Avainsana-arkisto: Gordimer

Nadine Gordimer: The Train From Rhodesia (novelli)

Heinäkuussa  afrikaansinkielistä kirjallisuutta etsiskellessäni törmäsin eteläafrikkalaiseen, mutta englanniksi kirjoittaneeseen Nadine Gordimeriin, jonka novellin The Train From Rhodesia talletin myöhemmin luettavaksi. Nyt tuli sen aika. Istuin odotussalissa ja kaivoin printatun tekstin luettavakseni – ja kun odottelu kääntyi pitemmän puoleiseksi, luin novellin toiseenkin kertaan; mikä oli itse asiassa ihan hyvä, sillä ensimmäisellä lukukerralla en vielä päässyt kertomukseen sisään.

Vuonna 1952 julkaistu The Train From Rhodesia on pieni tarina eteläafrikkalaisesta rotuepätasa-arvosta. Jo asetelma on kuvaava: alkuasukkaat (natives) kyykkivät likaisella junalaiturilla odottaen junaa, jonka matkustajina on rikkaita valkoisia herroja (baas) rouvineen (missus), ja jotka puolestaan miettivät, löytyisikö afrikkalaislapsille (piccanin) vaikka appelsiinia annettavaksi. Köyhille mustille junan pysähtyminen tarkoittaa rahaa; he odottavat asemalaiturilla puusta veistettyine leijonineen, virtahepoineen ja kirahveineen, joita rikkaat valkoiset ostavat matkamuistoiksi. Juuri tällaisen leijonan, komeasti karjuvan, hienosti veistetyn, jolla on aidosta eläimen karvasta tehty harja, haluaa kertomuksen nuori, vastavihitty morsian, ja jonka hänen miehensä hänelle hankkii. Mutta hinta, jonka mies puuveistoksesta maksaa, lyö loven tuoreen avioparin välille.

It was a lion, curved out of soft, dry wood that looked like spongecake; heraldic, black and white, with impressionistic detail burnt in. The old man held it up to her still smiling, not from the heart, but at the customer.

Gordimerin kuvailu on suorasukaista ja jokseenkin kylmää. Pienimuotoisilla näkökulmilla ja sanavalinnoilla hän osoittaa sen syvän kuilun, joka valkoisten ja mustien välillä Etelä-Afrikassa vallitsee (etenkin novellin ilmestymisen aikoihin 50-luvulla. Onko sittemmin mikään muuttunut, en osaa sanoa, ei ainakaan vaikuta siltä…). Juna symboloi siirtomaavaltaa: se saapuu ylväänä asemalle, maahan, missä alkuperäiset asukkaat elävät omaa elämäänsä, köyhyydessä, surkeissa oloissa, ja joita valkoiset miehet ja naiset katsovat yläpuolelta, etäältä, junan ikkunoista. Raha ja tuote vaihtaa omistajaa, mutta hinnan määrää ostaja, myyjä tyytyy siihen mitä saa.  Afrikaansia Gordimer käyttää kuvaamaan mustien ja valkoisten välistä juopaa, noista pienistä sanoista tuntuu välittyvän ylenkatsetta ja pinnan alla kuplivaa vihaa.

[The train] began to move; slowly the scrolled chalet moved past it, the yells of the natives, running alongside, jetted up into the air, fell back at different levels. Staring wooden faces waved drunkenly, there, then gone, questioning for the last time at the windows. Here, one-and-six baas! –As one automatically opens a hand to catch a thrown ball, a man fumbled wildly down his pocket, brought up the shilling and sixpence and threw them out; the old native, gasping, his skinny toes splaying the sand, flung the lion.

Hieno novelli, mutta vaatii kyllä keskittymistä jo kielensäkin puolesta, vaikka se sinänsä tyylikästä onkin.

Mielenkiintoinen lisä tämä oli myös kurkistukseeni eteläafrikkalaiseen kirjallisuuteen. Jotenkin alkoi vaikuttaa, että kaikki valkoiset kirjailijat ovat vastustaneet apartheidia (eivät varmastikaan kaikki, mutta ne, joista ja joita luin, kylläkin) ja joutuneet itsekin pulaan. Nadine Gordimerin sanotaan jääneen ulkopuolelle molemmista leireistä: valkoiset eivät katsoneet hyvällä hänen apartheidin vastustamistaan, mustat taas eivät pitäneet valkoista juutalaista omanaan. Mutta paljon Gordimer on ehtinyt kirjoittaa: romaaneja, novelleja, esseitä, tietokirjoja, yhden näytelmänkin, ja aika moni hänen teoksistaan on myös suomennettu. Nobelin hän voitti vuonna 1991 ja Booker-palkinnon1974. Luulen, että tulen vielä palaamaan häneen uudestaan.