Uutiset maksoivat paljon, ja niitä tilasivat vain varakkaimmat.
[…]
Immi kuului valittuihin. Niihin, joilla oli valta ja mahdollisuus muokata todellisuutta.
Emma Puikkosen romaani Eurooppalaiset unet kiinnitti huomioni ilmestymisvuonnaan sekä kauniin kantensa että mielenkiintoisten teemojensa vuoksi. Ajattelin, että tämä voisi hyvinkin olla sitä, mitä kirjallisuudesta etsin.
Pettymykseni oli – ensi alkuun – valtava. Kaikki ne kullit, mällit ja jatkuva kiroileminen – esikoiskirjailijan näyttämisen haluako, ajattelin, mutta jouduin toteamaan, että ei se sitä ole, sillä ei tämä suinkaan esikoinen ole. Puikkosen teatteritaustastako se sitten tulee? Turkan aika on jättänyt ikävän (paska)tahran suomalaiseen teatteriin…
Kirja jäi kesken. En vaan jaksanut, vaikka ne teemat edelleen kiinnostivat. Ja kiinnostivat lopulta niin paljon, että kun huomasin kirjan olevan kirjastossa tarjolla myös äänikirjana ajattelin antaa sille uuden mahdollisuuden. Otin pinon silitettäviä vaatteita ja aloitin, ja jatkoin verhoja ommellessani, ja vielä illalla venytellessäni.
Sillä kyllä, kun pääsen yli tuon turhan rumuuden, Puikkonen kirjoittaa ihmiselämästä mielenkiintoisesti rajoja ylittäen, niin maantieteellisiä rajoja, aikarajoja kuin eksistentiaalisiakin rajoja. Kaiken tämän nykyisen äärirealismin rinnalle asetettuna epätodellisuus (mikä on epätodellista? kuka sen määrittää?) tuo kertomukseen itse asiassa uutta syvyyttä.
En ryhdy purkamaan kertomusta enkä lukukokemusta sen kummemmin, lukuhetkestäkin (tai siis kuuntelu-) on kulunut jo tovi. Mutta jokin tässä kirjassa jäi soimaan mieleeni. Kirja jakautuu useampaan tarinaan, joissa henkilöt vaikuttavat toinen toisiinsa, vaikka vain ohimennen. Minua henkilökohtaisesti kosketti eniten tarina Berliinin muurin erottamasta perheestä, joka yrittää korjata tapahtuneen muurin murruttua, mikä ei tietenkään onnistu ihan noin vain. Ja huikein oli viimeinen, josta on myös yllä oleva katkelma.
Kaiken kaikkiaan naisten näkökulmasta kerrotut tarinat ovat mielenkiintoisia ja monisyisiä, mutta en voinut olla panematta merkille kirjan mieskuvaa. Miehet ovat vastenmielisiä, rasvaisia, raiskaajia ja väkivaltaisia, rumia suustaan. Hetken sitä miettii että eikö miehissä todella ole muuta…
Aivan lopussa kiitokset ja kirjalista ovat turhia. Jälkimmäinen luo paasaavan ja alleviivaavan olon, jota kirja ei tarvitse. Lukija osaa ajatella ilmankin, romaani riittää itsessään herättämään sen. Kirjan luki Jukka Pitkänen, joka lukee hyvin, ”paljon paremmin kuin se edellinen”, kuten kirjoitin muistikirjaani. Mutta johtuuko se lukijasta vai kirjasta, että sävy on jotenkin aggressiivinen?
Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen
5 tuntia 19 min
WSOY, 2016
Lainattu kirjastosta
Aukeamia 