Kaikki kirjoittajan la plume artikkelit

Ajatuksia keväällä katsotuista elokuvista, osa 1: 3 x Angelopoulos

Katsoin kevään aikana kaikkiaan yksitoista elokuvaa, mutta kirjoittanut olen vain yhdestä, Costa-Gavrasin kulttileffasta Z – hän elää! Ajatukseni on toki ollut kirjoittaa muistakin, mutta aika on ollut kortilla ja kirjajutut ovat ajaneet niiden ohi.

Koska en halua elokuvia kuitenkaan ihan kokonaan ohittaa, teen niistä pienen juttusarjan. Elokuvien juoniin en sen kummemmin mene – ne voi lukea halutessaan vaikka Wikipediasta – vaan ajattelin sen sijaan kirjoittaa siitä, minkälaisia ajatuksia ne minussa nostivat ja millaisia muistijälkiä ne jättivät.

Aloitan kreikkalaisohjaaja Theo Angelopouloksesta, jonka elokuvista näin nyt kolme – ja vieläpä isolta kankaalta, mikä on aika harvinaista herkkua. Olin aiemmin nähnyt vain Mehiläishoitajan, jonka muistin olleen temmoltaan hidas, mutta tehneen lähtemättömän vaikutuksen tuolloin nuoreen opiskelijaan. Samaa oli tarjolla nytkin.

Ensimmäinen katsomistani leffoista oli ehdottomasti paras, ranskaksi Le pas suspendu de la cigogne (1991) eli vapaasti suomentaen Kurjen pysähtynyt askel. Elokuvaa ei tietääkseni ole näytetty Suomessa eikä nimeä siten ole suomennettukaan. Angelopouloksen toistuva teema, maitten välillä olevat mielivaltaisesti piirretyt rajat, jää erityisesti mieleen upeassa kohtauksessa, jossa sotilas on ylittää jokea ylittävälle sillalle vedetyn rajan ja tekee kurkimaisen eleen – jos hän ottaisi askelen, hänet tapettaisiin, vastarannalla ovat sotilaat aseet valmiina. Samaan tapaan tätä hulluutta, maailman jakamista mielivaltaisilla rajoilla, kuvaa hääkohtaus, jossa nuoripari menee naimisiin perinteiden mukaan, vaikka heidän perheensä on erotettu joen tälle ja tuolle puolen. Naimisiin mennään ”omien” kanssa, vaikka sydän sanoisi toista.

Tämä on elokuva, jonka voisin katsoa uudestaan ja uudestaan, ja ehkä sitten vasta olisin valmis sitä enemmän analysoimaan. Nyt se on vain jäänyt mieleen resonoimaan samaan tapaan kuin Tarkovskin elokuvat. Pidin tästä elokuvasta valtavasti. Ja onhan siinä hienot näyttelijätkin, kuten Marcello Mastroianni ja Jeanne Moreau. Hyvät näyttelijä vain paranevat iän myötä. Kuvaus ja musiikki tukevat kokonaisuutta.

 

Samaa rajojen teemaa käsittelee Suomessakin esitetty Usvainen maisema (1988), joka kertoo kahden lapsen matkasta läpi Euroopan tuntematonta isää etsien. Angelopouloksen Eurooppa ei tässäkään elokuvassa ole kaunis, vaan rujo ja epämääräinen, kuten on lasten epätoivoinen etsintäyrityskin, sumuinen ja epäselvä. He kohtaavat hyviä ja pahoja ihmisiä, rumuutta ja kauneutta, rakkautta ja raakuutta.

Ajatuksia herättävä elokuva tämäkin, joskaan ei yhtä kaunis kuvauksellisesti kuin edellinen. Mieleen jää erityisesti nuoren tytön raiskauskohtaus. Maailma osaa olla aika ruma.

 

Kolmas katsomistani elokuvista oli Angelopouloksen viimeiseksi jäänyt elokuva The Dust of Time (2008), joka on toinen osa modernia Kreikkaa kuvaavasta trilogiasta. Sen viimeinen osa ei koskaan valmistunut, sillä Angelopoulos kuoli liikenneonnettomuudessa kuvausten aikana.

The Dust of Time oli minulle suuri pettymys. Siinä olisi ollut ainekset, oli hyvät näyttelijätkin kuten Michel Piccoli ja Bruno Ganz, mutta myös kerta kaikkiaan kammottavan huonon roolisuorituksen tehnyt amerikkalainen Willem Dafoe, joka pilasi koko elokuvan. Oli kuin hän ei olisi ollenkaan ymmärtänyt, mistä elokuvassa oli kyse, mikä hänen roolihahmonsa oli (ei, hänen ei pitänyt esittää amerikkalaista Willem Dafoeta). Mestariohjaajakin voi siis epäonnistua. Ja virhehän on nimenomaan hänen, hän on valinnut väärän näyttelijän tai ei ole osannut ohjata näyttelijää, joka egoilussaan lähtee omille teilleen. Ei tämä elokuva muutenkaan vakuuta, liikaa alleviivaavuutta, liikaa kaikkea, kokonaisuus hajoaa käsiin. Harmi sinänsä, sillä kertomus ja sen teemat ovat kiinnostavia (sota ja politiikka ja miten ne vaikuttavat tavallisiin ihmiskohtaloihin, rakkaustarinakin, kaksi miestä rakastavat samaa naista, eikä aika eikä ikä kolmiodraamaan vaikuta).

Mutta oli tässäkin elokuvassa kohtaus, joka jää mieleen. Ja joka oli jäänyt mieleen, sen tajusin elokuvaa katsoessani: se on näytetty elokuvaa esiteltäessä ja muistaakseni se jopa aikanaan nostatti keskustelua, mutta nyt sitä ei löydy netistä mistään (etsin nimittäin; eikä löydy koko elokuvastakaan oikein mitään, yksi japanilainen traileri, siinä melkein kaikki). Kyseessä on kohtaus, jossa lentomatkustajat pakotetaan terrorismin varjolla läpivalaisulaitteeseen, joka riisuu heidät täysin alasti, riisuen samalla heidän arvokkuutensa ja asettamalla heidät mielivaltaisesti toimivien koppalakkivirkamiesten armoille. Kaikki terrorismin pelon varjolla… Kohtauksessa yksi matkustajista kieltäytyy astumasta läpivalaisulaitteeseen, hän protestoi kovaan ääneen ja hänet viedään pois, muut näytetään läpivalaistuina ilkialasti.

Niin, olisipa todellakin ollut mielenkiintoista nähdä Angelopouloksen trilogian kolmas osa, joka käsitteli Kreikan velkakriisiä. Tällainen ohjaajan yhtäkkinen kuolema kesken kuvausten nostaa väkisinkin kysymyksen, missä määrin kuolema todella oli onnettomuus…

Mutta joka tapauksessa oli todella hieno tilaisuus nähdä yhdeltä ohjaajalta useampi elokuva muutaman päivän sisällä. Ja vieläpä isolta kankaalta. Tällaista tämä itsensä kuoliaaksi viihdyttävä maailma tarvitisi enemmän.

 

Toukokuun kieli oli albania

Kuukauden kieli -haasteessa oli toukokuussa albanian vuoro. Rasti oli vaikea, sillä albaniankielistä kirjallisuutta ei juuri ole käännetty suomeksi eikä paljon muiksikaan kieliksi.

Valitsin albanian haasteeseen siksi, että tiedän itse Albaniasta niin olemattoman vähän. Kirjallisuuden avulla toivoin oppivani maasta jotakin uutta, tai ainakin näkeväni sen uudessa valossa. Pientä esimakua olin jo saanut muutama vuosi sitten luettuani Ismail Kadaren kirjan Kivisen kaupungin kronikka ja toivoin saavani sille jatkoa. No, kun ne kirjastot ovat taas kaukana, niin tässä sitä ollaan, netin armoilla. Kirjaston e-kirjoina kun ei näitä vanhempia varsinkaan ole juuri saatavilla.

Ajattelin ensin että no hyvä on, jos ei löydy albaniankielistä, niin luetaan ainakin Albaniasta. Sellaisia löytyi kaksi: Pajtim Statovcin Tiranan sydän ja Pirjo Mellasen Matkustin Albaniaan. Statovci jäi vielä odottamaan, sen sijaan tartuin Mellasen matkakirjaan, joka kertoo suomalaisen eläkeläispariskunnan kokemuksista Albaniassa. Valitettavasti toteutus oli sen verran amatöörimäinen, etten kahdesta yrityksestä huolimatta päässyt pariakymmentä sivua pidemmälle. Harmi sinänsä. Hyvän kustannustoimittajan kanssa kirjasta olisi voinut tulla vaikka miten mielenkiintoinen.

Lopulta palasin Words without bordersin pariin ja jäin lukemaan Fatos Lubonjan tekstejä. Hän on viettänyt vuosia vankilassa ja on ilmeisesti toisinajattelija maassa (en hirveän tarkkaan paneutunut aiheeseen) ja kritisoi kuulemma Ismail Kadareakin. Tämä herätti kiinnostukseni ja tajusin jälleen, miten valtavan vähän tästä maasta tiedän. Luin lopulta Lubonjan novellin Ahlem, joka pohjaa (kaiketi) suoraan hänen omiin vankilakokemuksiinsa ja jonka kautta hän kritisoi Albanian entistä diktaattoria Enver Hoxhaa. Novellina se ei minusta ollut erityisen kiehtova, mutta saipa sitä taas muistutuksen siitä, millaista on elää maassa, jossa yksi väärä sana tai ele voi johtaa vuosien eristykseen.

Tässä vielä pieni nosto tuosta novellista:

At that exact moment, a trembling voice echoed from the back of the room

”Stand up! The greatest man of the nation is being buried!

We were all on the verge of standing, even the policemen. Then we recognised Ahlem’s voice.

We remained seated yet nobody dared to laugh at the madman.

They began to throw the first spadefuls of earth on the dictator’s coffin.

Tällainen oli oma kurkistukseni albanialaiseen kirjallisuuteen ja Albaniaan. Luitko sinä jotakin albaniaksi alunperin kirjoitettua?

Kesäkuussa onkin sitten ihan toisenlaisen kielen ja kulttuurin vuoro, kun lähdetään etsimään hollanninkielistä kirjallisuutta. Mitä lie tästä löytyykään, mielenkiintoista.

Kun kirjat tulevat uniin

Satunnainen kirjakaupan ikkuna

– Näitkö sinä unia? mieheni kysyi aamulla. – Sinun nenäsi nimittäin vipatti ennen kuin heräsit.

Olin todellakin nähnyt unia, ehtinyt vain jo unohtaa.

Olin entisten koulutovereitteni kanssa bussimatkalla saarelle ja olimme siirtyneet terminaalin odotushalliin, kun muistin, että lauttamatkalle varaamani Haruki Murakamin The Wind-Up Chronicle oli jäänyt bussin penkille asettamani matkalaukun päälle. Säntäsin ulos ja näin sen siellä, bussin ikkunasta, vaaleansinikantinen paksu kirja mustan matkalaukun päällä. Bussit olivat kuitenkin siirtymässä lauttaan, enkä saisi sitä enää. Mitä tehdä? Mitä lukisin pitkän lauttamatkan aikana, miten viettäisin aikani, jos minulla ei olisi kirjaa? Oli vähän aikaa vielä, joten mietin hetken ja lähdin etsimään terminaalista kirjakauppaa. Sellainen löytyikin, pieni puoleentoista kerrokseen jakautunut avara ja valoisa kirjakauppa, jossa oli kuitenkin enimmäkseen paperitavaraa ja erilaisia itäaasialaisia teemakirjoja, kuten kirjanmerkin kokoisia pitkulaisia kirjoja kiinalaisista ja japanilaisista viisauksista, mutta en minä sellaista etsinyt, ne lukisi nopeasti. Toisaalta oli self-help-kirjoja, kuten Ikigai, mutta en halunnut sellaistakaan. En löytänyt mitään, enkä kiireeltäni ehtinyt edes jäädä hyllyjä sen kummemmin tutkimaan, joten kysyin lyhyenlännältä kirjaan uppoutuneelta puolikaljulta kauppiaalta, olisiko hänellä esimerkiksi pokkarina Mia Kankimäen kirjaa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, se oli ensimmäinen joka tuli mieleeni ja saattaisi tästä kirjakaupasta löytyäkin, ajattelin, ja se menisi hyvin tällaiseen lyhyeen lauttamatkaan. Kauppias siirsi tutkimansa kirjan sivuun, otti tikkaat ja nousi ylähyllylle ja totesi että on hänellä se, mutta äänikirjana, kelpaisiko se. Äänikirjana? Ei, en minä sellaista, haluan lukea, vastasin ja tajusin ettei tästä tule mitään, myöhästyn kohta lautalta. Palasin siis kirjatta lähtöterminaaliin ja katselin ulos ikkunasta ja mietin, miten ihmeessä vietän pitkän lauttamatkan. Kun ei ole lukemista, pitkäisikö aika oikeastaan käyttää hyväksi ja kirjoittaa?

Kun jälkikäteen jäin miettimään untani, tajusin, että kullakin uneen tulleella kirjanimikkeellä on itse asiassa suora linkki todellisuuteen. Murakamin The Wind-Up Chroniclen ostin vuosia sitten pitkää matkaa varten, joka ei koskaan toteutunut, ja luin sen vasta vasta toissa vuonna. Siitä on tullut yksi elämäni merkityksellisimmistä kirjoista. Ikigai taas oli esillä pari päivää sitten televisiossa, amerikkalaiset vaeltavat nyt Okinawaan etsimään pitkän elämän salaisuutta tapaamalla iäkkäitä ihmisiä (mutta mitäpä he heiltä pikavisiitillä oppivat, kun elämäntapa ja -katsomus on niin tyystin toinen). Kankimäen kirjaa taas olin kerran ostamassa, pokkarina ja juurikin matkalle, mutta en sitten ostanutkaan, mitä olen sittemmin harmitellut monta kertaa. Kirjaston e-kirjavalikoimassa se löytyy vain äänikirjana. Mutta minä lukisin mieluummin. Totta puhuen en hirveästi odota siltä, mutta matkalukemiseksi se voisi sopia – ja kun ei odota, voi yllättyä, olen ajatellut. Eikä sekään kai ole sattumaa, että uneni kirjakauppa oli erikoistunut nimenomaan itäaasialaiseen kirjallisuuteen, ovatpa kaksi viimeksi lukemaani kirjaakin juuri tuolle suunnalle sijoittuneet…

Oletteko te nähneet kirja-aiheisia unia?

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

Sain juuri luettua loppuun Mari Mannisen mainion teoksen Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Teos voitti ilmestymisvuonnaan Tieto-Finlandian ja myös Blogistanian Tieto -palkinnon, ja kyllä se on molemmat ansainnutkin.

Manninen käy läpi Kiinan yhden lapsen politiikkaa ja sen vaikutuksia tavallisiin kansalaisiin haastattelemalla heitä, tavallisia kansalaisia. Toki hänellä on myös taustatiedot ja historia hallussa, mikä tuo omaa painoarvoaan ja kiinnostavuuttaan teokseen. Kirja on jaettu kahdeksaan lukuun, jotka on otsikoitu ytimekkäästi: Paperittomat, Syntymättömät, Perheettömät, Kurittomat, Veljettömät, Vaimottomat, Lapsettomat ja Armottomat. Eri näkökulmat piirtävät varsin monipuolisen kuvan yhden lapsen politiikasta ja sen seurauksista, niin hyvässä kuin pahassa. Kokeilu on ollut monin tavoin julma, mutta ymmärtäjiäkin löytyy: ihmisiä on vaan ollut liikaa ja toisaalta nyt tyttöjäkin arvostetaan eri tavalla kuin ennen.

Se, mistä pidin erityisesti, oli Mannisen tapa kirjoittaa. Hän ei ihmettele eikä pällistele, vaan toimii pikemminkin kertojana, välittäjänä. Toki hänen omat mietteensä ja ajatuksensa tulevat välillä esiin, sanoopa hän alkuun pyöritelleensä silmiäänkin, mutta sittemmin tottuneensa mitä monimuotoisimpiin tarinoihin, ettei enää vähästä hätkähdä. Rankkoja juttuja, mutta myös hyviä. Yhtäällä pakkoabortteja ja kylän naisten kuukautisten kyttäämistä ja toisaalla suuria sydämiä, jotka ovat valmiit ottamaan vastaan toisen lapsen omakseen tai jotka uhmaavat viranomaismääräyksiä pienellä vilunkipelillä, kuten ilmoittamalla kaksi eri vuosina syntynyttä lasta kaksosiksi.

Mitkä ovat sitten tulevaisuuden haasteet, jää nähtäväksi. Vaimokandidaatteja on liian vähän naimaikäisiin miehiin nähden, ja moni perinteiden kahleista irrottautunut ei kaipaa jälkikasvua lainkaan. Kaikella on puolensa.

Luin kirjan e-kirjana, joten taitosta en osaa sanoa juuta enkä jaata, vain sen verran, että pidin kovasti lukujen alussa olevista yhden kahden lauseen tiivistelmistä (esim. Kurittomat-luvun alussa: ”Jiang luuli lapsena, että liha ja bussin istuimet kuuluvat vain lapsille. Lapsuuden etuoikeuksilla oli kova hinta” ), samoin lukujen lopussa olevista yhden haastatellun nostetuista lauseista (kuten Lapsettomat-luvun lopussa: Guo Min: ”Olin kuuliainen yhden lapsen politiikalle, siksi tein aborttejakin. Enkä toki ollut sitä mitenkään vastaan. Mutta minusta muutos kahden lapsen politiikkaan olisi saanut tulla aiemmin. Kiinassa on niin paljon ainoan lapsensa menettäneitä.”). Kuvaliite tuli e-kirjassa lopussa, en tiedä olivatko kuvat varsinaisessa kirjassa lukujen yhteydessä vai miten. Kuvittelisin kuitenkin että olivat.

Suuri osa kirjan luvuista on ilmestynyt aiemmin lehtijuttuina, en tosin ollut lukenut niistä ensimmäistäkään. Mannisen toimittajatausta näkyykin sujuvana ja turhia lavertelemattomana tekstinä, joskin muutamaan otteeseen tuntui tulevan jo toistoakin (mikä lienee jäännös eri lehtijutuista?). Pidin myös lähdeluettelosta, joka on kirjoitettu auki siten, että Manninen kertoo lyhyesti kustakin kirjasta ja mitä se käsittelee. Aika mainio idea minusta.

 

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Atena, 2016
205 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Kaikella sanottavalla on aikansa.

Kyung-sook Shinin romaani Pidä huolta äidistä on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani, mikä tuntuu yllättävältä, sillä onhan sen naapurimaista, Japanista ja Kiinasta, ollut jo pitkään tarjolla teoksia suomeksi. Pikkuinen Korea, vieläpä kahtia jaettu, on jäänyt näiden kahden mahtimaan väliin.

Tunnistan ongelman itsekin: olen lukenut japanilaista kirjallisuutta suhteellisen monipuolisesti, kiinalaistakin jonkin verran, mutta korealaisista tämä oli ensimmäiseni. Kiinnostus on kuitenkin herännyt, sekä maahan (maihin) että sen kirjallisuuteen, ja ilokseni olen pannut merkille, ettei tämä suinkaan ole jäänyt ainoaksi käännetyksi korealaisteokseksi. Toivottavasti trendi jatkuu ja jossain vaiheessa saadaan myös vanhempaa korealaiskirjallisuutta luettavaksi.

Pidä huolta äidistä on erään perheen tarina, jonka kautta kirjailija heijastelee sukupolvien muutosta Koreassa. Vanhempi sukupolvi on elänyt hyvin erilaisessa ja huomattavasti köyhemmässä, sodan runtelemassa maassa kuin heidän lapsensa, maalta kaupunkiin muuttaneet kosmopoliittiset nykykorealaiset. Muutos on todella ollut nopea ja valtava.

Tarina alkaa perheen äidin kadotessa ihmisvilinään Soulin metroasemalla. Iäkkäät vanhemmat ovat tulleet tapaamaan lapsiaan kaupunkiin, mutta isä ei huomaa äidin jääneen metrosta laiturille. Lapset yrittävät löytää äitiään, turhaan. Samalla he tutkiskelevat itseään ja suhdettaan äitiin ja huomaavat, etteivät tunteneetkaan tätä kuten olivat kuvitelleet. Toisaalta, kuka tuntee kenet? Olemmeko kaikki erilaisia eri ihmisille, näytämmekö eri puolet itsestämme, tietoisesti tai tiedostamatta? Entä miten olemme kohdelleet läheisiämme? Olemmeko olleet oikeudenmukaisia, reiluja vai itsekkäitä? Entä mikä on äiti, kuka hän on? Näitä asioita pohditaan kunkin perheenjäsenen silmin.

Shin käyttää eri kertojaääniä eri henkilöiden kohdalla: kolmatta persoonaa, minä-muotoa ja kaikkein kiehtovimpana yksikön toista persoonaa, jolloin lukija sujautetaan henkilön saappaisiin. Ensin mietin, mitä sillä halutaan sanoa. Onko puhuttelija kadonnut äiti, kenties kuollut äiti, vai jokin ylempi ääni, vaiko kenties henkilöhahmon omatunto. Hetken ajattelin, että ei kai se (inhoamani) sinä-passiivi ole, mutta ei, siksi se on liian aktiivinen. Lopulta tulin siihen tulokseen, että kyseessä on nimenomaan lukijan asettaminen kirjan henkilön tilalle. Tämä oli uutta minulle, ja toimi loistavasti.

Pidin muutenkin kirjan kerrontatavasta. Se ei asettanut minua lukijana ihmettelijän tai vieraan rooliin, vaikka korealainen yhteiskunta minulle vieras onkin. Mutta ihminenhän on sama, ihmiselämä. Pienet asiat muuttuvat, kuten nimet, ruoat ja uskonnolliset tavat, siinä kaikki. Toisaalta oli kiehtova todeta, miten luonnollisesti ruoka ja ruoanlaitto ovat korealaisessa elämässä mukana, kirjassa laitetaan koko ajan ruokaa ja puhutaan ruoasta, mutta ilman että sitä nostetaan millään tavalla erityisesti esille. Jotenkin se tuntui niin hyvältä, kun kotimaassa ruoasta on tullut niin kamalan vaikea ja hankala asia.

En tiedä miksi, mutta ehkä eniten minua kosketti, yllätti tai ainakin mieleeni painui äidin oma puheenvuoro kun hän katselee nuorinta tytärtään, kolmen lapsen äitiä sivusta. Myös kadonnut äiti käy läpi omaa elämäänsä ja suhdettaan lapsiinsa, puolisoonsa ja muihin ihmisiin, miettii, mitä on tehnyt oikein ja mitä väärin. Nykyäidin rooli ei lopulta ole sen ihmeellisempi, vaikeampi tai helpompi kuin entistenkään, erot ovat vain nyansseissa. Kuten elämässä muutenkin.

Ja muuten se, mistä näissä itäaasialaisissa kirjoissa yleensäkin pidän, on moralisoimattomuus. Ihmiset ovat ihmisiä hyvine ja huonoine puolineen. Niin tässäkin tarinassa. Välillä tosin se ”pidä huolta” -teema tuntui nousevat vähän turhankin paljon esille, vähempikin olisi riittänyt, mutta toisaalta jakoa hyvään ja pahaan ei tehdä, kaikissa on molempia.

Ajatuksia herättävä kirja, jonka voisi lukea uudestaankin.

Niin, aloittelin tätä tosiaan jo tammikuussa kun Kuukauden kieli -haasteessa oli korean vuoro, mutta lukeminen katkesi kun oli niin paljon muuta kesken… Nyt oli sopiva hetki jatkaa. Kaikelle on oma aikansa.

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä
alkuperäinen koreankielinen teos Omma rul put’akhae, 2009
suomentanut Taru Salminen
Into, 2015
210 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Huhtikuun kieli oli unkari

Huhtikuussa oli Kuukauden kieli -lukuhaasteessa unkarin vuoro. Kiinnostavaksi sen tekee tietenkin se, että unkari on suomen sukulaiskieli. Ei yhtä läheinen kuin viro, mutta yhtäläisyyksiä kumminkin on, kieliopissa kai enimmäkseen.

Unkarista on käännetty suomeksi suhteellisen paljon kirjallisuutta. Ensimmäiseksi tulee mieleen Nobel-palkittu Imre Kertész, mutta yhtä lailla minuuttinovelleistaan tunnettu Istvan Örkeny, romaanikirjailija Sándor Márai tai dekkaristi Vilmos Kondor. Suomi–Unkari Seuran sivuilta löytyy varsin kattava lista suomennetuista unkarilaisteoksista, jos ken lukemista etsii.

Omalla kohdallani huhtikuu meni lähinnä unkarinkielistä kirjallisuutta pohdiskellessa. Minulla on itse asiassa yksi kirja jopa kesken (ollut vuosia, palaan siihen aina uudestaan, mutta ajattelin saada sen tänä vuonna luettua loppuun), ja muuten lukemista etsiessäni törmäsin englanniksi käännettyyn novellikokoelmaan, jonka saattoi ladata netistä ilmaiseksi luettavakseen. Teinkin niin, mutten ehtinyt siihen sen kummemmin vielä tutustua.

Lopuksi luin Istvan Örkenyn pari minuuttinovellia englanniksi, kun niihin Short Story Projectissa törmäsin. Oli kiehtova palata niihin uudestaan parinkymmenen vuoden jälkeen. Luin nimittäin niitä opiskeluaikoinani suurella innostuksella, mutta yksikään tarina ei sellaisenaan ollut jäänyt mieleen. Nyt luin niitä uusin silmin. Nehän todella ovat mainioita. Täytyykin palata tarkemmin uudestaan kirjaston- tai divarinkirjojen muodossa. Jokin minua näissä unkarilaisissa kiehtoo, ja itäeurooppalainen kirjallisuus muutenkin.

Toukokuussa onkin sitten albanian vuoro, eli Euroopan itälaidalla pysytellään. Rasti on vaikea, sillä mieleen tulee vain yksi kirjailija: Ismail Kadaré. Häneen kannattaa toki tutustua, mutta löytäisikö myös jotakin muuta?

(Lisäys heti perään: annan vinkin, kun kerran tähän törmäsin: Pienkustantamo Aviador on julkaissut albanialaisen nykyrunouden antologian nimeltä Olipa kerran toivo, eli jos runoutta etsii, niin tällainenkin on olemassa!)

Luitko sinä jotakin unkariksi alunperin kirjoitettua huhtikuussa?

Helmet 2019 ja ensimmäinen vuosineljännes

Ajattelin tänä vuonna jakaa Helmet-koosteen neljään osaan ja samalla kirjoittaa muutaman rivin kustakin kirjasta ja miksi ne osuivat valittuun haastekohtaan.

Tammi-maaliskuussa sain luettua kokonaan viisitoista kirjaa (joista yksi kuunneltu); suurimmasta osasta olen blogannutkin, mutten kaikista. Eli nämä kohdat on nyt täytetty:

Helmet 2019 15/50

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot Aukje Vergeest: Les yeux dans les yeux Vincent van Gogh – Museokauppahankintojani. Käy Van Goghin elämän ja taiteen läpi lyhyin, mutta kattavin tekstein, joita kuvat täydentävät. Kannessa on Van Goghin omakuva.

2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettäAnja Snellman: Lähestyminen Ensimmäinen Snellmanini vuosiin, ihastuin. Kirjassa etsitään ajatuksen tasolla huumeriippuvaisen ja moniongelmaisen nuorukaisen isää ja samalla syitä siihen, mikä on suistanut hänen elämänsä raiteiltaan.

3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lueMila Teräs: Jäljet – romaani Helene SchjerfbeckistäVierastan minä-muotoisia elämäkertaromaaneja. Kirja piirsi kuitenkin selkeän kaaren Schjerfbeckin elämästä, mikä sinänsä kiinnosti.

7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynytHannu Mäkelä: Muistan – Vapaus Niitä oli todella monta, mistä ilahduin! Oli mielenkiintoista kulkea samoissa maisemissa Mäkelän kanssa ja nähdä ne toisin silmin. Helsinki, Pariisi, Bretagne, Venetsia, Liguria, Theresienstadt, Tallinna, Pietari… olen jo unohtanut, mitkä kaikki.

8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen Märta Tikkanen: Århundradets kärlekssaga – Vuosisadan rakkaustarina on nykyklassikko, eikä pelkästään feministisessä mielessä. Kuuntelin kirjan Märtan itsensä lukemana, ruotsiksi, mikä antoi runoihin aivan oman painonsa. Kirjoittanen tästä myöhemmin erikseen. Teki suuren vaikutuksen.

11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassaAnnastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin – totuuksia ranskatar-myytin takaaKirja, josta en pitänyt. Käsittelee pariisittaren ja ranskalaisen naisen asemaa Ranskassa feministisestä näkökulmasta mediakuplan sisältä. Väsyttävä yksisilmäisyydessään.

13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirjaMarkus Majaluoma: Haikaroiden vauva – Ainoa kirja toistaitseksi, jonka olen lukenut nimenomaan haastetta varten. Majaluoman kuvituksista pidän, ja ne toimivat myös tässä, mutta teksti olisi hyvä olla jonkun toisen kirjoittama. Luin e-kirjana, testasin samalla kuvakirjoja tässä muodossa.

15. Kirjassa käsitellään jotain tabua Henna Mäkelin: Kuolema – kaikki mitä olet aina halunnut tietääMäkelin mainitsee useamman kerran surun olevan nykyään tabu suomalaisessa yhteiskunnassa. Myös kuolemasta on tulossa tabu, kun se halutaan (amerikkalaiseen tapaan) pyyhkiä näkymättömiin. Ei hyvä suunta, mitä kirjakin painottaa.

29. Kirjassa nähdään uniaNatsume Sōseki: BotchanShikokun saarelta opettajan pestin saanut Botchan näkee unia oppilaiden kiusattua häntä. Ei oikein osunut muihin kohtiin.

36. Kirjassa ollaan yksinKyllikki Villa: PakomatkallaVilla matkustaa yksin ja pohtii paljon yksinoloa, joka ei ole sama kuin yksinäisyys. Vaikka kyllähän hän yksinäisyyttäkin pohtii, kun ei ole ketään, jonka kanssa jakaa asioita. Hän on kuitenkin sen verran sosiaalinen luonne, että ystävystyy helposti, ainakin hetkittäin, kuten matkalla on tapana tehdä.

40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia Laura Manninen: Kaikki anteeksiMielenterveysongelmista romaanissa puhutaan ihan tätä sanaa käyttäenkin, jopa niin, että nainen kysyy mieheltä että onko sulla ollut mielenterveysongelmia. Jos oikeassa elämässä tuoreelle rakastetulle näin päräytettäisiin, voisi tulla ongelmia, luulen.

42. Kirjailijan nimi viehättää sinua L. Onerva: Mies ja nainenOi kyllä viehättää! Missä ovat nykyään kirjailijoiden taiteilijanimet, näin ytimekkään runolliset?

43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksiNaja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja.Jos 25-vuotiasta pidetään aikuisena, niin sitten kyllä. Äiti käy läpi kuolleen poikansa elämää ihan alusta loppuun asti ja suree samalla.

45. Kirjan nimessä on kieltosanaJohannes Mario Simmel: Ei aina kaviaaria – Toisen maailmansodan aikaisiin tositapahtumiin ainakin joltain osin perustuva vakoojaseikkailukertomus, jossa ruoalla on suuri merkitys. Ei sen aina kaviaaria tarvitse olla! Tiiliskiviromaani, johon palannen myöhemmin.

47. Kirjassa on alle 100 sivua Claes Andersson: Mörkrets klarhet – Runoteokset ovat usein alle satasivuisia, niin tämäkin. Kaunis pieni teos, jolla aloitin ruotsinkieliseen kirjallisuuteen tutustumiseni, alkukielellä siis.