Avainsana-arkisto: Saramago

Lukurauhasta, lukuviikosta ja how to löytää aikaa lukemiseen

Kirjalla on niin ruma kansi, että peitin sen valkoisella paperilla.

Miten löytää aikaa lukemiselle? Sitä on viime päivinä pohdittu oikein urakalla: on ilmestynyt blogijuttuja ja lehtiartikkeleita, tuimailmeiden kirjallisuuskriitikko on laatinut aiheesta lauantaiesseen amerikkalaisiin esimerkkeihin (how to -kirjallisuuden luvattu maa) tukeutuen ja Suomen Kirjasäätiö on julistanut helmikuun toisen sunnuntain oikein lukurauhan puoliviralliseksi päiväksi, häshtägien ja leikkimielisten lakipykälien kera, tottakai (kielletty-sallittu-kielletty-sallittu… ah, niin suomalaista). Pointti on siis, jotta kirjan lippu liehumaan ja lukemaan siitä.

Koska kirjabloggarit lukevat muulloinkin kuin helmikuun toisena sunnuntaina ja koska omia lukupäiväkirjojaan ovat julkaisseet ainakin sellaiset blogit kuin Ja kaikkea muuta ja Ruotsin puolelta Mrs Karlsson lukee, ja koska ajattelin että mää ja, niin päätinpä näin lukurauhan päivän kunniaksi tehdä pienen takautuvan vilkauksen omaan päättyvään lukuviikkooni. Se olikin epätavallinen viikko siinä mielessä, että olin vatsataudissa, joten luin ja nukuin, nukuin ja luin ja kävin välillä — ulkona kävelemässä.

Aloitetaan.

Alkuviikosta…

…luin loppuun Italo Calvinon mainion pienoisromaanin Ritari joka ei ollut olemassa ja kirjoitin siitä pienen bloggauksenkin. Kirjan nappasin omasta hyllystäni ja luin sen nyt toiseen kertaan – edellisestä lukukerrasta on aikaa, joten osan tapahtumista olin ehtinyt unohtaa kokonaan, mutta loppua kohden tarina kietoutui yhteen ja aloin muistaa nekin, mitkä muistini oli kertaalleen kadottanut. Uudelleenlukeminen kunniaan!

…aloittelin myös e-kirjana Luiz Ruffaton pienoisromaania Lissabonissa muistin sinut, mutta ehkä tämä sairastelu ei oikein e-kirjalukukokemukseen sopinut tai ehkä se oli kirjan pitkät lauseet, jotka eivät e-formaatissa minulle oikein toimi, joten en palannut siihen enää. Kirja sinänsä kummittelee yhä mielessäni (ja sen kansihan on todella houkuttelevan kaunis!), joten toivon tarttuvani siihen jonakin päivänä paperikirjana uudestaan.

Viikon keskivaiheilla…

…ja hetken toipumisen jälkeen uudelleen puolittaiseen makuuasentoon keikahtaneena aloin lukea Jose Saramagon tiiliskiviromaania Kertomus näkevistä, joka kertoo siitä, mitä tapahtuu, jos kansalaiset ryhtyvät yksin tuumin äänestämään tyhjää. Ajatusleikki on minusta niin kiehtova, että tartuin kirjaan vaikka edellisestä lukukerrasta ei ole niin montaa vuotta. Mutta liian vähän se oli, sillä vaikka teksti soljuu aivan todella mainiosti, muistin kaiken liian hyvin, enkä oikein pystynyt siksi keskittymään. Pääsin lopulta vain sivulle 64 ja sovin itseni kanssa, että palaan asiaan vaikka sen jälkeen, kun olen lukenut tarinan ensimmäisen osan eli Kertomus sokeudesta. Harmi, ettei sitä ollut nyt kirjahyllyssäni odottamassa, vain tuo itsenäinen kakkososa.

Viikon loppupuolella…

…siirsin Saramagon syrjään ja nappasin toisen kirjan hyllystäni, joka on aikoinaan jäänyt kesken (noin sivulle 184, kirjanmerkkilappu oli paikoillaan) ei siksi, että kirja ei olisi kiinnostanut, vaan koska halusin katsoa siitä tehdyn elokuvan ensiksi (olin sen kertaalleen katsonut, mutta jostain syystä halusin katsoa sen toiseen kertaan). Kirja on Vladimir Nabokovin Lolita, joka lähtee lentoon heti ensimmäisiltä riveiltään (”Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta:…”). Huvittava sen sijaan oli kirjan moraalisaarnaan vivahtava esipuhe, jonka on kirjoittanut joku amerikkalainen Ph.D ja jota luulin ensin satiiriksi, mutta se taisikin olla ihan tosi vakavissaan kirjoitettu (”’Lolitan’ tulisi saada meidät kaikki – vanhemmat, sosiaalityöntekijät, opettajat – omistautumaan yhä tarkkanäköisemmin, yhä kaukokatseisemmin tehtävällemme: kasvattamaan parempaa sukupolvea turvallisempaan maailmaan.”)

…pikkuisen palasin myös e-kirjaston pariin kun olo oli parempi ja saatoin istuskella läppäri sylissäni sohvan kulmassa ja aloin lukea Olga Tokarczukin yhtä kirjaa, ja täytyy sanoa, että se vaikuttaa sellaiselta kirjallisuudelta josta pidän. Olipa kiva että hänet Nobel-palkittiin, en olisi hänestä varmaan muuten kuullutkaan, ja tokkopa (??) hänen kirjojaan olisi muuten suomennettukaan.

Tällainen oli siis lukurauhan viikkoni helmikuun toisen viikon aikana. Mitä voin sanoa how to -aiheesta eli miten löytää lukuaikaa? Se on helppoa kuin heinänteko:

1. Sairastu. Sängyssä köllötellessä on aikaa lukea, jos silmät pysyvät auki. Sohvalla toipilaana ollessa se on vielä kivempaa.

2. Sulje kännykkä (tämä on minulle helppoa, sillä en ole koskaan ymmärtänyt älypuhelimen päälle muuta kuin tekstiviestiominaisuutensa vuoksi, yritän aina välillä, mutten ikinä innostu, pelkkä pläräysväline, siinä kaikki) ja tietokone. Tai vaihtoehtoisesti: sulje internet tai (e-aineiston kohdalla) sen kaikki muut sivut ja pitäydy päätöksessäsi ja keskity lukemaan.

3. Lue sitä, mitä itse haluat ja mikä kiinnostaa, silloin ei ole ongelma eikä mikään keskittyä, sillä kirja ja sen aihe vievät mennessään.

4. Unohda määrä, keskity laatuun. Sillä, kuinka monta sivua tai kirjaa kappaleena luet, ei ole mitään merkitystä, vain sillä, mikä siitä on sinulle merkityksellistä. Joskus tuhat sivua on turhaa, mutta kymmenen kultaa.

Eipä muuta kuin hyvää lukurauhan päivää niin tälle sunnuntaille kuin kaikille muillekin päiville!

 

José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi

Yleensä aloitan postaukseni sitaatilla, mutta José Saramagon kohdalla se on yllättävän vaikeaa. Ei siksi, ettenkö olisi sujautellut pieniä paperinpaloja sivujen väliin muistiinmerkinnöiksi, runsaastikin, vaan siksi, että Saramago kirjoittaa niin pitkiä ja polveilevia lauseita, etten oikein tiedä mistä kohtaa napsaista poikki, vai kirjoittaako koko sitaatti, joka voisi olla sivunkin pituinen. Tai kaksi.

Ostin Saramagon romaanin Ricardo Reisin viimeinen vuosi nettikirjakaupan alennusmyynnistä oikeastaan vain siksi, että halusin pitkästä aikaa lukea Saramagoa. Tähän teokseen päädyin siksi, että se oli edullisin. En ainakaan muista muuta syytä. Ehkä nimi Ricardo Reis oli kuitenkin painunut mieleeni, ja koin todellisen onnen tunteen, kun lukiessani tajusin päätyneeni Fernando Pessoan pariin, Pessoan, joka sukelsi sieluni syövereihin ollessani parikymppinen opiskelija, joka erikoislaatuisilla runoillaan kertoi minulle, mistä runoudessa oikeastaan on kyse. Ja siellä he olivat kaikki! Fernando Pessoa, Ricardo Reis, Alvaro de Campos, Alberto Caeiro, ihana Lídia ja muut. Sillä Saramagon tarinahan on aivan mainio. Se kertoo Ricardo Reisista, joka on runoilija Fernando Pessoan yksi pseudonyymeistä, ja joka tässä tarinassa saapuu kotimaahansa Portugaliin vietettyään kuusitoista vuotta Brasiliassa, hän saapuu, koska Fernando Pessoa on kuollut, mutta ei kokonaan vielä, sillä tässä tarinassa kuollut häilyy elämän ja kuoleman välillä yhdeksän kuukautta, saman verran kuin minkä hän on viettänyt äitinsä kohdussa, ja niin, ehkä juuri siksi Ricardo Reisin on palattava, sillä hän on osa Fernando Pessoaa ja elää hänen kauttaan. Ricardo Reisin kautta Saramago puolestaan tarkastelee kotimaataan ja fasismin pyörteisiin joutuvaa Eurooppaa; aikakausi kun on 1930-luku Hitlereineen, Francoineen, John D. Rockefellereineen ja Salazareineen. Jos tämä historia on tuttu, saanee kirjastakin enemmän irti, tai ainakin sitä lukee toisella tavalla.  Uutispätkät tekstin lomassa olivat joka tapauksessa mielenkiintoisia, kiehtova tapa sitoa tarina aikakauteensa.

Otin Ricardo Reisin viimeisen vuoden matkaluettavakseni, tai luettavaksi muualla, sellaiselle reissulle, jolla minulla oli paljon töitä, enkä siksi voinut keskittyä pelkästään lukemiseen. Pelkäsin, etten pysyisi Saramagon tahdissa, niissä valtavan pitkissä ajatuksenjuoksuissa, sillä Saramago kirjoittaa pitkälti tajunnanvirtaa, joskin niin että ajatus ei koskaan katkea, se vain luovii päämääräänsä omia polkujaan. Mutta yllättäen tämä ei haitannutkaan lukemistani, päinvastoin, nautin aina päästessäni lukemaan sivun, kaksi, tai kymmenen.

Mitä minä tästä kirjasta muuta kirjoittaisin? Ehken muuta. En tällä kertaa. Vain sitaatin, sittenkin.

[…] Näitä hyviä uutisia John D. Rockefellerille luetaan aamiaisella ja näitä hän tutkii sihteerin poistuttua omilla väsyneillä likinäköisillä silmillään, rauhoittavat artikkelit ilahduttavat häntä, maailmassa vallitsee viimeinkin rauha, sotaa käydään vain silloin kun siitä on jotain hyötyä, osingot ovat taatut, korot vakaat, hänellä ei ole enää paljon elinaikaa, mutta kun lähdön hetki koittaa, hän kuolee niin kuin oikeamielinen ihminen kuolee, siihen saakka The New York Times voi edelleen painaa hänelle päivittäisen erikoisnumeron täydeltä onnea, hän on maailman ainoa ihminen joka voi nauttia yksinomaan hänelle räätälöidystä onnesta, onnesta jota ei voi siirtää toiselle, kaikkien muiden on tyydyttävä siihen mitä jää jäljelle. Lumoutuneena juuri lukemastaan Ricardo Reis laskee portugalilaisen lehden polvilleen ja yrittää kuvitella, kuinka vanha John D. selaa vapisevin, luisevin sormin lehden maagisia sivuja aavistamatta lainkaan, että ne kertovat hänelle valheita, mutta valehtelusta puhutaan jo maailmalla, uutistoimistot sähköttävät siitä mantereelta toiselle, ja salaisuuden paljastuminen kantautuu myös The New York Timesin toimituksen tietoon, mutta siellä on käsketty salata huonot uutiset, huomio, sellaista uutista ei paineta John D:n numeroon, olkoon aisankannattaja viimeinen joka saa tietää asiasta, kuten sanonta kuuluu, ajatella että niin rikas ja mahtava mies antaa tuolla tavoin pettää itseään, ja häntä huiputetaan kaksin verroin, sillä me emme ainoastaan tiedä, että hänen oikeaksi luulemansa tieto on perätön, vaan tiedämme myös sen, että hän ei saa koskaan tietää että me tiedämme. […] (s. 340–341)

Nautinnollista.

 

José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi
portugalinkielinen alkuteos O ano da morte de Ricardo Reis, 1984
suomentanut Sanna Pernu
Tammi, 2012
539 sivua
oma ostos nettikirjakaupasta