance in one’s own intentions and ideas. […]
In Europe, things are a bit different. Europe has a  longer history and Europeans have experienced all kinds of odd things. (Kawai, s. 98)

Ja vielä sodasta, kirjailijan merkityksestä ja japanilaisesta mielenlaadusta:

Murakami: But the pen is virtually powerless against the dynamic violence of the state. For example, a writer can’t effectively do anything to resist war.

Kawai: Even so, you have to try. You have no choice but to do everything you can.

Murakami: But the Japanese society is more emotional than logical.

Kawai: That’s certainly true.

Murakami: Does that make easier to operate?

Kawai: Yes, if you can manage the situation. (s. 146)

Haruki Murakami goes to meet Hayao Kawai
(alkuperäinen japaninkielinen teos Murakami Haruki, Kawai Hayo ni ai ni iku, 1996)
Englanniksi japanin kielestä kääntänyt Christopher Stephens
2016, Daimon Verlag
154 sivua

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja, aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, kirjan kansi on mielestäsi ruma, et ole ikinä ennen kuullut kirjasta, kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja.

Keigo Higashino: Journey under the midnight sun

’A dull town. Dusty, dirty, filled with worthless people who squirm like so many insects. But their eyes are sharp, beady. A town where no one lets their guard down, not ever.’ He finished his beer. ’You still want to go there?’
’I do.’

higashino_midnight_sun

Luen aika vähän dekkareita, mutta kun sain käsiini Keigo Higashinon kirjan Journey under the midnight sun, kiinnostuin. Osin ehkä ihan siksikin, että sen myötä saa taas uuden näkökulman tämän päivän japanilaiseen kirjallisuuteen ja yhteiskuntaan.

Dekkariksi Journey under the midnight sun on aika mielenkiintoisesti rakennettu: se ei seuraa tapahtumia kronologisesti saati etsivän tutkimusten mukaisesti, vaikka ne toki tulevatkin esiin. Sen sijaan tarina kulkee edestakaisin menneen ja nykyisen välillä. Se, millaisen lapsuuden me olemme viettäneet vaikuttaa väistämättä aikuisuuteen. Hyvässä ja pahassa. Psykologinen jännäri, siis.

Kiinnostavaa oli myös tapahtumien sijoittaminen lähimenneisyyteen, 1970-luvulta ja 90-luvulle. Siihen mahtuu öljykriisi, Jom Kippur -sota (josta tulinkin nyt lukeneeksi enemmän) sekä Japanin kuplatalous ja sen puhkeaminen. Poliittiset tapahtumat, kaukaisetkin, vaikuttavat väistämättä tavallisen ihmisen elämään, kuten tarinassa nähdään.

Kirjan on kääntänyt englanniksi Alexander O. Smith, jonka kerrotaan saaneen apua Joseph Reederiltä. Japanin kääntäminen englanniksi on käsittääkseni erityisen vaikeaa, ovathan nämä kielet ja kulttuurit (ajattelutapa) niin valtavan erilaiset. Tällaista ainakin Haruki Murakami on joskus sanonut. Vaikken mikään suuri englannin tuntija olekaan, häiritsi käännöksessä esimerkiksi (oletettavasti) Osakan murteen muuttaminen Bronxin slangiksi. Ei oikein toimi. Toisaalta teksti hyppeli hyvin brittiläisestä ilmaisusta (”amongst”) yleisenglantiin. No, tästä harmittelusta piti vain päästä yli ja antaa tarinan viedä.

Ja se tosiaan veti! Kirjassa on reippaat 500 sivua, mutten olisi millään malttanut laskea sitä käsistäni. Loppu oli hiukan hollywoodmainen, mikä latisti tunnelmaa, mutta muuten Higashino johdattelee lukijaa kyllä todella mielenkiintoisesti. Vaikka tarinassa on murhia ja väkivaltaa, on se oikeastaan kuvaus puhtaasta rakkaudesta, jonka likainen maailma turmelee.

Mutta enpä kerrokaan enempää!

Higashinon tuotantoa on käännetty paitsi englanniksi, myös ainakin ranskaksi, epanjaksi, italiaksi ja saksaksi. Suomennokset odottavat vielä kääntäjäänsä, toivottavasti kuitenkin suoraan japanista eikä englannista kuten yleensä.

Vielä yksi pieni huomio: kirjan englanninkielisen laitoksen kansi on minusta kamala. Teki mieli taitella sen päälle japanilaistyylinen suojapaperi, jotta kukaan muu ei näkisi mitä luen. Tai siis, etten itse näkisi kantta. En myöskään innostu angloamerikkalaisesta tavasta ottaa kirjan kansi mainosalustaksi, jossa kerrotaan mitä muuta kirjailijalta on tarjolla, mitä palkintoja voittanut ja mitä joku tusinaylistävä kritiikki on sanonut (niitä löytyy tämänkin kirjan sisäsivuilta oikea litania, kaikki yhdentekeviä ylistyksiä). Tässä kohtaa suomalaiset vetävät pitemmän korren, meillä kansiin panostetaan ja ne ovat usein todella hienoja!

Keigo Higashino
Journey under the midnight sun (alkuperäinen japaninkielinen teos Byakuyako, 1999)
Englanniksi kääntänyt Alexander O. Smith ja Joseph Reeder
Little, Brown 2015, taskukirja: Abacus 2016
539 s.

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja, aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, viihteellinen kirja, kirjassa joku kuolee, kirjan kansi on mielestäsi ruma, kirja kirjailijalta jonka tuotantoa et ole aiemmin lukenut, kirjassa on yli 500 sivua.