Tulipa haikea olo, kun luin Mory Kantén kuolemasta tänään. Vain 70-vuotias, ihan liian varhain, koronan takia ei hän kuulemma päässyt sairaalaan Ranskaan, mitä hän olisi tarvinnut. Turha kuolema, yksi niin monen muun joukossa.
Mutta mitkä muistot! Minulle on tuttu vain se hittibiisi, Yéké yéké, jota kuuntelin koko pitkän kesän joskus vuonna 1987 kasetilta, johon olin sen muiden ajan hittien kanssa nauhottanut. En ymmärtänyt sanaakaan, mutta sillä ei ollut väliä. Ymmärsinkö tuolloin, esiteininä, sen enempää englantia, ranskaa tai saksaa? Enpä juuri, kunhan kertosäkeitä hoilailin, millä kielellä ne ikinä olivatkaan. Mutta niin ne, tämä mukaan luettuna, veivät minua kohti omaa polkuani, ja nyt kuuntelen sitä kiitollisena, haikeana, kyynel silmäkulmassa… Valtava muistojen myrsky. Kesä, stereosetti, ajat joita en halua muistaa, ja musiikki…
Kiitos, Mory Kanté. Yékéyé nimo yéké, yéke… Tässä linkissä sanojen kera…
Jäin vielä kuuntelemaan toistakin biisiä. On se vaan hieno. Oh oh, au revoir, goodbye, ciao ciao…
Aukeamia 