José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi

Yleensä aloitan postaukseni sitaatilla, mutta José Saramagon kohdalla se on yllättävän vaikeaa. Ei siksi, ettenkö olisi sujautellut pieniä paperinpaloja sivujen väliin muistiinmerkinnöiksi, runsaastikin, vaan siksi, että Saramago kirjoittaa niin pitkiä ja polveilevia lauseita, etten oikein tiedä mistä kohtaa napsaista poikki, vai kirjoittaako koko sitaatti, joka voisi olla sivunkin pituinen. Tai kaksi.

Ostin Saramagon romaanin Ricardo Reisin viimeinen vuosi nettikirjakaupan alennusmyynnistä oikeastaan vain siksi, että halusin pitkästä aikaa lukea Saramagoa. Tähän teokseen päädyin siksi, että se oli edullisin. En ainakaan muista muuta syytä. Ehkä nimi Ricardo Reis oli kuitenkin painunut mieleeni, ja koin todellisen onnen tunteen, kun lukiessani tajusin päätyneeni Fernando Pessoan pariin, Pessoan, joka sukelsi sieluni syövereihin ollessani parikymppinen opiskelija, joka erikoislaatuisilla runoillaan kertoi minulle, mistä runoudessa oikeastaan on kyse. Ja siellä he olivat kaikki! Fernando Pessoa, Ricardo Reis, Alvaro de Campos, Alberto Caeiro, ihana Lídia ja muut. Sillä Saramagon tarinahan on aivan mainio. Se kertoo Ricardo Reisista, joka on runoilija Fernando Pessoan yksi pseudonyymeistä, ja joka tässä tarinassa saapuu kotimaahansa Portugaliin vietettyään kuusitoista vuotta Brasiliassa, hän saapuu, koska Fernando Pessoa on kuollut, mutta ei kokonaan vielä, sillä tässä tarinassa kuollut häilyy elämän ja kuoleman välillä yhdeksän kuukautta, saman verran kuin minkä hän on viettänyt äitinsä kohdussa, ja niin, ehkä juuri siksi Ricardo Reisin on palattava, sillä hän on osa Fernando Pessoaa ja elää hänen kauttaan. Ricardo Reisin kautta Saramago puolestaan tarkastelee kotimaataan ja fasismin pyörteisiin joutuvaa Eurooppaa; aikakausi kun on 1930-luku Hitlereineen, Francoineen, John D. Rockefellereineen ja Salazareineen. Jos tämä historia on tuttu, saanee kirjastakin enemmän irti, tai ainakin sitä lukee toisella tavalla.  Uutispätkät tekstin lomassa olivat joka tapauksessa mielenkiintoisia, kiehtova tapa sitoa tarina aikakauteensa.

Otin Ricardo Reisin viimeisen vuoden matkaluettavakseni, tai luettavaksi muualla, sellaiselle reissulle, jolla minulla oli paljon töitä, enkä siksi voinut keskittyä pelkästään lukemiseen. Pelkäsin, etten pysyisi Saramagon tahdissa, niissä valtavan pitkissä ajatuksenjuoksuissa, sillä Saramago kirjoittaa pitkälti tajunnanvirtaa, joskin niin että ajatus ei koskaan katkea, se vain luovii päämääräänsä omia polkujaan. Mutta yllättäen tämä ei haitannutkaan lukemistani, päinvastoin, nautin aina päästessäni lukemaan sivun, kaksi, tai kymmenen.

Mitä minä tästä kirjasta muuta kirjoittaisin? Ehken muuta. En tällä kertaa. Vain sitaatin, sittenkin.

[…] Näitä hyviä uutisia John D. Rockefellerille luetaan aamiaisella ja näitä hän tutkii sihteerin poistuttua omilla väsyneillä likinäköisillä silmillään, rauhoittavat artikkelit ilahduttavat häntä, maailmassa vallitsee viimeinkin rauha, sotaa käydään vain silloin kun siitä on jotain hyötyä, osingot ovat taatut, korot vakaat, hänellä ei ole enää paljon elinaikaa, mutta kun lähdön hetki koittaa, hän kuolee niin kuin oikeamielinen ihminen kuolee, siihen saakka The New York Times voi edelleen painaa hänelle päivittäisen erikoisnumeron täydeltä onnea, hän on maailman ainoa ihminen joka voi nauttia yksinomaan hänelle räätälöidystä onnesta, onnesta jota ei voi siirtää toiselle, kaikkien muiden on tyydyttävä siihen mitä jää jäljelle. Lumoutuneena juuri lukemastaan Ricardo Reis laskee portugalilaisen lehden polvilleen ja yrittää kuvitella, kuinka vanha John D. selaa vapisevin, luisevin sormin lehden maagisia sivuja aavistamatta lainkaan, että ne kertovat hänelle valheita, mutta valehtelusta puhutaan jo maailmalla, uutistoimistot sähköttävät siitä mantereelta toiselle, ja salaisuuden paljastuminen kantautuu myös The New York Timesin toimituksen tietoon, mutta siellä on käsketty salata huonot uutiset, huomio, sellaista uutista ei paineta John D:n numeroon, olkoon aisankannattaja viimeinen joka saa tietää asiasta, kuten sanonta kuuluu, ajatella että niin rikas ja mahtava mies antaa tuolla tavoin pettää itseään, ja häntä huiputetaan kaksin verroin, sillä me emme ainoastaan tiedä, että hänen oikeaksi luulemansa tieto on perätön, vaan tiedämme myös sen, että hän ei saa koskaan tietää että me tiedämme. […] (s. 340–341)

Nautinnollista.

 

José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi
portugalinkielinen alkuteos O ano da morte de Ricardo Reis, 1984
suomentanut Sanna Pernu
Tammi, 2012
539 sivua
oma ostos nettikirjakaupasta

Huhtikuun kieli oli portugali

Kuukauden kieli -haasteen neljäntenä eli huhtikuun kielialueena oli portugali, jota puhutaan Portugalin lisäksi Brasiliassa.

Ajattelin ensin, että rasti olisi vaikea. Mutta sitten huomasin portugalilaisen kirjallisuuden hivuttautuneen kevääseeni miltei puolihuomaamatta: maaliskuussa luin Fernando Pessoan mielenkiintoisen kirjan Anarkistipankkiiri ja huhtikuussa nappasin kirjaston hyllystä Mariana Alcoforadon rakkauskirjeet. Lopuksi aloittelin José Saramagon romaania Ricardo Reisin viimeinen vuosi (joka siis linkittyy kiehtovasti Fernando Pessoaan käyttämällä yhtä hänen heteronyymeistään), mutta se on sen verran pitkä, etten saanut sitä vielä kokonaan luettua.

Oikeastaan oli hauskaa, että varsinaisesti huhtikuun kirjakseni osui teos, jonka kirjoittajaa en tuntenut, ts. luin jotakin ihan uutta, joskin 1600-luvulla alunperin kirjoitettua. Sen sijaan portugalilainen nykykirjallisuus jäi vielä tästä kohtaa uupumaan, samoin brasilialainen kirjallisuus. Jälkimmäisestä löysin luettavaksi yhden novellin, mutta se odottaa vielä hetkeään.

Toukokuussa on turkin vuoro, mikä voikin olla kiehtovaa nyt kun Turkki sananvapauksineen on jälleen tapetilla.

Luitko sinä huhtikuussa jotakin alunperin portugalin kielellä kirjoitettua?

 

Mariana Alcoforado: Sisar Marianan rakkauskirjeet

Kuinka on mahdollista, että niin kauniiden hetkien muistot ovat muuttuneet niin julmiksi? Eivätkö ne todellakaan kelpaa enää muuhun kuin luonteensa vastaisesti piinaamaan sydäntäni? Voi raukkaa! Viime kirjeenne sai sen aivan tolaltaan! Se hakkasi niin raivokkaasti että näytti kuin se olisi yrittänyt puskea ulos rinnastani ja lentää teidän luoksenne!

Olenko jo sanonut, kuinka paljon rakastan pääkaupunkiseudun kirjastolaitosta? Paitsi että luokseni kiikutetaan mikä tahansa teos jonka haluan lukea, olen nauttinut valtavasti haahuillessani kauniin, vanhan lähikirjaston saleissa täysinäisten hyllyjen ääressä tutkaillen ja lueskellen. Tällä kertaa silmiini osui aivan pieni ja ohut kirja, enkä tiennyt lainkaan vetäneeni esiin timantin.

Mariana Alcoforadon 1600-luvulla kirjoittamat rakkauskirjeet ranskalaisupseerille on nimittäin klassikko. Nuori 26-vuotias nunna rakastuu tulenpalavasti viisikymppiseen huikentelevaiseen sotilaaseen ja kirjoittaa tälle rakkauskirjeitä, jossa on kokonainen tunteiden skaala: rakkaudesta, epätoivosta, suuttumuksesta, vihasta, anelemisesta, mustasukkaisuudesta, toivottomuudesta ja ylpeydestä aina luopumiseen asti. Kirjeiden kirjoittaja, niiden kohde ja kääntäjä olivat pitkään salaperäisyyden verhon varjossa, mikä on puolestaan aiheuttanut epäilyjä niiden todenperäisyydestä. Todisteita on kuitenkin runsaasti, ja kuten suomentaja Tarja Härkönen alkusanoissaan toteaa: ”nero on se mies, joka tuntee naisen mielenliikkeet niin kuin Mariana Alcoforado!” Jälkikirjoituksen on puolestaan laatinut Rainer Maria Rilke.

Miten piristävää ja innoittavaa onkaan lukea tällaista tunteiden pauhua 2000-luvun Suomessa, jossa rakkaudenosoitukset ja tunteiden näyttäminen tuntuvat olevan synneistä suurin, jossa ”parisuhdetta täytyy hoitaa” ja puolisoiden seksille järjestää kalenterista tilaa, puhumattakaan roskapussien viemisestä ja imuroinnista petipuuhien elvyttäjänä… Krooh pyyh. Ei, sisar Marianan maailmassa tällaisesta banaalista suhtautumisesta rakkauteen ei ole, ei voisi koskaan olla, kyse. Mariana, joka on nuorena tyttönä joutunut luostariin ajan tapojen mukaisesti, on vimmainen rakkaudessaan – valitettavasti rakkauden kohde ei vain vastaa tähän tunteiden paloon, sievä nunna on ollut vain valloitus muiden joukossa. Mutta mies on säästänyt kirjeet ja nähnyt niiden kirjallisen merkityksen. Ja niin ne ovat säilyneet meidän päiviimme asti, suomeksi ne saatiin vuonna 1995. Kulttuuriteko, jos mikä.

Mutta mitäpä tästä enempää kirjoittamaan. Lukekaa Sisar Marianan rakkauskirjeet, unohtakaa roskapussit ja kalenterit ja rakastakaa täysin rinnoin sitä, jolle olette sydämenne luvanneet!

Tiedän kyllä lääkkeen joka tehoaisi tautiini, ja paranisin ilman muuta, jos vain lakkaisin rakastamasta teitä. Mutta millainen lääke! Ei! Mieluummin kärsin entistä enemmän kuin unohdan teidät! Ja onko se edes vallassani? Ainakaan minun ei tarvitse syyttää itseäni siitä, että olisin hetkenkään toivonut etten rakastaisi teitä. (s. 25)

Niin, ja sattuipa sopivasti: huhtikuussa on kuukauden kielenä portugali, johon tämä osuu täydellisesti.

Mariana Alcoforado: Sisar Marianan rakkauskirjeet
ranskankielinen alkuteos Lettres portugaises traduites en français, saksankielinen alkuteos Die fünf Briefe der Nonne Marianna Alcoforado
suomentanut Tarja Härkönen
Andalusialainen koira, 1995
71 sivua
kirjastosta

Fernando Pessoa: Anarkistipankkiiri

Mutta kuinka te sovitatte yhteen elämänne – siis pankkiiri- ja liikemieselämänne – ja anarkistiset teorianne? Kuinka te sovitatte ne yhteen, jos te sanotte ymmärtävänne anarkistisilla teorioilla täsmälleen samaa kuin anarkistit yleensä? Ja kaiken lisäksi sanotte poikkeavanne heistä juuri siksi, että teissä on enemmän anarkistia kuin heissä? Eikö niin?
– Juuri niin.

Portugalilainen Fernando Pessoa (1888–1935) on lempirunoilijoitani, eikä tämä pienoisromaani Anarkistipankkiirikaan odotuksia  pettänyt.

Ymmärsinkö siitä mitään, on toinen asia; tai: mitä ymmärsin. Tämä on kirja, joka pitäisi lukea varmaan pariin otteeseen, sen verran mielenkiintoinen satiiri se on. Mistäkö? No kapitalismista ja pankkiireista, rahalla keinottelijoista, mutta myös vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän kriitikoista, jotka anarkistipankkiirin mukaan ovat pääosin vain lampaita, seuraajia, todellinen anarkisti toimii yksin, ja se on ainoa tapa, jolla voi vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän haastaa ja kaataa, mutta jälkimmäinen onnistuu vain, jos jokainen ihminen on itse anarkisti eikä vain seuraaja. Miten rahan vallan sitten voi haastaa? Kieltämällä sen? Ei, koska se on pakenemista, ei taistelemista. On siis haastettava raha sen omilla keinoilla eli haalittava niin paljon rahaa, että on siitä vapaa.

Ei ihme, että kirjan suomeksi ilmestymisen aikoihin vuonna 1992, syvän laman ja pankkikriisien aikaan, Jukka Koskelainen kirjoitti Hesarissa että ”Anarkistipankkiiri voi hyvinkin kuulua tästä lähin björn wahlroosien vakituiseen yöpöytälukemiseen” – ja varmaan kuuluu yhä, sillä nalle se sen kuin porskuttaa, varsinainen anarkistipankkiiri, todellakin! (Toinen kysymys on, julkaisisiko HS tällaista kirjallisuuskritiikkiä enää tänä päivänä… Luulen, ettei.)

Pessoa kirjoitti satiirinsa 1920-luvun alussa, joka oli keinottelun aikaa ja päättyi vuoden 1929 suureen pörssiromahdukseen. Suomeksi se saatiiin 70 vuotta myöhemmin, samankaltaisissa oloissa. Ja nyt sen nappasin käteeni minä, lukija, 2010-luvun lopun kuplatalouden ja uusliberalistisen kapitalismin kulta-aikaan. Toistaako historia itseään? Onko edessä kohta uusi musta maanantai? Luulen, että on, merkit ovat aika selvät…

Kiinnostava kirja, kaiken kaikkiaan.

Fernando Pessoa: Anarkistipankkiiri
alkuperäinen portugalinkielinen teos O banquiero anarquista, 1922
suomentanut Sanna Pernu
2014, Basam Books (uusi painos)
71 sivua
kirjastosta