Avainsana-arkisto: Kustantamo S&S

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja

Sinä sanoit: ”En pelkää kuolemaa. En ole koskaan pelännyt.”
Minä sanoin: ”Minäpä pelkään. Kun kuolen, teidän on poltettava minut, en halua pimeään multaan.”

Minulla meinasi käydä köpelösti tämän kirjan kanssa. Luin sen kirjaston e-kirjana ja olin päässyt varmaan yli puolenvälin, kun yhtäkkiä välistä katosi kymmeniä sivuja. Kun e-kirjassa ei niitä sivunumeroita ole ja kun tämä kirja on hyvin fragmetaarinen, en asiaa ensin huomannut. Ihmettelin vaan, että kylläpä tämä menikin nopeasti ja olipa kirja todella kummallinen ja pinnallinen, teennäinen ja tekotaiteellinenkin, ja ihmettelin, missä se oli se koskettavuus, josta moni kirjabloggari oli maininnut. Että ihan itkeneetkin olivat. Jaa, minkä vuoksi, tuumin, kunnes tulin selanneeksi kirjaa vielä kerran ja totuus selvisi: bugi! Sen takia välistä oli kadonnut kirjan ydin, Carlin kuolema, huumeet, joiden vaikutuksen alla 25-vuotias nuorimies riisuu itsensä alasti ja hyppää ikkunasta murskautuen kirjaimellisesti palasiksi. Samoin puuttuivat kohtaukset sairaalasta, minne perhe ja ystäväpiiri kokoontuu, järkyttyneenä, hyvästelemään rakkaansa. Tapahtumat muuttavat kaikkien hänen  läheistensä elämän, äiti mukaanluettuna. Tai oikeastaan äidin elämän ennen kaikkea.

Sivujen, niiden kertomuksen kannalta oleellisimpien, katoaminen välistä oli oiva oppitunti kirjan dramaturgiasta ja rakenteesta: kun yksi osa puuttuu, muut eivät toimi, ja jos se varsinainen sydän puuttuu, lässähtää kokonaisuus kokonaan ja jäljellä oleva tekstin lukee aivan toisessa valossa. Pelkät kauniit lauseet eivät kosketa, jos kirjailija ei anna itsestään kaikkea, näytä itseään vereslihalla. Näin oli todella käydä, onneksi huomasin viime tingassa mitä oli tapahtunut ja luin puuttuvat sivut. Nyt minäkin itkin, äidin rinnalla.

Mutta miksi sitten kirja tuntui ensin teennäiseltä ja tekotaiteelliselta? Koska kirjoittaja, New Yorkissa jonkinlaista bling-bling-elämää viettävä eronnut ja uudestaan avioitunut tanskalainen runoilija-äiti suree hurmaavan poikansa poismenoa kaipaavin, mutta perin ihailevin ja runollisin sanamuodoin. Kuin Lemminkäisen äiti hän yrittää koota kadonnutta poikaansa kokoon päiväkirjamerkintöjen, pojan kirjoittamien runojen (joista äiti ei ole tiennyt) ja muistiinpanojen sekä sekalaisten muistojen myötä. Äiti on poikaansa kokoon kursiessaan neuvoton, hän ei ole tuntenutkaan lastaan, hän pelkää jo nyt unohtavansa tämän, vaikka toisaalta tietää ettei unohda, poika vain muuttaa muotoaan, asuu magnolian kukissa ja muissa perheenjäsenissä, heidän ilmeissään, olomuodossaan ja muistoissaan. Lopulta karvas totuus tulee ilmi (ja nämä sivut siis bugi ensin kadotti). Poika on ollut huumepäissään, psykoosissa, nappailtuaan sieniä, riisunut itsensä alasti ja hypännyt ikkunasta ja että ei, se ei ole onnettomuus, se ei ole tapaturma, se on omaehtoinen hyppy kuolemaan, joskin huumeiden vaikutuksen alla tapahtunut. Ja se hyppy rikkoo paljon, paljon enemmän kuin pojan oman ruumiin.

Se, mikä minua kiinnosti etenkin ensi alkuun, oli se, miten ihminen jollakin tavalla tietää tulevan kuolemansa, ennenaikaisenkin. Äiti näkee unta, jossa poika kaatuu ja satuttaa itsensä, ja hän herää unestaan ahdistuneena. Poika taas on, kuten äiti päiväkirjamerkinnöistään nyt huomaa, pienestä alkaen puhunut kuolemasta toisella tavalla kuin muut. Ikään kuin luonnollisena tapahtumana, ei pelottavana. Ja: pojan, vanhempiensa avioeron kahtia halkaiseman, menetyksen pelko, joka ilmenee vaikeina hyvästeinä lapsena ja jonkinlaisena haahuiluna elämässä.

Nämä ovat ne asiat, mitkä jäävät mieleeni äidin tuskan lisäksi, tai oikeastaan läheisten tuskan, sillä jokainen reagoi nuorukaisen kuolevan ruumiin vierellä eri tavoin. Äidin elämän pojan kuolema muuttaa. Ura ei enää merkitse mitään (hän sanoo). Seurapiiritapahtumat eivät merkitse mitään (hän oppii sanomaan ei). Tärkeysjärjestys muuttuu kokonaan.

Niin, onneksi huomasin lukea puuttuvat sivut. Luulen, että palaan tähän kirjaan vielä uudestaan, luen sen kerralla läpi kokonaisuutena. Jäi sen verran paljon mietittyttämään sekä teemansa, tyylinsä että sen dramaturgian kaaren vuoksi.

Tästä tulee muuten myös etukäteismerkintä Kuukauden kieli -haasteeseen, jossa on lokakuun kielenä tanska. Enpä olisi arvannut löytäväni siihen näin kiinnostavaa kirjaa ja vieläpä minulle tyystin tuntemattomalta kirjailijalta!

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on ottanut sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja
tanskankielinen alkuteos Har døden taget  noget fra dig så giv det tilbage – Carls bog, 2017
suomentanut Kristiina Huttunen
S&S, 2018
n. 160 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

 

Henna Mäkelin: Kuolema

Ilo ja suru kuuluvat molemmat elämään, ja joskus ne kulkevat hyvinkin lähekkäin.

Kuolema kiinnostaa, niin minua kuin monia muitakin, totesin asettuessani Henna Mäkelinin tietokirjan Kuolema – kaikki mitä olet aina halunnut tietää varausjonoon kirjaston e-kirjojen puolella. Odottaminen palkittiin: kirja on nimittäin todella hienosti toteutettu ja laaja-alainen katsaus meitä jokaista koskettavasta aiheesta, enkä meinannut lainkaan malttaa lopettaa lukemista.

Kuoleman pariin toimittaja Henna Mäkelinin on sysännyt oman lapsen vakava sairastuminen. Hän alkoi etsiä vastauksia kysymyksiinsä, ja ehkä juuri siitä omakohtaisuudesta ja samalla ammattitaustasta johtuen kirja on helppolukuinen, mielenkiintoinen sekä aihettaan, haastateltaviaan ja lukijaa kunnioittava. Tämän viimeisen huomion panin merkille monta kertaa – hatun nostamisen arvoinen asia! Ainoa, mikä  jäi häiritsemään tekstissä oli kiroileminen. Kun sitaatit on muuten kirjoitettu puhtaaksi siistille yleiskielelle, särähtivät kirosanat ja ”perseet” korvaan ikävinä ja hiukan halventavinakin. Se ei varmasti ole ollut tarkoitus, mutta siltä se valitettavasti kuulosti.

Mäkelin on haastatellut kirjaansa varten hyvin monenlaisia ihmisiä leukemiaan kuolevasta miehestä sairaan- ja saattohoitajiin, lääkäreihin, filosofeihin, tutkijoihin, hautausurakoitsijoihin, sairaalapastoreihin, omaisiin ja niin edelleen. Kuolemaa katsotaan monelta kantilta. Ihminen voi kuolla niin monella tavalla ja kaikki ne jättävät jälkensä myös jäljelle jääviin. Suru on syvä, oli omainen kuollut sairauteen, oman käden kautta, väkivallan uhrina, onnettomuudessa tai vain vanhuuteen. Esiin nostetaan myös kuolemanrajakokemukset, saattohoidon merkitys, eutanasia ja masennuslääkkeiden sivuvaikutukset, joilla voi olla kohtalokkaita seuraamuksia.

Suurista lupauksistaan (”kaikki mitä olet aina halunnut tietää”) huolimatta kirja ei tietenkään aivan kaikkiin kysymyksiin vastaa. Kuolemaa käsitellään paitsi fyysisenä ja henkisenä tapahtumana ennen kaikkea luterilaisesta ja toisaalta ateistisesta katsantokannasta. Muut uskonnot ja niiden kuolemakäsitykset, hautaustavat ja käytännön asiat on rajattu pois. Esimerkiksi islamilainen, juutalainen, buddhalainen ja ortodoksinen kuolema on arkipäivää myös tämän päivän Suomessa, vaikka ne vähemmistönä ovatkin. Pieni vilkaisu tähän puoleen olisi ollut mielenkiintoinen lisä, sillä näkemykset ja tavat voivat poiketa paljonkin siitä, mihin me olemme tottuneet.

Mäkelin painottaa moneen kertaan, että kuolema ei ole Suomessa (vielä) tabu, mutta kaikesta päätellen siihen suuntaan ollaan kyllä uhkaavasti menossa. Tähän viittaa myös se, että lapsia ei välttämättä enää oteta hautajaisiin, mikä on kirjan asiantuntijoidenkin mielestä todella suuri virhe, sekä rauhoittavien lääkkeiden syöminen hautajaisissa. Ja jos kuolema ei vielä tabu olisikaan, surusta on jo tullut sellainen. Ei tiedetä miten siitä puhua, sitä ei haluta näyttää eikä nähdä, se pitää suorittaa pian pois päiväjärjestyksestä (freudilaisittain, tätä en tiennyt!) ja mennä eteenpäin, unohtaa. Mutta miten unohtaa rakkaus, kuten yksi haastatelluista parahtaa.

Ekoajattelun nostaminen esiin hautaamisen yhteydessä särähti pahasti korvaani. Ajatushan on sinänsä hyvä, maasta sinä olet tullut jne., mutta samalla se kaiken minimoiminen pahviarkusta tai tuhka(pöly!)pussista virtuaalikukkiin ja hautakiven kierrätykseen alkoi tuntua vähitellen äärimmäiseltä kitsastelulta ja vainajien halveksunnalta, välinpitämättömyydeltä. Tämä tuskin on tarkoitus, mutta kyllä se siltä alkoi vaikuttaa. Tiedän, että enää ei monesti toivota kukkia, koska ne maksavat ja kuihtuvat ja niin edelleen, mutta kovin tylyiltä näyttävät hautajaiset, joihin ei edes kukkia tuoda. Itse aion tilata kauniin kukkalaitteen vastedeskin, se on kunnioittamisen ele, sekä vainajan että omaisten. Samoin jäin erään hyvin rakkaan läheiseni kuoleman jälkeen miettimään, miten kuolemakin on jaettu nykyään rikkaisiin ja köyhiin. Köyhät vainajat saavat odottaa tuhkaustaan kuukausikaupalla, minkä jälkeen tuhkat ripotellaan yhteiseen paikkaan ja nimilaatta kiinnitetään yhteiseen kiveen ilman mitään mahdollisuutta edes laittaa juuri tälle vainajalle kukkapaikkaa. Minulle tuli siitä mieleen joukkohauta.

Entä mitä kertoo yhteiskunnasta se, että hautapaikka varataan 15–25 vuodeksi, minkä jälkeen se irtisanotaan ja annetaan eteenpäin, jos omaiset eivät pane hanttiin eli maksa? Tekijänoikeudetkin ovat voimassa 75 vuotta tekijän kuoleman jälkeen! Rahako se tosiaan tässä maailmassa enää merkitsee?

Valtavan mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja, jota luin paikoin kyyneleet silmissä, välillä päätäni puistellen ja välillä hymyillen. Inhimillisyys nousee tärkeimmäksi. Ja hyvä lisä tämä on myös tällä hetkellä vellovaan hoivakeskusteluun. Kuten yksi haastatelluista totesi: Jos emme kunnioita kuolevaa ihmistä, milloin me sitten kunnioitamme. Sillä ihmisiähän me tällä maallisella vaelluksellamme olemme, kokonaisia, tuntevia, arvostettavia ihmisiä.

Tein aivan liian vähän muistiinmerkintöjä, mutta nämä kaksi haluan nostaa ylös. Ne koskettivat jostain syystä molemmat syvästi.

Äiti oli aina ollut hautajaisten itkijänainen, joka vollottaa vapautuneesti, oli vainaja läheinen tai ei. Mirasta tuli äidin kuolemassa samanlainen. Hän oli teini-ikäisenä alkanut tukahduttaa ja piilottaa kyyneleensä muilta. Nyt hän antaa mennä.

(Äitinsä rikoksen uhrina menettänyt nainen)

Jos kaupan kassa oli minulle ystävällinen, päivä tuntui heti paremmalta. Pienet asiat piristivät paljon.

(Isoveljen itsemurhasta toipuva poika)

Henna Mäkelin: Kuolema – kaikki mitä olet aina halunnut tietää
Kustantamo S&S, 2018
luettu kirjaston e-kirjana
n. 188 sivua

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin

”Minähän en ole pelkästään ranskatar, olen pariisitar, ja se on vielä pahempaa!” – Catherine Millet

Luin, tai oikeastaan pikaluin, lukaisin, eilen Annastiina Heikkilän teoksen Bibistä burkiniin – Totuuksia ranskatar-myytin takaa. En ole oikein varma, miksi luin kirjan loppuun, sillä lupaavasta alusta (japanilaisten naisten Pariisi-syndrooma) huolimatta en kokenut saavani siitä oikeastaan mitään uutta tai kiinnostavaa irti. Tai no, nämä postaukseen lainaamani Catherine Millet’n lausahdukset, ne olivat todella herkullisia.

Mikä sitten tökki? Ehkä lopulta se, että tässä ei haeta ranskalaista naista vaan oikeastaan pariisitarta, sitä median ja mainostoimistojen luomaa ja kaikkien muiden naisten tavoittelemaa hahmoa, mutta ei sitten kuitenkaan lähdetä juuri Champs-Élysées’tä kauemmas. Siis sitä kalliiden muotiputiikkien katua, joka kaupunkia halkoo. Omalla tavallaan kirja jopa pönkittää sitä jo langetettua mielikuvaa ylimielisestä ranskalaisesta (pariisilaisesta), turhamaisesta, röyhkeästä, valkoisesta ja yläluokkaisesta. Toivoin kai salaa jotakin muuta. Että Heikkilä lähtisi todella tutustumaan ranskalaisiin naisiin. Lähtisi Pariisista, kiertelisi pitkin maata, kävisi kalatorilla, tehtaissa, maataloissa, artesaanien ja pienyrittäjien luona, ja toki myös filosofien ja bisnesnaisten, pariisilaisten kuppiloiden emäntien, muotisuunnittelijoiden, jne. Piirtäisi siis laajemman kuvan ranskalaisista naisista. Nyt hän keskittyy Pariisiin ja mediakuplaan, puhuu burkineista ja huiveista (terroristeista!) sekä Brigitte Macronista eli Bibistäkin juuri sen verran kuin Yleisradion kirjeenvaihtajalle sopii, eli raapumattamatta yhtään tämän ah, niin romanttisen presidenttiparin kuvaa. Sori, minä en siihen usko. Mutta Annastiina, miten esimerkiksi marseillelaisnaiset? Heidän juurensa ovat hyvin usein Afrikassa, Maghrebissa eli Pohjois-Afrikassa, Espanjassa, Italiassa ja Portugalissa. Miten he kokevat ranskalaisuutensa? Tai sitten Bretagne ja Normandia. Ei ole hentoja mallinaisia, vaan pragmaattisesti sään mukaan pukeutuvia, saappaat jalassa kulkevia. Ystävällisiä ja mukavia, itsetietoisiakin toki, mutta huumorintajuisia.

Mutta ei Heikkilä oikeastaan ranskalaista naista etsikään, vaan kertoo Ranskasta #metoo-liikkeen hengessä ja feministisistä lähtökohdista. Kirjaa vaivaa lievä tosikkomaisuus ja huumorintajuttomuus, laajempi näkökulma. Tämä tyyli ei vetoa minuun. En pidä siitä, että naisten pitäisi jonkin ”sisarellisen solidaarisuuden” hengessä ajatella asioista samalla tavalla. Ehkä siksi minua kiehtoivatkin eniten boheemikirjailija Catherine Millet’n ajatukset, siitäkin huolimatta että hänen elämäntapansa (naidaan kaikkia missä ja milloin vain) ei minua kiinnosta. Mutta se on hänen elämänsä, se ei minulle kuulu.

”Mielestäni intellektuellin velvollisuus on tuoda keskusteluun uusia näkökulmia, myös häiritseviä ajatuksia. Eihän lähikauppani kassa pysty sellaisia tekemään, vaikka hänellä olisi kuinka briljantteja tai provokatiivisia ajatuksia. – C.M.

Moraali on hyvä asia. Ongelmallista on, kun sen nimissä rajoitetaan muiden ilmaisunvapautta. -C.M.

Se, mistä Heikkilä kirjoitti myös paljon, on rasismi. Se on iso ongelma Ranskassa, se on ihan selvää. Jopa tällaiselle sivustaseuraajalle kuin minä. Tiedän hyvin, että pohjoisafrikkalaisilla ja afrikkalaisilla on vaikeuksia integroitua tähän perinteisesti suhteellisen valkoiseen yhteiskuntaan, eikä asiaa ole Ranskassa kovin hyvin hoidettu. Missäpä olisi. Toisaalta, kun katsoo monien rakastettujen näyttelijöiden, laulajien, muusikoiden, kirjailijoiden, taiteilijoiden, kokkien, jne. sukupuuta, on aika hauska huomata, että suuri jollei jopa suurin osa on alunperin kotoisin muualta kuin Ranskan rajojen sisäpuolelta.

Joten sikälikään en ymmärrä, mitä joku uudissana ”rodullistettu” tässä kohtaa auttaa, minun korvaani se kalskahtaa itse asiassa aika rasistisena ja vastenmielisenä ilmaisuna. (Vähän samaan tapaan kuin feministien lanseeraama uudissana ”naisoletettu”. Lupaan lyödä kasvoille, ainakin kuvaannollisesti, sitä joka minua tuolla sanalla kutsuu.)

Mihin päädyin? En kai mihinkään. Luin kirjan nopeasti, ja silti se herätti paljon ajatuksia. Olen Annastiinan tavoin ollut pienestä pitäen Ranska-fani, mutta nähtävästi eri lähtökohdista, muoti ja se Champs-Élysées-maailma ovat minulle jokseenkin yhdentekeviä. Joten ehkä siksikin koin olevani ihan väärässä seurassa tämän kirjan kanssa. Jossain vaiheessa aloin itse asiassa lukea sitä suomalaisen, pitkälti angloamerikkalaistuneen kolmikymppisen somenaisen heijastumana: siis sen proteiinirahkajuomia juovan fitness-naisen, joka tasa-arvoisena kaiken sukupuolittavana feministinä hoitaa lapsiaan kiintymysvanhemmuuden oppien mukaan. Mielenkiintoista sinänsä, oikeastaan.

Lopuksi kuitenkin jotain, mihin voin täysin rinnoin yhtyä. Ruoka ja miten siihen suhtaudutaan, kas näin:

Ranskassa ei juurikaan puhuta ruoan terveellisyydestä, ravitsevuudesta tai täyttävyydestä, vaan mietiskellään sen makuja tai raaka-aineiden alkuperää. Viljattomia tai maidottomia  ruokavalioita kokeillaan toki Ranskassakin, mutta kyse on marginaalivillityksistä.

Tämän ajattelutavan soisin rantautuvan Suomeenkin!

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin Totuuksia ranskatar-myytin takaa
Kustantamo S&S, 2018
250 sivua
luettu kirjaston e-kirjana