Tänä vuonna päätin katsoa enemmän elokuvia, ja näin olenkin tehnyt: syyskuuhun mennessä olen nähnyt 16 elokuvaa, joista kahdeksan elokuvateatterissa. On valtava ero katsoa elokuva isolta kankaalta, jolle se on tehty. Eläköön siis pienet elokuvateatterit ja leffafestivaalit!
Muutamista leffoista olen jo kirjoittanutkin, mutta kaksitoista odottaa vielä. Totta puhuen olin ajatellut etten näistä klassikoista edes kirjoittaisi, mutta sitten tulin toisiin aatoksiin. Siksihän ne klassikoita ovat, että ne kestävät aikaa, koskettavat vuosikymmentenkin päästä. Miksen oikeastaan kirjoittaisi juuri niistä?
Koska postauksesta tulisi muuten liian pitkä, jaan sen kolmeen osaan. Aloitetaan suurilla nimillä: Bergmanilla, Clémentillä ja Kurosawalla.
Ingmar Bergman
Ingmar Bergmanin syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta, jonka kunniaksi elokuva-arkiston leffateatteri Orion esitti kimaran hänen elokuviaan. Pääsin katsomaan niistä kaksi, Mansikkapaikan (Smultronstället, 1957) ja Seitsemännen sinetin (Det sjunde insletet, 1957). (Kyllä, hän todellakin ohjasi nämä kaksi mestariteosta samana vuonna!)
Mansikkapaikka on lempielokuviani. Olin parikymppinen opiskelija, kun näin sen ensimmäisen kerran tässä samassa teatterissa Helsingin Eerikinkadulla, ja näytöksen jälkeen olin täysin mykistynyt. Näin visuaalista, näin graafista ja näin puhuttelevaa elokuvaa en ollut ennen nähnyt.
Mansikkapaikka kertoo iäkkäästä Isak Borgista (Victor Sjöström), joka on määrä vihkiä kunniatohtoriksi Lundissa. Hän lähtee matkaan autolla ja saa seurakseen miniänsä Mariannen (Ingrid Thulin) sekä erinäisiä muita ihmisiä. Heidän kauttaan ja vieraillessaan lapsuutensa maisemissa Isak joutuu katsomaan omaa elämäänsä ja arvioimaan miten hän on itse vaikuttanut läheistensä elämään. Suuria, vaikeitakin kysymyksiä. Mutta se kaikkein voimakkaimmin parikymppiseen (ja hyvä on, nelikymppiseen myös) minuun vaikutuksen tehnyt kohtaus elokuvassa on Isak Borgin uni. Aivan täydellistä surrealismia!
Seitsemäs sinetti valmistui ennen Mansikkapaikkaa, ja on tunnelmaltaan ja teemalta aivan toisenlainen. Tässä ollaan keskiajan Ruotsissa, rutto vaanii ja kirkko ahdistaa ja kuolema seuraa perässä.
Graafisen mustavalkoisuuden vastakohtana ovat narrien ja teatterilaisten ilveilyt, jotka sekoittavat pakkaa. Hyvän elokuvan merkki puolestaan on kohtaus, joka jää mieleen kuin valokuva. Seitsemännessä sinetissä se on shakinpeluu kuoleman kanssa. Ja toinenkin: aivan loppu, kuolemantanssi. Kaunista. Kuten on Gunnar Fischerin kuvauskin.
René Clément
Myös ranskalaiselta René Clémentiltäkin (1913–1996) katsoin kaksi elokuvaa. Toisen niistä katsoin leffateatterissa, toisen videolta.
Plein Soleil eli Kuuma aurinko (Ranska, 1960) kuuluu suosikkeihini, ja nyt pääsin katsomaan sen isolta kankaalta. Elokuva perustuu Patricia Highsmithin romaaniin ja kertoo köyhän Tom Ripleyn (Alain Delon) ja rikkaan Philippe Greenleafen (Maurice Ronet) mutkikkaasta suhteesta. Joku on nähnyt siinä homoeroottisuuttakin, mutta minusta kyse on vain vihasta ja kateudesta: Tomin silmissä Philippellä on kaikki: rahaa, huoleton elämä, kaunis tyttöystävä. Sen kaiken hän haluaa itselleen, ja hän on valmis tekemään mitä tahansa sen eteen: tappamaan, valehtelemaan ja kopioimaan. Juoni onnistuu melkein täydellisesti, mutta se minkä taakseen jättää…
Alain Delon on huikean hieno kylmänä murhaajana ja ovelana huijarina, mutta vähintään yhtä mainio on Maurice Ronet ylimielisenä rikkaana amerikkalaisena, jonka alentuva kohtelu alemmasta yhteiskuntaluokasta tulevaa Tomia kohtaan saa tämän vihan kasvamaan entisestään. Ihanainen Marie Lafôret puolestaan tekee debyyttinsä Philippen tyttöystävänä Margena. Nino Rotan musiikki ja Henri Decaën kameratyö viimeistelevät kokonaisuuden.
Jeux indterdits eli Kielletyt leikit (Ranska, 1952) on elokuvana täysin toisenlainen. Mustavalkoinen, vuoteen 1940 sijoittuva, lasten näkökulmasta kerrottu. Mutta itse asiassa se kahden kerroksen väen teema on täälläkin läsnä, vaikka sitä tärkeämpi onkin lapsen ja aikuisen maailmojen ero (ja toisaalta samanlaisuus). Viisivuotias pariisilaistyttö Paulette (Brigitte Fossey) jää orvoksi, kun hänen vanhempansa ammutaan sillalle. Michel (Georges Poujouly) löytää tytön ja vie kotiinsa, missä tyttönen otetaan lempeästi vastaan. Ero porvaristytön ja maalaisten välillä on kuitenkin selkeä, mikä tulee esiin jo tytön sievästä pumpulimekosta, jota kaikki ihailevat. Michel yrittää lohduttaa Paulettea rakentamalla tämän kanssa hylättyyn myllyyn hautausmaan kaikille pienille kuolleille olennoille, kuten hiirille ja hyönteisille.
Hyvin, hyvin kaunis ja koskettava elokuva, jonka täydellistää kaunis musiikki ja kuvaus. Loppukohtausta katsoessa on vaikea pidättää kyyneliään.
Huom! Jos nyt aivan oikein ymmärsin, Kielletyt leikit esitetään Orionissa torstaina 13.12.2018 aamunäytöksenä klo 10 ja elokuvaan on vapaa pääsy. Klikkaa tästä lukemaan itse. Varmaan kannattaa varmistaa, voiko näin todella olla… Mutta jos haluat nähdä todella kauniin ranskalaiselokuvan upeassa helsinkiläisessä elokuvateatterissa, niin pistä mieleen!
Akira Kurosawa
Japanilainen mestariohjaaja ei esittelyä kaipaa, eihän? Pääsin tällä kertaa katsomaan kaksi hänen samuraikomediaansa leffateatteriin, kiitos tällaisen ihanan erikoisteatterin. Näitä kun olisi enemmänkin!
Yōjimbō – onnen soturi (Japani, 1961) kertoo isännättömästä samuraista eli rōninista Sanjurōsta (Toshiro Mifune) joka saapuu keskelle taistelevaa kylää: toisella puolella on geishatalo ja toisella sakenvalmistaja ja molempien isännät (ja toisen emäntä) ovat yhtä pahoja ja ahneita. Sanjurō kilpailuttaa molempia palkkaamaan itsensä henkivartijakseen ja haluaa samalla puhdistaa kylän moisista öykkäreistä. Kertakaikkisen mainio elokuva, jossa jokainen roolisuoritus piirtää hienosti ihmisyyden inhottavimmat ja toisaalta myös hienoimmat piirteet, kumpiakaan kaunistematta. Erityisen maininnan ansaitsee korruptiokohtaus, juuri näin se menee!
Ja kuten kaikissa hyvissä elokuvissa, myös tässä kuvaus ja musiikki ovat erinomaisia. Sergio Leone innostui siinä määrin, että teki Yojimbon pohjalta omat italowesterninsä. Lainauksia siis puolin ja toisin, sillä Kurosawa puolestaan oli ottanut tähän vaikutteita amerikkalaisista lännenelokuvista.
Tsubaki Sanjūro eli Samuraimiekka (Japani, 1962) on henkilökohtainen lempparini, kevyempi kuin Yōjimbō ja jotenkin vaan niin ihana! Samuraikomedia siis tämäkin, nyt Sanjurō saa lisänimen Tsubaki, johon tämän runollisen rōninin innoittaa ulkona kukkivat kameliat (japaniksi tsubaki). Tsubaki Sanjurō joutuu tällä kertaa tilanteeseen, jossa hän ryhtyy auttamaan sinisilmäisiä mutta sinänsä rohkeita nuoria samuraita pelastamaan heidän oman typeryytensä vuoksi siepatun kamariherran, tämän vaimon ja tyttären.
Hienoin kohtaus on elokuvan lopussa, jossa puron virrassa kelluvat kameliankukat toimivat viestintuojana: valkoiset ja punaiset kukat merkitsevät eri asiaa. Olen nähnyt elokuvan monta kertaa, ja aina hämmästyn, että kukat ovat sittenkin mustavalkoisessa elokuvassa valkoisia ja harmaita! Minä näen ne punaisina, aina…
Niin, ja tässäkin on erinomainen kuvaus ja musiikki!
Tässä siis ensimmäiset, lisää seuraavassa osassa.
Aukeamia 