Kaikki kirjoittajan la plume artikkelit

Claire Castillon: Junarutiineja (novelli)

Palellun kuoliaaksi. En ymmärrä, miksi istumme vastakkain. Pyysin vierekkäiset paikat, en ryhmäpaikkoja. Otatko voileivän? Panin niihin oliiveja, Poupetten idea. Hänen poikansa panee voileipiin aina oliiveja, ne antavat makua mauttomallekin leivälle, ja mehukkuutta, poika on erinomainen kokki, vaikka onkin masentunut. Hän on oivallinen puutarhuri. Hän kunnioittaa perinteitä. Kloonaa ruusuja. Mitä sinä virnuilet? Ihan totta. Hän kloonaa ruusuja.

Parin sadan vuoden hyppy George Sandin Ranskasta Claire Castillonin (s. 1975) Ranskaan. Ensin tyylin ja kielen muutos tuntui järkyttävältä: kamala miten ne puhuvat. Tai se puhuu. Vanha vaimo miehelleen junassa. En minä tästä tykkää. Ihan hirveää, valittaa vaan koko ajan. Miksi kaiken pitää olla niin negatiivistakin? Kuka muka tuolla tavalla jäkättää miehelleen, non-stop.

Sitten annoin novellin olla. Ja luin siitä pätkän uudestaan. Ja vähän lisää. Tämä varmaan toimii ranskaksi paremmin, kun kielen nyanssit tulevat paremmin esiin. Vaikka onhan se itse asiassa aika hyvin suomennettu. Luenpa vähän lisää. Hahahahahahahahahhaha!!!!!!!!!

Olin päässyt Claire Castillonin maailmaan sisään. Nyt tajusin. Nyt näin tuon tilanteen. Iät ja ajat yhdessä eläneet mamman ja papan (tai naisen ja miehen) junassa, missä he saavat vastakkaiset paikat eivätkä vierekkäisiä, ja kuinka mamma puhua pälpättää tauotta ja pappa kenties eturauhasongelmineen tai vaimoaan hetkeksi paeten juoksee vessassa.

Menetkö taas vessaan? Onko vatsasi sekaisin? Minulla saattaa olla lääkettä laukussani, ota se alas, niin katson. Eikä. Et ole kunnossa. Nyt on jokin vinossa. Olet käynyt vessassa viisi kertaa kahden tunnin aikana, jokin on vialla. Olit kireä viime viikolla, se johtuu varmaan siitä.
Et kai istu pöntölle? Voi ei! Et kai suoraan pöntölle? Siihen renkaalle? Et kai istu renkaalle? Mitä hyssyttelet? Junat ovat likaisia. Pitää kyykkiä, ei saa koskaan istua. Tässä! Ota vähän omenasosetta, se löysentää vatsaa jos sinulla on ummetusta, sinun pitää kuntoilla, olet heikossa kunnossa.

Suurin osa netissä ilmaiseksi luettavista novelleista on vanhempia, mutta muutaman uudemmankin löysin. Mistäkö? No ylppäreiden tekstitaidon kokeista (onpas niidenkin nimi muuttunut), joista osa löytyy pdf-tiedostona netistä. Niiden joukosta, vuodelta 2014, löytyi tämä Lotta Toivasen suomentama pikkuinen novelli, lisää on luettavissa kokoelmasta Pieni sydän jaksaa rakastaa, sekä edellisestä Äidin pikku pyöveli -novellikokoelmasta. Vilkaisin molempien vastaanottoa suomalaisissa kirjablogeissa, ja niissä on vähän samaa vastahankaa kuin minullakin ensin, mutta kyllä minä ajattelin nuo vielä käsiini etsiä. Ehkä nämä Ranskan vuodet ovat tehneet tehtävänsä ja tällainen musta huumori onkin alkanut vaivihkaa purra minuun?

Helmet 2018 -(novelli)haasteeseen tästä tuli merkintä kohtaan 13. Kirjassa Novellissa on vain yksi tai kaksi hahmoa.

Luigi Pirandello: War (novelli)

”Nasty world,” muttered the husband with a sad smile.

Tämä henkilökohtainen novellihaasteeni vie minua ihan uusille urille löytäessäni verkon uumenista aina vaan uutta luettavaa. No, vanhaa pääasiassa, mutta minulle uutta. Melkein kuin olisi kirjastossa!

Tällä kertaa luin sotakuvauksen Italiasta. Ajankohtana on ensimmäinen maailmansota, mutta pieniä yksityiskohtia (vaatetus, juna, kuningas eikä presidentti tai pääministeri…) lukuun ottamatta aikakausi voisi olla mikä tahansa: poikansa rintamalle lähettävien ja jo lähettäneiden vanhempien tuska ja suru pysyy samana aikakaudesta ja sodasta riippumatta.

Kertomuksessa ollaan siis junavaunussa, jossa italialaiseen tapaan aletaan keskustella ja vertailla kokemuksia. Syntyy melkeinpä riita, kenen tuska on kovin ja tosin.

Samalla se on tarina vanhemmuudesta. Siitä, miten me kuvittelemme sukupolvesta toiseen lastemme olevan meidän, mutta eikö se lopulta ole toisinpäin? Eivät lapset elä vanhemmilleen, vaan vanhemmat lapsilleen.

Pieni, vain muutaman sivun pituinen, mutta ajatuksia herättävä novelli. Ei ihminen pohjimmiltaan muutu, eikä liioin sota.

Novellin War (ei mainittu alkuperäistä nimeä) on kirjoittanut italialainen Luigi Pirandello (1867–1936), joka tunnetaan erityisesti näytelmistään, mutta kirjoitti myös romaaneja ja novelleja. Pirandello sain Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1934. Minulle tämä oli ensimmäinen kosketus Pirandelloon, muttei varmasti viimeinen. Suomennettuja novelleja häneltä löytyy kokoelmista Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja sekä Ahdas frakki ja muita novelleja (Like). Pistettäköön se siis näin muistiin.

Helmet-haasteeseen tästä tuli siis merkintä kohtaan 30. Kirja Novelli liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan, ja Nipvetin blogihaasteeseen tämä menisi kohtaa teema: sota, suru, vanhemmuus.

Then suddenly, just as if she had heard nothing of what had been said and almost as if waking up from a dream, she turned to the old man, asking him:

’Then… is your son really dead?’

George Sand: Markiisitar (novelli)

Naisten puku, jota sittemmin on niin ivattu, oli silloin tavattoman loistava ja rikas. Kun sitä aistilla kannettiin ja vältettiin liiallisuuksia antoi se kauneudelle ylevyyttä ja pehmeää suloa, josta maalarit eivät kykene antamaan teille aavistustakaan.

Kaikkine kangas-, töyhtö- ja kukkalaitteineen oli naisen pakko liikkua hitaasti ja arvokkaasti. Olen nähnyt aivan valkopukuisia naisia, joita, kun heidän tukkansa oli puuteroitu valkeaksi, saattoi liioittelematta verrata joutseniin heidän vetäessään perässään pitkää silkkilaahustintaan ja keinutellessaan notkeasti otsalla olevia töyhtöjään. Sanokoon Rousseau mitä tahansa, itse asiassa muistutimme me paljon enemmän lintuja kuin muurahaisia runsaine satiinipoimuinemme, hukkuen musliinin ja pöyhötettyjen kankaiden runsauteen, joka kätkee aivan pienoisen hennon ruumiin, kuten untuva kätkee kyyhkysen, pitkine pitsisiipinemme, jotka putosivat käsivarsilta, kirkkaine väreinemme, jotka tekivät pukumme kirjaviksi, nauhoinemme ja jalokivinemme. Ja kun me liikuimme pitäen jalkamme tasapainossa somissa korkeakantaisissa tohveleissa näytti todella siltä kuin olisimme pelänneet koskettaa maata ja kuin olisimme kävelleet paimentytön ylenkatseellisella varovaisuudella puron reunalla.

George Sand

Tämä pitkä lainaus oli kenties mieleenpainuvin kohta George Sandin (1804–1876) novellissa Markiisitar, jonka löysin suomennettuna Gutenberg-projektista. Se on tarina vanhenevasta, taivaallisen kauneutensa menettäneenä ja itserakkaana pidetystä 1700-luvun markiisittaresta, joka avaa sydäntään 1800-luvun nuorukaiselle. Että on hänkin rakastanut, kerran, platonisesti, mutta kiivaasti. Avioliittoon hän – kuten ei Sandkaan – uskonut.

Valitsin juuri tämän katkelman siksi, että (kuten selvästikin 1800-luvun ihmiselle) meidän aikaisillemme ihmisille näyttävät nuo 1700-luvun naiset silkkipuvuissaan ja puuteroiduissa hiuksissaan lähinnä eläviltä nukeilta, ja on vaikea ymmärtää, miksi he ovat aikoinaan pukeutuneet niin. Mutta ehkä 1800-luvulla elänyt Sand oli saanut siitä joltakulta juuri tällaisen kuvauksen. Ainakin minä aloin nähdä tämän aikakauden muodin ja koko sen seurapiiri- ja hovihuminan nyt aivan uudella tavalla.

George Sand noin muuten on kiehtonut minua pitkään, joten oli mukava löytää näin ensi alkuun häneltä (suomennettuna vielä!) novelli luettavaksi. Se on hänen varhaisempaa tuotantoaan, ilmestynyt alunperin 1832 (ja suomennettu 1910), ja siinä näkyy vielä hyvin chateaubriandilaiset vaikutukset. Mikä sinänsä ei ole mikään moite, tämän tyyppinen laveasti kuvaileva ja voimakkaasti tunteeseen menevä tapa kirjoittaa tuo hyvää vaihtelua nykyiseen lyhyeen, töksähtelevään ja kyyniseenkin kirjoitustyyliin, kun siihen vain pääsee kerran sisään.

Kuten tarinan markiisitar, joka rakastui tulenpalavasti näyttelijään (mutta vain näyttelijään, ei henkilöön) ja ylenkatsoi aikansa seurapiirien tapoja, koki George Sandkin olevansa väärässä ajassa. Hän erosi miehestään, muutti lapsinensa Pariisiin, ryhtyi kirjailijaksi ja otti sitä varten peitenimen. Oikealta nimeltään hän oli Amantine-Lucile-Aurore Dupin,  Dudevantin paronitar. Hänet tunnettiin myös tavastaan pukeutua välillä mieheksi sekä kuuluisista rakastajistaan.

George Sand on ranskalaisen kirjallisuuden suuria nimiä, joten häneen varmasti palaan jossakin vaiheessa. Ranskaksi noita kertomuksia olisi tarjolla runsaastikin, suomeksi netissä muutamia ja kirjastossa toki lisää (kunhan tajuavat säilyttää, eivätkä makuloi kaikkea vanhaa?).

George Sand: Markiisitar (La Marquise, 1832)
Alunperin ilmestynyt suomeksi kokoelmassa Kirjallisia pikkuhelmiä XXV, Arvi A. Karisto, 1910
suomentanut Timo Tuura
Gutenberg-projetki, 2016

Helmet 2018 -novellihaasteeseeni tein tästä merkinnän kohtaan 46. Kirjan Novellin nimessä on vain yksi sana, ja Nipvet-blogin novellihaasteeseen tätä voisi suositella kohtaan teema: avioliittokysymykset, platoninen rakkaus, menneen ajan pariisilaiset seurapiirit.

Vladimir Nabokov: ’That in Aleppo once…’ (novelli)

I married, let me see, about a month after you left France and a few weeks before the gentle Germans roared into Paris. Although I can produce documentary proofs of matrimony, I am positive now that my wife never existed. You may know her name from other source, but that doesn’t matter: it is the name of illusion.

Olen tänä vuonna aloittanut Helmet-haasteeni etsiskellen, tunnustellen ja fiilistellen erilaisia novelleja niin hyllystäni löytyvistä kirjoista kuin netistäkin. Haasteekohta 4, Kirjan Novellin nimessä on jokin paikka tuntui helpolta ja kutkuttavalta aloittaa. Ja siihen sopisi täydellisesti Vladimir Nabokovin novelli vuodelta 1943 ’That in Aleppo once…’, joka löytyy kokoelmasta Nabokov’s Dozen (suomennettu nimellä Nabokovin tusina).

Aleppo. Syyria. Mielenkiintoista, ajattelin, mitähän Nabokov on Syyriasta tuohon maailmanaikaan kirjoittanut, ja ryhdyin lukemaan.

Mutta Syyrian sijaan Nabokov johdattaakin lukijansa Etelä-Ranskaan. Hyvä on, ajattelin, kyllä tämäkin minulle kelpaa, paikat ovat tuttuja: Montpellier, Marseille, Nizza, Pau… Gard, Aude, Drôme, Var, Basse-Pyrénées… ja edelleen Pariisi, New York, San Fransisco. Vasta ihan lopuksi palataan otsikon antamiin lupauksiin.

Nabokov kirjoittaa kaunista ja hienostunutta englantia, kuten sivistyneeltä ja yläluokkaiselta 1900-luvun alun venäläiseltä emigrantilta sopii odottaa. Hän tekee viittauksia kirjailijoihin ja kirjallisuuteen, ujuttaa tekstinsä sekaan vieraita kieliä ja odottaa, että lukija ymmärtää ne selittämättä. Kiehtovaa, kiehtovaa.

Sillä ei Nabokov lukijaansa helpolla päästä, hänen äänensä on keikaroiva ja kujeileva, hän kirjoittaa rivien väliin ja jättää lukijan pääteltäväksi mistä oikein on kyse. Hän kirjoittaa tarinansa kirjeenä toverilleen V:lle, mikä voisi hyvin viitata häneen itseensä. Hän kertoo olleensa naimisissa, mutta morsio on saattanut olla pelkkää kuvitelmaakin. Onnellisesti liitto nimittäin ei ole jatkunut, sillä hän on kadottanut morsmaikkunsa junassa, eikä tämä ole ollut aivan sitä, mitä hän oli odottanut. Mutta sellaista on elämä, se vie eteenpäin.

Tämä oli toinen novelli, jonka luin kokoelmasta. Molemmat piirtävät kuvan venäläisestä, hyvin kosmopoliittisesta ylhäisöstä, joka viettää kesiä Ranskan hienostorantakohteissa, jolla ei ole liiemmin huolia raha-asioiden kanssa ja joka katselee ympärilleen lievä huvittuneisuus kasvoillaan. En voi olla lisäämättä, että vaikka amerikkalainen anti-Venäjä-propaganda on ollut todella voimakasta, ei se koskaan ole täysin mennyt läpi Ranskassa, missä suhteet Venäjään ovat huomattavasti syvemmällä. Mutta takaisin Nabokoviin. Pidän näistä novelleista hyvin paljon. Mutta ne vaativat ilmaa ympärilleen, niitä ei ahmita yksi toisensa jälkeen, niitä pitää makustella.

Ja näin huomaan löytäneeni oman tapani lukea novelleja. Ei kirjaa kerrallaan, vaan sieltä täältä, vaihdellen, etsiskellen. Kyllähän minä sen jo tiesinkin, mutta Nabokov vain vahvisti ajatustani.

Ai niin, ja Nipvetin novellihaasteeseen tämä menee ehdottomasti kategoriaan tapahtumapaikka: miljöö, aikakausi ja miten Nabokov noita niin taidokkaasti kuvaakaan.

Ai niin 2: Helmet-haasteessahan oli myös kohta 14, Kirjan Novellin tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan, johon tämä sopii vielä paremmin.

Oh, she bore it gamely enough – with a kind of dazed cheerfulness. Once, however, quite suddenly she started to sob in a sympathetic railway carriage. ’The dog,’ she said, ’the dog we left. I cannot forget the poor dog.’ The honesty of her grief shocked me, as we never had any dog.

Kääntäjä edellä: viisi unkarilaista novellia

Yksi tämänvuotisen Helmet-lukuhaasteen mielenkiintoisimpia kohtia on numero 15, palkitun kääntäjän kääntämä kirja, joka minulla muuntuu siis novelliksi.

Luen suurelta osin käännettyä kirjallisuutta, joten kääntäjänimet ovat vähitellen tulleet tutuiksi. Hyvä kääntäjä on milteipä tae siitä, että odotettavissa on kiinnostavaa luettavaa. Tarina on toki kirjailijan, mutta millaisessa paketissa se meille suomeksi tarjoillaan, riippuu paljon kääntäjästä. Meillä Suomessa ollaan saatu nauttia monipuolisista ja rikkaista käännöksistä laajalla skaalalla, toivon mukaan myös jatkossa.

Koska (amerikan)englanti jyllää tällä hetkellä yliedustetusti myös kirjakäännöksissä, päätin heti, että valitsemani kääntäjä edustaa jotakin muuta kieltä. Omasta hyllystä löytyikin sopivasti unkarilainen novelli- ja runokokoelma Mitä olet nähnyt ja kuullut (Unkarin tiede- ja kulttuurikeskus, 2010), jonka valikoimassa on viisi Outi Hassin kääntämää novellia. Hassin nimi on jäänyt mieleeni Nobel-kirjailija Imre Kertészin (1929–2016) kääntäjänä, ja olin pannut merkille myös Hassin palkitsemisen Mikael Agricolan palkinnolla 2009.

Myönnettävä tosin on, etten ole lukenut Kertésziä (vielä) enkä juuri Hassin käännöksiäkään. Käytin siis nyt tilaisuuden hyväkseni näiden unkarilaisantologian novellien myötä ja luin kaikki ne viisi, jotka Hassi on siihen kääntänyt. Kirjaa ei tietääkseni ole ollut kaupallisessa levityksessä (säännöt, säännöt), mutta sitä on lahjoitettu kirjastoihin, joten sieltä kannattaa kysellä, jos kiinnostus herää.

Jo hänen saapumisensa oli ollut salaperäinen, muista poikkeava, sillä hän ei ollut tullut junalla ja bussilla, vaan, niin uskomattomalta kuin sen tuntuikin, hän oli kääntynyt leirin portista sisään myöhään iltapäivällä, ehkä kuudelta tai seitsemältä, aivan kuin olisi taittanut matkan kävellen.

Ensimmäiseksi luin László Krasznahorkain (s. 1954) novellin Ulkoista tulta (Odakint valami ég). Se on pieni, kuuden sivun pituinen tarina taiteilijaleiristä ja sen osanottajista. Yksi heistä on erilainen: hän vaikuttaa tulleen paikalle kävellen, hän on juro eikä osallistu leiri-iltamiin, eikä näytä edes työskentelevän, hän vain katselee mitä muut tekevät. Kunnes muutama utelias ryhtyy varjostamaan häntä ja näkevät, mitä tämä todellinen taiteilija nostaa maan sisästä. Novelli on hyvin voimakas ja nostaa mieleen kuvan, joka jää väikkymään mielen verkkokalvoille pitkäksi aikaa. Lempinovellini näistä viidestä.

Katselin kadulla olevaa ruokalistataulua, sisältä tulvi sipulin tuoksu, silmäni olivat kääntyä nurin. Laskeskelin, että paras valinta olisi kuppi teetä.

Menin sisään, ihmisiä ei ollut paljon, istuin ikkunapöytään, siinä oli valoisinta. En tahtonut riisua takkiani, ettei sitä varastettaisi, ei sitä tiennyt mitä kaikkea kaupungissa saattaisi tapahtua. Tilansin suunnitelman mukaan teetä ja istuin takki päällä ikkunan vieressä.

Toisena luin Szilárd Podmaniczkyn (s. 1963) novellin Passio (Passió), jonka tunnelma ja kieli ovat aivan erilaisia kuin edellisessä. Tämä on kertomus yksinkertaisesta ja rehdistä miehestä, joka siivoaa kampaamon lattioita pientä palkkaa ja olutpullollista vastaan. Hän kuitenkin pelkää kampaamon omistajan kuolla kupsahtavan ja jäävänsä sitä myöten ilman töitä. On lähdettävä kaupunkiin asti töitä hakemaan – missä tosin samoissa aikeissa on moni muukin. Tunnelmaltaan ja sävyltään novelli on surumielisen kaunis ja silti humoristinen. Ja päähenkilö tuo oikeastaan mieleeni Michael Enden Momon ja Beppo-kadunlakaisijan.

[…] mutta äkisti hän tarttui liuskoihin ja repi ne kaikki pieniksi palasiksi yhtä kappaletta lukuunottamatta. Aivan kuin hän olisi tajunnut, että jo aikaisempien selontekojen kirjoittaminen oli ollut virhe.

Ádám Bodorin novelli Anatol Korkodusin illallinen (Anatol Korkodus vacsóraja) kertoo miehestä, joka raportoi luonnonsuojelurikoksista ja valmistautuu sitten pidätykseensä kuin kuolemaan. Tarina on (meikäläisestä näkökulmasta?) jotenkin absurdi ja sellaisena hyytävä, sillä eikö se vain kerrokin yhteiskunnasta, missä ihmisiä pidätetään öisin, kadotakseen kuin kuolleet? Että heidän rikoksensa saattaa olla juuri tällainen, luonnonsuojelurikoksesta kertominen? En tunne Bodorin tuotantoa muuten, mutta kirjan lopussa olevassa kirjailijaesittelyssä hänen kerrotaan syntyneen vuonna 1936 Transilvaniassa Romaniassa, joutuneen vankilaan 16-vuotiaana valtionvastaisesta toiminnasta tuomittuna ja paenneensa Unkariin vuonna 1982. Siinä mielessä tämän novellin voisi sijoittaa myös Helmet-haasteen kohtaan 35, entisen itäblokin maasta kertova kirja novelli.

Ida sen sijaan rukoilee sellaista, mitä Hyväjumala ei voi täyttää, sillä jos hän täyttäisi rukouksen, siitä koituisi sellainen sekasorto, jota edes hän ei pystyisi korjaamaan. Monta kertaa hän on yrittänyt kiinnittää Idan huomion jonnekin muualle, mutta Ida on järkähtämätön.

Kaksi viimeistä eivät tehneet aivan yhtä suurta vaikutusta, vaikka tasokkaita toki olivatkin. Zsolt Lángin (s. 1958) novelli Jumala Gellértvuorella (Isten a Gellérthegyen) on kertomus riitelevien rakastavaisten kohtaamisesta Hyväjumalan silmien alla Budapestin Gellértvuorella. Kiinnostavinta siinä oli minulle henkilökohtaisesti se, että paikka on tuttu, voin kuvitella tapahtumat niiden oikeisiin maisemiin.

[…] kipu oli uudenlainen, siihenkin asti oli sattunut kun se oli jännittänyt itsensä kaarelle ja alkanut liikkua, tunkenut itsensään sinne tänne, mutta nyt se pikku riiviö ei potkinut vaan raapi, kiivaasti, täysin voimin.

Viràg Ergősin (s. 1968) jokseenkin groteski ja kummallinen synnytystarina Maria (Mária) oli minulle hankalin niin aiheensa kuin kielensäkin puolesta. Maria viittaa siis Neitsyt Mariaan, mutta nykyajassa, ja pienokainen onkin koiranpentu. En kauheasti lämmennyt tälle, vaikka ei se missään tapauksessa huono ollut. Tämä tyyli on minulle vain vieras.

Viisi hyvin erilaista novellia siis, yhdistävänä tekijänä kääntäjä. Aika mielenkiintoista! Unkaria en osaa, joten siitä en sano mitään, mutta kyllä näissä varmaan kääntäjänkin käsiala näkyy (jos ei muuten, niin ammatitaidossa ja kielellisessä sulavuudessa). Mutta tärkeintä on tietenkin se, että kääntäjä pystyy eläytymään kirjailijan tarinaan ja kertomistyyliin ja välittämään se omalle kielelleen. Kun Unkarissa tykätään vielä leikitellä kielellä (luin kirjan saatesanoista), ei tehtävä ole aina helpoin mahdollinen! Mutta varmasti kiehtova.

Kuukauden kieli -lukuhaaste 2018

Kyllä yhteen vuoteen lukuhaasteita mahtuu – ja maailmaan kieliä.

Kuukauden kieli -haasteen ideana on lukea kussakin kuussa tietyllä kielellä alunperin kirjoitettu kirja. Listalta loistavat poissaolollaan niin suomi, ruotsi kuin englantikin, mikä sai minut höristämään korviani tai pikemminkin tarttumaan haasteeseen.

Kokonaisten kirjojen sijaan aion etsiskellä kyseisillä kielillä kirjoitettuja novelleja (juu, yhdistän haasteen novellihelmethaasteeseeni) ja tehdä siten pienen maailmanympärimatkan. Englantia ei pääse kokonaan pakoon, sillä todennäköisimmin käännösnovelleja löytyy verkosta nimenomaan tällä nykyisellä lingua francalla. Ja kuka ties sillä vanhallakin, eli ranskalla. Toki yritän lukea myös suomeksi, jos se vain suinkin onnistuu (hatunnosto suomentajille).

Kuukauden kieli -lukuhaasteen on lanseerannut ruotsalainen Ugglan & boken, minä löysin sen suomenruotsalaisesta kirjablogista nimeltä Bokhyllan i pepparkakshuset. Juu’u, vaikka en vielä lue kirjoja ruotsiksi, olen alkanut virkistämään muistiani lukemalla ruotsinkielisiä kirjablogeja 🙂

Tässä kuukauden kielet. Lähdetkö mukaan matkaan?

Tammikuu: ranska
Helmikuu: japani
Maaliskuu: puola
Huhtikuu: portugali
Toukokuu: turkki
Kesäkuu: italia
Heinäkuu: afrikaans
Elokuu: vietnam
Syyskuu: saksa
Lokakuu: espanja
Marraskuu: arabia
Joulukuu: venäjä

Vuoden 2018 hyllynlämmittäjät

Hyllynlämmittäjien listaaminen viime toukokuussa kannatti: kirjasin tuolloin ylös kymmenen kirjaa, jotka olen aikoinaan hankkinut suurella innostuksella, mutta joita en syystä tai toisesta ollutkaan lukenut. Vuoden loppuun mennessä olin kuin olinkin lukenut niistä kuusi ja yksi on puolivälissä. Ja jokainen niistä osoittautui hyväksi!

Koska listan kirjoista on edelleen kolme ja puoli lukematta, kirjaan tälle vuodelle vain seitsemän uutta. Kymmenen yhteensä riittää hyvin. Rästissä olevien (Brillat-Savarinin Maun fysiologia, Tanizakin Childhood years, Wilden Dorian Grayn muotokuva ja Hugon Kurjat I & II) lisäksi koitan tänä vuonna patistaa itseni seuraavien kirjojen pariin:

  1. Victor Segalen: Maalauksia

Ihastuin aikoinaan kirjan kanteen, minkä lisäksi takakansiteksti vei mukanaan. Bretagnesta kotoisin oleva Segalen yhdistää idän ja lännen, taiteen ja kirjallisuuden. Jorge Luis Borgesin mukaan Segalenin tuotannon lukee alle kuukaudessa, mutta ymmärtämiseen menee loppuelämä. Kirja minulle! uskoin ja tein kaupat. Mutta, mutta… lukemiseen ei mennytkään kuukausi, siihen meinaa mennä se loppuelämä. Vai? Pääsisinkö kirjan imuun nyt? Aion yrittää.

2. Rainer Maria Rilke: Hiljainen taiteen sisin

Olin lukenut suurella ihastuksella Rilken teoksen Kirjeitä nuorelle runoilijalle, kun sain lahjaksi hänen kirjansa Hiljainen taiteen sisin. Miten hän, lahjan antaja siis, osasikin arvata? Ja kuitenkin tämä kirja osoittautui edellistä vaikeammaksi, se ei avautunutkaan. Joten – on aika yrittää uudestaan.

3. George Orwell: Burmese Days

Löytö divarista. Kiinnostava, kuten Orwellin teokset aina, mutta jokin hankaa. Ollaan siis brittien hallitsemassa Burmassa, missä takakansitekstin mukaan yhdistyvät englantilaisten teeskentely ja paikallisten korruptio. Eikö jo tämän pitäisi herättää kiinnostus?

4. Vladimir Nabokov: Nabokov’s Dozen

Orwellin lisäksi Nabokov on nimi, jolta voi odottaa kiinnostavaa tekstiä. Nämä ovat novelleja, joista ensimmäisen jo luinkin, sijoittui 1800-luvulle. Präntti on vain toivottoman pientä ja kansi… kammottava. Tämän lukemiseen pitäisi saada lisäpotkua myös novellihaasteeksi muokkaamani Helmet 2018 -lukuhaasteen myötä.

5. Susan Sontag: Against Interpretation and Other Essays

Susan Sontag oli amerikkalainen kirjailija ja esseisti, joka kirjoitti paljon valokuvasta ja elokuvasta. Ajatus siitä, että joku kyseenalaistaa tulkitsemisen, on mielenkiintoinen. Vaan niin se kirja odottaa hyllyssä lukemista.

6. Ernest Hemingway: Kuolema iltapäivällä

Hemingway ei totta vie kuulu lempikirjailijoihin, mutta hän arvosti suuresti härkätaistelua ja tiesi siitä paljon, minkä vuoksi halusin lukea tämän kirjan. Olen puolivälissä. Se on asiantunteva, mutta… No, en ole fani. Hemingwayn, siis. Yritän kuitenkin saada kirjan loppuun.

7. Bo Carpelan: Alkutuuli

Tämän kanssa turhautumisesta olen kirjoittanutkin. Kun postaus kerran nousi vuoden 2017 kymmenen luetuimman joukkoon, ajattelin että no luetaan sitten. Ehkä pääsen jonkun kynnyksen yli ja pääsen yhden lempikirjailijani matkaan mukaan.