Eeva Kilpi: Animalia

Kuoleman lisäksi ei ole muuta ulospääsyä kuin runous,
ei ydinsaasteesta, ei ihmisen syyllisyydestä,
ei häpeästä jota eläinten kohtelu merkitsee.

(Ote nimettömästä runosta runokokoelmassa Animalia)

Eeva Kilpi on kirjailija, josta olen etsinyt oman isoäitini ääntä. Siis sitä Karjalan murretta ja tapaa puhua, olla, elää, ja kaivata. Siitähän Kilpi on paljon puhunut, kaipuusta takaisin kotiin. Siitä puhui myös edesmennyt isoäitini. Kaipuusta kotiin.

Joten kun selasin Ylen 101 kirjaa -projektin kirjoja ja todettuani runojen sopivan minulle myös e-kirjana ja läppärin näytöltä luettuna, tartuin Kilven runoteokseen Animalia. Tosin joudun myöntämään, että kirjan nimi ja sen esittely eläinoikeuksien puolestapuhujana sai minut hiukan epäröimään, mutta päätin kuitenkin katsoa mistä on oikein kyse. Ja kysehän on itse asiassa paljon muustakin. Toki Kilpi puhuu eläinoikeuksien puolesta, mutta myös luonnon puolesta, ja ihmisyydestä osana luontoa. Se kiehtoi minua. Lisäksi Kilpi puhuu naiseudesta, mummoista, morsiamista, naisen kautta tapahtuvasta kiertokulusta.

Animalia on julkaistu vuonna 1987, jolloin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta oli kulunut vajaa vuosi. Kilven suuttumus ja epätoivo ihmisen itsekkyyden edessä puskee runoista läpi, ja ymmärrän hänen vihan tunteensa hyvin. Myös eläinkokeet tulivat tuolloin voimakkaasti esiin, oli kuvia kissoista mitkä lie moottorit kalloihin porattuna, ja vastaavia. Kissat, koirat, apinat, jotka kärsivät huulipunien ja ripsivärien vuoksi. Voiko kaiken sen edessä olla hiljaa? Ei voi. Ei ainakaan Eeva Kilpi voinut olla. On oltava ääneen puhujia, eikä vain – heh – tolkun ihmisiä, jotka kääntävät katseensa pois ja puhuvat mieluummin kauniista asioista, säästä ja sen semmoisista.

Toisin kuin niissä romaaneissa, joista koin löytäväni etäisesti isoäitini äänen, ei Kilven runoissa sitä ole. Ne on kirjoitettu yleisemmällä tasolla ja yleiskielellä, kauniilla suomen kielellä, aivan erilaisella kuin mitä olin häneltä aiemmin lukenut. Hyvä on, siitä on jo aikaa kun olen Kilven romaaneja lukenut, mutta mielikuvani ainakin on tämä. Mieluusti näitä runoja joka tapauksessa lukisin uudestaan, paperilta, kirjasta. Kyllähän ne näytölläkin toimivat, mutta jotakin aina puuttuu. Ehkä se on se paperin tuntu, joka tekee runoudesta käsinkosketeltavamman…

 

Ihmiskeskeisyyden aika on ohi.
Luonnon maailmankauden aika minun kohdallani alkaa.

(Ote nimeämättömästä runosta)

 

Eeva Kilpi
Animalia
WSOY, 1987
luettu e-kirjana Ylen 101 kirjaa -hankkeessa.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin suomalainen klassikkokirja, kirjassa liikutaan luonnossa ja kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Katri Vala: Paluu

On kaupunginosamme tämä
vain köyhien ihmisten,
ei riittänyt vehmautta
ole tänne kaupungin puistojen.
Ne on toisella laidalla, siellä
missä talot on tyhjentyneet
näin kesäks, kun paremmat ihmiset
on maalle matkustaneet.

(runosta Kesä Sörnäisissä.)

Olen yrittänyt päästä uudelleen kiinni 101 kirjaa -haasteen pariin. Nyt kokeilin toisesta näkökulmasta: jätän romaanit, jotka eivät kohdallani e-kirjoina ja koneen ruudulta luettuina toimi ja siirryn runouden pariin. Ja huomasin, että tämä onnistuukin.

Saima Harmaja jäi kesken, liian pateettista minulle. Entä Katri Vala? Häneen kiinnitin totta puhuen huomiota, kun luin Vera Valan (jonka Italia-blogia luin vuosia sitten) lainanneen taiteilijasukunimensä runoilijalta. Näiden kahden Valan tyyli lienee (sanon näin, koska en ole nuorempaa Valaa muuten lukenut) täysin erilainen, mutta ehkä Katrissa on jotakin, mikä Veraa kiehtoo.

Näissä mietteissä lähdin siis lukemaan Katrin Valan Paluuta. Ja heti yllätys: Valan loppusoinnuttomat runot avautuivat silmieni edessä kuin olisin hypähtänyt Katrin viereen ja katsellut maailmaa hänen kanssaan. Aika ja paikka ovat eri, mutta ihminen on sama, eikä kirjoitetuissa lauseissa ole mustavalkokuvien etäännyttävää luonnetta. Joku sana kenties, jota ei enää käytetä, joku tyylimuoto. Mutta siinä kaikki, katselin maailmaa Katri Valan kanssa. Tosin olin hiukan kateellinenkin: hänen katselemansa taivas, pilvet, ovat luonnollisia, kun taas ne, mitä minä katson, niin usein keinotekoisia. Enkä puhu nyt virtuaalipilvistä.

Voimakkaimmillaan Valan runot olivat käsitellessään lapsen kuolemaa. Siitä minulla ei ole kokemusta, mutta menettämisen tuska ja sen pakollinen hyväksyminen olivat käsin kosketeltavissa. Jotkut luontorunot eivät tehneet minuun niin suurta vaikutusta, eivätkä loppusoinnulliset, jotka auttamatta kuulostavat vanhentuneilta – ja kuitenkin, se loppusoinnillien runonpätkä jonka valitsin tämän postauksen alkuun kumoaa kaikki nämä ajatukset. Katri Valassa on munaa, hän ei vain hempeile vaan sanoa täräyttää mitä ajattelee – ja kuitenkin niin elegantissa ja kauniissa muodossa:

Pakenimme viisauteemme
kuin tähtiseen erämaahan, sillä ylen julma oli maailma,
johon astuimme tuntemattomasta.
Siellä puuttui leipä työntekijältä
ja makaajan suu oli alati täynnä,
orjat surmasivat toisiansa
täyttääkseen herrainsa aarrekammioita.

(ensimmäinen kappale runosta Itämaitten viisaat )

Tämä on kirjoitettu 1930-luvulla, mutta yhtä lailla se kuvaa vuotta 2017. Ja seuraava, Ernst Stollerin* Jo näen sinut, uusi nuoriso, vain kiihdyttää: ”Ihmiset, köyhät ovat juhlanne! / Jazzit kirkuvat mielettömästä ajasta! / Elämäntuskanne / ajaa itsepaon autoja /[…] hauskaa-meil-on-humunne / ei vaimenna / hiljaa ritisevää kalvantaa / kolmen salaisen rotan: / Tyhjyys Pelko Yksinäisyys.”

Olen myyty. Yllätetty ja myyty. Etenkin kokoelman loppuosan runot, sodan mielettömyydestä ja epätasa-arvosta (nyt puhutaan luokkaeroista eikä sukupuolista, mihin nykytasa-arvokeskustelu on jumittautunut) kertovat runot lennättävät pistimiä niin, että haluaisin lainata melkein jokaista.

Luin kirjan siis e-kirjana, mutta… oi miten kaipasin kirjan sivuja ja niiden kääntelemistä, edestakaisin ja etsiskellen…

Katri Vala
Paluu
WSOY, 1934
110 sivua
e-kirjana Ylen 101-kirjaa hankkeessa.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjassa liikutaan luonnossa ja suomalaisesta naisesta kertova kirja

*kyseinen runo on nähtävästi Katrin Valan suomennos. Tätä e-kirjaversiossa ei mainita, mikä on pieni puute; vaikka muutaman runon alla vilahtelevat nimet Comtesse de Noailles, Heinrich Heine ja Ernst Stoller, niiden merkitystä ei selitetä; minä ehdin jo hetken luulla, että runot on vain omistettu näille tekijöille…

Takkuileva 101 kirjaa -haaste

lue_kirja

Oi minä niin yritin! Mutta ei siitä mitään tullut.

Innostuin vuoden alussa Ylen 101 kirjaa -haasteesta, mutta miten sen kanssa on käynyt? Kuukausi on takana – se ei ole paljon, mutta kertoo sitäkin enemmän.

Ei siis ole mennyt kovin hyvin. Kaksi ensimmäistä lukuyritystä meni heti mönkään: Edith Södergranin kirja olikin ruotsiksi, ja vaikka olen päättänyt palata ruotsin kielen pariin, eivät 1920-luvun runot ole ehkä se otollisin alku. Pentti Saarikoski olisi ollut suomeksi ja sen olisi voinut ladata omalle koneelle – mutta sitä varten olisi pitänyt hankkia taas joku uusi tili, joten jätin väliin.

No, seuraavaksi päätin lukea suoraan verkossa Anja Kaurasen Sonja O:n. En erityisesti välittänyt sen kielestä, ja vaikka kuitenkin aloin jo päästä vauhtiin ja innostua, en parin illan jälkeen enää jaksanutkaan.

Eipä lannistuta, ajattelin, ja lainasin seuraavan e-kirjan. Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie kiinnostaa aiheensa puolesta ja ajattelin, että sen voisin lukea uudestaan. Pääsin siihen asti, kun se mies käy siellä omakotitaloalueella ja yrittää ostaa talon, muttei saakaan sitä. En päässyt yli mielikuvieni, joissa suomalaisneuroottinen Hotakainen (erotuksena Woody Allenin amerikkalaisneuroottiselle hahmolle) itse se siellä juoksentelee Pakilan omakotitaloalueella ja eroottishieroo tyhjässä asunnossa kosketuksenkipeitä rouvia. En ole Hotakais-fani. En välitä hänen kielestään, enkä pääse sisään hänen maailmaansa. Joten miksi kidutan itseäni vain jonkun haasteen takia, mietin, ja palautin e-kirjan.

Seuraavaksi koitin lukea Saima Harmajan runoja. Ovathan ne kauniita, mutta eivät minulle. Saima on niin sairas ja sydämensä raskas, en minä jaksa. Huomaan jälkikäteen, etten muista niistä mitään ja etten ollut edes varma, kenen runoja tulinkaan lukeneeksi. Ei kovin vakuuttavaa.

Joten miten tästä eteenpäin? Olen todennut, etten tosiaan välitä e-kirjoista. Tuijotan tietokoneen ruutua tarpeeksi päivisin, illalla se ei innosta. Kirja ei tunnu kirjalta ruudulla. En näe sivunumeroja, en tunne paperia. En voi plärätä sitä mieleni mukaan.  Tarina voi tarttua, mutta se liekki jää väpättämään ja sammuu. Hotakaisen sain luettua paperikirjana, mutta ruudulla en siihen palaa. Copy-paste ei sekään toimi, joten muistiinmerkintöjen tekeminen on hankalaa. Haasteen paksuja kirjoja en edes vilkaissut.

En sano silti vielä luovuttavani kokonaan. Vilkuilen valikoiman kirjoja, yritän siltä käsin saada käsityksen suomalaisesta kirjallisuudestakin. Olisin kyllä toivonut vähän toisenlaisia valintoja listaan. Mitä, en tiedä, mutta en saa näistä otetta.

Koppi 101 kirjaa -haasteesta

naantali

Aiheeseen häthätää liittyvä kuvituskuva

Juuri kun pääsin sanomasta, että Helmet-kirjahaaste on ainoa mistä olen kiinnostunut, törmäsin (lukuisissa) kirjablogeissa Ylen 101 kirjaa -hankkeeseen. Jokaiselta maamme itsenäisyyden vuodelta on valittu yksi kirja. Ja mikä tällaiselle maan rajojen toisella puolella olevalle suomalaiselle oli mieluista, nämä kirjat on ladattavissa omalle koneelle. Että kun kirjastoon ei pääse, tulee kirjasto luokse. Tämähän on hienoa, kiitos kovasti.

Vaikka edelleen luen kirjani mieluummin kansien välistä ja paperilta, aion tällä kertaa kokeilla. Lueskelin kirjalistaa ja laskin lukeneeni niistä vain kymmenisen. Joiltain kirjailijoilta olin tosin lukenut jonkun muun teoksen, mutta silti. Eihän se paljon ole.

Listalla huomioni kiinnittyi pääosin naiskirjailijoihin. Tämä on aika hauska huomio, sillä olen viime vuosina lukenut vähemmän naisten kirjoittamia kirjoja. Se ei ole ollut mikään sen kummempi valinta, on vain mennyt niin.

Kirjailijoista minua kiinnostavat ainakin Rosa Liksom (2010-luku), Leena Krohn (2000-luku), Anja Kauranen (1990-luku), Arto Paasilinna (1970-luku), Pentti Saarikoski (1960-luku), Elvi Sinervo (1940-luku), Olavi Paasilinna, Saima Harmaja, Katri Vala ja Pentti Haanpää (1930-luku) sekä Aino Kallas ja Edith Södergran (1920-luku).

Ei yllätyksiä siis, paitsi naispainotteisuuden lisäksi se, että minua näyttää kiinnostavan eniten 1930-luku. Södergranin ja Saarikosken pariin puolestaan palan halusta palata. Krohin kirjan olen muistaakseni kertaalleen lukenut ja Kaurasen Sonja O. taitaa todella olla vielä lukematta. Sally Salmisen Katriina minulla on ranskaksi kirjahyllyssä.

Mutta lupaan tutkiskella muitakin. Mietin jo hetken että kun tällainen tilaisuus kerran on, pitäisikö sitä lukea Jari Tervoa… Hmm. Ajatus ei totta puhuen kauheasti innosta, vaikka miten yritän itseäni piiskata. Vaan ehkä pitäisi päästä ennakkoluulojensa yli?