Elokuvissa: Dalida

Elämäkertaelokuvat ovat olleet viime aikoina hyvin suosittuja Ranskassa. Edith Piafista kertova La Môme oli suurmenestys, minkä jälkeen valkokankaille päätyi rakastettu runoilija-lauluntekijä-pahis Serge Gainsbourg ja nyt sitten tietenkin ihanan traaginen Dalida.

Aineksia hyvään tarinaan olisi tosiaan ollut. Dalida, oikealta nimeltään Iolanda Gigliotti, syntyi vuonna 1933 Kairossa italialaiseen perheeseen ja teki upean ja pitkän uran laulajana. Oma elämä olikin sitten traagisempi: miehet vaihtuivat vikkelään, moni heistä teki itsemurhan, ja oman käden kautta päättyi Dalidankin elämä. Elämän traagisuus kuuluu Dalidan lauluissa ja äänessä, joka koskettaa sydänjuuria myöten.

Mutta mitä siitä kaikesta on saatu elokuvaan? Lauluja, suudelmia ja kyyneliä. Elokuvan nimeksi olisi voitu laittaa Dalida ja miehet. Toki niitä miehiä Dalidan elämän varrella oli paljon, mutta kovin jäi köykäiseksi näiden suhteiden merkityksen käsittely, jopa sen suuren rakkauden, Luigi Tencon, joka päättyi itsemurhaan kesken laulukilpailun. Dalida löysi rakastettunsa kuolleena hotellihuoneesta ja muutaman viikon päästä yritti itsekin itsemurhaa.

Ah, mikä hukkaan heitetty mahdollisuus tämä elokuva! Loppujen lopuksi oli kuin olisi katsonut pitkitettyä musiikkivideota tai musiikkivideoiden kimaraa, johon ohjaaja (nainen) oli valinnut kaikki lempibiisinsä. Väliin sitten suudelmia ja kyyneliä, lähikuvina tietenkin. Huoh.

Rooleihin oli kyllä löydetty harvinaisen hyvin henkilöittensä näköiset näyttelijät. Valitettavasti se ei kuitenkaan ole ainoa kriteeri elokuvan onnistumiselle. Elokuvahan on tarinan kertomista, ei pelkkiä lähikuvia kasvoista. Ja Dalidan elämäntarina on hyvä olla tiedossa jo ennen elokuvaan menemistä, sen verran poukkoileva ja sekava tämä kertomus on.

Lopuksi vielä Dalidan ja Alain Delonin yhdessä esittämä Parole, parole, joka on yksi omista suosikeistani, myös esityksenä: