Kaikki kirjoittajan la plume artikkelit

Lukurauhasta, lukuviikosta ja how to löytää aikaa lukemiseen

Kirjalla on niin ruma kansi, että peitin sen valkoisella paperilla.

Miten löytää aikaa lukemiselle? Sitä on viime päivinä pohdittu oikein urakalla: on ilmestynyt blogijuttuja ja lehtiartikkeleita, tuimailmeiden kirjallisuuskriitikko on laatinut aiheesta lauantaiesseen amerikkalaisiin esimerkkeihin (how to -kirjallisuuden luvattu maa) tukeutuen ja Suomen Kirjasäätiö on julistanut helmikuun toisen sunnuntain oikein lukurauhan puoliviralliseksi päiväksi, häshtägien ja leikkimielisten lakipykälien kera, tottakai (kielletty-sallittu-kielletty-sallittu… ah, niin suomalaista). Pointti on siis, jotta kirjan lippu liehumaan ja lukemaan siitä.

Koska kirjabloggarit lukevat muulloinkin kuin helmikuun toisena sunnuntaina ja koska omia lukupäiväkirjojaan ovat julkaisseet ainakin sellaiset blogit kuin Ja kaikkea muuta ja Ruotsin puolelta Mrs Karlsson lukee, ja koska ajattelin että mää ja, niin päätinpä näin lukurauhan päivän kunniaksi tehdä pienen takautuvan vilkauksen omaan päättyvään lukuviikkooni. Se olikin epätavallinen viikko siinä mielessä, että olin vatsataudissa, joten luin ja nukuin, nukuin ja luin ja kävin välillä — ulkona kävelemässä.

Aloitetaan.

Alkuviikosta…

…luin loppuun Italo Calvinon mainion pienoisromaanin Ritari joka ei ollut olemassa ja kirjoitin siitä pienen bloggauksenkin. Kirjan nappasin omasta hyllystäni ja luin sen nyt toiseen kertaan – edellisestä lukukerrasta on aikaa, joten osan tapahtumista olin ehtinyt unohtaa kokonaan, mutta loppua kohden tarina kietoutui yhteen ja aloin muistaa nekin, mitkä muistini oli kertaalleen kadottanut. Uudelleenlukeminen kunniaan!

…aloittelin myös e-kirjana Luiz Ruffaton pienoisromaania Lissabonissa muistin sinut, mutta ehkä tämä sairastelu ei oikein e-kirjalukukokemukseen sopinut tai ehkä se oli kirjan pitkät lauseet, jotka eivät e-formaatissa minulle oikein toimi, joten en palannut siihen enää. Kirja sinänsä kummittelee yhä mielessäni (ja sen kansihan on todella houkuttelevan kaunis!), joten toivon tarttuvani siihen jonakin päivänä paperikirjana uudestaan.

Viikon keskivaiheilla…

…ja hetken toipumisen jälkeen uudelleen puolittaiseen makuuasentoon keikahtaneena aloin lukea Jose Saramagon tiiliskiviromaania Kertomus näkevistä, joka kertoo siitä, mitä tapahtuu, jos kansalaiset ryhtyvät yksin tuumin äänestämään tyhjää. Ajatusleikki on minusta niin kiehtova, että tartuin kirjaan vaikka edellisestä lukukerrasta ei ole niin montaa vuotta. Mutta liian vähän se oli, sillä vaikka teksti soljuu aivan todella mainiosti, muistin kaiken liian hyvin, enkä oikein pystynyt siksi keskittymään. Pääsin lopulta vain sivulle 64 ja sovin itseni kanssa, että palaan asiaan vaikka sen jälkeen, kun olen lukenut tarinan ensimmäisen osan eli Kertomus sokeudesta. Harmi, ettei sitä ollut nyt kirjahyllyssäni odottamassa, vain tuo itsenäinen kakkososa.

Viikon loppupuolella…

…siirsin Saramagon syrjään ja nappasin toisen kirjan hyllystäni, joka on aikoinaan jäänyt kesken (noin sivulle 184, kirjanmerkkilappu oli paikoillaan) ei siksi, että kirja ei olisi kiinnostanut, vaan koska halusin katsoa siitä tehdyn elokuvan ensiksi (olin sen kertaalleen katsonut, mutta jostain syystä halusin katsoa sen toiseen kertaan). Kirja on Vladimir Nabokovin Lolita, joka lähtee lentoon heti ensimmäisiltä riveiltään (”Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta:…”). Huvittava sen sijaan oli kirjan moraalisaarnaan vivahtava esipuhe, jonka on kirjoittanut joku amerikkalainen Ph.D ja jota luulin ensin satiiriksi, mutta se taisikin olla ihan tosi vakavissaan kirjoitettu (”’Lolitan’ tulisi saada meidät kaikki – vanhemmat, sosiaalityöntekijät, opettajat – omistautumaan yhä tarkkanäköisemmin, yhä kaukokatseisemmin tehtävällemme: kasvattamaan parempaa sukupolvea turvallisempaan maailmaan.”)

…pikkuisen palasin myös e-kirjaston pariin kun olo oli parempi ja saatoin istuskella läppäri sylissäni sohvan kulmassa ja aloin lukea Olga Tokarczukin yhtä kirjaa, ja täytyy sanoa, että se vaikuttaa sellaiselta kirjallisuudelta josta pidän. Olipa kiva että hänet Nobel-palkittiin, en olisi hänestä varmaan muuten kuullutkaan, ja tokkopa (??) hänen kirjojaan olisi muuten suomennettukaan.

Tällainen oli siis lukurauhan viikkoni helmikuun toisen viikon aikana. Mitä voin sanoa how to -aiheesta eli miten löytää lukuaikaa? Se on helppoa kuin heinänteko:

1. Sairastu. Sängyssä köllötellessä on aikaa lukea, jos silmät pysyvät auki. Sohvalla toipilaana ollessa se on vielä kivempaa.

2. Sulje kännykkä (tämä on minulle helppoa, sillä en ole koskaan ymmärtänyt älypuhelimen päälle muuta kuin tekstiviestiominaisuutensa vuoksi, yritän aina välillä, mutten ikinä innostu, pelkkä pläräysväline, siinä kaikki) ja tietokone. Tai vaihtoehtoisesti: sulje internet tai (e-aineiston kohdalla) sen kaikki muut sivut ja pitäydy päätöksessäsi ja keskity lukemaan.

3. Lue sitä, mitä itse haluat ja mikä kiinnostaa, silloin ei ole ongelma eikä mikään keskittyä, sillä kirja ja sen aihe vievät mennessään.

4. Unohda määrä, keskity laatuun. Sillä, kuinka monta sivua tai kirjaa kappaleena luet, ei ole mitään merkitystä, vain sillä, mikä siitä on sinulle merkityksellistä. Joskus tuhat sivua on turhaa, mutta kymmenen kultaa.

Eipä muuta kuin hyvää lukurauhan päivää niin tälle sunnuntaille kuin kaikille muillekin päiville!

 

Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa

– Minä puhuttelen teitä, paladiini, mitä! – tiukkasi Kaarle Suuri. – Miten te uskallatte olla näyttämättä kasvojanne kuninkaallenne?
Ääni kuului selvänä poskisuojusten takaa. – Koska minä en ole olemassa, sire.

Siitä on jo jokunen vuosi, kun luin Italo Calvinon pienoisromaanin Ritari joka ei ollut olemassa, ja nyt oli uudelleen lukemisen aika. Omasta kirjahyllystä löytyy.

Kirjan nimi kertoo oivallisesti mistä tarinassa on kyse. Calvino johdattaa lukijansa nimittäin Kaarle Suuren ja ritaritarinoiden aikaan, joskin riisuu ne kaikesta ylevyydestä. Sota on järjetöntä touhua ja ritarit rellestäjiä, paitsi se ideaali ritari, joka ei ole olemassa. On vain täydellisen valkoinen haarniska, joka kumisee tyhjyyttä mutta toimii tahdonvoiman ja jalon aatteen voimalla. Ärsyttävä tämä ritari Agilulf on kuin mikä, sillä hän on täydellinen, ei nuku eikä syö, mutta on pilkun tarkka siitä, miten asiat hoidetaan ja totuudenmukaisesti kerrotaan. Aseenkantajaksi ritarille joka ei ole olemassa sopii mies joka on, mutta ei tiedä olevansa, Gurdulu tai miksi häntä missäkin sanotaan. Ja mukaan sitten muita henkilöitä niin, että luulisi hetken lukevansa pitempääkin tarinaa. Mutta ei, juuri tämän pituisena, 127-sivuisena, tarina pysyy kasassa, yhtään pitempään tätä kieputusta ei itse asiassa jaksaisikaan.

Niin, lyhyydestään huolimatta tarina on niin monipolvinen ja satiiria ja parodiaa lentää niin moniin suuntiin (oman osansa saavat myös itsensä muiden yläpuolelle nostaneet hengenmiehet ja heidän seurueensa, jotka hihhuloivat Graalin maljoja metsissä etsimässä ja ryöstävät ja rellestävät lähikylissä, jos veroja ei makseta ajallaan, mistä päästään ideaaliin yhteiskuntajärjestelmään jossa kukaan ei ole toisensa yläpuolella – Calvinohan oli ainakin jonkin aikaa kommunisti – mikä tarinassa kuulostaa loogiselta tulemalta, harmi vain ettei se todellisuudessa toimi, ihminen kun on ihminen, ahne ja saita ja laiska ja kierokin lisäksi), etten loppujen lopuksi lähde sitä sen enempää analysoimaan.

Kirjan on kääntänyt Pentti Saarikoski, joten kielellisestikin se on todella mainio.

Agilulf raahasi ruumista ja ajatteli: ”Kuollut, sinulla on mitä minulla ei koskaan ole ollut eikä tule olemaan: tämä ruumis. Tai oikeastaan: sinulla ei ole tätä ruumista, sinä olet tämä ruumis, tämä mitä minä joskus, synkkinä hetkinäni, kadehdin ihmisiltä jotka ovat olemassa. Kaunis aarre!  Minä voisin hyvin pitää itseäni etuoikeutettuna, kun minä voin tulla toimeen ilman sitä ja silti tehdä mitä vain. Niin, tietenkin, kaiken sen mikä minusta tuntuu tekemisen arvoiselta; ja monta kertaa minä pystyn tekemään sen paremmin kuin ne jotka ovat olemassa, ilman heidän tavanmukaista kömpelyyttään, epätäsmällisyyttään, hajamielisyyttään, hajuaan. Totta on, että olemassa oleva ihminen lisää aina jotakin siihen mitä tekee, jonkin juuri hänelle ominaisen piirteen, ja siihen minä en kykene. Mutta jos salaisuus on tässä, tässä sisälmyssäkissä – ei kiitos, minä en kaipaa.

Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa
italiankielinen alkuteos Il cavaliere inesistente, 1959
suomeksi kääntänyt Pentti Saarikoski
Tammi, 1959 (tämä toinen painos 2004)
127 sivua
omasta kirjahyllystä

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva (klassikkohaaste 10)

Saisinpa aina pysyä nuorena ja taulu vanhenisi! Siitä… siitä antaisin mitä hyvänsä! Koko maailmassa ei ole hintaa, jota en siitä maksaisi! Antaisin vaikka sieluni!

Ostin joskus vuosikymmen sitten matkalukemiseksi Oscar Wilden klassikkoteoksen Dorian Grayn muotokuva, mutten kuitenkaan lopulta tarttunut siihen. Totta puhuen, en ole koskaan tuntenut minkäänlaista vetoa Wildeen henkilönä enkä liioin tähän kirjaan, ja lukuyritykseni ovat tyssänneet alkuunsa. Ajattelinpahan vain tuolloin, että tulisi tämäkin aukko kirjallisessa yleissivistyksessä täytettyä (ja onhan tuo kansi kieltämättä aika komea).

Tämän vuoden alussa kävin taas kerran läpi matkakirjahyllyni valikoimaa ja nappasin Dorian Grayn käteeni. Nyt, tai ei koskaan. Sitä paitsi tammikuun lopulla päättyisi klassikkohaaste, se saisi toimia sparraajanani.

Dorian Grayn muotokuva ei missään tapauksessa ole huono kirja. Se on hyvin kirjoitettu, tarinan kaari pysyy kasassa (joskin loppu on harmillisen ennalta arvattava) ja Wilde kätkee oivallisia piikkejä ja aikalaiskrititiikkiä tekstin sisään ja henkilöhahmojen dialogeihin. Viktoriaanisen ajan brittejä Dorian Gray taisi järkyttää melko suorilla viittauksillaan päähenkilöiden homoseksuaalisiin taipumuksiin, (turhankin) suoraan toimintaan tottuneelle nykylukijalle ne ovat oikeastaan aika herkullisella tavalla peitelty. Niin, kyllä lukija osaa lukea, vaikkei kaikkea näytettäisi ja kerrottaisikaan.

Wilden sanotaan saaneen vaikutteita aikansa ranskalaisesta kirjallisuudesta, mutta kyllähän tästä kaikki ranskalainen kepeys ja humoristisuus puuttuu täysin. Sävy on pikemminkin kylmä ja tuo mieleen teatterin, ja mielikuvaa vain vahvistaa se seikka, että Dorian Gray on Wilden ainoa romaani, muuten hän vaikutti pikemminkin teatterikirjailijana. Omakohtaisuutta teokseen tulee itse Dorian Grayn hahmon myötä, joka muistuttaa kovasti Wilden rakastettua, kauniskasvoista ja pilalle hemmoteltua Lord Alfred Douglasia, johon hän käsittääkseni tutustui vasta Dorian Grayn jälkeen. Mutta sinänsä tarinahan on melkein kuin ennuste!

Niin, se tarina. Se kertoo yläluokkaisesta brittiyhteisöstä, jossa taidemaalari ihastuu kuvankauniiseen Dorian Grayhin ja maalaa tästä upean muotokuvan, jonka edessä Dorian tajuaa oman kauneutensa, jonka hän ei halua koskaan katoavan – muuttukoon muotokuva, pysyköön hän itse ikuisesti nuorena ja kauniina! Ääneen lausutut sanat toteutuvat pelottavalla tavalla, ja Dorianin julmuuden, irstailujen ja pahuuden jättämät jäljet piirtyvät muotokuvaan, jonka hän piilottaa visusti muilta. No, jo tässä vaiheessa jokainen arvaa, miten siinä sitten käy.

Vaan tulipa vihdoin luettua. Voin hyvillä mielin sujauttaa kirjan takaisin hyllyyn, ja luullakseni se saa siellä myös pysyä, ties vaikka jonakin päivänä tarttuisin siihen uudestaan. Sillä ne tekstin sisään ujutetut toteamukset olivat oikeasti aika kiehtovia…

– Entä jos muutun rumaksi, vanhaksi ja ryppyiseksi? Miten minun silloin käy?

– Silloin, rakas Dorian, lordi Henry vastasi ja nousi seisomaan lähteäkseen, – silloin sinun täytyy taistella saavuttaaksesi voittoja. Nyt ne kannetaan valmiina jalkojesi juureen. Ei, sinun täytyy säilyttää ulkomuotosi. Elämme aikakaudella, joka lukee liikaa ollakseen viisas ja ajattelee liikaa ollakseen kaunis. Meillä ei ole varaa menettää sinua. Nyt sinun täytyy pukeutua ja ajaa kerhoon. Olemme myöhässä.

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
alkuperäinen englanninkielinen teos The Picture of Dorian Gray, 1891
suomentanut Kai Kaila
WSOY 1963, 7. painos 2007
omasta hyllystä

Märta Tikkanen: Pakko yrittää kir-

Åsa rakas, olipa hyvä että kirjoitit. Olin vähällä nääntyä hengenravinnon puutteeseen (sinä puutuit), ja ihmettelin, mikä viimeisimmässä kirjeessäni oli saanut sinut pitämään mykkäkoulua, mietin olitko sairastunut, matkustanut etelään tai vaipunut kesämasennukseen – vaihtoehtoja oli lukemattomasti ja ne olivat kaikki yhtä vastenmielisiä.

Luin eilen loppuun Märta Tikkasen kirjeet Åsa Mobergille ja Birgitta Stenbergille. Minulle oli jo muodostunut pieni pakkomielle kirjeiden suhteen, en olisi millään malttanut lopettaa, vaikka oli muutakin tekemistä: yksi kirje vielä, vielä tämä, ja ehtiihän vielä tuonkin… Sillä minä todella pidin Märtan tavasta kirjoittaa Ruotsissa asuville kirjailijaystävilleen, jotka toimivat hänen varaventtiileinään ja joille hän saattoi purkaa sydäntään, oli kyse sitten perheestä, kirjoittamisesta, kritiikeistä tai ankkalammen pienistä kulttuuripiireistä, joissa jokainen tuntee jokaisen ja palkinnot ja professuurit jaetaan tuttujen kesken.

Märtan ystävyys näihin kahteen ruotsalaisnaiseen alkaa 1970-luvulla, jolloin Märta on nelikymppinen työssä käyvä ja uransa alussa oleva kirjailija, neljän lapsen äiti ja hurmaavan mutta itsekeskeisen ja alkoholisoituneen taiteilija-kirjailijan vaimo. Näistä lähtökohdista ponnistaa myös hänen feminisminsä, jolle 70-luvun kangistuneet kuviot antavat vain lisäpotkua. Minua henkilökohtaisesti ei tämä feminismi niin kauheasti kiinnostanut, mutta ajankuvana se toki on mielenkiintoista. Samoin kuin tekniikan muuttuminen kirjeiden kirjoitusalustana: ensin aloitetaan kirjoituskoneilla kirjoitetuilla paperikirjeillä, siirrytään faksiin, sitten sähköpostiin, minkä lisäksi postikortitkin kulkevat maasta toiseen tai pikemminkin maista toisiin, sillä kaikki kolme kiertävät maailmalla erilaisissa kirjallisuustapahtumissa ja viestittelevät myös matkan päältä.

B! Olen hankkinut faksin! Saa nähdä saanko tämän onnistumaan!

Kirja on saanut alaotsikokseen Elämä kirjeissä, ja näin todellakin tapahtuu. Ystävyys kolmen naisen kesken ei katkea, vaan kirjeet muodostavat hienon kaaren neljänkymmenen vuoden ajalta. Alkuun minua hiukan häiritsi, että kyseessä ei itse asiassa ole kirjeenvaihto, mukaan on otettu vain Märtan kirjeet, mutta mitä pidemmälle luin, sitä loogisemmalta valinta tuntui – onhan kirjalla pituutta muhkeat 443 sivua, millainen nivaska siitä olisi tullut kahden muun naisen kirjeiden kanssa! Ja ovathan Å ja B ovat kuitenkin meille suomalaislukijoille tuntemattomia, vaikka Märtan kirjeiden myötä myös heidän elämänvaiheensa ja ajatuksensa tulevat jokseenkin tutuiksi. Sitä elää myös heidän myötään, vaikka heidän kuvansa hämäräksi jääkin.

Kirjeet myötäilevät tietenkin Märtan omaa elämää, ensin Henrikin ja hänen alkoholisminsa rinnalla, sitten perheen tukirankana, kun samaa vaivaa löytyy toisesta pojasta, eikä muillakaan mene aina kuin Strömsössä. Onneksi Märta voi kuitenkin purkaa mieltään kirjoittamalla: hänellä on huumorinsa, älynsä ja terävä kielensä, sekä läheiset Suomessa ja rauhoittumispaikka Barösundissa. Kirjeistä piirtyy myös kuva rakastavasta ja paikoin hiukan ylihuolehtivasta äidistä ja mummista, sekä puolisosta; sillä vaikka hän miestään monissa kohdin parjaakin, myös puolustaa tätä vääriltä syytöksiltä. Vanhoilla päivillään hän kirjoittaa kuuluisasta miehestään itse asiassa hyvin kauniisti, katsellessaan elettyä elämää taaksepäin: ”[…] muistan liiankin hyvin, miten Henrik tuli luokseni ja me vain seisoimme kynnysmatolla ties kuinka pitkään. Pystyn melkein haistamaan hänen ihonsa ja hänen nahkatakkinsa tuoksun. Pakahduttava tunne. Kaikkeen sitä ryhtyykin.

Joo’o. Oli hieno matka. Ja kyllä näihin kirjeisiin jatkossakin mielellään palaisi, mutta sitä ennen on ryhdyttävä lukemaan niitä kirjoja, jotka Märta ja Henrik ovat molemmat kirjoittaneet. Vuosisadan rakkaustarinan kuuntelin viime vuonna Märtan itsensä lukemana, Miestä ei voi raiskata on listalla seuraavaksi, ja Punahilkkaan haluan myös tarttua, siitä kirjassa puhutaan paljon. Täytyy sanoa vielä, että vaikka Märta henkilönä minua onkin kiehtonut, hänen kirjoihinsa en ole aiemmin tarttunut. Miksikö? Ehkä siksi, että niiden nimet eivät ole kovin houkuttelevia. Näillä seikoilla on yllättävän paljon merkitystä.

Märta Tikkanen: Pakko yrittää kirj- Elämä kirjeissä.
alkuperäinen ruotsinkielinen teos Måste försöka skri-
suomentanut Outi Menna
S&S, 2019
443 s.
luettu kirjaston e-kirjana

Macron ja Marie-Antoinette eli satunnaisia huomioita tammikuulta

Olihan se vaikuttavaa, televisioruudunkin välityksellä. Pariisin oopperan orkesteri ja kuoro esittivät Palais Garnierin portailla marseljeesin vastalauseena presidentti Macronin eläkereformille. Aux armes, citoyens! Formez vos bataillos ! Marchons, marchons… he lauloivat, voimalla, tunteella, taidolla ja omanarvontunnolla: tarttukaa aseisiin, kansalaiset, muodostakaa pataljoonanne, marssikaamme, marssikaamme… Ranskan kansallislaulun juuret ovat vuoden 1789 vallankumouksessa ja sen sanat ovat veriset.

(Twitteristä löytyy pätkiä ilmaiskonserista, esimerkiksi tästä Franceinfon jutusta)

Kaksikymmenluku on alkanut Ranskassa kuohuen. Toki se kaikki on vain jatkoa edellisvuoden tapahtumille, mutta mitään merkkejä laantumisesta ei näy. Pikemminkin päinvastoin, jos viikonlopun tapahtumista voi mitään johtopäätöksiä vetää. Perjantaina presidentti Macron joutui pakenemaan teatterista takaoven kautta, kun somen kautta oli levinnyt tieto hänen paikalla olostaan. Vihaisia ihmisiä kerääntyi teatterin ulkopuolelle vaatien Macronin eroa, ja nuorimies, joka päivitti somekanavalleen videokuvaa teatterissa istuvasta presidentistä, pidätettiin. Lauantaiaamuna kerrottiin Macronin suosiman pariisilaisravintolan kärsineen vahinkoja tuhopoltossa, iltapäivällä jatkuivat keltaliivien mielenosoitukset Pariisin keskustassa.

Katselin puolella silmällä keltaliivien paluuta Pariisin kaduille BMF TV -kanavalta. Media tietenkin hekumoi kuvilla, joissa ovat vastakkain mellakkapoliisit ja reppuselkäiset, naamioituneet huligaanit, on savua, tulenlieskoja ja katolleen käännettyjä autoja, mutta minua kiinnostavat enemmän ne rauhanomaiset mielenosoittajat. Eläkeläiset. Opiskelijat. Rautatieläiset. Opettajat. Juristit virkakauhtanoissaan. Tavalliset ihmiset, tädit ja sedät, jotka ovat vetäneet ylleen kaikissa autoissa pakollisena varusteena olevat keltaiset liivit. Eivät he kiviä heittele, eivät tuikkaa tuleen yhtää autoa eivätkä riko ikkunoita, mutta mielipiteensä he kyllä haluavat ilmaista. Ja, luulen, että he haluaisivat Macronin astuvan esiin, tulevan kansansa keskelle puhumaan. Nyt hän pysyy piilossa, sirkuttaa Twitteriin, esiintyy omiensa joukossa ja tv-kameran välityksellä, ja väsyneen ja kyllästyneen näköinen pääministeri saa vastailla presidentin puolesta median kysymyksiin.

Muutamaa päivää aiemmin olin katsonut televisiosta dokumenttisarjan Secrets d’Histoiren osan, joka kertoi vallankumouksen melskeissä päänsä menettäneen Marie-Antoinetten suosikeista. Oli lähetysajankohta sattumaa tai ei, mutta kovin samankaltaiselta tuntuu tilanne silloin ja nyt. Hovinsa ympäröimä nuori kuningatar ei ollut kiinnostunut kansan huolista,  pikemminkin kansan olemassaolo tuntui tyystin puuttuvan hänen maailmastaan. Hän keskittyi läheisiinsä ja ystäviinsä, muotihullutuksiin ja omiin pikku teatteriesityksiinsä ja eli omassa kuninkaallisessa kuplassaan, jossa riitti rahaa yllinkyllin käytettäväksi omaan itseen ja läheisiin, hulppeisiin juhliin ja pikku oikkuihin, kuten Versailles’n palatsin alueelle rakennettuun maalaisidylliin, missä saattoi leikkiä maatalontyttöä ja helliä söpöjä pikku karitsoita palkollisten tehdessä tietenkin työt. Mitä sitten kävi, siitä kertoo historia.

Kun nyt katselin teatterin kolmannella rivillä istuvan Macronin pellavaista takaraivoa someen levinneeltä videolta ja sen jälkeen raivoavaa kansaa teatterin ulkopuolella, en voinut olla ajattelematta, että ne raivoajat ovat Macronin omaa ikäluokkaa. Kolmi-nelikymppisiä miehiä ja naisia, jotka kokevat, ettei heillä ole tulevaisuutta: ei varmuutta töistä, ei varmuutta vanhuudesta, ei varmuutta sairaanhoidosta, ei varmuutta lasten hoidosta ja koulusta, koulutuksesta nyt puhumattakaan. Ja toisaalta Macronin vanhempien ikäisiä ihmisiä, jotka kokevat että tämä kultalusikka suussa syntynyt pojannulikka on vienyt heiltä omanarvontunnon. Tokihan ranskalaiset ovat aina tyytymättömiä, näin sanotaan, mutta näin voimakasta vastustusta ei nähty edes inhotun Sarkozyn eikä pettymyksen tuottaneen Hollanden kohdalla. Eikä heille annettu kuninkaan liikanimeä.

Avasin sitten kotimaan uutissivut ja totesin, että ai niin, eihän nämä uutiskynnystä ylitä, toisin kuin amerikkalaislasten kouluruokailu (päivän Trump-uutisannos) ja brittimonarkian kohut. Onhan se ymmärrettävää. Se, mikä ei meitä kosketa, on turvallista. Tavallisen ihmisen yhteiskunnalliset ongelmat sen sijaan ovat aikalailla samanlaisia kaikkialla, ja kuka nyt levottomuuksia haluaisi lietsoa?

Kuukauden kieli 2019 – yhteenveto

Kuukauden kieli -haasteen kakkososa päättyi vuoden 2019 lopussa, ja nyt on aika tehdä loppukooste.

Idea oli siis sama kuin edellisvuotena, eli jokaiselle kuulle oli valittu tietty teemakieli, jolla alunperin kirjoitettua kirjallisuutta oli tarkoitus lukea. Tai ainakin pohtia, ja lukea sitten jonakin toisena ajankohtana, jos ei teemakuun aikana ehtinyt.

Tällä kertaa luimme (tai ainakin aioimme lukea) kirjallisuutta, jotka oli kirjoitettu alunperin koreaksi, norjaksi, islanniksi, unkariksi, albaniaksi, hollanniksi, kiinaksi, viroksi, hepreaksi, tanskaksi, tšekiksi ja kreikaksi. Sekoitus siis vaikeita tärppejä ja helpompia, mutta kaikista niistä löytyy myös suomennettuja teoksia.

Matkaan lähtivät seuraavat blogit (linkki kunkin omaan koostepostaukseen):

Jos oma blogisi uupuu listalta, laitathan viestin kommenttiboksiin, niin lisään sen.

Kiitokset kaikille ostallistujille sekä lukijoille, matka on ollut mielenkiintoinen, avannut silmiä ja tuonut esiin sellaista kirjallisuutta, jota ainakaan minä en tiennyt olevan olemassakaan. Ja vaikka osallistujakaarti ei niin valtava ollutkaan, on näin haaste-emäntänä ollut ilo huomata, että aihe on kiinnostanut ja näitä juttuja ahkerasti luettu. Eläköön moniääninen kirjallisuus!

Tässä vielä linkki edellisvuoden loppukoosteeseen.

Elokuvahaaste 2019 – lopputulos 41+/50

Viime vuonna Helmet-elokuvahaastetta mainostettiin hienolla elokuvalla Cinema Paradiso, tänä vuonna sen tilalla on se kömpelö oranssi Helmet-hahmo…

Innostuin viime vuonna tekemään Helmet-elokuvahaasteen samaan tapaan kuin lukuhaasteen eli sovittelemalla katsomani leffat sopiviin haastekohtiin. Osaan ei siis tullut mitään, kun taas loppuvaiheessa jotkut kohdat saivat kaksi merkintää. Koska en edennyt lista edellä, jäi (yllätyksekseni!) esimerkiksi kohta 35. Ranskan uuden aallon elokuva täyttämättä, vaikka siihen olisi ollut kyllä omassa dvd-valikoimassani ihan tarpeeksi katsottavaa, kuten Truffaut’a, samoin kuin kohta 46. 1980-luvulla tehty komedia, johon olisi voinut hyvin tulla Woody Allenin tuotantoa. No, myöhemmin sitten.

Kaikkiaan katsoin 42 elokuvaa (ml. pari dokkaria) sekä sikermän lyhytelokuvia, joista listaan merkitsin kaksi. Katsoin elokuvia teatterissa, dvd:ltä, televisiosta, netissä, elokuvatapahtumissa, isolta kankaalta ja pieniltä näytöiltä. Vanhin oli vuodelta 1939 (Marcel Carnén Le Jour se lève), uusimmat tasan 80 vuotta myöhemmin eli 2019. Eniten katsoin yhteistuotantoja (8), minkä jälkeen tulivat Yhdysvallat, Ranska ja Japani kukin 7:llä elokuvalla. Kreikkalaisia ja suomalaisia katsoin kumpaisiakin 3, tanskalaisia 2 ja puolalaisia, eteläkorealaisia, kiinalaisia, saksalaisia, meksikolaisia ja espanjalaisia kutakin yhden.

Joukkoon mahtui monta erinomaista elokuvaa, joitakin keskinkertaisia ja muutama huono. Osan olin nähnyt yhden tai useamman kerran aiemmin, suurimman osan ensimmäistä kertaa.

Tässä katsotut elokuvat haastekohtiin sijoiteltuina, olkaapa hyvät:

1. Elokuva pohjaa klassikkoromaaniinClaude Berri: Manon des sources. Suomeksi Rakkauden lähde; perustuu Marcel Pagnolin kaksiosaiseen romaaniin L’Eau des collines, menköön klassikosta! Ihan mielenkiintoinen elokuva, vaikkei mikään mestariteos. Mutta silti… ne maisemat, se musiikki… ja onhan se tarina oikeastaan aika kaunis kaikessa surullisuudessaan. Elokuvan edellisen osan, Jean de Florette eli suomeksi Katkeruuden lähde katsoin edellisenä vuotena.

2. Elokuvassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettäTheó Angelópoulos: Le pas suspendu de la cigogne. Elokuvassa etsitään kadonnutta poliitikkoa ja aviopuolisoa. Hienovireinen ja ajatuksia herättävä elokuva.

3. Sellainen elokuva, jollaista et yleensä katsoNils Tavernier: L’Incroyable Histoire du facteur Cheval. Nk. biopicit eli elämäkertaelokuvat ovat nykyisiä rahavirtojen kalasteluelokuvia, niin tämä posteljooni Chevalistakin kertova elokuva. Hyvä aihe, keskinkertainen toteutus. Mutta se Ankgor Watista inspiraation saanut monumentti on komea. (Tähän kohtaan menee myös Oliver Stonen Money Never Sleeps, jonka olin unohtanut… Huono jatko-osa Wall Streetille. Ei Oliver Stonekaan aina onnistu…)

4. Ohjaajan ainoa elokuva

5. Elokuva on ollut Jussi-ehdokkaanaMarkku Pölönen: Onnen maa. Pölösen esikoisohjaus, johon ihastuin täysin! Tämä on elokuvaa, todella mainio, jopa avantgardistinen toteutus ja hienot näyttelijätyöt!

6. Dokumenttielokuva – Laurent Bouzereau: Roman Polanski – A Film Memoir. Haastatteludokkari, joka toteutettiin sen jälkeen, kun amerikkalaiset olivat taas yrittäneet saada Polanskin telkien taakse mutta joutuneet nuolemaan näppejään. Polanskia itseäänkin kannattaisi kuunnella, ei vain mediaa.

7. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat paikkaan, jossa olet käynytStanley Kubrick: Full Metal Jacket; Roman Polanski: J’Accuse. Kubrickin elokuva sijoittuu Vietnamiin, Polanskin Ranskaan. Molemmissa olen käynyt ja matkustanut.

8. Elokuva, jonka katsominen kuuluu mielestäsi yleissivistykseenKenji Mizoguchi: Ugetsu – kalpean kuun tarinoita; Roman Polanski: Pianisti. Yksi parhaista kohdista koko haasteessa, yleissivistystä viihteen sijaan. Tähän oli helppo sijoittaa Mizoguchi ja Polanski ja kaksi komeaa, mieleenpainuvaa elokuvaa.

9. Yli 50-vuotiaan suosittelema elokuvaRoman Polanski: The Ghost Writer. Hey, what did you expect? Vakavasti ottaen, The Ghost Writer menisi kyllä edelliseenkin kohtaan. Ehdottomasti yksi mielenkiintoisimpia poliittisia trillereitä viime aikoina. Samaan sarjaan menee Polanskin uusin, J’Accuse.

10. Rodullistetun ohjaajan elokuvaAli Abbasi: Gräns. Rodullistettu-termiä en mielellään käyttäisi, mutta hyvä on, tiedämme kaikki, millaisia lisämääreitä nykyään annetaan ihmisille, joiden sukunimi viittaa arabitaustaan. Ja toisaalta miten Ali Abbasi tällä elokuvallaan näyttää, kuinka väärässä nämä lisämääreet ovat. Ruotsiin sijoittuva omalaatuinen kertomus, joka panee miettimään ihmisyyttä ja sen ilmenemismuotoja. Itse asiassa lukisin kertomuksen mieluummin novellina, johon se pohjautuu. Leffaa tuskin katson toista kertaa, mutta jätti se silti muistijäljen mieleen.

11. Elokuva käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassaShōhei Imamura: La femme insecte. Luojan kiitos Shōhei Imamura teki elokuvansa ennen nykyistä uusmoralismin aikakautta… Itse asiassa elokuva on hyvin feministinen, tosin en tiedä miten neofeministit sen näkisivät. Imamura on naisen puolella, mutta sukeltaa ihmismielen likaiseen ja eläimelliseen puoleen näyttäen sen suoraan ja häpeilemättä. Oppiiko ihminen virheistään vai toistaako hän samaa aina, aina, aina… se on tämän elokuvan pääkysymys.

12. Elokuva liittyy TanskaanGustav Möller: The Guilty. Liki teatterimaisen rajattu elokuva, jossa katsoja-kuulija tekee omat johtopäätöksensä. Mielenkiintoinen ja mieleenpainuva. Uutta tanskalaista.

13. Kotimainen lasten- tai nuortenelokuva

14. Elokuvan käsikirjoittajan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi Marcel Carné: Varjojen yö. Käsikirjoittaja Jacques Prévert, p kuten la plume. Mutta miten hieno onkaan elokuva, jonka on kirjoittanut Prévert, ohjannut Carné ja jonka pääroolissa ovat Jean Gabin ja Arletty. Aikana, jolloin runous ja kaunis elokuvaus yhdistyivät ja elokuvalla oli sanottavaakin…

15. Elokuvassa käsitellään jotain tabuaHal Ashby: Tervetuloa, Mr Chance! Tabu tulee esiin elokuvan loppuvaiheessa. Suosittelen katsomaan, ovat ne osanneet ennen Amerikassakin mielenkiintoisia ja ei-kaupallisia elokuvia tehdä. Näitä lisää, kiitos!

16. Elokuvassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamaillaTheo Angelopoulos: Usvainen maisema. Onko tämä maailma todellinen vai epätodellinen? varjoa vai valoa? onko olemassa isää, jota etsiä, maata, josta puhutaan?

Landscape in the Mist from monoursblanc on Vimeo.

17. Elokuvassa on kaksosetJoonas Berghäll: Miesten vuoro. Yksi miehistä puhuu kaksosistaan, joista toinen kuolee. Totta puhuen en pitänyt koko elokuvasta, en voi ymmärtää, miksi tämä on palkittu tai edes, miksi se on tehty. Eivät nämä mitään oikeita keskusteluja olleet, vaan ohjattuja yksinpuheluita tai pikemminkin vuodatuksia, joilla ei ollut saunan kanssa mitään tekemistä. Vain loppukohtaus, kuorolaulu, oli hieno. Valtava pettymys elokuvana.

18. Aasialaisen ohjaajan elokuvaNoh Dong-seok: Golden slumber. Elokuvana tämä ei ollut mitenkään erityisen hyvä, teemaltaan kylläkin. Se kertoo siitä, miten nykymaailmassa kuka tahansa satunnainen ihminen voidaan lavastaa terroristiksi ja miten se tapahtuu. Miten valtavan helposti se tapahtuu. (Elokuva on kuvallisesti niin epämielenkiintoinen ja hollywoodmainen, etten viitsi traileria tähän laittaa, se löytyy kuitenkin täältä.)

19. Et pidä elokuvan suomenkielisestä nimestäMarcel Carné: Synnin jälkeen. Elokuvan ranskankielinen nimi on Thérèse Raquin; eihän suomenkielinen nimi ei varsinaisesti huono ole, kaukana vaan kaukana alkuperäisestä, tosin ymmärrettävistä lausunnallisista syistä. Vaan voisi ne elokuvien nimet edelleen kohdemaan kielelle kääntää eikä käyttää muka-internationaalia englantia!

20. Elokuva käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuriaWerner Herzog: Aguirre – Jumalan viha. Sijoittuu 1560-luvun Peruun. Hyvä nähdä elokuvallisen yleissivistyksen vuoksi, mutta en minä tätä toista kertaa jaksaisi katsoa. Klaus Kinskin rooli oli joka tapauksessa mielenkiintoinen.

21. Tunnetun näyttelijän ohjaama elokuvaWoody Allen: A Rainy Day in New York. Woody Allenin uusin. Elokuvan satiirin kohteena on amerikkalainen nyky-yhteiskunta, sen sairas suhde mediaan, julkkiksiin, rahaan, seksiin ja elokuvamaailman kulisseissa tapahtuvaan molemminpuoliseen mies-naishyväksikäyttöön – ja mitä kävi? media ja elokuvamaailman kulissit iskivät heti takaisin, mikä vain todistaa sen, että Allen tietää mistä puhuu.

22. Mustavalkoinen elokuvaPawel Pawlikovski: Cold war. Mustavalkoinen toteutus toimii hienosti Pawel Pawlikowskin elokuvassa, jonka katsoisi mieluusti toisenkin kerran. Etenkin kuvauksellisesti  hieno.

23. Sokkona hyllystä valittu elokuvaJimmy Leipold: Propaganda. The manufacture of consent. Dokumenttielokuva siitä, miten meidän mieliimme vaikutetaan mm. mainonnalla, uutisilla, tv:llä ja elokuvilla, ja miten pr (public relations) on vain uusi nimi propagandalle. Yhdysvaltoihin pr-propagandan toi tunnetun psykologin eli Freudin sukulaismies Edward Bernays. Tämä dokumenttielokuva pitäisi olla koulussa pakollisena katsottavana, jotta nuoretkin ymmärtäisivät, miten heihin (meihin kaikkiin) vaikutetaan.

24. Elokuvassa on koira – Matteo Garrone: Dogman. Koirasalonkia pitävä nyhverö mies joutuu isomman kiusaamaksi ja sitä kautta hankaluuksiin. Raaka ja silti hieno elokuva, joka tuo mieleen italialaisen neorealismin sijoitettuna nykymaailmaan.

25. Elokuvassa ollaan yksin Michihito Fujii: The Journalist. Teemaltaan harvinaislaatuinen eli tositapahtumiin perustuva poliittinen trilleri Japanista. Elokuvana ei erityisen mieleenpainuva, aiheeltaan kyllä: se kertoo nimittäin siitä, miten mediaa ohjaillaan ylhäältä käsin eli korkeilta poliittisilta palleilta.  Aiheen arkaluontoisuudesta puolestaan kertoo se, että yksikään japanilainen naisnäyttelijä ei uskaltautunut pääosan journalistiksi, joten roolin tekee (ei tosin kovin hyvin) korealainen näyttelijätär. Parhaiten mieleen jää kohtaus, joka kuvaa hallituksen palkkaamia nettitrolleja: niitä on todellakin kaikilla, ei vain venäläisillä, ja ne ovat kärppänä paikalla, kun tarvis on (tämänhän toki huomaa kotifoorumeilla esim. Fukushima- tai Nato-uutisoinnin kohdalla, ne tietynlaiset kommentoijat ovat paikalla sekunnissa). Niin, elokuvassa tosiaan ollaan myös yksin: vaimo jää yksin kun mies ryhtyy kaikessa hiljaisuudessa pilliinviheltäjäksi eli tietovuotajaksi.

26. Usean ohjaajan episodielokuva

27. Riippumattomana tuotantona tehty indie-elokuva Shin’ichirō Ueda: One Cut of the Dead (Kamera o tomeru na!). Enpä muista nauraneeni aikoihin näin makeasti, vaikka zombiet eivät edustakaan lempilajiani! Pienen budjetin elokuva, todella mainio.

28. Jossain päin maailmaa kielletty elokuva – Costa-Gavras: Z – hän elää! Poliittinen trilleri, joka kiellettiin alunperin kotimaassaan Kreikassa.

29. Lyhytelokuva Gabriel Razmadze: Le Mûrier Noir (Black mulberry; Shavi Tuta); Rocco Labbé: Portraits de maîtresses. Näistä kahdesta itse asiassa tuo ensimmäinen, makedonialaiselokuva jäi paremmin mieleen, vaikka toteutukseltaan ranskalainen oli tyylikkäämpi ja napakampi.

30. Kirjaston henkilökunnan suosittelema elokuvaFrancis Ford Coppola: Kummisetä (The Godfather). Eiköhän Kummisedät suositushyllystä löydy? Coppolan Kummisedät kertovat hyvin suoraan ja koruttomasti Yhdysvalloista. Kolmososa ei yllä ykkösen ja kakkosen tasolle, mutta kertoo, mihin amerikkalainen poliittinen eliitti tähtää.

31. MykkäelokuvaMichel Hazanavicius: The Artist. Paluu mustavalkoiseen ja mykkään ilmaisuun! Ja hyvin näyttää, että se toimii edelleen. Ei ehkä maailman filosofisin elokuva, mutta jätti silti positiivisen muistijäljen.

32. 1950-luvun Hollywood-elokuva

33. Supersankarielokuva

34. Yli kolme tuntia kestävä elokuva Akira Kurosawa: Seitsemän samuraita. Eivätkä ne yli kolme tuntia tunnu edes pitkiltä…

35. Ranskan uuden aallon elokuva

36. Elokuvan julisteessa tai julkaisun kannessa on yli viisi henkilöäFeng Xiaogang: Youth (Fānghuá). Kahdeksan henkilöä, itse asiassa. Teknisesti taitava elokuva, joka kuvaa nuorten ihmisten elämää kulttuurivallankumouksen aikana Kiinan armeijan leivissä.

37. Elokuva, joka on voittanut Oscar-palkinnon parhaasta elokuvasta – George Roy Hill: Puhallus. Jos viihteestä puhutaan, niin tällaista se saa mielellään olla! Hienot näyttelijäsuoritukset, hieno tarina, hieno musiikki. On kyllä Oscarinsa ansainnut, ehdottomasti.

38. Elokuva, jonka IMDb-arvosana on alle 5

39. Kriitikoiden kehuma kauhuelokuvaStanley Kubrick: A Clockwork Orange. Tämän lähemmäs kauhuelokuvaa en tällä kertaa päässyt. Kauhua on sen tarkkanäköisyys tulevaisuuden suhteen. Kaikki se, mitä Kubrick kuvaa, on nyt todellisuutta: auktoriteettien katoaminen (koulussa ja kotona), silmitön väkivalta, seksin ylikorostuminen, aivottomat väkivaltarikolliset poliisiunivormussa… Ei ole mukavaa katseltavaa, ei, mutta miten komean elokuvan Kubrick siitä onkaan luonut. Beethovenin 9. sinfoniaa ei voi tämän elokuvan jälkeen enää kuunnella toisin. Mutta kyllä minä nautin myös tästä englannista.

40. Cannesin elokuvajuhlilla palkittu elokuvaPedro Almodóvar: Kärsimys ja kunnia. Eihän tätä olisi voinut olla palkitsematta! Uskomattoman hieno elokuva, joka kertoo Almodóvarin oman elämäntarinan (ainakin osittain). Olen fani.

41. Elokuvassa tutkitaan yliluonnollisia ilmiöitäLuís Buñuel: La vie criminelle d’Archibald de la Cruz (Ensayo de un crimen). Fani olen myös Buñuelin: tässä elokuvassa päähenkilö pystyy tappamaan pelkällä ajatuksen voimalla. Surrealismia parhaimmillaan.

42. Fantasiamaailmaan sijoittuva elokuva Koji Fukada: A Girl Missing. Fantasiamaailmana mielen tuottamaa fantasiaa. Ei kovin hyvä elokuva, vaikka aihe, kateus ja sen seuraukset, onkin kiinnostava. Päänäyttelijän jos olisi voinut ainakin vaihtaa…

43. Vuonna 2019 julkaistu elokuva Hirokazu Kore-eda: La vérité. Kore-edasta yritetään tehdä suurta nimeä, mutta hänen elokuvansa ovat suuruudeltaan aika vaatimattomia. Niin tämäkin japanilais-ranskalainen yhteistyö, jossa on isot näyttelijänimet, mutta muuten ei oikein mitään.

44. Suosikkinäyttelijäsi tähdittämä elokuvaAkira Kurosawa: Elän pelossa. Tuntemattomampi elokuva Kurosawalta, mielenkiintoinen aihe: ydinsodanpelko. Pääosassa aina yhtä muuntautumiskykyinen Toshirō Mifune.


45. Espanjankielinen elokuvaLuís Buñuel: Tristana. Kuten 70-luvun traileri sanoo: Tristana ei ole eroottinen, väkivaltainen eikä romanttinen elokuva, vaan Luis Buñuelin elokuva! (Ja miten ihana onkaan Catherine Deneuve…) Tätä katsoessani minut valtaa halu ryhtyä opiskelemaan espanjaa… Ferrrrnando RRRRey!

46. 1980-luvulla tehty komedia

47. Alle 18-vuotiaan suosittelema elokuvaKlaus Härö: Tuntematon mestari. Oletan että suosittelee, onhan se koko perhee elokuva. Minusta tosin huono, en suosittele, mutta enpä olekaan alle 18.

48. Elokuva, jossa ohjaaja näyttelee myös pääosanWoody Allen: Zelig. Olisiko se niin, että Woody on elokuviensa paras näyttelijä? Ainakin tässä, ehdottomasti.

49. Kahden tai useamman maan yhteistuotantoelokuvaTheó Angelopoulos: La poussiere du temps (The dust of time); Vincent Garenq: Au nom de ma fille (Ranska, Saksa). Tähän kohtaan oli tunkua, lopulta pääsi kaksi. The dust of time on aiheeltaan kiinnostava, elokuvana ei niinkään. Tositapahtumiin perustuva Au nom de ma fille taas oli positiivinen yllätys, kertoo ranskalaisisän pakkomielteeksi muodostuvasta halusta saada tyttärensä raiskaaja ja murhaaja – lääkäri – vastuuseen teoistaan.

50. Jouluelokuva

Tällaisia. Kyllä hyvä elokuva saa sitten innostuneeksi! Siinä yhdistyy kiinnostava tarina, hyvä kuvaus, musiikki, roolisuoritukset ja lopulta se jokin, mitä ohjaaja haluaa teoksellaan sanoa. Oma, muista erottuva tyyli. Siinäpä se. Hyvän elokuvan resepti.