Kaikki kirjoittajan la plume artikkelit

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous

Maanantaiaamu klo 7.23. Kirjani ovat minun osani ihmisten välisestä vuoropuhelusta.

Loppuvuoden lukusuunnitelmistani kirjoittaessani olin kokonaan unohtanut varanneeni kirjastosta Eeva Kilven Kuolinsiivouksen. Kun se hiukan yllättäen saapui, tartuin siihen heti, enkä meinnannut millään malttaa lopettaa. Kolmessa illassa olin kirjan lukenut.

Toisin sanoen, pidin lukemastani. En tiennyt varsinaisesti mitä odottaa, nimi Kuolinsiivous viittasi, no, kuolinsiivoukseen. Siitä ei kuitenkaan ollut kyse, vaan päiväkirjamerkinnöistä ja vanhuuden pohtimisesta. Ajatusten siivoamisesta? Ehkä, jos sillä tarkoitetaan sitä, että Kilpi palaa muutamaan otteeseen kommentoimaan vuosien takaisia pohdintojaan tyyliin ”mitä minä oikein olen ajatellut”.

Kirja ja sen merkinnät on jaettu kuukausien ja päivämäärien mukaan, vain vuodet vaihtuvat. Ensin vuosilukujen painottaminen tuntui minusta turhalta, mutta vähitellen aloin ymmärtää niiden tarkoituksen. Jäinpä lopulta jopa laskemaan, minkä ikäinen Eeva Kilpi on milloinkin ja minkäkin ajatuksen, tunnelman aikoihin ollut, ja peilaamaan hänen ajatuksiaan ja tuntojaan omiin vanhempiini sekä isoäitiini, joka oli vain muutamia vuosia Kilpeä vanhempi ja jakoi saman kaipuun kotiin takaisin Karjalaan. Niin, Eeva Kilvestä etsin aina isoäitiäni, yritän löytää hänen tarinansa, tuntonsa ja kohtalonsa ikätoverin kirjoituksista. Äänensäkin, joka siellä täällä tulee esiin. Karjalaiset rakastivat sanontoja, niitä tulee esiin runsaasti Kilven tekstissä  ja muistuttaa isoäitini lisäksi isoisotädistäni. Se kieli, ne lorut ja runot, viisaudet ja sananparret!

Päiväkirjamerkintöjen lisäksi kirjaa rytmittävät runot. Jokainen kuukausi alkaa runolla, mutta runoja on myös merkintöjen sisällä. Samoin ytimekkäitä mietelmiä. Kirjoitin joitakin ylös, lopulta luin vain. Tämä on kirja, jonka mielelläni ottaisin omakseni, sujauttaisin kirjahyllyyni ja tutkailisin silloin tällöin, miettiessäni vanhuutta ja omia, jo katkeilevia juuriani. Karjala menetettiin, juu, ja sitä kaipaavat ne, jotka sinne syntyivät, mutta me, jotka olemme karjalaisia vain sielultamme, olemmeko me sittenkin vapaampia, kuin taivaan linnut, jotka tulevat ja menevät, tekevät pesänsä minne hyväksi katsovat, ja jatkavat taas matkaansa? Me emme kaipaa kuten isovanhempamme, vaan säilytämme sitä kaikkea sydämissämme.

Tässä muutama sitaatti. Huomaan, etten ole sittenkään kirjoittanut ylös päivämäärää, vain vuoden. Sääkirjaukset jostain syystä viehättävät minua kovasti, samoin erilaiset pohdinnat. Maailmanpolitiikka on sittenkin kaukana tavallisesta ihmisestä, ja Eeva Kilven kohdalla jäin miettimään hänen (meidän kaikkien) suhdettaan etenkin äitiin, joka nousee esiin usein, useammin kuin hänen oma äitiytensä, joka vaikuttaa olleen hankalampi. Tai ainakin toisenlainen. (Kilpi ei ole itsekään tainnut olla maailman helpoin läheinen, varsin voimakas ja epäsovinnainen persoona näistä muistiinmerkinnöistäkin nousee esiin.) Mieleeni jäi myös hänen mainintansa entisestä puolisostaan ja se, miten hän hiukan katuu eroaan. Ja sitten, jälkiviisaana, toteaa: turha toivo.

[…] Johtuukohan se siitä, että me karjalaiset ja sodan kokeneet ihmiset, evakot ja veteraanit, entiset sotalapset ja tavalla tai toisella invalidisoituneet  alamme nyt poistua tästä maailmasta? Jäljelle jäävät kaikentietävät rikkiviisaat selittelijät, historian uudelleenkirjoittajat, näköalattomat teoretisoijat ja maailma heidän käsiinsä. (2005)

Helmikuussa, minun syntymäni aikaan alkavat illat vaaleta ja päivä on äkkiä pitempi kuin aikoihin talvella. Länsitaivas punertaa ja puut näkyvät sen sijaan että olisi säkkipimeää niin kuin äskettäin tähän aikaan. Juuri tähän aikaan sen huomaa. (1984)

Perjantai klo 22. Suomalainen miesproosa on suoraan sanottuna tylsää. Eivät ole  päässeet vieläkään irti sodanjälkeisen modernismin puujaloista, mieskirjailijaparat. (2003)

Muisti on sekä ihmiskunnan että yksilön kulttuurin ydin. (2002)

Jos oli ahdistavaa tuo äärivasemmiston, taistolaisuuden vaihe, stalinismi, niin kyllä on kalseaa tämä markkinatalouden valtakausikin, rahan valta, ihmisten eriarvoistuminen, äärimmäinen köyhyys ja rikkauden kasautuminen rikkaille, häikäilemättömyys. (2002)

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous
WSOY, 2012 (e-kirja 2017)
117 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Nadine Gordimer: The Train From Rhodesia (novelli)

Heinäkuussa  afrikaansinkielistä kirjallisuutta etsiskellessäni törmäsin eteläafrikkalaiseen, mutta englanniksi kirjoittaneeseen Nadine Gordimeriin, jonka novellin The Train From Rhodesia talletin myöhemmin luettavaksi. Nyt tuli sen aika. Istuin odotussalissa ja kaivoin printatun tekstin luettavakseni – ja kun odottelu kääntyi pitemmän puoleiseksi, luin novellin toiseenkin kertaan; mikä oli itse asiassa ihan hyvä, sillä ensimmäisellä lukukerralla en vielä päässyt kertomukseen sisään.

Vuonna 1952 julkaistu The Train From Rhodesia on pieni tarina eteläafrikkalaisesta rotuepätasa-arvosta. Jo asetelma on kuvaava: alkuasukkaat (natives) kyykkivät likaisella junalaiturilla odottaen junaa, jonka matkustajina on rikkaita valkoisia herroja (baas) rouvineen (missus), ja jotka puolestaan miettivät, löytyisikö afrikkalaislapsille (piccanin) vaikka appelsiinia annettavaksi. Köyhille mustille junan pysähtyminen tarkoittaa rahaa; he odottavat asemalaiturilla puusta veistettyine leijonineen, virtahepoineen ja kirahveineen, joita rikkaat valkoiset ostavat matkamuistoiksi. Juuri tällaisen leijonan, komeasti karjuvan, hienosti veistetyn, jolla on aidosta eläimen karvasta tehty harja, haluaa kertomuksen nuori, vastavihitty morsian, ja jonka hänen miehensä hänelle hankkii. Mutta hinta, jonka mies puuveistoksesta maksaa, lyö loven tuoreen avioparin välille.

It was a lion, curved out of soft, dry wood that looked like spongecake; heraldic, black and white, with impressionistic detail burnt in. The old man held it up to her still smiling, not from the heart, but at the customer.

Gordimerin kuvailu on suorasukaista ja jokseenkin kylmää. Pienimuotoisilla näkökulmilla ja sanavalinnoilla hän osoittaa sen syvän kuilun, joka valkoisten ja mustien välillä Etelä-Afrikassa vallitsee (etenkin novellin ilmestymisen aikoihin 50-luvulla. Onko sittemmin mikään muuttunut, en osaa sanoa, ei ainakaan vaikuta siltä…). Juna symboloi siirtomaavaltaa: se saapuu ylväänä asemalle, maahan, missä alkuperäiset asukkaat elävät omaa elämäänsä, köyhyydessä, surkeissa oloissa, ja joita valkoiset miehet ja naiset katsovat yläpuolelta, etäältä, junan ikkunoista. Raha ja tuote vaihtaa omistajaa, mutta hinnan määrää ostaja, myyjä tyytyy siihen mitä saa.  Afrikaansia Gordimer käyttää kuvaamaan mustien ja valkoisten välistä juopaa, noista pienistä sanoista tuntuu välittyvän ylenkatsetta ja pinnan alla kuplivaa vihaa.

[The train] began to move; slowly the scrolled chalet moved past it, the yells of the natives, running alongside, jetted up into the air, fell back at different levels. Staring wooden faces waved drunkenly, there, then gone, questioning for the last time at the windows. Here, one-and-six baas! –As one automatically opens a hand to catch a thrown ball, a man fumbled wildly down his pocket, brought up the shilling and sixpence and threw them out; the old native, gasping, his skinny toes splaying the sand, flung the lion.

Hieno novelli, mutta vaatii kyllä keskittymistä jo kielensäkin puolesta, vaikka se sinänsä tyylikästä onkin.

Mielenkiintoinen lisä tämä oli myös kurkistukseeni eteläafrikkalaiseen kirjallisuuteen. Jotenkin alkoi vaikuttaa, että kaikki valkoiset kirjailijat ovat vastustaneet apartheidia (eivät varmastikaan kaikki, mutta ne, joista ja joita luin, kylläkin) ja joutuneet itsekin pulaan. Nadine Gordimerin sanotaan jääneen ulkopuolelle molemmista leireistä: valkoiset eivät katsoneet hyvällä hänen apartheidin vastustamistaan, mustat taas eivät pitäneet valkoista juutalaista omanaan. Mutta paljon Gordimer on ehtinyt kirjoittaa: romaaneja, novelleja, esseitä, tietokirjoja, yhden näytelmänkin, ja aika moni hänen teoksistaan on myös suomennettu. Nobelin hän voitti vuonna 1991 ja Booker-palkinnon1974. Luulen, että tulen vielä palaamaan häneen uudestaan.

Lokakuun kieli oli espanja

Kuukauden kieli -haasteen lokakuun alkuperäiskielenä oli espanja, jonka asema maailmankielenä on kiistaton: Jopa yli 350 miljoonaa ihmistä puhuu espanjaa äidinkielenään, ja espanja luetaankin neljän puhutuimman kielen joukkoon kiinan, englannin ja hindin ohella. Käännöskirjallisuuttakin pitäisi siis olla tarjolla. Mutta onko, ja minkä verran?

Minä etsin jälleen nykykirjallisuutta novellien muodossa, englanniksi, sillä suomennettuna niitä ei netistä juuri löydy. Toiveenani oli lukea yksi emämaa Espanjasta ja toinen Latinalaisesta Amerikasta, mutta jälkimmäisen puoleen kummatkin lukemani novellit kallistuivat.

Kumpikin kirjailijoista on maailmalla tunnettu, mutta kummaltakaan ei ole (tietääkseni) suomennettu mitään. Abilio Estevézin tuotantoa löytyy etenkin ranskaksi, Juan Gabriel Vásquezia niin ruotsiksi kuin viroksikin, mutta ei suomeksi. Miksi? Siksikö, että suomalaiset kustantajat, etenkin suuret, todellakin suosivat englantia muiden kielten kustannuksella? Pelkään pahoin, että näin on. (Tunnemme kaikki ne tekosyyt: ”mutta kun ei se myy, kun se on niin vaikeaa, ja kun meidän kielialueemme on niiiiin pieni”, oi niin totta, varsinkin kun vertaa Viroon… hehe…)

No, niihin novelleihin. Ensin luin kuubalaisen Abilio Estévezin (s. 1954) novellin The Lagoon (La laguna, 2015), jossa kaksi nuorukaista tekevät retken metsittyneelle ja mutaiselle laguunille etsiäkseen hyvälaatuista güinia, jonkinlaista ruokoa tms. josta toinen pojista tekee taidokkaita lintuhäkkejä. Tunnelma novellissa on hikinen ja aavistuksen homoeroottinenkin, kun toinen pojista riisuutuu uidakseen mutaisessa laguunissa ja on vähällä hukkua, mutta vanhempi poika pelastaa hänet, painaa huulensa toisen huulia vasten antaakseen tekohengitystä. Maisema, jonka Estévez maalaa, jää eksoottisine kasvinimineen tuntemattomaksi, mutta vähitellen se alkaa piirtyä mieleeni henrirousseaumaisena kirkkaanvihreänä trooppisena viidakkona. Kiehtova kurkistus Kuubaan.

Toisessa novellissa oli hyvin erilainen tunnelma. Kolumbialaisen Juan Gabriel Vásquezin (s. 1973) The Double kertoo kahdesta nuoresta miehestä, joiden elämänsuunnan määrää arpa: toinen joutuu armeijaan ja kuolee onnettomuudessa, toisesta tulee kirjailija. Kuoleman edessä kirjailijaksi suuntautuva kääntää selkänsä entiselle elämälleen: hän ei mene ystävänsä hautajaisiin ja katkaisee suhteensa tämän perheeseen, ymmärtämättä lainkaan, että nämä olisivat juuri häntä tarvinneet. Tai ehkä hän tajuaa ja siksi ravistelee itsensä irti. Kiinnostavaksi novellin tekee myös se, että sen päähenkilöt ovat kolumbiansaksalaisia ja heidän jälkeläisiään, sinne suuntaanhan toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkeen moni pakeni.

Vásquezin sanotaan ottavan etäisyyttä kuuluisaan maanmieheensä Garbiel García Márqueziin ja maagiseen realismiin, ja ainakin tässä novellissa olikin jopa jotenkin vihainen ja kylmän realistinen sävy. Novellin päähenkilö, se, joka sattuman kautta välttyi armeijalta ja pelastui, on hahmona omahyväinen loppuun asti, mutta eräänlaista katkeroitunutta kiivautta on myös kuolleen pojan isässä, joka kokee pojan ystävän hylänneen heidät.

Tällainen oli pieni kurkistus espanjankieliseen nykykirjallisuuteen.

Marraskuussa onkin sitten arabian vuoro. Yksi novelli on jo katsottuna, toinen jää etsittäväksi. Odotan mielenkiinnolla.

Luitko sinä lokakuussa jotakin alunperin espanjaksi kirjoitettua?

Lukuhaasteen loppurutistuksesta, päiväkirjojen tärkeydestä ja loppuvuoden lukusuunnitelmista

Kirjasin  pari viikkoa sitten ylös Helmet-novellihaasteeni puuttuvat kohdat ja ryhdyin sitten tosissaan etsimään luettavaa. Välillä tehtävä tuntui epätoivoiselta, mutta löysin kuin löysinkin kuhunkin kohtaan sopivan novellin. Merkitsin/merkitsen ne väliaikakatsauspostaukseeni lyhyiden kommenttien kera sitä mukaa kun niitä luen. Koko haastelista löytyy puolestaan täältä.

Merkintöjä tulee vielä marras- ja joulukuussa Kuukauden kieli -haasteen myötä, mutta sitten alkaa tämä Helmet-haaste olla vihdoin taputeltu.  Ihan hyvä niin. Novellien etsiminen viiteenkymmeneen haastekohtaan on ollut toisaalta mielenkiintoista, toisaalta aikaa vievää ja jopa lukemista rajoittavaa. Suinkaan kaikki novellit eivät nimittäin ole olleet varsinaisia lukunautintoja, on vain pitänyt jotakin lukea jotta lista tulisi täyteen. Olisihan sitä voinut jättää toki lukemattakin, mutta kun olen päättänyt viedä tehtävän loppuun, niin vien.

Yksittäisten novellien lukemista aion kyllä jatkaa ensi vuonnakin, minkä lisäksi hahmottelen itselleni jo uutta haastetta: aion ryhtyä lukemaan samaan tapaan yksittäisiä esseitä. Niihin olen törmännyt novellihaasteeni myötä, mutta jättänyt ne odottamaan. Niiden aika on seuraavaksi.

—-    —   —-   —  —-

Syyskuun puolivälissä kirjoitin dokkarisarjasta, joka herätti paljon ajatuksia. Miten ilahduinkaan, kun huomasin että se näytetään nyt syksyllä myös Suomen televisiossa nimellä Historia – Euroopan uudet tuulet 1918–1939. Hiukan huono suomennos, sillä uudet tuulet ovat ainakin minun korvissani positiivisia; sarjan ranskankielinen nimi, Les rêves brisés de l’entre-deux-guerres 1918–1939, viittaa sitä vastoin rikkoutuneisiin unelmiin. Siksihän se peilikuva niiden henkilöiden kohdalla aina rikkoutuu…

Monta kertaa mietin myös, että miten mielenkiintoista olisikaan lukea tämä tarina kirjana. Palata takaisin, miettiä ihmiskohtaloita, lukea heidän päiväkirjamerkintöjään, jotka on hienosti kudottu kokonaisuudeksi ja joka omalla tavallaan selittää, miten Eurooppa ajautui yhden maailmansodan jälkeen toiseen. Päähuomio on Keski-Euroopassa ja lisäksi hiukan lännessä, hiukan idässä, ja ihan pikkuisen pohjoisessa, kiitos ruotsalaisen feministinaisen. Mutta kuka jäi hahmoista voimakkaimmin mieleen? Pola Negri. Ei ihme, että hänet on nostettu julisteen päähahmoksi. Tekisi mieli tutustua hänen elämäntarinaansa paremmin.

Mutta se, mitä tänään, viimeistä osaa katsoessani, mietin, oli päiväkirjojen merkitys. Miten tärkeää onkaan kirjata ylös ajankohtaisia tapahtumia, tunnelmia, yksityiskohtia, näkökulmia. Mistä tämän päivän päiväkirjat sitten kertoisivat? Paitsi arjesta, myös luonnonkatastrofeista, tuloeroista, nousukauden ylilyönneistä, Pohjolaan nousevista pilvenpiirtäjistä, pakolaisista, vihanlietsonnasta, massavalvonnasta, muiden muassa. Kirjoitatko sinä päivän tapahtumia ylös? Kirjoitanko minä? Pitäisikö?

—-    —   —-   —  —-

Loppuvuoden lukusuunnitelmani: luettavien pinossa on tällä hetkellä kaksi kirjaa, Arto Paasilinnan Kultainen nousukausi ja Natsume Sōsekin Botchan. Muita en ole päättänyt vielä. Ehken päätäkään, vaan luen niitä novelleja ja mitä muuta eteen tulee. Toivoisin löytäväni jotakin ihan uutta ja odottamatonta, tai ainakin sellaista, jota en ollut tullut ajatelleeksi lukea. On mukava silloin tällöin yllättää itsensä. Oikeastaan on aika hauska pitää loppuvuosi osittain ihan auki…

 

 

 

Arto Paasilinnan muistolle

Uutiset Suomesta ylittävät harvoin  ranskalaista uutiskynnystä, mutta Arto Paasilinnan kuolema huomioitiin täälläkin. Media toisensa kertoi rakastetun tarinankertojan poismenosta: Le Monde, Figaro, France24, Libération, Ouest France, RTL’5, France info muiden muassa.

Arto Paasilinnan musta huumori yhdistettynä purevaan, mutta silti inhimilliseen yhteiskunnallisuuteen tuntui osuvan ranskalaisten sydämiin, ja häntä on verrattu mm. Gabriel García Márqueziin. Jos Paasilinnaa arvostettiin kotimaassa humoristina, ranskalaiset taisivat tavoittaa hänen filosofisemmankin puolen.

Itse en voi kehua lukeneeni montaakaan Paasilinnan teosta, mutta ne, jotka olen lukenut, ovat kolahtaneet sitäkin kovemmin. Onneksi kirjat eivät katoa minnekään, ne odottavat kiltisti lukemista. Ehkä niiden aika onkin nyt?

Niin, mikäpä olisikaan parempi tapa kunnioittaa kirjailijan muistoa, kuin tarttua hänen teoksiinsa? Siinä suhteessa minulla kävi tällä kertaa tuuri. Nappasin nimittäin jo varhain keväällä Akateemisen kirjakaupan alelaarista (mistä lie ne nämä nuhjaantuneet pokkarit olivat oikein kaivaneetkaan?) Paasilinnan vuonna 1982 ilmestyneen romaanin Kultainen nousukausi, jonka olin kaavaillut lukevani juurikin tänä syksynä. Olen odottanut hymynkare huulillani, sillä mihinkäs muuhun aikakauteen tämä paremmin sopisi kuin uuteen nousukauteen…

Palaan kirjaan varmasti vielä tämän syksyn aikana. Kevyet mullat Arto Paasilinnalle ja kiitos kirjoista!

P.S. Harvoin saa lukea näin hienoa artikkelia, kuin minkä Jouni K. Kemppainen kirjoitti Paasilinnasta ja tämän pojasta Kuukausiliitteeseen vuonna 2011. Vaikka Paasilinna ei enää romaaneja kirjoittanut, sanansäilä näytti hänellä hyvin olevan yhä tallella! Mainio juttu, jota nyt hymyillen ja hiukan haikeanakin luin…

 

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous

Monet kuolevat, aivan yhtäkkiä. He kuolivat kävellessään: kulki ja kaatui, nukahti eikä herännyt. Vei sairaanhoitajalle kukkia ja sydän pysähtyi. Seisoi bussipysäkillä… He kuolevat, mutta kukaan ei ole kunnolla kysellyt heiltä siitä kaikesta. (s. 37)

Luin Svetlana Aleksijevitšin teoksen Tšernobylistä nousee rukous jo kesällä, mutten ehtinyt siitä heti kirjoittaa. Sitten kynnys nousi ja nousi, ja aiheeseen on miltei vaikea palata. Miksikö? Siksi, että Aleksijevitšin Tšernobyl-kirja on rankka. Se on lukukokemuksena rankka, mutta vielä rankemmaksi siitä tekee tietoisuus siitä, että ihminen ei vaan opi. Ei, vaikka olisi ollut Hiroshimat ja Nagasakit, Harrisburgit, Tšernobyl ja nyt Fukushima. Aina on niitä, jotka tulevat sanomaan, että ei meillä mitään tapahdu, ydinvoima on turvallista, ydinvoima on halpaa (mikä uskomaton vitsi), ydinvoima on… Niin, rikos se on. Siinä kaikki.

Aleksijevitšin työlle ei voi kuin nostaa hattua. Hän on haastatellut teostansa varten noin viittäsataa ihmistä, kuunnellut heidän kertomuksiaan. Kirja alkaa ja loppuu raivaajien eli räjähtänyttä ydinvoimalaa ensimmäisinä sammuttamaan tulleiden miesten vaimojen kertomuksilla heidän rakkaittensa viimeisistä päivistä. Miten he kuolivat vähitellen, miten heidän kehonsa tuhoutui heidän vaimojensa silmien edessä:

Ne viimeiset päivät sairaalassa… Kun kohotin hänen käsivarttaan, luut heiluivat, kudokset olivat irronneet niistä… Keuhkon- ja maksanpalasia tuli ulos suusta… Hän oli tukehtua omiiin sisälmyksiinsä… Kiersin sideharsoa käteni ympärille, työnsin käden suuhun ja vedin niitä kurkusta ulos… Ei sitä voi kertoa! Sitä ei voi kirjoittaa! Ei edes kokea… Kaikki oli ollut niin rakasta… Niin rakasta… Mitkään kengät eivät sopineet hänelle… Hänet haudattiin paljain jaloin… (s. 30)

Näiden pahimpien kuvausten väliin mahtuu nelisensataa sivua eri ihmisten kuvauksia siitä, miten Tšernobylin ydinonnettomuus vaikutti heidän elämäänsä. Sairauksina, kuolemina, lapsettomuutena, elämäntyön katoamisena, kodeista häätämisinä, salailun todistamisena. Ja lopulta yhden aikakauden loppumisena ja alkulaukauksena koko Neuvostoliiton ja kommunismin romahtamiseen. Samalla kirja piirtää kuvan venäläisestä sielusta, mikä hiukan lohduttaa kaikista näistä rankista kuvauksista lukemisen keskellä. Se kertoo ystävällisyydestä. Vieraanvaraisuudesta. Tunteellisuudesta. Jonkinlaisesta fatalismistakin.

On vaikea kuvitella, että tätä kirjaa voisi lukea tyynesti ja objektiivisesti. Minä en ainakaan voinut. Välillä kyyneleet valuivat poskiani pitkin, välillä koin epätoivoa ja raivoa, välillä oli siirrettävä kirja syrjään ja luettava muuta. Ja silti se kutsui takaisin, lukemaan enemmän. Sillä tärkeintä on tietää. Jonakin päivänä me luultavasti luemme samanlaista tarinaa Fukushimasta, sen suhteen on vielä salailun ja teeskentelyn aika… (Keväällä luin Pirkko Lindbergin kirjan Fukushima ikuisesti, joka jo osaltaan valottaa tuota aihetta, ja ansiokkaasti sen tekeekin.)

Tšernobylistä nousee rukous on myös todistusaineistona arvokas. Se kuvaa sairaudet, sikiöiden vioittumiset ja kuolemat kohtuun, miehuuden katoamisen, eläinten lahtaamiset, säteilevän ruoan ja rakennusmateriaalin viemisen muualle Venäjälle. Ja kun usein sanotaan, että säteily ei näy eikä haise, tämän kirjan haastatellut todistavat muuta. Kuten seuraavassa:

Me ajoimme eteenpäin… Ja tietättekö mitä näin autosta? Kummallakin puolella tietä. Auringonvalossa… Hyvin hienoa hohdetta… Jotakin kristallinkirkasta.. Pienen pieniä hiukkasia… Olimme matkallla Mozyrin kautta Kalinkovitšiin. Jokin sädehti… Me pohdimme sitä keskenämme, ihmettelimme. Niissä kylissä, joissa olimme töissä, huomasimme heti puitten, varsinkin kirsikkapuitten lehdissä pienen pieniä paloreikiä. Ja kun poimimme kurkkuja ja tomaatteja, niidenkin lehdissä oli pieniä mustia reikiä… (s. 111)

Haluaisin lähettää tämän kirjan kaikille poliitikoille, kunnanpäättäjille, lobbaajille, bisnesmiehille, rakennuttajille ja sijoittajille. Enkä vain lähettää, vaan tenttiä heitä sen jälkeen, kun he olisivat lukemisensa lukeneet.

Tässä vielä muutama ote:

[…] me olimme oman aikamme lapsia, uskoimme kuten oli opetettu, että Neuvostoliiton ydinvoimalat ovat maailman luotettavimpia, sellaisen voi rakentaa vaikka Punaiselle torille. Sotilaallinen atomi merkitsi Hiroshimaa ja Nagasakia, rauhanomainen atomi joka kodissa palavaa sähkölamppua. Kukaan ei osannut arvata, että sotilaallinen ja rauhanomainen atomi ovat kaksoset. Rikoskumppaneita. (s. 42)

Aloimme ajatella asioita… Yhdistää niitä… Kai siinä kolmen neljän vuoden kuluttua… Kun ensin yksi sairastui, sitten toinen… Kun joku kuoli… Tuli hulluksi… Päätti itse päivänsä… Vasta silloin aloimme pohtia asioita… Luulen, että menee pari-kolmekymmentä vuotta ennen kuin ymmärrämme jotakin. Elämäni vaikuttavimmat kokemukset ovat olleet Afganistan (siellä olin kaksi vuotta) ja Tšernobyl (siellä olin kolme kuukautta)…

Tämä ei ollut tavallinen syöpä, […] vaan tšernobylilainen, vielä kauheampi. Lääkärit selittivät minulle, että jos etäpesäkkeet olisivat levinneet sisällä ruumiissa, hän olisi kuollut nopeasti, mutta ne etenivät pinnalla… Vartaloa pitkin… Kasvoja pitkin… Ihoon kasvoi jotakin tummaa. Leuka hävisi pois, kaula katosi, kieli roikkui suusta. Verisuonet katkeilivat, hän valui verta. […] Kaulasta, poskista, korvista. Joka puolelta vuoti verta.

Minä uskon historiaan… Historian tuomioon. Tšernobyl ei ole päättynyt vielä, se on vasta alkanut…. (Vasili Borisivitš, Valko-Venäjän tiedeakatemian ydinenergiainstituutin entinen johtaja)

Svetlana Aleksijetš: Tšernobylista nousee rukous – Tulevaisuuden kronikka
venäjänkielinen alkuteos Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego, 1997
suomentanut Marja-Leena Jaakkola
Tammi, 2015
391 sivua
ostin omaksi

Naisten aakkoset, E

On taas kulunut hetki naisten aakkosten edellisestä päivityksestäni. Ketkä ovat siis ne E-kirjaimen naiset, jotka ovat vaikuttaneet minun elämääni tai herätelleet kiinnostukseni?

Haastehan on siis alkujaan Tarukirjasta, ja idea on seuraava:

Naisten aakkosissa etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme:

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Edith Södergran. Hänen runonsa kuuluvat niihin, jotka ravisuttivat maailmankuvaani nuorena opiskelijana oikein kunnolla. Ei ajalla ole merkitystä, vain kirjoituksilla ja näkökulmilla, ihminen kysymyksineen ja tuntoineen on sama.

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Brigitte Engerer. Kuuntelen usein klassista musiikkia työtä tehdessäni, ja hyvin usein valitsen Chopinin nokturnot juurikin Brigitte Engererin soittamina. Mikä siinä onkin, että ne soivat niin kauniisti juuri hänen esittäminään?

 

3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

a) Emmi Itäranta ja Emma Puikkonen. Luin Itärannan Teemestarin kirjan kesällä, ja kuten hiukan aavistelinkin, tarina ja sen teemat ovat jääneet muhimaan mielessäni, ja olenkin ajatellut kirjoittaa niistä enemmän. Itärannan ajatusmaailmaan tutustuisinkin mieluusti paremmin. Emma Puikkonen on taas jäänyt mieleeni kiinnostavan kuuloisesta romaanistaan, jolla on todella kaunis kansikin.

b) Elsa Beskow. Rakastin Elsa Beskowin satuja ja satumaailmaa pikkutyttönä. Ja huomaan olevani aika pitkälti ruotsalaisten satutätien kasvattama 🙂

Muut aakkoseni: A, B, C, D