10 odotetuinta ja unohtunutta kirjaa eli hyllynlämmittäjät 2017

Luin muutamasta blogista listoja kirjoista, jotka on aikoinaan innolla hankkinut mutta sitten tyystin unohtanut. Oi, näitä löytyy myös minulta, joten päätin samantien tehdä oman listani.

Suurin osa näistä kirjoista on hankittu 10–20 vuotta sitten, mutta ne odottavat yhä omaa hetkeäkään. Jokaista olen kuitenkin aloittanut ja jokaisen haluan vielä lukea. Pari niistä onkin jo lähtenyt käyntiin, yhtä odotan kovasti, kunhan vain olen saanut tällä hetkellä lukemani luettua. Kaikelle on aikansa, niille kirjahyllyn unohtuneille kirjoillekin…

Tässä siis listani hyllyni lämmittäjistä vuonna 2017:

    1. Anthelme Brillat-Savarin: Maun fysiologia

Ranskalainen ruokakirjallisuuden klassikko, jonka lukemista todella odotin hankkiessani kirjan vuosia sitten. Kiireessä lukemisesta ei tullut kuitenkaan mitään, mutta tänä vuonna olen aloittanut uudestaan, nyt aperokirjana eli luen sitä aperitiivin aikaan. Aika lennokasta tekstiä, mutta sen verran krumeluuria, että väsyneenä lukemisesta ei tule mitään.

    2. Göran Tunström: Kimmellys

Ystäväni ylisti Tunströmin Talvimatkaa Intiaan sekä Jouluoratoriota, joten nappasin alelaarista samaisen kirjailijan tuotantoa olevan Kimmellyksen. Siitä on kohta 20 vuotta aikaa, enkä ole päässyt edes puoliväliin. Yritän uudestaan jotta saisin luovutettua kirjan eteenpäin. –> Luettu! Ja hyväksi osoittautui, oli vain odottanut oikeaa aikaa…

    3. Jun’ichirō Tanizaki: Childhood years – a memoir

Tanizaki on yksi suosikeistani, ja 1800-luvun ajankuva Tokiosta kiinnostaa. Kirja on kuitenkin tavattoman pientä pränttiä ja sivut avautuvat huonosti, joten en ole päässyt sen kanssa muutamaakaan kymmentä sivua eteenpäin. Silti se tuntuu koko ajan kutsuvan luokseen. On kutsunut kohta viisitoista vuotta. Joko olisi aika?

    4. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Klassikko mikä klassikko, mutta en pääse tarinaan mukaan. On kuitenkin luettava, jo yleissivistyksen vuoksi. (Eikä se ole edes niin pitkä!)

    5. Tapio Koivukari: Luodetuulen maa

Jostain syystä odotin tältä kirjalta paljon. Enkö sitten lukenut takaliepeen tekstiä vai miksi siihen tartuin? Tsaarin sortotoimia, ensimmäistä maailmansotaa, kansalaissotaa ja 1900-luvun alun elämää Suomen saaristossa. En pääse mukaan ollenkaan. En silti luovu kirjasta, haluan lukea sen. -> Onneksi en luopunut, sillä tästä minä aloitin: kirja on todella mielenkiintoinen, kun alkuun vaan pääsee!

    6. Isabel Allende: Henkien talo

Maagista realismia. Odotin, mutta kaksi kertaa olen kirjaan tarttunut, enkä ole eteenpäin päässyt. Silti se jotenkin pysyttelee mielessä. Ehkä jo siksikin, että Isabel Allende on läheistä sukua Chilen entiselle presidentille Salvador Allendelle.

    7. Honoré de Balzac: Ukko Goriot

Tämän kirjan selkämystä olen katsellut äitini kirjahyllyssä niin kauan kuin muistan. Ensimmäisen kerran yritin lukea 15-vuotiaana, mutta 1800-luvun ranskalainen tyyli ei oikein ottanut tuulta purjeisiinsa. Mutta tarinan alku on jäänyt mieleen. On siis päästävä sen kanssa eteenpäin. Luulen, että se  alkaa sittenkin viemään mukaansa. Ja onhan se ajankuvaa Pariisista.

    8. Victor Hugo: Kurjat I ja II

Tämäkin on ikuisuusprojekti, mutta vuoden alussa aloin päästä jyvälle. Hugohan on kuin onkin nero! Ja Kurjat kuvaa tilannetta, johon nykymaailma on menossa takaisin, ellei jo siellä ole. Tähän palaan uudestaan ja luen sitä pikkuhiljaa eteenpäin. Todella voimakkaita kokemuksia, joten luen aina välillä jotain muuta.

    9. Miguel Angel Asturias: Herra presidentti

Kirja edesmenneen isoäitini hyllystä. On mielenkiintoista tutustua läheiseen ihmiseen sen kautta, mitä hän on lukenut. Ja tarjolla pitäisi olla poliittista aikalaiskritiikkiäkin, tällä kertaa Guatemalasta. Olen aloittanut, mutten vielä päässyt eteenpäin. Tältä kirjalta odotan kuitenkin paljon.

    10. Haruki Murakami: The Wind-Up Chronicle

Hankin tämänkin kirjan noin viisitoista vuotta sitten, mutten päässyt alkua pidemmälle. Nyttemmin olen löytänyt Murakamin nerouden ja sormeni suorastaan syyhyävät kirjan pariin. Lukulistalla se on syksyllä.

Jun’ichirō Tanizaki: Some prefer nettles

For Kaname a woman had to be either a goddess or a plaything. Possibly the real reason for his failure with Misako was that she could be neither. Had she not been his wife he might have been able to look on her as a plaything, and the fact that she was his wife made it impossible for him to find her interesting. (s. 80)

Nappasin kirjahyllystäni matkaluettavaksi japanilaisen Jun’ichirō Tanizakin romaanin Some prefer nettles, jonka olin lukenut viitisentoista vuotta sitten, mutta aika lailla jo unohtanut tarinan. Oli siis aika uusinnalle.

Kirjan takakannessa juoni kuvataan seuraavasti: Kaname seeks escape from his vacuous domestic existence in the arms of a beautiful Eurasian, and closes his eyes to the possibility that his wife may take a lover. Kuvaus vie kuitenkin harhaan, sillä tosiasiassa se kaunis euraasialainen (prostituoitu) esiintyy vasta aivan kirjan lopussa, eikä Kaname suinkaan ole sulkemassa silmiään vaimon rakastajalta, vaan päinvastoin kannustaa vaimoaan ulkopuoliseen suhteeseen toiveenaan, että tälle löytyisi kunniallinen paikka yhteiskunnassa heidän avioeronsa jälkeen. Mahtaako takakannen tekstin kirjoittaja olla lainkaan lukenut kirjaa, vai silmäillyt vain?

Tarinan kerrotaan olevan pitkälti omaelämäkerrallinen sikäli, että Tanizaki itse tarjosi omaa vaimoaan ystävälleen, jonka kanssa vaimo menikin naimisiin sen jälkeen, kun Tanizaki oli ottanut hänestä eron. Edelleen kerrotaan, ettei Tanizakilla ollut mitään vaimoaan vastaan, hän vain oli menettänyt kiinnostuksensa tähän, samoin kuin tarinan Kaname.

Mutta millään sillä ei ole oikeastaan merkitystä, vain tarinalla. Kaname on Tokiosta vuoden 1923 suuren maanjäristyksen jälkeen Osakaan muuttanut ylempään keskiluokkaan kuuluva mies (kuten Tanizakikin), jonka suhde naisiin on jokseenkin kieroutunut: hänelle naiset ovat joko leikkikaluja tai madonnia. Koska vaimo ei loksahda kumpaankaan lokeroon, hän on menettänyt kiinnostuksensa tähän. Se ei tarkoita kuitenkaan että eroaminen olisi yksinkertainen asia: heillä on yhteinen lapsi ja yhteinen arki, ja vaimo hoitaa vaimon velvollisuudet hyvin, vain kamarin puolella ei tapahdu mitään. Se, joka tilanteesta kärsii, on itse asiassa vaimo.

Toisenlaisen näkökulman aiheeseen antaa Kanamen appiukko, joka harrastaa perinteistä japanilaista bunraku-nukketeatteria ja jolla on täydellinen – nukkemainen – nuori rakastajatar O-hisa. Appi kouluttaa rakastajattarestaan täydellistä naista pukeutumisineen ja harrastuksineen. Nainen tekee kuten mies toivoo, mutta valittaa tämän selän takana pukujen kiristävän ja soittamisen olevan pitkästyttävää. Kuitenkin tämän näennäisen epäsuhtaisen pariskunnan välillä on side ja tietynlainen harmonia.

Kanamen moderni, länsimaistunut vaimo Misako inhoaa isänsä perinteistä rakastajatarta, joka puolestaan salaa kadehtii Misakoa ja tämän vapautta. Appiukko taas yrittää pelastaa tyttärensä avioliiton johdattelemalla Kanamen bunrakun pariin, joka yllätyksekseen huomaa kiinnostuvansa aiemmin pitkästyttävänä pitämästään nukketeatterista löytäessään nukesta naiseuden täydellistymän.

Paljon siis tasoja yhdessä ja jokseenkin lyhyessä (151 sivua, joista kahdeksan kääntäjän esipuhetta) kirjassa! Lisäksi Tanizakin kieli ja ilmaisu on tavattoman kaunista, joka tulee esiin englanninnoksessakin. Olisipa tämä käännetty suomeksi…

Minua kiinnostaa tietenkin myös se, miten Tanizaki käsittelee maansa länsimaistumista ja länsivaikutteita. Tässä eletään aikaa ennen amerikkalaistumista ja vaikutteet tulevat pikemminkin Euroopasta. Erot idän ja lännen välillä ovat valtavat niin ajattelussa kuin tavoissa, ja vaikka Kanamen ikäpolvea maan avautuminen länteen kiehtookin, appiukko kääntyy takaisin perinteisiin. Tarinassa länsi tulee esiin erityisesti bordellin kautta, jota johtaa viinaan menevä brittinainen. Eroavaisuus tulee paitsi suhteessa seksuaalisuuteen, myös suruun ja sen näyttämiseen.

Kaname had heard that foreign women tend to weep, but this was the first time he had actually seen one of them weeping. Somehow it struck him as intensely sad, just as a foreign song with whose melody he was still not entirely familiar could strike him with the force of its melancholy.
’Where did your brother die?’
’In Canada.’
’How old was he?’
’Forty-eight, forty-nine, fifty – something like that, I think.’

Sananen vielä itse kirjasta esineenä: se on surkea. Pokkarina myytävän kirjan paperi on halpaa, mutta kirjan hinta on suhteellisen korkea (1500 jeniä joskus viisitoista vuotta sitten), minkä lisäksi sivujen ulkoreunojen marginaali on leveämpi kuin sisäreunojen: kun kirja ei edes avaudu kunnolla, on todella tuskallista yrittää lukea sängyssä maaten! Kirosin kirjan valmistajaa monta kertaa yrittäessäni pidellä sitä auki edessäni yhdellä kädellä.

Yritä nyt tätä lukea!

Junichirō Tanizaki
Some prefer nettles (Tade kuu mushi, 1929)
Kääntänyt englanniksi Edward G. Seidensticker
Vintage, 2001. Ensijulkaisu Britanniassa 1956
151 sivua
Omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan nimi on mielestäsi kaunis ja valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.