Avainsana-arkisto: Japani

Ryûnosuke Akutagawa: Rashômon and other stories

I remember his mumbling: ”My fate is next.” Then he disappeared from the grove. No, I heard someone crying. Untying the rest of my bonds, I listened carefully, and I noticed it was my own crying. (Long silence.)
– Akutagawa: In A Grove

Vuosia sitten lainaisin kirjastosta japanilaisten tarinoiden kokoelman, joista yksi teki vahvan vaikutuksen. Se oli Ryūnosuke Akutagawan novelli Metsikössä (Yabu no naka, 1922), vaikka muitakin suomennoksia taitaa olla. Se oli siinä, ajattelin tuolloin. Kaikki kirjallisuus on kirjoitettu, kaikki yhdistyy tässä novellissa. Oli vaikea lukea mitään sen jälkeen.

Nyt, vuosia myöhemmin, luin samaisen tarinan uudestaan englanniksi, se aloittaa piskuisen novellikokoelman Rashōmon and Other Stories. Olin ehtinyt lukea In A Grove -novellin englanninnoksen kertaalleen aiemminkin ja katsonut siihen ja toiseen Akutagawan novelliin perustuvan, Akira Kurosawan ohjaaman elokuvan Rashōmon. Enää tarina ei tehnyt aivan yhtä voimakasta vaikutusta kuin ensimmäisellä lukukerralla, mutta merkittävä se edelleen on.

Tarina kertoo raiskauksesta ja murhasta lähellä Kiotoa, joista todistuksensa antavat kaikki siihen jollakin tavalla liittyneet: samurain ruumiin löytänyt puunhakkaaja, murhaajan pidättänyt poliisi, matkalaiset nähnyt buddhistimunkki, raiskatun naisen äiti, murhaaja, raiskattu ja kadonnut nainen sekä, meedion välityksellä, murhattu samurai, joka on myös raiskatun naisen mies. Jokainen kertoo tarinansa oman näkökulmansa mukaan ja omaa itseään suojellen. Totuutta ei ole, sitä ei edes etsitä, sillä totuus on jokaisen oman tarinan mukainen.

The prosperity of the city of Kyōto had been rapicly declining, and he had been dismissed by his master, whom he had served for many years, because of this decline. Thus, confined by the rain, he was at a loss to know where to go. And the weather  had not a little to do with his depressed mood.
– Akutagawa: Rashōmon

Kokoelmassa seuraavana on Kurosawan elokuvalle nimensä ja tapahtumapaikkansa antanut Rashōmon (1915). Itsenäisenä tarinana se on itse asiassa aika hyytävä. Mies, samurain entinen palvelija, pysähtyy Rashōmon-portille ja löytää sen ylisiltä ruumiita, jotka on heitetty sinne mätänemään. Vanha nainen kerää ruumiiden hiuksia saadakseen niistä rahaa peruukkien tekijöiltä.

Muut neljä tarinaa, Yam Gruel, The Martyr, Kesa and Morito ja The Dragon, eivät tee yhtä voimakasta vaikutusta kuin kaksi ensimmäistä, mutta ovat joka tapauksessa kauniisti kirjoitettuja ja kertovat kukin omalla tavallaan menneiden aikojen Japanista. Osa niistä on vanhoja tarinoita, joihin Akutagawa on lisännyt omia näkemyksiään, näin olin ymmärtävinäni.

Ryūnosuke Akutagawa (1892–1927) on yksi Japanin merkittävimmistä kirjailijoista, jonka sanotaan uudistaneen erityisesti japanilaista novellikerrontaa. Akutagawa yritti monta kertaa itsemurhaa ja onnistui vihdoin 35-vuotiaana. Hänen nimeään kantava, kaksi kertaa vuodessa jaettava Akutagawa-palkinto myönnetään uuden ja lupaavan kirjoittajan sanomalehdessä tai aikakauslehdessä julkaistulle novellille.

Nipvet-blogissa käynnissä olevaan novellihaasteeseen osallistun suosittelemalla kohtaan ”näkökulma” novellia In A Grove, joka löytyy suomeksi ainakin nimillä Tiheikössä ja Metsän peitossa. Rashōmon puolestaan sopisi kohtaan ”sävy”.

 

Ryūnosuke Akutagawa: Rashōmon and other stories
Kääntänyt englanniksi Takashi Kojima
Tuttle Publishing,  2003 (29. painos; ilmestyi alunperin vuonna 1952)
102 sivua
Omasta kirjahyllystä

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjassa on monta kertojaa, kirjan kansi on mielestäsi kaunis, kirja on inspiroinut muuta taidetta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

Haruki Murakami: Dance, dance, dance

After wasting so much pulp and ink myself, who was I to complain about waste? We live in an advanced capitalist society, after all. Waste is the name of the game, its greatest virtue. Politicians call it ’refinements in domestic consumption.’ I call it meaningless waste. A difference in opinion. Which doesn’t change the way we live. If I don’t like it, I can move to Bangladesh or Sudan.
I for one am not eager to live in Bangladesh or Sudan.
So I kept working. (s. 12)

Haruki Murakamin romaani Dance, dance, dance on kenties mieleenpainuvin tänä vuonna lukemistani kirjoista. Luin sen itse asiassa jo keväällä, mutten ehtinyt siitä tuolloin bloggaamaan. Aika on tehnyt tehtävänsä, ja toiset asiat ovat nousseet pintaan ja toiset – kuten juoni – jääneet taustalle. Sillä se, mistä Murakami kertoo, on kapitalistinen yhteiskunta, missä raha, valta, bisnes, merkkituotteet ja media muodostavat piirileikin, johon jouduttuaan on jatkettava tanssimista, askel askeleelta, ajattelematta, kunnes piiri pyörii yhä vinhemmin ja vinhemmin…

Tarinan pääosassa on kolmikymppinen, ammatikseen ravintola-arvosteluja kirjoittava mies, joka lähtee etsimään kadonnutta rakastettuaan Kikiä Hokkaidolle. Nukkavieru hotelli Dolphin on muuttunut säihkyväksi, länsimaistyyliseksi Dauphiniksi, mutta toisinaan hissi pysähtyy näiden kahden maailman väliin, ja siellä asuu lammasmies, jota voisi kai alitajunnaksikin kutsua. Tarinan toinen teema kertoo Kikin murhasta, johon miehen lapsuudenaikainen ystävä, kauniskasvoinen Gotanda, josta on tullut kuuluisa näyttelijä, on sekoittunut. Gotanda vihaa ja halveksuu showbisnestä ja sen ympärillä vellovaa likaista peliä ja hypetystä, ja vuodattaa sen kaiken vanhalle ystävälleen:

”You won’t believe it, but I can. There’s a whole system. This place has this front as a party service, so they can make out these very legitimate receipts. Sex as ’business gifts and entertainment’. Amazing, huh?”

”Advanced capitalism,” I said. (s. 151)

”That’s my world. Azabu, European sports car, first-class. Stupid, meaningless, idiotic bullshit. How did all this… this… this total nonsense get started? Well, it’s very, very simple. You just repeat the message and repeat the message and repeat the message. You pound that baby in. Until everybody believes it. Like a mantra. Azabu, BMW, Rolex, Azabu, BMW, Rolex, Azabu, BMW, Rolex, Azabu…

[…] I’m fed up with this life they have me living. I’m their life-size dress-up doll. Sewed together with loans and mortgages.” (s. 290)

Dance, dance, dance on kirja, joka vaatisi useamman lukukerran, jotta sen kaikista nyansseista saisi kiinni. Samalla se kertoo hyvin tarkkanäköisesti japanilaisesta yhteiskunnasta ja millainen siitä tuli 1980-luvun kuplatalouden aikana ja toisaalta myös myötä. Ei se kovin kaunista kuvaa siis kapitalistisesta maailmasta piirrä. Kuten Gotanda, joka on saanut kaiken materiaalisen, kaipaa lopulta vain yksinkertaista elämää: […] I can’t get what I really want.” / ”Like, for instance, love?” / ”Yeah, like, for instance, love. And tranquility. And a healthy family. And a simple life,” he ran down the list. […] ”Look at me, I had a world of possibilities, I had opportunities. But I’m now a puppet. I can get almost any woman I want. Yet the only woman I want…

Lopuksi vielä sananen Nobel-palkinnosta, jota Murakamille veikataan, mutta jota hän tuskin itse odottaa (ja näillä näkymin tuskin saakaan). Sivulla 299 on aika mielenkiintoinen kommentti aiheeseen: ”No, this is Nobel Prize material. Not something the common man can do.” / ”You’ll need a frock coat for the ceremony.” / ”I’ll buy it. Put it on my expense account.” / ”Sanctus tax deductum.” / ”I’ll be on the stage with the King of Sweden,” Gotanda went on. ”I’ll declare it for all the world to hear. Ladies and gentlemen, the only woman I want to sleep with is my wife! Waves of emotion. Storm clouds part; sun breaks through.”

Haruki Murakami: Dance, dance, dance (Alkuperäinen japaninkielinen teos Dansu, dansu, dansu, 1988)
Vintage Books, 1995
Kääntänyt englanniksi Alfred Birnbaum
393 sivua
Omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjassa selvitetään rikos, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä, kirjan kannessa on eläin.

Kōji Fukada: Harmonium (leffa)

Cannesin Un Certain Regard -sarjassa kilpaili viime vuonna Hymyilevän miehen kanssa  japanilaisen Kōji Fukadan elokuva Harmonium (Fuchi ni tatsu, 2016). Vaikka voitto menikin Suomeen, sai japanilainen tuomariston palkinnon.

Harmonium on psykologinen trilleri, joka ensi alkuun tuo mieleen ranskalaiselokuvan Harry, qui vous veut du bien (2000), amerikaksi A friend like Harry...

Molemmissa leffoissa pariskunnan arkeen ilmestyy vanha ystävä, joka vaikuttaa mitä ystävällisimmältä ja avuliaimmalta, mutta joka todellisuudessa on jotain aivan muuta. Mutta siinä, missä Harry jne. tiivistyy varsinaiseksi kauhukertomukseksi, jättää Harmonium kaiken ilmaan ja lopulta lässähtää. Ja siinä, missä Hymyilevä mies on kuvaukseltaan kaunis, on Harmonium arkinen ja harmaa.

Katsoin kuitenkin elokuvan loppuun asti, eli ei se ihan mahdoton ole. Aluksi se pitää näpeissään ihan ok. On toisistaan etääntynyt pariskunta: vaimo (Mariko Tsutsui) on kristitty, mies (Kanji Furutachi) ateisti, ja tytär on valmistautumassa urkuharmoniesiintymistä varten. Kuviota sekoittaa miehen vanha ystävä Yasaka-san (Tadanobu Asano), kohtelias ja ystävällinen mies, jolla on synkkä menneisyys: hän on vastikään vapautunut vankilasta saatuaan armahduksen murhatuomiosta. Yasakalla ja perheen isällä on jotakin yhteistä ja hetken vaikuttaa, että Yasaka on tullut ottamaan kaiken sen, mitä ystävällä on ja mitä hänellä ei ole. Vaimo tuntee seksuaalista vetoa Yasakaan, mutta torjuu tämän, minkä jälkeen Yasaka pahoinpitelee (seksuaalisesti?) perheen tyttären, joka vammautuu loppuiäkseen.

Tähän liittyykin elokuvan kiinnostavin filosofinen kysymys, kun perheen isä pohtii tyttären vammautumisen olevan rangaistus hänen ja vaimon rikoksista. Toinen rikos on fyysinen, toinen mentaalinen. Kristinuskoa, buddhismia ja ateismiakin sivutaan, mutta nekin teemat jäävät vähän ilmaan. Vaimo vaikuttaa jättäneen uskonsa tyttärensä vammauduttua (ainakaan tämä teema katoaa elokuvasta siinä vaiheessa) ja kenties koska on joutunut Yasakan pauloihin.

Koska elokuva ei kuitenkaan sellaisenaan oikein toimi ja erilaiset teemat jäävät ilmaan (eivätkä yksityiskohdat oikein vakuuta), jäin miettimään, että tämä tarina toimisi huomattavasti paremmin kirjana, jolloin rivien väliin voi kirjoittaa enemmän. Sitä kai leffakin oli hakenut, muttei onnistunut. Hetken jo luulin että se olisikin elokuvasovitus, mutta niin ei taida kuitenkaan olla.

Näyttelijätyöstä pidin kyllä. Pienieleistä ja jotenkin hyvin japanilaista.

Elokuvissa: Martin Scorsesen Silence

Mikäkö on paras tapa viettää vapaapäivä? Mennä elokuviin ja sen jälkeen kahvilaan lukemaan kirjaa.

Olin ollut kahden vaiheilla Martin Scorsesen uusimman elokuvan Silence (USA, 2016) suhteen: se kiinnosti aiheensa (kristittyjen vaino 1600-luvun Nagasakissa) ja alkuperänsä (perustuu Shūsaku Endōn romaaniin Vaitiolo) vuoksi, mutta mitä siitä kaikesta oltaisiin saatu väännettyä Hollywoodissa? Vaikkakin ohjaajana olisi Martin Scorsese? Toisaalta Scorsesen hyvät ajat ovat 1970-luvulla: Taksikuski on edelleen upea elokuva, sen jälkeen… no, sen jälkeen Scorsese ajoi partansa, suki tukkansa geelillä taaksepäin, alkoi pukeutua pikkutakkiin ja metsästää Oscareita.

Olin siis epäileväinen, mutta kiinnostunut. Alku ei näyttänyt kauhean hyvältä: kuvaus oli amatöörimäistä, kuvakulmat ja kameratyöskentely kuin independent-elokuvasta. Päärooleihin oli kiinnitetty kaksi kasvoiltaan portugalilaispapeiksi varsin hyvin soveltuvaa amerikkalaisnäyttelijää, Andrew Garfield ja Adam Driver. Alkuun he muistivat puhua englantia vieraalla korostuksella, mutta vähitellen amerikkalainen puheenparsi ja kehonkieli pääsivät valitettavasti vallalle.

Angloamerikkalaisten (Garfield, Driver, Liam Neeson) sijaan elokuvan parasta antia tarjosivatkin (markkinoinnissa missatut) japanilaisnäyttelijät. Yōsuke Kubozaka on mainio luikkuna ja epärehellisenä kristittynä, mutta vielä parempia ovat Shinya Tsukamoto (kulttileffaohjaaja, joka muistetaan esimerkiksi Tetsuo-leffoista) Mokichin roolissa ja erinomainen Issey Ogata inhottavan inkvisiittorin roolissa. Amerikkalaisesta ylinäyttelemisestä ei ole tietoakaan!

Kiinnostavinta elokuvassa on kuitenkin pohdinnat Jumalasta, Jumalan hiljaisuudesta, lähetyssaarnaajista, heidän kauttaan käydystä politikoinnista, idän ja lännen eroista ajattelussa ja tavoissa. Aion ehdottomasti etsiä käsiini Endōn kirjan, jossa näihin aiheisiin varmastikin pureudutaan mielenkiintoisesti.

Loppua kohti leffa valitettavasti vähän lässähti. Kun vanha, uskostaan näennäisesti luopunut portugalilaispappi kuolee ja hänet haudataan perinteisin buddhalaisin menoin, olin jo sanomassa ääneen että please, Scorsese, älä nyt näytä sinne arkkuun/tynnyriin sisään! Ja juuri sinnehän se kamera seuraavaksi työntyy ja paljastaa, mitä vanhalla papilla on kädessään. Höhö.

Kun typerää loppukohtausta seuraa kiitostekstit, jotka Scorsese esittää ensimmäiseksi kaikille Japanin kristityille, en voi välttyä ajattelemasta että katolisuuttaan voimakkaasti esiintuova Scorsese näkee itsensä viimeisenä lähetyssaarnaajana, viimeisenä Kristuksena. Se siitä.

Kaiken kaikkiaan elokuva oli joka tapauksessa kiinnostava, maisemat (Taiwanista) kauniita ja etenkin japanilaisten näyttelijätyö mukaansatempaavaa. Kamalasti epätarkkuuksia ja kliseitä kuitenkin, kuten hylätyn kylän kiiltäväturkkiset kissat, amerikkalaisnäyttelijöiden ikuinen syömättömyys (miksi ihmeessä amerikkalaisnäyttelijät eivät saa syödä elokuvissa?), vaaleatukkainen pappi hyvä, tummatukkainen paha, ym. Ja näkökulmakin on lopulta länsimaalainen, mitä nyt inkvisiittori sitä yrittää hiukan raapia. Asetelma on joka tapauksessa aina sama: länsimaiset kristityt yrittävät käännyttää alkuperäiskansaa omaan, oikeaan totuuteensa.

Menisinkö katsomaan uudestaan? En. Jos telkkarista tulisi, saattaisin katsoa. Tai sitten en.

Vielä yksi huomio: miksi elokuvien nimiä ei enää suomenneta? Miksi Silence on suomeksi Silence, eikä esimerkiksi Vaitiolo, kuten Endōn romaani on?

Jun’ichirō Tanizaki: Some prefer nettles

For Kaname a woman had to be either a goddess or a plaything. Possibly the real reason for his failure with Misako was that she could be neither. Had she not been his wife he might have been able to look on her as a plaything, and the fact that she was his wife made it impossible for him to find her interesting. (s. 80)

Nappasin kirjahyllystäni matkaluettavaksi japanilaisen Jun’ichirō Tanizakin romaanin Some prefer nettles, jonka olin lukenut viitisentoista vuotta sitten, mutta aika lailla jo unohtanut tarinan. Oli siis aika uusinnalle.

Kirjan takakannessa juoni kuvataan seuraavasti: Kaname seeks escape from his vacuous domestic existence in the arms of a beautiful Eurasian, and closes his eyes to the possibility that his wife may take a lover. Kuvaus vie kuitenkin harhaan, sillä tosiasiassa se kaunis euraasialainen (prostituoitu) esiintyy vasta aivan kirjan lopussa, eikä Kaname suinkaan ole sulkemassa silmiään vaimon rakastajalta, vaan päinvastoin kannustaa vaimoaan ulkopuoliseen suhteeseen toiveenaan, että tälle löytyisi kunniallinen paikka yhteiskunnassa heidän avioeronsa jälkeen. Mahtaako takakannen tekstin kirjoittaja olla lainkaan lukenut kirjaa, vai silmäillyt vain?

Tarinan kerrotaan olevan pitkälti omaelämäkerrallinen sikäli, että Tanizaki itse tarjosi omaa vaimoaan ystävälleen, jonka kanssa vaimo menikin naimisiin sen jälkeen, kun Tanizaki oli ottanut hänestä eron. Edelleen kerrotaan, ettei Tanizakilla ollut mitään vaimoaan vastaan, hän vain oli menettänyt kiinnostuksensa tähän, samoin kuin tarinan Kaname.

Mutta millään sillä ei ole oikeastaan merkitystä, vain tarinalla. Kaname on Tokiosta vuoden 1923 suuren maanjäristyksen jälkeen Osakaan muuttanut ylempään keskiluokkaan kuuluva mies (kuten Tanizakikin), jonka suhde naisiin on jokseenkin kieroutunut: hänelle naiset ovat joko leikkikaluja tai madonnia. Koska vaimo ei loksahda kumpaankaan lokeroon, hän on menettänyt kiinnostuksensa tähän. Se ei tarkoita kuitenkaan että eroaminen olisi yksinkertainen asia: heillä on yhteinen lapsi ja yhteinen arki, ja vaimo hoitaa vaimon velvollisuudet hyvin, vain kamarin puolella ei tapahdu mitään. Se, joka tilanteesta kärsii, on itse asiassa vaimo.

Toisenlaisen näkökulman aiheeseen antaa Kanamen appiukko, joka harrastaa perinteistä japanilaista bunraku-nukketeatteria ja jolla on täydellinen – nukkemainen – nuori rakastajatar O-hisa. Appi kouluttaa rakastajattarestaan täydellistä naista pukeutumisineen ja harrastuksineen. Nainen tekee kuten mies toivoo, mutta valittaa tämän selän takana pukujen kiristävän ja soittamisen olevan pitkästyttävää. Kuitenkin tämän näennäisen epäsuhtaisen pariskunnan välillä on side ja tietynlainen harmonia.

Kanamen moderni, länsimaistunut vaimo Misako inhoaa isänsä perinteistä rakastajatarta, joka puolestaan salaa kadehtii Misakoa ja tämän vapautta. Appiukko taas yrittää pelastaa tyttärensä avioliiton johdattelemalla Kanamen bunrakun pariin, joka yllätyksekseen huomaa kiinnostuvansa aiemmin pitkästyttävänä pitämästään nukketeatterista löytäessään nukesta naiseuden täydellistymän.

Paljon siis tasoja yhdessä ja jokseenkin lyhyessä (151 sivua, joista kahdeksan kääntäjän esipuhetta) kirjassa! Lisäksi Tanizakin kieli ja ilmaisu on tavattoman kaunista, joka tulee esiin englanninnoksessakin. Olisipa tämä käännetty suomeksi…

Minua kiinnostaa tietenkin myös se, miten Tanizaki käsittelee maansa länsimaistumista ja länsivaikutteita. Tässä eletään aikaa ennen amerikkalaistumista ja vaikutteet tulevat pikemminkin Euroopasta. Erot idän ja lännen välillä ovat valtavat niin ajattelussa kuin tavoissa, ja vaikka Kanamen ikäpolvea maan avautuminen länteen kiehtookin, appiukko kääntyy takaisin perinteisiin. Tarinassa länsi tulee esiin erityisesti bordellin kautta, jota johtaa viinaan menevä brittinainen. Eroavaisuus tulee paitsi suhteessa seksuaalisuuteen, myös suruun ja sen näyttämiseen.

Kaname had heard that foreign women tend to weep, but this was the first time he had actually seen one of them weeping. Somehow it struck him as intensely sad, just as a foreign song with whose melody he was still not entirely familiar could strike him with the force of its melancholy.
’Where did your brother die?’
’In Canada.’
’How old was he?’
’Forty-eight, forty-nine, fifty – something like that, I think.’

Sananen vielä itse kirjasta esineenä: se on surkea. Pokkarina myytävän kirjan paperi on halpaa, mutta kirjan hinta on suhteellisen korkea (1500 jeniä joskus viisitoista vuotta sitten), minkä lisäksi sivujen ulkoreunojen marginaali on leveämpi kuin sisäreunojen: kun kirja ei edes avaudu kunnolla, on todella tuskallista yrittää lukea sängyssä maaten! Kirosin kirjan valmistajaa monta kertaa yrittäessäni pidellä sitä auki edessäni yhdellä kädellä.

Yritä nyt tätä lukea!

Junichirō Tanizaki
Some prefer nettles (Tade kuu mushi, 1929)
Kääntänyt englanniksi Edward G. Seidensticker
Vintage, 2001. Ensijulkaisu Britanniassa 1956
151 sivua
Omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan nimi on mielestäsi kaunis ja valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.

Jälkikädessä Kurjen siivellä -haasteeseen

kurjen_siivella

Osallistun vähän jälkijättöisesti Pinon päällimmäinen -blogin Sannabananan luotsaamaan Kurjen siivellä -haasteeseen, jossa oli siis vuoden 2016 aikana tarkoitus lukea itäaasialaista kirjallisuutta.

Selailin nyt haasteen yhteenvetoja ja löysin sieltä kaikkea mielenkiintoista, ja niin päätin koota yhteen ne vaatimattomat kuusi japanilaista kirjaa jotka itse vuoden aikana luin. Ties vaikka joku löytäisi niiden joukosta kiinnostavaa luettavaa.

Kas tässä:

Haruki Murakami: 1Q84. Monitasoinen romaani, joka jatkaa siitä, mihin George Orwellin 1984 loppui. Nyt ollaan vuodessa 1984. Tai 1Q84, kuka sen mitenkin näkee. Ensimmäinen kirja, josta bloggasin.

Shūsaku Endō: The Sea and Poison. Tositapahtumiin perustuva kertomus ihmiskokeesta, ihmisyydestä ja moraalista. Sekä siitä, mitä niille käy sodan aikana.

Haruki Murakami: After the quake. Koben maanjäristykseen liittyvä novellikokoelma. Miten maanjäristys vaikuttaa ihmismieleen vaikkei edes ollut paikan päällä?

Keigo Higashino: Journey under the midnight sun. Lähimenneisyyteen sijoittuva psykologinen jännäri. Tapahtumapaikkoina Osaka ja Tokio.

Murakami & Kawai: Haruki Murakami goes to meet Hayao Kawai. Psykoterapeutin ja kirjailijan mielenkiintoinen keskustelu kaikesta maan ja taivaan välillä, eli kirjallisuudesta, hiekkalaatikkoterapiasta sekä japanilaisuuden ja länsimaalaisuuden eroista.

Haruki Murakami: Hear the wind sing. Murakamin esikoisteos kirjailijan alkusanojen kera.

 

 

Haruki Murakami: Hear the Wind Sing

Why do you read books?” he asked.
”Why do you drink beer? I replied without glancing in his direction, taking alternate mouthfuls of pickled herring and green salad.

murakami_hearthewindsing

Hear the wind sing on Haruki Murakamin esikoisteos ja sellaisena mielenkiintoinen. Tämän 29-vuotias jazzbaaria Tokiossa pyörittänyt Murakami kirjoitti saatuaan baseball-matsissa oivalluksen että voisi kirjoittaa romaanin. Käsikirjoituksen – ainoan kappaleensa – hän lähetti kirjoituskilpailuun ja omien sanojen mukaansa oli varma että voittaa – ja voittikin. Jos ei olisi voittanut, hän tuskin olisi jatkanut kirjoittamista, kertoo kirjailija esipuheessa.

On aina mielenkiintoista nähdä, mistä kenenkin ura on saanut alkunsa. Hear the wind sing on melko lyhyt tarina, siinä ei ole oikeastaan päätä eikä häntää eikä kummoistakaan juonta, ja tarinankerrontakin on vielä aika hiomatonta. Totta puhuen, en erityisesti innostunut. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen Murakamilta lukemani kirja, en olisi ainakaan kovin hanakasti tarttunut seuraavaan.

Murakami sanoo saaneensa paljon vaikutteita amerikkalaisesta kirjallisuudesta, ja esikoisteoksessa se on mielestäni selvästi nähtävissä. En oikein osaa pukea sitä sanoiksi, mutta siinä on sellaista väsyttävää nokkeluutta, tunkkaisuutta, pätemisentarvetta ja kyynisyyttä, jonka koen luotaantyöntäväksi. Mutta kyllä sieltä sen Murakamin kuitenkin löytää. Lauserakenteet, amerikkalaisen populaarimusiikin, ruoanlaiton ja syömisen, seksin, tämän päivän (tai oikeastaan 70-luvun) Japanin. Ja viittaukset kirjallisuuteen.

The chill of the air conditioning met me when I backed my way as usual through the heavy door f J’s Bar, the stale aroma of cigarettes, whiskey, French fries, unwashed armpits, and bad plumbing all neatly layered like a Baumkuchen. (s. 39)

”’California girls’… The Beach Boys… any luck?
”Come to think of it, about five years ago a girl in my high school lent me that record.” (s.50)

Half a month after my third girlfriend killed herself, I was reading Jules Michelet’s La Sorcière. A great book. (s. 77)

Kirja alkaa Murakamin omilla alkusanoilla, The Birth of My Kitchen-Table Fiction, jossa hän kertoo miten hänestä tuli kirjailija. Olin kuullut nuo kertomukset jo monta kertaa, ja ne tulivat mainittua tuossa ylläkin: eli jazzbaari, baseball-matsi, kirjoituskilpailu. Mutta oli mielenkiintoista lukea ne hänen itsensä kertomana.

Lisäksi Murakami kertoo,  miten hän löysi oman kirjoitustyylinsä. Ensin hän kirjoitti käsin japaniksi, mutta piti lopputulosta liian ”kirjallisuusmaisena”. Joten hän otti esiin kirjoituskoneen ja kokeili kääntää ensimmäiset lauseet englanniksi. Vajavaisella kielitaidolla lauseista tuli väistämättä yksinkertaisia ja lyhyitä, ja ne hän käänsi nyt japaniksi. ”The result was a rough, uncultivated type of prose”, kuten hän itse toteaa. Tätä hän lähti kuitenkin viemään eteenpäin ja löysi vähitellen oikean rytmin. Tyylin, jollaista ei oltu japanilaisessa kirjallisuudessa vielä nähty.

Tässä vielä pari kuvaa kirjan sivuilta. Tyyli on vielä aika kokeilevaa, ja toisaalta juuri se sai minut kiinnostumaan.

murakami_hearthewindsing001 murakami_hearthewindsing002 murakami_hearthewindsing003

Haruki Murakami
Hear the wind sing (alkuperäinen japaninkielinen teos Kaze no uta o kike, 1979)
Penguin Random House, 2015
Kääntänyt englanniksi Ted Goosen
152 sivua
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta.

Luin kirjan syksyllä, joten merkinnät menevät vielä HelMet 2016 -lukuhaasteeseen. Sain tästä merkinnät kohtiin sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja, aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, kirjan kansi on mielestäsi ruma.