Aihearkisto: kirjat

Yasmina Khadra: Attentaatti

”Puhutaanpa vielä vaimostanne, tohtori Ja’fari.
”Olette väärillä jäljillä. Vaimollani ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa, josta häntä syytätte. Hän oli siinä ravintolassa sattumalta aivan kuten kaikki muutkin. Siham ei mielellään laita ruokaa tultuaan matkoilta. Hän oli poikennut syömään jotakin. Asia on niin yksinkertainen. Olen elänyt hänen kanssaan viisitoista vuotta ja tiedän kaikki hänen salaisuutensa. Olen oppinut tuntemaan hänet, ja jos hän olisi salannut minulta jotakin, olisin kyllä jossain vaiheessa huomannut sen. (s. 37)

En tiedä mistä Yasmina Khadran nimi oli jäänyt mieleeni, mutta kun selailin Akateemisen kirjakaupan (laajaa) poistokirjojen valikoimaa, tartuin hänen teokseensa Attentaatti. Kolme euroa. Ei paha, mutta onko tämä se suunta, johon haluamme Akateemisen menevän, nurisin mielessäni. Kävi kuitenkin niin, että juuri sieltä, poistokirjojen seasta, tein todellisen löydön.

Otin Attentaatin matkalukemiseksi. Se oli sellaiseksi oikein sopiva niin kooltaan, painoltaan kuin pituudeltaankin: 223 sivuun mahtuu kokonainen tarina, eikä siinä todellakaan ole yhtään ylimääräistä sanaa, kuten takakannen mainoslauseessa todetaan. Kiinnostusta lisää se, että kirjailijanimi Yasmine Khadra on pseudonyymi; sen takaa löytyy Algerian armeijan entinen upseeri Muhammed Moulessehoul, joka käytti vaimonsa etunimiä välttääkseen sensuurin ja selvitäkseen kirjailijana Algerian sisällissodasta (kertoo meille Wikipedia).

Attentaatti kertoo arabitaustaisesta israelilaiskirurgista Amin Ja’farista, joka on omistanut elämänsä muiden auttamiseen ja hengissä pitämiseen. Hän on joutunut taistelemaan saavuttaakseen asemansa ja valinnut aseekseen sopeutumisen: jännitteet ja ennakkoluulot ovat tiukassa maassa, jossa juopa kahden kansan välillä on syvä. Kun Ja’farin vaimo kuolee itsemurhaiskussa ja osoittautuu sen päätekijäksi, miehen elämä murenee hetkessä. Hän lähtee etsimään syitä ja syyllisiä, jotka muuttivat hänen vaimonsa lapsia tappavaksi terroristiksi. Matka vie hänet Betlehemiin, Nasaretiin ja lopulta Jeniniin

Luin kirjan jo huhtikuussa, mutten ehtinyt siitä postaamaan. Se on kuitenkin jäänyt pyörimään mieleen ja luen kirjan varmasti vielä uudestaan. Kertomus valottaa hyvin mielenkiintoisella tavalla niitä syitä ja seuraamuksia, joista me kaukana Suomessakin luemme pintapuolisia uutisia. Meille ne ovat vain otsikoita: terrori-isku torilla, niin ja niin monta kuollutta; Israelin armeija kostanut, niin ja niin monta kuollutta. Mutta kaikilla niillä on tarina ja tarinan toinen puoli, se, mikä on lähtöisin epäoikeudenmukaisuudesta ja yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta, alistamisesta ja riistämisestä sekä arvostamisen puutteen nostamasta toivottomuuden tunteesta ja edelleen vihasta.

”Mutta ne tuhovat talon!
”Mitä väliä on yhdellä talolla, kun on menettänyt kokonaisen maan, hän huokaisee.
Sotilaat ajavat traktorin alas kuljetuslavalta. Osa heistä pitää loitolla naapureita, joita ilmestyy paikalle. Fatin auttaa suvun vanhinta ahtautumaan pyörätuoliin ja työntää hänet turvaan pihalle. Najat ei halua ottaa mitään mukaansa. Tavarat kuuluvat taloon, hän selittää. Niin kuin ennen, jolloin vallasherrat haudattiin tavaroineen.

Khadra ei sinänsä asetu kummankaan osapuolen puolelle, ei ole yhtä hyvää ja yhtä pahaa, vaan molemmissa on molempia. Sen sijaan hän tarkastelee konfliktia ja sen syitä varsin suoraan ja kiertelemättä. Eikä kosto ole vastaus mihinkään, sillä ei vihan ja pelon kierrettä katkaista, lienee hänen sanomansa. Ihan mielenkiintoista, kun kirjoittaja on ammattisotilas.

Vaikka Attentaatti ei ehkä olekaan niin sanottua suurta kirjallisuutta, se on kuitenkin teos, joka jää pyörimään mieleen, joka avaa silmiä. Ja kirjoittaa Khadra myös hienoja helmiä tekstinsä joukkoon, kuten Amin Ja’farin isän toteamus pojalleen:

Jos lähdet siitä, että perivihollisesi on se, joka yrittää kylvää vihaa sydämeesi, sinulla on jo puolet onnesta hallussasi. Toisen puolen saat kun ojennat kätesi ja poimit sen. Ja muista tämä: ei ole mitään, yhtikäs mitään tärkeämpää kuin sinun elämäsi. Eikä sinun elämäsi ole muiden elämää tärkeämpi. (s. 88)

Vielä yksi merkintä: Attentaatista löytyy yksi hienoimmista kuoleman kuvauksista, jonka olen lukenut.

Yasmina Khadra: Attentaatti
ranskankielinen alkuteos L’attentat (2005)
suomentanut Lotta Toivanen
WSOY, 2008
223 sivua
oma ostos (poistolaarista)

Timur Vermes: Täällä taas

– HITLER TÄÄLLÄ! minä huusin, – TÄÄLLÄ FÜHRERIN PÄÄMAJA! Minusta tuntui kuin olisin palannut länsirintamalle ja vuoteen 1915.
– Painakaa sitä vihreää näppäintä, kioskinpitäjä huusi äänessään kärsivä sävy. – Inhoan Wagneria.

Luin Timur Vermesin Hitler-parodian Täällä taas jo vuoden alussa, mutta en ole ehtinyt siitä bloggaamaan. Korjataanpa siis sekin puute.

Tartuin kirjaan suurella kiinnostuksella, poliittista satiiria tarvitaan tässä maailmassa ja paljon. Saksassa se osuu luonnollisesti Hitleriin – sitten toisen maailmansodan ja sen, miten sota päättyi, ei maata ole voinut ilman Hitleriä käsitellä. Ja saksalaiset ovat käsitelleet. Miten, miksi, milloin, mitä hä. Kuinka se oli mahdollista? Sitä saisi tänä päivänä kysellä enemmänkin, eikä vain Hitlerin kohdalla, eivätkä pelkästään saksalaiset, vaan katsoa tarkkaan, mitä tapahtuu juuri nyt. Euroopassa, Yhdysvalloissa, Suomessa, jne.

Unkarilaistaustainen (olenko ainoa, joka vierastaa loppupäätettä -taustainen? Ei kai ole rikos omata vierasmaalaisia sukujuuria?) Timur Vermes tarttuu kiehtovaan aiheeseen ja tipauttaa Hitlerin nykymaailmaan, tarkemmin ottaen vuoteen 2011. Sellaisenaan, muuttumatta: Hitler on vain ollut poissa ja on yhtäkkiä täällä taas. Nyky-Saksa ottaa hänet vastaan vitsinä, jonka paikka on mediamaailmassa eli telkkarin stand-up-show’ssa ja YouTubessa. Adolf Hitlerin vaatetus, puheenparsi, käsimerkit, ideologia – eihän kukaan voi olla sellaisen kanssa tosissaan. Ja kuitenkin oli, ja on yhä. Sitä Vermes vihjaa rivien välissä: se on täällä taas, ja se pitää kuoliaaksi nauraa. Ennen kuin on liian myöhäistä.

Ja kyllähän se naurattaakin, varsinkin alussa. Hitlerin pedantti, ylimielinen ja räjähdysherkkä hahmo on kuvattu kutkuttavasti, samoin se, miltä nykymaailma 1930-luvun ihmisen silmissä näyttää. Oma saksan kielen taitoni on pahasti ruosteessa, mutta pienikin tietämys kielestä ja Saksan kulttuurista auttaa ymmärtämään vitsejä. Pärskähtelin useammin kuin kerran nauramaan ääneen, kuten seuraavan lainauksen kohdalla. Hitler on siis vasta palannut kuolleista (onko hän kuollut siten kuten on kerrottu? ruumista ei ole koskaan löydetty) ja turkkilainen lehtikioskin pitäjä on ottanut hänet hoteisiinsa:

Seurasin katseellani hänen sormeaan. Peilissä oli oranssit kehykset, varmuuden vuoksi mies oli kirjoittanut siihen ”Der Spiegel”, peili, niin kuin sitä ei muuten olisi tiennyt. (s. 20–21)

Ainoa huoleni kirjaa lukiessani oli, miten Vermes pystyy pitämään mielenkiinnon yllä ja miten hän lopettaa tarinansa. Ja se olikin vähän ongelmallisempi juttu. Loppua kohden tarina nimittäin väistämättä väljähtyy, sillä aihe on edelleen vaarallinen. Heittääkö bensaa tuleen vai yrittääkö tappaa liekit tukahduttamalla? Siinäpä hyvä kysymys.

Voi olla, että kirja vaatisi ainakin toisen lukukerran, voi olla että siitä saisi silloin enemmän irti. Timur Vermes on toiminut ennen kirjailijan uraansa (tämä on hänen esikoisteoksensa, ja ainakin yksi romaani on jo tullut lisää) haamukirjoittajana. Siinä hommassa hän on mitä todennäköisimmin oppinut kaikenlaista. Muistiinmerkintöjä tuli joka tapauksessa tälläkin kertaa tehtyä. Tässä niistä muutama:

Työttömien armeija oli miljoonapäinen ja väestön keskuudessa kyti mykkä viha, sellainen tyytymättömyys olosuhteita kohtaan, että se muistutti minua vuodesta 1930 […]
Toisin ilmaistuna: kaiken kaikkiaan tilanne oli minun kannaltani erinomainen. (s. 145)

Minua todella ihmetyttää, etteivät miljoonat ihmiset ole jo aikaa sitten marssineet soihtuineen ja heinähankoineen noiden parlamentaaristen juttutupien edustalle suussaan huuto: ”Mitä te teette meidän rahoillamme???” (s. 245)

Ja lopulta (ja ihan alussa): Hitler tutustuu kännykkään, jonka soittoäänen valinta oli lopulta aika helppo:

Niinpä hän siis oli säätänyt puhelimeni soittamaan Valkyyrioiden ratsastusta.
– Hieno homma, eikö totta? kysyin kioskinpitäjältä ja nostin laitteen suvereenisti korvalleni. – Hitlereillä!

 

Ja vielä: Jos on kirjan kansi onnistunut, niin on myös taitto. Saksalaista kirjasintyyppiä on käytetty hienosti tehokeinona. Tässä pari esimerkkiä:

Timur Vermes
Täällä taas
saksankielinen alkuteos Er ist wieder da, 2012
suomentanut Tähti Schmidt
Tammi, 2016
392 sivua
saatu lahjana.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, politiikasta tai poliitikosta kertova kirja ja esikoisteos.