Kaikki kirjoittajan la plume artikkelit

Pientä paastoa ja muita ajatuksia

Joskus haastevastaukset kertovat enemmän kuin kirjoittaja itsekään aina tajuaa. Minulle kävi näin edellisen haasteen kohdalla, jossa vastailin aikani kuluksi esitettyihin kysymyksiin lukemieni kirjojen nimillä. Viimeinen kohta koski tulevaisuuden suunnitelmia, ja ajattelematta asiaa sen enempää kirjoitin vastaukseksi Paasto.

Ja heti kun sen olin kirjoittanut, tajusin, että olen kuin olenkin paaston tarpeessa, nimittäin blogipaaston. Hiljennyin melkein koko lokakuuksi, kirjoitin vain lyhyet katsaukset Kuukauden kielistä, ja siinä kaikki. Muutaman kerran yritin tosin kirjoittaa postausta, mutta totesin, ettei ole vielä aika, on nyt vaan paastottava, kun kerran siltä tuntuu. Ja hyvää se on tehnytkin. Kuun lopussa kirjoitin taas ihan mielelläni kuukauden kielestä, vaikken siihen mitään kyseisen kuukauden aikana ollutkaan lukenut. Samaa en ole voinut sanoa muusta kirjoittamisestani viime aikoina.

Jatkan tätä hiljaiseloani vielä jonkin aikaa, kenties vuoden loppuun, en tiedä. Olen hiukan miettinyt bloggaustyylin muuttamistakin, etten enää kirjoittaisikaan yksittäisistä kirjoista, sillä eiväthän kirjat ole erillään toisistaan, vaan ne alkavat usein keskustella keskenään, kuten huomasin nyt lukiessani Yasmine Khadran Bagdadin kutsua ja kuunneltuani heti sen perään Elina Hirvosen uusimpaan romaaniin pohjautuvan kuunnelman Punainen myrsky, ja miten ne, ja Hirvosen haastattelu sen lisäksi, alkoivat käydä mielessäni omaa keskusteluaan. Enhän  minä nyt muutenkaan mitään arvosteluja kirjoita, vaan henkilökohtaisia pohdintoja vain. Eivätkä kirjat keskustele edes pelkästään keskenään, vaan aikamme ja yhteiskuntamme kanssa. (Ja jos eivät, ne eivät ole kiinnostavia.)

Näitä tällaisia olen tässä mietiskellyt. Ja taidan jatkaa tätä hiljaiseloa vielä tovin.

Lokakuun kieli oli tanska

Kuukauden kieli -haasteessa oli lokakuussa tanskan vuoro, eli ideana oli lukea jotakin alunperin tanskaksi kirjoitettua. Virallisena kielenä tanska on emämaa Tanskan lisäksi Färsaarilla, minkä lisäksi sitä puhutaan vähemmistökielenä Grönlannissa ja Saksan Schleswig-Holsteinissa (kertoo meille Wikipedia).

Tanskasta ainakin minulle tulee dekkaristien sijaan ensimmäisenä mieleen Karen Blixen, joka kirjoitti myös salanimellä Isak Dinesen. Jälkimmäisellä nimellä kirjoitettu tarinakokoelma Winter’s Tales löytyy jostakin kirjahyllystäni tai kirjalaatikostani, ja siihen olisi tehnyt mieleni nyt palata, sillä totta puhuen en muista tarinoista mitään, vain tunnelman. Luettavien pinossa oli myös Blixenin novelli Babette’s Feast, jonka pohjalta tehty elokuva Ranskalainen illallinen on yksi suosikkejani. Mutta enpä lukenut sitäkään, olisi tehnyt mieli lukea suomeksi englannin sijaan. (Yritin viime vuonnakin yhtä huonolla menestyksellä. Hmm. Miksiköhän?)

Tanska on kuitenkin tullut suoritettua, sillä keväällä luin Naja Marie Aidtin surukirjan Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (joka voisi saada hankalimman kirjanimen palkinnon, jos sellaisia jaettaisiin). Kirja on äidin surukirja, jonka hän on kirjoittanut poikansa (huume)kuoleman jälkeen. Olen miettinyt tuota kirjaa useaan otteeseen jälkikäteen. Minullahan meinasi mennä oleisin ohi e-kirjan bugin vuoksi, enkä ensin tajunnut yhtään mikä tässä on surullista, se vaikutti pikemminkin käsittämättömän pinnalliselta, mutta lopulta itkin kirjailijan kanssa löytäessäni sen, minkä bugi ohitti käänneltyään sivuja reippaalla kädellä. Mutta nyt jälkikäteen näen kirjan hiukan toisella tavalla. Se nimittäin tuo mieleeni Ang Leen hienon elokuvan Ice Storm, jossa aikuiset keskittyvät omaan hedonistiseen elämäänsä suhdesotkuineen ja heräävät vasta, kun heidän keskellään pieni lapsi tapaturmaisesti kuolee. Aidtin kirja ei ole fiktiota vaan totta, kaikesta runollisesta ilmaisustaan huolimatta, mikä tekee siitä vielä kylmäävämmän. Sehän ei tietenkään ole tarkoitus, mutta näin minulla lukijana kävi.

Löysin Aidtilta vielä yhden englanniksi käännetyn novellin netistä ja ajattelin, että se voisi tuoda vastapainoa surukirjan muodostamalle mielikuvalle kirjailijasta, mutta niin sekin vielä odottaa lukemistaan.

Marraskuun kieli onkin sitten tšekki, joka on suhteellisen helppo rasti jos on kirjasto vieressä, on Kunderan alkutuotantoa (myöhemmin hän alkoi kirjoittaa ranskaksi), Myyriä ja Sotamies Švejkejä. Muuten voi olla hankalampaa. Saa nähdä, tuleeko tästä omalla kohdallani taaskaan mitään.

Luitko sinä jotakin tanskaksi kirjoitettua?

Syyskuun kieli oli heprea

Kuukauden kieli -haasteessa oli syyskuun kohdalla heprea. Kieli, joka kertaalleen oli jo katoamassa ja joka heräteltiin uudestaan henkiin viime vuosituhannen lopulla. Kieli, jota kirjoitetaan pelkillä konsonanteilla ja jota puhuu äidinkielenään viitisen miljoonaa ihmistä. Kieli, jolla tunnetusti on kirjoitettu mm. Raamattu. Ja joka on eri asia kuin jiddiš, johon mm. Woody Allenin elokuvissa usein viitataan.

Minulla oli luettavana tällä kertaa hepreasta englanniksi käännetty kirja, David Grossmanin A Horse Walks Into a Bar, josta on tehty itse asiassa myös suomennos nimellä Hevonen meni baariin. Kirja alkaa aika kiehtovasti standup-koomikon piruilulla, mutta loppujen lopuksi minulla ei ollut aikaa eikä kiinnostusta lukea kirjaa tietokoneen näytöltä englanniksi. Joten korvamerkkaan sen ja palaan kenties aiheeseen saadessani suomenkielisen paperikirjan käsiini.

Kun kirja jäi kesken ryhdyin selailemaan hepreasta käännettyjä novelleja, joita löytyy sieltä samalta Words without borders -sivustolta, mistä monet muutkin novellit haastetta varten olen poiminut. Mutta, eh, en oikein jaksanut sittenkään sukeltaa täysin tuntemattomaan, taitaa olla vähän haasteväsymystä ilmassa. Sitten muistin Amos Ozin, jonka tuotantoon olen halunnut pitkään tutustua, ja kas, The New York Timesin sivuilta löytyikin häneltä kokonainen novelli, hepreasta englanniksi käännettynä. Se odottaa nyt tuossa vieressäni lukemista. Niin, vieressä. Printtasin sen, näytön tuijottaminen väsyttää.

Tällainen onneton yritys oli haastekuukauteni tällä kertaa. Menikö sinulla paremmin?

Lokakuussa onkin sitten tanskan vuoro, ja kerrankin voin sanoa että se on jo suoritettu! Luin nimittäin keväällä tanskalaisen Naja Marie Aidtin surukirjan. Ehkä lokakuussa käännynkin taaksepäin ja palaan johonkuhun niistä kielistä, jotka listastani vielä puuttuvat? Kuten viroon, löysin e-kirjastosta sittenkin jotakin kiinnostavaa. Ja kyllähän hepreakin yhä kiinnostaa, Israel jo valtiona on niin valtavan ristiriitainen. Olisi hyvä kurkata siihen sisään kirjallisuuden avulla.

Hyvästit Chiracille

Katselin tänään televisiosta suoraa lähetystä presidentti Jacques Chiracin hautajaisista. Torstaina kuollutta presidenttiä on muistettu viime päivinä monin tavoin: tv:stä on tullut erikoislähetyksiä, keskusteluohjelmia ja dokumentteja, lehtien etusivuilla hänen kuvansa on koristeltu surunauhoilla, ja näinpä eräällä herralla kainalossa urheilulehdenkin, jonka kannessa oli otsikko ”Presidentti, joka piti urheilusta.” Piti varmaan, mutta ennen kaikkea hän piti kulttuurista ja vastusti Euroopan amerikkalaistumista mm. vaalimalla ranskan kielen käyttöä englannin sijaan ja saattamalla alkuun France24-tv-kanavan, jonka tarkoitus on ollut tuoda vastapainoa yksipuoliseen angloamerikkalaiseen uutisointiin.

Chiracia on muistettu kunnioituksella, mutta ei suinkaan varauksettomasti. Hänen Irakin sodan vastustamistaan arvostetaan, mutta samalla muistutetaan, että hänen kaudellaan suoritettiin ydinkoe  kaukana heksagonista Tyynellä valtamerellä ja että hän sai kahden vuoden tuomion korruptiosta pormestarivuosiltaan. Toisaalta häntä pidetään inhimillisenä valtiomiehenä, joka näyttäytyy entistä parempana seuraajiinsa verrattuna.

Yllätyin oikeastaan, että Chiracin hautajaiset näytettiin suorana myös Ylellä ja Hesarissa, muutenhan tämän ranskalaisen valtiomiehen kuolema on saanut huomattavasti vähemmän huomiota kuin kaiken maailman puolituntemattomien amerikkalaisten ja brittipopparien ja -rokkarien poismenot…

Mutta, mutta… En voi olla hämmästelemättä Hesarin erikoista näkökulmaa tämänkin jutun kohdalla. Hesari nimittäin kirjoittaa uutisensa lopussa seuraavasti: ”Presidentiksi nousi Chiracin jälkeen Nicolas Sarkozy, jota Chirac myös tuki hänen uransa alkuaikoina. Chiracia ei viimeisinä vuosinaan enää nähty julkisuudessa, ja hänen tiedettiin kärsineen vakavasta sairaudesta.” Tämähän on totta, kyllä. Mutta siitä puuttuu kokonaan maininta, että Chirac käänsi Sarkozylle selkänsä vuoden 2012 presidentinvaaleissa ja antoi tukensa oman puolueensa kandidaatin sijaan  vastapuolen François Hollandelle. Kun Hesari varta vasten mainitsee hautajaisjutussa (!!) Chiracin tukeneen alkuaikoina perioikeistolaista Nicolas Sarkozya, herää kysymys, miksi se jättää tuen vetämisen mainitsematta. Silkkaa tietämättömyyttä se tuskin on.. Ehei, tämä on tekniikkaa, kertomatta jättämisen tekniikkaa, jolla ohjataan lukijaa haluttuun suuntaan: jää mielikuva, että Chirac siis tuki Sarkozya. Melkein tekisi mieli nostaa hattua, aika ovelasti toimittu! Siitä kovasti mainostetusta vastuullisesta journalismista tällainen tosin on kaukana.

 

Elämäni kirjojen kertomana 2019

Kirjasähkökäyrän Main sekä haasteeseen tarttuneiden muiden kirjabloggareiden innoittamana päätin minäkin lähteä piirtämään omakuvaa lukemieni kirjojen nimien perusteella. Edellisen kerran nappailin nimikkeet pääosin omasta kirjahyllystäni, mutta nyt sijoittelin kysymyksiin vastaukset tänä vuonna lukemistani kirjoista (tai joita luen parhaillaan). Kas tässä, tämänhetkinen elämäni lukemieni kirjojen mukaan:

Lapsena olin: Haikaroiden vauva
Nyt olen: Varovainen matkailija
Haluaisin olla: Mies ja nainen
Ominaisuuteni, josta en luovu: Muistan – Vapaus
Taito, jota haluan kehittää: Lähestyminen

Kotini: Maanalainen näkötorni
Elämäni: Quartier Lointain
Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni: Kaikki anteeksi
Asia, jota ilman en voisi elää: Eurooppalaiset unet
Asia, jota en haluaisi kokea: Kirottu sota!

Työni: Teetä ja temppeleitä
Työpöydälläni: Jäljet
Yöpöydälläni: Mörkrets klarhet
Antavat voimaa: Århundradets kärlekssaga
Vievät voimia: Kuolema

Haaveilen: Pakomatkalla
Viestini ystävälle: Pidä äidistä huolta
Minua mietityttää usein: Ei aina kaviaaria
Minua pelottaa joskus: Vanheneminen
Tulevaisuudensuunnitelmani: Paasto

Helmet-haasteen 17 puuttuvaa kohtaa ja ajatuksia niistä

Tämän kirjan kannessa olisi itse asiassa ollut kuu…

Olen todennut Helmet-lukuhaasteen monella tapaa antoisaksi. Vaikka pääosin luen mitä luen ja sijoittelen niitä haastekohtiin, huomaan myös etsiskeleväni sopivia kirjoja jäljellä oleviin kohtiin  niin kirjastohausta, Kirjasammosta kuin netistäkin. Samoin lueskelen mielenkiinnolla, miten muut ovat listaa täyttäneet. Yllättävän harvoin osuu samat kohdalle.

Syyskuun loppua kohti mennään, mikä tarkoittaa, että jäljellä on enää noin kolme kuukautta saada lista jotakuinkin täyteen. Tiedän jo nyt, ettei se onnistu, mutta siitä huolimatta olen selaillut ja pohtinut, mitä vielä täyttämättä oleviin kohtiin voisi lukea. Jos ei tänä vuonna, niin joskus myöhemmin, sillä näinhän (tai näinkin) tämä toimii: sitä löytää luettavaa, josta ei ole osannut uneksiakaan, tai siis, joiden olemassa olosta ei ole ollut edes tietoinen.

Muutama kirja on lukupinossa, muuten pohdiskelen vaan. Eli nämä 17 odottavat yhä:

5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi – Luen parhaillaan Laura Lindstedtin Oneironia, joka sopisi tietenkin tähän, oli ehdolla ja voitti Finlandian. Toisaalta olisi kiva laittaa jotakin, joka ei voittanut, vaan oli vain ehdolla. Yllättäen sellaista kirjaa ei ole tänä vuonna lukupinostani löytynyt.

Tähän siirsin Mari Mannisen Tieto-Finlandialla palkitun kirjan Yhden lapsen kansa, joka oli ensin kohdassa ”kirjassa on kaksoset”, johon puolestaan tuli Yasmina Khadran Bagdadin kutsu. Sitä sovittelin ensin tuohon ongelmalliseen rodullistamiskohtaan, mutten edelleenkään halua täyttää sitä. (Oneiron jäi ja näyttää jäävänkin kesken, siinä on hyviä pointteja, mutta se on kirjana jotenkin liian ihastunut itseensä.)

6. Rakkausromaani – Ihan puhdasta viihdettä en jaksa lukea, mutta silti olen yllättynyt, ettei tähän ole vieläkään tullut mitään. Kyllä rakkaudesta mielellään lukee, sehän tekee meistä vähän hulluja ja samalla ihania (joskus pelottaviakin).

9. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja – Koska lähipiirissäni ei ole yhtään alle 18-vuotiasta, olen yrittänyt paitsi selata nettivinkkejä (ei kiitos Harry Potteria eikä fantasiaa), muistella mitä itse luin alle 18-vuotiaana. Siis silloin joskus 16–17-vuotiaana. Ne ovat tärkeitä vuosia, ja silti en osaa sanoa mitä juuri tuolloin luin. Nancyn ja Huumeasema Zoon, juu, mitä muuta? Luultavasti Mika Waltarin Suuren Illusionin. Huomaan, että muistan ikävuosien sijaan paremmin sen, missä olen kirjaa lukenut.

10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja – Tämä on hankala kohta, Yhdysvalloista lainattu uudissana. En pysty enkä halua käyttää sitä. Jos laitan tähän minkä tahansa nimen, minähän silloin ”rodullistan” hänet eli näen hänet hänen rotunsa (inhoan tätä sanaa) kautta. Toisaalta, silloinhan tähän menisi ihan kuka tahansa, kaikki me kuulumme johonkin nk. rotuun ja meillä on ihonväri. Voisin myös laittaa tähän jonkun sellaisen kirjailijan, joka kokee olevansa rodullistettu. Siihen tulee suomalaisista mieleeni yksi, mutta en halua hänenkään nimeänsä tähän laittaa, sillä enkö silloin katsoisi häntä hänen nk. rotunsa kautta enkä kirjailijana, kiinnostuneena siitä, mitä hän sanoo ja kirjoittaa? Kun jälkimmäinen minua kiinnostaa, ei hänen ihonvärinsä tai hiusten mahdollinen kiharallisuus tai kiharattomuus. Eli ei. Jätän tämän kohdan suosiolla täyttämättä.

Lisäys 22.10. Olin väärässä! Rodullistamien (racisation) on itse asiassa ranskalaisen sosiologin vuonna 1972 lanseeraama termi (kertoo ranskankielinen Wikipedia), ja suomalaisessa Wikipediassa sanotaan, että ”Rodullistaminen tarkoittaa sitä, että ihmisiin liitetään esimerkiksi ihonvärin, uskonnon tai etnisen taustan takia oletuksia, stereotypioita ja ennakkoluuloja.”  Toisaalta termin uudelleen käyttöön ottaminen on jakanut mielipiteitä, joten… ei, jätän sittenkin tämän kohdan täyttämättä.

18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja – Tähän halusin laittaa jotakin muuta kuin suomalaista, ja yllättävästi kohta on jäänyt täyttämättä. Eilen löysin sopivan, tähän tullee saksalainen esseisti Silvia Bovenschen, jos vain suinkin saan kirjan luettua (luultavasti, se on aika lyhyt ja fragmentaarinen).

19. Et pidä kirjan nimestä – Kohtaan sopii mainiosti kaksi kirjaa, joista toinen on minulla kesken ja toista alan luultavasti piakkoin kuunnella. Ensimmäinen on Surun istukka, joka on minusta nimenä kammottava, toinen on Murhalesken muistelmat, joka on niin ikään aika hyytävän mauton nimi kirjalle.

Anneli Auerin Murhalesken muistelmat tuli tähän kohtaan.

22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja – Tähän yritin kuunnella Emma Puikkosen romaania Lupaus, mutta puolivälissä ärtymiseni sekä tarinaan että lukijaan olivat nousseet niin suuriksi, että jätin kesken. En tiedä, jaksanko tähän kohtaan enää mitään muutakaan etsiä, alan olla väsynyt koko kouhkaamiseen.

23. Kirjan nimessä on jokin maa – Tässä kohtaa oli ensin Guy Delislen Merkintöjä Burmasta, mutta siirsin sen kohtaan 46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö, joka muuten olisi jäänyt täyttämättä, Burma-merkinnöissä kun parissa lauseessa mainitaan ladyboy, jolle käy huonosti. Burmaa tähän todennäköisesti silti tulee, jos vain saan luettua sen lukupinossani jo pitkään olleen George Orwellin kirjan Burmese Days.

26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan – Yksi mielenkiintoisimmista ja vaikeimmista kohdista, ihan siksikin, että harva pitelee lukiessaan kirjaa niin, että sen nimestä tai tekijästä saisi edes jotain vihiä. (Silti on ihana nähdä ihmisiä kirja kädessään, julkisissa liikennevälineissä, puiston penkillä, kahvilassa…! Sydämeni hypähtää aina, lajitoveri!) Saaliini on toistaiseksi laiha: lentokoneen odotusjonossa kahdella britillä (äiti ja tytär) oli Jojo Moyesit kainalossa (vilkaisin kirjastosta, mutta naah, ei kiitos) ja takanani seisseellä jättimäisellä ranskalaismiehellä J.R. Santosin Codex 632. Le secret de Christophe Colomb, joka teemaltaan kiinnostaisi kyllä, mutta kirja on paksu (eikä sitä tietääkseni ole suomennettu). Joten täyttämättä tämäkin kohta jää(nee). Lisäys 6.11. Ranskalaistorilla näin nuoren naisen kantavan kainalossaan Art Spiegelmanin sarjakuvaklassikko Mausia, tähän olisi mahtava tarttua. No, muistiinmerinkintä ainakin, jos ei haastemerkintää.

27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja – E-kirjastossa tuli vastaan suuresti ihailemani Kai Niemisen kirja Kalevala. Nyt, jota aloin innoissani lukea, mutta kesken jäi sekin. Ei lähtenyt lentoon, vaikka idea, Kalevalan tarinoitten kirjoittaminen tarinoiksi, olikin hyvä. Niemisen kunnioitus kansalliseeposta ja sen runomittaa kohtaan on kuitenkin niin syvää, että se estää häntä irroittelemasta. Harmi sinänsä, kirja olisi voinut olla vaikka kuinka mielenkiintoinen.

28. Kirjan kannessa on kuu – Tämä on osoittautunut yllättävän vaikeaksi. Ei löydy omasta hyllystä kirjaa (jota en olisi lukenut ja) jonka kannessa olisi kuu. Mökkikirjastossani olisi ollut, mielenkiintoinenkin vielä (nimen unohdin), mutten kerinnyt lukea. Mahtaako tulla vielä jotakin vastaan?

33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan – Hankala. Minua kiinnostaisivat Robert Harrisin kirjat, joiden pohjalta on tehty Roman Polanskin elokuvat The Ghost Writer ja tämä uusin, J’Accuse.  Samoin Tessin pohjalla ollut Thomas Hardyn Tess d’Urberville kiinnostaisi, ja Pianistin taustalta löytyvät Władysław Szpilmanin muistelmat, jotka jopa suomennettiin tuolloin nimellä Pianisti. Pitelin kerran tätä kirjaa käsissäni, se oli alelaarissa ja olisi maksanut vain 3 euroa, mutten ostanut. Olen katunut ultratyperää päätöstäni siitä lähtien! (Ei, kaikkea ei saa kirjastosta.)

34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia – Tämän ajattelin olevan helppo, mutta tässä sitä ollaan, eikä ole mitään luettu eikä ole mitään tulossakaan. Olen hämmentynyt.

38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja – Olin ajatellut lukea tähän Nabokovin Lolitan, mutta muut kirjat ovat menneet edelle, vaikka nide löytyisi jopa hyllystäni. Ehkä myöhemmin sitten.

39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja – Aihe, joka ei hirveästi kiinnosta, vaikka eläimistä toki pidänkin. En ole keksinyt tähän mitään, eikä yksikään lukemistani kirjoista ole solahtanut kohtaan.

Solahtaapa sittenkin, nimittäin Eeva Kilven Naisen päiväkirja, missä Kilpi mm. kaipaa koiraa seurakseen maalle. Kukapa muu kirjoittaisi yhtä luontevasti ja kauniisti ihmisen ja eläimen suhteesta kuin Kilpi!

48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä – Tämä olisi kiinnostanut, muttei ole tullut mitään kohdalle.

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja – Lähikirjastoni muisti Claes Anderssonin kuolemaa nostamalla hänen tuotantoaan esittelyhyllylle. Miksen tuolloin napannut jotakin? Koska sylissäni oli jo runsaasti muuta luettavaa. Äh, sinne meni sekin mahdollisuus. Olen toki yrittänyt vilkuilla netin kirjastonhoitaja suosittelee -suosituksia, mutta en innostu mistään, eikä mikään lukemani löydy näiltä listoilta (en ole ainakaan huomannut). Yllättävän vaikea kohta lopulta.

Tähän tuleekin Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, joka oli Helmet-palkinnon ehdokkaana ja sitten vielä nappasi sen.

Tällaisia. Saa nähdä, mitä tapahtuu kolmen kuukauden aikana, tuleeko jotain uutta ja ihmeellistä, osuvatko lukupinossani olevat kirjat haastekohtiin, ja kuinka moni kohdista täyttyy tai jää täyttämättä. Elämä on täynnä yllätyksiä, hehe.

Claes Andersson: Maanalainen näkötorni

[…] Heillä, joilla on kaikkea, on kaikki, paitsi se, mikä puuttuu / Köyhät saavat takuulla huonoimman osan / valtiovarainministeri lupaa / Olette ehkä tyytymättömiä kymmenen neliön asuntoonne / ilman ovea? / Teinä en valittaisi / Asuisitteko mieluummin sellossa jota joku soittaa jousellaan? / Niin arvelinkin

(Ote nimeämättömästä runosta)

Luin juuri loppuun Claes Anderssonin viime vuonna ilmestyneen runokokoelman Maanalainen näkötorni, ja viimeisillä sivuilla minuun laskeutui valtava kaipuu. Miten voi kaivata ihmistä, jota ei tunne, jota ei ole koskaan tavannut? Mutta joka kuitenkin puhuu sinulle, kirjan sivuilla tai tietokoneen näytöllä, sanoilla, lauseilla. Ja sitten sitä tietää, että nämä alkavat olla tässä, vaikka paljon on vielä luettavaa, vaikka se ääni puhuu sinulle yhä, niin uusia sanoja ei tule. Siksi sitä suree, tulee tyhjyyden tunne, kun joku, joka on ollut itselleen tärkeä, onkin poissa.

Aiemmin, ollessani vielä teoksen keskivaiheilla, kirjoitin ylös näin: ”Minä sitten rakastan Claes Anderssonin runoja. Ne ovat juuri sellaista, mitä kaipaan: kaunista ilmaisua ilman kommervenkkejä, ja jokainen runo pakottaa lukijan ajattelemaan. Hän sohaisee meitä, pistelee tikuilla, laittaa asettumaan toisen asemaan, hän pilkkaa poliitikkoja ja heidän sokeaa ahneuttaan, hän näyttää maailman järjettömyyden siinä, miten: ”Kesällä 1980 poikani pyydisti perhosia / mäen päällä / Hän oli kahdeksanvuotias / Sotilasasiantuntija puhui radiossa tulevista / sodista / Kyse oli taas kerran öljystä ja juomavedestä / Ketään ei kiinnostanut kuka murhattiin tai / kuka murhasi / Poikani oli vanginnut viisi kaaliperhosta eetteripurkkiin / Onko niillä paha olla, hän kysyi / Ei, ne vain uneksivat, minä valehtelin ”

Kirjoittelin ylös pätkiä Anderssonin runoista, otin kuvakaappauksia runoista, jotka tekivät vaikutuksen tai jäivät soimaan minussa. En jaksakaan laittaa niitä tähän erikseen. Tarvitseeko? Ei. Kirjaan vain teoksen nimen mieleni sopukoihin ja kun se kohdalle tulee, fyysisenä kappaleena, tervehdin sitä kiitollisuudella ja kenties vien kotiin mukaan, sujautan kirjahyllyyni ja otan sen esiin, silloin tällöin, avaan sieltä, täältä, luen ja sujautan takaisin hyllyyn ottaakseni sen taas uudestaan esiin.

Niin, sitä piti vielä sanomani, että Anderssonin sävy näissä runoissa on paitsi hiukan surumielinen, myös vihainen ja terävä. Luin joitakin arvioita kirjasta ja niissä painotettiin yksinäisyyttä, mutta ei minusta näissä niinkään yksinäisyyttä painotettu, vaan vanhenemista ja sitä, miten olisi halunnut muuttaa maailmaa  parempaan suuntaan, mutta se muuttuikin, ihan itsestään, päinvastaiseen suuntaan. On varmaan ollut raskasta katsella maailmaa, jonka jättää taakseen tällaisena.

Jyrki Kiiskiselle kiitos erittäin kauniista ja onnistuneesta suomennoksesta.

Claes Andersson: Maanalainen näkötorni
ruotsinkielinen alkuteos Det underjordiska utsiktstornet
suomentanut Jyrki Kiiskinen
WSOY, 2018
62 sivua
luettu kirjaston e-kirjana