Ajattelin kokeilla yhdistelmämuistiinmerkintöjen tekemistä – arvioiksi saati kritiikeiksi en näitä kirjoitelmiani kutsu, sillä nämä ovat vain omia, joskin julkisia lukumuistiinpanojani.
Ensimmäisen kirjoista luin jo keväällä, toisen kesällä ja kolmannen lopettelin eilen. Yhteistä niille ovat suomalaisen ja ulkomaisen yhtäläisyydet ja erot. Muuten ne ovatkin teemoiltaan aika erilaisia. Ruokaa, rakkautta ja matkoja.
Eija Limnell ja Jean-Pierre Frigo: Ostereita ja ruisleipää – Tarinoita suomalaisen ja ranskalaisen ruokakulttuurin kohtaamisesta.
Olin tutkiskellut tätä kirjaa netissä jo kauan, ja päästyäni kotikirjastoon tilasin sen heti luettavakseni. Odotin komeaa kirjaa täynnä kuvia, karttoja ja tekstiä, ja yllätykseni oli suuri, kun minua oli odottamassa pieni, miltei kämmenen kokoinen, mustavalkoinen kirjanen, joka muistutti kopiokoneella tehtyä kerhojulkaisua. Se on sääli, sillä sisällöllisesti kirja on todella mielenkiintoinen ja materiaalia olisi ollut hienoksi kirjaksi – toinen tekijöistä on kaiken lisäksi tunnettu journalisti, olen nautinnolla lukenut Jean-Pierre Frigon Ranska-aiheisia artikkeleita suomalaisista sanomalehdistä. Mitä voidaan siis päätellä? Että kustantajalla on mennyt pupu pöksyyn, eikä ole uskaltanut tehdä kunnollista kirjaa – kun eihän se myy? En tiedä, mutta tämä minulle tuli mieleen. (Hyvät arviot se aikoinaan kyllä sai, joten kiinnostusta olisi varmasti ollut…)
No, unohdetaan ulkoasu ja keskitytään aiheeseen. Luin kirjan eräänä migreenipäivänä, aloitin, enkä malttanut laskea ollenkaan käsistä. Se kertoo siis ranskalaisen ja suomalaisen ruokakulttuurin yhtäläisyyksistä ja eroista. Jean-Pierre Frigo on ranskalainen, tarkemmin ottaen pariisilainen, jonka juuret ovat Burgundian lihapatojen ja italialaisen keittiön suunnalla. Eija Limnell puolestaan on suomalainen, ja hän tuo mukanaan karjalaisen keittiön omat lihapadat ja piirakat. Ranskalainen keittiö on kuuluisa, ja pariskunta vie lukijan eri puolille maata (mm. Bretagneen, mistä nuo osterit) ja pohtii samalla ruoan ja ruokailun vivahteita ja tärkeyttä elämässä. Suomalainen ruoka jää väistämättä statistin osaan, mutta kyllä meiltäkin kaikkea mielenkiintoista löytyy. Niin, ja tiesitkö että saa sitä ruisleipää Ranskastakin? Sitä tarjotaan perinteisesti ostereiden kanssa!
Tämä on kirjoja, jotka haluaisin omaan kirjahyllyyni, todella mainio pikku teos, jonka lukuisia reseptejä tekisi mieli kokeilla. Divarista metsästämään, siis.
Eija Limnell ja Jean-Pierre Frigo: Ostereita ja ruisleipää – Tarinoita suomalaisen ja ranskalaisen ruokakulttuurin kohtaamisesta
Nemo, 2007
131 sivua
kirjastosta
Helena Liikanen-Renger: Mon Amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä
Helena Liikanen-Renger on tuttu paitsi toimittajana, myös suositun Chez Héléna -blogin kirjoittajana. Koska periaatteessa kaikki ranskalainen kiinnostaa, höristelin korviani kun kuulin, että hän on kirjoittanut ensin suomalaisäitinä olemisesta Ranskassa ja sitten ranskalais(-suomalais)esta parisuhteesta. Mamma-asioista en ole kovin kiinnostunut, joten tartuin toiseen.
Liikanen-Renger tuntee hyvin nykyjournalismin trendit, ja sitä mallia noudattaa tämäkin kirja. Toimittaja-kirjailija panee itsensä (ja perheensä) likoon ja etäännyttää sitten aihettaan yleisemmäksi haastattelemalla muita ja läjäyttämällä sekaan reippaasti tutkimustietoa ja tilastoja. Hmm. Täytyy myöntää, etten ole oikein tällaisen tyylin ystävä. Oli kuin olisin lukenut yli kaksisataasivuiseksi venytettyä naistenlehtiartikkelia. Eikä toisaalta mikään tapa lukukokemusta paremmin kuin tilastot… Koska Liikanen-Rengerillä oli kuitenkin mielenkiintoista sanottavaa, loikin epäkiinnostavan yli ja pysähdyin niihin kohtiin, jotka minua oikeasti kiinnostivat.
Mikä se sitten oli? Avioliitto ja miten se toimii. Suomessa erotaan helposti, ja Ranskassakin helpommin kuin aiemmin. Rivien välistä olin lukevinani, että L-R todella haluaa pitää tämän toisen liittonsa – perheensä – kasassa ja välttää ne sudenkuopat, joihin moni on pudonnut. Hän on sanoissaan hyvin varovainen, ja jättää siis omat mielipiteensä taustalle, mutta pohtii niitä kuitenkin muiden näkökulmien kautta. Esiin nousee asioita, kuten itsestään huolehtiminen, toisen huomioiminen, armollisuus itseään kohtaan ja muuta sellaista. Hyviä pointteja. Itse asiassa paljon hyviä pointteja, joita olisi kotimaassakin ihan hyvä pohtia. Tein muistiinpanoja, mutta sen mieleenpainuvin jäi kirjaamatta. Se, missä ranskalainen nainen näpäyttää pohjoismaisia naisia heidän ylimielisestä suhtautumisestaan, mitä tulee parisuhteen ”oikeaoppisuuteen”, ikään kuin vain skandinaavinen käsitys ”tasa-arvoisesta” parisuhteesta olisi ainoa oikea. Touché.
Helena Liikanen-Renger: Mon Amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä
Atena, 2018
240 sivua
luettu e-kirjastolainana
Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta
Terhi Rannelan matkanpäiväkirjamerkintöihin perustuvan kirjan lopettelin myöhään eilen illalla, eli yhtä yötä pidempään en ole sitä ehtinyt sulatella. Idea on minusta mainio: Rannela kokoaa yksien kansien väliin monia erilaisia matkoja, kirjoittaa niistä lyhyehköjä, kolumnimaisia tekstejä. Osa niistä onkin julkaistu alunperin lehtijuttuina, osa on enemmän tai vähemmän suoraan matkapäiväkirjan sivuilta.
Jostain syystä lukukokemus jäi kuitenkin kohdallani vaisuksi. Ehkä kyse oli matkakohteista, ehkä (hyvin) erilaisista kiinnostuksenkohteista, ehkä matkustamisen tavasta, ehkä yksinkertaisesti kirjoitustyylistä, mutta yhtä kaikki, en kokenut pääseväni matkaan mukaan. En lentänyt, vaikka mieleni näihin eri maihin ja maisemiin kirjoittajan mukana kulkikin.
Mielenkiintoisimmaksi anniksi jäivätkin kirjailijan pohdinnat omasta kirjoittamisestaan ja miten se seuraa myös matkoille, joko kirjoina, kesken olevana tekstinä tai ideoina ja inspiraationa, joita kirjoittaja tai kirjailija automaattisesti poimii mukaansa. Olen aiemmin lukenut Rannelan työpäiväkirjaa liittyen hänen romaaniinsa Frau, ja tällaisen päiväkirjan kirjoittaminen oli minusta mainio idea, lainasin sitä omaan työhönikin. Kenties siksi odotin tältä matkapäiväkirjalta enemmän. Ehkä se olisi juurikin se asiaproosa, josta Rannela itsekin mainitsi hiukan innostuneensa haastatellessaan Haapsalun ruotsalaisrouvia? Jään siis kuulostelemaan.
Sananen vielä kirjan ulkoasusta. Luin kirjan e-kirjana, joten fyysisestä kirjasta en tiedä. Kansi on kaunis, siinä on selvästi haettu muistikirjan oloa ja lainattu ne harvinaiset mustat joutsenetkin (minun on pakko kertoa, että on niitä mustia joutsenia Euroopassakin, yhtä musta-valkoista pariskuntaa seurasin pari talvea Etelä-Ranskassa), mutta tähän kirjaan olisin kyllä kaivannut jotakin vähän nykyaikaisempaa ilmettä. Jopa valokuvaa. Vinjetit kunkin luvun alussa olivat kiva idea, mutta miksi teekannusta kurkistaa teepussin naru? Se on vähän sama, kuin jos viiniä tarjoaisi muovimukista tai sacherkakkua paperilautaselta…
Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta
sivua
Karisto, 2018
luettu e-kirjastolainana
Aukeamia 