Kaikki kirjoittajan la plume artikkelit

Pieni syyskatsaus

Tein keväällä pienen kevätkatsauksen, joten miksipä en tekisi samaa näin syksyn alussa. Eli miten meni kevät ja kesä, entäpä mitä on odotettavissa loppuvuodelle?

Lukutahtini hidastui huomattavasti keväällä ja kesällä. Luin edelleen itselleni epätavallisesti: suhteellisen paljon kirjaston e-kirjoja ja suomalaista kirjallisuutta, mutta niiden rinnalla kulkivat paperikirjat ja käännöskirjallisuus. Luin kolme paksua sarjakuvaromaaniakin: Guy Delislen Merkintöjä Burmasta, Jacques Tardin Kirottu sota! 1914–1919 ja Jirō Taniguchin Quartier Lointain, jota ei ole vielä suomennettu. Nämä ovat tainneet olla parasta antia tänä kesänä, vaikken yhdestäkään ole (vielä ) blogannut.

Samoin sain luettua loppuun Roman Polanskin omaelämäkerran Roman par Polanski, jota olen lukenut ranskaksi, hiukan osissa ja välillä taukoja pitäen. Kirjalla kun on myös pituutta, yli 700 sivua, ja Polanskin elämä todella vaiherikas. Harva olisi siitä kaikesta selvinnyt – ja sen lisäksi tehnyt vaikuttavan uran elokuvan ja teatterin parissa. Kirja pani myös miettimään median valtaa ja miten se sitä käyttää. Kysymykseni ulottuvat Suomeen asti, sillä sattumalta Polanskin viimeisin elokuva sai ensinäytöksensä kirjaa lukiessani. Minun on hirvittävän vaikea ymmärtää median (HS, STT ja Yle ensisijassa) toimintaa ja tosiasioiden vääristelyä jättämällä osan faktoista kertomatta. Mikä saa toimittajan toimimaan näin? Oma agenda? Sokeus? Laiskuus? Miellyttämisen halu (näinhän nämä asiat koetaan)? Ylimielisyys? Määräykset ylhäältä? Sen haluaisin tietää. Palaan kirjaan ja näihin kysymyksiin varmastikin myöhemmin.

Entä muuta? Olen kokeillut äänikirjoja, mutta koen tämän formaatin sikäli hankalaksi, että on ollut vaikea löytää lukijaa, josta pidän. Tämä siis kolmen äänikirjan kuuntelemisen syvällä kokemuksella. Minua häiritsee lukijoiden aggressiivinen lukutapa. Kiire. Aion kuitenkin jatkaa, sillä olen todennut että tulee iltaisin venyteltyä paremmin, kun kuuntelee samalla kertomusta. Ihan mihin tahansa ei äänikirja minusta sovellu; yritin kuunnella esimerksi Eeva Lennonin muistelmia, mutta ne täytyy lukea, totesin. Perinteisemmät lukuromaanit sen sijaan menevät kuunneltuinakin.

Helmet-haasteen kohtia olen täytellyt enemmän kuin aiempina vuosina, kun taas Kuukauden kielen suhteen olen pahasti jäljessä. Hetken aikaa kuvittelin täytteleväni sen kohdat kokonaisilla kirjoilla, mutta joudun toteamaan ettei se onnistu. Koska viime vuoden novelli-kirja-yhdistelmä oli kuitenkin sen verran palkitseva (hetkellisistä tuskailuistani huolimatta), olen ajatellut palata loppuvuodesta takaisin novellien pariin. Ehkä tämä on paras näin, en halua haastekohtia kokonaan ohittaa.

Muuten syksy ja loppuvuosi tullee olemaan samanlaista soutamista ja huopaamista eli välillä luen paljon ja välillä en ollenkaan (tai vähän ja hitaasti). Neljä kirjaa on luettavien listalla (kaksi niistä tosin jo kevään pinosta) + muutama muu (+ kolme tällä hetkellä kesken olevaa e-kirjaa). Katsotaan. Eihän tässä mitään kilpailua ole menossa, luetaan mitä luetaan ja miten luetaan.

David Porter: Äiti Teresa – Varhaiset vuodet

”Syvältä sisimmästäsi pulppuava ilo on kuin kompassi, jota seuraten tiedät, mihin suuntaan sinun tulee elämässäsi kulkea. Niin on siinäkin tapauksessa, että tie, jota sinun on kuljettava, on vaikea.” (Äiti Teresan eli Gonxha Agnes Bojaxhiun rippi-isä nuorelle Agnesille, joka pohti oliko Jumalan kutsu eli nunnaksi ryhtymispäätös todellinen)

Yllä oleva lainaus on se asia, mikä jäi erityisesti mieleen tai teki vaikutuksen David Porterin kirjoittamassa kirjassa Äiti Teresa – Varhaiset vuodet. Se, miten kukin tietää sisimmässään, mihin suuntaan on lähdettävä, mikä on oman elämän suunta ja kenties tarkoitus.

Äiti Teresan (1910–1977) elämän alkuvaiheista kertovaan kirjaan tartuin siis mökkikirjastoni kirjoista ensimmäiseksi. Aihehan on väistämättä kiinnostava, harvaa ihmistä, naista, kunnioitetaan niin paljon rajoista, elämänkatsomuksista ja poliittisista suuntauksista välittämättä. Toki Äiti Teresaa yritettiin myös käyttää hyväksi omia tarkoitusperiä ja oman kilven kiillottamista varten, mutta hyvin hän ne yritykset ohitti. Hänen halunsa oli auttaa köyhistä köyhimpiä, ja ainakin tämän kirjan mukaan hän niin myös teki.

Porterin lyhyehkö kirja pohjaa haastatteluihin, kirjeisiin ja muuhun tiedonhakuun; Äiti Teresa itse ei kirjan tekoon osallistunut, mutta hänen kirjoittamiaan kirjeitä siinä on käytetty. Teoksesta välittyy se vahva usko, jota nuori Gonxha Agnes Bojaxhiu seuraa, mutta samoin se voimakas ja tyyni luonne, joka sen mahdollistaa. Perheen esimerkki ja myöhemmin tuki on tietenkin ollut tärkeää. Agnes varttui keskiluokkaisessa makedonianalbanialaisessa (tuolloin jugoslavialaisessa) kodissa, jossa pidettiin itsestäänselvyytenä auttaa köyhiä ja puutteessa olevia. Ehkä juuri tästä, ja oman äidin esimerkistä, hän päätti omistaa elämänsä köyhille, vaikka itse asiassa hän haaveili ensin opettajan työstä. Opettaakin hän tosin sai, ensin nunnia ja sitten lapsia.

Kirja ei ole nyt tässä vierelläni, joten en pääse sitä sen kummemmin selailemaan ja asioita tarkastelemaan. Mutta sen verran ajatuksia kirja herätti, että luen sen varmasti myöhemmin uudestaan. Politiikkakin ja maailman myllerrykset limittäytyvät nuoren Agnesin ja myöhemmin Äiti Teresan elämänvaiheisiin – ensin hiukan ihmettelin miten vähän niistä puhutaan, vaikuttivathan tuolloin sodat ja kommunismit ja kaikki väistämättä yksilönkin elämään, mutta kirjan loppupuolella ne tulevat selkeämmin esiin. On jotenkin niin traagista, että ihminen, joka teki kaikkensa auttaakseen yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä, jätettiin kylmästi poliittisten syiden vuoksi oman maansa rajojen ulkopuolelle, eikä hän päässyt tapaamaan äitiään neljäänkymmeneen vuoteen, ei edes tämän tehdessä kuolemaa. Ei auttanut vaikutusvaltaisten henkilöiden vetoomukset ja väliintulot, ei mikään. Poliitikot osaavat olla todella kylmiä ihmisiä.

Kirjoista jää usein mieleen erikoisiakin anekdootteja. Tästä kirjasta jäi mieleeni kohtaus, jossa Äiti Teresa, tuolloin vielä hiukan yli-innokkkaana, oli päättänyt sisarkuntansa syövän vain riisiä ja suolaa, siis huonompaa ruokaa kuin köyhät. Abbedissa pisti tälle hölmöilylle stopin toteamalla tyyliin että mitä hyötyä köyhille on kuolleista sisarista. Toisin sanoen, on pidettävä huolta itsestään voidakseen pitää huolta toisista.

Se taas muistuttaa mieleeni Äiti Teresan oman viisauden, jonka olen jostain muualta lukenut. Kun naiset, olivatko he sitten kalkuttalaisia vai muita, en muista, kysyivät mitä he voisivat tehdä Äiti Teresan työn auttamiseksi, hän totesi että pitäkää huolta omasta perheestänne, omista läheisistänne, niin minulla on vähemmän töitä. Tämä toteamus teki minuun aikoinaan valtavan vaikutuksen, ja näyttää tekevän edelleen. Miksi Äiti Teresa sitten itse valitsi Intian ja Kalkuttan, eikä oman maansa köyhiä? Sitä jäin pohtimaan. Toki mukana lienee ollut halu käännyttää, vaikka kirjan mukaan siitä ei ollut kyse, eikä uskontoa tuputettu kenellekään, vaan heidän omaa uskontoaan kunnioitettiin. Lähetyskäsky on kuitenkin selvästi ollut yhtenä innoittajana Intiaan lähtöön.

Jos tätä kirjaa voi jostain hiukan kritisoida, on se ajoittainen hiukan hengellistyylinen kirjoitustapa. Toisaalta, Äiti Teresahan oli nimenomaan hengellinen ja uskonnollinen ihminen, joten se lienee luonnollista. Jos tahto on Jumalan tahto, niin se sitä varmasti hänelle juuri siinä muodossa oli. (Eikä missään tapauksessa jumalan pienellä j:llä.) Samoin sävy on pikemminkin ihannoiva kuin neutraali. Äiti Teresa jäi joka tapauksessa henkilönä kiinnostamaan. Sotilasuraa tehnyt veli vertasi sisartaan kenraaliin, olihan tällä aikamoiset armeijat johdettavanaan ja organisoitavanaan. Mielenkiintoinen, osin ehkä ristiriitainenkin juttu.

David Porter:
Äiti Teresa – Varhaiset vuodet
englanninkielinen alkuteos Mother Teresa: The Early Years
suomentanut Heli Karjalainen
WSOY, 1990
143 sivua
1/38 mökkikirjaston hyllystä

Satu Rommi: Teetä ja temppeleitä – Matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta

Luin heti Loskalaulujen perään Satu Rommilta toisenkin teoksen. Minua olisi kiinnostanut (jo ihan nimensä vuoksi) Aina matkalla, mutta kun sitä ei ollut saatavilla, tartuin kirjaan nimeltä Teetä ja temppeleitä – Matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta.

Täytyy sanoa, että Rommin kirjojen kannet ovat mahdollisimman harhaanjohtavia lapsellisine fontteineen ja idän eksotiikkaa pursuavine kuvineen. Itse sisältö on pikemminkin toimittajamaista kuin varsinaista matkakuvausta tai -kirjallisuutta. En pidä sitä ollenkaan huonona, vaikka odotin jotain muuta. Rommi kulkee siis Thaimaassa, Burmassa ja Kambodžassa ja käy samalla läpi näiden maiden historiaa, poliittisia mullistuksia ja yhteiskunnallisia epäkohtia, samoin matkustamisen ja turismin vaikutuksia näihin maihin. Aika paljon tilaa saa myös prostituutio ja ihmiskauppa ja toisaalta Aung San Suu Kyui sekä radikalisoituneet buddhistimunkit ja muslimivähemmistöjen vainot. Toki mukana on lisäksi Rommin omia huomioita kustakin maasta, joita olisin odottanut (ja toivonut) olevan enemmänkin.

Paljon mielenkiintoista, mutta siellä täällä minua hiukan häiritsi se näkökulman selvä anglosaksisuus. Tämä lienee perua Rommin Lontoon vuosilta, hän sanoo (missä, en nyt muista, näissä jommassakummassa kirjassako vai jossain haastattelussa) kokevansa olevansa lontoolainen, niin pitkään hän on siellä elämästään viettänyt. Mutta se, että ohitetaan lähes kokonaan brittien siirtomaavallan aiheuttamat ongelmat ja amerikkalaisten kylvämien pommien määrä ja sodan tuhot, on minusta aika erikoista. Oli ihan pakko vilkaista, että ovatko ne Kambodžan miinat tosiaan vain vietnamilaisten asettamia, että olinko aina käsittänyt väärin, että amerikkalaisillakin olisi jotain tekemistä asian kanssa. Pikagooglauksella löysin tämän maininnan:  ”Yhdysvallat kylvi Vietnamin sodan aikana 1964-1973 Vietnamin, Kambodžan ja Laosin alueille maahan enemmän pommeja ja miinoja, kuin kaikki osapuolet yhteensä toisen maailmansodan aikana. Satoja tuhansia tonneja räjähtämättömiä miinoja ja muita pommeja on yhä piilossa maan alla.” (IL, 7.8.2018)

Tätä toteamusta vasten en voinut olla ihmettelemättä yhä enemmän tämän näkökulman poisjättämistä.

Samoin anglosaksista näkökulmaa tuntuivat korostavan haastatellut, jotka olivat pääsääntöisesti länsimaalaisia, sekä kirja- ja lähdeluettelo, josta ei ei-englanninkielistä materiaalia löytynyt. Kielellä ja kirjoittajan taustalla on merkitystä, väitän.

Noin muuten kirja oli kyllä kiinnostava ja koin oppineeni lisää näistä maista. Thaimaassa ja Burmassa olen itsekin matkustanut, joten omakohtaista kokemustakin on, kun taas Kambodžan jätin aikoinani väliin osin juurikin noiden miinojen takia. Jo pelkkä ajatus miinaan vahingossa astumisesta saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni.

Kirja oli  melko lyhyt ja sen luki muutamassa päivässä. Eli kyllä Rommi lukijansa hyppysissään pitää ja antaa ajateltavaa, vaikken tällä kertaa muistiinmerkintöjä tehnytkään. Tulen varmasti tilaisuuden tullessa tarttumaan hänen teoksiinsa vastedeskin, täytyy vaan unohtaa nuo kirjojen kannet.

Satu Rommi: Teetä ja temppeleitä – Matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta
207 sivua
Basam Books, 2013
kirjastosta

Satu Rommi: Loskalauluja – Nurinkurinen matkakirja paluumuuttajille

On jo kulunut tovi siitä, kun luin Satu Rommin paluumuuttovuodesta kertovan kirjan Loskalauluja – Nurinkurinen matkakirja paluumuuttajille. Rommi, joka on asunut parikymmentä vuotta lähinnä Lontoossa ja Intiassa ja kiertänyt enemmänkin eteläistä Aasiaa, tunsi sanoinkuvaamatonta halua palata takaisin kotimaahan. Ainakin vähän pitemmäksi aikaa kuin hetkeksi. Hän vietti Suomessa kokonaisen vuoden, minkä jälkeen kulkijan levottomat jalat veivät hänet taas hetkeksi pois – ainakin siis hetkeksi.

Kulkijana tunnistan sekä tuon kulkemisen kaipuun että hetkellisen halun palata takaisin. Joten ajatus paluumuuton päiväkirjamaisista merkinnöistä kiinnosti luonnollisesti. Rommi jakaa kirjansa kuukausiin, tammikuusta joulukuuhun. Väliin hän ottaa muiden paluumuuttajien kokemuksia sekä erilaista tutkimustietoa. Molemmat lisät olivat ihan mielenkiintoisia, mutta olisin mieluusti nähnyt ne vaikka erillisenä osiona kirjan lopussa, ikään kuin kakkososana, ja keskittynyt mieluummin ensin ihan kokonaan Rommin omiin kokemuksiin ja huomioihin. Sillä niistä, juuri niistä olisin halunnut lukea enemmänkin.

Hetkellisesti tuntuu, että Rommi hiukan pidättelee itseään. Toisaalta hän nauttii niistä pienistä asioista, jotka Suomessa koko elämänsä asuneille ovat itsestäänselvyyksiä: kuten lumi, sen narskunta kenkien alla, vuodenaikojen selkeät vaihtelut, tumma marraskuu joka onkin yhtäkkiä eksoottista eikä musertavaa (tähän en ehkä itse ikinä pääse, se marraskuu vaan on musertava). Toisaalta hän tietää, että Suomea ei pidä ulkopuolisen kritisoida, se kunnia suodaan vain niille, jotka asuvat Suomessa sataprosenttisesti. Muut pitäköön suunsa kiinni tai muuttakoon pois, jos ei kelpaa. Tästäkö syystä Rommi todellakin tuntuu purevan kieltään ja pitävän suuremmat mölyt mahassaan?

Kirja oli joka tapauksessa kiinnostava ja sen luki nopeasti. Aloin innostua ehdottamaan hänelle jatkoideoita, kuten keräämään paluumuuttajien kokemuksia enemmänkin yhteen, kirjaamaan ylös niitä plussia ja miinuksia sekä niitä asioita, jotka muualla tehdään kenties paremmin, eli poimimaan sieltä muualta ideoita, jotka kehittäisivät meidän omaa yhteiskuntaamme ja samalla välttämäään muualla jo tehdyt virheet. Voitaisiin unohtaa se asenne että muuta sitten muualle, jos ei kelpaa, sillä eihän mikään yhteiskunta valmis ole, kaikissa on kehitettävää.

Se, mikä tosin kiinnitti huomioni, oli haastateltujen sukupuoli. Yhtä lukuunottamatta kaikki olivat naisia, ja suuri osa heistä miehensä työn vuoksi ulkomaille muuttaneita expatteja. Se ainoa haastateltu paluumuuttajamies ei ollut edes ollut poissa Suomesta kuin vajaan vuoden, ei siinä nyt vielä oikein mistään paluumuutosta voi puhua. Toki naisten kokemuksia oli monenlaisia. Oli 14 vuotta ulkomailla asunut perhe sekä nainen, joka palasi kotimaahan ulkomaalaisen miehensä kuoltua. Elämäntarinoita ja -vaiheita on monia.

Rommi myös tuo esiin suomalaisittain hyvin radikaalin ajatuksen siitä, onko työnteko ja ammattinimike todella se ainoa asia, joka meitä ihmisinä määrittää. Tämän asian pohdiskelu olisi voinut saada enemmänkin tilaa, mutta hämmentävästi asia kääntyikin toisinpäin, ja paljon oli puhetta työstä, miten paluumuuttaja löytää töitä vai löytääkö, ja kuinka työkuviot, työpaikka ja työkaverit ovat ne asiat, joiden myötä paluumuutto helpottuu. Ehkä, ehkäpä niin, mutta onko se todella ainoa tapa nähdä elämä ja ihmisyys?

Siellä täällä tulee esiin ajatus, että paluumuuttajia pitäisi auttaa enemmän sopeutumaan takaisin kotimaahansa, että pitäisi olla valmiina jokin viranomaisten tietopaketti, tms. Paluušokki on selvä: se Suomi, josta on lähdetty, on jäänyt. Samoin se henkilö, joka itse oli, on jäänyt, ja sen huomaa erityisesti kun palaa takaisin maahan, joka ei olekaan muuttunut, tai on muuttunut eri tavalla kuin on olettanut. Epäilen kyllä, että missään muussakaan maassa olisi erillisiä paluumuuttajapalveluita tai -kotouttamisia, voin kuvitella että monessa muussa maassa paluu voi olla vielä isompi šokki. Tai sitten ei, koska on olemassa perhe- ja ystäväpiiri, ja asioista on totuttu puhumaan ja neuvottelemaan. Meillä taas ei mielellään kysyttäisi mitään eikä liioin kerrottaisi. Kaiken pitäisi vain ikään kuin itsestään solahtaa paikoilleen ja helposti oletetaan, että toinen lukisi toisen ajatuksia. Valitettavasti (tai onneksi) se ei kuitenkaan onnistu.

Kirjoittelin ylös muutamia otteita kirjasta, tässäpä niitä:

Suomeen matkustaminen ei ehkä olekaan mikään kotiinpaluu, vaan taas avautuu uusi ovi. Takaisin tuleminen ei välttämättä olekaan palaamista taaksepäin vaan askel eteenpäin, eikä paluumuutto ehkä tarkoitakaan palaamista juurille vaan uusien juurien istuttamista. (s. 68)

Kaipaan sitäkin, kuinka monissa Aasian maissa koirat ja kissat juoksevat vapaasti kaduilla. Olen joskus ajatellut, että parasta koiranelämää viettävät ne intialaiset koirat, jotka ovat puoliksi katukoiria ja puoliksi lemmikkejä. […] Kaipaan kai yhä sellaista elämää, jossa eläminen ei olisi ihan niin tarkasti säädeltyä, kontrolloitua, kiellettyä tai luvanvaraista. Elämää, jossa joistakin säännöistä voisi vähän hellittää. (s.78)

Vihdoin keksin, että vaikka Suomessa ei ole aasialaisia nettikahviloita, meillä on kirjasto. En ole nähnyt missään muualla maailmassa yhtä hyvin varustettuja ja monipuolisia palveluja tarjoavia kirjastoja kuin Suomessa. (s. 81)

Työttömien määrän kasvaessa on huolestuttavaa huomata, kuinka varsinkin julkisessa keskustelussa ihmisen arvo määritellään Suomessa palkkatyön perusteella. (s. 38)

…Voisi silti olla hyvä tuoda tänne Suomeen hiukan lisää samantyyppistä yhteisöllisyyttä [kuin Aasiassa] – sitä ajattelua, ettei kaikesta tarvitse selvitä yksin ja että avun pyytämistä ei tarvitse hävetä. Että kaikkea ei ole pakko osata itse eikä kaikkea ole pakko omistaa itse vaan naapurilta voi lainata. Ja että apua voi tarjota pyytämättäkin.

Olen aivan liian hyvinvoiva ja etuoikeutettu ahdistuakseni yhtään mistään, mutta silti ahdistun ja valitan yhä enemmän. En kuitenkaan uskalla valittaa liikaa ääneen, sillä tiedän kyllä, ettei Suomea saa arvostella kukaan muu kuin Suomessa vakituisesti asuva suomalainen. Valitan siis enimmäkseen itsekseni ja ahdistun taas lisää.

Satu Rommi: Loskalauluja – Nurinkurinen matkakirja paluumuuttajille
Viisas elämä, 2018
145 sivua
lainattu kirjastosta

P.S. Viime talvena kirjoitin Loskalaulujen innoittamana entisestä kotikaupungistani näin.

Elokuun kieli oli viro

Viron eli Eestin lippu, jonka valkoinen alaraita häviää taustaan.

 

Kuukauden kieli -haastessa oli elokuussa viron vuoro, ja häpeäkseni joudun tunnustamaan, etten lukenut yhtään mitään viron kielellä kirjoitettua. Ja kuitenkin tämä on kielialue, josta olen hyvin kiinnostunut.

Olin kirjannut mahdollisia luettavia ylös. Halusin palata Jaan Kaplinskin, lempiajattelijani, pariin, mutta lukea myös jotakin muuta, jotakin, mistä en tietäisi etukäteen mitään. Esimerkiksi Paavo Matsin Gogolin disko oli lainausmuistilapulla, mutta enpä lainannutkaan sitä. Muut kirjat menivät nyt edelle.

Huomaan muutenkin omalla kohdallani pientä (no, aika suurta) lipsumista kuukauden kieli -haasteen kakkososan kohdalla. Toki siihen vaikuttaa sekin, ettei minulla ole aina mahdollisuutta penkoa kirjaston hyllyjen aarteita. E-kirjoissa on lopulta aika vähän luettavaa, jos etsii muuta kuin suomalaista tai rikoskirjallisuutta. No, katsotaan täyttyykö viro-kohta vielä vuoden loppua kohti mennessä. Vähän epäilen, mutta mistäpä sitä koskaan tietää.

Syyskuussa onkin sitten heprea. Siihen olen ainakin jo katsonut kirjan luettavaksi.

Luitko sinä elokuussa tai ennen sitä jotakin viron kielellä alunperin kirjoitettua?

Kesän kirjaostoksia

Olen ostanut tänä vuonna hämmästyttävän vähän kirjoja, mutta kotimaan kirpparien ja kierrätyskeskusten hyllyjen äärellä en enää malttanut. Tai maltoin kyllä! Olisin ostanut vaikka mitä, mutta osan ihastelemistani kirjoista olin jo lukenut tai ne löytyivät jo hyllystäni, ja muutaman kohdalla vain suljin silmäni ja kävelin ohi ja yritin unohtaa…

Neljä sitten kumminkin ostin omaksi. Ne kun ovat aikamoisia löytöjä minusta. Jean-Paul Sartren Inho, Ihara Saikakun Päässälaskua, Yasmina Khadran Bagdadin kutsu (tykästyin Khadran Attentaattiin viime vuonna) ja lopulta Nikolai Gogolin Kuolleet sielut, joka on ollut lukulistallani pitkään. Taloudellinen menetys ei ollut suuren suuri, 50 senttiä kirja.

Näistä Bagdadin kutsu menee lukuun todennäköisesti jo syksyllä, muista en vielä tiedä. Hautomaan en näitä kirjoja tosin aio ryhtyä, sillä jokaisen palan halusta lukea.

Niin, Kartanon kruunaamaton lukija Elegia kehotti vuoden alussa kirjaamaan ylös kirjaostoksia, joten tässäpä on! Voi olla, että olen jotain muutakin ostanut, mutta menee jo kuukaudet ja vuodet sekaisin…

Mökkikirjasto

Samaan aikaan, kun mediassa ja somessa kohistaan messutalojen kirjahyllyttömyydestä ja Ylen entisen päällikön kirjavastaisista kommenteista, tutkiskelen minä vanhan kesämökin kirjahyllyä. Olen jo heittänyt pois pahimmat Harlekiinit (niitä joku siis todella lukee) ja lastenkirjat ja säästänyt kaikki ne, joihin voisi jossain vaiheessa tutustua ja sitä kautta avartaa taas omaakin maailmaani.

Yksikään mökkikirjaston kirjoista ei ole omia hankintojani, ne ovat nyt jo yli kahdeksankymppisten ihmisten, jotka ovat tällaisia kirjoja kesälomillaan lukeneet. Jako on aika selkeä: on suomalaista kaunokirjallisuutta, joka sivuaa Suomen historiaa, sekä sota-aikaa että sodan jälkeistä Suomea. Ja sitten on hengellinen kirjallisuus, ruokakirjat ja hiukan puutarhanhoitoakin. Lisäksi on muutama ulkomaalainen käännöskirja, jotka pian alkoivat kiinnostaa. Ei liene vaikea arvata, kummat ovat miehen ja kummat vaimon lukemistoa.

Näihin aion joka tapauksessa vähitellen paneutua. On Antti Tuuria, Hietamiehiä (sekä miestä että vaimoa), Mauri Sariolaa, Hilja Valtosta ja monia, joiden nimet eivät sano minulle mitään. Mutta kohta sanoo. Mukana on myös kaksi kirjaa, jotka olen jo moneen kertaan päättänyt lukea: Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Raamattu. Jälkimmäinen on uusi suomennos, ja olenkin epäröinyt, kumpaan tarttuisin, uuteen vai vanhaan suomennokseen, ja kas, näin on pulma ratkaistu.

Olen jo pitkään leikitellyt ajatuksella, että tutustuisi ihmiseen sen kautta, mitä hän lukee. Olen aloittanut oman perheeni jäsenistä, isoäidistäni ja vanhemmistani, mutta nyt tutustuttavat henkilöt ovat minulle vieraita. Heidän elämänsä kuitenkin sivuaa omaani, olemmehan samassa maassa syntyneet ja kasvaneet. He ovat minua puolta vanhempia, heidän maailmansa on eri kuin minun, ja silti sama.

Mistäkö sitten aloitin? Äiti Teresan nuoruusvuosista.